Kerro Väinö Linnan romaanin "Tuntematon sotilas" LUKEMISEN perusteella läheisin henkilöhahmosi.

Vilho Koskela.

Vierailija kirjoitti:

Ah, ihana ketju. 

Minulla on kaksi vastausta.

Lempihahmoni kirjasta on Rokka. Rokka on innostava, viihdyttävä, ylivoimaisuudessaan turvallinen hahmo jossa on maagisuutta enemmän kuin kenessäkään muussa hahmossa. Ripaus yliluonnollisuutta (joka tottakai kirjan maailmassa on vain psykologiaa, Rokka on kykenevä toimimaan tunteettomasti ja irrottamaan emotionaalisen minänsä tilanteista. Rokan voisi tulkita jopa funktionaaliseksi psykopaatiksi, eli henkilöksi joka valitsee toimia enimmäkseen normien mukaan vaikka mm. ei koe empatiaa eikä stressiä (en nyt siis väitä, että Rokka on psykopaatin kuvaus, mutta mielestäni kyseessä on kiinnostava näkökulma)). Kohtauksen joissa Rokka on mukana, ovat usein kirjan vetävimpiä.

Mutta otsikossa kysyttiin läheisintä hahmoa, ja taidan olla tähän mennessä ainoa, joka tämän vastauksen antaa (en lukenut vielä koko ketjua). Minulle läheisin hahmo on Rahikainen. Rahikainen ei ole pidetty hahmo, veikkaan että moni saattaisi listata hänet jopa inhokikseen. Rahikaisen luonteenpiirteet eivät yleisesti ole suomalaisessa kulttuurissa arvostettuja, ja ehkä hahmon läheisyys itselleni jotenkin liittyy tähän. Itse en välitä esim. suursuosikeista Koskelasta ja Hietasesta. Koskela on mielestäni hahmona (ei persoonana) ikävä, enkä jotenkin ymmärrä tuollaista passiivista ihmistyyppiä. Hietanen on kyllä sympaattinen, hyvä ihminen, mutta yksioikoisuudessaan jopa pitkästyttävä. Rahikainen pelaa omaa peliään, pelaa sitä hyvin, omassa todellisuudessaan ilman suurta kiinnostusta tai samaistumista muihin ympärillään. Tavallaan hän on joukon itsenäisin hahmo, tulee ja menee niin kuin lystää, ottaa ilon irti sieltä mistä voi. Hänellä ei ole tarvetta näyttää muille mitään, vakuuttaa ketään, hän ei kaipaa ulkoista validiointia keneltäkään. Vaikka tämä mentaliteetti ottaa muotoja jotka ovat moraalisesti arveluttavia, niin perusasenteena samaistun juuri siihen. 

Varas ja parittaja.

Ehdottomasti Hietanen, pelosta huolimatta ei jäätynyt..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lammio tekee työnsä armeijan kantaupseerina niin kuin pitääkin. Johtaa joukkojaan edestä, eikä takaa, kuten vastapuolen upseerit ja politrukit.

Mäkään en ole koskaan ymmrtänyt Lammion dissausta. Hän on kiistämättä rohkea, johtaa joukkojaan edestä niinkuin pitääkin ja myös tehokas upseeri. Toki on ylimielisen oloinen, eikä alaiset erityisesti hänestä tykkää, mutta upseerin velvollisuus on suorittaa annetut tehtävät tehokkaasti eikä mielistellä alaisiaan. Lammion ja Koskelan johtamistyylit ja persoonat ovat erilaisia, mutta kummatkin suoriutuvat tehtävästään menestyksekkäästi.

Niin, molemmat kaatuvat...

Lammio ei kaatunut.

Ei se niin tarkkaa ole.

Vierailija kirjoitti:

Ah, ihana ketju. 

Minulla on kaksi vastausta.

Lempihahmoni kirjasta on Rokka. Rokka on innostava, viihdyttävä, ylivoimaisuudessaan turvallinen hahmo jossa on maagisuutta enemmän kuin kenessäkään muussa hahmossa. Ripaus yliluonnollisuutta (joka tottakai kirjan maailmassa on vain psykologiaa, Rokka on kykenevä toimimaan tunteettomasti ja irrottamaan emotionaalisen minänsä tilanteista. Rokan voisi tulkita jopa funktionaaliseksi psykopaatiksi, eli henkilöksi joka valitsee toimia enimmäkseen normien mukaan vaikka mm. ei koe empatiaa eikä stressiä (en nyt siis väitä, että Rokka on psykopaatin kuvaus, mutta mielestäni kyseessä on kiinnostava näkökulma)). Kohtauksen joissa Rokka on mukana, ovat usein kirjan vetävimpiä.

Mutta otsikossa kysyttiin läheisintä hahmoa, ja taidan olla tähän mennessä ainoa, joka tämän vastauksen antaa (en lukenut vielä koko ketjua). Minulle läheisin hahmo on Rahikainen. Rahikainen ei ole pidetty hahmo, veikkaan että moni saattaisi listata hänet jopa inhokikseen. Rahikaisen luonteenpiirteet eivät yleisesti ole suomalaisessa kulttuurissa arvostettuja, ja ehkä hahmon läheisyys itselleni jotenkin liittyy tähän. Itse en välitä esim. suursuosikeista Koskelasta ja Hietasesta. Koskela on mielestäni hahmona (ei persoonana) ikävä, enkä jotenkin ymmärrä tuollaista passiivista ihmistyyppiä. Hietanen on kyllä sympaattinen, hyvä ihminen, mutta yksioikoisuudessaan jopa pitkästyttävä. Rahikainen pelaa omaa peliään, pelaa sitä hyvin, omassa todellisuudessaan ilman suurta kiinnostusta tai samaistumista muihin ympärillään. Tavallaan hän on joukon itsenäisin hahmo, tulee ja menee niin kuin lystää, ottaa ilon irti sieltä mistä voi. Hänellä ei ole tarvetta näyttää muille mitään, vakuuttaa ketään, hän ei kaipaa ulkoista validiointia keneltäkään. Vaikka tämä mentaliteetti ottaa muotoja jotka ovat moraalisesti arveluttavia, niin perusasenteena samaistun juuri siihen. 

En ole kaikesta samaa mieltä mutta hienosti analysoitu ja kirjoitettu!

Autio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ah, ihana ketju. 

Minulla on kaksi vastausta.

Lempihahmoni kirjasta on Rokka. Rokka on innostava, viihdyttävä, ylivoimaisuudessaan turvallinen hahmo jossa on maagisuutta enemmän kuin kenessäkään muussa hahmossa. Ripaus yliluonnollisuutta (joka tottakai kirjan maailmassa on vain psykologiaa, Rokka on kykenevä toimimaan tunteettomasti ja irrottamaan emotionaalisen minänsä tilanteista. Rokan voisi tulkita jopa funktionaaliseksi psykopaatiksi, eli henkilöksi joka valitsee toimia enimmäkseen normien mukaan vaikka mm. ei koe empatiaa eikä stressiä (en nyt siis väitä, että Rokka on psykopaatin kuvaus, mutta mielestäni kyseessä on kiinnostava näkökulma)). Kohtauksen joissa Rokka on mukana, ovat usein kirjan vetävimpiä.

Mutta otsikossa kysyttiin läheisintä hahmoa, ja taidan olla tähän mennessä ainoa, joka tämän vastauksen antaa (en lukenut vielä koko ketjua). Minulle läheisin hahmo on Rahikainen. Rahikainen ei ole pidetty hahmo, veikkaan että moni saattaisi listata hänet jopa inhokikseen. Rahikaisen luonteenpiirteet eivät yleisesti ole suomalaisessa kulttuurissa arvostettuja, ja ehkä hahmon läheisyys itselleni jotenkin liittyy tähän. Itse en välitä esim. suursuosikeista Koskelasta ja Hietasesta. Koskela on mielestäni hahmona (ei persoonana) ikävä, enkä jotenkin ymmärrä tuollaista passiivista ihmistyyppiä. Hietanen on kyllä sympaattinen, hyvä ihminen, mutta yksioikoisuudessaan jopa pitkästyttävä. Rahikainen pelaa omaa peliään, pelaa sitä hyvin, omassa todellisuudessaan ilman suurta kiinnostusta tai samaistumista muihin ympärillään. Tavallaan hän on joukon itsenäisin hahmo, tulee ja menee niin kuin lystää, ottaa ilon irti sieltä mistä voi. Hänellä ei ole tarvetta näyttää muille mitään, vakuuttaa ketään, hän ei kaipaa ulkoista validiointia keneltäkään. Vaikka tämä mentaliteetti ottaa muotoja jotka ovat moraalisesti arveluttavia, niin perusasenteena samaistun juuri siihen. 

En ole kaikesta samaa mieltä mutta hienosti analysoitu ja kirjoitettu!

Kiitos! Ihan keskustelun ylläpidon vuoksi, haluatko avata mistä olet eri mieltä? :)

Vilho Koskela

Itse huomaan, kuinka vaikeaa on erottaa kirja ja elokuva (Laineen) toisistaan. Meinasin jo vastata samastuvani Lahtiseen, mutta sitten aloin miettiä, että tykkäänkö vain Veikko Sinisalosta niin kovasti. Kirjan Lahtinen taisi olla vähän herkkänahkainen tosikko.

Määttä. Läheisin hahmo itselleni on Määttä. Joku edellinen kirjoittaja kuvaili Rahikaista kirjan itsenäisimmäksi henkilöksi, mielestäni Määttä on toinen samanmoinen, mutta puhtaampi ja selkärankaisempi. Määtällä on omat juttunsa ihan itsensä kanssa, tarkkailija.

Koskela.

Voisitteko te (sinä?) Koskelan listaajat vähän analysoida valintaanne? Nyt tulee vaikutelma, että Vilho on Vaitelijaiden valinta, kai sattuneesta syystä :P

Vierailija kirjoitti:

Vilho Koskela.

Linna on luonut hänestä ihannesotilaan, lieneekö tuollaista koskaan ollut olemassakaan. Tuskin. Hän tekee eikä niinkään puhu. Osaa antaa tunnustusta muille,ei kerjää kunniaa itselleen. Tajuaa sodan mielettömyyden mutta ei purnaa väistämätöntä vastaan. Kaatui lopussa eli Pentinkulmalle lähti suruviesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vilho Koskela.

Linna on luonut hänestä ihannesotilaan, lieneekö tuollaista koskaan ollut olemassakaan. Tuskin. Hän tekee eikä niinkään puhu. Osaa antaa tunnustusta muille,ei kerjää kunniaa itselleen. Tajuaa sodan mielettömyyden mutta ei purnaa väistämätöntä vastaan. Kaatui lopussa eli Pentinkulmalle lähti suruviesti.

Onko ihannesotilaisuus jotenkin tavoiteltava tila? Miksi juuri ihannesotilas on hahmona jotenkin läheisin värikkäästä ja inhimilisestä hahmokavalkadista?

Omasta mielestäni Koskela kuvaa lähinnä sisällissodan kaikuja ja välttämätöntä sopeutumista, lahjakkaan häviäjän tragediaa. Koskela pitää turpansa kiinni, koska se setti mikä sieltä haluaa ulos ajaisi hänet väistämättä vaikeuksiin. Koskela on pehmeydestään huolimatta kyvykäs, mutta kynttilä pysyy vakan alla.

Koskela oli aika ylikäveltävä vätys. Ei osannut pitää kuria ja auktoriteettia. Miehet kyllä totteli kun halusivat, mutta ristiriitatilanteissa Koskela jäi usein hopealle.  Esimerkkinä Rahikainen ja keksilöiden palautus töpinään ("nuo täytyy palauttaa, "eihän myö niitä kaikkia", johon Koskela että "jaha").   Samoin vangin ampumisessa Koskela oli täysin näkymätön ja jätti koko homman Hietasen harteille.

Rahikainen on kai vähän kiero, mutta tuo kirjaan paljon huumoria. Kirjan ensimmäinen dialogikin taisi olla Rahikaiselta. Selvisi myös loppuun asti, varmaan siksi ettei omassa mielessään edes käynyt varsinaisesti sotaa, hoiteli vain omia juttujaan siinä ympäristössä missä kohtalon oikusta sattui olemaan.

Vierailija kirjoitti:

Rahikainen on kai vähän kiero, mutta tuo kirjaan paljon huumoria. Kirjan ensimmäinen dialogikin taisi olla Rahikaiselta. Selvisi myös loppuun asti, varmaan siksi ettei omassa mielessään edes käynyt varsinaisesti sotaa, hoiteli vain omia juttujaan siinä ympäristössä missä kohtalon oikusta sattui olemaan.

Jäin miettimään tätä ketjua ja lainaamani viestin viimeistä huomiota: en tiedä onko se ollut tarkoituksellista vai alitajuista, mutta vaikuttaa siltä, että Linna kirjoitti kaikki sotaan henkilökohtaisesti tai tunteellisesti kuolemaan: sydämellinen Hietanen, sisäisesti konfliktinen Koskela, aatteen paloa puhkuva Lahtinen, sisäisesti kärsivät Lehto ja Riitaoja, idealistinen Kariluoto, innokas Asumaniemi...

Sen sijaan sotaan tunteen tasolla etäisyyttä pitävät selviävät vähällä: vain itsestään välittävä Rahikainen, kaiken huumorilla ottava Vanhala, tarkkaileva Määttä, hölmön oloiset Salo ja Sihvonen... Ja näiden välimuotona Rokka, joka haavoittuu. Rokka välitti pientilastaan ja otti kotialueensa miehittämisen ja sen takaisin saamisen henkilökohtaisesti. 

Rokka ehdottomasti.

Korpelaan samaistun, olen eläinrakas ja yhtä kova kiroilemaan.

M30

Lehto on lempparini, ja ehkä tarkastelen häntä sitten vähän jotkin lasit silmillä, mutta en sanoisi hänen olevan psykopaatti. Psykopaatti olisi jättänyt poloisen Riitaojan konttaamaan suolle ja myöhemmin kysyttäessä valehdellut, ettei ole nähnyt koko miestä. Sillä tavoinhan Lehto olisi saanut mahdollisuuden päästä inhoamastaan Riitaojasta eroon, mutta sen sijaan hän ainoana (!) pysähtyi ja pakotti Riitaojan nousemaan ja jatkamaan matkaa. Tämä teko saattoi pelastaa Riitaojan hengen, vaikkakin sitten vain hetkellisesti. 

En myöskään ajattele, että Lehto vihaa Riitaojaa Riitaojan itsensä takia, vaan koska näkee Riitaojassa saman heikkouden, jonka on pyrkinyt itsestään kaikin keinoin hävittämään.

Vierailija kirjoitti:

Koskela oli aika ylikäveltävä vätys. Ei osannut pitää kuria ja auktoriteettia. Miehet kyllä totteli kun halusivat, mutta ristiriitatilanteissa Koskela jäi usein hopealle.  Esimerkkinä Rahikainen ja keksilöiden palautus töpinään ("nuo täytyy palauttaa, "eihän myö niitä kaikkia", johon Koskela että "jaha").   Samoin vangin ampumisessa Koskela oli täysin näkymätön ja jätti koko homman Hietasen harteille.

Rahikainen, Määttä ja Lehtohan olivat hyvän aikaa jo käyneet hakemassa hieman ylimääräisiä ruokia. Koskela salli tämän, kunhan ne jaettiin koko joukkueelle. Alkuun he palailivat salareittejä metsien kautta, mutta menestys sai heidät varomattomiksi ja jäivät sitten rysän päältä kiinni Lammiolle. Sittemmin Koskela otti Rahikaisen lähetikseen edellisen lähetin kaaduttua, juuri jotta Rahikaisella olisi paremmat mahdollisuudet liikkua "vänrikki Koskelan asialla". Eli salaiset ruokalisät saattoivat jatkua. Linna on kertonut, että sodan oleellisimmat jatkuvat tunteet ovat nälkä, kylmä, univaje sekä pelko. Koskela ei siis ollut "jaha" eikä "ylitsekäveltävä vätys", vaan tässä kuten jatkuvasti kaikessa muussakin hieno hahmo, joka itseään korostamatta haki kokonaisuuden sekä omien miestensä etua. Hän ei kaivannut pokkurointia, huutoja, turhia krumeluureja tai vessapolkujen koristekivetyksiä, vaan sai luontaisesti miestensä arvostuksen olemalla luontaisesti heidän puolellaan.

Hän oli myös ainoa upseeri, joka antoi myös sodankäyntilahjakkuus Rokan touhuta rokkamaisella vapaalla liekillä eikä joutunut kahnauksiin tämän kanssa. (No lopussa Jalovaara olisi ilmeisesti osannut arvostaa Rokkaa pidemmän päälle, ensimmäisen uintivälikohtauksen jälkeen siispä. Siksihän Rokka kertoi hänelle nopeasti jäljelle jäävien miesten hyvistä puolista.)

tiedä läheisyydestä, mutta suosikkejani ovat aina olleet Rokka, Koskela ja Vanhala, khihihihihi.