Tavalliselle vanhemmalle on kauheaa jos aikuinen lapsi laittaa välit yhtäkkiä poikki ja katoaa elämästä

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen on miellyttävä, ei häneen katkaista yhteyksiä.

Tämä on sellainen hyvä asia muistaa. Ei ihaniin, rakastaviin vanhempiin katkaista välejä.

Vierailija kirjoitti:

Haha, perus. Vanhemmalla ei ole mitään ongelmaa. Ei ole mitään riitaa. Ei siis tarvitse mitään selvittää. Ja sitten ollaan katkeria kun lapsi ei pidä yhteyttä. Vaikka ei ole mitään syytä. Lapsi on vain itse hankala!

Jos lapsi on itse hankala, niin silloinhan vanhempien pitäisi olla helpottuneita ja tyytyväisiä, eikö?

Onneksi kohta päästään jo tästä yhdestä sairaasta sukupolvesta. Ei tule ikävä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On kyllä merkillistä että avioeron saa ottaa ihan kun haluaa mutta vuosia, vuosikymmeniä rasittaneesta häirikkövanhemmasta ei saa haluta eroon.

Tottakai saat ottaa, mutta siinä missä näissä erotapauksissa nähdään virheitä molemmissa puolisoissa, niin lasten kohdalla vain niissä vanhemmissa.

Oletko koskaan tullut ajatelleeksi mistä tämä johtuu?

Lapsi syntyy tähän maailmaan täysin suojattomana ja vailla mitään selviytymistaitoja. Vanhemman tehtävä on opettaa lapselle nuo taidot. Vanhemmalla on siis lapsesta täysi vastuu, kun taas lapsella ei ole vanhemmastaan minkäänlaista vastuuta. Kyseessä on aivan erilainen dynamiikka kuin aviopuolisoiden välillä.

Tilanteet joissa lapsi katkaisee välit vanhempaansa, voi jakaa karkeasti kahteen: i) lapselle ei ole opetettu sosiaalisia taitoja joiden avulla hän voisi selvittää välit vanhempien kanssa, koska vanhemmillakaan ei niitä ole, tai ii) vanhemmilla on nämä taidot, mutta he eivät silti ole niitä opettaneet lapselleen.

Osa näistä lapsista on niin onnekkaita että riittävät taidot on opittu muualta kuin kotoa. Välit voi silloinkin joutua katkaisemaan, jos vanhempien omat taidot ovat liian heikolla pohjalla. Toimivassa ihmissuhteessa kummankin osapuolen on osattava käyttäytyä vastuullisesti ja jos tämä taito puuttuu vaikka vain toiselta osapuolelta, on sen toisen kannalta viisaampaa ottaa etäisyyttä. Kenelläkään ei ole velvollisuutta jäädä loppuelämäkseen myrkylliseen ihmissuhteeseen vain siksi, että toinen osapuoli sattuu olemaan sukua.

Kukaan ei ole velvollinen, mutta nyt kyse on lähinnä vastuusta ja niistä asioista mitkä johtavat mihinkin. Saatua sinä vaikka katkaista välit sen takia, että rakastat liikaa. Mutta sano, että syy on sinun. Ei jonkun muun.

Mutta ihan liian moni osoittaa aina sitä sormea muihin, vaikka monella se oikea osoite, olisi ihan se oma naama.

Lapset elävät vanhempiensa kanssa 18 vuotta. Näistä vuosista häntä suurimmaksi osaksi opettaa joku muu kun vanhemmat. Siitä 10 vuotiaasta asti, hän voi alkaa opettamaan jo itse itseään. Kuten vaikka monen tietokonepelin kohdalla käy. Jossain 15 iässä moni poika opettelee itsekseen rassaamaan mopoja ja moni tyttö vaikka kutomaan. Kaikenlaista taitoa opitaan, eikä vanhempia syytetä niiden taitojen puutteesta tai kehuta osaamisesta.

Mutta käytöstavat, ihmissuhdetaidot tms. Niin niitä ei, jos niitä ei hänelle ole 5-vuotiaana opetettu, niin hän voi hyvällä syyllä sanoa aina kaikille, ettei äiti opettanut.

En oppinut silloin, enkä voi edes opetella. Koska äiti ei opettanut niitä kun olin 5 ja siksi nyt 27- vuotiaan katkaisen välit perheeseen. Milloin ihmiset ihan oikeasti heräävät siihen omaan vastuuseen ja kun ja jos aikuisena ne omat ihmissuhdetaidot ovat surkeita, niin syy löytyy peilistä. Jokainen päivä, kun on hyvä päivä kehittää niitä, vaikkei se äiti siinä vieressä ole sitä vahtimassa tai pakottamassa.

Ensimmäinen kiintymyssuhde muodostetaan nimenomaan vanhempiin. Minulta on odotettu ikääni korkeampaa kypsyyttä koko ikäni, samalla kun sen mukaista käytöstä ei kuitenkaan ole opetettu. Tuskin voit olla eri mieltä siitä ettei sellainen tee hyvää mielenterveydelle. Joskus nämä odotukset olivat vielä sellaisia, joihin vanhemmat eivät itsekään kyenneet, mutta minun 4-vuotiaana lapsena olisi pitänyt kyetä (kuten tunteiden hallinta).

Omat ihmissuhdetaitoni ovat nykyään hyvät, koska olen käynyt terapiassa ja nähnyt paljon vaivaa asioiden opettelemiseen. Ristiriitatilanteissa kyseenalaistan edelleen aina ensimmäiseksi itseäni. Jos on mitään mitä itse olisin voinut tehdä toisin, muutan käytöstäni ja tarvittaessa pyydän toiselta anteeksi.

Vanhempani eivät ole ottaneet samalla tavalla vastuuta omista puutteistaan, mikä tekee heistä minulle epämiellyttävää seuraa. Valitsen tietenkin mieluiten seurakseni muita vastuullisia aikuisia ihmisiä, ja minulla on myös mahdollisuus tehdä niin, koska olen voinut aikuisena luoda terveitä ihmissuhteita. Mikään ei estäisi vanhempiani opettelemasta samoja asioita, jotka minäkin olen ilman heidän apuaan opetellut. Toistaiseksi he ovat valinneet vaihtoehdon, jossa kommentit ovat joko "Teimme kaiken oikein ja mitään esille ottamiasi kaltoinkohteluja ei ole tapahtunut" tai "Kukaan ei ole täydellinen vanhempi, parhaani olen yrittänyt". Yhtään anteeksipyyntöä tai kaltoinkohtelun myöntämistä en ole toistaiseksi kuullut. Syyllistää yrittävät kyllä, ikään kuin olisin heille läsnäoloani ja seuraani velkaa vain siksi että he ovat vanhempiani.

Minulle tämä on ok, koska elän täyttä elämää.

Niin, sellaista elämä on. Vanhemmat odottavat ettei 4- vuotias lapsi kilju lentokoneessa tai kaupassa ja vaativat, tunteiden hallintaa, että toinen lopettaa sen huutamisen vaikka tietävät todella hyvin, ettei se ole aina realistista. Mutta heitä taas määrää ympäristö, joka voi olla vielä julmempi, jopa sille lapselle.

Vanhemmat ovat ihmisiä. Se tuntuu monelta täysin unohtuvan. Ja sellaisina he pysyvät, vaikka saavat lapsia. He ovat niitä, jotka sotkivat koulun ruokalassa, melusivat bussissa, vetivät kännit 15- vuotiaina ja olivat lukemasta kokeisiin. Fanittivat Back street boysia ja kieltäytyivät laittamasta pipoa. Tavallisia nuoria, jotka aika pian sen peruskoulun jälkeen hankkivat lapsia. Toiset jopa ihan sen peruskoulun aikana. He eivät olleet mitään aikuisia ihmisiä elämänkokemuksen omaavia, niitä joita nyt aikuiset lapset katsovat, vaan ehkä jopa finninaamaisia teinejä.

Ja nyt sitten ihmetellään miten nämä eivät osanneet kasvattaa täydellisesti niitä lapsiaan. Mene sinne Ruisrockiin, Hangon regattaan, koulun päättäjäisiin, opiskelija bileisiin ja katsele miltä ne tulevien pienten lasten vanhemmat ovat ja miten käyttäytyvät. Ja ihmettele sitten uudestaan miksei 4- vuotiasta osata aina kasvattaa niin kauhean hyvin.

En mä tiedä susta, mutta ei mun vanhemmat sotkeneet koukun ruokalassa tai fanittaneet Backstreet Boysia. He syntyivät 40-luvun loppupuolella omille vanhemmilleen, jotka olivat (isät) syntyneet 1908 ja 1916. Minä sitten synnyin kasarin alussa reilusti yli 30-vuotiaille, varmasti aikuisille vanhemmille. Ja kyllä, jo alle kouluikäisenä minunkin olisi pitänyt ymmärtää ja pystyä olemaan hiljaa ja kiltisti 24/7 tai muuten haettiin koivuniemen herra kotipihan koivusta ja annettiin selkään. Ei tämä lasten kasvattamisen ongelma ja epärealistiset odotukset mikään uusi ilmiö ole.

Ja koska minä olen vanhempieni lapsi ja vielä luonteeltani siihen kiukkuisempaan tullut, jätin lapset tekemättä. Kukaan lapsi ei ansaitse samanlaista vanhempaa kuin minun vanhempani olivat.

Vierailija kirjoitti:

Mies joutui myös katkaisemaan välinsä vanhempiinsa, kun olivat niin myrkyllisiä, etenkin äitinsä. Samoin osa sisaruksista samanlaisia. Tosi sairas perhe kaikenkaikkiaan. Heille on esim ihan normaalia kerääntyä ison pöydän ääreen ja haukkua törkeällä tavalla aina sitä sisarusta joka ei just satu olemaan paikalla. Luulen, että äiti tahalteen aiheuttaa eripuraa lasten välillä, jotta eivät kääntyisi yhdessä häntä vastaan, koska haluaa pakonomaisesti hallinnoida kaikkea ja kaikkia.

Mies on sanonut, että ei hyväksy heidän käytöstään, ja kokee että häntä on loukattu sen jälkeen kun käyttäytyivät todella törkeästi meidän perhettä kohtaan (en sen enempää erittele tätä asiaa, mutta jokainen ulkopuolinen kenelle asian olen kertonut, on ollut pöyristynyt ja sanonut, että ihme jos välit säilyisivät tuollaisen jälkeen), eikä halua viettää aikaa heidän kanssaan enää. Mitä äiti vastaa: meillä on eri näkemys. Ilman mitään halua selvittää mitään, kuunnella toista osapuolta sen enempää. Aivan totaalinen asiasta vaikeneminen ja nyt meidän perheen haukkuminen ja mustamaalaaminen kun olemme niin törkeitä että emme pidä yhteyttä. Odottaa nyt sitten meiltä ilmeisesti anteeksipyyntöä! Joo, ei ole saamassa sellaista.

Millainen äiti käyttäytyy tuolla tavalla? Luonnehäiriöinen kyllä, joten turha edes yrittää. Välit on poikki jatkossakin, ja voidaan perheenä paljon paremmin, kun ei tarvi olla tekemisissä.

Minkälainen äiti ylipäänsä haukkuu jotain lastaan hänen sisaruksilleen? Ei ole normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Järjestäen näissä kaikissa tapauksissa on sama tilanne. Joko lapsi kertoo aina vaan mikä on pielessä, vanhempi ei halua kuulla mitä lapsella on sanottavaa. TAI vanhempi ignooraa täysin kaiken, ei ole kykeneväinen edes kuulemaan mitään vaan samantien tulee täydellinen kieltoreaktio ja hiljaisuus. Mistään ei haluta edes keskustella.

Toisessa tapauksessa vanhempi on kyllä siinä kuuntelemassa, mutta ei sisäistä mitään mitä hänelle sanotaan. Toisessa tapauksessa vanhempi suuttuu jos häntä millään tapaa edes uskalletaan kritisoida ja saattaa jopa itse laittaa välit poikki, olettaen että lapsi tulee sitten jossain vaiheessa pyytämään anteeksi törkeää käytöstään. Tässä tapauksessa lapsi on todennäköisesti elänyt aina hyvin alistetussa suhteessa vanhempaansa, ollen jollain tapaa riippuvainen (esim taloudellisesti) vanhemmastaan.

Aika onnettomalta näyttää tällaisten suhteiden tulevaisuus. Miten se edes voisi jatkua?

Vierailija kirjoitti:

Puhut uhriutumisesta. En pidä sanasta. Sillä vihjataan, että joku  on muka itse valinnut olla ikävien olosuhteiden uhri tai pahoinpitelyn uhri. Et voi tietää mitä äitisi elämässä on tapahtunut. Siellä voi olla vaikeasti traumatisoivia tapahtumia. On ikävää, jos äitisi oli lapsuudessasi ei-kannustava, mutta tällaisesta tulee päästä yli. 80-vuotias äiti, herran tähden. Hänen lapsuudessaan lapsia on yleisesti kohdeltu suorastaan julmasti. Sukulaisnainen ja sukulaissetä kertoivat joskus omasta lapsuudestaan. He olivat suunnilleen äitisi ikäluokkaa. Olen 100% varma, että sellaiset ihmiset ovat yrittäneet olla mukavampia omille lapsilleen. Ja mitä  lapsen kehumiseen tulee, sitä ei ennen harrastettu. Sitä pidettiin ehkä jopa haitallisena, kun lapsi voi liikaa ylpistyä.

Mikä saa sinut kuvittelemaan, että 80-vuotias äiti olisi jotenkin tapojaan muuttanut? Aikuinen lapsi sitten raahautuu äidin ripitettäväksi ja kuuntelemaan valitusvirsiä äidin epäonnistuneesta elämästä yhä uudelleen ja uudelleen... kuin päiväni murmelina elokuvassa.

-ohis

Täällä on näköjään lomalle jääneitä rentoutuneita ihmisiä. Jeesus miltä tuo viestiketju nopeasti selaten näyttää.

Rauhaa, vain rauhaa! Laittakaa korkki kiinni ja menkää välillä aurinkoon. Vaahtoa tulee jo muutamien suusta...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies joutui myös katkaisemaan välinsä vanhempiinsa, kun olivat niin myrkyllisiä, etenkin äitinsä. Samoin osa sisaruksista samanlaisia. Tosi sairas perhe kaikenkaikkiaan. Heille on esim ihan normaalia kerääntyä ison pöydän ääreen ja haukkua törkeällä tavalla aina sitä sisarusta joka ei just satu olemaan paikalla. Luulen, että äiti tahalteen aiheuttaa eripuraa lasten välillä, jotta eivät kääntyisi yhdessä häntä vastaan, koska haluaa pakonomaisesti hallinnoida kaikkea ja kaikkia.

Mies on sanonut, että ei hyväksy heidän käytöstään, ja kokee että häntä on loukattu sen jälkeen kun käyttäytyivät todella törkeästi meidän perhettä kohtaan (en sen enempää erittele tätä asiaa, mutta jokainen ulkopuolinen kenelle asian olen kertonut, on ollut pöyristynyt ja sanonut, että ihme jos välit säilyisivät tuollaisen jälkeen), eikä halua viettää aikaa heidän kanssaan enää. Mitä äiti vastaa: meillä on eri näkemys. Ilman mitään halua selvittää mitään, kuunnella toista osapuolta sen enempää. Aivan totaalinen asiasta vaikeneminen ja nyt meidän perheen haukkuminen ja mustamaalaaminen kun olemme niin törkeitä että emme pidä yhteyttä. Odottaa nyt sitten meiltä ilmeisesti anteeksipyyntöä! Joo, ei ole saamassa sellaista.

Millainen äiti käyttäytyy tuolla tavalla? Luonnehäiriöinen kyllä, joten turha edes yrittää. Välit on poikki jatkossakin, ja voidaan perheenä paljon paremmin, kun ei tarvi olla tekemisissä.

Minkälainen äiti ylipäänsä haukkuu jotain lastaan hänen sisaruksilleen? Ei ole normaalia.

No se narsistinen äiti joka koko ajan muutenkin kilpailuttaa lapsiaan ja jakaa suosiota ja epäsuosiota sen mukaan kuka tottelee ja pokkuroi eniten.

t. entinen kultalapsi, nykyinen sylkykuppi

Vierailija kirjoitti:

Aikamoinen tehtävä ja kuinkahan moni saa sen ketjun katkaistua ja kasvatuksen käännettyä kokonaan uusille paremmille urille. Parempi vanhempi saattaa olla kuin omat oli, mutta helposti jää myös huonoja toimintatapoja joukkoon.

Se huono " peritty" toimintamalli voi olla aika lujassa tuolla selkäytimessä eikä niitä kaikkia välttämättä edes tajua eikä huomaa. Ehkä vasta iän , kokemuksen ja tiedon karttumisen myötä huomaa toistaneensa joitakin samoja juttuja vaikka oli vannonut mielessään ettei niin tekisi.

Toki jotkut eivät opi tai halua oppia.

Niin pitäisi osata katkaista monen sukupolven haitallinen ketju, jonka kasvatuksen tulos itsekin on.

Mutta jos jää sen myrkyllisen mummelin vaikutuspiiriin, hän pilaa kyllä aivan kaiken. Imee voimat, myrkyttää ilmapiirin, säätää lapsenlasten kanssa ja toteuttaa näihin niitä haitallisia metodejaan ja tekee ylipäätään lapsensa ja tämän perheen elämästä täyttä hornaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on että niitä rajoja pitää polkea joka suunnasta. Kun anoppi sen yhden kerran tuli meille katsomaan lastenlastensa perään pariksi tunniksi, selvällä suomen kielellä sanoin, että siivoamiset jätät sitten suosiolla, että sellaisia ei pidä alkaa tehdä, tärkeintä on että olet lasten kanssa.

No eiköhän se ollut sitten järjestellyt jo kaappejakin muun muassa, pyykit käynyt läpi jne. Tuli ihan sellainen raiskattu olo suoraan sanottuna. Mitä ihmettä jos itse menisin tekemään samaa heillä? Eihän se kävisi päinsä mitenkään!

Tämä nyt oli pieni harmiton esimerkki, eikä sen takia laitettu välejä poikki. Paljon vakavampia asioita tapahtui sitä ennen ja sen jälkeen. Nyt anoppi haukkuu meidän perhettä kaikille ja on verisesti loukkaantunut kun ei pidetä yhteyttä tai tulla käymään. Kuulemma meidän lapset kärsii. Ihan kun ei anoppi itse voisi teini-ikäiselle lapselle soittaa että mitä kuuluu? Eipä ole soittoja kuulunut. Mutta me ollaan niin törkeitä kyllä.

Eipä tulisi mieleen mennä järjestämään kenenkään ihmisen kaappeja! Miten joku voi edes kuvitella että se on ok? Tottakai tuollaista asiaa kysytään ensin edes. Ja tässä tapauksessa vielä kielletään erikseen!

Mikä näitä vanhuksia vaivaa?? Miksi sitä omaa lasta ei kuunnella isoissa tai pienissä asioissa. Kaikki ajatukset, tunteet, mielipiteet voi vaan ohittaa? Koska? Ei kunnioiteta. Miksi sitten heitä pitäisi kunnioittaa? Ei niin mitään syytä.

Heillä on eri arvot. Anoppi kuuli sanan "siivoaminen" ja ajatteli, että täytyy siivota, muttet kehtaa pyytää apua.

Miksi muuten huudat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi käydä läpi vaikka identiteettikriisi tai jotain muuta vaikeaa ajanjaksoa.. monilla tuo vaihe tulee parikymppisenä.

Osa vanhemmista nalkuttaa, vaatii ja on pahaluonteisia. Harva tunnustaa tai tunnistaa olevansa ikävä vanhempi. Hyökkäävyys on pahin ja lapsen piinaaminen. Nuoren etsii omaa elämää ja kontakteja. Jos on ollut hyvä vanhempi, silloin ehkä syynä jokin muu, mikä.

Eli mielestäsi se, että on "ikävä vanhempi", riittää syyksi katkaista välit?

Niin. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Vasta äskettäin eräs psykologi toi julkisuuteen miten nykyaika tuottaa hirveän itsekkäitä ihmisiä. Se on totta ja mielestäni liittyy juuri tähän. Vielä nollarilla kehotettiin keskustelemaan asioista ja yrittämään ymmärtää asioista eri näkökannat. Opittiin hyväksymään ihmisten käytöksen erilaisuus.

Nyt sitten katkaistaan välit, jos toinen on ikävä ihminen??? Se mikä on tylsää ja ikävää on subjektiivista. Mutta ei kaikki voi aina olla mukavaa ja täydellistä. Välillä on tylsää. Välillä meistä jokainen sanoo väsyneenä ikäviä asioita. Ikävä vanhempi ei siis ole sama kuin hirviövanhempi.

Ap, otan osaa jos välit omaan lapseen ovat katkenneet.

Itsekkyyttä on se, että vaadit muita elämään siten kuin sinä haluat. Se että lapsesi elää kuten itse haluaa ei ole itsekkyyttä, vaan tervettä ja normaalia. Opettele tämä ero niin olosi helpottuu.

Kirjoittakaa niille vanhemmille, mistä olette joutunut kärsimään. Silloin he eivät voi koskaan sanoa, etteivät tiedä syytä! Ja kopioikaa kirje.

Sen jälkeen jatkatte elämää ilman vanhempi, tarvittaessa haette terapiasta apua.

Ei siinä samassa mutalammikossa kannata koko ajan rämpiä. Eteenpäin.

Jo lapsena aistin ja ymmärsin kaverini äidin lyttäävän, dominoivan kasvatustavan jolla hän jyräsi tyttärensä itseluottamuksen ja ilon.

Tytär on muuttanut kauaksi kotoaan. Kummasti nyt aikuisena tyttärelle sattuu työvuoro aina joulun aikaan, ettei voi tulla joulujakaan viettämään niin rakastavan äitinsä luokse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on että niitä rajoja pitää polkea joka suunnasta. Kun anoppi sen yhden kerran tuli meille katsomaan lastenlastensa perään pariksi tunniksi, selvällä suomen kielellä sanoin, että siivoamiset jätät sitten suosiolla, että sellaisia ei pidä alkaa tehdä, tärkeintä on että olet lasten kanssa.

No eiköhän se ollut sitten järjestellyt jo kaappejakin muun muassa, pyykit käynyt läpi jne. Tuli ihan sellainen raiskattu olo suoraan sanottuna. Mitä ihmettä jos itse menisin tekemään samaa heillä? Eihän se kävisi päinsä mitenkään!

Tämä nyt oli pieni harmiton esimerkki, eikä sen takia laitettu välejä poikki. Paljon vakavampia asioita tapahtui sitä ennen ja sen jälkeen. Nyt anoppi haukkuu meidän perhettä kaikille ja on verisesti loukkaantunut kun ei pidetä yhteyttä tai tulla käymään. Kuulemma meidän lapset kärsii. Ihan kun ei anoppi itse voisi teini-ikäiselle lapselle soittaa että mitä kuuluu? Eipä ole soittoja kuulunut. Mutta me ollaan niin törkeitä kyllä.

Eipä tulisi mieleen mennä järjestämään kenenkään ihmisen kaappeja! Miten joku voi edes kuvitella että se on ok? Tottakai tuollaista asiaa kysytään ensin edes. Ja tässä tapauksessa vielä kielletään erikseen!

Mikä näitä vanhuksia vaivaa?? Miksi sitä omaa lasta ei kuunnella isoissa tai pienissä asioissa. Kaikki ajatukset, tunteet, mielipiteet voi vaan ohittaa? Koska? Ei kunnioiteta. Miksi sitten heitä pitäisi kunnioittaa? Ei niin mitään syytä.

Heillä on eri arvot. Anoppi kuuli sanan "siivoaminen" ja ajatteli, että täytyy siivota, muttet kehtaa pyytää apua.

Miksi muuten huudat?

Jos ajattelen samalla tavalla heillä, kun pölypalleroita vilisee lattioilla? Otan imurin käteen vierailulla. Johan se olisi seuraavan vuoden ajan suurin keskustelunaihe yhteisessä pöydässä, yhdessä pöyristeltäisiin sitä selän takana kun en ole kuuntelemassa. Se on se kun on kaksoisstandardit joka asiassa ja itsensä korottamista. Juu ei kiitos. Maailmassa on paljon ihania ihmisiä, joiden kanssa suhteet toimivat ja ovat tasa-arvoisia. Mahdottomat, sietämättömään ihmiset voivat olla sitä ihan keskenään.

Mietittekö te koskaan, mitä teidän omat lapsenne mahtavat ajatella aikuisena teidän toiminnastanne? Kun äiti on katkaissut välit isovanhempiin ja/tai muihin sukulaisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Älä nyt viitsi jauhaa sontaa. Kukaanhan ei edellytä virheettömyyttä toiselta, vaan asiallista ja aikuismaista kohtelua. Tilanteeseenhan on alunperinkin päädytty siksi, että rajaton ja ehkä läheisriippuvainen vanhempi ei tajua luopua holhoojan roolistaan, vaan tunkee aikuisen ihmisen elämään jatkuvasti. Jos se aikuinen lapsi haluaa pyristellä irti manipuloivasta ja raskaasta suhteesta kohti tasavertaisten aikuisten suhdetta, se on täysin sallittua ja toivottavaa. Jos se tuntuu kovalta ja muistuttaa koiran koulutusta, niin se on valitettavasti hinta, joka on maksettava vuosien väärinkäytöksistä. Jotkut oppivat kerrasta ja jotkut heittäytyvät marttyyreiksi, kun eivät näe omassa toiminnassaan mitään outoa. Jos vanhempien luona kyläily on niin kuormittavaa, että vaatii päivän palautumisajan, niin ymmärrät varmaan itsekin, että silloin puhutaan vähän isommista ristiriidoista, ylikävelystä ja asioihin puuttumisesta. 

Toisaalta olen sitä mieltä, että ehkä vastaisin puheluihin silloinkin, kun ei oikein jaksaisi. Olen niin aikoinani tehnytkin, ja kärkkäisiin mielipiteisiin ja asioihin puuttumisiin reagoin välittömällä palautteella. Muutaman kerran antamani palaute oli kuin yhtäkkinen kylmä suihku vastapuolelle, joten koin, että oli hyödyllistä asettaa tietyt rajat vaikka sitten shokkihoidolla. Kadun vain sitä, että en tehnyt niin jo heti nuorena. Vanhukset, sisältäen myös appivanhemmat, saivat vapaasti mellastaa liian pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Mietittekö te koskaan, mitä teidän omat lapsenne mahtavat ajatella aikuisena teidän toiminnastanne? Kun äiti on katkaissut välit isovanhempiin ja/tai muihin sukulaisiin.

Toivottavasti oppivat sen, että eivät alistu kaltoinkohtelulle. Omat lapset ainakin sen verran fiksuja että ymmärtävät tilanteen. Ovat itsekin kokeneet kaltoinkohtelua mummon osalta, kun räikeästi suosii suosikkilapsensa lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Keksit nyt omasta päästäsi perhedynamiikkamme yksityiskohtia, joiden nojalla määrittelet minut väkivaltaiseksi. Tosiasiassa olen yksinkertaisesti opetellut suojelemaan itseäni muiden väkivallalta, jotta minun ei tarvinnut katkaista välejä heihin kokonaan. En ole vastuussa siitä, kokeeko väkivaltainen vanhempani sen hankalaksi että hän ei voikaan enää rajattomasti puuttua elämääni ja käyttää minua likasankonaan. Vanhempani vastaa itse käytöksestään ja sen seurauksista, kuten me kaikki muutkin.

Mietipä mistä kumpuaa tarpeesi määritellä sinulle täysin tuntemattoman ihmisen todellisuutta itsellesi mieleisemmäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies joutui myös katkaisemaan välinsä vanhempiinsa, kun olivat niin myrkyllisiä, etenkin äitinsä. Samoin osa sisaruksista samanlaisia. Tosi sairas perhe kaikenkaikkiaan. Heille on esim ihan normaalia kerääntyä ison pöydän ääreen ja haukkua törkeällä tavalla aina sitä sisarusta joka ei just satu olemaan paikalla. Luulen, että äiti tahalteen aiheuttaa eripuraa lasten välillä, jotta eivät kääntyisi yhdessä häntä vastaan, koska haluaa pakonomaisesti hallinnoida kaikkea ja kaikkia.

Mies on sanonut, että ei hyväksy heidän käytöstään, ja kokee että häntä on loukattu sen jälkeen kun käyttäytyivät todella törkeästi meidän perhettä kohtaan (en sen enempää erittele tätä asiaa, mutta jokainen ulkopuolinen kenelle asian olen kertonut, on ollut pöyristynyt ja sanonut, että ihme jos välit säilyisivät tuollaisen jälkeen), eikä halua viettää aikaa heidän kanssaan enää. Mitä äiti vastaa: meillä on eri näkemys. Ilman mitään halua selvittää mitään, kuunnella toista osapuolta sen enempää. Aivan totaalinen asiasta vaikeneminen ja nyt meidän perheen haukkuminen ja mustamaalaaminen kun olemme niin törkeitä että emme pidä yhteyttä. Odottaa nyt sitten meiltä ilmeisesti anteeksipyyntöä! Joo, ei ole saamassa sellaista.

Millainen äiti käyttäytyy tuolla tavalla? Luonnehäiriöinen kyllä, joten turha edes yrittää. Välit on poikki jatkossakin, ja voidaan perheenä paljon paremmin, kun ei tarvi olla tekemisissä.

Minkälainen äiti ylipäänsä haukkuu jotain lastaan hänen sisaruksilleen? Ei ole normaalia.

No se narsistinen äiti joka koko ajan muutenkin kilpailuttaa lapsiaan ja jakaa suosiota ja epäsuosiota sen mukaan kuka tottelee ja pokkuroi eniten.

t. entinen kultalapsi, nykyinen sylkykuppi

Äidilläni on hankala tilanne kun nyt kumpikaan lapsista ei ole kunnollinen. Eikä kumpikaan halua enää kultalapseksi... Äitini mukaan olin niiiiiiiin kiltti pienenä. 🤔