Puolisolla PDA (äärimmäinen vaatimusten välttely)

Vierailija kirjoitti:

Eikö tuo tunnu sitten enemmän omaishoitajasuhteelta kuin normaalilta parisuhteelta?

Kyllä tuntuu. Olen omasta kumppanistani todennut jo kauan sitten, että hänelle ei pidä ehdottaa mitään, jos toivoo asian tapahtuvan, koska vastaus on aina "ei". Näin ollen, on joko hyväksyttävä, että mukavatkin asiat on joko tehtävä yksin tai niistä on luovuttava kokonaan tai on ryhdyttävä PANDA-mallin mukaiseen ohjaustoimintaan. Viimeksi mainittu tarkoittaa, että on ryhdyttävä ohjaamaan aikuista kumppania kuin hän olisi lapsi. Kyllä sitä joskus hetken jaksaa, jos asia on tarpeeksi tärkeä. Tämä ketju on itseäni auttanut antamalla jonkin muunkin nimen tälle ei-sanomisvimmalle kuin kusipäisyys. Parisuhdetta tämmöinen käytös kuormittaa kuitenkin ratkaisevasti, oli nimi mikä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:lle tässä PANDA-malli, kun kysyit neuvoa:

P VALITSE TAISTELUSI • karsi säännöt minimiin • tarjoa valinnanmahdollisuuksia ja hallinnantunnetta • kerro toiminnan syyt • hyväksy, että kaikki asiat eivät aina onnistu

A AHDISTUKSEN HALLINTA • alhaisen kuormittumisen menetelmä (low arousal approach) • vähennä epävarmuutta • tunnista piilevä ahdistus ja sosiaaliset sekä aistipulmat • ennakoi ja suunnittele • suhtaudu raivokohtauksiin (meltdown) paniikkikohtauksina: tue kohtauksen yli ja siirry eteenpäin

N NEUVOTTELU & YHTEISTYÖ • pysy rauhallisena • kuuntele, tee yhteistyötä ja neuvottele aidosti ongelmien ratkaisemiseksi • muista tasapuolisuus ja luottamus

D NAAMIOI & HALLITSE VAATIMUKSIA • sanoita vaatimukset epäsuorasti • havainnoi jatkuvasti kuormitustasoa ja mitoita vaatimukset sen mukaan • yhdessä tekeminen

A SOPEUTUMINEN • käytä huumoria, harhautusta, vaihtelua ja roolileikkejä • ole joustava • mieti aina myös vaihtoehtoinen suunnitelma • varaa ja salli tilanteisiin paljon aikaa • tasapainota vaatimuksia auttamalla PDA Societyn verkkosivuilta löytyy paljon yksityiskohtaista lisätietoa yllä listatuista toimintatavoista englannin kielellä.

Meillä on aspergerlapsi ja elämä on yhtä sopeutumista ja omien tunteiden ja tarpeiden sivuunlaittamista hänen kanssaan. Onhan elämä suurin piirtein ok, mutta tosi usein tulee tilanteita, joissa mennään jo ison lapsen tarpeiden mukaan ja pitää niellä lapsen syytöksiä, ymmärtää, pehmennellä, tehdä temppuja ja unohtaa oma väsymyksensä, kiukkunsa ja tarpeensa, että saadaan lapsi pidettyä kasassa, tulemaan kontaktiin, syömään ja liikkeelle. Kaikki vaan padotaan sisälle, pidetään naama peruslukemissa ja ääni ystävällisenä, vaikka kuinka sisällä kiehuisi. En tiedä, mitä tällainen pidemmän päälle tekee ihmiselle. En suostuisi tällaiseen elämään, jos kyse ei olisi omasta lapsesta vaan puolisosta.

Tuota tuota. Minullakin on aspergerlapsi ja ei meillä kyllä mennä kokoajan lapsen mukaan. Tietysti vaikuttaa paljon kuinka vahvoja piirteet ovat ja jos teillä puhutaan kehitysvamma diagnoosiin yltävästä, niin sitten ymmärrän.

Lähtökohtaisesti täytyisi kuitenkin ajatella, että lapsen täytyy sopeutua ympäröivään maailmaan, eikä maailman lapsen piirteisiin. Tiedän, että ajatellaan toisin, mutta se ei ole realismia, eikä tue normaalista elämästä selviytymistä. Muuten millään kuntoutuksilla ja terapioilla ei ole merkitystä. Meillä huomattavat piirteet ovat muuttuneet diagnoosin alittaviksi piirteiksi terapialla, tukemisella, mutta myös sillä että rajat laitetaan kotona ja pysytään tiukkoina esim. Huoneen siivouksesta, ruutuajasta, sokerin käytöstä yms. Kyllä minä lapselleni suutun ja näytän tunteita. Selitän mikä tuntuu minusta pahalta ja haastan häntä miettimään miksi hän käyttäytyy tietyllä tavoin ja voisiko tehdä toisin. Ei piirteet mihinkään katoa, mutta hän sopeutuu ja oppii elämään maailman mukana iän mukaan kokoajan paremmin. Jatkuva pehmentäminen ja ymmärtäminen ei järjelläkään ajatellen voi olla hyväksi, koska ei elämä ja maailma pehmentele ja ymmärrä. Niin kuin tästäkin keskustelusta on huomattu. Piirteet on hyvä tiedostaa ja tunnistaa, mutta meillä ne eivät ainakaan oikeuta yhtään mihinkään.

Meilläkin on kuntoutettu ja siedätetty, mutta kun on tilanteita, joille ei voi mitään. Kun minä esim. nyt kesällä tulen töistä nälkäisenä ja väsyneenä ja kotona odottaa lapsi, joka on istunut koko päivän huoneessaan mököttämässä koneen ääressä, kun ei ole saanut kavereita ja sanoo, että oksettaa nälästä, kun ei ole syönyt koko päivänä mitään, vaikka ruoka-asiat on käyty aamulla läpi ohjeineen, niin pakko se valmiiksi luurankomaisen laiha lapsi on jallittaa syömään ja samalla valmistella hänelle yksilöllisesti sellaista lämmintä ruokaa seuraaviksi päiviksi, jota hän pystyy syömään. Jotkut lapset oikeasti kuolevat nälkään lihapatojen ääreen, vaikka aina väitetään, että kyllä se lapsi syö, kun on oikeasti nälkä. Minusta tuntuisi hyvältä, jos pystyisin seurustelemaan lapseni kanssa vähän aikaa joka päivä, mutta jos sanon jotakin väärin lapsen mielestä tai väärällä äänensävyllä, vilahtaa hän huoneeseensa ja ovi napsahtaa kiinni ja hän kieltäytyy puhumasta. Jos minä annan vaan hänen olla, päivän kontakti oli siinä. Toki saan sitten koko rahan edestä omaa rauhaa, mutta en osaa nauttia siitä, kun toinen on pahalla mielellä. Lapsen kanssa ei pysty selvittämään kunnolla mitään asioita puhumalla, se ei ole onnistunut koskaan hänen tunnetaitojensa takia. Käyn sitten jallittamassa oven takana, josko hän leppyisi jossain vaiheessa ja jos hyvin käy, saamme lopulta ihan hyvää aikaa. Toki sanon hänelle, että hän on ymmärtänyt väärin sen, mitä minä olen tarkoittanut, mutta ei se mihinkään vaikuta.

Hienoa, että teillä menee hyvin, meillä ei. Tämä on ollut ihan arsesta nyt pari vuotta, tiedä liittyykö murrosikään. Koskaan lapsen kanssa ei ole pystynut selvittämään juurta jaksain mitään väärinymmäryyksiä tai ristiriitoja, hän sulkeutuu niissä kokonaan. Nyt aloitettiin juuri serotoniinilääkityskokeilu, jos se auttaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:lle tässä PANDA-malli, kun kysyit neuvoa:

P VALITSE TAISTELUSI • karsi säännöt minimiin • tarjoa valinnanmahdollisuuksia ja hallinnantunnetta • kerro toiminnan syyt • hyväksy, että kaikki asiat eivät aina onnistu

A AHDISTUKSEN HALLINTA • alhaisen kuormittumisen menetelmä (low arousal approach) • vähennä epävarmuutta • tunnista piilevä ahdistus ja sosiaaliset sekä aistipulmat • ennakoi ja suunnittele • suhtaudu raivokohtauksiin (meltdown) paniikkikohtauksina: tue kohtauksen yli ja siirry eteenpäin

N NEUVOTTELU & YHTEISTYÖ • pysy rauhallisena • kuuntele, tee yhteistyötä ja neuvottele aidosti ongelmien ratkaisemiseksi • muista tasapuolisuus ja luottamus

D NAAMIOI & HALLITSE VAATIMUKSIA • sanoita vaatimukset epäsuorasti • havainnoi jatkuvasti kuormitustasoa ja mitoita vaatimukset sen mukaan • yhdessä tekeminen

A SOPEUTUMINEN • käytä huumoria, harhautusta, vaihtelua ja roolileikkejä • ole joustava • mieti aina myös vaihtoehtoinen suunnitelma • varaa ja salli tilanteisiin paljon aikaa • tasapainota vaatimuksia auttamalla PDA Societyn verkkosivuilta löytyy paljon yksityiskohtaista lisätietoa yllä listatuista toimintatavoista englannin kielellä.

Meillä on aspergerlapsi ja elämä on yhtä sopeutumista ja omien tunteiden ja tarpeiden sivuunlaittamista hänen kanssaan. Onhan elämä suurin piirtein ok, mutta tosi usein tulee tilanteita, joissa mennään jo ison lapsen tarpeiden mukaan ja pitää niellä lapsen syytöksiä, ymmärtää, pehmennellä, tehdä temppuja ja unohtaa oma väsymyksensä, kiukkunsa ja tarpeensa, että saadaan lapsi pidettyä kasassa, tulemaan kontaktiin, syömään ja liikkeelle. Kaikki vaan padotaan sisälle, pidetään naama peruslukemissa ja ääni ystävällisenä, vaikka kuinka sisällä kiehuisi. En tiedä, mitä tällainen pidemmän päälle tekee ihmiselle. En suostuisi tällaiseen elämään, jos kyse ei olisi omasta lapsesta vaan puolisosta.

Tuota tuota. Minullakin on aspergerlapsi ja ei meillä kyllä mennä kokoajan lapsen mukaan. Tietysti vaikuttaa paljon kuinka vahvoja piirteet ovat ja jos teillä puhutaan kehitysvamma diagnoosiin yltävästä, niin sitten ymmärrän.

Lähtökohtaisesti täytyisi kuitenkin ajatella, että lapsen täytyy sopeutua ympäröivään maailmaan, eikä maailman lapsen piirteisiin. Tiedän, että ajatellaan toisin, mutta se ei ole realismia, eikä tue normaalista elämästä selviytymistä. Muuten millään kuntoutuksilla ja terapioilla ei ole merkitystä. Meillä huomattavat piirteet ovat muuttuneet diagnoosin alittaviksi piirteiksi terapialla, tukemisella, mutta myös sillä että rajat laitetaan kotona ja pysytään tiukkoina esim. Huoneen siivouksesta, ruutuajasta, sokerin käytöstä yms. Kyllä minä lapselleni suutun ja näytän tunteita. Selitän mikä tuntuu minusta pahalta ja haastan häntä miettimään miksi hän käyttäytyy tietyllä tavoin ja voisiko tehdä toisin. Ei piirteet mihinkään katoa, mutta hän sopeutuu ja oppii elämään maailman mukana iän mukaan kokoajan paremmin. Jatkuva pehmentäminen ja ymmärtäminen ei järjelläkään ajatellen voi olla hyväksi, koska ei elämä ja maailma pehmentele ja ymmärrä. Niin kuin tästäkin keskustelusta on huomattu. Piirteet on hyvä tiedostaa ja tunnistaa, mutta meillä ne eivät ainakaan oikeuta yhtään mihinkään.

Meilläkin on kuntoutettu ja siedätetty, mutta kun on tilanteita, joille ei voi mitään. Kun minä esim. nyt kesällä tulen töistä nälkäisenä ja väsyneenä ja kotona odottaa lapsi, joka on istunut koko päivän huoneessaan mököttämässä koneen ääressä, kun ei ole saanut kavereita ja sanoo, että oksettaa nälästä, kun ei ole syönyt koko päivänä mitään, vaikka ruoka-asiat on käyty aamulla läpi ohjeineen, niin pakko se valmiiksi luurankomaisen laiha lapsi on jallittaa syömään ja samalla valmistella hänelle yksilöllisesti sellaista lämmintä ruokaa seuraaviksi päiviksi, jota hän pystyy syömään. Jotkut lapset oikeasti kuolevat nälkään lihapatojen ääreen, vaikka aina väitetään, että kyllä se lapsi syö, kun on oikeasti nälkä. Minusta tuntuisi hyvältä, jos pystyisin seurustelemaan lapseni kanssa vähän aikaa joka päivä, mutta jos sanon jotakin väärin lapsen mielestä tai väärällä äänensävyllä, vilahtaa hän huoneeseensa ja ovi napsahtaa kiinni ja hän kieltäytyy puhumasta. Jos minä annan vaan hänen olla, päivän kontakti oli siinä. Toki saan sitten koko rahan edestä omaa rauhaa, mutta en osaa nauttia siitä, kun toinen on pahalla mielellä. Lapsen kanssa ei pysty selvittämään kunnolla mitään asioita puhumalla, se ei ole onnistunut koskaan hänen tunnetaitojensa takia. Käyn sitten jallittamassa oven takana, josko hän leppyisi jossain vaiheessa ja jos hyvin käy, saamme lopulta ihan hyvää aikaa. Toki sanon hänelle, että hän on ymmärtänyt väärin sen, mitä minä olen tarkoittanut, mutta ei se mihinkään vaikuta.

Hienoa, että teillä menee hyvin, meillä ei. Tämä on ollut ihan arsesta nyt pari vuotta, tiedä liittyykö murrosikään. Koskaan lapsen kanssa ei ole pystynut selvittämään juurta jaksain mitään väärinymmäryyksiä tai ristiriitoja, hän sulkeutuu niissä kokonaan. Nyt aloitettiin juuri serotoniinilääkityskokeilu, jos se auttaisi.

Eikö teillä mielestäsi ole tilanne, että lapsi tarvitsisi hoitajan päiväksi? Minusta tuo on ihan selkeää, jos ei syö ja ei tajua laittaa konetta kiinni. Kuulostaa terveydelle vaaralliselta toiminnalta. Eikö tietokoneisiinkin saa jotain etäohjauksia, ettei mahdollista lapselle tuollaista tuntien pelimaratoonia? Teinien kanssa toki on aina hankalampaa ja heihin nyt ei muutenkaan saa kontaktia helposti. Varsinkaan nepsypiirteisiin.

Nuo puhelimet, tietokoneet, pelikonsolit ja televisio ovat muuten yksi tekijä joka vahvistaa piirteitä ihan huomattavasti. Ei tulisi mieleenkään antaa lapsen pelata koko päivää, vaikka olisi minkä ikäinen. Joskus meilläkin yritetty vedota siihen, että kaverit saa, mutta mitä väliä? Meillä ei saa ja sille on selvä syy

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi tämä ketju on niin vihamielinen? Kyseessä on oikeasti olemassa oleva asia, vaikka kieltämättä asiasta tietämättömälle saattaa vaikuttaa, että kyse on kirjainyhdistelmäparodiasta. Mutta tämä on oikeasti joidenkin elämää. 

Juu, mutta pakkoavioliitossa ei kai ole kukaan. Ihan järkyttävää luettavaa esim. tuo jonkun laittama "panda"-ohje. Kuka tuollaista parisuhdetta haluaisi? Kuulostaa ennemmin hoitajalta ja mt-potilaalta.

Se oli ohje vanhemmalle PDA -lapsen kanssa toimintaan, vaikka toki voi soveltaa samaa aikuisenkin kanssa. Mutta eihän toista aikuista tarvitse sillä lailla kaitsea, kuin lasta.

Siis ette kai te lue ADHD-lasten tai Aspergerin vanhemmille suunnattuja ohjeita parisuhdeohjeina nepsyjen kanssa seurusteleville?

Kyllä me luetaan. Kun ei aikuisille suunnattuja parisuhde- tai mitään ohjeita nepsyjen kanssa tekemisiin joutuville ole olemassakaan. Ei siis parisuhdeohjeita, ohjeita työnantajalle, ohjeita työtovereille, ohjeita asiakaspalvelijoille. Niin on tyydyttävä näihin lastenhoito-ohjeisiin. Lapseksi vaikuttavat nämä nepsyt jotenkin jääneenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö nyt kuitenkin ole olemassa psykologiassa sellainen termi kuin välttämiskäyttäytyminen ja siihen on olemassa hoitoja, mm altistaminen.

Miten PDA eroaa välttämiskäyttäytymisestä?

Jos koko PDA:ta tunnetaan niin huonosti kun se on uusi asia niin ihmettelen näitä julistuksia että on täysin mahdotonta siihen koskaan ikinä milloinkaan keksiä hoitoa. Kuullostaa valitettavasti taudin oireelta tuo usko ikuiseen sairastamiseen..

Kyllä me tähän parannuskeino haluttais. Eihän kukaan haluaisi tällaisen kanssa elää. Mutta ihan nyt toistaiseksi on lääketieteellinen fakta, että autismiin ei ole parannuskeinoja.

En tiedä, voiko ikinä tulevaisuudessa olla, mut aika vaativalla kuulostais ihmisen neurologian muuttaminen sillätavoin.

Tämähän ei varsinaisesti pidä paikkaansa. Autismista sinällään ei toki voi "parantua", mutta on paljon jos jonkinnäköistä terapiaa ja muuta, joilla sen kanssa elämisestä tehdään monille huomattavasti helpompaa. Sitten jos niistä kieltäytyy eikä halua oppia tapoja parantaa tilannetta, niin kyse on ihan muista pään sisäisistä ongelmista kuin autismikirjon asiat.

Vierailija kirjoitti:

Eihän juuri kukaan pidä niistä arjen tylsistä jutuista. Niitä siirretään ja vältellään. Hienoahan se jos joku muu hoitaa asiat niin että kämpästä ei tule sikölätti, lapsista ei tule lasua ja ulosottomies ei kolkuttele ovella.

Missä menee se raja että voi vedota kirjainyhdistelmään?

Siinä että laiskuri voi kyllä olla vihainen, jos hänet pakotetaan tekemään jotain, mutta nepsy kokee tilanteen eskaloituessa todellisen hermoromahduksen. Vajoaa tiedottomaan tilaan, joka ei ole unta ja josta ei voi herättää. Havahduttuaan ei ole puheen tavoitettavissa. Hikoilee erittäin pahanhajuista, siis mädäntyneeltä lihalta haisevaa hikeä. Nämä reaktiot eivät ole tahdonalaisia. Voi olla vaikea uskoa, jos ei ole koskaan nähnyt tällaista romahdusta.

Vierailija kirjoitti:

Tietääkö "parjatut" henkilöt, että kirjoitatte heistä täällä vai onko se teillekin ihan sama? Ei ainakaan minusta tuntuisi kivalta kuulla tai nähdä, että täällä olis kirjoiteltu minusta

Ihan sama. Sen verran kuormittavaa on näiden kanssa toimiminen, että jollain tavalla sitä kuormitusta tulee purkaa. Moni tässä ketjussa ihmettelee autistivihaa. No ei se mitään vihaa ole vaan uupumista ja katkeruutta liian kuormituksen johdosta. Mieti jos pyörätuoleja ei olisi keksitty vaan joutuisit kantamaan joka paikkaan liikuntaesteistä omaistasi. Etkä saisi valittaa, kun eihän tämä liikuntaesteinen tilanteelleen itse mitään voi. Toiminnanrajoitteisten ihmisten läheiset uupuvat, niin se vain on. Lapset sentään aikuistuvat ja häipyvät, nepsyt pysyvät nepsyinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö loppujen lopuksi ole kyse vain itsekkyydestä, sen asteesta? Niin kuin joku kirjoitti että vauvan/lapsen pystyy hoitamaan mutta puolison huomioiminen ei onnistu. Ei vaan siis kiinnosta sen puolison tunteet riittävästi? Lapsen tunteet merkitsee niin paljon että häntä ei laiminlyö. Kykyä on huomioimiseen mutta tahtoa riittää vain tärkeimpään?

Tai on kyse sen ärsykkeen voimakkuudesta, joka saa toimimaan. Pieni lapsi esimerkiksi on hyvin suora ilmaistessaan tarpeitaan, jos hän on elänyt huolehtivan aikuisen kanssa. 

Ei kyse ole ärsykkeen voimakkuudesta vaan auktoriteetista. PDA-henkilö kokee vaatimuksen esittäjän olevan auktoriteetti ja kokee menettävänsä hallinnan tämän vaatimusten edessä. Pieni vauva ei ole auktoriteetti vaan täysin riippuvainen vanhemmastaan. Valta on vanhemmalla, joten vauvan tarpeisiin vastaamiselle ei ole vastaavaa estettä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en tiennyt tällaisen ihmeellisen autistivihan olemassaolosta ollenkaan ennen tätä ketjua 😮😮😮

En mäkään. Tuntuu ihan kamalalta, että mun aloittamasta keskustelusta tuli tällanen ihme vihapalsta, minne ihmiset kokee oikeudekseen tulla oksentamaan omaa pahaa oloa tai ymmärtämättömyyttä/ärsytystä/turhautumista tai mitälie. Tätä en missään nimessä halunnut.

Ois ollu mahtavaa kuulla muilta niitä keinoja, että miten siinä arjessa saadaan asioita toimimaan jos toisella (tai miksei molemmillakin) on nepsyoireita.

On niin helppo asiasta tietämättä huudella, että ero on ainoa vaihtoehto. En ainakaan itse ole ihminen, joka hylkäisi rakastamansa tyypin siks, että sille jotkut asiat on vaikeita. Vaikka se raskasta itselle välillä onkin. Tulee mieleen, että onko nää huutelijat sit sellaisia, jotka esimerkiksi hylkäisi läheisensä sairauden tai vaikka yllättävän vamman myötä...

Oma kokemukseni siitä, miten arjessa saadaan asioita toimimaan ei-sanojan kanssa on yksinkertaisesti: älä kiinnitä häneen mitään huomiota. Älä kysy mitään, älä ehdota mitään. Älä puhu mitään. Voit kertoa mitä teet siis tyyliin: "lähden nyt kävelylle" tai "keitän nyt perunoita". Hän sitten reagoi siihen niinkuin reagoi. Älä pyri sitouttamaan häntä päätöksiin, älä pyri tekemään hänen kanssaan yhteistyötä. Jos hän pyytää selvästi apua tyyliin "auttaisitko siirtämään tätä", voit toki auttaa. Mutta älä muuten puutu hänen mihinkään tekemiseensä millään tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö nyt kuitenkin ole olemassa psykologiassa sellainen termi kuin välttämiskäyttäytyminen ja siihen on olemassa hoitoja, mm altistaminen.

Miten PDA eroaa välttämiskäyttäytymisestä?

Jos koko PDA:ta tunnetaan niin huonosti kun se on uusi asia niin ihmettelen näitä julistuksia että on täysin mahdotonta siihen koskaan ikinä milloinkaan keksiä hoitoa. Kuullostaa valitettavasti taudin oireelta tuo usko ikuiseen sairastamiseen..

Kyllä me tähän parannuskeino haluttais. Eihän kukaan haluaisi tällaisen kanssa elää. Mutta ihan nyt toistaiseksi on lääketieteellinen fakta, että autismiin ei ole parannuskeinoja.

En tiedä, voiko ikinä tulevaisuudessa olla, mut aika vaativalla kuulostais ihmisen neurologian muuttaminen sillätavoin.

Tämähän ei varsinaisesti pidä paikkaansa. Autismista sinällään ei toki voi "parantua", mutta on paljon jos jonkinnäköistä terapiaa ja muuta, joilla sen kanssa elämisestä tehdään monille huomattavasti helpompaa. Sitten jos niistä kieltäytyy eikä halua oppia tapoja parantaa tilannetta, niin kyse on ihan muista pään sisäisistä ongelmista kuin autismikirjon asiat.

Tottakai tässä on koko ikänsä opetellut keinoja hallita tätä paremmin ja suoriutua paremmin jne. Ei tässä muuten ois pystynyt elämään.

Mutta on aivan absurdia saivartelua verrata noita juttuja "parantumiseen". Ja sitten vielä lähteä heti olettamaan pahinta, eli että ihminen muka ei haluaisi parantaa tilannettaan. Tosin sulla taitaa olla aika ruusuinen kuva terveydenhuollon palveluista. Tyhjästä on vähän vaikea kieltäytyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö nyt kuitenkin ole olemassa psykologiassa sellainen termi kuin välttämiskäyttäytyminen ja siihen on olemassa hoitoja, mm altistaminen.

Miten PDA eroaa välttämiskäyttäytymisestä?

Jos koko PDA:ta tunnetaan niin huonosti kun se on uusi asia niin ihmettelen näitä julistuksia että on täysin mahdotonta siihen koskaan ikinä milloinkaan keksiä hoitoa. Kuullostaa valitettavasti taudin oireelta tuo usko ikuiseen sairastamiseen..

Kyllä me tähän parannuskeino haluttais. Eihän kukaan haluaisi tällaisen kanssa elää. Mutta ihan nyt toistaiseksi on lääketieteellinen fakta, että autismiin ei ole parannuskeinoja.

En tiedä, voiko ikinä tulevaisuudessa olla, mut aika vaativalla kuulostais ihmisen neurologian muuttaminen sillätavoin.

Tämähän ei varsinaisesti pidä paikkaansa. Autismista sinällään ei toki voi "parantua", mutta on paljon jos jonkinnäköistä terapiaa ja muuta, joilla sen kanssa elämisestä tehdään monille huomattavasti helpompaa. Sitten jos niistä kieltäytyy eikä halua oppia tapoja parantaa tilannetta, niin kyse on ihan muista pään sisäisistä ongelmista kuin autismikirjon asiat.

No kyllä se pitää varsinaisesti paikkaansa, että ihmisen synnynnäistä neurologiaa ei lääketiede pysty muuttamaan tai korjaamaan tällä hetkellä.

Kyllä voi oppia kaikenlaisia tapoja pärjätä paremmin, mut ne tähtää yleensä siihen ulospäin näkyvän käytöksen "korjaamiseen", ei sen sisäisen ahdistuksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi tämä ketju on niin vihamielinen? Kyseessä on oikeasti olemassa oleva asia, vaikka kieltämättä asiasta tietämättömälle saattaa vaikuttaa, että kyse on kirjainyhdistelmäparodiasta. Mutta tämä on oikeasti joidenkin elämää. 

Juu, mutta pakkoavioliitossa ei kai ole kukaan. Ihan järkyttävää luettavaa esim. tuo jonkun laittama "panda"-ohje. Kuka tuollaista parisuhdetta haluaisi? Kuulostaa ennemmin hoitajalta ja mt-potilaalta.

Se oli ohje vanhemmalle PDA -lapsen kanssa toimintaan, vaikka toki voi soveltaa samaa aikuisenkin kanssa. Mutta eihän toista aikuista tarvitse sillä lailla kaitsea, kuin lasta.

Siis ette kai te lue ADHD-lasten tai Aspergerin vanhemmille suunnattuja ohjeita parisuhdeohjeina nepsyjen kanssa seurusteleville?

Kyllä me luetaan. Kun ei aikuisille suunnattuja parisuhde- tai mitään ohjeita nepsyjen kanssa tekemisiin joutuville ole olemassakaan. Ei siis parisuhdeohjeita, ohjeita työnantajalle, ohjeita työtovereille, ohjeita asiakaspalvelijoille. Niin on tyydyttävä näihin lastenhoito-ohjeisiin. Lapseksi vaikuttavat nämä nepsyt jotenkin jääneenkin.

Youtubessa on ainakin Mom on The Spectrum ja Orion Kelly - That Autistic Guy sekä muuta materiaalia nimenomaan aikuisten nepsyjen ja autistien kanssa elämiseen, toimimiseen, ihmissuhteisiin jne. Mom on the Spectrumin uusin video näkyy olevan aiheesta Autism in the Workplace. Sieltä löytyy myös:

A Workplace Strategy for Autistic Adults

Autistic Meltdowns 101: What Loved Ones Should Know

AUTISTIC RELATIONSHIPS: 10 Tips for Neurotypical Partners in Neurodiverse Relationships

Travel Frustation and Autism

Autism and Entrepreneurship

Autism & Friendships part 1 and 2

Mom on The Spectrum: https://www.youtube.com/@MomontheSpectrum

Orion Kelly kertoo enemmän omista kokemuksistaan, mutta siellä on myös hyviä aiheita, kuten

Understanding Demand Avoidance in Autism - Why Autistic People May Struggle with Certain Tasks

Why AUTISM And Mainstream Workplaces Don't Mix - Improve The Workplace For Autistic People

Autism and the Wounded Inner Child - Why Autistic People Fear Criticism

Orion Kelly: https://www.youtube.com/@orionkelly

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:lle tässä PANDA-malli, kun kysyit neuvoa:

P VALITSE TAISTELUSI • karsi säännöt minimiin • tarjoa valinnanmahdollisuuksia ja hallinnantunnetta • kerro toiminnan syyt • hyväksy, että kaikki asiat eivät aina onnistu

A AHDISTUKSEN HALLINTA • alhaisen kuormittumisen menetelmä (low arousal approach) • vähennä epävarmuutta • tunnista piilevä ahdistus ja sosiaaliset sekä aistipulmat • ennakoi ja suunnittele • suhtaudu raivokohtauksiin (meltdown) paniikkikohtauksina: tue kohtauksen yli ja siirry eteenpäin

N NEUVOTTELU & YHTEISTYÖ • pysy rauhallisena • kuuntele, tee yhteistyötä ja neuvottele aidosti ongelmien ratkaisemiseksi • muista tasapuolisuus ja luottamus

D NAAMIOI & HALLITSE VAATIMUKSIA • sanoita vaatimukset epäsuorasti • havainnoi jatkuvasti kuormitustasoa ja mitoita vaatimukset sen mukaan • yhdessä tekeminen

A SOPEUTUMINEN • käytä huumoria, harhautusta, vaihtelua ja roolileikkejä • ole joustava • mieti aina myös vaihtoehtoinen suunnitelma • varaa ja salli tilanteisiin paljon aikaa • tasapainota vaatimuksia auttamalla PDA Societyn verkkosivuilta löytyy paljon yksityiskohtaista lisätietoa yllä listatuista toimintatavoista englannin kielellä.

Meillä on aspergerlapsi ja elämä on yhtä sopeutumista ja omien tunteiden ja tarpeiden sivuunlaittamista hänen kanssaan. Onhan elämä suurin piirtein ok, mutta tosi usein tulee tilanteita, joissa mennään jo ison lapsen tarpeiden mukaan ja pitää niellä lapsen syytöksiä, ymmärtää, pehmennellä, tehdä temppuja ja unohtaa oma väsymyksensä, kiukkunsa ja tarpeensa, että saadaan lapsi pidettyä kasassa, tulemaan kontaktiin, syömään ja liikkeelle. Kaikki vaan padotaan sisälle, pidetään naama peruslukemissa ja ääni ystävällisenä, vaikka kuinka sisällä kiehuisi. En tiedä, mitä tällainen pidemmän päälle tekee ihmiselle. En suostuisi tällaiseen elämään, jos kyse ei olisi omasta lapsesta vaan puolisosta.

Tuota tuota. Minullakin on aspergerlapsi ja ei meillä kyllä mennä kokoajan lapsen mukaan. Tietysti vaikuttaa paljon kuinka vahvoja piirteet ovat ja jos teillä puhutaan kehitysvamma diagnoosiin yltävästä, niin sitten ymmärrän.

Lähtökohtaisesti täytyisi kuitenkin ajatella, että lapsen täytyy sopeutua ympäröivään maailmaan, eikä maailman lapsen piirteisiin. Tiedän, että ajatellaan toisin, mutta se ei ole realismia, eikä tue normaalista elämästä selviytymistä. Muuten millään kuntoutuksilla ja terapioilla ei ole merkitystä. Meillä huomattavat piirteet ovat muuttuneet diagnoosin alittaviksi piirteiksi terapialla, tukemisella, mutta myös sillä että rajat laitetaan kotona ja pysytään tiukkoina esim. Huoneen siivouksesta, ruutuajasta, sokerin käytöstä yms. Kyllä minä lapselleni suutun ja näytän tunteita. Selitän mikä tuntuu minusta pahalta ja haastan häntä miettimään miksi hän käyttäytyy tietyllä tavoin ja voisiko tehdä toisin. Ei piirteet mihinkään katoa, mutta hän sopeutuu ja oppii elämään maailman mukana iän mukaan kokoajan paremmin. Jatkuva pehmentäminen ja ymmärtäminen ei järjelläkään ajatellen voi olla hyväksi, koska ei elämä ja maailma pehmentele ja ymmärrä. Niin kuin tästäkin keskustelusta on huomattu. Piirteet on hyvä tiedostaa ja tunnistaa, mutta meillä ne eivät ainakaan oikeuta yhtään mihinkään.

Meilläkin on kuntoutettu ja siedätetty, mutta kun on tilanteita, joille ei voi mitään. Kun minä esim. nyt kesällä tulen töistä nälkäisenä ja väsyneenä ja kotona odottaa lapsi, joka on istunut koko päivän huoneessaan mököttämässä koneen ääressä, kun ei ole saanut kavereita ja sanoo, että oksettaa nälästä, kun ei ole syönyt koko päivänä mitään, vaikka ruoka-asiat on käyty aamulla läpi ohjeineen, niin pakko se valmiiksi luurankomaisen laiha lapsi on jallittaa syömään ja samalla valmistella hänelle yksilöllisesti sellaista lämmintä ruokaa seuraaviksi päiviksi, jota hän pystyy syömään. Jotkut lapset oikeasti kuolevat nälkään lihapatojen ääreen, vaikka aina väitetään, että kyllä se lapsi syö, kun on oikeasti nälkä. Minusta tuntuisi hyvältä, jos pystyisin seurustelemaan lapseni kanssa vähän aikaa joka päivä, mutta jos sanon jotakin väärin lapsen mielestä tai väärällä äänensävyllä, vilahtaa hän huoneeseensa ja ovi napsahtaa kiinni ja hän kieltäytyy puhumasta. Jos minä annan vaan hänen olla, päivän kontakti oli siinä. Toki saan sitten koko rahan edestä omaa rauhaa, mutta en osaa nauttia siitä, kun toinen on pahalla mielellä. Lapsen kanssa ei pysty selvittämään kunnolla mitään asioita puhumalla, se ei ole onnistunut koskaan hänen tunnetaitojensa takia. Käyn sitten jallittamassa oven takana, josko hän leppyisi jossain vaiheessa ja jos hyvin käy, saamme lopulta ihan hyvää aikaa. Toki sanon hänelle, että hän on ymmärtänyt väärin sen, mitä minä olen tarkoittanut, mutta ei se mihinkään vaikuta.

Hienoa, että teillä menee hyvin, meillä ei. Tämä on ollut ihan arsesta nyt pari vuotta, tiedä liittyykö murrosikään. Koskaan lapsen kanssa ei ole pystynut selvittämään juurta jaksain mitään väärinymmäryyksiä tai ristiriitoja, hän sulkeutuu niissä kokonaan. Nyt aloitettiin juuri serotoniinilääkityskokeilu, jos se auttaisi.

Nepsyjä on varmasti erilaisia, oma kokemukseni läheisestäni on, että asioiden selvittäminen puhumalla on aidosti turhaa. Hänen maailmassaan ei ole mitään selvittämistä. Hän on reagoinut ja reagoi jatkossakin hänelle ainoalla tavalla, mitä selvittämistä siinä on? Se seikka, että muiden ihmisten kokemusmaailma voi olla erilainen, ei ole hänen tiedossaan. Näinollen, koska hän tietää, mitä hän kokee, mutta ei tiedä, että muut kokevat jotain muuta, pitää hän muiden toimintaa, joka syystä tai toisesta aiheuttaa hänelle pahaa mieltä, tarkoituksellisena. Voit toki kertoa hänelle, miksi jokin on jollakin tavalla (vaikka että ruoka pitää ensin kypsentää ennenkuin sen voi syödä). Et voi saada häntä jakamaan sinun tunnetilaasi tai kokemusmaailmaasi, koska sitä ei ole olemassakaan. Tämä kyvyttömyys on käsittääkseni se juurisyy, jonka vuoksi esim. asperger-henkilöt eivät hyödy psykoterapiasta. Normaaliälyiset asperger-henkilöt voi toki opettaa käyttäytymään tavanomaisesti. Se ei kuitenkaan muuta heidän kykyään olla kontaktissa muiden ihmisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Tässä lisää tietoa aiheesta:

https://www.pdasociety.org.uk/wp-content/uploads/2022/03/WhatIsPDA_Finn…

Hyviä esimerkkejä myös.

Elämä ollut vaikeaa mielialojen vaihtelun takia ja vastarinnan vuoksi, ja ei, ei ole ollut bi-po tai pers-häiriötä, vaan ihan tämän PDA oireenmuodostusta. 

Pers-häiriö tirsk

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:lle tässä PANDA-malli, kun kysyit neuvoa:

P VALITSE TAISTELUSI • karsi säännöt minimiin • tarjoa valinnanmahdollisuuksia ja hallinnantunnetta • kerro toiminnan syyt • hyväksy, että kaikki asiat eivät aina onnistu

A AHDISTUKSEN HALLINTA • alhaisen kuormittumisen menetelmä (low arousal approach) • vähennä epävarmuutta • tunnista piilevä ahdistus ja sosiaaliset sekä aistipulmat • ennakoi ja suunnittele • suhtaudu raivokohtauksiin (meltdown) paniikkikohtauksina: tue kohtauksen yli ja siirry eteenpäin

N NEUVOTTELU & YHTEISTYÖ • pysy rauhallisena • kuuntele, tee yhteistyötä ja neuvottele aidosti ongelmien ratkaisemiseksi • muista tasapuolisuus ja luottamus

D NAAMIOI & HALLITSE VAATIMUKSIA • sanoita vaatimukset epäsuorasti • havainnoi jatkuvasti kuormitustasoa ja mitoita vaatimukset sen mukaan • yhdessä tekeminen

A SOPEUTUMINEN • käytä huumoria, harhautusta, vaihtelua ja roolileikkejä • ole joustava • mieti aina myös vaihtoehtoinen suunnitelma • varaa ja salli tilanteisiin paljon aikaa • tasapainota vaatimuksia auttamalla PDA Societyn verkkosivuilta löytyy paljon yksityiskohtaista lisätietoa yllä listatuista toimintatavoista englannin kielellä.

Meillä on aspergerlapsi ja elämä on yhtä sopeutumista ja omien tunteiden ja tarpeiden sivuunlaittamista hänen kanssaan. Onhan elämä suurin piirtein ok, mutta tosi usein tulee tilanteita, joissa mennään jo ison lapsen tarpeiden mukaan ja pitää niellä lapsen syytöksiä, ymmärtää, pehmennellä, tehdä temppuja ja unohtaa oma väsymyksensä, kiukkunsa ja tarpeensa, että saadaan lapsi pidettyä kasassa, tulemaan kontaktiin, syömään ja liikkeelle. Kaikki vaan padotaan sisälle, pidetään naama peruslukemissa ja ääni ystävällisenä, vaikka kuinka sisällä kiehuisi. En tiedä, mitä tällainen pidemmän päälle tekee ihmiselle. En suostuisi tällaiseen elämään, jos kyse ei olisi omasta lapsesta vaan puolisosta.

Tuota tuota. Minullakin on aspergerlapsi ja ei meillä kyllä mennä kokoajan lapsen mukaan. Tietysti vaikuttaa paljon kuinka vahvoja piirteet ovat ja jos teillä puhutaan kehitysvamma diagnoosiin yltävästä, niin sitten ymmärrän.

Lähtökohtaisesti täytyisi kuitenkin ajatella, että lapsen täytyy sopeutua ympäröivään maailmaan, eikä maailman lapsen piirteisiin. Tiedän, että ajatellaan toisin, mutta se ei ole realismia, eikä tue normaalista elämästä selviytymistä. Muuten millään kuntoutuksilla ja terapioilla ei ole merkitystä. Meillä huomattavat piirteet ovat muuttuneet diagnoosin alittaviksi piirteiksi terapialla, tukemisella, mutta myös sillä että rajat laitetaan kotona ja pysytään tiukkoina esim. Huoneen siivouksesta, ruutuajasta, sokerin käytöstä yms. Kyllä minä lapselleni suutun ja näytän tunteita. Selitän mikä tuntuu minusta pahalta ja haastan häntä miettimään miksi hän käyttäytyy tietyllä tavoin ja voisiko tehdä toisin. Ei piirteet mihinkään katoa, mutta hän sopeutuu ja oppii elämään maailman mukana iän mukaan kokoajan paremmin. Jatkuva pehmentäminen ja ymmärtäminen ei järjelläkään ajatellen voi olla hyväksi, koska ei elämä ja maailma pehmentele ja ymmärrä. Niin kuin tästäkin keskustelusta on huomattu. Piirteet on hyvä tiedostaa ja tunnistaa, mutta meillä ne eivät ainakaan oikeuta yhtään mihinkään.

Meilläkin on kuntoutettu ja siedätetty, mutta kun on tilanteita, joille ei voi mitään. Kun minä esim. nyt kesällä tulen töistä nälkäisenä ja väsyneenä ja kotona odottaa lapsi, joka on istunut koko päivän huoneessaan mököttämässä koneen ääressä, kun ei ole saanut kavereita ja sanoo, että oksettaa nälästä, kun ei ole syönyt koko päivänä mitään, vaikka ruoka-asiat on käyty aamulla läpi ohjeineen, niin pakko se valmiiksi luurankomaisen laiha lapsi on jallittaa syömään ja samalla valmistella hänelle yksilöllisesti sellaista lämmintä ruokaa seuraaviksi päiviksi, jota hän pystyy syömään. Jotkut lapset oikeasti kuolevat nälkään lihapatojen ääreen, vaikka aina väitetään, että kyllä se lapsi syö, kun on oikeasti nälkä. Minusta tuntuisi hyvältä, jos pystyisin seurustelemaan lapseni kanssa vähän aikaa joka päivä, mutta jos sanon jotakin väärin lapsen mielestä tai väärällä äänensävyllä, vilahtaa hän huoneeseensa ja ovi napsahtaa kiinni ja hän kieltäytyy puhumasta. Jos minä annan vaan hänen olla, päivän kontakti oli siinä. Toki saan sitten koko rahan edestä omaa rauhaa, mutta en osaa nauttia siitä, kun toinen on pahalla mielellä. Lapsen kanssa ei pysty selvittämään kunnolla mitään asioita puhumalla, se ei ole onnistunut koskaan hänen tunnetaitojensa takia. Käyn sitten jallittamassa oven takana, josko hän leppyisi jossain vaiheessa ja jos hyvin käy, saamme lopulta ihan hyvää aikaa. Toki sanon hänelle, että hän on ymmärtänyt väärin sen, mitä minä olen tarkoittanut, mutta ei se mihinkään vaikuta.

Hienoa, että teillä menee hyvin, meillä ei. Tämä on ollut ihan arsesta nyt pari vuotta, tiedä liittyykö murrosikään. Koskaan lapsen kanssa ei ole pystynut selvittämään juurta jaksain mitään väärinymmäryyksiä tai ristiriitoja, hän sulkeutuu niissä kokonaan. Nyt aloitettiin juuri serotoniinilääkityskokeilu, jos se auttaisi.

Eli olette antaneet vallan lapselle, joka saa käyttäytyä niin kuin huvittaa. Tiedän pitää ottaa kovat otteet käyttöön. Ensimmäisenä tietokone lukkojen taakse ja käyttö vain vanhemman valvonnassa. Sitten huoneesta ovi pois, jotta ei voi lukittautua sisään. Toinen vaihto on ulospäin aukeava ovi, jossa on sähkölukko, jonka vanhemmat saavat ulkoa auki ja lukkoon, muttei lapsi sisältä.

Lapselle kerrotaan, että kun oppii syömään itse ja muutkin ihmismäiset käytöstavat, saa asioita lunastettua takaisin. Kyllä jokaiselle hevoselle löytyy jossain vaiheessa ajaja!

Ai, että sille kaiken työn ja tekemisen pakoilulle on ihan diagnoosi? En ole tiennytkään.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommentoijille. Toivoisin kuitenkin eniten kommentteja sekä vertaiskokemuksia sellaisilta ihmisiltä, jotka ymmärtävät mistä on kyse, kun puhutaan nepsyhaasteista.

Minä olen nepsyhaasteinen itse (Aspergerin oireyhtymä) ja voin sanoa sinulle: jos aikuinen ihminen on kumppanilleen enemmän taakka kuin ilon lähde, kannattaa häipyä. Se, että diagnoosi SELITTÄÄ asioita, ei ole mikään oikeutus millekään -eikä varsinkaan velvoita sitä kumppania sietämään yhtään mitään sellaista, mitä ei sietäisi neurotypaaliselta kumppanilta. Diagnoosi selittää, miksi asiat ovat vaikeampia, mutta ei se ole mikään vapaudut vankilasta -kortti, että ei tarvitse enää yrittäkään. Täytyyhän luki-häiriöistenkin käydä koulunsa loppuun. Ja aikuisena diagnosoitu on aina, aina, aina itse vastuussa siitä, että hakee apua ja neuvoja ja tukea AMMATTILAISELTA, ei odota että puoliso hoitaa kaiken "koska mulla on tämä diagnoosi".

Ei meitä tarvitse ymmärtää, hyysätä eikä silittää päätä. Puoliso on puoliso, ei omaishoitaja tai terapeutti.

Ala kohdella puolisoasi täsmälleen niin kuin kohtelisit ketä hyvänsä, jonka kanssa olet suhteessa. Joko hän itse keksii keinot nousta tilanteen tasalle, tai ei nouse, ja sinä häivyt.

Millä tahansa muulla tavalla menetellen sinä muutut MAHDOLLISTAJAKSI, ja se on pahinta, mitä aikuisen nepsyn (tai minkä hyvänsä muun ongelmikon) läheinen voi tehdä. Teidän molempien kannalta, mutta itse asiassa enemmän sen nepsyn. Tuollaiset kuviot kun kääntyy yleensä sellaiseksi oudoksi Münchausen by proxy -kuvioksi, missä mahdollistaja lopulta estää sitä nepsyä kasvamasta ja ottamasta elämäänsä omiin käsiinsä.

Sinä olet pariutunut aikuisen ihmisen kanssa, ainakin toivottavasti. Joten kohtele sitä sellaisena.

N44, Asperger

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en tiennyt tällaisen ihmeellisen autistivihan olemassaolosta ollenkaan ennen tätä ketjua 😮😮😮

En mäkään. Tuntuu ihan kamalalta, että mun aloittamasta keskustelusta tuli tällanen ihme vihapalsta, minne ihmiset kokee oikeudekseen tulla oksentamaan omaa pahaa oloa tai ymmärtämättömyyttä/ärsytystä/turhautumista tai mitälie. Tätä en missään nimessä halunnut.

Ois ollu mahtavaa kuulla muilta niitä keinoja, että miten siinä arjessa saadaan asioita toimimaan jos toisella (tai miksei molemmillakin) on nepsyoireita.

On niin helppo asiasta tietämättä huudella, että ero on ainoa vaihtoehto. En ainakaan itse ole ihminen, joka hylkäisi rakastamansa tyypin siks, että sille jotkut asiat on vaikeita. Vaikka se raskasta itselle välillä onkin. Tulee mieleen, että onko nää huutelijat sit sellaisia, jotka esimerkiksi hylkäisi läheisensä sairauden tai vaikka yllättävän vamman myötä...

Oma kokemukseni siitä, miten arjessa saadaan asioita toimimaan ei-sanojan kanssa on yksinkertaisesti: älä kiinnitä häneen mitään huomiota. Älä kysy mitään, älä ehdota mitään. Älä puhu mitään. Voit kertoa mitä teet siis tyyliin: "lähden nyt kävelylle" tai "keitän nyt perunoita". Hän sitten reagoi siihen niinkuin reagoi. Älä pyri sitouttamaan häntä päätöksiin, älä pyri tekemään hänen kanssaan yhteistyötä. Jos hän pyytää selvästi apua tyyliin "auttaisitko siirtämään tätä", voit toki auttaa. Mutta älä muuten puutu hänen mihinkään tekemiseensä millään tavalla.

Kommenttina sanon, että PDA aikuisena, on iso vaikutus lopputulokseen, kun muotoilee asian siten että se antaa toiselle mahdollisuuden omaan päätösvaltaan, tilanteen hallintaan ja vastuunottoon, esim voi sanoa:

"mitä ajattelet että jos lähtisimme nyt uimala? Kauanko haluaisit olla rannalla? Ok, jos haluat että olemme siellä tunnin, niin meidän olisi hyvä lähteä, jotta voit olla tunnin ennen kuin uimala suljetaan, se on auki seuraavaksi vasta sunnuntaina". 

Lisäksi käyttää leikkia, huumoria, yhdessä tekemistä (hei, pedataan sänky yhdessä, tulen kaveriksi sulle", eli välttämällä hierarkian luomista, joka ei toimi PDA ihmiselle. Kaikki auktoriteetin korostus tai "minä fiksu, sinä osaamaton jne" asetelma vain tuottaa reaktion.

Tähän auttaa tuo PANDA-mallin oivaltaminen joka on vertaistukiprojektin käyttämä malli ja havaittu toimivaksi. 

Kaffebulla kirjoitti:

Miten se pda-potilas suhtautuu sitten, kun saa maistaa omaa lääkettään? Kun hän pyytää tai tarvitsee jotain ja kumppani sanoo hänelle, että ei käy, koska en halua ja koska ahdistaa? Mites sitten suu pannaan?

Ilkeä ihminen olet. Häpeä.

Miksi pitäisi erota jos teillä on muuten hyvä suhde? Muutatte vaan erilleen asumaan. Sillon et joudu huolehtimaan puolisosi asioista. Sulta putoaa valtava taakka harteilta ja puoliso ei ahdistu sun tehtävälistoista. Win-win.

Ja ennen kun tullaan sanomaan että ei ole varaa jne.: laske elintasoa muualta. Muuta halvemmalle alueelle, pienempään asuntoon, kimppakämppään, luovu autosta tms. Ja jos et silti pysty huolehtimaan itse asumiskustannuksistasi, saat asumistukea.