Ero tulee 20 vuotisesta suhteesta. Surettaa.
Minun perhe-elämä oli nyt sitten tässä. Uskomatonta, että se ajanjakso elämässä on nyt lopullisesti ohi.
Lapset jo isoja, kohta täysi-ikäisiä, onneksi sinänsä, mutta jäävät isälleen käytännön syistä.
Heillä on jo omat kaverit ja menot, tuskin paljoa käyvät luonani, vaikken muutakaan kauas, 2 km päähän kaksioon.
Uutta kumppania en enää ota, kenellekään en enää ala selittämään mitä haluan, ja varsinkaan mitä en halua, ja miksi en halua.
Pärjään kyllä, taloudellisesti ja muutenkin, on kiva työpaikka ja pari ystävääkin...
Mutta sydän särkyy. Täydestä kodista, elämän äänien keskeltä, keskeltä perhe-elämää yksin asumaan loppuiäksi. Hiljaiseen uuteen asuntoon.
En keinukaan kiikkustuolissa mieheni kanssa, lastenlapsia yhdessä katsellen.
Miten tästä kaikesta pääsee yli. Ikävöin jo nyt lapsiani ja perhettä, joka viettää viimeisiä hetkiä yhdessä saman katon alla.
Kommentit (113)
Vierailija kirjoitti:
Miten jotkut on noin lapsellisia vielä keski-iässäkin, että korostaa, että uutta kumppania en enää ota.
Mitä lapsellista siinä on, todeta, ettei enää jaksa eikä halua uutta ihmistä niin lähelle.
Kun ikää on tarpeeksi, tietää jo mitä haluaa ja mihin kykenee, ja varsinkin sen, mihin ei.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Voiko pateettisemmaksi itsesääli enää mennä?
Pahoittelen, että suren väärin, enkä sinun tyylilläsi.
Ap
Kamoon, ehkä tossa vaiheessa on ihan tervettä että uusi ihmissuhde ei houkuttele. Toiset ryntää suinpäin seuraavaan huonoon suhteeseen kun eivät uskalla olla yksin. Parempi näin ja ehtiihän sitä mieltä muuttaa jos on tarvis, kyllä ihminen saa kertoa miltä tuntuu just nyt.
Voimia sinulle ja päivän paistetta! Jospa se helpottaa, kun aikaa menee. Omassa elämässäni myös vaikeaa mutta saman katon alla vielä ainakin ollaan.
Itse surin avioliiton viimeiset vuodet. Eron hetkellä oli helpotus ja ilo. Minulla oli jo uusi suhde alkamassa, kun eropäätöksen tein, joten sillä oli vaikutusta asiaan. Erosta on jo vuosia ja elämä on ihanaa.
Vierailija kirjoitti:
Voimia sinulle suruun. <3
Kiitos tästä. Herkisti lämmin lause.
Ap
Ei se alun "onttous ja orpous" tunnetasolla lopulta kovin kauaa kestä,
muutaman kuukauden kuluttua oikeasti nautit siitä vapaudesta,
ja jos isot lapset ei muka käy yhtään äitiään katsomassa, niin sitten vika löytyy peilistä.
Mutta sure ensin ihan rauhassa sitä menetystä yhteisestä vanhuudesta, kunnes se on surtu ja sitten katsot mitä muuta elämällä tarjota.
Rakkaus ei ole ikuista. Niin se on aina.
Vierailija kirjoitti:
Voimia sinulle ja päivän paistetta! Jospa se helpottaa, kun aikaa menee. Omassa elämässäni myös vaikeaa mutta saman katon alla vielä ainakin ollaan.
Kiitos, toivotaan että helpottaa ajan kanssa. Voimia myös sinulle tilanteeseesi.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Voiko pateettisemmaksi itsesääli enää mennä?
Ei voi.
Eiköhän se mummivaiheessa taas apu ja kainalo kelpaa, kun lapsenlapsia alkaa tupsahdella :) Meteliäkin piisaa.
Vaikka olis uus kumppani, niin silti se yhteinen mahdollinen isovanhemmuus menetetty
ainahan voit alkaa syömään tunteisiin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten jotkut on noin lapsellisia vielä keski-iässäkin, että korostaa, että uutta kumppania en enää ota.
Mitä lapsellista siinä on, todeta, ettei enää jaksa eikä halua uutta ihmistä niin lähelle.
Kun ikää on tarpeeksi, tietää jo mitä haluaa ja mihin kykenee, ja varsinkin sen, mihin ei.
Ap
Ja se on tärkeä julistaa toi tieto kaikille heti kun ei ole vielä edes eronnut. Mitä väliä jos joskus löydät jonkun. Miksi se pitää nyt julistaa tuollainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voiko pateettisemmaksi itsesääli enää mennä?
Pahoittelen, että suren väärin, enkä sinun tyylilläsi.
Ap
Myös marttyyrin ominaisuudet ovat vahvat.
Vierailija kirjoitti:
Vaikka olis uus kumppani, niin silti se yhteinen mahdollinen isovanhemmuus menetetty
Nyyh.
Se on sitä voimaantumista.