Lue keskustelun säännöt.
Pelottaako teitä muita lapsettomia lainkaan yksinäinen vanhuus?
28.07.2023 |
Minusta tämä on vähän erikoinen tabu. Julkisesti hehkutetaan vain miten hienoa on olla pari-kolmekymppinen, menevä ja matkusteleva ikisinkku tai DINK. Ihan hirveän vähän olen nähnyt juttua siitä, miltä tämä elämä näyttää kahdeksankymppisenä. Mies kuolee todennäköisesti ennen minua, ja itse en ainakaan koe että kaverisuhteista välttämättä on vanhuuden turvaksi.
Kommentit (547)
Pikkukunnissa asustelevat suuret ikäluokat ja suurissa asutuskeskuksissa nuoremmat. Välimatkaa voi olla helposti 500 kilometriä. Eivätpä ne lapset ole nykyiselläänkään pitämässä vanhempiaan kädestä. Osalla yhteydenpito jää satunnaiseen viestittelyyn ja merkkipäiviin. Lastenteko ei pelasta yksinäisyydeltä.
Tyypillisin kotitalous suurissa kaupungeissa on muuten sinkkutalous. Yhä useampi päätyy tai haluaa lapsettomaksi. Ydinperhe-instituutio on kriisissä ja suursuvut historiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota yksinäinen vanhuus, ja lapsellisilla se on todennäköisesti aivan yhtä yksinäinen kuin lapsettomillakin. Lapset saattavat muuttaa kauas vanhemmastaan, jopa ulkomaille, tai välit mennä poikki muusta syystä. Kuolemakin voi korjata lapsen ennen vanhempaansa. Viimeisinä vuosina vanhempi ei välttämättä tunnista tai edes muista lapsiaan ja kuolinvuoteellakin vieressä on yleensä hoitaja, ei oma lapsi. Kaikenlaista on nähty niiden 8 vuoden aikana kun tein kolmivuorotyötä hoitajana vanhusten parissa.
Äitini valittaa yksinäisyyttään vaikka kaksi lasta asuu samassa kaupungissa, toinen ihan naapurissa. Veljet asuvat melkein naapurissa ja heitä tavataan viikoittain. Naapureita käy kahvilla vähän väliä. Jne. Silti hän on yksinäinen.
Jotkut ihmiset vain ovat yksinäisiä aina. Mikään ei tunnu riittävän. Ap on varmasti samaa lajia.
Jollei enää itse pääse käymään missään ja on vierailujen varassa, niin kyllä siinä on monta pitkää tuntia joka päivä yksin.
Ihan hyvin pystyy käymään ja käykin joka paikassa. Ja kyllä ihmisen pitää pärjätä monta tuntia yksin. Jokaisen.
Tässä keskustelussa ei nyt ole millään tavalla kyse siitä että pärjääkö joku pari tuntia yksinään vaan jatkuvasta, päivittäisestä ja totaalisesta yksinäisyyden kokemuksesta. Ihmisellä voi käydä kotihoito vaikka monta kertaa päivässä, eikä se yleensä poista yksinäisyyttä mihinkään, eikä se ole sen tarkoituskaan. Oudon moni sekoittaa tässä nyt toisiinsa yksin olemisen ja yksinäisyyden.
Eksistentiaaliseen yksinäisyyteen ei auta lasten vastentahtoiset vierailutkaan, eikä edes mielellään suoritetut. Tai jos yksinäisyys on sitä, että 60 vuotta vieressä nukkunut ihminen on nukkunut ikiuneen.
Eiköhän se raastava yksinäisyys pidä hyväksyä osaksi niitä ihmiselon viime metrejä. Helpompi lähteä sitten.
Ja ei, ennen ei ollut toisin, vaikka yhteistalouksissa asuttiin. Ei se, että on ihmisiä saman katon alla auta mitään eksistentiaaliseen yksinäisyyteen. Kuoleman edessä jokainen on yksin, ja se vanhusten pitää hyväksyä. Se on heidän läksynsä. Muissa elämänvaiheissa on sitten omansa.
Aiemmilla sukupolvilla on ollut uskonto lohtunaan tuossa kohtaa, nykyihmiset ovat itse osansa valinneet ja saavat sitten kärsiä tuon lopun ilman lohtua.
Tärkeintä on ymmärtää, että vaikka ne lapset olisivat läsnä kellon ympäri itsekkään vanhuksen vaatimuksesta, sen olo ei olisi yhtään parempi. Koska kyseessä on asia, mikä on kohdattava yksin. Se, että minä kuolen kohta ja nämä jäävät elämään, on niin suuri erottava tekijä, että mikään muu kuin yksinäisyyden kokemus ei ole oikein edes mahdollista.
Olen eri mieltä. Kyllä sellainen vanhus, jolla käy vain kotihoito on paljon yksinäisempi kuin vanhus, joka asuu jonkun lapsensa kanssa.
Se yhdessä jaettu arki on se oleellinen asia. Vierailulla kävijä lähtee aina pois. Ei yleensä jää esim yöksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse tulen varmaan tekemään itsemurhan joskus 50-vuotiaana, kun alkaa tuntua siltä että tämä maailma oli tässä. Ei tarvitse miettiä sitä vanhuutta sitten
En ole koskaan seurustellut, en ole koskaan käynyt treffeillä, en ole koskaan edes halannut naista ja työn ulkopuolella kontaktini vastakkaiseen sukupuoleen on laskettavissa kahden käden sormilla.
En juurikaan käy yöelämässä enkä baareissa. Viimeisen 10 vuoden aikana olen ollut baarissa ehkä 3 kertaa.
Olen pääosin keskittynyt töihin ja harrastuksiin. Harrastukset tehdään pääosin yksin.
En vain tiedä mitä pitäisi sanoa tai tehdä jossain naisten iskemisessä.
Työuralla olen onneksi ihan suht hyvin menestynyt. Kaksi amk-inssin tutkintoa, dippainssin tutkinto työn alla, vakituinen virka valtion virkamiehenä ja oman firman pyörittäminen sivutyönä.
Luonnollisesti ihan kuka tahansa ei kelpaa. Ihailen usein älykkäitä, kouluttautuneita naisia. Toki ihailuni tapahtuu vaivihkaa ja sivummalta.
M38
Mielenkiintoinen tuo näkemys että elämä on nähty ja alamäki alkaa 50-vuotiaana. Vietin juuri viisikymppisiäni ja musta tuntuu että paras vaihe elämässäni on vasta alkanut.
Naiset alkavat olla pyyleviä, vastenmielisiä ja rumia. Kuka heidän kanssaan seksiä haluaisi?
M38
Onpas hassua että vielä keski-ikäisenä täysin kokematon mies katsoo voivansa arvostella naisten haluttavuutta. Ethän sinä seksistä ymmärrä yhtään mitään eikä sinulla ole seksiviettiä.
Siellä taitaa olal vanhus, joka ei laisinkaan ymmärrä nykypäivää ja nykymaailmaa.
Mitä sitten olisi pitänyt tehdä, ettei olisi kokematon keski-ikäinen mies? Tanssia soidintanssia, harrastaa jotain kukkotappeluita vai mitä? Kuten kirjoitin, ahdistun baareista ja yöelämästä. Ne baarit ja yöelämä kun tuntuu olevan monella boomerilla se juttu, että kaikkien muidenkin pitäisi niitä harrastaa.
M38
Sivusta, miehenä, kyllä sinun pitää myöntää itsellesi ne paikat ja tilanteet joista todennäköisimmin naisen löydät. Deittisovellukset, ulkotapahtumat, terassit, baarit ja yökerhot. Tuossa joitain.
Ei voi jäädä itsesääliin piehtaroimaan, ettet tykkää noista. On vain silti tehtävä parhaansa, vaikkei niin tykkäisikään. Jos siis haluaa saada jotain aikaan.
Miten tuo muka terasseilla ja baareissa edes toimisi, kun kaikki istuvat tiukasti omissa porukoidaan?
Miten sellaisessa muurissa muka voi mitään lähestyä? En ole tätä asiaa koskaan itse ymmärtänyt.
M38
Suomessa ei olekaan tapana lähestyä ventovieraita. Ajatus on se, että näet siellä jonkun tuttusi jota poikkeat morjestamaan ja jäät sitten heidän pöytäänsä istumaan jos tilanne vaikuttaa soveliaalta.
Niin Suomessa pariudutaan, kavereiden kavereiden kautta. Itse löysin mieheni kaverini itsenäisyyspäivänjuhlista. Mies oli kaverini miesystävän kaveri.
Harrastuksiakaan ei pidä väheksyä, ja harrastukseen liittyvät matkat ovat myös hyvä tilaisuus tutustua ihmisiin. Patikointimatkoilla käy kaikensorttista väkeä, akvarellimaalausta Gardajärvelä -reissussa on luultavasti enimmäkseen vanhemmansorttisia naisia, joogamatkalla on kaiken ikäisiä naisia. Sukellus- ja vaelluspiireissä on naisia myös, tosin niissä piireissä sinä kyllä jäät jalkoihin. Miehet ei varsinaisesti aikaile jos on mahdollista rengastaa noita harrastava nainen.
Ei noilla ole kavereita/tuttuja.
Vierailija kirjoitti:
No ei todellakaan pelota.
Järkyttävä ajatuskin, että joku tekee lapsia OMIIN tarpeisiinsa seuraneideiksi ja omaishoitajiksi.
Tuskin kukaan osaa "lastentekoikäisenä" edes ajatella omaa vanhuuttaan. Joten siitä ei ole kyse, vaan siitä että esim.50-60 vuotiaana alkaa ensikerran miettimään omaa elämää myös siltä kantilta, että se loppuu joskus.
Tämä vaihe tulee vastaan yleensä silloin, kun omat vanhemmat kuolee ja huomaa, että on itse elämän kiertokulussa seuraava sukupolvi, joka on ns. lähtövuorossa.
Silloin voi tulla mieleen, että kuka mahtaa järjestää asiani ja pitää puoliani, kun en enää itse kykene.
En ole ainakaan 78 vuoteen havainnut mitään avaajan tarkoittamaa pelkoa itsessäni. Korkeita paikkoja olen kyllä pienestä pitäen pelännyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei. En minäkään ole missään tekemisissä omien vanhempieni kanssa, joten eipä minusta heille vanhuudenturvaa ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota yksinäinen vanhuus, ja lapsellisilla se on todennäköisesti aivan yhtä yksinäinen kuin lapsettomillakin. Lapset saattavat muuttaa kauas vanhemmastaan, jopa ulkomaille, tai välit mennä poikki muusta syystä. Kuolemakin voi korjata lapsen ennen vanhempaansa. Viimeisinä vuosina vanhempi ei välttämättä tunnista tai edes muista lapsiaan ja kuolinvuoteellakin vieressä on yleensä hoitaja, ei oma lapsi. Kaikenlaista on nähty niiden 8 vuoden aikana kun tein kolmivuorotyötä hoitajana vanhusten parissa.
Äitini valittaa yksinäisyyttään vaikka kaksi lasta asuu samassa kaupungissa, toinen ihan naapurissa. Veljet asuvat melkein naapurissa ja heitä tavataan viikoittain. Naapureita käy kahvilla vähän väliä. Jne. Silti hän on yksinäinen.
Jotkut ihmiset vain ovat yksinäisiä aina. Mikään ei tunnu riittävän. Ap on varmasti samaa lajia.
Jollei enää itse pääse käymään missään ja on vierailujen varassa, niin kyllä siinä on monta pitkää tuntia joka päivä yksin.
Ihan hyvin pystyy käymään ja käykin joka paikassa. Ja kyllä ihmisen pitää pärjätä monta tuntia yksin. Jokaisen.
Tässä keskustelussa ei nyt ole millään tavalla kyse siitä että pärjääkö joku pari tuntia yksinään vaan jatkuvasta, päivittäisestä ja totaalisesta yksinäisyyden kokemuksesta. Ihmisellä voi käydä kotihoito vaikka monta kertaa päivässä, eikä se yleensä poista yksinäisyyttä mihinkään, eikä se ole sen tarkoituskaan. Oudon moni sekoittaa tässä nyt toisiinsa yksin olemisen ja yksinäisyyden.
Eksistentiaaliseen yksinäisyyteen ei auta lasten vastentahtoiset vierailutkaan, eikä edes mielellään suoritetut. Tai jos yksinäisyys on sitä, että 60 vuotta vieressä nukkunut ihminen on nukkunut ikiuneen.
Eiköhän se raastava yksinäisyys pidä hyväksyä osaksi niitä ihmiselon viime metrejä. Helpompi lähteä sitten.
Ja ei, ennen ei ollut toisin, vaikka yhteistalouksissa asuttiin. Ei se, että on ihmisiä saman katon alla auta mitään eksistentiaaliseen yksinäisyyteen. Kuoleman edessä jokainen on yksin, ja se vanhusten pitää hyväksyä. Se on heidän läksynsä. Muissa elämänvaiheissa on sitten omansa.
Aiemmilla sukupolvilla on ollut uskonto lohtunaan tuossa kohtaa, nykyihmiset ovat itse osansa valinneet ja saavat sitten kärsiä tuon lopun ilman lohtua.
Tärkeintä on ymmärtää, että vaikka ne lapset olisivat läsnä kellon ympäri itsekkään vanhuksen vaatimuksesta, sen olo ei olisi yhtään parempi. Koska kyseessä on asia, mikä on kohdattava yksin. Se, että minä kuolen kohta ja nämä jäävät elämään, on niin suuri erottava tekijä, että mikään muu kuin yksinäisyyden kokemus ei ole oikein edes mahdollista.
Olen eri mieltä. Kyllä sellainen vanhus, jolla käy vain kotihoito on paljon yksinäisempi kuin vanhus, joka asuu jonkun lapsensa kanssa.
Se yhdessä jaettu arki on se oleellinen asia. Vierailulla kävijä lähtee aina pois. Ei yleensä jää esim yöksi.
Kuinka moni suomalainen pystyy ottamaan iäkkäät vanhempansa luokseen asumaan? Ehkä vielä appivanhemmatkin? Huushollissa voi olla lisäksi vielä teinejäkin. Tai jopa sitäkin nuorempia lapsia. Töissä pitäisi käydä ja elää normaalia perhe-elämää ja vasemmalla kädellä hoitaa 1-4 vanhusta. Rakennetaanko edes niin suuria asuntoja enää nykyisin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi kamalaa olla sairas vanhus ilman jälkeläisiä.
Jonkun pitäisi auttaa hoitojen valitsemisessa, oma muistakaan ei ehkä enää pelaa. Lääkärit ehkä ohittaa yksinäisen vanhuksen toiveet säästökiimoissaan.
Kaverini äiti kaatui palvelutalossa. Ei lähetetty röntgeniin. Kaveri meni muutaman päivän päästä tavalliselle käynnille ja ihmetteli kivulloisuutta. Hoitaja sanoi, että sairaalassa sanottiin, että eivät kuvaa, jollei omainen vaadi. Omainen ei ollut tiennyt. Vaati tietysti heti tiedon saatuaan ja äitinsä pääsi sairaalaan.
Kaverini onnekseen on vielä alan lakimies. Siis virkansa puolesta valvoo terveydenhuollon toimintaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhustyössä olen huomannut, että lapsellisetkin vanhukset voivat jäädä yksin. Pelottaa enemmän juuri se, että täällä ei saa eutanasiaa.
Moni viruu tuolla niin että heidät pidetään hengissä eivätkä he halua enää elää, se että on kaikenmaailman pillerit ja pakkosyötetään vielä silloinkin kun nielemisrefleksi ei toimi enää on aivan sairasta. Kohtasin opiskeluaikana yli satavuotiaan joka oli yrittänyt tappaa itsensä ja päätyi psykiatriseen hoitoon, hän oli aivan järjissään ja valitettavasti epäonnistui. On aivan normaalia haluta kuolla kun elämä on kerta kaikkiaan jo lopussa.
Toinen oli kotona asuva yli satavuotias, jolla ei kuuloa ei näköä ja hädin tuskin kävelykykyä jäljellä, kävin seurana hänellä ja hän ei ollut mitenkään masentunut, hän ei vaan voinut ymmärtää miksei millään onnistu kuolemaan, joka ilta toivoo ettei tarvitsisi enää aamulla herätä. Elämähän on ihan täyttä pskaa tuolla lailla eikä pääse pois.
Ei se kuoleminen oikeasti ole niin vaikeaa jos tahtoa on. Eri asia tietysti jos on valvottuna ja sidottuna neljän seinän sisällä, mutta noin niin kuin muuten. Ei se kyllä yleensä tapahdu itsestään jos ei tee mitään.
Minä olen aina ihmetellyt näitä eutanasian vinkujia. Niin kauan kun kädet pelaa, ei ole mikään ongelma päättää päiviään. Pienemällä vaivalla ja vouhotuksella se niin menee kuin että tehtäisiin eutanasia ties minkä henkilökunnan läsnäollessa.
Luulen, että nämä ihmiset eivät vaan uskalla itse ottaa sitä vastuuta, vaan haluavat sälyttää sen viimeisen päätöksen kumminkin lääkärille. Eli toisin sanoen, eivät ehkä haluakaan kuolla.
Tämän takia minä en hyväksy eutanasiaa nykymuodossaan. Potilaan pitäisi vähintään itse painaa nappia, josta sitten tulee iso latinki morfiinia tms. Nykytekniikalla niin kauan, kun silmät liikkuu, voidaan järjestää niin että potilas de facto suorittaa viimeisen teon itse. Kun on kaikenlaisia kommunikointijuttu silmänliikkeillä.
Mt-ongelmaisetkin saavat itsensä aina hengiltä, jos oikeasti tahtovat. Mikseivät sitten vanhukset, joilla on edes jotain toimintakykyä jäljellä?
Ja eihän eutanasiaa nykyäänkään saa edes sen sallivissa maissa, jos on dementti tai muuten täyttä ymmärrystä vailla.
Mutta vinkkinä teille huonoa hoitoa pelkääville: mattopuukot on halpoja ja kaulavaltimo hyvin pinnassa. Helppoa, nopeaa ja käytännössä kivutonta -ja jos joku ei vieressä seiso, ei varmasti ehditä pelastaa, kuten rannevaltimon tapauksessa usein käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota yksinäinen vanhuus, ja lapsellisilla se on todennäköisesti aivan yhtä yksinäinen kuin lapsettomillakin. Lapset saattavat muuttaa kauas vanhemmastaan, jopa ulkomaille, tai välit mennä poikki muusta syystä. Kuolemakin voi korjata lapsen ennen vanhempaansa. Viimeisinä vuosina vanhempi ei välttämättä tunnista tai edes muista lapsiaan ja kuolinvuoteellakin vieressä on yleensä hoitaja, ei oma lapsi. Kaikenlaista on nähty niiden 8 vuoden aikana kun tein kolmivuorotyötä hoitajana vanhusten parissa.
Äitini valittaa yksinäisyyttään vaikka kaksi lasta asuu samassa kaupungissa, toinen ihan naapurissa. Veljet asuvat melkein naapurissa ja heitä tavataan viikoittain. Naapureita käy kahvilla vähän väliä. Jne. Silti hän on yksinäinen.
Jotkut ihmiset vain ovat yksinäisiä aina. Mikään ei tunnu riittävän. Ap on varmasti samaa lajia.
Jollei enää itse pääse käymään missään ja on vierailujen varassa, niin kyllä siinä on monta pitkää tuntia joka päivä yksin.
Ihan hyvin pystyy käymään ja käykin joka paikassa. Ja kyllä ihmisen pitää pärjätä monta tuntia yksin. Jokaisen.
Tässä keskustelussa ei nyt ole millään tavalla kyse siitä että pärjääkö joku pari tuntia yksinään vaan jatkuvasta, päivittäisestä ja totaalisesta yksinäisyyden kokemuksesta. Ihmisellä voi käydä kotihoito vaikka monta kertaa päivässä, eikä se yleensä poista yksinäisyyttä mihinkään, eikä se ole sen tarkoituskaan. Oudon moni sekoittaa tässä nyt toisiinsa yksin olemisen ja yksinäisyyden.
Eksistentiaaliseen yksinäisyyteen ei auta lasten vastentahtoiset vierailutkaan, eikä edes mielellään suoritetut. Tai jos yksinäisyys on sitä, että 60 vuotta vieressä nukkunut ihminen on nukkunut ikiuneen.
Eiköhän se raastava yksinäisyys pidä hyväksyä osaksi niitä ihmiselon viime metrejä. Helpompi lähteä sitten.
Ja ei, ennen ei ollut toisin, vaikka yhteistalouksissa asuttiin. Ei se, että on ihmisiä saman katon alla auta mitään eksistentiaaliseen yksinäisyyteen. Kuoleman edessä jokainen on yksin, ja se vanhusten pitää hyväksyä. Se on heidän läksynsä. Muissa elämänvaiheissa on sitten omansa.
Aiemmilla sukupolvilla on ollut uskonto lohtunaan tuossa kohtaa, nykyihmiset ovat itse osansa valinneet ja saavat sitten kärsiä tuon lopun ilman lohtua.
Tärkeintä on ymmärtää, että vaikka ne lapset olisivat läsnä kellon ympäri itsekkään vanhuksen vaatimuksesta, sen olo ei olisi yhtään parempi. Koska kyseessä on asia, mikä on kohdattava yksin. Se, että minä kuolen kohta ja nämä jäävät elämään, on niin suuri erottava tekijä, että mikään muu kuin yksinäisyyden kokemus ei ole oikein edes mahdollista.
Olen eri mieltä. Kyllä sellainen vanhus, jolla käy vain kotihoito on paljon yksinäisempi kuin vanhus, joka asuu jonkun lapsensa kanssa.
Se yhdessä jaettu arki on se oleellinen asia. Vierailulla kävijä lähtee aina pois. Ei yleensä jää esim yöksi.
Kuinka moni suomalainen pystyy ottamaan iäkkäät vanhempansa luokseen asumaan? Ehkä vielä appivanhemmatkin? Huushollissa voi olla lisäksi vielä teinejäkin. Tai jopa sitäkin nuorempia lapsia. Töissä pitäisi käydä ja elää normaalia perhe-elämää ja vasemmalla kädellä hoitaa 1-4 vanhusta. Rakennetaanko edes niin suuria asuntoja enää nykyisin?
Hieman hassu kysymys. Kyllä nykyään asutaan väljemmin kuin ennen.
Esim äitini lapsuudenperheeseen otettiin mummo vuorovuonna asumaan. Hänelle pedattiin sänky keittiöön. Äiti vanhempineen nukkui viereisessä 7 m2 huoneessa. Olohuone heillä oli vain kesäkäytössä. (Sota-aikaan säästettiin polttopuuta). Yläkerran huoneessa asui karjalasta evakoituja. 2 perhettä perätysten.
Isäni lapsuudenperheessä oli myös mummo vuorovuonna. Perheen 3 lasta jakoi yhteisen huoneen. Vanhemmilla omansa ja mummokin sai oman huoneen. Alakerrassa oli sali, toinen huone ja perheenisän työhuone. Palvelija asui keittiössä.
Eli ei kovin avaraa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota yksinäinen vanhuus, ja lapsellisilla se on todennäköisesti aivan yhtä yksinäinen kuin lapsettomillakin. Lapset saattavat muuttaa kauas vanhemmastaan, jopa ulkomaille, tai välit mennä poikki muusta syystä. Kuolemakin voi korjata lapsen ennen vanhempaansa. Viimeisinä vuosina vanhempi ei välttämättä tunnista tai edes muista lapsiaan ja kuolinvuoteellakin vieressä on yleensä hoitaja, ei oma lapsi. Kaikenlaista on nähty niiden 8 vuoden aikana kun tein kolmivuorotyötä hoitajana vanhusten parissa.
Äitini valittaa yksinäisyyttään vaikka kaksi lasta asuu samassa kaupungissa, toinen ihan naapurissa. Veljet asuvat melkein naapurissa ja heitä tavataan viikoittain. Naapureita käy kahvilla vähän väliä. Jne. Silti hän on yksinäinen.
Jotkut ihmiset vain ovat yksinäisiä aina. Mikään ei tunnu riittävän. Ap on varmasti samaa lajia.
Jollei enää itse pääse käymään missään ja on vierailujen varassa, niin kyllä siinä on monta pitkää tuntia joka päivä yksin.
Ihan hyvin pystyy käymään ja käykin joka paikassa. Ja kyllä ihmisen pitää pärjätä monta tuntia yksin. Jokaisen.
Tässä keskustelussa ei nyt ole millään tavalla kyse siitä että pärjääkö joku pari tuntia yksinään vaan jatkuvasta, päivittäisestä ja totaalisesta yksinäisyyden kokemuksesta. Ihmisellä voi käydä kotihoito vaikka monta kertaa päivässä, eikä se yleensä poista yksinäisyyttä mihinkään, eikä se ole sen tarkoituskaan. Oudon moni sekoittaa tässä nyt toisiinsa yksin olemisen ja yksinäisyyden.
Eksistentiaaliseen yksinäisyyteen ei auta lasten vastentahtoiset vierailutkaan, eikä edes mielellään suoritetut. Tai jos yksinäisyys on sitä, että 60 vuotta vieressä nukkunut ihminen on nukkunut ikiuneen.
Eiköhän se raastava yksinäisyys pidä hyväksyä osaksi niitä ihmiselon viime metrejä. Helpompi lähteä sitten.
Ja ei, ennen ei ollut toisin, vaikka yhteistalouksissa asuttiin. Ei se, että on ihmisiä saman katon alla auta mitään eksistentiaaliseen yksinäisyyteen. Kuoleman edessä jokainen on yksin, ja se vanhusten pitää hyväksyä. Se on heidän läksynsä. Muissa elämänvaiheissa on sitten omansa.
Aiemmilla sukupolvilla on ollut uskonto lohtunaan tuossa kohtaa, nykyihmiset ovat itse osansa valinneet ja saavat sitten kärsiä tuon lopun ilman lohtua.
Tärkeintä on ymmärtää, että vaikka ne lapset olisivat läsnä kellon ympäri itsekkään vanhuksen vaatimuksesta, sen olo ei olisi yhtään parempi. Koska kyseessä on asia, mikä on kohdattava yksin. Se, että minä kuolen kohta ja nämä jäävät elämään, on niin suuri erottava tekijä, että mikään muu kuin yksinäisyyden kokemus ei ole oikein edes mahdollista.
Olen eri mieltä. Kyllä sellainen vanhus, jolla käy vain kotihoito on paljon yksinäisempi kuin vanhus, joka asuu jonkun lapsensa kanssa.
Se yhdessä jaettu arki on se oleellinen asia. Vierailulla kävijä lähtee aina pois. Ei yleensä jää esim yöksi.
Kuinka moni suomalainen pystyy ottamaan iäkkäät vanhempansa luokseen asumaan? Ehkä vielä appivanhemmatkin? Huushollissa voi olla lisäksi vielä teinejäkin. Tai jopa sitäkin nuorempia lapsia. Töissä pitäisi käydä ja elää normaalia perhe-elämää ja vasemmalla kädellä hoitaa 1-4 vanhusta. Rakennetaanko edes niin suuria asuntoja enää nykyisin?
Tänne kirjoittaa jotain itäsuomalaisia seitsemänkymppisiä, jotka haaveilevat takaisin niitä aikoja, kun koko suku asui kylillä. Usein lähisukulaiset samassa pihapiirissä tai talossa 3 sukupolvea . Siinä oli miniällä mukavat oltavat pojan vanhuksia paapoessa. Aikaa toki riitti, kun ei ollut palkkatyötä.
Talonpoikaisperinne istuu suomalaisissa lujassa, kuten myös nostalgia. Näkeehän sen edelleen jouluina, kun autoletkat suunnistavat kohti tarunomaista sukukotia, missä päin itärajaa se sitten olikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pikkukunnissa asustelevat suuret ikäluokat ja suurissa asutuskeskuksissa nuoremmat. Välimatkaa voi olla helposti 500 kilometriä. Eivätpä ne lapset ole nykyiselläänkään pitämässä vanhempiaan kädestä. Osalla yhteydenpito jää satunnaiseen viestittelyyn ja merkkipäiviin. Lastenteko ei pelasta yksinäisyydeltä.
Tyypillisin kotitalous suurissa kaupungeissa on muuten sinkkutalous. Yhä useampi päätyy tai haluaa lapsettomaksi. Ydinperhe-instituutio on kriisissä ja suursuvut historiaa.
Minkä takia täällä on kaikki sitä mieltä että vanhempien ja aikuisten lasten välillä on vähintään 400-500 kilometriä tai sitten jälkikasvu on Australiassa? Kun ottaa huomioon, miten iso osa suomalaisista elää käytännössä koko elämänsä suunnilleen Helsinki-Tampere-Turku-kolmion sisäpuolella, valtaosalla on ne vanhemmatkin on kyllä alle 200 km päässä. Jonkun rovaniemeläisen huutelut tähän väliin ei muuta kokonaiskuvaa miksikään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota yksinäinen vanhuus, ja lapsellisilla se on todennäköisesti aivan yhtä yksinäinen kuin lapsettomillakin. Lapset saattavat muuttaa kauas vanhemmastaan, jopa ulkomaille, tai välit mennä poikki muusta syystä. Kuolemakin voi korjata lapsen ennen vanhempaansa. Viimeisinä vuosina vanhempi ei välttämättä tunnista tai edes muista lapsiaan ja kuolinvuoteellakin vieressä on yleensä hoitaja, ei oma lapsi. Kaikenlaista on nähty niiden 8 vuoden aikana kun tein kolmivuorotyötä hoitajana vanhusten parissa.
Äitini valittaa yksinäisyyttään vaikka kaksi lasta asuu samassa kaupungissa, toinen ihan naapurissa. Veljet asuvat melkein naapurissa ja heitä tavataan viikoittain. Naapureita käy kahvilla vähän väliä. Jne. Silti hän on yksinäinen.
Jotkut ihmiset vain ovat yksinäisiä aina. Mikään ei tunnu riittävän. Ap on varmasti samaa lajia.
Jollei enää itse pääse käymään missään ja on vierailujen varassa, niin kyllä siinä on monta pitkää tuntia joka päivä yksin.
Ihan hyvin pystyy käymään ja käykin joka paikassa. Ja kyllä ihmisen pitää pärjätä monta tuntia yksin. Jokaisen.
Tässä keskustelussa ei nyt ole millään tavalla kyse siitä että pärjääkö joku pari tuntia yksinään vaan jatkuvasta, päivittäisestä ja totaalisesta yksinäisyyden kokemuksesta. Ihmisellä voi käydä kotihoito vaikka monta kertaa päivässä, eikä se yleensä poista yksinäisyyttä mihinkään, eikä se ole sen tarkoituskaan. Oudon moni sekoittaa tässä nyt toisiinsa yksin olemisen ja yksinäisyyden.
Eksistentiaaliseen yksinäisyyteen ei auta lasten vastentahtoiset vierailutkaan, eikä edes mielellään suoritetut. Tai jos yksinäisyys on sitä, että 60 vuotta vieressä nukkunut ihminen on nukkunut ikiuneen.
Eiköhän se raastava yksinäisyys pidä hyväksyä osaksi niitä ihmiselon viime metrejä. Helpompi lähteä sitten.
Ja ei, ennen ei ollut toisin, vaikka yhteistalouksissa asuttiin. Ei se, että on ihmisiä saman katon alla auta mitään eksistentiaaliseen yksinäisyyteen. Kuoleman edessä jokainen on yksin, ja se vanhusten pitää hyväksyä. Se on heidän läksynsä. Muissa elämänvaiheissa on sitten omansa.
Aiemmilla sukupolvilla on ollut uskonto lohtunaan tuossa kohtaa, nykyihmiset ovat itse osansa valinneet ja saavat sitten kärsiä tuon lopun ilman lohtua.
Tärkeintä on ymmärtää, että vaikka ne lapset olisivat läsnä kellon ympäri itsekkään vanhuksen vaatimuksesta, sen olo ei olisi yhtään parempi. Koska kyseessä on asia, mikä on kohdattava yksin. Se, että minä kuolen kohta ja nämä jäävät elämään, on niin suuri erottava tekijä, että mikään muu kuin yksinäisyyden kokemus ei ole oikein edes mahdollista.
Olen eri mieltä. Kyllä sellainen vanhus, jolla käy vain kotihoito on paljon yksinäisempi kuin vanhus, joka asuu jonkun lapsensa kanssa.
Se yhdessä jaettu arki on se oleellinen asia. Vierailulla kävijä lähtee aina pois. Ei yleensä jää esim yöksi.
Kuinka moni suomalainen pystyy ottamaan iäkkäät vanhempansa luokseen asumaan? Ehkä vielä appivanhemmatkin? Huushollissa voi olla lisäksi vielä teinejäkin. Tai jopa sitäkin nuorempia lapsia. Töissä pitäisi käydä ja elää normaalia perhe-elämää ja vasemmalla kädellä hoitaa 1-4 vanhusta. Rakennetaanko edes niin suuria asuntoja enää nykyisin?
Tänne kirjoittaa jotain itäsuomalaisia seitsemänkymppisiä, jotka haaveilevat takaisin niitä aikoja, kun koko suku asui kylillä. Usein lähisukulaiset samassa pihapiirissä tai talossa 3 sukupolvea . Siinä oli miniällä mukavat oltavat pojan vanhuksia paapoessa. Aikaa toki riitti, kun ei ollut palkkatyötä.
Talonpoikaisperinne istuu suomalaisissa lujassa, kuten myös nostalgia. Näkeehän sen edelleen jouluina, kun autoletkat suunnistavat kohti tarunomaista sukukotia, missä päin itärajaa se sitten olikaan.
No hah. Olen paljasjalkainen turkulainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työskennellyt vanhusten hoitolaitoksissa ja ei siellä näkynyt kenenkään lapsia eikä lapsenlapsia ikinä. Yhdessäkään niistä. Että kyllä 100% on vanhana yksin oli lapsia tai ei.
Ikinä? *Ikinä* ei näkynyt? Aikamoisia juttuja ja aikamoinen hoitolaitos sitten kun kaikkien itse tuntemieni ikääntyneiden lapset ovat kyllä mukana vanhempiensa elämässä viikoittain ja loppua kohden jopa päivittäin.
Elät varmaan jossain lahkossa sitten. Yleensä välimatkaa on vanhempiin satoja kilometrejä.
Joo ja mitä olen miehiä katsellut, niin heistä on HYVIN harvoin avuksi sukulaisten arjen pyörittämisessä. Että jos lapsia hankkii vanhuuden päiviään varten, niin kannattaa kovasti toivoa tyttöjä... Ja vielä sellaisia, jotka eivät muuta ulkomaille tai toiseen kaupunkiin. Vaan lähistölle. Joilla ei ole liian kiireinen työ tai isoa perhettä tms. aikaavievää itsellään. Ja jotka ovat mukavia luonteita. Muutenhan se päivittäinen hoito ei onnistu.
Aika moni on Suomessa tosi piittaamaton vanhempiensa suhteen. Varsinkin miehet. Tuntuisi kyllä typerältä odottaa lapsilta jotain päivittäistä hoivaa, kun on nähnyt mitä se vanhuus yleensä on lapsia hankkineilla. Aika suuri todennäköisyys katkeroitumisesta: "minä sen lapsen hankin vanhuuteni turvaksi, eikä se nyt käykään päivittäin vaan muutti mieluummin Espanjaan"...
Olen saanut niin paljoon ihmisiltä sontaa niskaani, että ajatus mahdollisesta yksinäisestä vanhuudesta tuntuu lähinnä huojentavalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota yksinäinen vanhuus, ja lapsellisilla se on todennäköisesti aivan yhtä yksinäinen kuin lapsettomillakin. Lapset saattavat muuttaa kauas vanhemmastaan, jopa ulkomaille, tai välit mennä poikki muusta syystä. Kuolemakin voi korjata lapsen ennen vanhempaansa. Viimeisinä vuosina vanhempi ei välttämättä tunnista tai edes muista lapsiaan ja kuolinvuoteellakin vieressä on yleensä hoitaja, ei oma lapsi. Kaikenlaista on nähty niiden 8 vuoden aikana kun tein kolmivuorotyötä hoitajana vanhusten parissa.
Äitini valittaa yksinäisyyttään vaikka kaksi lasta asuu samassa kaupungissa, toinen ihan naapurissa. Veljet asuvat melkein naapurissa ja heitä tavataan viikoittain. Naapureita käy kahvilla vähän väliä. Jne. Silti hän on yksinäinen.
Jotkut ihmiset vain ovat yksinäisiä aina. Mikään ei tunnu riittävän. Ap on varmasti samaa lajia.
Jollei enää itse pääse käymään missään ja on vierailujen varassa, niin kyllä siinä on monta pitkää tuntia joka päivä yksin.
Ihan hyvin pystyy käymään ja käykin joka paikassa. Ja kyllä ihmisen pitää pärjätä monta tuntia yksin. Jokaisen.
Tässä keskustelussa ei nyt ole millään tavalla kyse siitä että pärjääkö joku pari tuntia yksinään vaan jatkuvasta, päivittäisestä ja totaalisesta yksinäisyyden kokemuksesta. Ihmisellä voi käydä kotihoito vaikka monta kertaa päivässä, eikä se yleensä poista yksinäisyyttä mihinkään, eikä se ole sen tarkoituskaan. Oudon moni sekoittaa tässä nyt toisiinsa yksin olemisen ja yksinäisyyden.
Eksistentiaaliseen yksinäisyyteen ei auta lasten vastentahtoiset vierailutkaan, eikä edes mielellään suoritetut. Tai jos yksinäisyys on sitä, että 60 vuotta vieressä nukkunut ihminen on nukkunut ikiuneen.
Eiköhän se raastava yksinäisyys pidä hyväksyä osaksi niitä ihmiselon viime metrejä. Helpompi lähteä sitten.
Ja ei, ennen ei ollut toisin, vaikka yhteistalouksissa asuttiin. Ei se, että on ihmisiä saman katon alla auta mitään eksistentiaaliseen yksinäisyyteen. Kuoleman edessä jokainen on yksin, ja se vanhusten pitää hyväksyä. Se on heidän läksynsä. Muissa elämänvaiheissa on sitten omansa.
Aiemmilla sukupolvilla on ollut uskonto lohtunaan tuossa kohtaa, nykyihmiset ovat itse osansa valinneet ja saavat sitten kärsiä tuon lopun ilman lohtua.
Tärkeintä on ymmärtää, että vaikka ne lapset olisivat läsnä kellon ympäri itsekkään vanhuksen vaatimuksesta, sen olo ei olisi yhtään parempi. Koska kyseessä on asia, mikä on kohdattava yksin. Se, että minä kuolen kohta ja nämä jäävät elämään, on niin suuri erottava tekijä, että mikään muu kuin yksinäisyyden kokemus ei ole oikein edes mahdollista.
Olen eri mieltä. Kyllä sellainen vanhus, jolla käy vain kotihoito on paljon yksinäisempi kuin vanhus, joka asuu jonkun lapsensa kanssa.
Se yhdessä jaettu arki on se oleellinen asia. Vierailulla kävijä lähtee aina pois. Ei yleensä jää esim yöksi.
Kuinka moni suomalainen pystyy ottamaan iäkkäät vanhempansa luokseen asumaan? Ehkä vielä appivanhemmatkin? Huushollissa voi olla lisäksi vielä teinejäkin. Tai jopa sitäkin nuorempia lapsia. Töissä pitäisi käydä ja elää normaalia perhe-elämää ja vasemmalla kädellä hoitaa 1-4 vanhusta. Rakennetaanko edes niin suuria asuntoja enää nykyisin?
Hieman hassu kysymys. Kyllä nykyään asutaan väljemmin kuin ennen.
Esim äitini lapsuudenperheeseen otettiin mummo vuorovuonna asumaan. Hänelle pedattiin sänky keittiöön. Äiti vanhempineen nukkui viereisessä 7 m2 huoneessa. Olohuone heillä oli vain kesäkäytössä. (Sota-aikaan säästettiin polttopuuta). Yläkerran huoneessa asui karjalasta evakoituja. 2 perhettä perätysten.
Isäni lapsuudenperheessä oli myös mummo vuorovuonna. Perheen 3 lasta jakoi yhteisen huoneen. Vanhemmilla omansa ja mummokin sai oman huoneen. Alakerrassa oli sali, toinen huone ja perheenisän työhuone. Palvelija asui keittiössä.
Eli ei kovin avaraa.
Mulla on yksi "ylimääräinen" pieni huone tässä asunnossa, mutta en ajatellut ottaa vanhempiani sinne asumaan. Mahtuisi sinne just ja just parisänky, mutta mun olisi oikeasti aika mahdotonta tehdä töitä, jos mun vanhemmat asuisivat tässä samassa asunnossa. Tai edes toinen heistä. Toimistolle en luonnollisestikaan voisi mennä, koska pitäisi huolehtia vanhuksista. Mä ymmärrän kyllä sun pointtisi, mutta esimerkiksi tyttäreni puolisoineen asuu kerrostalokaksiossa. Ei he ihan oikeasti halua olohuoneeseensa sänkyä, missä meikäläinen makaisi kenties lörssönit housussa. Hekin tekevät hyvin usein etätöitä. Ennen oli ennen ja nyt on nyt.
Kyllä pelkään, varsinkin sitä vaihetta kun toimintakyky alkaa heiketä. Siinä sitä sitten tuijotellaan seinää kotona ja odotetaan että kotihoito käy niin tulee se päivän tai viikon ainoa 5 minuutin ihmiskontakti. Toivottavasti kuolen ennen sitä.
494 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei todellakaan pelota.
Järkyttävä ajatuskin, että joku tekee lapsia OMIIN tarpeisiinsa seuraneideiksi ja omaishoitajiksi.
Tuskin kukaan osaa "lastentekoikäisenä" edes ajatella omaa vanhuuttaan. Joten siitä ei ole kyse, vaan siitä että esim.50-60 vuotiaana alkaa ensikerran miettimään omaa elämää myös siltä kantilta, että se loppuu joskus.
Tämä vaihe tulee vastaan yleensä silloin, kun omat vanhemmat kuolee ja huomaa, että on itse elämän kiertokulussa seuraava sukupolvi, joka on ns. lähtövuorossa.
Silloin voi tulla mieleen, että kuka mahtaa järjestää asiani ja pitää puoliani, kun en enää itse kykene.
Eihän ihmiset nyt varmastikaan noin lyhytnäköisiä ja yksinkertaisia ole. Meillä on kokemusten jakamisen, mielikuvittelun ja oppimisen taito. Itse olen miettinyt näitä, ympäristöä seuraamalla teini-iästä. Silti tai juuri siksi ei tarvetta paniikkiratkaisuihin, kaikki on ollut enemmän tai vähemmän tiedossa aina. Varmistuneet aavistukset sitten koetun myötä. Ei lapsia minulle ja siihenkin on syyt kyvyssä nähdä kokonaisuus ennenkuin se on osoitettu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei lapset takaa mukavaa vanhuutta... hyvin harva tapaa vanhempiaan edes viikoittain saati useamman kerran viikossa.
Kannattaa varmistaa, että lähellä on hyviä ystäviä ja verkosto joka auttaa tarpeen mukaan. Oli lapsia tai ei.
Se ystäväverkosto häviää, jos elää pitkään.
Ei häviä.
Elät siis jossain vampyyriyhteisössä jossa kukaan ei tule koskaan kuolemaan?
Ystäviä on eri-ikäisiä. Kaikki eivät kuole samaan aikaan.
Mummoni, jolla oli yli 10 lasta ja monta kymmentä lastenlasta, oli yksinäinen.
Lapseton tuttavani ei ollut yksinäinen. Hänellä oli ystäviä. Talonsakin hän testamenttasi ystävilleen, siitä eivät sukulaiset tykänneet.
Ei pelota, koska en tule elämään niin kauan.