Lue keskustelun säännöt.
Pelottaako teitä muita lapsettomia lainkaan yksinäinen vanhuus?
28.07.2023 |
Minusta tämä on vähän erikoinen tabu. Julkisesti hehkutetaan vain miten hienoa on olla pari-kolmekymppinen, menevä ja matkusteleva ikisinkku tai DINK. Ihan hirveän vähän olen nähnyt juttua siitä, miltä tämä elämä näyttää kahdeksankymppisenä. Mies kuolee todennäköisesti ennen minua, ja itse en ainakaan koe että kaverisuhteista välttämättä on vanhuuden turvaksi.
Kommentit (547)
Vierailija kirjoitti:
494 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei todellakaan pelota.
Järkyttävä ajatuskin, että joku tekee lapsia OMIIN tarpeisiinsa seuraneideiksi ja omaishoitajiksi.
Tuskin kukaan osaa "lastentekoikäisenä" edes ajatella omaa vanhuuttaan. Joten siitä ei ole kyse, vaan siitä että esim.50-60 vuotiaana alkaa ensikerran miettimään omaa elämää myös siltä kantilta, että se loppuu joskus.
Tämä vaihe tulee vastaan yleensä silloin, kun omat vanhemmat kuolee ja huomaa, että on itse elämän kiertokulussa seuraava sukupolvi, joka on ns. lähtövuorossa.
Silloin voi tulla mieleen, että kuka mahtaa järjestää asiani ja pitää puoliani, kun en enää itse kykene.
Eihän ihmiset nyt varmastikaan noin lyhytnäköisiä ja yksinkertaisia ole. Meillä on kokemusten jakamisen, mielikuvittelun ja oppimisen taito. Itse olen miettinyt näitä, ympäristöä seuraamalla teini-iästä. Silti tai juuri siksi ei tarvetta paniikkiratkaisuihin, kaikki on ollut enemmän tai vähemmän tiedossa aina. Varmistuneet aavistukset sitten koetun myötä. Ei lapsia minulle ja siihenkin on syyt kyvyssä nähdä kokonaisuus ennenkuin se on osoitettu.
Sitä voi teininä kuvitella ymmärtävänsä yhtä sun toista - teinihän nyt tyypillisesti tietää muutenkin kaikesta kaiken - mutta kyllä nämä asiat alkaa kummasti konkretisoitua ihan eri tavalla siinä kohtaa kun ymmärtää, että omat vanhemmat ovat pian poissa. Ei ole mitään tekemistä lyhytnäköisyyden kanssa, tämä on meille ihmisille täysin luontaista kehitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
494 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei todellakaan pelota.
Järkyttävä ajatuskin, että joku tekee lapsia OMIIN tarpeisiinsa seuraneideiksi ja omaishoitajiksi.
Tuskin kukaan osaa "lastentekoikäisenä" edes ajatella omaa vanhuuttaan. Joten siitä ei ole kyse, vaan siitä että esim.50-60 vuotiaana alkaa ensikerran miettimään omaa elämää myös siltä kantilta, että se loppuu joskus.
Tämä vaihe tulee vastaan yleensä silloin, kun omat vanhemmat kuolee ja huomaa, että on itse elämän kiertokulussa seuraava sukupolvi, joka on ns. lähtövuorossa.
Silloin voi tulla mieleen, että kuka mahtaa järjestää asiani ja pitää puoliani, kun en enää itse kykene.
Eihän ihmiset nyt varmastikaan noin lyhytnäköisiä ja yksinkertaisia ole. Meillä on kokemusten jakamisen, mielikuvittelun ja oppimisen taito. Itse olen miettinyt näitä, ympäristöä seuraamalla teini-iästä. Silti tai juuri siksi ei tarvetta paniikkiratkaisuihin, kaikki on ollut enemmän tai vähemmän tiedossa aina. Varmistuneet aavistukset sitten koetun myötä. Ei lapsia minulle ja siihenkin on syyt kyvyssä nähdä kokonaisuus ennenkuin se on osoitettu.
Sanoisin vielä niin, ettei päätös lasten hankinnasta kosketa niin paljon itseä, kuin niitä syntyviä lapsia. Tätä suhdetta monet eivät mielestäni ymmärrä. Koska vaikka vanhemmuus vaikuttaa omaan elämään, valinta vaikuttaa vielä enemmän niiden lasten elämään, he kun eivät voi vaikuttaa, arvioida, valita. Lapsena on muiden armoilla. Vielä enemmän kuin esim. vanhuksena, jolloin voi pelata avuttomuuden aikaa ja olosuhteita itse.
Jos jään leskeksi, niin pelottaa, helpompi jos ei olisi lapsia kuin vanhempansa unohtaneet lapset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota yksinäinen vanhuus, ja lapsellisilla se on todennäköisesti aivan yhtä yksinäinen kuin lapsettomillakin. Lapset saattavat muuttaa kauas vanhemmastaan, jopa ulkomaille, tai välit mennä poikki muusta syystä. Kuolemakin voi korjata lapsen ennen vanhempaansa. Viimeisinä vuosina vanhempi ei välttämättä tunnista tai edes muista lapsiaan ja kuolinvuoteellakin vieressä on yleensä hoitaja, ei oma lapsi. Kaikenlaista on nähty niiden 8 vuoden aikana kun tein kolmivuorotyötä hoitajana vanhusten parissa.
Äitini valittaa yksinäisyyttään vaikka kaksi lasta asuu samassa kaupungissa, toinen ihan naapurissa. Veljet asuvat melkein naapurissa ja heitä tavataan viikoittain. Naapureita käy kahvilla vähän väliä. Jne. Silti hän on yksinäinen.
Jotkut ihmiset vain ovat yksinäisiä aina. Mikään ei tunnu riittävän. Ap on varmasti samaa lajia.
Jollei enää itse pääse käymään missään ja on vierailujen varassa, niin kyllä siinä on monta pitkää tuntia joka päivä yksin.
Ihan hyvin pystyy käymään ja käykin joka paikassa. Ja kyllä ihmisen pitää pärjätä monta tuntia yksin. Jokaisen.
Tässä keskustelussa ei nyt ole millään tavalla kyse siitä että pärjääkö joku pari tuntia yksinään vaan jatkuvasta, päivittäisestä ja totaalisesta yksinäisyyden kokemuksesta. Ihmisellä voi käydä kotihoito vaikka monta kertaa päivässä, eikä se yleensä poista yksinäisyyttä mihinkään, eikä se ole sen tarkoituskaan. Oudon moni sekoittaa tässä nyt toisiinsa yksin olemisen ja yksinäisyyden.
Eksistentiaaliseen yksinäisyyteen ei auta lasten vastentahtoiset vierailutkaan, eikä edes mielellään suoritetut. Tai jos yksinäisyys on sitä, että 60 vuotta vieressä nukkunut ihminen on nukkunut ikiuneen.
Eiköhän se raastava yksinäisyys pidä hyväksyä osaksi niitä ihmiselon viime metrejä. Helpompi lähteä sitten.
Ja ei, ennen ei ollut toisin, vaikka yhteistalouksissa asuttiin. Ei se, että on ihmisiä saman katon alla auta mitään eksistentiaaliseen yksinäisyyteen. Kuoleman edessä jokainen on yksin, ja se vanhusten pitää hyväksyä. Se on heidän läksynsä. Muissa elämänvaiheissa on sitten omansa.
Aiemmilla sukupolvilla on ollut uskonto lohtunaan tuossa kohtaa, nykyihmiset ovat itse osansa valinneet ja saavat sitten kärsiä tuon lopun ilman lohtua.
Tärkeintä on ymmärtää, että vaikka ne lapset olisivat läsnä kellon ympäri itsekkään vanhuksen vaatimuksesta, sen olo ei olisi yhtään parempi. Koska kyseessä on asia, mikä on kohdattava yksin. Se, että minä kuolen kohta ja nämä jäävät elämään, on niin suuri erottava tekijä, että mikään muu kuin yksinäisyyden kokemus ei ole oikein edes mahdollista.
Olen eri mieltä. Kyllä sellainen vanhus, jolla käy vain kotihoito on paljon yksinäisempi kuin vanhus, joka asuu jonkun lapsensa kanssa.
Se yhdessä jaettu arki on se oleellinen asia. Vierailulla kävijä lähtee aina pois. Ei yleensä jää esim yöksi.
Kuinka moni suomalainen pystyy ottamaan iäkkäät vanhempansa luokseen asumaan? Ehkä vielä appivanhemmatkin? Huushollissa voi olla lisäksi vielä teinejäkin. Tai jopa sitäkin nuorempia lapsia. Töissä pitäisi käydä ja elää normaalia perhe-elämää ja vasemmalla kädellä hoitaa 1-4 vanhusta. Rakennetaanko edes niin suuria asuntoja enää nykyisin?
Tänne kirjoittaa jotain itäsuomalaisia seitsemänkymppisiä, jotka haaveilevat takaisin niitä aikoja, kun koko suku asui kylillä. Usein lähisukulaiset samassa pihapiirissä tai talossa 3 sukupolvea . Siinä oli miniällä mukavat oltavat pojan vanhuksia paapoessa. Aikaa toki riitti, kun ei ollut palkkatyötä.
Talonpoikaisperinne istuu suomalaisissa lujassa, kuten myös nostalgia. Näkeehän sen edelleen jouluina, kun autoletkat suunnistavat kohti tarunomaista sukukotia, missä päin itärajaa se sitten olikaan.
Ihan luule tällainen tamperelainen milleniaali täälläkin kirjoittelee. Talonpoikaisperinnettä en haikaile, mutta perhettä arvostan. Ilmeisesti en ole tätä nykyä kovin muodikas, mutta onnekas olen selvästi, kun näitä juttuja lukee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
494 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei todellakaan pelota.
Järkyttävä ajatuskin, että joku tekee lapsia OMIIN tarpeisiinsa seuraneideiksi ja omaishoitajiksi.
Tuskin kukaan osaa "lastentekoikäisenä" edes ajatella omaa vanhuuttaan. Joten siitä ei ole kyse, vaan siitä että esim.50-60 vuotiaana alkaa ensikerran miettimään omaa elämää myös siltä kantilta, että se loppuu joskus.
Tämä vaihe tulee vastaan yleensä silloin, kun omat vanhemmat kuolee ja huomaa, että on itse elämän kiertokulussa seuraava sukupolvi, joka on ns. lähtövuorossa.
Silloin voi tulla mieleen, että kuka mahtaa järjestää asiani ja pitää puoliani, kun en enää itse kykene.
Eihän ihmiset nyt varmastikaan noin lyhytnäköisiä ja yksinkertaisia ole. Meillä on kokemusten jakamisen, mielikuvittelun ja oppimisen taito. Itse olen miettinyt näitä, ympäristöä seuraamalla teini-iästä. Silti tai juuri siksi ei tarvetta paniikkiratkaisuihin, kaikki on ollut enemmän tai vähemmän tiedossa aina. Varmistuneet aavistukset sitten koetun myötä. Ei lapsia minulle ja siihenkin on syyt kyvyssä nähdä kokonaisuus ennenkuin se on osoitettu.
Sitä voi teininä kuvitella ymmärtävänsä yhtä sun toista - teinihän nyt tyypillisesti tietää muutenkin kaikesta kaiken - mutta kyllä nämä asiat alkaa kummasti konkretisoitua ihan eri tavalla siinä kohtaa kun ymmärtää, että omat vanhemmat ovat pian poissa. Ei ole mitään tekemistä lyhytnäköisyyden kanssa, tämä on meille ihmisille täysin luontaista kehitystä.
No tuo on sinun mielipiteesi. Olemme erilaisia. Itse koen, että harva asia on osoittautunut erilaiseksi kuin päättelin ja olen ottanut aina todesta muiden kokemukset. En "ole tiennyt paremmin", vaan ollut utelias. Olen saanut ammentaa minua pidempään eläneiden, erilaisten ihmisten kohtaloista, tunteista ja kokemuksista. He olivat oikeassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luotan siihen, että pystyn pitämään itseni aktiivisena, liikun sen verran etten ihan jäykisty, opiskelen jotain uutta, käyn jossain riennoissa ja osallistun yhteiskunnallisesti, tapaan niitä läheisiä jotka vielä elossa.
Tämä kaikki edellyttää ainakin sitä, että pää pysyy kunnossa. Suvussa on muistisairautta, ja eniten pelkään kai sitä, että kukaan ei ole minusta huolehtimassa jos sattuu omalle kohdalle. Sitten on kyllä pulassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
494 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei todellakaan pelota.
Järkyttävä ajatuskin, että joku tekee lapsia OMIIN tarpeisiinsa seuraneideiksi ja omaishoitajiksi.
Tuskin kukaan osaa "lastentekoikäisenä" edes ajatella omaa vanhuuttaan. Joten siitä ei ole kyse, vaan siitä että esim.50-60 vuotiaana alkaa ensikerran miettimään omaa elämää myös siltä kantilta, että se loppuu joskus.
Tämä vaihe tulee vastaan yleensä silloin, kun omat vanhemmat kuolee ja huomaa, että on itse elämän kiertokulussa seuraava sukupolvi, joka on ns. lähtövuorossa.
Silloin voi tulla mieleen, että kuka mahtaa järjestää asiani ja pitää puoliani, kun en enää itse kykene.
Eihän ihmiset nyt varmastikaan noin lyhytnäköisiä ja yksinkertaisia ole. Meillä on kokemusten jakamisen, mielikuvittelun ja oppimisen taito. Itse olen miettinyt näitä, ympäristöä seuraamalla teini-iästä. Silti tai juuri siksi ei tarvetta paniikkiratkaisuihin, kaikki on ollut enemmän tai vähemmän tiedossa aina. Varmistuneet aavistukset sitten koetun myötä. Ei lapsia minulle ja siihenkin on syyt kyvyssä nähdä kokonaisuus ennenkuin se on osoitettu.
Sitä voi teininä kuvitella ymmärtävänsä yhtä sun toista - teinihän nyt tyypillisesti tietää muutenkin kaikesta kaiken - mutta kyllä nämä asiat alkaa kummasti konkretisoitua ihan eri tavalla siinä kohtaa kun ymmärtää, että omat vanhemmat ovat pian poissa. Ei ole mitään tekemistä lyhytnäköisyyden kanssa, tämä on meille ihmisille täysin luontaista kehitystä.
No tuo on sinun mielipiteesi. Olemme erilaisia. Itse koen, että harva asia on osoittautunut erilaiseksi kuin päättelin ja olen ottanut aina todesta muiden kokemukset. En "ole tiennyt paremmin", vaan ollut utelias. Olen saanut ammentaa minua pidempään eläneiden, erilaisten ihmisten kohtaloista, tunteista ja kokemuksista. He olivat oikeassa.
Mutta vietinkin lapsena paljon aikaa vanhempien ihmisten kanssa, elämästä keskustellen. Ehkä olen vanha sielu, oli tuhat kertaa mielenkiintoisempaa kuin kavereiden kanssa hengaaminen, kivaa tosin sekin. Olen myös aina lukenut paljon, halusin tietää enemmän. Näen ihmisten ilmeistä, että ei aina kerrota kaikkea, tunteita ja ajatuksia voi olla haastavaa jakaa. Täytyy antaa sille tilaa. Kaikilla on oma, yksityinen, ääretön todellisuus ja löydämme myös yhtymäkohtia.
Nyt kuuntelen mielenkiinnolla lapsiperheiden tuntoja ja kokemuksia, kiinnostavia tarinoita. Silti tiedän, ettei se ainutlaatuisuudestaan huolimatta ole minulle, otan opit siitä muilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
494 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei todellakaan pelota.
Järkyttävä ajatuskin, että joku tekee lapsia OMIIN tarpeisiinsa seuraneideiksi ja omaishoitajiksi.
Tuskin kukaan osaa "lastentekoikäisenä" edes ajatella omaa vanhuuttaan. Joten siitä ei ole kyse, vaan siitä että esim.50-60 vuotiaana alkaa ensikerran miettimään omaa elämää myös siltä kantilta, että se loppuu joskus.
Tämä vaihe tulee vastaan yleensä silloin, kun omat vanhemmat kuolee ja huomaa, että on itse elämän kiertokulussa seuraava sukupolvi, joka on ns. lähtövuorossa.
Silloin voi tulla mieleen, että kuka mahtaa järjestää asiani ja pitää puoliani, kun en enää itse kykene.
Eihän ihmiset nyt varmastikaan noin lyhytnäköisiä ja yksinkertaisia ole. Meillä on kokemusten jakamisen, mielikuvittelun ja oppimisen taito. Itse olen miettinyt näitä, ympäristöä seuraamalla teini-iästä. Silti tai juuri siksi ei tarvetta paniikkiratkaisuihin, kaikki on ollut enemmän tai vähemmän tiedossa aina. Varmistuneet aavistukset sitten koetun myötä. Ei lapsia minulle ja siihenkin on syyt kyvyssä nähdä kokonaisuus ennenkuin se on osoitettu.
Sitä voi teininä kuvitella ymmärtävänsä yhtä sun toista - teinihän nyt tyypillisesti tietää muutenkin kaikesta kaiken - mutta kyllä nämä asiat alkaa kummasti konkretisoitua ihan eri tavalla siinä kohtaa kun ymmärtää, että omat vanhemmat ovat pian poissa. Ei ole mitään tekemistä lyhytnäköisyyden kanssa, tämä on meille ihmisille täysin luontaista kehitystä.
Olen samaa mieltä siitä, että koko asia konkretisoituu erittäin hyvin siinä vaiheessa, kun joutuu itse huolehtimaan omista vanhemmistaan. Kysymys onkin sitten lähinnä siitä, haluaako omille lapsilleen saman kohtalon. Mä huolehdin omista vanhemmistani, vaikka se välillä rankkaa onkin, mutta juuri siksi en halua, että kumpikaan lapsistani joutuu samanlaiseen tilanteesen. Voin rehellisesti sanoa, että välillä tämä tuntuu melkoiselta ansalta ja muutaman kerran pohtinut, pitäisikö muuttaa vaikka Seinäjoelle. Enkä ole siellä ikinä edes käynyt.
Jostain syystä mun aiemmin ihan järkeville vanhemmilleni on iän myötä tullut hirveän vaikeaksi ostaa mitään palveluita. Isäni oli jokunen vuosi sitä mieltä, että kun mähän olen polven tekonivelleikkauksen jälkeen vain kaksi yötä sairaalassa, niin toki mä voin hoitaa heidänkin ostoksensa. Mun piha oli silloin ihan pelkkää jäätä enkä päässyt moneen viikkoon edes ulos. Silti olisi pitänyt mennä käymään vanhuksille kaupassa. En voi itsestäni tietää, tuleeko mustakin vanhana äärettömän pihi tai muuten sellainen, että en halua kenenkään vieraan siivoavan kotiani. Tällä hetkellä tuntuu, että viikkosiivooja olisi tosi kiva juttu. Ehkä palkkaankin sellaisen, kun pääsen evakosta takaisin kotiin.
Se vasta typerimpiä syitä olisikin hankkia lapsi siksi ettei joutuisi kokemaan vanhana yksinäisyyttä. Tämäkin on yksi todiste siitä kuin itsekeskeisistä syistä lapsia hankitaan.
Lapsella on aikuisena oma elämä elättävänä niin ei se ole automaattista että hän on vanhemmilleen seurana. Jotkut voivat laittaa jopa välit poikki vanhempiinsa.
Joissain kulttuureissa voi olla asia toinen. Siellä nimenomaan lapset hankitaan oman vanhuuden turvaksi, koska muuta turvaa ei ole, ei edes valtio huolehdi. Siinä on eriarvoisuutta lapsen edussa, hankitaanko hänet ns. rakkaudesta vai oman hyötymisen kannalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä pelottaa se vaihe, kun sairastun ja haurastun, enkä pärjää yksin kotona.
Puolisoni sairasti pitkään ja nukkui pois viime talvena, ja sen jälkeen oma sairastuminen on noussut ajatuksiin.
Lapsia ei ole ja tuttavat sekä sukulaiset ovat likimain samanikäisiä kuin itse olen, ei heistä ole hoitajaksi, koska moni heistä on huonommassa kunnossa kuin minä vaikka ovat vähän nuorempia.
Puolisoni oli siinä mielessä onnekas kun sai olla kotona viimeiseen asti, koska olin pitämässä hänestä huolta kotona.
Minulla ei sitä onnea ole, toivottavasti kaadun saappaat jalassa enkä joudu laitoshoitoon. Nyt vielä olen hyvässä kunnossa mutta eihän sitä koskaan tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Luotan siihen, että pystyn pitämään itseni aktiivisena, liikun sen verran etten ihan jäykisty, opiskelen jotain uutta, käyn jossain riennoissa ja osallistun yhteiskunnallisesti, tapaan niitä läheisiä jotka vielä elossa.
Tämä kaikki edellyttää ainakin sitä, että pää pysyy kunnossa. Suvussa on muistisairautta, ja eniten pelkään kai sitä, että kukaan ei ole minusta huolehtimassa jos sattuu omalle kohdalle. Sitten on kyllä pulassa.
Muistisairas, varsinkin taudin pitemmälle edenneessä versiossa vaatii, ympärivuorokautista valvontaa lapsen tavoin. Saattaa kärsiä myös deliriumista ja väkivaltaisuudesta. Ajattelitko, että lapsesi huolehtisi sinusta 24/7, jättäisi työt tekemättä, nostaisi omaishoitajille tarkoitettua olematonta tukea, jättäisi omat eläkkeet kerryttämättä ja jopa puolison hankkimatta?
Tämän vuoksi meillä on hyvinvointivaltio. Entisaikaan joku sisarruksista veti lyhyimmän korren ja hänet painostettiin jäämään lapsuudenkotiin hoitamaan vanhuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
494 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei todellakaan pelota.
Järkyttävä ajatuskin, että joku tekee lapsia OMIIN tarpeisiinsa seuraneideiksi ja omaishoitajiksi.
Tuskin kukaan osaa "lastentekoikäisenä" edes ajatella omaa vanhuuttaan. Joten siitä ei ole kyse, vaan siitä että esim.50-60 vuotiaana alkaa ensikerran miettimään omaa elämää myös siltä kantilta, että se loppuu joskus.
Tämä vaihe tulee vastaan yleensä silloin, kun omat vanhemmat kuolee ja huomaa, että on itse elämän kiertokulussa seuraava sukupolvi, joka on ns. lähtövuorossa.
Silloin voi tulla mieleen, että kuka mahtaa järjestää asiani ja pitää puoliani, kun en enää itse kykene.
Eihän ihmiset nyt varmastikaan noin lyhytnäköisiä ja yksinkertaisia ole. Meillä on kokemusten jakamisen, mielikuvittelun ja oppimisen taito. Itse olen miettinyt näitä, ympäristöä seuraamalla teini-iästä. Silti tai juuri siksi ei tarvetta paniikkiratkaisuihin, kaikki on ollut enemmän tai vähemmän tiedossa aina. Varmistuneet aavistukset sitten koetun myötä. Ei lapsia minulle ja siihenkin on syyt kyvyssä nähdä kokonaisuus ennenkuin se on osoitettu.
Sitä voi teininä kuvitella ymmärtävänsä yhtä sun toista - teinihän nyt tyypillisesti tietää muutenkin kaikesta kaiken - mutta kyllä nämä asiat alkaa kummasti konkretisoitua ihan eri tavalla siinä kohtaa kun ymmärtää, että omat vanhemmat ovat pian poissa. Ei ole mitään tekemistä lyhytnäköisyyden kanssa, tämä on meille ihmisille täysin luontaista kehitystä.
Kyllä minä ainakin kolmekymppisenä ymmärrän varsin hyvin kuolevaisuuteni. Useammalla ystävällä jo ollut syöpä ja menetyksiäkin on tullut. Vanhempieni kanssa en ole tekemisissä, enkä heitä kaipaa. Valittu veri on kohdun vettä sakeampaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luotan siihen, että pystyn pitämään itseni aktiivisena, liikun sen verran etten ihan jäykisty, opiskelen jotain uutta, käyn jossain riennoissa ja osallistun yhteiskunnallisesti, tapaan niitä läheisiä jotka vielä elossa.
Tämä kaikki edellyttää ainakin sitä, että pää pysyy kunnossa. Suvussa on muistisairautta, ja eniten pelkään kai sitä, että kukaan ei ole minusta huolehtimassa jos sattuu omalle kohdalle. Sitten on kyllä pulassa.
Muistisairas, varsinkin taudin pitemmälle edenneessä versiossa vaatii, ympärivuorokautista valvontaa lapsen tavoin. Saattaa kärsiä myös deliriumista ja väkivaltaisuudesta. Ajattelitko, että lapsesi huolehtisi sinusta 24/7, jättäisi työt tekemättä, nostaisi omaishoitajille tarkoitettua olematonta tukea, jättäisi omat eläkkeet kerryttämättä ja jopa puolison hankkimatta?
Tämän vuoksi meillä on hyvinvointivaltio. Entisaikaan joku sisarruksista veti lyhyimmän korren ja hänet painostettiin jäämään lapsuudenkotiin hoitamaan vanhuksia.
Wtf, ihminen, jolle vastasit, ei edes maininnut mitään lapsia millään tavalla ja sinä alat riehua että hän vaatii jotain hypoteettista lasta tekemään sitä ja tätä. Onko siellä päässyt jo deliriumi iskemään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikäs siinä pelottaisi kun Taivaanisä pitää huolta niin nuorena kuin vanhanakin?
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
494 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei todellakaan pelota.
Järkyttävä ajatuskin, että joku tekee lapsia OMIIN tarpeisiinsa seuraneideiksi ja omaishoitajiksi.
Tuskin kukaan osaa "lastentekoikäisenä" edes ajatella omaa vanhuuttaan. Joten siitä ei ole kyse, vaan siitä että esim.50-60 vuotiaana alkaa ensikerran miettimään omaa elämää myös siltä kantilta, että se loppuu joskus.
Tämä vaihe tulee vastaan yleensä silloin, kun omat vanhemmat kuolee ja huomaa, että on itse elämän kiertokulussa seuraava sukupolvi, joka on ns. lähtövuorossa.
Silloin voi tulla mieleen, että kuka mahtaa järjestää asiani ja pitää puoliani, kun en enää itse kykene.
Eihän ihmiset nyt varmastikaan noin lyhytnäköisiä ja yksinkertaisia ole. Meillä on kokemusten jakamisen, mielikuvittelun ja oppimisen taito. Itse olen miettinyt näitä, ympäristöä seuraamalla teini-iästä. Silti tai juuri siksi ei tarvetta paniikkiratkaisuihin, kaikki on ollut enemmän tai vähemmän tiedossa aina. Varmistuneet aavistukset sitten koetun myötä. Ei lapsia minulle ja siihenkin on syyt kyvyssä nähdä kokonaisuus ennenkuin se on osoitettu.
Sitä voi teininä kuvitella ymmärtävänsä yhtä sun toista - teinihän nyt tyypillisesti tietää muutenkin kaikesta kaiken - mutta kyllä nämä asiat alkaa kummasti konkretisoitua ihan eri tavalla siinä kohtaa kun ymmärtää, että omat vanhemmat ovat pian poissa. Ei ole mitään tekemistä lyhytnäköisyyden kanssa, tämä on meille ihmisille täysin luontaista kehitystä.
Olen samaa mieltä siitä, että koko asia konkretisoituu erittäin hyvin siinä vaiheessa, kun joutuu itse huolehtimaan omista vanhemmistaan. Kysymys onkin sitten lähinnä siitä, haluaako omille lapsilleen saman kohtalon. Mä huolehdin omista vanhemmistani, vaikka se välillä rankkaa onkin, mutta juuri siksi en halua, että kumpikaan lapsistani joutuu samanlaiseen tilanteesen. Voin rehellisesti sanoa, että välillä tämä tuntuu melkoiselta ansalta ja muutaman kerran pohtinut, pitäisikö muuttaa vaikka Seinäjoelle. Enkä ole siellä ikinä edes käynyt.
Jostain syystä mun aiemmin ihan järkeville vanhemmilleni on iän myötä tullut hirveän vaikeaksi ostaa mitään palveluita. Isäni oli jokunen vuosi sitä mieltä, että kun mähän olen polven tekonivelleikkauksen jälkeen vain kaksi yötä sairaalassa, niin toki mä voin hoitaa heidänkin ostoksensa. Mun piha oli silloin ihan pelkkää jäätä enkä päässyt moneen viikkoon edes ulos. Silti olisi pitänyt mennä käymään vanhuksille kaupassa. En voi itsestäni tietää, tuleeko mustakin vanhana äärettömän pihi tai muuten sellainen, että en halua kenenkään vieraan siivoavan kotiani. Tällä hetkellä tuntuu, että viikkosiivooja olisi tosi kiva juttu. Ehkä palkkaankin sellaisen, kun pääsen evakosta takaisin kotiin.
Useimmille vanhuksille tuo avun vaatiminen nimenomaan läheisiltä on tietoinen manipulointitaktiikka. Keino roikkua läheisissä ja kontrolloida.
Kannattaa elää railakas päihteiden täyttämä elämä ja kuolla ennen eläkeikää (rokkitähdetkin sen tietää). Ei oo moisia vanhuusmurheita ja voi sanoa eläneensä sen sijaan että miettis kuka pesettää tai vaihtaa vaipan...
Hoivakodissa työskentelevän näkökulmasta voin sanoa, että aiemmin hoitoon pääsee ja paremmin asioista huolehditaan, jos on puoliso, lapsia tai muita läheisiä huolehtimassa asioista. Ystävistä on harvoin apua, kun ovat usein itsekin iäkkäitä.
Karu totuus on, että jos yhteiskunta joutuu kokonaisuudessaan huolehtimaan sinusta, kyllä se jää aivan minimiin. Nykyään kun resurssit on tiukalla joka paikassa, niin paljon lasketaan omaisten varaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ihminen vanhenee, hänen ikätovereitaan pikkuhiljaa kukin kerrallaan siirtyy rajan taakse. Ystäviä kuolee.
Hän rupeaa ajattelemaan omaakin lähtöään, joka sekin on päivä päivältä yhä lähempänä.
Voimat uupuu, pian hän tarvitsee apua moninaisissa jokapäiväisissä tehtävissään.
Oman ikäluokan ihmisiä on lähtenyt. Ei ole edes lapsia, jotka kävisivät välillä auttelemassa
ja haastelemassa. Lapsenlapsista on myös suuri ilo, he tuovat elämään sisältöä.
Mutta näin on, lapseton ihminen kokee yksinäisen vanhuuden.
Ajattele, miten surkea vanhus Dalai Lamakin on, kun ei ole niitä elämään sisältöä tuovia lastenlapsia. Tai joku äiti Teresa aikanaan.
Kyllä se niin on, että mikään muu kuin omat jälkeläiset ei voi tuoda ihmisen elämään sisältöä varsinkaan elämän ehtoopuolella. Ei niin mikään. Siksi onkin niin hirveän itsekästä olla lisääntymättä, kuten vaikkapa pyhän Athos-vuoren munkit. Varmasti nekin katuu vanhana että eivät lisääntyneet.
Vai olisiko sittenkin niin, että ihminen, joka hakee elämänsä sisällön vain omasta perheestään, on aivan harvinaisen kehittymätön henkisesti?
Voihan sitä vaikka meditoida maailmanrauhaa, jos ei muuta tekemistä keksi.
Paras viesti palstalla aikoihin.
Mitä pelkäätte, parin vuoden päästä huushollaavat robotit vanhusten kanssa ja hoitavat kaikki hommat mukisematta.
Voisin kuvitella, että enemmän ahdistaisi vanhana, jos minulla olisi lapsia, jotka eivät koskaan tule käymään.