Puolisolla PDA (äärimmäinen vaatimusten välttely)

Vierailija kirjoitti:

Eikö loppujen lopuksi ole kyse vain itsekkyydestä, sen asteesta? Niin kuin joku kirjoitti että vauvan/lapsen pystyy hoitamaan mutta puolison huomioiminen ei onnistu. Ei vaan siis kiinnosta sen puolison tunteet riittävästi? Lapsen tunteet merkitsee niin paljon että häntä ei laiminlyö. Kykyä on huomioimiseen mutta tahtoa riittää vain tärkeimpään?

Niin, joku aiemmin sanoi myös, että työt pystyy kyllä hoitamaan, mutta kotihommia ei. Joten kyllä minustakin tuo kuulostaa itsekkyydeltä ja valikoivalta käytökseltä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö loppujen lopuksi ole kyse vain itsekkyydestä, sen asteesta? Niin kuin joku kirjoitti että vauvan/lapsen pystyy hoitamaan mutta puolison huomioiminen ei onnistu. Ei vaan siis kiinnosta sen puolison tunteet riittävästi? Lapsen tunteet merkitsee niin paljon että häntä ei laiminlyö. Kykyä on huomioimiseen mutta tahtoa riittää vain tärkeimpään?

Niin, joku aiemmin sanoi myös, että työt pystyy kyllä hoitamaan, mutta kotihommia ei. Joten kyllä minustakin tuo kuulostaa itsekkyydeltä ja valikoivalta käytökseltä. 

Mutta kun sitä ei itse valita mihin pystyy ja milloin. En mä esim. pystyis töihin.

Ja miten voi olla itsekkyyttä jättää tekemättä itselle mieluisia asioita? Miten te kommentoijat ette ymmärrä sitä ulottuvuutta tässä?

Mitä jos PDA:ta sairastavalla on joku asia mitä pitäisi tehdä mutta ei pysty vaikka lenkille lähtö. Sitten olisikin apuna henk koht avustaja joka kädestä pitäen veisi lenkille vaikka vain 50 metriä, eikö sittenkään onnistuisi? Mitä konkreettisesti tapahtusi? Heittäytyisikö PDA lattialle? Onko tämä PAD sukua OCD:lle?

Miten tämän sairauden olemassaolo on todettu/todistettu ylipäänsä? Vai onko se epämääräinen kuten Asperger? Kuka on päättänyt ja millä perusteella että PAD:sta ei voi parantua?

Mä en tiennyt tällaisen ihmeellisen autistivihan olemassaolosta ollenkaan ennen tätä ketjua 😮😮😮

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos PDA:ta sairastavalla on joku asia mitä pitäisi tehdä mutta ei pysty vaikka lenkille lähtö. Sitten olisikin apuna henk koht avustaja joka kädestä pitäen veisi lenkille vaikka vain 50 metriä, eikö sittenkään onnistuisi? Mitä konkreettisesti tapahtusi? Heittäytyisikö PDA lattialle? Onko tämä PAD sukua OCD:lle?

Miten tämän sairauden olemassaolo on todettu/todistettu ylipäänsä? Vai onko se epämääräinen kuten Asperger? Kuka on päättänyt ja millä perusteella että PAD:sta ei voi parantua?

No kaikki autismin kirjon jutut on sellaisia, ettei niistä voi parantua. Voi kyllä oppia selviytymismekanismeja jne.

Lääketieteen ja neurologian ammattilaiset nää jutut on todenneet, tutkineet jne.

Mut joo on epämääräistä, niinkuin asperger. Ei se niistä epätodellisia tee. Hirmu vähän näistä vasta tiedetään, tulevaisuudessa varmasti enemmän.

Ja joo, kyllä vois tapahtua niin, että heittäytyis paniikkikohtauksessa maahan hyperventiloimaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua ainakin ärsyttää tässä se, että kirjainyhdistelmällä selitellään huonoa käytöstä. Kaikilla meillä haasteemme psyyken puolella on, mutta silti velvollisuutemme on käyttäytyä muita ihmisiä kohtaan kuten haluaisimme heidän käyttäytyvän meitä kohtaan. Meillä on myös yhteiskunnallisia velvoitteita ja meidän pitäisi parhaan kykymme mukaan myös olla sen tuottavia osasia. Kaikilla on myös vapaus ja velvollisuus itse järjestää vapa-aikansa ja perhe-elämänsä niin että se ei kuormita kohtuuttomasti, tätä ei voi aikuisena sysätä muiden ihmisten niskoille.

Ei tässä ole kyse psyyken puolen haasteista, vaan neurologian. Se on oikeasti tosi eri asia.

Tuo mitä sanot, on vähän kuin sanoisit, että epileptikko vaan selittelee huonoa käytöstään epilepsialla, kyllä meillä kaikilla silti on vastuu olla alkamatta vaan sätkiä lattialla muita ihmisiä haittaa asti.

Eikä tässä kai kukaan ole yrittänyt mitään sysätä toisten niskoille. Varmaan muutkin kuin minä on yrittäneet juurikin järjestää elämänsä niin, että selviäisi siitä itse, eikä kuormittaisi läheisiään liikaa.

Yhteiskunnan tuottavaksi jäseneksi minusta ei taida koskaan olla, ja se harmittaa ihan hirveästi. Ei se siitä silti miksikään muutu.

Jotenkin täällä kommentoivilta tuntuu täysin puuttuvan se taju siitä, että ei tämä ole itse valittua ja omassa hallinnassa. Kyllä minä pyrin kohtelemaan muita niinkuin toivoisin itseäni kohdeltavan. Mulla ei esimerkiksi koskaan ole mitään vaatimuksia toisia ihmisiä kohtaan, vain toiveita voi olla. Vaikka ilmeisesti ne muut ihmiset kestäiskin vaatimuksia erilailla kuin minä.

En tarkoita sitä että kaikkien pitäisi olla täydellisiä ja todellisia tekemisen esteitä kyllä löytyy. Silti näistä kirjoituksista (ehkä tahattomasti?) välittyy sellainen kuva että olen tällainen enkä voi sille mitään, muiden täytyy sopeutua minuun. Kaikille asioille voi tehdä jotain ja jos ei neurologisilta haasteiltaan kykene esimerkiksi normaaliin muut huomioivaan perhe-elämään, niin voi lopettaa olemasta mulkku ja ottaa eron, jolloin puolison elämänlaatu ainakin kohenee.

Vierailija kirjoitti:

Mä en tiennyt tällaisen ihmeellisen autistivihan olemassaolosta ollenkaan ennen tätä ketjua 😮😮😮

En mäkään. Tuntuu ihan kamalalta, että mun aloittamasta keskustelusta tuli tällanen ihme vihapalsta, minne ihmiset kokee oikeudekseen tulla oksentamaan omaa pahaa oloa tai ymmärtämättömyyttä/ärsytystä/turhautumista tai mitälie. Tätä en missään nimessä halunnut.

Ois ollu mahtavaa kuulla muilta niitä keinoja, että miten siinä arjessa saadaan asioita toimimaan jos toisella (tai miksei molemmillakin) on nepsyoireita.

On niin helppo asiasta tietämättä huudella, että ero on ainoa vaihtoehto. En ainakaan itse ole ihminen, joka hylkäisi rakastamansa tyypin siks, että sille jotkut asiat on vaikeita. Vaikka se raskasta itselle välillä onkin. Tulee mieleen, että onko nää huutelijat sit sellaisia, jotka esimerkiksi hylkäisi läheisensä sairauden tai vaikka yllättävän vamman myötä...

Vierailija kirjoitti:

Mä en tiennyt tällaisen ihmeellisen autistivihan olemassaolosta ollenkaan ennen tätä ketjua 😮😮😮

Jännä kun minä en ole rekisteröinyt mitään vihaan viittaavaa, ainoastaan ihmisiä jotka eivät ole tällaisesta diagnoosista kuulleet ennen joten yrittävät sitä ymmärtää ja ennen kaikkea pyrkiä hahmottamaan onko tosiaan kyse todellisesta taudinkuvasta vai pelkästä uskomusdiagnoosista. Ymmärtääkseni siitä ei ole lääkäreilläkään mitään yhtenevää käsitystä, miten silloin voit olettaa että jollain keskustelupalstalla sellainen löytyisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua ainakin ärsyttää tässä se, että kirjainyhdistelmällä selitellään huonoa käytöstä. Kaikilla meillä haasteemme psyyken puolella on, mutta silti velvollisuutemme on käyttäytyä muita ihmisiä kohtaan kuten haluaisimme heidän käyttäytyvän meitä kohtaan. Meillä on myös yhteiskunnallisia velvoitteita ja meidän pitäisi parhaan kykymme mukaan myös olla sen tuottavia osasia. Kaikilla on myös vapaus ja velvollisuus itse järjestää vapa-aikansa ja perhe-elämänsä niin että se ei kuormita kohtuuttomasti, tätä ei voi aikuisena sysätä muiden ihmisten niskoille.

Ei tässä ole kyse psyyken puolen haasteista, vaan neurologian. Se on oikeasti tosi eri asia.

Tuo mitä sanot, on vähän kuin sanoisit, että epileptikko vaan selittelee huonoa käytöstään epilepsialla, kyllä meillä kaikilla silti on vastuu olla alkamatta vaan sätkiä lattialla muita ihmisiä haittaa asti.

Eikä tässä kai kukaan ole yrittänyt mitään sysätä toisten niskoille. Varmaan muutkin kuin minä on yrittäneet juurikin järjestää elämänsä niin, että selviäisi siitä itse, eikä kuormittaisi läheisiään liikaa.

Yhteiskunnan tuottavaksi jäseneksi minusta ei taida koskaan olla, ja se harmittaa ihan hirveästi. Ei se siitä silti miksikään muutu.

Jotenkin täällä kommentoivilta tuntuu täysin puuttuvan se taju siitä, että ei tämä ole itse valittua ja omassa hallinnassa. Kyllä minä pyrin kohtelemaan muita niinkuin toivoisin itseäni kohdeltavan. Mulla ei esimerkiksi koskaan ole mitään vaatimuksia toisia ihmisiä kohtaan, vain toiveita voi olla. Vaikka ilmeisesti ne muut ihmiset kestäiskin vaatimuksia erilailla kuin minä.

En tarkoita sitä että kaikkien pitäisi olla täydellisiä ja todellisia tekemisen esteitä kyllä löytyy. Silti näistä kirjoituksista (ehkä tahattomasti?) välittyy sellainen kuva että olen tällainen enkä voi sille mitään, muiden täytyy sopeutua minuun. Kaikille asioille voi tehdä jotain ja jos ei neurologisilta haasteiltaan kykene esimerkiksi normaaliin muut huomioivaan perhe-elämään, niin voi lopettaa olemasta mulkku ja ottaa eron, jolloin puolison elämänlaatu ainakin kohenee.

Mä en oikein ymmärrä, että mistä kirjoituksista täällä välittyy sellainen kuva?

Itse oon ainakin yrittänyt selittää sitä, että en todellakaan ole piittaamaton tai välinpitämätön esim. kumppanini toiveiden ym. suhteen. Ja että nimenomaan olen yrittänyt koko ikäni opetella elämään normaalisti ihmisten parissa ja olemaan näyttämättä näitä piirteitäni. Enkä vaadi ketään ottamaan niitä huomioon, en vaadi mitään erityiskohtelua.

Mutta jos toiset tulee viisastelemaan, että ihan vaan itse valittua laiskuutta on jne., niin kokeehan sitä tarvetta selittää, että tää ei ole mun valinta, ja että tää on jotain ihan muuta kuin sitä, että ei vaan viitsi tehdä ikäviä asioita. Että ihan yhtä hyvin voi vaatia alaraajahalvaantunutta ihmistä kävelemään, kun mua olemaan normaali. Yritän kyllä olla mahdollisimman hyvä toisille ihmisille, enkä todellakaan halua mennä silleen diagnoosin taakse, että muiden pitäis muka kestää mitä tahansa multa. Mutta niiden, jotka haluaa olla mun elämässä, on varmaan hyvä ymmärtää jotain tästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en tiennyt tällaisen ihmeellisen autistivihan olemassaolosta ollenkaan ennen tätä ketjua 😮😮😮

Jännä kun minä en ole rekisteröinyt mitään vihaan viittaavaa, ainoastaan ihmisiä jotka eivät ole tällaisesta diagnoosista kuulleet ennen joten yrittävät sitä ymmärtää ja ennen kaikkea pyrkiä hahmottamaan onko tosiaan kyse todellisesta taudinkuvasta vai pelkästä uskomusdiagnoosista. Ymmärtääkseni siitä ei ole lääkäreilläkään mitään yhtenevää käsitystä, miten silloin voit olettaa että jollain keskustelupalstalla sellainen löytyisi?

Ja sitten, kun ap pyytää että voisiko tänne kommentoida ne, ketkä asiasta jotain ymmärtävät ja että voisiko keskustelua käydä kaikkia kunnioittavasti, niin vastaukset on "ota lääkkees ja painu nukkumaan"- tasoa. Miksi pitää ylipäätään tulla tänne kirjoittamaan asiasta, josta ei ymmärrä?

On aivan eri juttu kysyä asiallisesti, mutta jos meet lukemaan näitä vastauksia niin aika nopeasti huomannet, että suurin osa kommenteista on jotain ihan muuta kuin aitoa halua ymmärtää tai saada tietoa.

Voisiko kuitenkin varovaisesti esittää että tämänkaltaiset sairaudet lisääntyvät nykyään koska niiden kantajat nykyisessä hyvinvointiyhteiskunnassa pystyvät lisäänymään ja nämä ovat periytyviä sairauksia.

Jos vastaavia oireita oli aiemmin viidakossa eikä leijonan nähdessä karkuun juoksu tuntunut maittavan vastenmielisenä vaatimuksena niin lähtö tuli ennen kun pääsi lisääntymisikään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommentoijille. Toivoisin kuitenkin eniten kommentteja sekä vertaiskokemuksia sellaisilta ihmisiltä, jotka ymmärtävät mistä on kyse, kun puhutaan nepsyhaasteista.

Valtaosa naimisissa olevista naisista kokee saman. Suurin osa miehistä ei ole kiinnostunut kotihommista.

Suurin osa naisistakaan ei ole kiinnostunut kotihommista. Ne on vain tehtävä, vaikka ei yhtään kiinnostaisikaan.

Autistinenkaan nainen ei saa vapautusta kotihommista. Siksi minun on vaikeaa ymmärtää, miksi miehiä pitäisi loputtomasti hyysätä, ymmärtää ja paapoa yhtään minkään diagnoosin takia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en tiennyt tällaisen ihmeellisen autistivihan olemassaolosta ollenkaan ennen tätä ketjua 😮😮😮

Jännä kun minä en ole rekisteröinyt mitään vihaan viittaavaa, ainoastaan ihmisiä jotka eivät ole tällaisesta diagnoosista kuulleet ennen joten yrittävät sitä ymmärtää ja ennen kaikkea pyrkiä hahmottamaan onko tosiaan kyse todellisesta taudinkuvasta vai pelkästä uskomusdiagnoosista. Ymmärtääkseni siitä ei ole lääkäreilläkään mitään yhtenevää käsitystä, miten silloin voit olettaa että jollain keskustelupalstalla sellainen löytyisi?

Et oo rekisteröinyt vihaa? Tuolla toivottiin saunan taakse viemistä, lapsillekin.

Ja kymmeniä pilkallisia viestejä, että laiskuuttahan tuo vaan on. Tai narsismia.

Että ollaanko me luettu samaa ketjua, jos sä näet viatonta uteliaisuutta, etkä vihapuhetta?😮

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommentoijille. Toivoisin kuitenkin eniten kommentteja sekä vertaiskokemuksia sellaisilta ihmisiltä, jotka ymmärtävät mistä on kyse, kun puhutaan nepsyhaasteista.

Valtaosa naimisissa olevista naisista kokee saman. Suurin osa miehistä ei ole kiinnostunut kotihommista.

Suurin osa naisistakaan ei ole kiinnostunut kotihommista. Ne on vain tehtävä, vaikka ei yhtään kiinnostaisikaan.

Autistinenkaan nainen ei saa vapautusta kotihommista. Siksi minun on vaikeaa ymmärtää, miksi miehiä pitäisi loputtomasti hyysätä, ymmärtää ja paapoa yhtään minkään diagnoosin takia!

Eihän tää keskustelu oo missään vaiheessa koskenut MIESTEN diagnooseja ja käytöstä. Ei AP esim. maininnut sukupuolia lainkaan.

Mä ainakin olen nainen. Onkin kyllä aina tuntunut siltä, että jos oisin mies, niin mua saatettais pitää ihan normaalina 😀

Vierailija kirjoitti:

Voisiko kuitenkin varovaisesti esittää että tämänkaltaiset sairaudet lisääntyvät nykyään koska niiden kantajat nykyisessä hyvinvointiyhteiskunnassa pystyvät lisäänymään ja nämä ovat periytyviä sairauksia.

Jos vastaavia oireita oli aiemmin viidakossa eikä leijonan nähdessä karkuun juoksu tuntunut maittavan vastenmielisenä vaatimuksena niin lähtö tuli ennen kun pääsi lisääntymisikään.

No mut on ne periytyneet sieltä esihistoriallisilta ajoilta asti, ja ne meidän esi-isät on selvinneet lisääntymisikään saakka.

Itseasiassa toi fight or flight -reaktio on hätätilanteissa joillain tosi hyödyllinenkin. Mä en osaa toimia arkielämässä, mutta kriisitilanteissa osaan. En tiedä miksi. Ja myös erilaiset poikkeuslahjakkuudet voi olla olleet hyödyllisiä.

Sen sijaan kai D-vitamiinin puutos raskausaikana on yhteydessä lasten autismiin, sitä nykymaailmassa lienee enemmän, kun ihmiset nyhjöttää sisällä.

Eikö nyt kuitenkin ole olemassa psykologiassa sellainen termi kuin välttämiskäyttäytyminen ja siihen on olemassa hoitoja, mm altistaminen.

Miten PDA eroaa välttämiskäyttäytymisestä?

Jos koko PDA:ta tunnetaan niin huonosti kun se on uusi asia niin ihmettelen näitä julistuksia että on täysin mahdotonta siihen koskaan ikinä milloinkaan keksiä hoitoa. Kuullostaa valitettavasti taudin oireelta tuo usko ikuiseen sairastamiseen..

Vierailija kirjoitti:

Eikö nyt kuitenkin ole olemassa psykologiassa sellainen termi kuin välttämiskäyttäytyminen ja siihen on olemassa hoitoja, mm altistaminen.

Miten PDA eroaa välttämiskäyttäytymisestä?

Jos koko PDA:ta tunnetaan niin huonosti kun se on uusi asia niin ihmettelen näitä julistuksia että on täysin mahdotonta siihen koskaan ikinä milloinkaan keksiä hoitoa. Kuullostaa valitettavasti taudin oireelta tuo usko ikuiseen sairastamiseen..

Kun se on autismia, joka on synnynnäistä neurologista poikkeavuutta, niin ei sitä vaan pysty parantamaan. Sitä välttelykäyttäytymistä voi kyllä eri tavoin oppia hallitsemaan, ohjailemaan, naamioimaan jne., mutta ei nykylääketieteellä ole mitään keinoja korjata synnynnäisiä neurologisia poikkeavuuksia, kyllä se tiedetään ihan varmaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:lle tässä PANDA-malli, kun kysyit neuvoa:

P VALITSE TAISTELUSI • karsi säännöt minimiin • tarjoa valinnanmahdollisuuksia ja hallinnantunnetta • kerro toiminnan syyt • hyväksy, että kaikki asiat eivät aina onnistu

A AHDISTUKSEN HALLINTA • alhaisen kuormittumisen menetelmä (low arousal approach) • vähennä epävarmuutta • tunnista piilevä ahdistus ja sosiaaliset sekä aistipulmat • ennakoi ja suunnittele • suhtaudu raivokohtauksiin (meltdown) paniikkikohtauksina: tue kohtauksen yli ja siirry eteenpäin

N NEUVOTTELU & YHTEISTYÖ • pysy rauhallisena • kuuntele, tee yhteistyötä ja neuvottele aidosti ongelmien ratkaisemiseksi • muista tasapuolisuus ja luottamus

D NAAMIOI & HALLITSE VAATIMUKSIA • sanoita vaatimukset epäsuorasti • havainnoi jatkuvasti kuormitustasoa ja mitoita vaatimukset sen mukaan • yhdessä tekeminen

A SOPEUTUMINEN • käytä huumoria, harhautusta, vaihtelua ja roolileikkejä • ole joustava • mieti aina myös vaihtoehtoinen suunnitelma • varaa ja salli tilanteisiin paljon aikaa • tasapainota vaatimuksia auttamalla PDA Societyn verkkosivuilta löytyy paljon yksityiskohtaista lisätietoa yllä listatuista toimintatavoista englannin kielellä.

Meillä on aspergerlapsi ja elämä on yhtä sopeutumista ja omien tunteiden ja tarpeiden sivuunlaittamista hänen kanssaan. Onhan elämä suurin piirtein ok, mutta tosi usein tulee tilanteita, joissa mennään jo ison lapsen tarpeiden mukaan ja pitää niellä lapsen syytöksiä, ymmärtää, pehmennellä, tehdä temppuja ja unohtaa oma väsymyksensä, kiukkunsa ja tarpeensa, että saadaan lapsi pidettyä kasassa, tulemaan kontaktiin, syömään ja liikkeelle. Kaikki vaan padotaan sisälle, pidetään naama peruslukemissa ja ääni ystävällisenä, vaikka kuinka sisällä kiehuisi. En tiedä, mitä tällainen pidemmän päälle tekee ihmiselle. En suostuisi tällaiseen elämään, jos kyse ei olisi omasta lapsesta vaan puolisosta.

Tuota tuota. Minullakin on aspergerlapsi ja ei meillä kyllä mennä kokoajan lapsen mukaan. Tietysti vaikuttaa paljon kuinka vahvoja piirteet ovat ja jos teillä puhutaan kehitysvamma diagnoosiin yltävästä, niin sitten ymmärrän.

Lähtökohtaisesti täytyisi kuitenkin ajatella, että lapsen täytyy sopeutua ympäröivään maailmaan, eikä maailman lapsen piirteisiin. Tiedän, että ajatellaan toisin, mutta se ei ole realismia, eikä tue normaalista elämästä selviytymistä. Muuten millään kuntoutuksilla ja terapioilla ei ole merkitystä. Meillä huomattavat piirteet ovat muuttuneet diagnoosin alittaviksi piirteiksi terapialla, tukemisella, mutta myös sillä että rajat laitetaan kotona ja pysytään tiukkoina esim. Huoneen siivouksesta, ruutuajasta, sokerin käytöstä yms. Kyllä minä lapselleni suutun ja näytän tunteita. Selitän mikä tuntuu minusta pahalta ja haastan häntä miettimään miksi hän käyttäytyy tietyllä tavoin ja voisiko tehdä toisin. Ei piirteet mihinkään katoa, mutta hän sopeutuu ja oppii elämään maailman mukana iän mukaan kokoajan paremmin. Jatkuva pehmentäminen ja ymmärtäminen ei järjelläkään ajatellen voi olla hyväksi, koska ei elämä ja maailma pehmentele ja ymmärrä. Niin kuin tästäkin keskustelusta on huomattu. Piirteet on hyvä tiedostaa ja tunnistaa, mutta meillä ne eivät ainakaan oikeuta yhtään mihinkään.

PDA eroaa siinä just muista autismin muodoista, että samat tukitoimet, mitkä usein auttaa muiden autististen lasten kanssa, pahentaa tilannetta PDA-lapsen kanssa.

Ja siis yritetty on, mutta ei kai kukaan halua ajaa lastaan jatkuvaan paniikkiin. Kyllä silloin on pakko löytää vaihtoehtoisia tapoja toimia.

Minä ajoin lapseni aika pahaan jamaan sillä jämerällä rajojen asettamisella ja johdonmukaisuudella jne. 😢

Sitten oli pakko muuttaa linjaa, ja kyllä tämä lempeämpi lähestymistapa toimii niin tuhat kertaa paremmin.

Ei tietenkään ole tarkoitus, että vain muun maailman pitäisi sopeutua, mutta ne keinot, millä sitä lasta voi auttaa sopeutumaan, on ihan erilaisia kuin muiden kanssa.

Mun lapsi siis koulussa kyllä maskaa niin, ettei ole siellä lainkaan hankala, ja on sitten kotiin päästyään ihan poikki ja ärtynyt, kun on käyttänyt kaiken energiansa ja keskittymisensä siihen normaalin esittämiseen.

Tunnistan tuon maskaamisen. Meillä samaa koulussa ja kotona sitten purkaa ja olen myös kohdallamme varma PDA:sta, mutta niin kuin voimme huomata, niin muut ihmiset eivät ymmärrä asiaa. En tarkoita, että lasta voi kasvattaa kuin ns. Normaalia, vaan että asioita ei voi jättää tekemättä tai hoitamatta vedoten siihen tähän tai tuohon. Omasta lapsestani olen huomannut, että osaa todella etevästi myös feikata paniikin, ahdistuksen ja ihan mitä vain, jotta ei joutuisi tekemään jotain esim. Huoneen siivousta ja saisi itselleen etuuksia. Pitää itse osata nähdä sen tunteen taakse, eikä voivotella lapselle ahdistusta tai paniikkia. Muuten hän tulee aina menemään sen taakse. Meilläkin on käyty välillä ns. Pohjalla ja arki ollut haastavaa vääntöä pitkään, mutta kun itse pysyy kasassa, eikä näytä että lapsen tunteisiin vetoaminen auttaa, niin tulosta on alkanut tulla hurjaa vauhtia. Tietysti vastapainona täytyy antaa myös paljon positiivista huomiota ja yhdessä oloa, jotta arki ei ole pelkkää hankaluutta. Pakko vielä sanoa, että olemme saaneet koulusta todella hyvää palautetta juurikin siitä, että säännöt on ja toki niistä joudutaan joskus luistamaan, mutta meillä ainakin menee niin, että jos kerran antaa periksi, niin se on lapsella oletus siitä hetkestä eteenpäin. Tiivistettynä ns. Määräysvalta on ja pysyy aikuisilla, mutta lasta ja hänen tarpeitaan kuunnellaan ja pyritään keksimään mahdollisimman helppo lähestymistapa, jota sitten tarpeen mukaan kiristellään.

Lapsesta on tullut paljon joustavampi omista pakko ajatuksistaan, kun häneltä vain sitä vaatii. Esim. Ennen meillä meni monta tuntia läksyjen teossa, kun lapsi ei halunnut aloittaa tekoa ja turhautui heti kun tuli haastetta. Seuraavana hän ahdistui, meni lukkoon ja tuli tic-oireita. Katselin hänen reaktioitaan tyynenä ja sanoin, että käyköön läpi ahdistukset ja lukot, mutta seuraavaa hommaa ei aloiteta, ennen kuin läksyt on tehty. Eli annoin tilaa piirteille, mitta en antanut niiden oikeuttaa mitään. Tätä jatkui kauan (siis kuukausia) kunnes yhtäkkiä homma alkoi kulkemaan ja lapsi itsekin totesi, että kun vain aloittaa tekemään, niin läksyt on tehty 10min aikana ja jää aikaa muuhunkin. Toki minulla kävi häntä monet kerrat sääliksi ja olisin halunnut päästää helpommalla, mutta se olisi ollut karhunpalvelus. Kukaan ei tule päästämään häntä jatkossakaan helpommalla esim. työelämässä ja toki toivon hänelle myös onnellista parisuhdetta aikanaan, ettei hänen piirteensä estä yhteisen arjen sujumista.

Vierailija kirjoitti:

Eikö nyt kuitenkin ole olemassa psykologiassa sellainen termi kuin välttämiskäyttäytyminen ja siihen on olemassa hoitoja, mm altistaminen.

Miten PDA eroaa välttämiskäyttäytymisestä?

Jos koko PDA:ta tunnetaan niin huonosti kun se on uusi asia niin ihmettelen näitä julistuksia että on täysin mahdotonta siihen koskaan ikinä milloinkaan keksiä hoitoa. Kuullostaa valitettavasti taudin oireelta tuo usko ikuiseen sairastamiseen..

Kyllä me tähän parannuskeino haluttais. Eihän kukaan haluaisi tällaisen kanssa elää. Mutta ihan nyt toistaiseksi on lääketieteellinen fakta, että autismiin ei ole parannuskeinoja.

En tiedä, voiko ikinä tulevaisuudessa olla, mut aika vaativalla kuulostais ihmisen neurologian muuttaminen sillätavoin.

Vierailija kirjoitti:

Eikö nyt kuitenkin ole olemassa psykologiassa sellainen termi kuin välttämiskäyttäytyminen ja siihen on olemassa hoitoja, mm altistaminen.

Miten PDA eroaa välttämiskäyttäytymisestä?

Jos koko PDA:ta tunnetaan niin huonosti kun se on uusi asia niin ihmettelen näitä julistuksia että on täysin mahdotonta siihen koskaan ikinä milloinkaan keksiä hoitoa. Kuullostaa valitettavasti taudin oireelta tuo usko ikuiseen sairastamiseen..

Välttämiskäyttäytyminen usein johtuu esimerkiksi joistain tilanteista mitkä aiheuttaa sen tietyn tilanteen välttämistä. Karkeasti esimerkkinä vaikkapa se, että kotoa ulos lähtiessä joutuu jatkuvasti häirinnän kohteeksi --> alkaa vältellä kotoa lähtemistä. Eli ulos lähtemistä harvoin välttelee, jos siihen ei ole tullut jostain syystä erityistä ahdistusta.

PDA oireet taas johtuu neurologisista syistä, jolloin esimerkiksi vaikka se oma nälkäisyyden tunne aiheuttaa ahdistusta, muttei vaan pysty syömään. Ja nämä tosiaan nyt hyvin karkeita esimerkkejä, mutta saa varmaan kiinni siitä miten nämä eroaa, jos haluaa oikeasti ymmärtää.