Lue keskustelun säännöt.
Puolisolla PDA (äärimmäinen vaatimusten välttely)
19.07.2023 |
Hirveästi en löytänyt keskusteluja aiheesta, mutta kaipaisin kokemuksia muilta samassa tilanteessa olevilta.
Puolisollani on siis todettu PDA ja tämä selittää kyllä itselleni paljon asioita, että miksi meillä monet asiat ovat niin älyttömän hankalia. Lisäksi puolisolla ADD ja oma jaksaminen on koetuksella, tuntuu että jään niin yksin kaiken arjenhallinnan ja vastuiden kanssa.
Kommentit (324)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö nyt kuitenkin ole olemassa psykologiassa sellainen termi kuin välttämiskäyttäytyminen ja siihen on olemassa hoitoja, mm altistaminen.
Miten PDA eroaa välttämiskäyttäytymisestä?
Jos koko PDA:ta tunnetaan niin huonosti kun se on uusi asia niin ihmettelen näitä julistuksia että on täysin mahdotonta siihen koskaan ikinä milloinkaan keksiä hoitoa. Kuullostaa valitettavasti taudin oireelta tuo usko ikuiseen sairastamiseen..
Välttämiskäyttäytyminen usein johtuu esimerkiksi joistain tilanteista mitkä aiheuttaa sen tietyn tilanteen välttämistä. Karkeasti esimerkkinä vaikkapa se, että kotoa ulos lähtiessä joutuu jatkuvasti häirinnän kohteeksi --> alkaa vältellä kotoa lähtemistä. Eli ulos lähtemistä harvoin välttelee, jos siihen ei ole tullut jostain syystä erityistä ahdistusta.
PDA oireet taas johtuu neurologisista syistä, jolloin esimerkiksi vaikka se oma nälkäisyyden tunne aiheuttaa ahdistusta, muttei vaan pysty syömään. Ja nämä tosiaan nyt hyvin karkeita esimerkkejä, mutta saa varmaan kiinni siitä miten nämä eroaa, jos haluaa oikeasti ymmärtää.
Toisaalta fobiat ovat vöörintulkittuja vaaroja. Asioita aletaan vältellä irrationaalisista syistä, mutta fobioitakin voidaan hoitaa ja oppia pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eli puolisosi on suomeksi LAISKA. Miksi ihmeessä jokaiselle piirteelle pitää olla kirjainsarja?
Ei se ole laiskuutta, vaan neuronkirjolaisilla ilmenevää oireilua. Oma lapseni ei saanut tehtyä tiettyjä asioita koskaan, mutta toiset teki 10 kertaa nopeammin ja paremmin kuin muut. Laiska ihminen on laiska, ja välttelee kaikkea tekemistä, tämänkaltainen henkilö taas saattaa tehdä esim. töitä kahden ihmisen edestä, mutta ei saa noudatettua kotona huippuunsa strukturoitua arkea.
Lapseni (nyt siis jo aikuinen) pitää itsellään kevyttä listaa jossa on asioita joita pitää tehdä päivisin. Hampaiden pesu, suihku, aamupala, astioiden laittaminen pois, päälle pukeminen. On päiviä jolloin ei tarvitse listaa ja päiviä jolloin asioita jää tekemättä vaikka lista onkin, ja päiviä jolloin lukee listaa ja tekee sen mukaan. Sen sijaan ei onnistu se että listalla olisi esim. omien lasten asioiden hoitaminen. Hän asuu yksin, ei edes seurustele, kerran kokeili mutta ei siitä mitään tullut koska tarvitsee niin paljon tilaa ympärilleen.
Hän ymmärtää tämän piirteensä täysin, eikä halua lapsia ollenkaan koskaan ikinä, koska ei niiden kanssa pärjäisi.
Tämä onkin monesti se avainkysymys, eli MIKSI lisäännytään jos lasten kanssa ei sitten pärjätä? Miksi tuollai oireileva tekee lapsia, ja kuka ihme tekee tuollaisen ihmisen kanssa lapsia.
Tällaista ihmistä ei saa muutettua ns tavalliseksi normaaliksi ei neuronkirjolaiseksi ihmiseksi koskaan, sillä hänen aivonsa eivät tule koskaan olemaan kuin muilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mahtavaa, vihdoinkin löysin itseni.
En ole mukavuudenhaluinen laiskimus, vaan minulla on PDA.
Kyllä oli autistien ja muiden aakkosongelmaisten elämä ihan erilaista 100 vuotta sitten.
Eteenpäin, sanoi mummo lumihangessa ja otti huikan kossua!
Niin jos sulla on PDA, niin enemmänkin välttelet mukavia asioita, et suinkaan ole mukavuudenhaluinen. Ja koet ihan käsittämätöntä, kaiken lamaavaa ahdistusta ja paniikkia suuren osan ajasta. Ja siihen ei v i t t u oo lääkkeitä.
Voisiko sitä sanoa yleiseksi jumittamiseksi?
Eli jos autismin kirkolla oleva luo turvaa tuovista rutiineista ja uppoutuu asioihin jotka kiinnostavat, niin sksi voi jopa syöminen unohtua, minulla ainakin, kun nälkäkin unohtuu aika usein, kun koko huomio on siinä mun kiinnostuksen kohteessa luovassa rupeamassa, kun flow saa vallan, voi mennä koko päivä. Syödä, nukkua , herätä ja jatkaa sitä projektia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:lle tässä PANDA-malli, kun kysyit neuvoa:
P VALITSE TAISTELUSI • karsi säännöt minimiin • tarjoa valinnanmahdollisuuksia ja hallinnantunnetta • kerro toiminnan syyt • hyväksy, että kaikki asiat eivät aina onnistu
A AHDISTUKSEN HALLINTA • alhaisen kuormittumisen menetelmä (low arousal approach) • vähennä epävarmuutta • tunnista piilevä ahdistus ja sosiaaliset sekä aistipulmat • ennakoi ja suunnittele • suhtaudu raivokohtauksiin (meltdown) paniikkikohtauksina: tue kohtauksen yli ja siirry eteenpäin
N NEUVOTTELU & YHTEISTYÖ • pysy rauhallisena • kuuntele, tee yhteistyötä ja neuvottele aidosti ongelmien ratkaisemiseksi • muista tasapuolisuus ja luottamus
D NAAMIOI & HALLITSE VAATIMUKSIA • sanoita vaatimukset epäsuorasti • havainnoi jatkuvasti kuormitustasoa ja mitoita vaatimukset sen mukaan • yhdessä tekeminen
A SOPEUTUMINEN • käytä huumoria, harhautusta, vaihtelua ja roolileikkejä • ole joustava • mieti aina myös vaihtoehtoinen suunnitelma • varaa ja salli tilanteisiin paljon aikaa • tasapainota vaatimuksia auttamalla PDA Societyn verkkosivuilta löytyy paljon yksityiskohtaista lisätietoa yllä listatuista toimintatavoista englannin kielellä.
Meillä on aspergerlapsi ja elämä on yhtä sopeutumista ja omien tunteiden ja tarpeiden sivuunlaittamista hänen kanssaan. Onhan elämä suurin piirtein ok, mutta tosi usein tulee tilanteita, joissa mennään jo ison lapsen tarpeiden mukaan ja pitää niellä lapsen syytöksiä, ymmärtää, pehmennellä, tehdä temppuja ja unohtaa oma väsymyksensä, kiukkunsa ja tarpeensa, että saadaan lapsi pidettyä kasassa, tulemaan kontaktiin, syömään ja liikkeelle. Kaikki vaan padotaan sisälle, pidetään naama peruslukemissa ja ääni ystävällisenä, vaikka kuinka sisällä kiehuisi. En tiedä, mitä tällainen pidemmän päälle tekee ihmiselle. En suostuisi tällaiseen elämään, jos kyse ei olisi omasta lapsesta vaan puolisosta.
Tuota tuota. Minullakin on aspergerlapsi ja ei meillä kyllä mennä kokoajan lapsen mukaan. Tietysti vaikuttaa paljon kuinka vahvoja piirteet ovat ja jos teillä puhutaan kehitysvamma diagnoosiin yltävästä, niin sitten ymmärrän.
Lähtökohtaisesti täytyisi kuitenkin ajatella, että lapsen täytyy sopeutua ympäröivään maailmaan, eikä maailman lapsen piirteisiin. Tiedän, että ajatellaan toisin, mutta se ei ole realismia, eikä tue normaalista elämästä selviytymistä. Muuten millään kuntoutuksilla ja terapioilla ei ole merkitystä. Meillä huomattavat piirteet ovat muuttuneet diagnoosin alittaviksi piirteiksi terapialla, tukemisella, mutta myös sillä että rajat laitetaan kotona ja pysytään tiukkoina esim. Huoneen siivouksesta, ruutuajasta, sokerin käytöstä yms. Kyllä minä lapselleni suutun ja näytän tunteita. Selitän mikä tuntuu minusta pahalta ja haastan häntä miettimään miksi hän käyttäytyy tietyllä tavoin ja voisiko tehdä toisin. Ei piirteet mihinkään katoa, mutta hän sopeutuu ja oppii elämään maailman mukana iän mukaan kokoajan paremmin. Jatkuva pehmentäminen ja ymmärtäminen ei järjelläkään ajatellen voi olla hyväksi, koska ei elämä ja maailma pehmentele ja ymmärrä. Niin kuin tästäkin keskustelusta on huomattu. Piirteet on hyvä tiedostaa ja tunnistaa, mutta meillä ne eivät ainakaan oikeuta yhtään mihinkään.
Meilläkin on kuntoutettu ja siedätetty, mutta kun on tilanteita, joille ei voi mitään. Kun minä esim. nyt kesällä tulen töistä nälkäisenä ja väsyneenä ja kotona odottaa lapsi, joka on istunut koko päivän huoneessaan mököttämässä koneen ääressä, kun ei ole saanut kavereita ja sanoo, että oksettaa nälästä, kun ei ole syönyt koko päivänä mitään, vaikka ruoka-asiat on käyty aamulla läpi ohjeineen, niin pakko se valmiiksi luurankomaisen laiha lapsi on jallittaa syömään ja samalla valmistella hänelle yksilöllisesti sellaista lämmintä ruokaa seuraaviksi päiviksi, jota hän pystyy syömään. Jotkut lapset oikeasti kuolevat nälkään lihapatojen ääreen, vaikka aina väitetään, että kyllä se lapsi syö, kun on oikeasti nälkä. Minusta tuntuisi hyvältä, jos pystyisin seurustelemaan lapseni kanssa vähän aikaa joka päivä, mutta jos sanon jotakin väärin lapsen mielestä tai väärällä äänensävyllä, vilahtaa hän huoneeseensa ja ovi napsahtaa kiinni ja hän kieltäytyy puhumasta. Jos minä annan vaan hänen olla, päivän kontakti oli siinä. Toki saan sitten koko rahan edestä omaa rauhaa, mutta en osaa nauttia siitä, kun toinen on pahalla mielellä. Lapsen kanssa ei pysty selvittämään kunnolla mitään asioita puhumalla, se ei ole onnistunut koskaan hänen tunnetaitojensa takia. Käyn sitten jallittamassa oven takana, josko hän leppyisi jossain vaiheessa ja jos hyvin käy, saamme lopulta ihan hyvää aikaa. Toki sanon hänelle, että hän on ymmärtänyt väärin sen, mitä minä olen tarkoittanut, mutta ei se mihinkään vaikuta.
Hienoa, että teillä menee hyvin, meillä ei. Tämä on ollut ihan arsesta nyt pari vuotta, tiedä liittyykö murrosikään. Koskaan lapsen kanssa ei ole pystynut selvittämään juurta jaksain mitään väärinymmäryyksiä tai ristiriitoja, hän sulkeutuu niissä kokonaan. Nyt aloitettiin juuri serotoniinilääkityskokeilu, jos se auttaisi.
Eli olette antaneet vallan lapselle, joka saa käyttäytyä niin kuin huvittaa. Tiedän pitää ottaa kovat otteet käyttöön. Ensimmäisenä tietokone lukkojen taakse ja käyttö vain vanhemman valvonnassa. Sitten huoneesta ovi pois, jotta ei voi lukittautua sisään. Toinen vaihto on ulospäin aukeava ovi, jossa on sähkölukko, jonka vanhemmat saavat ulkoa auki ja lukkoon, muttei lapsi sisältä.
Lapselle kerrotaan, että kun oppii syömään itse ja muutkin ihmismäiset käytöstavat, saa asioita lunastettua takaisin. Kyllä jokaiselle hevoselle löytyy jossain vaiheessa ajaja!
Hahhaa! Takuuvarma reitti osastohoitoon. Saattaa onnistua, jos on aikaa olla koko päivä sen lapsen kanssa sitten puuhailemassa muuta kuin sitä koneella olemista, mutta jos lapsella ei edes ole aina kavereita, niin aika tylyltä kuulostaa ottaa laitteet pois. Mutta mitäpä nämä mestarikasvattajat ymmärtäisivät. Omalla lapsellani on aistiyliherkkyyksien lisäksi syömishäiriö, eikä mikään pakottaminen, uhkailu tai kiristäminen häntä auta syömään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin tuo PDA kuulostaa tosi tutulta, kuten autismikin. Ja asiasta toiseen: buddhalainen maailmankatsomushan selittää itsen ja minän niin, että ne ovat ajatuksia ja siis lopulta illuusioita. Kun maailmaa tarkastelee tältä kantilta, vapautuu vastuusta: perimmäisessä mielessä asioille ei tarvita tekijää, asiat vain tapahtuvat. PDA-ihmiselle täydellinen vapaudu vastuusta-kortti :D. Tietenkään ei pelasta ketään siltä että sinua pidetään aasina jos käyttäydyt kuin aasi. Joka tapauksessa, Zen-elämä jossain puutarhassa yksin pilviä laskeskellen ja kasvatellen olisi oma unelmani.
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos PDA:ta sairastavalla on joku asia mitä pitäisi tehdä mutta ei pysty vaikka lenkille lähtö. Sitten olisikin apuna henk koht avustaja joka kädestä pitäen veisi lenkille vaikka vain 50 metriä, eikö sittenkään onnistuisi? Mitä konkreettisesti tapahtusi? Heittäytyisikö PDA lattialle? Onko tämä PAD sukua OCD:lle?
Miten tämän sairauden olemassaolo on todettu/todistettu ylipäänsä? Vai onko se epämääräinen kuten Asperger? Kuka on päättänyt ja millä perusteella että PAD:sta ei voi parantua?
Kerron omasta kokemuksestani, eikä AS, ja PDA ole sairauksia, ihan vaan taas todettakoon.
Olen ollut onnekas kun minulla on ollut kumppaneita (ennen diagnooseja), jotka osasivat suhtautua jumittamiseeni, joksika sitä itse kutsun, niin huumorintajulla (laskea leikkiä, halata jne), houkuttelulla ("lähdettäisiinko ulos kun ei vielä sada, käveltäisiin sen jätskikisan ohi ja syötäisiin jätskit puistossa".
Kuten sanottu, vakka kantensa valitsee, he ovat kaikki olleet rauhallisia, harkitsevia, älykkäitä ja hyvät tunnetaidot omaavia, ja ovat siis jaksaneet "hankaluuttani" siksi että onhan minussa toki runsaasti hurmaaviakin puolia!
Aikuisten kesken ei yleensä ajauduta niin voimakkaisiin vastakkainasetteluihin että tulisi "hermarit" kuten itse kutsun niitä, kun paine kasvaa ja purkautuu reaktiona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisiko kuitenkin varovaisesti esittää että tämänkaltaiset sairaudet lisääntyvät nykyään koska niiden kantajat nykyisessä hyvinvointiyhteiskunnassa pystyvät lisäänymään ja nämä ovat periytyviä sairauksia.
Jos vastaavia oireita oli aiemmin viidakossa eikä leijonan nähdessä karkuun juoksu tuntunut maittavan vastenmielisenä vaatimuksena niin lähtö tuli ennen kun pääsi lisääntymisikään.
Hehehe, tämä oli hauska, en loukkaantunut!
Hyvä pointti! Jos AS on geneettistä, niin äitini eno oli sinkku, ujo, mutta myös korjaili ja kehitteli erilaisia vempeleitä vajassa, ja kuoli naimattomana, oletettavasti ehkäpä kirjolla, joten ainakaan siinä kohtaa ei edennyt suvussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kommentoijille. Toivoisin kuitenkin eniten kommentteja sekä vertaiskokemuksia sellaisilta ihmisiltä, jotka ymmärtävät mistä on kyse, kun puhutaan nepsyhaasteista.
Minä olen nepsyhaasteinen itse (Aspergerin oireyhtymä) ja voin sanoa sinulle: jos aikuinen ihminen on kumppanilleen enemmän taakka kuin ilon lähde, kannattaa häipyä. Se, että diagnoosi SELITTÄÄ asioita, ei ole mikään oikeutus millekään -eikä varsinkaan velvoita sitä kumppania sietämään yhtään mitään sellaista, mitä ei sietäisi neurotypaaliselta kumppanilta. Diagnoosi selittää, miksi asiat ovat vaikeampia, mutta ei se ole mikään vapaudut vankilasta -kortti, että ei tarvitse enää yrittäkään. Täytyyhän luki-häiriöistenkin käydä koulunsa loppuun. Ja aikuisena diagnosoitu on aina, aina, aina itse vastuussa siitä, että hakee apua ja neuvoja ja tukea AMMATTILAISELTA, ei odota että puoliso hoitaa kaiken "koska mulla on tämä diagnoosi".
Ei meitä tarvitse ymmärtää, hyysätä eikä silittää päätä. Puoliso on puoliso, ei omaishoitaja tai terapeutti.
Ala kohdella puolisoasi täsmälleen niin kuin kohtelisit ketä hyvänsä, jonka kanssa olet suhteessa. Joko hän itse keksii keinot nousta tilanteen tasalle, tai ei nouse, ja sinä häivyt.
Millä tahansa muulla tavalla menetellen sinä muutut MAHDOLLISTAJAKSI, ja se on pahinta, mitä aikuisen nepsyn (tai minkä hyvänsä muun ongelmikon) läheinen voi tehdä. Teidän molempien kannalta, mutta itse asiassa enemmän sen nepsyn. Tuollaiset kuviot kun kääntyy yleensä sellaiseksi oudoksi Münchausen by proxy -kuvioksi, missä mahdollistaja lopulta estää sitä nepsyä kasvamasta ja ottamasta elämäänsä omiin käsiinsä.
Sinä olet pariutunut aikuisen ihmisen kanssa, ainakin toivottavasti. Joten kohtele sitä sellaisena.
N44, Asperger
Ihanaa, että tulit kommentoimaan. Asia ovat juurikin niinkuin sanoit! Uskon että useimmiten onkin juuri niin päin, että naiset pariutuvat nepsy-miesten kanssa ja aloittavat tämän loputtoman ymmärtämisen hoivaviettinsä takia.
En ole itse yhtään sen parempi. Juuri ja juuri täysi-ikäisenä aloin seurustelemaan miehen kanssa jolla oli vaikka ja minkälaista ongelmaa. Tavallaan kasvoimme yhteen, joten en osannut asettaa rajoja ja luulin varmaan, että ajan kanssa hän oppii tai että saan hänet parannettua. Hän sai apua vähän sieltä sun täältä, joten luotto oli kova. Aika monta vuotta jaksoin, mutta kun saimme lapsen, niin ymmärrykseni ja malttini alkoi loppua. Nepsyt joita on loputtomasti ymmärretty, eivät osaa ottaa vastuuta enää oikein mistään ja elämä pyörii oman navan ja omien ongelmien vatvomisen ympärillä. Syyttelen itseäni ja omaa tyhmyyttäni, että tein hänen kanssaan lapsen. Joku aikaisemmin miettikin, että minkälainen ihminen tekee näin ja minä tein nuorena ja tyhmänä. Periytymistekijöistä tai muista ymmärtämättä. Nykyään ollaan tietysti erottu ja voi kun elämä on helppoa. Voin keskittyä itseeni ja lapseen, sekä puolisooni, josta tuli kunnollinen miehen malli lapselleni. Voin myös myöntää itselläni olevan nepsy-piirteitä. Paljon lievempiä kuin exälläni, mutta siksikin minun oli hankala nähdä kuinka paljon hänellä oli/on ongelmia.
Nyt seuraan hyvän ystäväni tilannetta, joka on melkein identtinen kuin itselläni aikanaan. Hänkin on erittäin väsynyt, mutta aina hän vain jaksaa ymmärtää miestä joka makaa sängynpohjalla ja pelaa päivät. Hänen miehensä osaa hyvin pelailla ja vedota ystäväni tunteisiin, jotta voi jatkaa omaa makoiluaan. Sääliksi käy häntä ja kaikkia jotka ovat samassa tilanteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olette mielenterveysongelmaisia sekä narsisteja. Suljetulle osastolle ja remmi käteen!
Vierailija kirjoitti:
Autismin kirkolla :D :D
Niin, tämä lukivaikeus, tulee esille kun nopeasti kirjoittaa ja painaa Lähetä, mutta eikö se ole luovaa kirjoittamista tavallaan, vai froidilainen lapsus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin tuo PDA kuulostaa tosi tutulta, kuten autismikin. Ja asiasta toiseen: buddhalainen maailmankatsomushan selittää itsen ja minän niin, että ne ovat ajatuksia ja siis lopulta illuusioita. Kun maailmaa tarkastelee tältä kantilta, vapautuu vastuusta: perimmäisessä mielessä asioille ei tarvita tekijää, asiat vain tapahtuvat. PDA-ihmiselle täydellinen vapaudu vastuusta-kortti :D. Tietenkään ei pelasta ketään siltä että sinua pidetään aasina jos käyttäydyt kuin aasi. Joka tapauksessa, Zen-elämä jossain puutarhassa yksin pilviä laskeskellen ja kasvatellen olisi oma unelmani.
Onneksi voimme vaihtaa maisemaa, nähdää siellä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:lle tässä PANDA-malli, kun kysyit neuvoa:
P VALITSE TAISTELUSI • karsi säännöt minimiin • tarjoa valinnanmahdollisuuksia ja hallinnantunnetta • kerro toiminnan syyt • hyväksy, että kaikki asiat eivät aina onnistu
A AHDISTUKSEN HALLINTA • alhaisen kuormittumisen menetelmä (low arousal approach) • vähennä epävarmuutta • tunnista piilevä ahdistus ja sosiaaliset sekä aistipulmat • ennakoi ja suunnittele • suhtaudu raivokohtauksiin (meltdown) paniikkikohtauksina: tue kohtauksen yli ja siirry eteenpäin
N NEUVOTTELU & YHTEISTYÖ • pysy rauhallisena • kuuntele, tee yhteistyötä ja neuvottele aidosti ongelmien ratkaisemiseksi • muista tasapuolisuus ja luottamus
D NAAMIOI & HALLITSE VAATIMUKSIA • sanoita vaatimukset epäsuorasti • havainnoi jatkuvasti kuormitustasoa ja mitoita vaatimukset sen mukaan • yhdessä tekeminen
A SOPEUTUMINEN • käytä huumoria, harhautusta, vaihtelua ja roolileikkejä • ole joustava • mieti aina myös vaihtoehtoinen suunnitelma • varaa ja salli tilanteisiin paljon aikaa • tasapainota vaatimuksia auttamalla PDA Societyn verkkosivuilta löytyy paljon yksityiskohtaista lisätietoa yllä listatuista toimintatavoista englannin kielellä.
Meillä on aspergerlapsi ja elämä on yhtä sopeutumista ja omien tunteiden ja tarpeiden sivuunlaittamista hänen kanssaan. Onhan elämä suurin piirtein ok, mutta tosi usein tulee tilanteita, joissa mennään jo ison lapsen tarpeiden mukaan ja pitää niellä lapsen syytöksiä, ymmärtää, pehmennellä, tehdä temppuja ja unohtaa oma väsymyksensä, kiukkunsa ja tarpeensa, että saadaan lapsi pidettyä kasassa, tulemaan kontaktiin, syömään ja liikkeelle. Kaikki vaan padotaan sisälle, pidetään naama peruslukemissa ja ääni ystävällisenä, vaikka kuinka sisällä kiehuisi. En tiedä, mitä tällainen pidemmän päälle tekee ihmiselle. En suostuisi tällaiseen elämään, jos kyse ei olisi omasta lapsesta vaan puolisosta.
Tuota tuota. Minullakin on aspergerlapsi ja ei meillä kyllä mennä kokoajan lapsen mukaan. Tietysti vaikuttaa paljon kuinka vahvoja piirteet ovat ja jos teillä puhutaan kehitysvamma diagnoosiin yltävästä, niin sitten ymmärrän.
Lähtökohtaisesti täytyisi kuitenkin ajatella, että lapsen täytyy sopeutua ympäröivään maailmaan, eikä maailman lapsen piirteisiin. Tiedän, että ajatellaan toisin, mutta se ei ole realismia, eikä tue normaalista elämästä selviytymistä. Muuten millään kuntoutuksilla ja terapioilla ei ole merkitystä. Meillä huomattavat piirteet ovat muuttuneet diagnoosin alittaviksi piirteiksi terapialla, tukemisella, mutta myös sillä että rajat laitetaan kotona ja pysytään tiukkoina esim. Huoneen siivouksesta, ruutuajasta, sokerin käytöstä yms. Kyllä minä lapselleni suutun ja näytän tunteita. Selitän mikä tuntuu minusta pahalta ja haastan häntä miettimään miksi hän käyttäytyy tietyllä tavoin ja voisiko tehdä toisin. Ei piirteet mihinkään katoa, mutta hän sopeutuu ja oppii elämään maailman mukana iän mukaan kokoajan paremmin. Jatkuva pehmentäminen ja ymmärtäminen ei järjelläkään ajatellen voi olla hyväksi, koska ei elämä ja maailma pehmentele ja ymmärrä. Niin kuin tästäkin keskustelusta on huomattu. Piirteet on hyvä tiedostaa ja tunnistaa, mutta meillä ne eivät ainakaan oikeuta yhtään mihinkään.
Meilläkin on kuntoutettu ja siedätetty, mutta kun on tilanteita, joille ei voi mitään. Kun minä esim. nyt kesällä tulen töistä nälkäisenä ja väsyneenä ja kotona odottaa lapsi, joka on istunut koko päivän huoneessaan mököttämässä koneen ääressä, kun ei ole saanut kavereita ja sanoo, että oksettaa nälästä, kun ei ole syönyt koko päivänä mitään, vaikka ruoka-asiat on käyty aamulla läpi ohjeineen, niin pakko se valmiiksi luurankomaisen laiha lapsi on jallittaa syömään ja samalla valmistella hänelle yksilöllisesti sellaista lämmintä ruokaa seuraaviksi päiviksi, jota hän pystyy syömään. Jotkut lapset oikeasti kuolevat nälkään lihapatojen ääreen, vaikka aina väitetään, että kyllä se lapsi syö, kun on oikeasti nälkä. Minusta tuntuisi hyvältä, jos pystyisin seurustelemaan lapseni kanssa vähän aikaa joka päivä, mutta jos sanon jotakin väärin lapsen mielestä tai väärällä äänensävyllä, vilahtaa hän huoneeseensa ja ovi napsahtaa kiinni ja hän kieltäytyy puhumasta. Jos minä annan vaan hänen olla, päivän kontakti oli siinä. Toki saan sitten koko rahan edestä omaa rauhaa, mutta en osaa nauttia siitä, kun toinen on pahalla mielellä. Lapsen kanssa ei pysty selvittämään kunnolla mitään asioita puhumalla, se ei ole onnistunut koskaan hänen tunnetaitojensa takia. Käyn sitten jallittamassa oven takana, josko hän leppyisi jossain vaiheessa ja jos hyvin käy, saamme lopulta ihan hyvää aikaa. Toki sanon hänelle, että hän on ymmärtänyt väärin sen, mitä minä olen tarkoittanut, mutta ei se mihinkään vaikuta.
Hienoa, että teillä menee hyvin, meillä ei. Tämä on ollut ihan arsesta nyt pari vuotta, tiedä liittyykö murrosikään. Koskaan lapsen kanssa ei ole pystynut selvittämään juurta jaksain mitään väärinymmäryyksiä tai ristiriitoja, hän sulkeutuu niissä kokonaan. Nyt aloitettiin juuri serotoniinilääkityskokeilu, jos se auttaisi.
Eli olette antaneet vallan lapselle, joka saa käyttäytyä niin kuin huvittaa. Tiedän pitää ottaa kovat otteet käyttöön. Ensimmäisenä tietokone lukkojen taakse ja käyttö vain vanhemman valvonnassa. Sitten huoneesta ovi pois, jotta ei voi lukittautua sisään. Toinen vaihto on ulospäin aukeava ovi, jossa on sähkölukko, jonka vanhemmat saavat ulkoa auki ja lukkoon, muttei lapsi sisältä.
Lapselle kerrotaan, että kun oppii syömään itse ja muutkin ihmismäiset käytöstavat, saa asioita lunastettua takaisin. Kyllä jokaiselle hevoselle löytyy jossain vaiheessa ajaja!
Hahhaa! Takuuvarma reitti osastohoitoon. Saattaa onnistua, jos on aikaa olla koko päivä sen lapsen kanssa sitten puuhailemassa muuta kuin sitä koneella olemista, mutta jos lapsella ei edes ole aina kavereita, niin aika tylyltä kuulostaa ottaa laitteet pois. Mutta mitäpä nämä mestarikasvattajat ymmärtäisivät. Omalla lapsellani on aistiyliherkkyyksien lisäksi syömishäiriö, eikä mikään pakottaminen, uhkailu tai kiristäminen häntä auta syömään.
Tämä on tätä kun lähdetään sekoittamaan asioita ja diagnooseja ja sitten vertaillaan niitä keskenään. Et voi verrata aistiyliherkkää syömishäiriöistä autisminkirjon lapseen. Jos tietokoneen pois ottamisella joutuu osastolle, niin sitten se on varmasti parempi vain mennä sinne. En itse ihan niin radikaaleja ehdottaisi kuin aiempi kommentoija, mutta ehdottomasti peliaikaa olisi lyhennettävä huomattavasti. Tuossahan nimenomaan vanhempi on mahdollistanut lapselle päivän tietokoneella olon, vaikka tietää että lapsi ei pysty silloin huolehtimaan itsestään. Vaikka lapsi olisi kuinka iso, niin hän on silti alaikäinen. Joten vanhempi on vastuussa syömisestä ja kun syömisen estää tietokone niin looginen lopputulema on, että koneella oloa rajoitetaan tai joku hoitaja tms. Huolehtii ruuan lapselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olette mielenterveysongelmaisia sekä narsisteja. Suljetulle osastolle ja remmi käteen!
Monesko kymmenes viesti samaa jankutia? Eikö nolota?
Kaffebulla kirjoitti:
Miten se pda-potilas suhtautuu sitten, kun saa maistaa omaa lääkettään? Kun hän pyytää tai tarvitsee jotain ja kumppani sanoo hänelle, että ei käy, koska en halua ja koska ahdistaa? Mites sitten suu pannaan?
Mitä ihmettä höpötät?
Luuletko että hän ei itse kärsi ongelmastaan.
Äärimmäinen PDA-henkilö ei siedä omia vaatimuksia yhtään sen paremmin kuin muidenkaan vaatimuksia. Hän saattaa esim. kieltäytyä syömästä ollessaan nälkäinen, sillä ei siedä edes edes oman kehonsa vaatimuksia. Nälkä on vaatimus.
Eikä hän todellakaan vaadi tai pyydä muilta mitään. Sillä hän ei siedä omasta suustaan tulevia vaatimuksia yhtään paremmin kuin ulkopuolelta tulevia vaatimuksia.
Yksilöllisiä eroja tietenkin on, mutta nämä Ihmiset ovat hyvin yksin ongelmiensa kanssa. He tietävät itsekin oikein hyvin, että ymmärrystä on turha odottaa keneltäkään. Eivät he itsekään ymmärrä miksi toimivat niinkuin toimivat.
Tulin tsekkaamaan ketjun ja täällä on näemmä vaan alapeukutusrinki neurologisille ongelmille ja niistä kertoville. Harmi. Ei kai pitäisi odottaa mitään hirveän laadukasta keskustelua ja pohdintoja AV:lla.
Mulla on ainoastaan PDF ja NDA. Suussa JAPP.
Tää avarsi mun silmät. Mun puolisolla on varmasti tää sama. Ei tee kotitöitä eikä suostu edes puhumaan naimisiin menosta.
Eskapismi ja päihteet onko yleinen ajanviettotapa?
Ja vitut tuohon lihavoimaani kohtaan. Älä yleistä ja leimaa kaikkia nepsynaisia oman itsesi perusteella.
Minun mieheni jaksaa aina ihastella, miten helppoa minun kanssani on olla verrattuna kavereidensa vaimoihin. Miehen KAVERIT kommentoi, että "teillä on aina niin helppoa".
Assinainen