Tavalliselle vanhemmalle on kauheaa jos aikuinen lapsi laittaa välit yhtäkkiä poikki ja katoaa elämästä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omia vanhempia on helppo syyttää. Vaikka syy pahaan oloon ja traumoihin ei välttämättä ollenkaan liity heihin. Yleensä ne on omia sisäisiä tunnelukkoja ja jotain vääristymiä..

Niin mistä ajattelit, että ne traumat ja tunnelukot ovat syntyneet?

No kaikkea ei voi panna vanhemmankaan syyksi. Kyllähän lapsen kehitykseen vaikuttaa koko ympäristö. Ja lapsilla on erilaisia temperamenttejä, toinen on puhelias ja kertoilee asiansa helposti , toinen taas hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt. 

Lapsi voi olla temperamentiltaan vanhempansa täydellinen vastakohta. On aikuisuutta ja vanhemmuutta huomioida tämä, eikä jyrätä lasta samaan muottiin itsensä kanssa ja saada lapsi kokemaan itsensä ihan vääränlaiseksi.

Oot kuin isäs... äitini totesi minulle tyttärelleen, haukuttuaan jälleen kerran ensin isän ja isän koko suvun. Jos jossain suvussa jotain outoa oli, niin se oli äidin suvussa, mutta siitä ei sitten puhuttukaan mitään.

Vierailija kirjoitti:

Tämäpä juuri että kun vältetään omien vanhempien virheet , saatetaan heittäytyä toiseen laitaan ja tehdään uudet virheet. Tätä näin oman äitini perheessä selvästi.

Tai sitten katkaistaan ne välit, on voimia keskittyä omiin asioihin ja tehdään maltillisesti ilman häiriötekijöitä.

Ja jos tulee virhe, PYYDETÄÄN ANTEEKSI, eikä aleta selittää talvisodista ja kyynel.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi käydä läpi vaikka identiteettikriisi tai jotain muuta vaikeaa ajanjaksoa.. monilla tuo vaihe tulee parikymppisenä.

Osa vanhemmista nalkuttaa, vaatii ja on pahaluonteisia. Harva tunnustaa tai tunnistaa olevansa ikävä vanhempi. Hyökkäävyys on pahin ja lapsen piinaaminen. Nuoren etsii omaa elämää ja kontakteja. Jos on ollut hyvä vanhempi, silloin ehkä syynä jokin muu, mikä.

Eli mielestäsi se, että on "ikävä vanhempi", riittää syyksi katkaista välit?

Niin. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Vasta äskettäin eräs psykologi toi julkisuuteen miten nykyaika tuottaa hirveän itsekkäitä ihmisiä. Se on totta ja mielestäni liittyy juuri tähän. Vielä nollarilla kehotettiin keskustelemaan asioista ja yrittämään ymmärtää asioista eri näkökannat. Opittiin hyväksymään ihmisten käytöksen erilaisuus.

Nyt sitten katkaistaan välit, jos toinen on ikävä ihminen??? Se mikä on tylsää ja ikävää on subjektiivista. Mutta ei kaikki voi aina olla mukavaa ja täydellistä. Välillä on tylsää. Välillä meistä jokainen sanoo väsyneenä ikäviä asioita. Ikävä vanhempi ei siis ole sama kuin hirviövanhempi.

Ap, otan osaa jos välit omaan lapseen ovat katkenneet.

Siinä vaiheessa, kun lopulta saa rytmihäiriöitä ja menettää yöunensa "ikävän" äidin tunnin puhelinoksennuksen jälkeen... oppii itse omat rajansa, eikä niiden yli tulla, vaikka kuinka taas haluaisi jollekin kiukutella koko elämänsä vääryyksiä.

-ohis

Vierailija kirjoitti:

Tottakai saat ottaa, mutta siinä missä näissä erotapauksissa nähdään virheitä molemmissa puolisoissa, niin lasten kohdalla vain niissä vanhemmissa.

Oletko koskaan tullut ajatelleeksi mistä tämä johtuu?

Lapsi syntyy tähän maailmaan täysin suojattomana ja vailla mitään selviytymistaitoja. Vanhemman tehtävä on opettaa lapselle nuo taidot. Vanhemmalla on siis lapsesta täysi vastuu, kun taas lapsella ei ole vanhemmastaan minkäänlaista vastuuta. Kyseessä on aivan erilainen dynamiikka kuin aviopuolisoiden välillä.

Tilanteet joissa lapsi katkaisee välit vanhempaansa, voi jakaa karkeasti kahteen: i) lapselle ei ole opetettu sosiaalisia taitoja joiden avulla hän voisi selvittää välit vanhempien kanssa, koska vanhemmillakaan ei niitä ole, tai ii) vanhemmilla on nämä taidot, mutta he eivät silti ole niitä opettaneet lapselleen.

Osa näistä lapsista on niin onnekkaita että riittävät taidot on opittu muualta kuin kotoa. Välit voi silloinkin joutua katkaisemaan, jos vanhempien omat taidot ovat liian heikolla pohjalla. Toimivassa ihmissuhteessa kummankin osapuolen on osattava käyttäytyä vastuullisesti ja jos tämä taito puuttuu vaikka vain toiselta osapuolelta, on sen toisen kannalta viisaampaa ottaa etäisyyttä. Kenelläkään ei ole velvollisuutta jäädä loppuelämäkseen myrkylliseen ihmissuhteeseen vain siksi, että toinen osapuoli sattuu olemaan sukua.

olikin aihe joka upposi pullan tuoksuisiin vanhempiin omatunto kolkuttaa kun viestejä pitää poistaa. onnellinen alkis kansa joiden lapsetkin voivat hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Vierailija kirjoitti:

Tavallinen vanhempi? No mitä sekin sitten tarkoittaa. Esim omassa lapsuudessani 70-luvun lopulla ja 80-luvun alkupuolella oli aika tavallista vanhemmilta vaatia ehdotonta kuuliaisuutta, mitätöidä lasten olemassaolo yksilöinä ja ylläpitää kulisseja täydellisestä perheestä. Oltiin näennäisesti hyviä vanhempia, hommattiin lapsille hyvää ruokaa, asialliset vaatteet ja kivoja harrastuksiakin ehkä, kannustettiin koulunkäynnissä jne. Mutta jos erehdyit olemaan oma itsesi ja vanhempien uskomuksia tai arvoja vastaan, alkoi vähättely, syyllistäminen, marttyyriasenne, henkinen tai fyysinen väkivalta. Eristäminen ystävistä. Ja kaikkea sellaista kivaa. Ja se oli lopulta aika tavallista.

Ja jos erehdyit olemaan isän kanssa eri mieltä jostakin itsellesi tärkeästä asiasta, tuloksena oli että isä iski nyrkin pöytään ja karjaisi HILJAA! Kyllä siinä kuuliaiseksi kasvatettu lapsi säikähtikin, mutta suurempi opetus oli se, että omia mielipiteitä ei saa olla.

Vierailija kirjoitti:

Tuo liittyy lapsen luonteeseen. Itse olen kymmenlapsisesta perheestä, yhdeksän meistä lapsista on ollut aivan tyytyväinen lapsuuteensa, mutta yksi on sitä mieltä, että hänen koko elämänsä on pilattu jo lapsuudessa. Me muut tiedämme, että vanhempamme yrittivät parhaansa, äiti ainakin, vaikka aina ei ole ehkä onnistuttu. Tämä yksi sisarukseni sen sijaan velloo kaikissa vuosikymmen sitten tapahtuneissa vääryyksissä, eikä pysty päästämään irti tai antamaan anteeksi. Hänellä on mielessään jokin täydellinen äitihahmo, jota temperamenttinen äitimme ei vastaa ja sillä hän perustelee inhoaan äitiämme kohtaan.

Tämä. Lapsia ei koskaan kohdella samoin perheen sisällä, ellei kasvattaja ole Jeesus. Kuitenkin joskus eriarvoinen kohtelu on räikeämpää eikä vanhempi sitä välttämättä tajua jos on erityisen tyhmä ja vaistojensa orjuuttama.

Minun vanhempani päätti mm. että minun mökilläni pitää puut kaataa tietyllä tavalla. Neuvoi, ehdotti, jankutti, lopulta meni sinne oman metsurinsa kanssa ilman lupaa.

Miksi tällaista ihmistä pitää sietää? Meillä oli mökille tarkka puusuunnitelma, sille toteuttuja, projekti jo käynnissä ja kaikki selvää, mutta ei, kun ei niitä rajoja ole, eikä ketään kunnioiteta ja ne omat neuvot ja mielipiteet on ne parhaat. Ainoat.

Vierailija kirjoitti:

Ja näille vanhemmille vielä pahempaa kuin se että ne välit on lasten kanssa mennyt on se, että joku saa tietää. Pidetään kulissia yllä että välit kunnossa, annetaan mielellään ulkopuolisille sellainen kuva että kaikkihan on täysin kunnossa.

Äläpä muuta sano. Isälleni tärkeintä lapsissaan tuntuu olevan nämä asiat, tässä järjestyksessä:

- lasten saavutusten kehuskeleminen omille sukulaisilleen ja tuttavilleen

- lasten ammattitaidon ja osaamisen käyttö omiin projekteihin

- sillä kehuskeleminen, miten on auttanut lapsiaan (vaikka ei todellakaan auta lapsiaan)

Tottakai hän siinä paikkaa omia lapsuushaavojaan, selväähän se on, tiedän kyllä millaiset vanhemmat hänellä oli. Mutta minun syyni se ei ole, eikä sitä olisi ollut mikään pakko minun niskaani kaataa. Enkä todellakaan ala olla vakavasti persoonallisuushäiriöisen ihmisen tukipilari, se on rankkaa. En ole niin terve ja niin vahva, eikä muutenkaan liene optimaalisin tilanne, että oma (aikuinen) lapsi toimii terapeuttina. Varsinkin kun itsekin tarvitsee vielä vähän terapiaa, että saa käsiteltyä sen kaiken lapsuusajan taakan. Silloin piti:

- sovitella vanhempien riitoja

- kuunnella äidin ainaista ininää/ulinaa siitä, miten paska puoliso isä on (äiti ei ollut sen kummempi, mutta oli kovempi narisemaan ääneen ja uhriutumaan)

- varoa koko ajan suututtamista isää millään

- ylläpitää ulospäin kulissia, että perheessä on kaikki OK

- selvitä koulussa puutteellisilla vuorovaikutustaidoilla, siitä seurasi kiusaamista, mutta suunnittelin ja yritin selvitä ja oppia muilta niin, että ei joutuisi porukasta ulos, että selviäisi

-

Tätä kaikkea niin kauan kuin muistan. Ja kun tuli aika valita opiskelupaikat, isää kiinnosti vain mikä olisi näyttävistä ulospäin. Ilkeili, että ei pitäisi kertoa sellaisia suunnitelmia, jotka ei toteudu, koska hän joutuu sitten häpeään.

Tämä samainen isä kuitenkin koko ajan pöljäilee itse, ottaa vastuita, joista ei sitten selviä, ja sitten tukeutuu minuun. Kysyy neuvoja, tekee kuitenkin niin kuin lystää, tulee ongelmia ja taloudellista tappiota, ja sitten sekin on taas minun syyni.

Silti moni kirjoittaa, että koska ei ole VÄKIVALTAA, niin meillähän on ollut ihan normaali perhe ja on kauheaa katkaista välit. No, se tästä nyt ois vielä puuttunutkin. Alkoholiakaan ei juotu. Mä muuten tunsin oloni turvallisemmaksi yhden kaverin luona, jonka vanhemmat joivat alkoholia. Siellä oli rentoa. Toki varmaan kaverini koko asian toisin.

Miten paljon pitää kestää? Ei ne ihmisten väliset vuorovaikutusmallit mihinkään muutu napsauttamalla, ja mitä vanhempi ihminen, sitä vähemmän todennäköistä tämä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Olen eri, mutta ehkäisyä olisi ollut vanhemmillani mahdollisuus käyttää. Eivät halunneet, piti saada lapsi, että saa esittää perhettä.

Ei heidän ole mikään pakko soitella. Tai voisivat vaihtoehtoisesti opetella tiwtysti olemaan normaaleja, mutta ei se ole oikeasti realistista. Vaihtoehdot jotka jää, on yhteydenpito mun ehdoilla tai välien katkaisu.

Ei paljoa suoraan sanottuna itsekkäiden boomereiden murheet kiinnosta. Jos tulee paha mieli, niin tervetuloa kerhoon heillekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Tällaisen kommentin myötä jota itsekin pyöritin ajatuksissani ennen omaa välien katkaisua. Onko mulla oikeus vaatia vanhempaa muuttumaan? Ei ole. En halua että mukaan kokoajan säteistään ja laitetaan johonkin pikkulapsen rooliin, jonka pitää myötäillä kokoajan, kaikeasta pahasta ym huolimatta. Siis katsoin tilannetta molemmista suunnista ja totesin mitä jatkaa paskaa välien ylläpitoa, jos kaikki voivat huonosti sen takia. Sainoin ei tarvitse ottaa yhteyttä siinä vaiheessa, kun se ryöppy ja syyttely kohdistui mun lapsiin jo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Tällaisen kommentin myötä jota itsekin pyöritin ajatuksissani ennen omaa välien katkaisua. Onko mulla oikeus vaatia vanhempaa muuttumaan? Ei ole. En halua että mukaan kokoajan säteistään ja laitetaan johonkin pikkulapsen rooliin, jonka pitää myötäillä kokoajan, kaikeasta pahasta ym huolimatta. Siis katsoin tilannetta molemmista suunnista ja totesin mitä jatkaa paskaa välien ylläpitoa, jos kaikki voivat huonosti sen takia. Sainoin ei tarvitse ottaa yhteyttä siinä vaiheessa, kun se ryöppy ja syyttely kohdistui mun lapsiin jo.

Siis halua, että minuakaan kokoajan sätitään ja laitetaan pikkulapsen rooliin. Yhteyttä ei kuitenkaan edes haluta kuin puhelimessa syytellen. Kyläilyt unohdetaan tai iskee vatsatauti, jos lapsenlapsen synttäreille lähteä pitäis. Joka ikinen kerta. Se lapsuusaika, siitä en kirjoita mitään. Nykyisyys ja aikuisajan yhteys on ollut vain piste i: n päälle.

Lapseni tutustui narkkipiireihin ja katkaisi välinsä kaikkiin .  

Mikä siinä on että niitä rajoja pitää polkea joka suunnasta. Kun anoppi sen yhden kerran tuli meille katsomaan lastenlastensa perään pariksi tunniksi, selvällä suomen kielellä sanoin, että siivoamiset jätät sitten suosiolla, että sellaisia ei pidä alkaa tehdä, tärkeintä on että olet lasten kanssa.

No eiköhän se ollut sitten järjestellyt jo kaappejakin muun muassa, pyykit käynyt läpi jne. Tuli ihan sellainen raiskattu olo suoraan sanottuna. Mitä ihmettä jos itse menisin tekemään samaa heillä? Eihän se kävisi päinsä mitenkään!

Tämä nyt oli pieni harmiton esimerkki, eikä sen takia laitettu välejä poikki. Paljon vakavampia asioita tapahtui sitä ennen ja sen jälkeen. Nyt anoppi haukkuu meidän perhettä kaikille ja on verisesti loukkaantunut kun ei pidetä yhteyttä tai tulla käymään. Kuulemma meidän lapset kärsii. Ihan kun ei anoppi itse voisi teini-ikäiselle lapselle soittaa että mitä kuuluu? Eipä ole soittoja kuulunut. Mutta me ollaan niin törkeitä kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Usein niillä on oma lehmä ojassa. Usein niiden oma lapsuus on ollut vielä ongelmallisempi, mutta kateuttaan pilataan puolison onnellisempi elämä.

Ne on ihan täysin sivullisia tässä mummelin draamassa.

Mies joutui myös katkaisemaan välinsä vanhempiinsa, kun olivat niin myrkyllisiä, etenkin äitinsä. Samoin osa sisaruksista samanlaisia. Tosi sairas perhe kaikenkaikkiaan. Heille on esim ihan normaalia kerääntyä ison pöydän ääreen ja haukkua törkeällä tavalla aina sitä sisarusta joka ei just satu olemaan paikalla. Luulen, että äiti tahalteen aiheuttaa eripuraa lasten välillä, jotta eivät kääntyisi yhdessä häntä vastaan, koska haluaa pakonomaisesti hallinnoida kaikkea ja kaikkia.

Mies on sanonut, että ei hyväksy heidän käytöstään, ja kokee että häntä on loukattu sen jälkeen kun käyttäytyivät todella törkeästi meidän perhettä kohtaan (en sen enempää erittele tätä asiaa, mutta jokainen ulkopuolinen kenelle asian olen kertonut, on ollut pöyristynyt ja sanonut, että ihme jos välit säilyisivät tuollaisen jälkeen), eikä halua viettää aikaa heidän kanssaan enää. Mitä äiti vastaa: meillä on eri näkemys. Ilman mitään halua selvittää mitään, kuunnella toista osapuolta sen enempää. Aivan totaalinen asiasta vaikeneminen ja nyt meidän perheen haukkuminen ja mustamaalaaminen kun olemme niin törkeitä että emme pidä yhteyttä. Odottaa nyt sitten meiltä ilmeisesti anteeksipyyntöä! Joo, ei ole saamassa sellaista.

Millainen äiti käyttäytyy tuolla tavalla? Luonnehäiriöinen kyllä, joten turha edes yrittää. Välit on poikki jatkossakin, ja voidaan perheenä paljon paremmin, kun ei tarvi olla tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on että niitä rajoja pitää polkea joka suunnasta. Kun anoppi sen yhden kerran tuli meille katsomaan lastenlastensa perään pariksi tunniksi, selvällä suomen kielellä sanoin, että siivoamiset jätät sitten suosiolla, että sellaisia ei pidä alkaa tehdä, tärkeintä on että olet lasten kanssa.

No eiköhän se ollut sitten järjestellyt jo kaappejakin muun muassa, pyykit käynyt läpi jne. Tuli ihan sellainen raiskattu olo suoraan sanottuna. Mitä ihmettä jos itse menisin tekemään samaa heillä? Eihän se kävisi päinsä mitenkään!

Tämä nyt oli pieni harmiton esimerkki, eikä sen takia laitettu välejä poikki. Paljon vakavampia asioita tapahtui sitä ennen ja sen jälkeen. Nyt anoppi haukkuu meidän perhettä kaikille ja on verisesti loukkaantunut kun ei pidetä yhteyttä tai tulla käymään. Kuulemma meidän lapset kärsii. Ihan kun ei anoppi itse voisi teini-ikäiselle lapselle soittaa että mitä kuuluu? Eipä ole soittoja kuulunut. Mutta me ollaan niin törkeitä kyllä.

Eipä tulisi mieleen mennä järjestämään kenenkään ihmisen kaappeja! Miten joku voi edes kuvitella että se on ok? Tottakai tuollaista asiaa kysytään ensin edes. Ja tässä tapauksessa vielä kielletään erikseen!

Mikä näitä vanhuksia vaivaa?? Miksi sitä omaa lasta ei kuunnella isoissa tai pienissä asioissa. Kaikki ajatukset, tunteet, mielipiteet voi vaan ohittaa? Koska? Ei kunnioiteta. Miksi sitten heitä pitäisi kunnioittaa? Ei niin mitään syytä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallinen vanhempi? No mitä sekin sitten tarkoittaa. Esim omassa lapsuudessani 70-luvun lopulla ja 80-luvun alkupuolella oli aika tavallista vanhemmilta vaatia ehdotonta kuuliaisuutta, mitätöidä lasten olemassaolo yksilöinä ja ylläpitää kulisseja täydellisestä perheestä. Oltiin näennäisesti hyviä vanhempia, hommattiin lapsille hyvää ruokaa, asialliset vaatteet ja kivoja harrastuksiakin ehkä, kannustettiin koulunkäynnissä jne. Mutta jos erehdyit olemaan oma itsesi ja vanhempien uskomuksia tai arvoja vastaan, alkoi vähättely, syyllistäminen, marttyyriasenne, henkinen tai fyysinen väkivalta. Eristäminen ystävistä. Ja kaikkea sellaista kivaa. Ja se oli lopulta aika tavallista.

Jos se oli tavallista, mistä nykyinen sukupolvi keksi että se on väärin? Jos se oli normaalia käytöstä, miksi tuhannet lapset traumatisoituivat?

Vai oliko tuo sukupolvi läpeensä paha?

Kyllähän tämä nyt kuulostaa vähintään yhtä pahalta kuin ukrainalaislasten kärsimys sodan jaloissa: "hommattiin lapsille hyvää ruokaa, asialliset vaatteet ja kivoja harrastuksiakin, kannustettiin koulunkäynnissä". Ihan hirveää tehdä noita edellämainittuja. (vahva sarkasmivaroitus)

Ei se ruoka, vaatteet, ja harrastukset hirveästi auta, kun omia mielipiteitä ei saa olla mistään. Kun epäonnistua ei saa, koska mitä naapuritkin ajattelee jos kuulevat että kokeesta tuli kymppiä huonompi. Ei saa nauraa, ei saa itkeä, yleisesti ottaen mitään tunteita ei saa näyttää. Kaverit ei saa tulla meille, eikä lapset saa mennä kavereille, koska perheen kuuluu olla perheenä kotona. Mielivaltaiset säännötkin olivat arkipäivää, jos kotiintuloajaksi on sovittu klo 21 (yläasteella), ja vanhempi sattuu olemaan huonolla tuulella kun tulet kotiin klo 20.50, niin saat kaksi viikkoa kotiarestia koska kotiintuloaika olisikin juuri sinä päivänä ollut klo 19, koska vanhempi niin päätti juuri silloin klo 20.50 kun tulit kotiin.

Ei se ruoka, vaatteet, ja harrastukset auta, kun lasta saa kyykyttää, nöyryyttää, ja lapseen saa purkaa kaikki työpäivän ketutukset, ja lapsen tehtävä on alistua. Koska lapsen kuuluu näkyä, ei kuulua. Ja tämä kaikki ihan ilman mitään fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa.

Joo, olen käsitellyt asiat, ja olen vanhempieni kanssa tekemisissä. Nykyään. Se vaati välien katkaisua, terapiaa, sekä vanhemmilta kykyä katsoa peiliin ja kasvamista. Olen onneks siinä, että vanhempani siihen pystyivät ja saimme välimme kuntoon ennen heidän kuolemaansa. He eivät olleet pahoja ihmisiä, mutta he elivät oman aikansa asenteissa eivätkä nähneet lapsia ihmisinä. Hekin olivat omien, sodankäyneiden ja traumatisoituneiden vanhempiensa kasvatustyön tuloksia ja uhreja. Kun nyt Ukrainasta puhuit, niin fakta on se, että sodan aiheuttamat traumat siirtyvät pitkään sukupolvelta toiselle nimenomaan kasvatustyössä, ja se tulee näkymään omalla tavallaan myös Ukrainassa. Ehkä eri tavalla kuin se näkyi ja näkyy Suomessa, koska Ukrainan kasvatuskulttuuri on luultavasti erilainen kuin Suomen kasvatuskuluttuuri tuohon aikaan oli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Tällaisen kommentin myötä jota itsekin pyöritin ajatuksissani ennen omaa välien katkaisua. Onko mulla oikeus vaatia vanhempaa muuttumaan? Ei ole. En halua että mukaan kokoajan säteistään ja laitetaan johonkin pikkulapsen rooliin, jonka pitää myötäillä kokoajan, kaikeasta pahasta ym huolimatta. Siis katsoin tilannetta molemmista suunnista ja totesin mitä jatkaa paskaa välien ylläpitoa, jos kaikki voivat huonosti sen takia. Sainoin ei tarvitse ottaa yhteyttä siinä vaiheessa, kun se ryöppy ja syyttely kohdistui mun lapsiin jo.

Siis halua, että minuakaan kokoajan sätitään ja laitetaan pikkulapsen rooliin. Yhteyttä ei kuitenkaan edes haluta kuin puhelimessa syytellen. Kyläilyt unohdetaan tai iskee vatsatauti, jos lapsenlapsen synttäreille lähteä pitäis. Joka ikinen kerta. Se lapsuusaika, siitä en kirjoita mitään. Nykyisyys ja aikuisajan yhteys on ollut vain piste i: n päälle.

Jos se, että välien katkaisussa ajattelen jokaisen osapuolen hyvinvointia tekee minusta viallisen lapsen, vaikka aikuinen jo olen, niin ihan sama. Yhteyden ylläpitoon juuri vanhemman olisi pitänyt radikaalisti muuttua ja minä en näe olevani vanhempani kasvattaja enkä halua samaa syyttävää, uhriutuvaa ja katkeraa roolia mitä hän itse kantaa. Yhteyteen hän varmasti kaipaa, mutta mulla ei valitettavasti yritystä siihen enää ole. Tuli seinä vastaan. Ketään ei saa satuttaa eikä kenenkään pidä antaa itseään satuttaa loputtomiin.