Tavalliselle vanhemmalle on kauheaa jos aikuinen lapsi laittaa välit yhtäkkiä poikki ja katoaa elämästä

On olemassa sellainen asia kuin mentalisaatiokyky. Ja jos se kyky on heikko niin silloin saattaa tulla tämmöisiä ylläripylläreitä jolloin oman lapsen käytös on "täysin selittämättätöntä" eikä vanhempi "ymmärrä" mistä on kyse. Mentalisaatio on sitä, että ymmärtää toisen ihmisen olevan erillinen tunteva olento jolla on erilliset tunteet ja persoona. Joiltain ihmisiltä tämä kyky puuttuu tai se on heikko, ja he kohtelevat lapsiaan täysin omista tunteistaan ja lähtökohdistaan käsin eivätkä kunnioita lastaan. He eivät kykene luomaan aidosti lempeää ja sallivaa tunneilmapiiriä kotiin ja lapsi ei tule nähdyksi itsenään. Tällainen vanhempi joka ei huomioi lapsen tunteita vaan hän määrittelee mitä lapsi tuntee ja saa tuntea ja tällä tavoin vääristää lapsen tunne-elämää. Omasta mielestään nämä vanhemmat ovat vain oikeassa ja näkevät tämän sellaisena "rajat on rakkautta"- tekona. Ja koska he eivät kykene tätä tarkastelemaan, he eivät myöskään pysty ymmärtämään että miten tämä voi tuntua lapsesta pahalta. Ja sitten ollaan yllättyneitä kun se ruoka, koti ja puhtaat vaatteet ja raittiit vanhemmat eivät muka riittäneetkään. Ja kuten problematiikkaan kuuluu, sitä lasta ei oteta vieläkään tosissaan kun se aikuisena yrittää tätä kertoa. Niin jälleen se ongelman ydin tulee esiin; se mikä traumatisoi lapsena tapahtuu uudelleen eli ohitetaan, mitätöidään ja esitetään vanhemman ajatus absoluuttisena totuutena jolle se lapsen kokemus on automaattisesti alisteinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies joutui myös katkaisemaan välinsä vanhempiinsa, kun olivat niin myrkyllisiä, etenkin äitinsä. Samoin osa sisaruksista samanlaisia. Tosi sairas perhe kaikenkaikkiaan. Heille on esim ihan normaalia kerääntyä ison pöydän ääreen ja haukkua törkeällä tavalla aina sitä sisarusta joka ei just satu olemaan paikalla. Luulen, että äiti tahalteen aiheuttaa eripuraa lasten välillä, jotta eivät kääntyisi yhdessä häntä vastaan, koska haluaa pakonomaisesti hallinnoida kaikkea ja kaikkia.

Mies on sanonut, että ei hyväksy heidän käytöstään, ja kokee että häntä on loukattu sen jälkeen kun käyttäytyivät todella törkeästi meidän perhettä kohtaan (en sen enempää erittele tätä asiaa, mutta jokainen ulkopuolinen kenelle asian olen kertonut, on ollut pöyristynyt ja sanonut, että ihme jos välit säilyisivät tuollaisen jälkeen), eikä halua viettää aikaa heidän kanssaan enää. Mitä äiti vastaa: meillä on eri näkemys. Ilman mitään halua selvittää mitään, kuunnella toista osapuolta sen enempää. Aivan totaalinen asiasta vaikeneminen ja nyt meidän perheen haukkuminen ja mustamaalaaminen kun olemme niin törkeitä että emme pidä yhteyttä. Odottaa nyt sitten meiltä ilmeisesti anteeksipyyntöä! Joo, ei ole saamassa sellaista.

Millainen äiti käyttäytyy tuolla tavalla? Luonnehäiriöinen kyllä, joten turha edes yrittää. Välit on poikki jatkossakin, ja voidaan perheenä paljon paremmin, kun ei tarvi olla tekemisissä.

Minkälainen äiti ylipäänsä haukkuu jotain lastaan hänen sisaruksilleen? Ei ole normaalia.

No se narsistinen äiti joka koko ajan muutenkin kilpailuttaa lapsiaan ja jakaa suosiota ja epäsuosiota sen mukaan kuka tottelee ja pokkuroi eniten.

t. entinen kultalapsi, nykyinen sylkykuppi

Boomereissa on tosi paljon narsisteja tai ainakin vahvat piirteet omaavia. Mistäköhän johtuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallinen vanhempi? No mitä sekin sitten tarkoittaa. Esim omassa lapsuudessani 70-luvun lopulla ja 80-luvun alkupuolella oli aika tavallista vanhemmilta vaatia ehdotonta kuuliaisuutta, mitätöidä lasten olemassaolo yksilöinä ja ylläpitää kulisseja täydellisestä perheestä. Oltiin näennäisesti hyviä vanhempia, hommattiin lapsille hyvää ruokaa, asialliset vaatteet ja kivoja harrastuksiakin ehkä, kannustettiin koulunkäynnissä jne. Mutta jos erehdyit olemaan oma itsesi ja vanhempien uskomuksia tai arvoja vastaan, alkoi vähättely, syyllistäminen, marttyyriasenne, henkinen tai fyysinen väkivalta. Eristäminen ystävistä. Ja kaikkea sellaista kivaa. Ja se oli lopulta aika tavallista.

No juurikin tämä. Osa vanhemmista ehkä lapsen aikuistuttua on tajunnut asetelman ja ottanut opikseen. Osa jatkaa ja ihmettelee, miksi välit ovat huonot tai poikki kokonaan.

Voiko vanhempaa syyttää, jos hänen oppimiskykynsä on 0? Entä jos hän on kehitysvammainen eikä siksi ymmärrä syy-seuraussuhteita.

Vierailija kirjoitti:

On kyllä normaalia, että joku antaa neuvoja ja kertoo mielipteitään  toiselle ihmiselle. Tätä tekevät myös saman ikäiset ystävät ja puolisot toisilleen. Tyyliin "sun pitäisi alkaa meikata", "sun pitäisi ostaa toisenlaisia vaatteita", "ala sinäkin harrastaa samaa kuin minä". Se kuuluu ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Se on joskus ärsyttävää, mutta  sitä nyt täytyy sietää. Aikuinen ihminen ei voi loukkaantua kaikesta pienestä. Tulevaisuuden maailmassa on ehkä pelkkiä jalostettuja klooneja. Silloin kaikki ovat kaikesta samaa mieltä, mutta haluaako joku sellaisen maailman?

Sinä et ota huomioon, että ystävyyssuhteissa ollaan samalla tasolla. Vanhempi-lapsi -suhteessa ollaan jo alusta asti epäreilussa asetelmassa. Kun ystävä sanoo, että minä en tykkää sinun kavereista, se on helppo ohittaa, mutta kun vanhempi sanoo noin lapselleen, ei lapselle jää vaihtoehtoja.

Minulle ei ole tullut mieleenkään, että antaisin ystävilleni tai puolisolleni neuvoja ja käskyjä vuodesta toiseen pyytämättä. Teetkö sinä itse noin? Miksi? Etkö itse ymmärrä, että se on ärsyttävää? Tuolla menolla jäät yksin ja ihan aiheesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallinen vanhempi? No mitä sekin sitten tarkoittaa. Esim omassa lapsuudessani 70-luvun lopulla ja 80-luvun alkupuolella oli aika tavallista vanhemmilta vaatia ehdotonta kuuliaisuutta, mitätöidä lasten olemassaolo yksilöinä ja ylläpitää kulisseja täydellisestä perheestä. Oltiin näennäisesti hyviä vanhempia, hommattiin lapsille hyvää ruokaa, asialliset vaatteet ja kivoja harrastuksiakin ehkä, kannustettiin koulunkäynnissä jne. Mutta jos erehdyit olemaan oma itsesi ja vanhempien uskomuksia tai arvoja vastaan, alkoi vähättely, syyllistäminen, marttyyriasenne, henkinen tai fyysinen väkivalta. Eristäminen ystävistä. Ja kaikkea sellaista kivaa. Ja se oli lopulta aika tavallista.

No juurikin tämä. Osa vanhemmista ehkä lapsen aikuistuttua on tajunnut asetelman ja ottanut opikseen. Osa jatkaa ja ihmettelee, miksi välit ovat huonot tai poikki kokonaan.

Voiko vanhempaa syyttää, jos hänen oppimiskykynsä on 0? Entä jos hän on kehitysvammainen eikä siksi ymmärrä syy-seuraussuhteita.

Ei ehkä voi syyttää, mutta tällaiseen ihmiseen ei myöskään voi muodostaa normaalia lapsen ja vanhemman välistä suhdetta. Lapsi on tässä suhteessa aina tuomittu olemaan oman vanhempansa henkisenä huoltajana. Jos vanhempi kykenee kuitenkin itsenäiseen elämään kuten jotkut kehitysvammaiset kykenevät, niin lapsen ei ole mikään pakko alistua olemaan osa sitä elämää.

Vierailija kirjoitti:

Ihan uskomaton ketju, loputon määrä rautalankaa väännetty ja mikään, pieninkään asia, ei mene perille.

Mä olen viimeaikoina miettijy pitäiskö omalle narsisti mutsille antaa uus mahku, katos moiset ideat tuhkana tuuleen tän ketjun luettuani, ei nää opi eikä ymmärrä mitään ja ne on kaikki kopioita toisistaan, hädintuskin edes muistuttavat ajattelevaa ihmistä.

Mikä siinä onkin, että täysin kopioita toisistaan. Ovat aina uhreja ja marttyyreitä.

Vierailija kirjoitti:

Järjestäen näissä kaikissa tapauksissa on sama tilanne. Joko lapsi kertoo aina vaan mikä on pielessä, vanhempi ei halua kuulla mitä lapsella on sanottavaa. TAI vanhempi ignooraa täysin kaiken, ei ole kykeneväinen edes kuulemaan mitään vaan samantien tulee täydellinen kieltoreaktio ja hiljaisuus. Mistään ei haluta edes keskustella.

Juuri näin. Sanoin äidilleni, etten enää jaksa kuunnella jatkuvaa arvostelua ja syyllistämistä ja äitini vastaus oli suurin piirtein: "Kaikkeni olen teidän eteen tehnyt, terapiassakin kävin, että osaisin olla hyvä äiti, mutta mitään en osaa tehdä oikein." Kun on tuollaista uhriutumista kuunnellut koko elämän, ei sitä jaksa enää. Antaa olla, kun ei näe omassa toiminnassaan mitään väärää. Puhuu itsestään usein vielä kolmannessa persoonassa. "Äitis sitä, äitis tätä".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan uskomaton ketju, loputon määrä rautalankaa väännetty ja mikään, pieninkään asia, ei mene perille.

Mä olen viimeaikoina miettijy pitäiskö omalle narsisti mutsille antaa uus mahku, katos moiset ideat tuhkana tuuleen tän ketjun luettuani, ei nää opi eikä ymmärrä mitään ja ne on kaikki kopioita toisistaan, hädintuskin edes muistuttavat ajattelevaa ihmistä.

Mikä siinä onkin, että täysin kopioita toisistaan. Ovat aina uhreja ja marttyyreitä.

Kyllä heitä kohdellaan niin törkeästi!

Vierailija kirjoitti:

Mietittekö te koskaan, mitä teidän omat lapsenne mahtavat ajatella aikuisena teidän toiminnastanne? Kun äiti on katkaissut välit isovanhempiin ja/tai muihin sukulaisiin.

Tiedän mitä lapset ovat asiasta mieltä. Eivät ole enää lapsia niinsanotusti ja koskaan en heitä ole kieltänyt tai estänyt pitämään yhteyttä. He eivät kuitenkaan pidä syystä että ovat nähneet vuosien ajan miten se isovanhempi toimii. Usein ei ole kyse vain huonosta lapsuudesta vaan se vanhemman käytös monesti jatkuu myös vanhemmiten. Ihminen harvoin muuttuu, ellei itse halua.

Vierailija kirjoitti:

Boomerit ja boomereiden jälkeiset sukupolvet näyttää monet kasvaneen niin raskaassa psyykkisessä ympäristössä, että koko elämä on yhtä selviytymistä.

Koko heidän elämänsä perustuu erilaisiin defensseihin, ei mihinkään suunnitelmalliseen ja järkevään. Periaatteessa elämä voi olla ja usein onkin ihan normaalia, on käyty töissä, ruokittu lapset, huolehdittu että käyvät koulussa. Samaan aikaan kuitenkin kaikki vuorovaikutustavat on kamalan jäykkiä ja voi olla todella syviä tunnelukkoja. Näiden kanssa on sitten selvitty. Ja moni on sitä mieltä, että kun ne ulkoiset puitteet on olleet ihan OK, niin lapsuus on omalta lapselta mennyt mainiosti.

Mutta kun se lapsi aikuistuu ja haluaisi olla osa yhteiskuntaa, jossa ei voikaan mennä sen oman perheen defenssiperustaisten käytösmallien kautta, on aika ymmärrettävää, että voi tulla jooa halu katkoa välit.

Omat vanhempani eivät ole aikuisia ihmisiä. Ovat toki liki 80-vuotiaita, mutta henkisesti leikki-ikäisiä. Osaavat teoriatasolla paljon kaikenlaista, ja jopa yrittävät. Mutta ne omien lapsuusperheidensä vakavat mielenterveysongelmat näkyy alta vieläkin, vanhana. On todella raskasta. Ja he heittäytyvät minun lapsilleni. Hakevat minusta turvaa, jatkuvasti, mutta ovat kuitenkin samalla itsenäisiä ja päättävät itse asioistaan.

Tästä seuraa outo sotku. He tekevät koko ajan idioottimaisia valintoja, touhuavat kaikenlaista, tekevät isojakin taloudellisia toimia (tai jättävät tekemättä) ilman asianmukaista harkintaa. Sitten ongelmien tullessa kääntyvät minun puoleeni. Ja jos minulla on vaikeaa, tarjoavat köpöjä ratkaisuja ihan kuin olisivat suuria enkeleitä.

Joo, yksittäiset asiat ei ole isoja. Mutta ne toistuu viikottain, aina uusia ihmeellisiä ongelmia. He tarvitsisivat vuosien terapiaa, mutta eihän tässä maassa saa terapiaa nuoretkaan. Kyllä he elämänsä loppuun tuolla tyylillä saavat tolskattua, mutta minun ei liene mikään pakko menettää työllä ja vaivalla ja omilla ansaitsemillani rahoilla aikuisiällä rakentamaan mielenterveyttä sotkeutumalla jatkuvasti heidän verkkoihinsa.

Olen vain todennut, että yrittäkää olla tekemättä isoja taloudellisia tappioita, ja ottanut etäisyyttä. Eivät todellakaan siis vielä tarvitse mitään hoitoapua, että sikäli en näe mitään moraalista ongelmaa.

Sekä minun äitini että appivanhempani olivat tällaisia. Siis iältään ns. aikuisia mutta päästään lapsia.

Appivanhemmat kirjaimellisesti karkasi yrittäjiksi hornan tuuttiin, kun me olimme kuukauden lomalla. Siitä seurasi sitten kymmenen vuoden sotku ja kaikki tietenkin meni. Joka käänteessä yritimme neuvoa, mutta vain syvemmälle ahdinkoon soutivat väkisin.

Sen jälkeen he muuttivat väkisin vanhaan omakotitaloon taas hornaan, se olikin hometalo ja taas oltiin pulassa.

Äitini ei yhtään sen kummemmin, isältä jääty perintö hukkui viidessä vuodessa.

Koko ajan vingutaan ja koko ajan syyllistetään. Lopulta pantiin kaikki jäähylly, koska mikään ei kuitenkaan mitään auttanut ja on tämä omakin elämä.

Joskus alan melken itkeä kun kuulen miten muut saa itse apua ja tukea vanhemmiltaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Minulla oli periaatteessa ihan hyvä lapsuus. Päihteetön, väkivallaton ja taloudellisesti turvattu. Samalla kuitenkin minulla on kokemus hylkäämisestä ja näkymättömyydestä.

Minun kanssani ei oltu, leikitty tai vietetty aikaa. Vietin jatkuvasti aikaa yksin jo pienestä pitäen. Olin teillä tietymättömillä tunteja ilman että ketään kiinnosti. Myöhemmin äiti ja sisko ovat naureskelleet sitä, miten outo olin.

Perustin perheen, kuten siskonikin. Minun luonani ei käyty, lapsiani ei ikinä hoidettu, rahallista tukea en saanut. Ei muuten väliä, mutta siskon lapset olivat aina mummulassa ja kaikkei ostettiin.

Nyt yritetään syyllistää, kun en käy ja hoida äitiä. Edelleenkään lapseni eivät kiinnosta. Ja perheemme tuntuu olevan joku äidin ja siskon siunailun aihe. Miksi edes nähdä vaivaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järjestäen näissä kaikissa tapauksissa on sama tilanne. Joko lapsi kertoo aina vaan mikä on pielessä, vanhempi ei halua kuulla mitä lapsella on sanottavaa. TAI vanhempi ignooraa täysin kaiken, ei ole kykeneväinen edes kuulemaan mitään vaan samantien tulee täydellinen kieltoreaktio ja hiljaisuus. Mistään ei haluta edes keskustella.

Juuri näin. Sanoin äidilleni, etten enää jaksa kuunnella jatkuvaa arvostelua ja syyllistämistä ja äitini vastaus oli suurin piirtein: "Kaikkeni olen teidän eteen tehnyt, terapiassakin kävin, että osaisin olla hyvä äiti, mutta mitään en osaa tehdä oikein." Kun on tuollaista uhriutumista kuunnellut koko elämän, ei sitä jaksa enää. Antaa olla, kun ei näe omassa toiminnassaan mitään väärää. Puhuu itsestään usein vielä kolmannessa persoonassa. "Äitis sitä, äitis tätä".

Miten on? Osaako äitisi mielestäsi tehdä mitään oikein? Luen vain, kaiken sen mitä äitisi tekee mielestäsi väärin. Ehkä se olet oikeasti sinä, joka olet se väärin, jos toinen vaan yrittää ja yrittää ja koskaan ei kelpaa sinulle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Narsku on narsku eikä muuksi muutu. Jos lapsi voi paremmin ilman että on vanhempansa vaikutuspiirissä, niin silloinhan ratkaisu on varmasti oikea. Mitäpä sitä enää sitten miettimään sen enempää.

Tottakai jokainen voi paremmin kun ympärillä on vain myötäileviä ja samaa mieltä olevia ihmisiä. Mutta sopii kysyä, että kuka se narsku lopulta silloin on?

On ollut mielenkiintoista lukea muiden kokemuksia. Ei kannata pitää yhteyttä, jos siltä tuntuu. Yhteys on hyvä korjata, jos siltä tuntuu. Jokainen toimikoon itselleen parhaaksi näkemällään tavalla.

Lapsesi teki oikein.

Tämän ketjun voisi lähettää sellaisenaan kustantajalle. Finlandia- palkinto tulisi ensi vuonna kirjallisuuskenttää uudistavalle kohuromaanille. Kuka teistä lähtisi Linnan juhliin?

Keksikääs teokselle vielä hyvä nimi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Aika lailla vedät mutkat suoraksi tuossa, mutta tyypillistä näille tietyn ikäpolven ihmisille. Varmasti ajattelet olevasi täydellisen oikeassa TOISEN ihmisen kokemuksesta.

Itse olen kokenut järkyttävää vihamielisyyttä, lyttäämistä, vähättelyä, passiivisagressiivisuutta ja henkistä väkivaltaa. Toki vastapuoli on aina kieltänyt kaiken. Asia on niin kuin hän sanoo siinä hetkessä. Jos esim hän sanoo, että ei ole vihainen, niin siten asia on niin. Vaikka kaikki teot huutaisi muuta ja jokainen ihminen näkisi sen. On siis täysin sokea omalle käytökselleen. Minkä minä sille voin. Voin vaan huolehtia itsestäni ja omista asioistani. Enkä todellakaan halua olla tuollaisen ihmisen lähellä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli periaatteessa ihan hyvä lapsuus. Päihteetön, väkivallaton ja taloudellisesti turvattu. Samalla kuitenkin minulla on kokemus hylkäämisestä ja näkymättömyydestä.

Minun kanssani ei oltu, leikitty tai vietetty aikaa. Vietin jatkuvasti aikaa yksin jo pienestä pitäen. Olin teillä tietymättömillä tunteja ilman että ketään kiinnosti. Myöhemmin äiti ja sisko ovat naureskelleet sitä, miten outo olin.

Perustin perheen, kuten siskonikin. Minun luonani ei käyty, lapsiani ei ikinä hoidettu, rahallista tukea en saanut. Ei muuten väliä, mutta siskon lapset olivat aina mummulassa ja kaikkei ostettiin.

Nyt yritetään syyllistää, kun en käy ja hoida äitiä. Edelleenkään lapseni eivät kiinnosta. Ja perheemme tuntuu olevan joku äidin ja siskon siunailun aihe. Miksi edes nähdä vaivaa.

Pitämällä etäisyyttä luulet, että tilanne parantuu? Se ettet käy, etkä hoida auttaa? Että teistä tulee läheisiä ja jaatte asioita? Olit ihan itse teillä tietymättömillä ja sitten ihmettelet ettei muita kiinnostanut? Kiinnostiko sinua heidän seuransa? Katso peiliin. Jokainen mahdollisuus ja yritys jota sinulta odotetaan taitaa mennä siihen, että itse vetäydytään ja sitten ihmettelet miksi et ole porukassa.

*Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä. *

Sama 'kuva' tuli mullekin. Mulla menisi viikko aikaa toipua, rankkaa

Nämä samat kommentit toistuu täällä usein ja yhtä sakeana. Harvoin luen ja silloinkin eka sivun ja pari viimeistä.