Tavalliselle vanhemmalle on kauheaa jos aikuinen lapsi laittaa välit yhtäkkiä poikki ja katoaa elämästä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Ei jeesus ristus, näille puhuminen on kun hakkais päätään seinään paitsi et seinään syntyy lommo jos tarpeeks kauan hakkaa. Ihan uskomatonta venkoilua ja väistelyä, henkisesti 5 vuotiaita, kaikki on olkiukkoa ja vääristelyä omaks eduks, hyi 'ttu!

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Juuri vähän aikaa sitten soitin äidille, jonka kanssa luulin että asiat olivat ihan ok, kysyäkseni neuvoa suvun mökkiin liittyvästä asiasta. Ensin sain huutoa siitä, etten tiennyt että heidän kotonaan kärsitään kuivuudesta, sitten siitä että suunnittelin siivoavani liian tarkkaan hiiren ulosteet mökistä. Tässä kohtaa kysyin mistä oikeasti on kyse ja kävi ilmi, että äiti oli suunnattoman loukkaantunut, että hän oli sisaruksista viimeinen, joka kuuli että innoissani siivoan mökillä ja aion yöpyä siellä, vaikka hänellä on vähiten mitään yhteyttä taloon emmekä muutenkaan pidä kovin tiiviisti yhteyttä (tai liian tiiviisti kerran kahdessa kuukaudessa). Seuraavaksi hän ilmoitti, että minun ja sisareni pitää sopia riitamme ennen sukujuhlia, jotta hän voi sanoa, että hänen lapsensa tulevat hyvin toimeen. Ihan kirjaimellisesti siis näin. Sanoin että asia on monimutkainen ja hän ja muukin perhe liittyy asiaan, jonka jälkeen äiti käänsi kaiken itseensä, että taas häntä syytetään menneistä asioista ja minä laitan hänet itkemään, aivan kuten kymmenen vuotta sittenkin kun yritin selvittää lapsuuden henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Ja että hänellä on oltava oikeus voida sanoa että hänen lapsensa tulevat toimeen (kaksi muutakaan sisarusta eivät tule toimeen). Jossain vaiheessa vielä äiti vihjailee jostain järkyttävistä paljastuksista teini-iässäni, miten vaikeaa hänellä on ollut, en mitenkään keksi mistä hän edes puhuu. Lopuksi vielä äiti ilmoitti, että minun pitää liittyä hänen perustamaansa perheen whatsapp-ryhmään, tai hän ei aio jatkossakaan kertoa minulle erikseen mitään tietoa perheen tapaamisista tai isovanhempien sairastumisista, jollen liity ryhmään. En kuulu muutenkaan whatsapp-ryhmiin, enkä ole liittymässä sellaiseen kiristämällä. Tunnin puhelu päättyy siihen, että äiti on lietsonut itsensä hysteeriseen itkuun kun olen yrittänyt sanoa, että tarvitsen etäisyyttyä ja jokainen tekee omia valintojaan ja se täytyy hyväksyä. Lähetän viestin ettei meidän kannata pitää kovin paljon yhteyttä kun tämä menee tällaiseksi. Äiti kirjoittaa yrittävänsä toipua puhelusta ja yrittävänsä ymmärtää. Parin päivän päästä puhun tädin kanssa ja äitini on kuulemma todella onnellinen eikä häntä vaivaa mikään.

Tällaisia kun tulee muutaman vuoden välein, niin vaatii aika paljon energiaa yrittää olla yhteydessä. Koskaan ei tiedä mitä siellä muualla elämässä on menossa ja mitkä kaikki asiat yhtäkkiä nyt loukkaavat aivan suunnattomasti tai mikä on jäänyt neljän kuukauden takaa kaivelemaan. Ja tietysti kun on oppinut pelkäämään ja siksi välttelee niin tulee tilanteita joissa aidosti loukkaannutaan taas siitä, ettei toinen tule kylään, soittele, kerro asioita jne. Ja silloin taas on kätevää onkia tietoja muilta sisaruksilta. Ja tikulla silmään sitä joka muistelee, että äiti itse sanoi ettei koe luontevaksi olla yhteydessä, koska ammattini on sellainen, ettei meillä ole puhuttavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Sinä vaadit nyt näitä kirjoittajia kohtelemaan vanhempiaan tavalla, johon vanhemmat itse eivät pysty. Tämä ihana monimuotoisuuden hyväksyminen jne. minkä puolesta nyt kovasti advokoit - koskeeko se ainoastaan kaltoin kohdeltuja lapsia? Koko dynamiikkahan lähtee menemään vinoon juuri siksi että vanhempi ei ymmärrä eikä hyväksy monimuotoisuutta vaan pyrkii pakottamaan lapsesta oman mielensä mukaisen. Vanhempi on lopputuloksesta itse vastuussa ja jos hän haluaa toisenlaisen lopputuloksen, opetelkoon itse hyväksymään monimuotoisuutta.

Vierailija kirjoitti:

*Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä. *

Sama 'kuva' tuli mullekin. Mulla menisi viikko aikaa toipua, rankkaa

Nämä samat kommentit toistuu täällä usein ja yhtä sakeana. Harvoin luen ja silloinkin eka sivun ja pari viimeistä.

Kyllä se kuuluu ihan perus käytöstapoihin huomioida kanssaihmisiään, eikä suoltaa suustaan mitä sattuu. Teen itse samaa ja odotan sitä myös muilta. Nämä käytöstavathan näiltä vanhemmilta puuttuvat suhteessa omiin lapsiinsa. Luulevat että voivat sanoa ja tehdä mitä tahansa ja lapset ovat vaan kiitollisia kaikesta. Sairasta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ei jeesus ristus, näille puhuminen on kun hakkais päätään seinään paitsi et seinään syntyy lommo jos tarpeeks kauan hakkaa. Ihan uskomatonta venkoilua ja väistelyä, henkisesti 5 vuotiaita, kaikki on olkiukkoa ja vääristelyä omaks eduks, hyi 'ttu!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Aika lailla vedät mutkat suoraksi tuossa, mutta tyypillistä näille tietyn ikäpolven ihmisille. Varmasti ajattelet olevasi täydellisen oikeassa TOISEN ihmisen kokemuksesta.

Itse olen kokenut järkyttävää vihamielisyyttä, lyttäämistä, vähättelyä, passiivisagressiivisuutta ja henkistä väkivaltaa. Toki vastapuoli on aina kieltänyt kaiken. Asia on niin kuin hän sanoo siinä hetkessä. Jos esim hän sanoo, että ei ole vihainen, niin siten asia on niin. Vaikka kaikki teot huutaisi muuta ja jokainen ihminen näkisi sen. On siis täysin sokea omalle käytökselleen. Minkä minä sille voin. Voin vaan huolehtia itsestäni ja omista asioistani. Enkä todellakaan halua olla tuollaisen ihmisen lähellä.

Sinunlaisia tulkitsijoita on maailma täynnä. Näet kyllä sen silmien liikkeen, kuulet sen tuhahduksen ja lautasten kolinakin on merkki suuttumuksesta. Sillä ei ole mitään väliä, mitä toinen sanoo, sinä tiedät paremmin.

Eikö olekin huvittavaa kuinka valitat henkisestä väkivallasta ja sitten seuraavaksi kirjoita, kuinka et todellakaan usko, mitä toinen sanoo. Joku sanoo ettei ole vihainen, mutta et usko. Eikö,se ole toisen tunteiden väheksymistä tai ehkä liiottelua?

Se mitä sinä sanot, se pitää tietenkin uskoa, koska sinä sen sanot.

Minusta sinä olet täysin sokea omalle käytöksellesi ja näet itsesi pelkkänä uhrina, mitä et ole. Mikä luen näitä tekstejä ja analysoin niitä sen perusteella mitä kirjoitetaan. Sinä näet itsesi oikeassa ja väännät kaiken siihen narratiiviin sopivaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ei jeesus ristus, näille puhuminen on kun hakkais päätään seinään paitsi et seinään syntyy lommo jos tarpeeks kauan hakkaa. Ihan uskomatonta venkoilua ja väistelyä, henkisesti 5 vuotiaita, kaikki on olkiukkoa ja vääristelyä omaks eduks, hyi 'ttu!

Harmittaako kun sitä omaa täydellisyyttä kyseenalaistetaan? 5 vuotiaat tosiaan kuvittelevat olevansa maailman napa ja muut pyörii siinä ympärillä miellyttämässä.

Aloittaja kirjoittaa asiallisesti.

Sen sijaan nämä, jotka kutsuvat muita narskuiksi huutavat, kiroilevat, syyttelevät ja tekevät omia diagnoosejaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä täällä on paljon iäkkäitä naisia jotka kokevat itsensä edelleen lapsiksi ja ovat jääneet kiinni siihen, että he eivät vaikkapa saaneet lempivanukastaan 5-vuotiaina.

Kai tajuatte, että kun olette vaikkapa 60-v niin siinä vaiheessa te olette olleet ihan omasta kehityksestänne ja elämästänne vastuussa täysin yksin vähintään 42 vuotta, eli olette ihan omien tekojenne lopputulos. Että silloin ei voi enää olla se kiukutteleva 5-vuotias joka syyttää äitiään kaikesta.

Herranjestas, kasvakaa ihmiset aikuisiksi ja ottakaa itse vastuu itsestänne ja elämästänne! Ja opetelkaa edes alkeellisia sosiaalisia taitoja.

Kun huonot vanhemmat aiheuttavat lapselle fobian joka haittaa normaalia elämää, vanhemmat ovat vastuussa ikuisesti. En ota ikinä vastuuta siitä, en vaikka eläisin satavuotiaaksi. Vika on heidän. Olen paikkaillut heidän virheitään terapiassa, mutta tuskin milloinkaan paranen täysin. Syytän heitä elämäni vaikeuttamisesta. Olen pärjännyt elämässä hyvin, mutta olisin pärjännyt paljon paremmin jos he eivät olisi rampauttaneet minua henkisesti kun olin puolustuskyvytön lapsi.

Niin ja ne sosiaaliset taidot? Vanhempieni takia saatan oksentaa pelosta ennen sosiaalisia tilaisuuksia. Joten selviytyminen on kohdallani ajankohtaisempaa kuin sosiaalisten taitojen opettelu.

Ehkä kannattaisi ottaa ainakin vastuuta siitä, ettei se homma jatku.

Vain sinä itse voit päättää siedettäväsi itseäsi määrättyihin asioihin. Pienin askelin, mutta sinä pystyt siihen. Ihan kuten ihmiset, jotka taistelivat itsensä ulos onnettomuuksien aiheuttamista vammoista.

Asenteesi ei vahingoita ketään muuta kun sinua itseäsi. Sanoisitko nuo sanat jollekin, joka on kärsinyt sodat ja muut kauheudet. Menneisyytesi on mikä on, mutta tulevaisuuden päätät sinä itse. Ei vanhempasi, vaikka tällä hetkellä, niin näyttää sinun myötävaikutuksella tapahtuvan.

Sinulla on selvästi vaikeuksia ymmärtää lukemaasi. Yksinkertaistan sinulle.

Jos vanhemmat lyövät lasta niin että tämä ontuu lopun ikänsä, vastuu lyömisestä on vanhemmilla ikuisesti. Vastuu lapsen ontumisesta on vanhemmilla ikuisesti. Lapsella ei ole mitään vastuuta vanhempien teosta, ei vaikka lapsi onkin aikuinen ja pahoinpitelystä on kauan.

Mutta jalan kuntouttamisesta , niin ettei vaiva pahene , on aikuistuneella lapsella täysi vastuu. Ei voi jäädä vaan syyttelemään vanhempiaan vaan on itse tehtävä jalan eteen mitä tehtävissä on

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

*Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä. *

Sama 'kuva' tuli mullekin. Mulla menisi viikko aikaa toipua, rankkaa

Nämä samat kommentit toistuu täällä usein ja yhtä sakeana. Harvoin luen ja silloinkin eka sivun ja pari viimeistä.

Kyllä se kuuluu ihan perus käytöstapoihin huomioida kanssaihmisiään, eikä suoltaa suustaan mitä sattuu. Teen itse samaa ja odotan sitä myös muilta. Nämä käytöstavathan näiltä vanhemmilta puuttuvat suhteessa omiin lapsiinsa. Luulevat että voivat sanoa ja tehdä mitä tahansa ja lapset ovat vaan kiitollisia kaikesta. Sairasta!

Liiottelet. Suurin osa ei todellakaan sano mitä tahansa. Eivät uskalla. Moni on ihan oikeasti aivan liian herkkä ja ottaa itseensä ihan liian helposti. Kun suututaan siitä, että vanhemmat vihjailee siitä, että voitaisiin muuttaa takaisin samalla paikkakunnalle tai kauhistellaan suurta painonpudotusta muutamalla sanalla ja siitä menee välit, niin se ei ole vanhempien vika, vaan yliherkän lumihiutaleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ei jeesus ristus, näille puhuminen on kun hakkais päätään seinään paitsi et seinään syntyy lommo jos tarpeeks kauan hakkaa. Ihan uskomatonta venkoilua ja väistelyä, henkisesti 5 vuotiaita, kaikki on olkiukkoa ja vääristelyä omaks eduks, hyi 'ttu!

Harmittaako kun sitä omaa täydellisyyttä kyseenalaistetaan? 5 vuotiaat tosiaan kuvittelevat olevansa maailman napa ja muut pyörii siinä ympärillä miellyttämässä.

Niinkö mä sanoin? Kokeiles edes kerran vastata suoraan siihen mitä sulle sanotaan eikä aina aiheen ohi lähtöruudun kautta argumentointivirheisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Narsku on narsku eikä muuksi muutu. Jos lapsi voi paremmin ilman että on vanhempansa vaikutuspiirissä, niin silloinhan ratkaisu on varmasti oikea. Mitäpä sitä enää sitten miettimään sen enempää.

Kyse voi olla vain itsenäistymisestä. Ja siitäkin, kun naistenlehdet ja muut pursuaa vikojen etsimistä lapsuusperheistä, lähisykulaisista ja kaikenlaisia psykologisia analyyseja ja pahoinvointianalogeja. Tytär usutetaan äitiä vastaan, äiti tytärtä. Ei mitään järkeä. Unohtakaa ne ja alkaa elellä ihmisiksi ihmisten kanssa, myös läheisten. Sanokaa äidille, että olette aikuisia ja haluatte tulla kohdelluksi tasavertaisena aikuisena ja viettää aikaa yhdessä ilman mitään negatiivisuuksia. Jos on jotakin oikeasti raskauttavia tapahtunut, ehkä siihen saa katumusta ja anteeksipyyntöä. Aloittakaa vaikka te, ainahan jotain on pientä kaikille. Turha niitä.on loputtomiin märehtiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli periaatteessa ihan hyvä lapsuus. Päihteetön, väkivallaton ja taloudellisesti turvattu. Samalla kuitenkin minulla on kokemus hylkäämisestä ja näkymättömyydestä.

Minun kanssani ei oltu, leikitty tai vietetty aikaa. Vietin jatkuvasti aikaa yksin jo pienestä pitäen. Olin teillä tietymättömillä tunteja ilman että ketään kiinnosti. Myöhemmin äiti ja sisko ovat naureskelleet sitä, miten outo olin.

Perustin perheen, kuten siskonikin. Minun luonani ei käyty, lapsiani ei ikinä hoidettu, rahallista tukea en saanut. Ei muuten väliä, mutta siskon lapset olivat aina mummulassa ja kaikkei ostettiin.

Nyt yritetään syyllistää, kun en käy ja hoida äitiä. Edelleenkään lapseni eivät kiinnosta. Ja perheemme tuntuu olevan joku äidin ja siskon siunailun aihe. Miksi edes nähdä vaivaa.

Pitämällä etäisyyttä luulet, että tilanne parantuu? Se ettet käy, etkä hoida auttaa? Että teistä tulee läheisiä ja jaatte asioita? Olit ihan itse teillä tietymättömillä ja sitten ihmettelet ettei muita kiinnostanut? Kiinnostiko sinua heidän seuransa? Katso peiliin. Jokainen mahdollisuus ja yritys jota sinulta odotetaan taitaa mennä siihen, että itse vetäydytään ja sitten ihmettelet miksi et ole porukassa.

Syyllistätkö ihan oikeasti alle kouluikäistä lasta siitä, että hän leikki yksin metsissä ja rannoilla tuntien ajan ilman valvontaa, tai alakouluikäistä parinkymmenen kilometrin pyörälenkeistä kaupunkiin? Kukaan ei kysynyt edes missä olin ollut. Jäljestä päin vaan ovat naureskelleet miten olin outo, kun olin aina hukassa.

En halua läheistä ihmissuhdetta, enkä jaa asioitani heidän kanssaan. Kuka aikuinen ihminen haluaa kuulla miten vääränlainen on. Ei minuun olla vuosien varrella oltu paljonkaan yhteydessä, ennenkuin äiti meni huonompaan kuntoon.

Ja olet väärässä. Minä kuulun porukkaan. Minulla on mies ja lapset. Ystäviä, tuttuja ja työkavereita, sekä mieheni sukulaiset.

Kyllä, koska sinä sen pyörän otit ja lähdit. Olisit voinut jäädä kotiin, ihan kuten siskosi, mutta et halunnut. He antoivat sinun mennä, koska he antoivat sinulle vapauden mennä.

Ehkä olisit alkanut huutamaan, jos et olisi päässyt. Teit silloin juuri niinkuin halusit, mutta sekään ei kelpaa nyt sinulle. Jos olisit tehnyt mitä he halusi, niin kirjoittaisit kuinka sinut pakotettiin olemassa kotona, vaikka halusit metsäretkeillä yksin.

Miksi valitat? Olet saanut juuri sen mitä halusit. Sekä lapsena, että aikuisena. Eikö kaiken pitäisi olla täydellistä? Paitsi se, että joku sanoo sinun olevan outo. No, outoja riittää maailmassa. Tervetuloa joukkoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

*Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä. *

Sama 'kuva' tuli mullekin. Mulla menisi viikko aikaa toipua, rankkaa

Nämä samat kommentit toistuu täällä usein ja yhtä sakeana. Harvoin luen ja silloinkin eka sivun ja pari viimeistä.

Kyllä se kuuluu ihan perus käytöstapoihin huomioida kanssaihmisiään, eikä suoltaa suustaan mitä sattuu. Teen itse samaa ja odotan sitä myös muilta. Nämä käytöstavathan näiltä vanhemmilta puuttuvat suhteessa omiin lapsiinsa. Luulevat että voivat sanoa ja tehdä mitä tahansa ja lapset ovat vaan kiitollisia kaikesta. Sairasta!

Liiottelet. Suurin osa ei todellakaan sano mitä tahansa. Eivät uskalla. Moni on ihan oikeasti aivan liian herkkä ja ottaa itseensä ihan liian helposti. Kun suututaan siitä, että vanhemmat vihjailee siitä, että voitaisiin muuttaa takaisin samalla paikkakunnalle tai kauhistellaan suurta painonpudotusta muutamalla sanalla ja siitä menee välit, niin se ei ole vanhempien vika, vaan yliherkän lumihiutaleen.

Nimitellään kuin hiekkalaatikolla.

Tervetuloa keskustelemaan sitten kun olet kasvanut aikuiseksi :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lässyn lässyn.

Ei niitä välejä mitättömistä syistä lopeteta.

Tätä juuri tarkoitan tekstissäni. On olemassa vanhempia jotka ovat epäkypsiä ja vahingollisia ihmisiä. Sellaisen kanssa ei tarvitse olla tekemisissä, itseään tulee suojella. Mutta sitten on ne vanhemmat jotka ovat olleet aivan tavallisia vanhempia, inhimillisine virheineen, mutta lapsi on kadonnut siitä huolimatta. Tästä minä puhun.

Ap

Tässä vapautus sinulle: minunkin hirviö vanhempani kuvittelee yhä olleensa lähes täydellinen ja kaikessa onnistunut ns. tavallinen vanhempi joka on muka tehnyt kaiken aina oikein. Lässyti lässyti. Show must go on jne. Kaikille itkee kuinka minä olen se julma jopa terapeutilleen jne.

Ts. Valheet ja vähättely jatkuvat kiusaaminen jatkuu jne. Ei tajua tehneensä mitään väärin vuosienkin jälkeen. Että ei jatkoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ei jeesus ristus, näille puhuminen on kun hakkais päätään seinään paitsi et seinään syntyy lommo jos tarpeeks kauan hakkaa. Ihan uskomatonta venkoilua ja väistelyä, henkisesti 5 vuotiaita, kaikki on olkiukkoa ja vääristelyä omaks eduks, hyi 'ttu!

Harmittaako kun sitä omaa täydellisyyttä kyseenalaistetaan? 5 vuotiaat tosiaan kuvittelevat olevansa maailman napa ja muut pyörii siinä ympärillä miellyttämässä.

Niinkö mä sanoin? Kokeiles edes kerran vastata suoraan siihen mitä sulle sanotaan eikä aina aiheen ohi lähtöruudun kautta argumentointivirheisiin.

Sanoit. Hyi *ttu. Se kertoo kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Älä nyt viitsi jauhaa sontaa. Kukaanhan ei edellytä virheettömyyttä toiselta, vaan asiallista ja aikuismaista kohtelua. Tilanteeseenhan on alunperinkin päädytty siksi, että rajaton ja ehkä läheisriippuvainen vanhempi ei tajua luopua holhoojan roolistaan, vaan tunkee aikuisen ihmisen elämään jatkuvasti. Jos se aikuinen lapsi haluaa pyristellä irti manipuloivasta ja raskaasta suhteesta kohti tasavertaisten aikuisten suhdetta, se on täysin sallittua ja toivottavaa. Jos se tuntuu kovalta ja muistuttaa koiran koulutusta, niin se on valitettavasti hinta, joka on maksettava vuosien väärinkäytöksistä. Jotkut oppivat kerrasta ja jotkut heittäytyvät marttyyreiksi, kun eivät näe omassa toiminnassaan mitään outoa. Jos vanhempien luona kyläily on niin kuormittavaa, että vaatii päivän palautumisajan, niin ymmärrät varmaan itsekin, että silloin puhutaan vähän isommista ristiriidoista, ylikävelystä ja asioihin puuttumisesta. 

Toisaalta olen sitä mieltä, että ehkä vastaisin puheluihin silloinkin, kun ei oikein jaksaisi. Olen niin aikoinani tehnytkin, ja kärkkäisiin mielipiteisiin ja asioihin puuttumisiin reagoin välittömällä palautteella. Muutaman kerran antamani palaute oli kuin yhtäkkinen kylmä suihku vastapuolelle, joten koin, että oli hyödyllistä asettaa tietyt rajat vaikka sitten shokkihoidolla. Kadun vain sitä, että en tehnyt niin jo heti nuorena. Vanhukset, sisältäen myös appivanhemmat, saivat vapaasti mellastaa liian pitkään.

Mulla oli rajaton, epävakaa äiti. Puhelut kesti pahimmillaan 3 tuntia, lopettaa ei voinut tai siitä lähti vuosisadan draama kuinka hänet on hylätty. Mitään sanomisia siitä, että pitäisi mennä suihkuun, tekemään ruokaa, hakemaan lapsia, töihin, hän ei noteerannut lainkaan. Aika monta vuosisadan hylkäysdraamaa sain kuunnella kun oli vaan pakko sanoa, että mun on nyt pakko lähteä töihin, jatketaan myöhemmin, heippa. Ja sitten suljin luurin. Äitini sai myös raivokohtauksia kun en tuntenut samoin kuin hän. Kun en esimerkiksi vihannut isääni, tai en itkenyt vuolaasti jotain äidin jonkun naapurin ikävää elämäntilannetta. Siis ihan oikeasti itkenyt, kyyneleet valuen ja räkä poskella. Sain aina kuulla kuinka kylmä ja kauhea ihminen olen, ei hän tuollaista ihmistä kasvattanut. Samoin raivokohtauksia ja haukkumista tuli siitä, että soitin sellaiseen aikaan, että äitiä ei huvittanut puhua, ja siitä, että en soittanut sellaiseen aikaan, kun hän olisi halunnut puhua. Piti ihan lomareissulle saakka hänen soittaa raivotakseen, kun en ollut ymmärtänyt edellisenä päivänä soittaa vaikka hän olisi minua kaivannut. Tämä siis aikana kun EU:n sisälläkin puheluihin vastaaminenkin oli kallista, saati sitten soittaminen, ja olin sanonut äidille, että tuon lomareissun aikana soitellaan vain jos on joku akuutti tilanne.

Tiedän miksi äidistäni tuli persoonallisuushäiriöinen, ja olen antanut hänelle anteeksi ennen hänen kuolemaansa. Narsisti äitini ei ollut, vaikka välillä siltä vaikutti, epävakaus usein ilmenee narsismin tapaan. Rankka lapsuus hänelläkin oli, isän itsemurha, äidin totaalinen romahdus sen jälkeen, täyden vastuun ottaminen äidistä ja pikkuveljestä tuolloin vaikka oli itsekin vielä lapsi.. eikä mitään mahdollisuutta terapiaan, kun ei siihen aikaan tuollaisista häpeällisistä asioista saanut puhua. Äitini oli olemassa vain muiden kautta, kun muut olivat samaa mieltä ja lukivat hänen ajatuksiaan, ja täten validoivat hänen olemassaolonsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lässyn lässyn.

Ei niitä välejä mitättömistä syistä lopeteta.

Tätä juuri tarkoitan tekstissäni. On olemassa vanhempia jotka ovat epäkypsiä ja vahingollisia ihmisiä. Sellaisen kanssa ei tarvitse olla tekemisissä, itseään tulee suojella. Mutta sitten on ne vanhemmat jotka ovat olleet aivan tavallisia vanhempia, inhimillisine virheineen, mutta lapsi on kadonnut siitä huolimatta. Tästä minä puhun.

Ap

Tässä vapautus sinulle: minunkin hirviö vanhempani kuvittelee yhä olleensa lähes täydellinen ja kaikessa onnistunut ns. tavallinen vanhempi joka on muka tehnyt kaiken aina oikein. Lässyti lässyti. Show must go on jne. Kaikille itkee kuinka minä olen se julma jopa terapeutilleen jne.

Ts. Valheet ja vähättely jatkuvat kiusaaminen jatkuu jne. Ei tajua tehneensä mitään väärin vuosienkin jälkeen. Että ei jatkoon.

Oletko miettinyt, jos äitisi onkin oikeassa ja sinä olet julma? Sinäkin vaikutat kuvittelevasi oleva täydellinen. Teitkö sinä kaikki oikein? Ehkä äitisi ihan oikeutetusti kokee sinun kiusaavan häntä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli periaatteessa ihan hyvä lapsuus. Päihteetön, väkivallaton ja taloudellisesti turvattu. Samalla kuitenkin minulla on kokemus hylkäämisestä ja näkymättömyydestä.

Minun kanssani ei oltu, leikitty tai vietetty aikaa. Vietin jatkuvasti aikaa yksin jo pienestä pitäen. Olin teillä tietymättömillä tunteja ilman että ketään kiinnosti. Myöhemmin äiti ja sisko ovat naureskelleet sitä, miten outo olin.

Perustin perheen, kuten siskonikin. Minun luonani ei käyty, lapsiani ei ikinä hoidettu, rahallista tukea en saanut. Ei muuten väliä, mutta siskon lapset olivat aina mummulassa ja kaikkei ostettiin.

Nyt yritetään syyllistää, kun en käy ja hoida äitiä. Edelleenkään lapseni eivät kiinnosta. Ja perheemme tuntuu olevan joku äidin ja siskon siunailun aihe. Miksi edes nähdä vaivaa.

Pitämällä etäisyyttä luulet, että tilanne parantuu? Se ettet käy, etkä hoida auttaa? Että teistä tulee läheisiä ja jaatte asioita? Olit ihan itse teillä tietymättömillä ja sitten ihmettelet ettei muita kiinnostanut? Kiinnostiko sinua heidän seuransa? Katso peiliin. Jokainen mahdollisuus ja yritys jota sinulta odotetaan taitaa mennä siihen, että itse vetäydytään ja sitten ihmettelet miksi et ole porukassa.

Syyllistätkö ihan oikeasti alle kouluikäistä lasta siitä, että hän leikki yksin metsissä ja rannoilla tuntien ajan ilman valvontaa, tai alakouluikäistä parinkymmenen kilometrin pyörälenkeistä kaupunkiin? Kukaan ei kysynyt edes missä olin ollut. Jäljestä päin vaan ovat naureskelleet miten olin outo, kun olin aina hukassa.

En halua läheistä ihmissuhdetta, enkä jaa asioitani heidän kanssaan. Kuka aikuinen ihminen haluaa kuulla miten vääränlainen on. Ei minuun olla vuosien varrella oltu paljonkaan yhteydessä, ennenkuin äiti meni huonompaan kuntoon.

Ja olet väärässä. Minä kuulun porukkaan. Minulla on mies ja lapset. Ystäviä, tuttuja ja työkavereita, sekä mieheni sukulaiset.

Oliko silloin kännyköitä ja toimiko kännykkäsi, oliko akku ladattu, ääni päällä jne? Miten he olisivat saaneet selville, missä olet? Kertoiko sisko minne menee, mutta sinä et? Luulivatko vanhempasi, että sinun pitäisi tietää samat toimintatavat kuin siskosi tiesi, muttet tiennytkään?

Jos ajelet pyörällä kaukana, miten sinut löydetään? Miten osataan tulla etsimään metsään? Miten sen olisi voinut estää? Ehkä luottivat siihen, että olet fiksu ja osaat kyllä toimia, eivätkä siksi olleet kauhuissaan? Ehkä olivat huolissaan, mutteivat tienneet mitä tehdä, etkä huomannut huolta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ei jeesus ristus, näille puhuminen on kun hakkais päätään seinään paitsi et seinään syntyy lommo jos tarpeeks kauan hakkaa. Ihan uskomatonta venkoilua ja väistelyä, henkisesti 5 vuotiaita, kaikki on olkiukkoa ja vääristelyä omaks eduks, hyi 'ttu!

Harmittaako kun sitä omaa täydellisyyttä kyseenalaistetaan? 5 vuotiaat tosiaan kuvittelevat olevansa maailman napa ja muut pyörii siinä ympärillä miellyttämässä.

Niinkö mä sanoin? Kokeiles edes kerran vastata suoraan siihen mitä sulle sanotaan eikä aina aiheen ohi lähtöruudun kautta argumentointivirheisiin.

Sanoit. Hyi *ttu. Se kertoo kaiken.

Taas aiheen ohi ad hominemilla kimppuun, oot sä kyl aikamoinen akrobaatti ton kusettamisen kans, et hyvä, mut aikamoinen. :'D