Pelottaako teitä muita lapsettomia lainkaan yksinäinen vanhuus?

Pelottaa kyllä jonkin verran. Mieheni on ihan reilusti minua vanhempi, eikä hänelläkään ole lapsia. Miehellä on kuitenkin pari jo isoa kummilasta, jotka sisaruksineen ovat hänelle ja nyt myös minulle tosi läheisiä, sellaisia että tietävät että meille saa aina tulla jne. Eli neljä 10-23 vuotta minua nuorempaa henkilöä kuuluu tällä hetkellä lähipiiriini, pakko yrittää pitää heistä kiinni. :D Omat kaverini ovat vielä lisääntymisikäisiä ja haaveilen, että minäkin vielä pääsisin kummiksi heidän lapsilleen. 

Mutta esim. mun iäkäs laulunopettaja on ymmärtääkseni lapseton, tai ainakin olemme jutelleet hänen ties mistä sukulaisistaan mutta ensimmäistäkään lastaan ei ole ikinä maininnut. Mutta en kyllä usko, että joutuu kököttämään koko aikaa yksin vanhainkodissa. Minäkin voisin joskus käydä katsomassa, ja minun lisäkseni hänellä on lukuisia muita oppilaita, joille selvästi on tärkeä ihminen elämässä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luotan siihen, että pystyn pitämään itseni aktiivisena, liikun sen verran etten ihan jäykisty, opiskelen jotain uutta, käyn jossain riennoissa ja osallistun yhteiskunnallisesti, tapaan niitä läheisiä jotka vielä elossa.

Tämä kaikki edellyttää ainakin sitä, että pää pysyy kunnossa. Suvussa on muistisairautta, ja eniten pelkään kai sitä, että kukaan ei ole minusta huolehtimassa jos sattuu omalle kohdalle. Sitten on kyllä pulassa.

Muistisairas, varsinkin taudin pitemmälle edenneessä versiossa vaatii, ympärivuorokautista valvontaa lapsen tavoin. Saattaa kärsiä myös deliriumista ja väkivaltaisuudesta. Ajattelitko, että lapsesi huolehtisi sinusta 24/7, jättäisi työt tekemättä, nostaisi omaishoitajille tarkoitettua olematonta tukea, jättäisi omat eläkkeet kerryttämättä ja jopa puolison hankkimatta?

Tämän vuoksi meillä on hyvinvointivaltio. Entisaikaan joku sisarruksista veti lyhyimmän korren ja hänet painostettiin jäämään lapsuudenkotiin hoitamaan vanhuksia.

Mitähän sinä vaahtoat? Minä olen kyllä nähnyt, mitä muistisairaus tarkoittaa. Kun vanhemmalle tuli muistisairaus, hän oli sikäli onnekkaassa asemassa, että hänellä oli aikuisia lapsia huolehtimassa. Emme tehneet sitä "24/7", emme jättäneet eläkkeitämme kerryttämättä tai luopuneet avioitumisesta. Lisäksi oli apuna kotihoitajia, mutta se järjestelmä on tietenkin puutteellinen ja ongelmallinen, kuten on moneen kertaan todettu. Huolehdimme, myös muiden sukulaisten kanssa, ruokaostoksista, ruuanlaitosta ja kahvituksesta, vaatehuollosta, siivoamisesta, asiakirjoista, seuran pitämisestä, kuljetimme autolla kesällä pikku reissuille virkistyksen vuoksi, avustimme lääkärissä käynneissä, ym. "Hyvinvointivaltio" ei suinkaan huolehdi sataprosenttisesti kenestäkään. Onneksi hän ei joutunut kovin kauaa kärsimään maan päällä. Sairaalassa on kyllä vahtijat ympäri vuorokauden, mutta ei sinne pistetä muistisairasta heti kun ensimmäiset oireet ilmaantuvat.

Vierailija kirjoitti:

Yksin olen ollut tähänkin asti,  niin ei siinä mielessä pelota. Mutta kun tulee vanhaksi,  miten sitä saa ajan kulumaan yksikseen kotona istuessa. Nyt sentäs keksii kaikkee tekemistä kun vielä pystyy tehdä. Toivottavasti en elä kovin iäkkääksi.

Mutta ajattele miten teknologia on kehittynt 20 vuoden päästä. Voit vaikka asua virtuaalimaailmassa omana hahmonasi ja viettää muiden kanssa hauskaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen työskennellyt vanhusten hoitolaitoksissa ja ei siellä näkynyt kenenkään lapsia eikä lapsenlapsia ikinä. Yhdessäkään niistä. Että kyllä 100% on vanhana yksin oli lapsia tai ei.

Ikinä? *Ikinä* ei näkynyt? Aikamoisia juttuja ja aikamoinen hoitolaitos sitten kun kaikkien itse tuntemieni ikääntyneiden lapset ovat kyllä mukana vanhempiensa elämässä viikoittain ja loppua kohden jopa päivittäin.

Kaikkien? Nyt tuli puppua.

Äiti oli onnekas, että minä olin olemassa ja pidin hänestä huolta. Velipoika perheineen ei kerinnyt äidin viimeisinä kuukausina edes katsomaan (90 km välimatkaa) , koska odottivat mökkikauden loppua ja aikoivat vasta sitten tulla. No, äiti otti ja kuoli ennen sitä, joten jäi heillä tapaamatta.

Mutta äiti ja minä olimmekin aina läheisiä, iltatähti kun olin. Ilman minua äiti olisi ollut jossain laitoksessa yksinään, ja hän kyllä muisti kiittää minua ja kiitti minua myös ystävilleen.

Ei mun kersoista mitään omaishoitajia olis tullut kuitenkaan.

Tunnen erään yli 80 v miehen, jolla on 4 lasta. Pari näistä ei halua olla missään tekemisissä isänsä kanssa. Yksi lapsista tapaa 2 kertaa vuodessa. 1 sentään huolehtii säännöllisesti. Lapset eivät takaa mitään. Tätini pojat kuolivat päälle 50 v. Tytär on, jolla on terveysongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Säästän eutanasiaa varten, aion päättä itse milloin lähden ja kuinka lähden, vaikka Suomi laahaisi ikuisesti ihmisoikeuskehityksestä jäljessä. Olettaen siis, että en sairastu vakavasti (silloinkin voi aina kieltäytyä hoidosta) tai joudu onnettomuuteen tms. Ei kiinnosta kitkutella liikuntakyvyttömänä jossain laitoksessa ihan vaan siksi, että ihmiset on pakko pitää elossa niin kauan kun mahdollista, elämänlaadusta viis. Aion elää mukavan elämän ja lähteä rauhallisesti. Yksinäisyys ei pelota, keksin varmasti tekemistä ja en tule olemaan sen yksinäisempi kuin nytkään.

Sama täällä.

Olen terve ja vauras 55 vee

Mies on ja on kunnossa.

Ajattelin lähteä 70 vuotiaana.

Nautimme nyt matkustelusta , kauniista kodista, hyvistä ystävistämme:)

Vierailija kirjoitti:

VaahtoVasara kirjoitti:

Ei pelota, päinvastoin. On tekemisen ja menemisen vapaus, kun ei tarvi tiedottaa eikä lupia kysellä.

Mitä sä sillä menemisen ja tekemisen vapaudella teet siinä vaiheessa kun et selviydy omin avuin edes lähikauppaan? Tää on ihan uskomaton tää joidenkin uskomus että he eivät tule koskaan vanhenemaan.

No luuletko että lapsillasi on aikaa taluttaa sinut joka päivä kauppaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhustyössä olen huomannut, että lapsellisetkin vanhukset voivat jäädä yksin. Pelottaa enemmän juuri se, että täällä ei saa eutanasiaa.

Moni viruu tuolla niin että heidät pidetään hengissä eivätkä he halua enää elää, se että on kaikenmaailman pillerit ja pakkosyötetään vielä silloinkin kun nielemisrefleksi ei toimi enää on aivan sairasta. Kohtasin opiskeluaikana yli satavuotiaan joka oli yrittänyt tappaa itsensä ja päätyi psykiatriseen hoitoon, hän oli aivan järjissään ja valitettavasti epäonnistui. On aivan normaalia haluta kuolla kun elämä on kerta kaikkiaan jo lopussa.

Toinen oli kotona asuva yli satavuotias, jolla ei kuuloa ei näköä ja hädin tuskin kävelykykyä jäljellä, kävin seurana hänellä ja hän ei ollut mitenkään masentunut, hän ei vaan voinut ymmärtää miksei millään onnistu kuolemaan, joka ilta toivoo ettei tarvitsisi enää aamulla herätä. Elämähän on ihan täyttä pskaa tuolla lailla eikä pääse pois.

Ei se kuoleminen oikeasti ole niin vaikeaa jos tahtoa on. Eri asia tietysti jos on valvottuna ja sidottuna neljän seinän sisällä, mutta noin niin kuin muuten. Ei se kyllä yleensä tapahdu itsestään jos ei tee mitään. 

Minä olen aina ihmetellyt näitä eutanasian vinkujia. Niin kauan kun kädet pelaa, ei ole mikään ongelma päättää päiviään. Pienemällä vaivalla ja vouhotuksella se niin menee kuin että tehtäisiin eutanasia ties minkä henkilökunnan läsnäollessa.

Luulen, että nämä ihmiset eivät vaan uskalla itse ottaa sitä vastuuta, vaan haluavat sälyttää sen viimeisen päätöksen kumminkin lääkärille. Eli toisin sanoen, eivät ehkä haluakaan kuolla.

Tämän takia minä en hyväksy eutanasiaa nykymuodossaan. Potilaan pitäisi vähintään itse painaa nappia, josta sitten tulee iso latinki morfiinia tms. Nykytekniikalla niin kauan, kun silmät liikkuu, voidaan järjestää niin että potilas de facto suorittaa viimeisen teon itse. Kun on kaikenlaisia kommunikointijuttu silmänliikkeillä.

Mt-ongelmaisetkin saavat itsensä aina hengiltä, jos oikeasti tahtovat. Mikseivät sitten vanhukset, joilla on edes jotain toimintakykyä jäljellä?

Ja eihän eutanasiaa nykyäänkään saa edes sen sallivissa maissa, jos on dementti tai muuten täyttä ymmärrystä vailla.

Mutta vinkkinä teille huonoa hoitoa pelkääville: mattopuukot on halpoja ja kaulavaltimo hyvin pinnassa. Helppoa, nopeaa ja käytännössä kivutonta -ja jos joku ei vieressä seiso, ei varmasti ehditä pelastaa, kuten rannevaltimon tapauksessa usein käy.

Ei minulla sisu riitä viiltää itseltäni kurkkua auki.

En halua kitua pitkään, jos its.emurha epäonnistuu.

Ehkä siksi?

Ihan turha miettiä. Ihan yhtäkkiä voi kuolla pois, sydän pettää, aneurysma voi puhjeta aivoissa, mopoauto voi ajaa päälle jalkakäytävällä, peura voi hyökätä ojasta auton päälle valtatiellä (viime syksynä oli läheltä piti -tilanne). Olen nyt 57, ei ole mitään taetta, että elän edes tämän vuoden loppuun. Ei kannata stressata asioilla, joihin ei voi mitenkään vaikuttaa.

Olen elänyt koko aikuisikäni yksin ja lapsettomana. Vanhana pitää varmaan hankkia edunvalvoja ja käyttää koko omaisuus siihen, että hankkii itselleen palveluita. Toisaalta hyvä puoli on, että kukaan ei odota perintöä ja voin käyttää rahat omiin tarpeisiin.

Yksinäinen olen nytkin, vaikka lapset asuvat vielä luonani. Kumppanin puute sen yksinäisyyden minulle tekee, vaikka lapset ovatkin kaikkeni.

En edes oleta, että he vanhana minua hoitaisivat tai edes tapaisivat. Saavat elää kuten haluavat. En itsekään hoida vanhempiani, vaikka autan kyllä tarvittaessa. Lapseni saavat toki auttaa minua halutessaan, jos elän vanhaksi, mutta en velvoita heitä siihen.

Sen kyllä sanon, että jos minulla ei olisi lapsiani, minulla ei olisi mitään.

M43

Muutan johokin rentoon kommuuniin, jossa on jatkuvasti seuraa. Minulla on kyllä kaksi lasta, mutta toivottavasti he elävät siinä vaiheessa tiiviisti omaa elämäänsä. Hienoa on, jos haluavat käydä minua katsomassa ja toki olen heidän kanssaan tekemisissä paljonkin, jos haluavat. En minä silti heidän varaansa vanhuuden hoivaani laske. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tulen varmaan tekemään itsemurhan joskus 50-vuotiaana, kun alkaa tuntua siltä että tämä maailma oli tässä. Ei tarvitse miettiä sitä vanhuutta sitten

En ole koskaan seurustellut, en ole koskaan käynyt treffeillä, en ole koskaan edes halannut naista ja työn ulkopuolella kontaktini vastakkaiseen sukupuoleen on laskettavissa kahden käden sormilla.

En juurikaan käy yöelämässä enkä baareissa. Viimeisen 10 vuoden aikana olen ollut baarissa ehkä 3 kertaa.

Olen pääosin keskittynyt töihin ja harrastuksiin. Harrastukset tehdään pääosin yksin. 

En vain tiedä mitä pitäisi sanoa tai tehdä jossain naisten iskemisessä.

Työuralla olen onneksi ihan suht hyvin menestynyt. Kaksi amk-inssin tutkintoa, dippainssin tutkinto työn alla,  vakituinen virka valtion virkamiehenä ja oman firman pyörittäminen sivutyönä.

Luonnollisesti ihan kuka tahansa ei kelpaa. Ihailen usein älykkäitä, kouluttautuneita naisia. Toki ihailuni tapahtuu vaivihkaa ja sivummalta. 

M38

Mielenkiintoinen tuo näkemys että elämä on nähty ja alamäki alkaa 50-vuotiaana. Vietin juuri viisikymppisiäni ja musta tuntuu että paras vaihe elämässäni on vasta alkanut.

Naiset alkavat olla pyyleviä, vastenmielisiä ja rumia. Kuka heidän kanssaan seksiä haluaisi?

M38

Onpas hassua että vielä keski-ikäisenä täysin kokematon mies katsoo voivansa arvostella naisten haluttavuutta. Ethän sinä seksistä ymmärrä yhtään mitään eikä sinulla ole seksiviettiä.

Siellä taitaa olal vanhus, joka ei laisinkaan ymmärrä nykypäivää ja nykymaailmaa.

Mitä sitten olisi pitänyt tehdä, ettei olisi kokematon keski-ikäinen mies? Tanssia soidintanssia, harrastaa jotain kukkotappeluita vai mitä? Kuten kirjoitin, ahdistun baareista ja yöelämästä. Ne baarit ja yöelämä kun tuntuu olevan monella boomerilla se juttu, että kaikkien muidenkin pitäisi niitä harrastaa.

M38

Sivusta, miehenä, kyllä sinun pitää myöntää itsellesi ne paikat ja tilanteet joista todennäköisimmin naisen löydät. Deittisovellukset, ulkotapahtumat, terassit, baarit ja yökerhot. Tuossa joitain.

Ei voi jäädä itsesääliin piehtaroimaan, ettet tykkää noista. On vain silti tehtävä parhaansa, vaikkei niin tykkäisikään. Jos siis haluaa saada jotain aikaan.

Miten tuo muka terasseilla ja baareissa edes toimisi, kun kaikki istuvat tiukasti omissa porukoidaan?

Miten sellaisessa muurissa muka voi mitään lähestyä? En ole tätä asiaa koskaan itse ymmärtänyt.

M38

Suomessa ei olekaan tapana lähestyä ventovieraita. Ajatus on se, että näet siellä jonkun tuttusi jota poikkeat morjestamaan ja jäät sitten heidän pöytäänsä istumaan jos tilanne vaikuttaa soveliaalta.

Niin Suomessa pariudutaan, kavereiden kavereiden kautta. Itse löysin mieheni kaverini itsenäisyyspäivänjuhlista. Mies oli kaverini miesystävän kaveri.

Harrastuksiakaan ei pidä väheksyä, ja harrastukseen liittyvät matkat ovat myös hyvä tilaisuus tutustua ihmisiin. Patikointimatkoilla käy kaikensorttista väkeä, akvarellimaalausta Gardajärvelä -reissussa on luultavasti enimmäkseen vanhemmansorttisia naisia, joogamatkalla on kaiken ikäisiä naisia. Sukellus- ja vaelluspiireissä on naisia myös, tosin niissä piireissä sinä kyllä jäät jalkoihin. Miehet ei varsinaisesti aikaile jos on mahdollista rengastaa noita harrastava nainen.

Minulla ei varsinaisesti kavereita taas ole. Tai ainakaan sellaisia, joiden kanssa olisi enemmänkin tekemisissä. Jotain työkavereita toki, jotka on enemmän hyvän päivän tuttuja. Yksi tiivis kaveriporukka on, mutta kaikki muut ovat pääosin perheellisiä ja heilläkin omat kiireensä, niin nähdään kerran tai pari vuodessa.

Harrastuksista on joitakin hyvänpäiväntuttuja, jotka tietenkin suurimmalti osin miehiä kun harrastuksetkin miehisiä.

M38

Ammattihenkilöiden vastaanotolla on jo ollut jonkin aikaa havaittavissa ilmiö: nuorten (25-35-vuotiaiden) naisten henkinen pahoinvointi lisääntyy. Se näkyi ja näkyy syömishäiriöoireena, henkisenä kireytenä, haluttomuutena, uupumisena, masennuksena, ilmiönä, jonka nuori nainen mielellään ilmaisee muodikkaasti sanalla: "burn out". Yhä useammin se näkyy myös "naiseus hukassa, äitiys hukassa" -syndroomana.

Professori Elina Haavio-Mannilan erään noin 15 vuotta sitten Suomessa tehdyn tutkimuksen sivutuloksena näkyi, että naisten itsemurhat olivat merkittävästi lisääntyneet. Kun tätä ilmiötä tarkasteltiin enemmän, havaittiin, että kysymys on noin 40-vuotiaista naisista ja riskit masennukseen ja suorastaan itsemurhaan lisääntyivät sitä enemmän, mitä koulutetumpi nainen oli. Riski oli suurin huippukoulutetulla, eronneella 40-vuotiaalla uranaisella. Kun tätä tulosta selvennettiin vielä haastatteluin, tuli esille,että nämä naiset kertoivat kokevansa ikäänkuin "tulleensa petetyiksi" yhteiskunnan taholta. Nämä naiset ilmaisivat myös sellaisen näkökannan, että jos he saisivat nyt valita uran ja perheen tai lasten välillä, he valitsisivat lapset. Näiden naisten yhteisiä tuntoja oli, että he kokivat jääneensä jostain oleellisesti paitsi.

Mielestäni tämä tutkimus ja sen tulos heijastaa juuri oivallisesti nykynaisen mielialoja ja siihen liittyviä taustoja. Meillä on nyt sukupolvi noin 30-vuotiaita äitejä tai sinkkuja, joista on kasvatettu alusta lähtien tehosuorittajia ja kilpailijoita, menestyjiä, kiitettävien arvosanojen metsästäjiä, kuuden-seitsemän laudaturin ylioppilaiksi tähtääviä, kauniita, trimmattuja uratykkejä.

Sitten jossain vaiheessa ihminen ei jaksakaan tätä menoa. Tulee turtumus, väsymys, pelko, halu hypätä pois.

Kun se tulee murrosvaiheessa tai vähän sen jälkeen, nuorella naisella nykymenossa on seurauksena vaara alkaa oireilla jonkinlaisella syömishäiriöllä.Tämä buumi tuli jo vuosia sitten vyöryen paljolti sitä tuntemattoman hoitohenkilökunnan ja lama-Suomen syliin. Nyt muutaman vuoden ajan havaittavissa oleva uusi ilmiö on nuorten naisten uupuminen, masennus, runsas alkoholin käyttö, haluttomuus lasten tekoon ja edelleen yhä hälyttävämpänä vaikeus löytää äitiys.

On asioita, joita ei voikaan suorittaa, "ei osaa", sanoo tämä nuori suoriutujanainen. On asioita, joita voi vain löytää elämyksellisesti tunteen kautta, tunteen tasolla. Pitäisi kyetä pysähtymään ja tuntemaan eikä vaan suorittamaan senhetkistä elämää, elämäntilannetta. Tällaisia asioita ovat ihmissuhteet ja rakkaussuhteet, mitkä siinä murrosiän kynnyksellä koetaan usein uusina, pelottavina ja jännittävinä asioina. Niitä ei kuitenkaan voi hallita pelkästään tekemällä ja suorittamalla, vaan niissä liikutaankin tunne-elämän alueella. Parisuhde ja äitiys ovat juuri näitä asioita.

Nuori kunnollinen, kiltti, puurtamalla elämässään selviytymään oppinut ja kasvatettu nainen joutuu yllättäen huomaamaan, että elämä ei enää menekään suorittamalla. Että on olemassa muitakin sääntöjä. Jos nämä säännöt ovatkin hukassa, nuori nainen menettää elämänsä hallinnan tunteen. Ja sehän onkin kaikkein kauhistuttavinta tästä nuoresta naisesta, joka on tottunut nimenomaan hallitsemaan itsensä, ympäristönsä ja siten siis elämänsä.

Kun on omaisuutta kerännyt voi sen omaisuuden realisoida rahaksi ja maksaa sillä paremman hoidon loppu ajaksi itselleen, kun ei tarvitse kellekään jättää mitään perintöjä, eikä miettiä että mitenköhän se jälkikasvu nyt oikein pärjää perheineen 

Olen lapseton ja ikisinkku mies. Töissä näen ja juttelen ihmisille, vapaa aikana näen harvoin vanhempiani sekä isovanhempiani.

Olen siis todella paljon yksin ja ei tämä yksin oleminen pahalta tunnu vaan tämä on ihanaa, nyt makoilen sohvalla ja katson uunoa. Leivoin päivällä raparperipiirakkaa ja mussutan sitä tässä iltapalaksi.

Sitten kun olen vanha enkä pärjää omineen niin kai minut ohjataan vanhainkotiin ellen menehdy ennen sitä.

Vastaus siis kysymykseen että ei pelota.

M32

Vierailija kirjoitti:

Olen työskennellyt vanhusten hoitolaitoksissa ja ei siellä näkynyt kenenkään lapsia eikä lapsenlapsia ikinä. Yhdessäkään niistä. Että kyllä 100% on vanhana yksin oli lapsia tai ei.

Tämäpä se on suurimmalla osalla kohtalona, ketään ei kiinnosta. Ei sitä turhaan sanota että yksi äiti pystyy hoitamaan 10 lasta mutta ne 10 lasta eivät pysty hoitamaan yhtä äitiä. Minullakin on lapsia, poikia, enkä usko että käyvät katsomassa jos elän niin kauan että laitokseen pistävät. Jokainen on kuollessaan yksin, ei kukaan pääse saattamaan perille saakka.

Koetteko että olette epäonnistuneet elämässänne ku ette kelpaa ystäväksi tai kumppaniksi...?

Vierailija kirjoitti:

Koetteko että olette epäonnistuneet elämässänne ku ette kelpaa ystäväksi tai kumppaniksi...?

Koen.

Ystäväksi olen kelvannut ja kelpaan edelleen. Kumppaniksi en enää kelpaa, vaikka joskus kelpasin siihenkin.

m