Pelottaako teitä muita lapsettomia lainkaan yksinäinen vanhuus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän naapurissa asuu n. 80v rouva. Mies kuoli vuosia sitten, heillä kolme lasta ja useampi lapsenlapsi. Käsittääkseni kaikki lapset asuvat 30-200 km säteellä.

Silloin kun lapsenlapset olivat pieniä, olivat hoidossa ja kävivät usein, ihan naapurille riesaksi asti. Jossakin vaiheessa joku teini asui myös heillä.

Nyt kun lapsenlapset aikuistuneet, harvemmin vierailuja, kun rouvan mukaan ovat kovin kiireisiä.

Hänellä käy kotihoito päivittäin ja me naapurit pidetään seuraa ja katsotaan vähän "perään", erityisesti jotka ovat nuorempia eläkeläisiä..Rouva hyvässä kunnossa ja ulkoilee päivittäin, asununeet kauan taloyhtiössä ja siksi tuntee kaikki. Herttainen ja hyväsydäminen mummo.

Joskus ollaan ihmetelty naapureiden kanssa, miksi lapset eivät käy tai auta, vaikka hoitaneet vuosia paljon lapsenlapsiaan, jopa monta kertaa viikossa.

Selittele nyt sitä omaa itsekkyyttäsi miten tahdot. 

Menoihin käyttää taksia ja jos tarvitsee apua, talohuolto tai naapurit auttavat. Maksaa mieluusti kaikesta.

Ja ap. todellisuudessa harvassa on ne lapset, jotka auttavat vanhempia, vaan se apu on itse hankittava ja ostettava. Tämä on omin silmin nähnyt.

Omilla vanhemmillakin on näitä tuttava-ja ystäväpiirissä vanhuksia, joita auttavat ja huolehtivat arjen askareissa, eikä suinkaan lapset auta.

Asia ei kuulu teille millään tavalla ja tuollaista käytöstä kutsutaan juoruiluksi.

Lisäksi se, että mummo on hoitanut lastenlapsia, ei aiheuta mitään velkasuhdetta, että sitten pitää hoitaa vanhus hautaan. Paitsi jos näin on erikseen sovittu. Noin muuten avun antaminen ei velvoita avun saajaa mihinkään vastavuoroiseen auttamiseen. Varsinkin kun tuskin se mummo niitä lapsia on vastentahtoisesti hoitanut.

Anyway saattaa niillä 85-vuotiaan lapsilla olla sen verran omaakin kremppaa, että matkan takaa auttaminen ei yksinkertaisesti onnistu. Varsinkin, jos ovat vielä työelämässä. Ei ehkä rahkeet oikeasti riitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei pelota yksinäinen vanhuus, ja lapsellisilla se on todennäköisesti aivan yhtä yksinäinen kuin lapsettomillakin. Lapset saattavat muuttaa kauas vanhemmastaan, jopa ulkomaille, tai välit mennä poikki muusta syystä. Kuolemakin voi korjata lapsen ennen vanhempaansa. Viimeisinä vuosina vanhempi ei välttämättä tunnista tai edes muista lapsiaan ja kuolinvuoteellakin vieressä on yleensä hoitaja, ei oma lapsi. Kaikenlaista on nähty niiden 8 vuoden aikana kun tein kolmivuorotyötä hoitajana vanhusten parissa.

Äitini valittaa yksinäisyyttään vaikka kaksi lasta asuu samassa kaupungissa, toinen ihan naapurissa. Veljet asuvat melkein naapurissa ja heitä tavataan viikoittain. Naapureita käy kahvilla vähän väliä. Jne. Silti hän on yksinäinen.

Jotkut ihmiset vain ovat yksinäisiä aina. Mikään ei tunnu riittävän. Ap on varmasti samaa lajia.

Jollei enää itse pääse käymään missään ja on vierailujen varassa, niin kyllä siinä on monta pitkää tuntia joka päivä yksin.

Ihan hyvin pystyy käymään ja käykin joka paikassa. Ja kyllä ihmisen pitää pärjätä monta tuntia yksin. Jokaisen.

Tässä keskustelussa ei nyt ole millään tavalla kyse siitä että pärjääkö joku pari tuntia yksinään vaan jatkuvasta, päivittäisestä ja totaalisesta yksinäisyyden kokemuksesta. Ihmisellä voi käydä kotihoito vaikka monta kertaa päivässä, eikä se yleensä poista yksinäisyyttä mihinkään, eikä se ole sen tarkoituskaan. Oudon moni sekoittaa tässä nyt toisiinsa yksin olemisen ja yksinäisyyden.

Eksistentiaaliseen yksinäisyyteen ei auta lasten vastentahtoiset vierailutkaan, eikä edes mielellään suoritetut. Tai jos yksinäisyys on sitä, että 60 vuotta vieressä nukkunut ihminen on nukkunut ikiuneen.

Eiköhän se raastava yksinäisyys pidä hyväksyä osaksi niitä ihmiselon viime metrejä. Helpompi lähteä sitten.

Ja ei, ennen ei ollut toisin, vaikka yhteistalouksissa asuttiin. Ei se, että on ihmisiä saman katon alla auta mitään eksistentiaaliseen yksinäisyyteen. Kuoleman edessä jokainen on yksin, ja se vanhusten pitää hyväksyä. Se on heidän läksynsä. Muissa elämänvaiheissa on sitten omansa.

Aiemmilla sukupolvilla on ollut uskonto lohtunaan tuossa kohtaa, nykyihmiset ovat itse osansa valinneet ja saavat sitten kärsiä tuon lopun ilman lohtua.

Tärkeintä on ymmärtää, että vaikka ne lapset olisivat läsnä kellon ympäri itsekkään vanhuksen vaatimuksesta, sen olo ei olisi yhtään parempi. Koska kyseessä on asia, mikä on kohdattava yksin. Se, että minä kuolen kohta ja nämä jäävät elämään, on niin suuri erottava tekijä, että mikään muu kuin yksinäisyyden kokemus ei ole oikein edes mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätini asui melkein koko aikuisikänsä ulkomailla. Hän meni naimisiin paikallisen miehen kanssa ja he eivät saaneet lapsia. Tätini jäi leskeksi ja vietti viimeiset vuodet hoitokodissa. Hänellä oli kova kaipuu takaisin Suomeen, mutta sellainen siirto ei onnistunut, sillä hän ei ollut Suomen sosiaaliturvan piirissä. Hän tunsi olonsa yksinäiseksi. Hänellä oli ystäviä paikallisessa suomalaisten yhteisössä, mutta heidänkin rivinsä olivat harventuneet ja lopuista moni oli niin huonossa kunnossa että ei kyennyt liikkumaan. Jotkut kävivät häntä tervehtimässä satunnaisesti. Tätini kertoi jääneensä ulkomaille miehensä tahdosta, hän itse olisi kyllä halunnut asua ennemmin Suomessa. Juttelin hänen kanssaan usein puhelimessa vaikka puheluista jäi masentunut olo. Suljin itseni niistä ulos, ajattelin vain että hän oli omat elämänvalintansa tehnyt ja eli niiden seurausten mukaisesti.

Moneen kertaan hän kertoi suoraan odottavansa että noutaja tulisi. Kun tämä lopulta tapahtui, hän lähti rauhallisesti unessa.

Tämä on aidosti surullista ja yksinäistä. Olla vanhuus yksin ja vielä kuolla kokonaan vieraassa kulttuurissa. Oppipahan.

Asui aikuisikänsä ulkomailla ja oli sen maalainen puoliso? Mitenkähän se asuinmaan kulttuuri jäi "kokonaan vieraaksi"? Olisi hyvin outoa jos ei muita ystäviä olisi ulkomailla vuosia eläneenä kuin joitakin suomalaisia seudulta. Eikö miehelläkään ollut sukulaisia ollenkaan? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko asiat paremmin ennen. Vasta 1960-luvulla poistettiin laista se, että lasten on huolehdittava vanhemmistaan vanhuksia.

Tällöin vanhuksen kanssa asui yleensä joku. Harvoilla olo mahdollisuus kustantaa vanhus täydellä rahalla vanhushoivaan. Isoisäni isän lapset tosin kustansivat vanhuksensa vanhainkotiin. Muut esivanhemmat ottivat kotiinsa vuorotellen vuodeksi hoitoon, tai joku sisaruksista oli naimaton ja asui vanhempansa kanssa. (Toki muut tuki rahallisesti)

Olihan sen ihmisen elämä täysin pilalla, joka joutui sitä vanhusta hoitamaan.

Niinpä. Taloudellisesti täysin kestämätöntä sille vanhallepiialle, joka ei voinut käydä töissä vaan hoiti vanhempansa ja sitten jäi tyhjän päälle.

Ja agraariyhteiskunnassa ei niitä mitenkään hoidettu: osallistuivat talon töihin sen, minkä kykenivät.

Toisaalta ihmiset myöskään eivät eläneet näin pitkään näin vaivaisina. Ihmisillehän ei ole tullut terveitä, tehokkaita elinvuosia lisää juuri lainkaan. Liuotushoidoilla ja pallolaajennuksilla saadaan vaan aikaan se, että yhä useampi joutuu kituuttamaan loput vuotensa dementtinä, kun menneinä vuosikymmeninä olisi ollut muutaman kuukauden halvaantunut ja sen jälkeen uusi halvaus olisi vienyt. Tai sydänvikaisena olisi hissutellut pari vuotta ja seuraava kohtaus olisi vienyt.

Vierailija kirjoitti:

Kun ihminen vanhenee, hänen ikätovereitaan pikkuhiljaa kukin kerrallaan siirtyy rajan taakse.  Ystäviä kuolee.

Hän rupeaa ajattelemaan omaakin lähtöään, joka sekin on päivä päivältä yhä lähempänä.

Voimat uupuu, pian hän tarvitsee apua moninaisissa jokapäiväisissä tehtävissään.

Oman ikäluokan ihmisiä on lähtenyt. Ei ole edes lapsia, jotka kävisivät välillä auttelemassa

 ja haastelemassa. Lapsenlapsista on myös suuri ilo, he tuovat elämään sisältöä.

Mutta näin on, lapseton ihminen kokee yksinäisen vanhuuden. 

Ajattele, miten surkea vanhus Dalai Lamakin on, kun ei ole niitä elämään sisältöä tuovia lastenlapsia. Tai joku äiti Teresa aikanaan.

Kyllä se niin on, että mikään muu kuin omat jälkeläiset ei voi tuoda ihmisen elämään sisältöä varsinkaan elämän ehtoopuolella. Ei niin mikään. Siksi onkin niin hirveän itsekästä olla lisääntymättä, kuten vaikkapa pyhän Athos-vuoren munkit. Varmasti nekin katuu vanhana että eivät lisääntyneet.

Vai olisiko sittenkin niin, että ihminen, joka hakee elämänsä sisällön vain omasta perheestään, on aivan harvinaisen kehittymätön henkisesti?

Voihan sitä vaikka meditoida maailmanrauhaa, jos ei muuta tekemistä keksi.

Pelottaa kun ei ole miestäkään, 1 sosko jonka kanssa ei edes olla mitenkään läheisiä ja hän tulee olemaan huonokuntoisempi kuin minä.

N 53

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei pelota yksinäinen vanhuus, ja lapsellisilla se on todennäköisesti aivan yhtä yksinäinen kuin lapsettomillakin. Lapset saattavat muuttaa kauas vanhemmastaan, jopa ulkomaille, tai välit mennä poikki muusta syystä. Kuolemakin voi korjata lapsen ennen vanhempaansa. Viimeisinä vuosina vanhempi ei välttämättä tunnista tai edes muista lapsiaan ja kuolinvuoteellakin vieressä on yleensä hoitaja, ei oma lapsi. Kaikenlaista on nähty niiden 8 vuoden aikana kun tein kolmivuorotyötä hoitajana vanhusten parissa.

Äitini valittaa yksinäisyyttään vaikka kaksi lasta asuu samassa kaupungissa, toinen ihan naapurissa. Veljet asuvat melkein naapurissa ja heitä tavataan viikoittain. Naapureita käy kahvilla vähän väliä. Jne. Silti hän on yksinäinen.

Jotkut ihmiset vain ovat yksinäisiä aina. Mikään ei tunnu riittävän. Ap on varmasti samaa lajia.

Jollei enää itse pääse käymään missään ja on vierailujen varassa, niin kyllä siinä on monta pitkää tuntia joka päivä yksin.

Mielestäni näin eläkkeellä ne tunnit eivät ole pitkiä. Päivä on kummasti äkkiä ohi enkä ole koskaan tuntenut yksinäisyyttä. Leskenä olen yli 25 v. jo. On niin paljon tekemistä vielä. Ajattelin 60 v. kun eläkkeelle rupesin, että muutan ulkomaille ja niin teinkin. En tuntenut ketään mutta nyt melkein 15 v. myöhemmin on asia aivan toisin. Ystäviä löytyi helpolla ja osasta tuli oikein hyviä ystäviä. Muutaman kerran olen ollut hieman sairaana, polvi reistasi ja toisella kertaa niska ja joku flunssakin tuli vuosien aikana. Eipä tarvinnut pyytää apua keneltäkään kun tupa tuli täyteen auttajia itsestään. Kävivät kaupassa, toivat ruokaa, siivosivat jne. Lapsia ei itsellä ole. En todellakaan tiedä mitä yksinäisyys edes on. Tänään aamulla perkailin kukkapenkkejä, siihen tuli naapuri joka auttoi heti. Olisi kiva saada olla joskus edes pari päivää ihan omissa oloissa, harvoin on mahdollista. Että näinkin voi viettää eläkepäiviä enkä pelkää tippaakaan vaikka hitaammaksi olen tullut hommissa kuin aiemmin. Mittarissa on kohta 75 v. Niin, kielen opettelin pari vuotta ennenkuin muutin ulkomaille, muuten ei pärjäisi eikä saisi ystäviäkään jos puhe ei luista. 

Muutit ulkomaille eläkepäiviksi ja olet jo 75-v.

Kuka hoitaa asiasi, jos joudut siellä pitkäaikaishoitoon?

Tiesitkö, että jo dementian alkuvaiheessa alkaa unohtua opitut kielet. Vain äidinkieli säilyy.

Missä maassa olet?

Povaat dementiaa terveelle ja reippaalle ihmiselle? Mikä pahanilmanlintu mahdat olla?

Ei pelota. Vanhuus voi olla yksinäinen, vaikka olisi lapsiakin, varsinkin siinä vaiheessa, kun alkaisi tarvita enemmän apua arjessa. Kummasti tuntuu lasten kiinnostus tavatavanhempiaan vähenevän, kun nämä eivät jaksa enää hoitaa lastenlapsia ja passata muuten vierailulle tulevaa jälkikasvuaan, vaan osat kääntyvät toisin päin. Hoitokodit ovat täynnä vanhuksia, joiden lapset käyvät heitä katsomassa ehkä jouluna, jos silloinkaan

Olen tietysti ehkä huono sanomaan, koska introverttinä en kaipaa ihmisseuraa ylipäätään, enkä usko, että asia miksikään muuttuu vanhanakaan. Joka tapauksessa, lapset eivät ole tae siitä, etteikö vanhana jäisi yksin.

Ei pelota. Vakava sairastuminen ilman mahdollisuutta eutanaisiaan pelottaa. Samoin valtion romahtaminen, eläkejärjestelmän romahtaminen, sodat tai muut konfliktit ilmastomuutoksen seurauksena voi tehdä elämästä helvettiä. 

Lähipiiriäni kun katson niin en kyllä näe kenenkään erityisesti hoivaavan vanhoja sukulaisiaan. Suurin osa asuu kaukana, satojen kilometrien päässä tai jopa ulkomailla. 

Se, että sinulla on lapsia, ei automaattisesti tarkoita sitä, että kuolet rakkaittesi ympäröimänä. Saatat silti tehdä kuolemaa ja kuolla ypöyksin.

Itsekeskeisyys, riitaantuminen, välimatkat, kaikenlaiset syyt voivat aiheuttaa sen että olet yksin kuolinvuoteellasi.

Parempi vain alkaa säästämään hoitokotia/saattohoitoa varten, sillä varmistat, että sinut saadaan hautaan asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei pelota yksinäinen vanhuus, ja lapsellisilla se on todennäköisesti aivan yhtä yksinäinen kuin lapsettomillakin. Lapset saattavat muuttaa kauas vanhemmastaan, jopa ulkomaille, tai välit mennä poikki muusta syystä. Kuolemakin voi korjata lapsen ennen vanhempaansa. Viimeisinä vuosina vanhempi ei välttämättä tunnista tai edes muista lapsiaan ja kuolinvuoteellakin vieressä on yleensä hoitaja, ei oma lapsi. Kaikenlaista on nähty niiden 8 vuoden aikana kun tein kolmivuorotyötä hoitajana vanhusten parissa.

Äitini valittaa yksinäisyyttään vaikka kaksi lasta asuu samassa kaupungissa, toinen ihan naapurissa. Veljet asuvat melkein naapurissa ja heitä tavataan viikoittain. Naapureita käy kahvilla vähän väliä. Jne. Silti hän on yksinäinen.

Jotkut ihmiset vain ovat yksinäisiä aina. Mikään ei tunnu riittävän. Ap on varmasti samaa lajia.

Jollei enää itse pääse käymään missään ja on vierailujen varassa, niin kyllä siinä on monta pitkää tuntia joka päivä yksin.

Ihan hyvin pystyy käymään ja käykin joka paikassa. Ja kyllä ihmisen pitää pärjätä monta tuntia yksin. Jokaisen.

Tässä keskustelussa ei nyt ole millään tavalla kyse siitä että pärjääkö joku pari tuntia yksinään vaan jatkuvasta, päivittäisestä ja totaalisesta yksinäisyyden kokemuksesta. Ihmisellä voi käydä kotihoito vaikka monta kertaa päivässä, eikä se yleensä poista yksinäisyyttä mihinkään, eikä se ole sen tarkoituskaan. Oudon moni sekoittaa tässä nyt toisiinsa yksin olemisen ja yksinäisyyden.

Eksistentiaaliseen yksinäisyyteen ei auta lasten vastentahtoiset vierailutkaan, eikä edes mielellään suoritetut. Tai jos yksinäisyys on sitä, että 60 vuotta vieressä nukkunut ihminen on nukkunut ikiuneen.

Eiköhän se raastava yksinäisyys pidä hyväksyä osaksi niitä ihmiselon viime metrejä. Helpompi lähteä sitten.

Ja ei, ennen ei ollut toisin, vaikka yhteistalouksissa asuttiin. Ei se, että on ihmisiä saman katon alla auta mitään eksistentiaaliseen yksinäisyyteen. Kuoleman edessä jokainen on yksin, ja se vanhusten pitää hyväksyä. Se on heidän läksynsä. Muissa elämänvaiheissa on sitten omansa.

Aiemmilla sukupolvilla on ollut uskonto lohtunaan tuossa kohtaa, nykyihmiset ovat itse osansa valinneet ja saavat sitten kärsiä tuon lopun ilman lohtua.

Tärkeintä on ymmärtää, että vaikka ne lapset olisivat läsnä kellon ympäri itsekkään vanhuksen vaatimuksesta, sen olo ei olisi yhtään parempi. Koska kyseessä on asia, mikä on kohdattava yksin. Se, että minä kuolen kohta ja nämä jäävät elämään, on niin suuri erottava tekijä, että mikään muu kuin yksinäisyyden kokemus ei ole oikein edes mahdollista.

Tämä oli hyvä viesti. Tämän ketjun aloituksen kysymys kuvastaa mielestäni ihmisen kuolemanpelkoa, sitä että kuoleman edessä jokainen on loppupeleissä yksin. Sitä on vaikea hyväksyä. Voidaan ajatella, että oma lapsi jotenkin jatkaa elämääsi ja on läsnä myös pelottavan kuoleman hetkellä. Ei ole. Jokainen on yksin ja meillä on vain yksi elämä. 

Eipä ne lapset sitä takaa, ettei olisi vanhuudessa yksinäinen. Voi käydä juuri toisinkin: Perheeltä ei ehdi ylläpitää ystävyyssuhteita.

Ei, ei vielä pelota. Kysy uudelleen kymmenen vuoden kuluttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ihminen vanhenee, hänen ikätovereitaan pikkuhiljaa kukin kerrallaan siirtyy rajan taakse.  Ystäviä kuolee.

Hän rupeaa ajattelemaan omaakin lähtöään, joka sekin on päivä päivältä yhä lähempänä.

Voimat uupuu, pian hän tarvitsee apua moninaisissa jokapäiväisissä tehtävissään.

Oman ikäluokan ihmisiä on lähtenyt. Ei ole edes lapsia, jotka kävisivät välillä auttelemassa

 ja haastelemassa. Lapsenlapsista on myös suuri ilo, he tuovat elämään sisältöä.

Mutta näin on, lapseton ihminen kokee yksinäisen vanhuuden. 

Ajattele, miten surkea vanhus Dalai Lamakin on, kun ei ole niitä elämään sisältöä tuovia lastenlapsia. Tai joku äiti Teresa aikanaan.

Kyllä se niin on, että mikään muu kuin omat jälkeläiset ei voi tuoda ihmisen elämään sisältöä varsinkaan elämän ehtoopuolella. Ei niin mikään. Siksi onkin niin hirveän itsekästä olla lisääntymättä, kuten vaikkapa pyhän Athos-vuoren munkit. Varmasti nekin katuu vanhana että eivät lisääntyneet.

Vai olisiko sittenkin niin, että ihminen, joka hakee elämänsä sisällön vain omasta perheestään, on aivan harvinaisen kehittymätön henkisesti?

Voihan sitä vaikka meditoida maailmanrauhaa, jos ei muuta tekemistä keksi.

Mistä sä tiedät, miten nämä mainitut henkilöt kokivat/kokevat vanhuuden? Luuletko että Dalai Lama voisi tässä kohtaa enää sanoa että itse asiassa en pidä tästä touhusta yhtään, olisipa vaimo ja liuta lapsia ja lapsenlapsia ilona? Sehän valittiin tohon rooliin lapsena, ei siltä mitään kysytty.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vanhuudessakin voi olla erilaisia aikoja ja erilaisia yksinäisyyksiä. Jos on loppuun asti nuppi kunnossa, voi kaivatakin lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Jos taas muistisairaus iskee ja pahenee, jossain vaiheessa ei välttämättä edes muista, että on tullut hankkineeksi lapsia. Mun 96 v äitini ikävöi vanhempiaan (jotka kuolivat jo 1960-luvulla) sekä sisaruksiaan, joista vimeinenkin kuoli jo yli 10 vuotta sitten. Äitini kyllä tunnistaa mut ja siskoni, kun siellä käydään, mutta ei hän meitä ikävöi. Muistaa max 10 minuuttia meidän käyntimme sen jälkeen, kun ollaan sieltä lähdetty. Lapsuudenkotiinsa olisi menossa tapaamaan vanhempiaan ja sisaruksiaan. Jotkut vanhukset elävät vuosia eivätkä enää tunnista edes omia lapsiaan, puolisoaan eikä lapsenlapsiaankaan. Yksinäisiä silti ovat, vaikka nämä kävisivätkin usein katsomassa. Ystäväni sisko kuoli yllättäen alle viiskymppisenä, mutta hoivakodissa olevalle äidilleen ei ole asiasta edes kerrottu, koska äiti ei ole enää vuosiin muistanut hänellä sen nimistä tytärtä olevankaan. Vanhuksen kannalta tietysti hyvä, niin ei tarvitse surra lapsensa kuolemaa. 

Muistisairaat eivät menetä paljoakaan siitä mikä on olennaista. Nyt on nyt ja se on ollut sitä aina.

Ei pelota, tulevaisuus on sellainen kuin kohtalo on määrännyt ja se otetaan vastaan tyynenä ja valittamatta. Näin se vaan menee.

Nojoo pelkään että puolisosta aika jättää ennen minua. Mutta pääseehän sitä iteki nopeasti perästä niin halutessaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

VaahtoVasara kirjoitti:

Ei pelota, päinvastoin. On tekemisen ja menemisen vapaus, kun ei tarvi tiedottaa eikä lupia kysellä.

Mitä sä sillä menemisen ja tekemisen vapaudella teet siinä vaiheessa kun et selviydy omin avuin edes lähikauppaan? Tää on ihan uskomaton tää joidenkin uskomus että he eivät tule koskaan vanhenemaan.

No en minä halua lapsia, haluan nauttia elämästäni, ja minulle nautinnolliseen elämään ei kuulu lasten synnyttäminen. Jos minulla elämässäni vaikka viimeiset 2-5 vuotta ovat sitten vaikeita kun kukaan ei käy minulle kaupassa, niin sitten se on niin. Olen saanut siihen mennessä toivottavasti nauttia terveenä jonkun 80-90 vuotta. Kyllä ymmärrän että vanhenen. Ymmärrän myös että voin vaikka huomenna jäädä auton alle ja vammautua niin että en pysty itsestäni huolehtimaan. Se olisi suuri shokki ja todella kamala kohtalo. En kuitenkaan elä elämääni peläten. Vastoinkäymisiin on sitten vaan sopeuduttava ajan kanssa, ei sille oikein muuta voi.

Huh, nyt on kyllä aika harhaista tekstiä. Minkähän ikäinen olet, etkö ole esimerkiksi omista vanhemmistasi jo huomannut, että vaivoja alkaa tulla useimmille jo viimeistään viisikymppisenä? Esimerkiksi pelkästään syöpään sairastuu elämänsä aikana noin 37 prosenttia väestöstä, ja riski nousee huimaa vauhtia juuri viidenkympin jälkeen. Siihen mennessä myös aika isolla prosentilla on jo jokin sairaus. Melkein puolet pelkästään työikäisten kuolemista aiheuttaa sydänsairaudet.

Itse olen vasta 40, ja ei kyllä ihan heti tule mieleen samanikäistä kaveria, kuka olisi täysin terve. Noin 8/10 ikäisilläni on jo joko lihas ja nivelvaivojen lisäksi kilpirauhassairauksia, naisten sairauksia, diabetesta, reumaa, keliakiaa, ruuansulatusongelmia, ummetusta, ihosairauksia, neurologisia vaivoja, vatsahaavoja, unettomuutta, apneaa, astmaa, refluksia ja migreeniä, ja toki mielenterveysongelmia. Suurimmalla osalla ihan hyvät, terveelliset elämäntavat. Omien vanhempien ikäisillä (+65v) edellä mainittujen lisäksi verenpainetta ja muita sydänvaivoja, tyriä, kasvaimia/syöpiä, virtsaamisvaikeuksia, keuhkosairauksia ja tuki- ja liikuntaelimistön vaivoja.

Tää osui silleen hauskasti että olen myös 40 ja kuvaus sopii sekä minun että vanhempieni osalta. Itselläni on todettu n. neljän vuoden sisään refluksirauti, palleatyrä, migreeni, polvi- ja selkävaivoja, lasiaisen irtauma, ihosairaus ja unihäiriö, vanhempani puolestaan ovat jo kuusikymppisinä monisairaita ja todella vaivaisia. Eikä mitenkään erityisen epäterveelliset elintavat kenelläkään. Kukaan ei tupakoi eikä ryyppää ja liikuntaakin harrastetaan. Nuoriso ei tajua, miten vääjäämättömästi se omakin keho alkaa sanoa sopimusta irti.

Mutta kun ei se ole kaikilla tuollaista. Oma mummoni kuoli 75-vuotiaana haimasyöpään. Sitä ennen se oli sairastanut sen verran, että nivelkierukka leikattiin polvesta, kolme lasta synnytti (joista kaksi kotona) ja tekohampaat oli, että ainakin sen verran oli käyty hammaslääkärissä.

Otti puolikkaan asperiiniä, jos oli oikein riehunut puutarhassa.

Tupakoikin aikanaan, mutta lopetti 60-luvun alussa. Viinaan ei koskenut koskaan. Sodassa oli ollut lottana.

Eräs tuttavaperheen isä loukkasi selkänsä 60-vuotiaana ja pääsi sairaseläkkeelle. Selkä ei vaivannut sen koommin kun se leikattiin, eikä mies sairastanut päivääkään ennen kuin 95-vuotiaana diagnosoitiin dementia. Kolme vaimoa saattoi hautaan.

Yhden vanhan suunnistajan tiedän, joka näytti kantapäitä monille nuoremmille vielä 90-vuotiaana. Kyse ei ollut vaan siitä, että suunnisti niin hyvin, vaan juoksikin vielä hämmästyttävän kovaa.

Isäni ja appiukkoni ovat kumpikin 76. Molemmilla on kuulolaite, appiukolta leikattu vaivasenluu ja isältä rannekanava. Muuten ovat täysin terveitä, ei verenpainetta edes tai kolesteroliongelmia, isällä on vähän nivelrikkoa käsissä.

Toki nämä tervaskannot ovat harvassa, mutta niitä on. Ja kuten Mauno Koivisto sanoi, jos ei ole ehdottoman varmaa, että asiat menee huonosti, on parasta olettaa, että ne menee hyvin. Ihminen nimittäin tekee parempia päätöksiä kun on rentoutunut ja luottavainen. Tutkittu juttu. Ei siis kannata odottaa surkeaa vanhuutta, ennen kuin se on tosiasia.

P.S. Oman kokemukseni mukaan tervaskantoja ei yhdistä niinkään mikään ruokavaliohomma, vaan erittäin runsas ulkoliikunta.

99% eliöistä ei koskaan tee jälkikasvua. Silti yhteiskunta on rakennettu niiden varaan jotka tekevät jälkikasvua. Outoa vai loogista? :D ei silti pidä saattaa mukamas häpeään häntä joka ei jatka kapulaa. Elämä on tehty elettäväksi, ei suunniteltavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tulen varmaan tekemään itsemurhan joskus 50-vuotiaana, kun alkaa tuntua siltä että tämä maailma oli tässä. Ei tarvitse miettiä sitä vanhuutta sitten

En ole koskaan seurustellut, en ole koskaan käynyt treffeillä, en ole koskaan edes halannut naista ja työn ulkopuolella kontaktini vastakkaiseen sukupuoleen on laskettavissa kahden käden sormilla.

En juurikaan käy yöelämässä enkä baareissa. Viimeisen 10 vuoden aikana olen ollut baarissa ehkä 3 kertaa.

Olen pääosin keskittynyt töihin ja harrastuksiin. Harrastukset tehdään pääosin yksin. 

En vain tiedä mitä pitäisi sanoa tai tehdä jossain naisten iskemisessä.

Työuralla olen onneksi ihan suht hyvin menestynyt. Kaksi amk-inssin tutkintoa, dippainssin tutkinto työn alla,  vakituinen virka valtion virkamiehenä ja oman firman pyörittäminen sivutyönä.

Luonnollisesti ihan kuka tahansa ei kelpaa. Ihailen usein älykkäitä, kouluttautuneita naisia. Toki ihailuni tapahtuu vaivihkaa ja sivummalta. 

M38

Mielenkiintoinen tuo näkemys että elämä on nähty ja alamäki alkaa 50-vuotiaana. Vietin juuri viisikymppisiäni ja musta tuntuu että paras vaihe elämässäni on vasta alkanut.

Naiset alkavat olla pyyleviä, vastenmielisiä ja rumia. Kuka heidän kanssaan seksiä haluaisi?

M38

Onpas hassua että vielä keski-ikäisenä täysin kokematon mies katsoo voivansa arvostella naisten haluttavuutta. Ethän sinä seksistä ymmärrä yhtään mitään eikä sinulla ole seksiviettiä.

Siellä taitaa olal vanhus, joka ei laisinkaan ymmärrä nykypäivää ja nykymaailmaa.

Mitä sitten olisi pitänyt tehdä, ettei olisi kokematon keski-ikäinen mies? Tanssia soidintanssia, harrastaa jotain kukkotappeluita vai mitä? Kuten kirjoitin, ahdistun baareista ja yöelämästä. Ne baarit ja yöelämä kun tuntuu olevan monella boomerilla se juttu, että kaikkien muidenkin pitäisi niitä harrastaa.

M38

Sivusta, miehenä, kyllä sinun pitää myöntää itsellesi ne paikat ja tilanteet joista todennäköisimmin naisen löydät. Deittisovellukset, ulkotapahtumat, terassit, baarit ja yökerhot. Tuossa joitain.

Ei voi jäädä itsesääliin piehtaroimaan, ettet tykkää noista. On vain silti tehtävä parhaansa, vaikkei niin tykkäisikään. Jos siis haluaa saada jotain aikaan.

Miten tuo muka terasseilla ja baareissa edes toimisi, kun kaikki istuvat tiukasti omissa porukoidaan?

Miten sellaisessa muurissa muka voi mitään lähestyä? En ole tätä asiaa koskaan itse ymmärtänyt.

M38

Suomessa ei olekaan tapana lähestyä ventovieraita. Ajatus on se, että näet siellä jonkun tuttusi jota poikkeat morjestamaan ja jäät sitten heidän pöytäänsä istumaan jos tilanne vaikuttaa soveliaalta.

Niin Suomessa pariudutaan, kavereiden kavereiden kautta. Itse löysin mieheni kaverini itsenäisyyspäivänjuhlista. Mies oli kaverini miesystävän kaveri.

Harrastuksiakaan ei pidä väheksyä, ja harrastukseen liittyvät matkat ovat myös hyvä tilaisuus tutustua ihmisiin. Patikointimatkoilla käy kaikensorttista väkeä, akvarellimaalausta Gardajärvelä -reissussa on luultavasti enimmäkseen vanhemmansorttisia naisia, joogamatkalla on kaiken ikäisiä naisia. Sukellus- ja vaelluspiireissä on naisia myös, tosin niissä piireissä sinä kyllä jäät jalkoihin. Miehet ei varsinaisesti aikaile jos on mahdollista rengastaa noita harrastava nainen.