Kerro Väinö Linnan romaanin "Tuntematon sotilas" LUKEMISEN perusteella läheisin henkilöhahmosi.

Lammio ei ollut aivan niin nuhteeton kuin hänen johtamistyylinsä ihannoijat väittävät. Kasarmilta lähtöiltana Lammio poistui luvatta saatille kanttiinissa työskennelleen lotan mukana. Flaksi ei käynyt, minkä jälkeen Lammio palasi koolla olleeseen komppaniaan muina miehinä juuri ennen iltahartauden alkua.

"Lammio otti komppanian vastaan päivystäjältä ja ilmoitti sen kaptenille. Kaarna oli huomannut Lammion tulon ja vältti katsomasta tätä. Hän ei sietänyt upseeriltakaan mitään omin päin otettuja vapauksia, vieläpä häntä ärsytti Lammion tapaus erikoisesti. Hän sanoikin matalalla äänellä, niin ettei komppania kuullut:

- Komppania on hälytysvalmiudessa ja siis poistumiskiellossa. Tietääkseni luutnantti kuuluu myöskin komppaniaan.

- Kyllä kuulun, herra kapteeni.

- No. Paikoillenne sitten."

Ja kun sotamies Korpela, se hevosmies, saapui täydennysmieheksi mutta ei ilmoittautunut asianmukaisella tavalla:

"Lammio aikoi jo korottaa ääntään, mutta muisti samassa, että häntä oli ankarasti varoitettu miesten turhasta ärsyttämisestä, ja hillitsi itsensä."

Tarkoittaa sitä, että ylemmät esimiehet eivät pitäneet Lammion toimintatapaa parhaana mahdollisena edes sen ajan sotilaskurin mittapuulla ja tositilanteessa.

Lähtö Petroskoin valtauksen jälkeen taas rintamalle meni kirjan mukaan käytännössä niin, että Lammio synnytti ylimielisyydellään niskoitteluhalun, jonka Koskela sai puretuksi näyttämällä esimerkkiä, jolloin lähtökäsky tuli täytetyksi määräajassa eikä tilanne kärjistynyt sen enempää.

Kaikissa näissä on hyvä muistaa, että esikuvien tietynasteisesta todellisuuspohjasta huolimatta Linna rakensi henkilöhahmonsa taiteellisella vapaudella ja kuljetti nämä henkilöt itse kehittelemiensä tapahtumainkulkujen läpi. Linna kuvasi myös sitä, kuinka henkilöhahmot muuttuivat ajan kuluessa, esimerkiksi Hietanen vakavoitui. Lukijat voivat toki vapaasti kuvitella, mitä henkilöhahmoille olisi tapahtunut, jos tarina olisi edennyt toisin. Olisiko Lehto pärjännyt upseerina, jos Kaarna olisi lähettänyt hänet upseerikouluun - Lehdon tehtävät olisivat silloin olleet toiset kuin kirjassa. Tai miten Lammiolle olisi käynyt, jos tarina olisi kuljettanut hänet pahempiin paikkoihin. Koskelan gloria perustui toiminnallisen esimerkin näyttämiseen muodollisuuksista piittaamatta, mutta se olisi kärsinyt todella pahan kolauksen, jos vihollinen olisi aktivoitunut tosissaan juuri kiljuryyppäjäisten aikana. Lammiokin muuten oli päihtynyt nuhdellessaan sammuneen Koskelan miehiä tapauksen johdosta.

Oman tulkintani mukaan Linna haastaa lukijan pohtimaan sitä, että ominaisuuksiltaan kaikin puolin ihanteellista sotilasta ei ehkä ole olemassakaan vaan sattuma määrää, mitkä hyvät ja mitkä huonot ominaisuudet ratkaisevat lopputuloksen asioiden mennessä niin kuin ne menevät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä itselleni on aina kolahtaneet eniten Koskela ja Hietanen. Suomalaisia miehiä ja johtajia parhaimmillaan - johdetaan edestä, omalla esimerkillä ja omalla riskillä, ollaan tavallisen rivimiehen puolella. Riskihän myös realisoituu molempien kohdalla kirjan loppupuolella.

Hietanen ehkä, mutta kyllä Koskela oli johtajana täys lapanen, vaikka olikin rohkea sotilas. Olisikohan tosipaikan tullessa onnistunut? Miehet olisivat hiljalleen ottaneet itselleen enemmän ja enemmän vapauksia. Lammio kuvataan vittumaiseksi, mutta hänen ongelmansa oli ammattiupseerius, komppanianpäällikkyys ja sen mukana tulleet vaatimukset ja sääntöjen noudattaminen, mutta hän oli hyvä johtaja ja johti edestä. Toinen oli alun kapteeni Kaarna, joka tosin tapatti tyhmyyttään itsensä.

Toinen hyvä sotilas, mutta huono johtaja oli Rokka. Haki myös miestensä suosiota aukomalla päätään ylemmille.

Edelleenkin olen sitä mieltä, että oikea johtaja oli myös alikersantti Mäkilä, vaikkei etulinjassa sotinutkaan.

Kaarna ei tapattanut itseään tyhmyyttään, vaan tahallaan. Tämän ymmärsi kai yksin Koskela, jota hämmensivät illalla Kaarnan viimeiset sanat "vanha mies jo..." Joten heti huono alku sodalle, joka tullaankin häviämään.

Kyllä Kaarna tapatti itsensä tyhmyyttään, näyttämisenhaluaan ja ylimielisyyttään viholliseen nähden ja se oli naamioitu esimerkiksi miehille. Miksi hän olisi tahallaan itsensä tapattanut? Mikään ei viitannut siihen. Tuossa vaiheessa ei vielä tiedetty, ettei sotaa voitetakaan. Turhaa kuvitelllakaan, ettei Kaarnalle ammattisotilaana olisi ollut mielessä mahdolliset ylennykset. Tietenkin Linna tiesi lopputuloksen, mutta jos miettii, mitä Kaarna oikeasti olisi tehnyt?

Siis Kaarnahan kuoli siksi, että komppania oli jumittunut tulikasteessaan suolle makaamaan ja Kaarna tiesi miten tärkeää on, että tulikaste onnistuu. Se antaa itsevarmuutta. Kaarna tsemppasi ensin ohimennen Kariluotoa, joka oli jäätynyt, sen jälkeen miehistöä ottamalla riskin. Riski kostautui. Mitään itsetuhoista tässä ei ollut, vaan yritys repäistä komppania liikkeelle. Kaarna maksoi siitä hengellään.

Vierailija kirjoitti:

Lammio ei ollut aivan niin nuhteeton kuin hänen johtamistyylinsä ihannoijat väittävät. Kasarmilta lähtöiltana Lammio poistui luvatta saatille kanttiinissa työskennelleen lotan mukana. Flaksi ei käynyt, minkä jälkeen Lammio palasi koolla olleeseen komppaniaan muina miehinä juuri ennen iltahartauden alkua.

"Lammio otti komppanian vastaan päivystäjältä ja ilmoitti sen kaptenille. Kaarna oli huomannut Lammion tulon ja vältti katsomasta tätä. Hän ei sietänyt upseeriltakaan mitään omin päin otettuja vapauksia, vieläpä häntä ärsytti Lammion tapaus erikoisesti. Hän sanoikin matalalla äänellä, niin ettei komppania kuullut:

- Komppania on hälytysvalmiudessa ja siis poistumiskiellossa. Tietääkseni luutnantti kuuluu myöskin komppaniaan.

- Kyllä kuulun, herra kapteeni.

- No. Paikoillenne sitten."

Ja kun sotamies Korpela, se hevosmies, saapui täydennysmieheksi mutta ei ilmoittautunut asianmukaisella tavalla:

"Lammio aikoi jo korottaa ääntään, mutta muisti samassa, että häntä oli ankarasti varoitettu miesten turhasta ärsyttämisestä, ja hillitsi itsensä."

Tarkoittaa sitä, että ylemmät esimiehet eivät pitäneet Lammion toimintatapaa parhaana mahdollisena edes sen ajan sotilaskurin mittapuulla ja tositilanteessa.

Lähtö Petroskoin valtauksen jälkeen taas rintamalle meni kirjan mukaan käytännössä niin, että Lammio synnytti ylimielisyydellään niskoitteluhalun, jonka Koskela sai puretuksi näyttämällä esimerkkiä, jolloin lähtökäsky tuli täytetyksi määräajassa eikä tilanne kärjistynyt sen enempää.

Kaikissa näissä on hyvä muistaa, että esikuvien tietynasteisesta todellisuuspohjasta huolimatta Linna rakensi henkilöhahmonsa taiteellisella vapaudella ja kuljetti nämä henkilöt itse kehittelemiensä tapahtumainkulkujen läpi. Linna kuvasi myös sitä, kuinka henkilöhahmot muuttuivat ajan kuluessa, esimerkiksi Hietanen vakavoitui. Lukijat voivat toki vapaasti kuvitella, mitä henkilöhahmoille olisi tapahtunut, jos tarina olisi edennyt toisin. Olisiko Lehto pärjännyt upseerina, jos Kaarna olisi lähettänyt hänet upseerikouluun - Lehdon tehtävät olisivat silloin olleet toiset kuin kirjassa. Tai miten Lammiolle olisi käynyt, jos tarina olisi kuljettanut hänet pahempiin paikkoihin. Koskelan gloria perustui toiminnallisen esimerkin näyttämiseen muodollisuuksista piittaamatta, mutta se olisi kärsinyt todella pahan kolauksen, jos vihollinen olisi aktivoitunut tosissaan juuri kiljuryyppäjäisten aikana. Lammiokin muuten oli päihtynyt nuhdellessaan sammuneen Koskelan miehiä tapauksen johdosta.

Oman tulkintani mukaan Linna haastaa lukijan pohtimaan sitä, että ominaisuuksiltaan kaikin puolin ihanteellista sotilasta ei ehkä ole olemassakaan vaan sattuma määrää, mitkä hyvät ja mitkä huonot ominaisuudet ratkaisevat lopputuloksen asioiden mennessä niin kuin ne menevät.

Hahmoissa myös näkyy vahvasti Linnan suhtautuminen heidän esikuviinsa. Esimerkiksi Koskela on enemmän Linnan ihannekuva hyvästä upseerista kuin aidosti uskottava henkilö, Rokka puolestaan sellainen mitä Linna itse olisi halunnut olla, rento, pokkurointia inhoava ja kaikkien ihailema. (Todellisuudessa kirjan hahmoista Lahtisessa on ehkä eniten Linnaa itseään.) Sitten taas Linnan yleinen herraviha henkilöityy erityisesti Lammioon.

Vierailija kirjoitti:

Tositilanteessa olisin varmasti itse Riitaoja, sympatiani ovat hänen puolellaan. Lehdossa tunnistan paljon nuorempaa itseäni ja surettaa, että hän on itselleen niin kova. Mutta Hietanen on minulle silti hahmoista läheisin, ei siksi että samaistuisin, vaan siksi että yksinkertaisesti pidän hänestä ja hänen elämänasenteestaan. Ja murteesta!

Melkein täysin samaa mieltä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lammio ei ollut aivan niin nuhteeton kuin hänen johtamistyylinsä ihannoijat väittävät. Kasarmilta lähtöiltana Lammio poistui luvatta saatille kanttiinissa työskennelleen lotan mukana. Flaksi ei käynyt, minkä jälkeen Lammio palasi koolla olleeseen komppaniaan muina miehinä juuri ennen iltahartauden alkua.

"Lammio otti komppanian vastaan päivystäjältä ja ilmoitti sen kaptenille. Kaarna oli huomannut Lammion tulon ja vältti katsomasta tätä. Hän ei sietänyt upseeriltakaan mitään omin päin otettuja vapauksia, vieläpä häntä ärsytti Lammion tapaus erikoisesti. Hän sanoikin matalalla äänellä, niin ettei komppania kuullut:

- Komppania on hälytysvalmiudessa ja siis poistumiskiellossa. Tietääkseni luutnantti kuuluu myöskin komppaniaan.

- Kyllä kuulun, herra kapteeni.

- No. Paikoillenne sitten."

Ja kun sotamies Korpela, se hevosmies, saapui täydennysmieheksi mutta ei ilmoittautunut asianmukaisella tavalla:

"Lammio aikoi jo korottaa ääntään, mutta muisti samassa, että häntä oli ankarasti varoitettu miesten turhasta ärsyttämisestä, ja hillitsi itsensä."

Tarkoittaa sitä, että ylemmät esimiehet eivät pitäneet Lammion toimintatapaa parhaana mahdollisena edes sen ajan sotilaskurin mittapuulla ja tositilanteessa.

Lähtö Petroskoin valtauksen jälkeen taas rintamalle meni kirjan mukaan käytännössä niin, että Lammio synnytti ylimielisyydellään niskoitteluhalun, jonka Koskela sai puretuksi näyttämällä esimerkkiä, jolloin lähtökäsky tuli täytetyksi määräajassa eikä tilanne kärjistynyt sen enempää.

Kaikissa näissä on hyvä muistaa, että esikuvien tietynasteisesta todellisuuspohjasta huolimatta Linna rakensi henkilöhahmonsa taiteellisella vapaudella ja kuljetti nämä henkilöt itse kehittelemiensä tapahtumainkulkujen läpi. Linna kuvasi myös sitä, kuinka henkilöhahmot muuttuivat ajan kuluessa, esimerkiksi Hietanen vakavoitui. Lukijat voivat toki vapaasti kuvitella, mitä henkilöhahmoille olisi tapahtunut, jos tarina olisi edennyt toisin. Olisiko Lehto pärjännyt upseerina, jos Kaarna olisi lähettänyt hänet upseerikouluun - Lehdon tehtävät olisivat silloin olleet toiset kuin kirjassa. Tai miten Lammiolle olisi käynyt, jos tarina olisi kuljettanut hänet pahempiin paikkoihin. Koskelan gloria perustui toiminnallisen esimerkin näyttämiseen muodollisuuksista piittaamatta, mutta se olisi kärsinyt todella pahan kolauksen, jos vihollinen olisi aktivoitunut tosissaan juuri kiljuryyppäjäisten aikana. Lammiokin muuten oli päihtynyt nuhdellessaan sammuneen Koskelan miehiä tapauksen johdosta.

Oman tulkintani mukaan Linna haastaa lukijan pohtimaan sitä, että ominaisuuksiltaan kaikin puolin ihanteellista sotilasta ei ehkä ole olemassakaan vaan sattuma määrää, mitkä hyvät ja mitkä huonot ominaisuudet ratkaisevat lopputuloksen asioiden mennessä niin kuin ne menevät.

Hahmoissa myös näkyy vahvasti Linnan suhtautuminen heidän esikuviinsa. Esimerkiksi Koskela on enemmän Linnan ihannekuva hyvästä upseerista kuin aidosti uskottava henkilö, Rokka puolestaan sellainen mitä Linna itse olisi halunnut olla, rento, pokkurointia inhoava ja kaikkien ihailema. (Todellisuudessa kirjan hahmoista Lahtisessa on ehkä eniten Linnaa itseään.) Sitten taas Linnan yleinen herraviha henkilöityy erityisesti Lammioon.

Myös Hietasessa oli rentoutta ja rohkeutta, mitä Linna halusi itsellään olevan. Muistelisin Linnan olleen pientilallisen poika, joten jo sekin viittaa Hietaseen. Herraviha ilmeni myös suhtautumisessa kyvyttömään ja tosikkoon vääpeli Sinkkoseen, jonka tehtävät jäivät paljolti alikersantti Mäkilälle.

Linnan asetelmat olivat paljolti tuttuja. Alussa komppanian päällikkönä oli kaiken kokenut ja nähnyt vanha jääkärikapteeni, joka jouti kuollakin. Sitten muut upseerit olivat stereotypioita, löytyi sääntöjä noudattava kadettiupseeri (Lammio), omin kyvyin upseeriksi edennyt (Koskela) ja idealisti märkäkorva herraspoika (Kariluoto).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvää keskustelua. Toki näitä hahmoja alkaa olla vaikea hahmottaa, koska ne ovat limittyneet elokuviin niin voimakkaasti ja alkaneet elää omaa elämäänsä. Mutta yritetään. 

Lammio on stereotypia, mutta pidän hänestä. Kyllä vaan. Lammio on vettumainen upseeri, tai ainakin niin miehistö kokee. Tosiasiassa Lammio ei kuitenkaan ole sadisti, vaan kaikki pohjautuu tilanteen vaatimuksiin ja ajan upseerikoulun käyneenä Lammio on tietysti omaksunut muyös sen ajan johtajan opin. Ei siinä ole mitään väärää. Lammio on yhtä oikeassa kuin tämän päivän kuunteleva ja keskusteleva johtaja on omassaan. Aina on niitä jotka ei tykkää. Mielestäni Lammio kuitenkin oli mainio hahmo, joka sai aiheetta paskaa niskaan suomalaisissa asuvan herravihan vuoksi. 

Koskela on hahmona laimea, jotenkin olen aina kokenut näin. Hän ei sytytä, niin sanoakseni. Ja samanlainen on myös Hietanen.

Vanhala ei ole koominen hahmo, vaan hän on hyvin älykäs. Naureskelu kertoo hyvästä mielikuvituksesta ja ironiantajusta. Vanhalasta tuli varmasti hyvä isä aikanaan, jos perhettä sai.

Lehto on kuvattu erinomaisesti ja yksi kirjan hienoimmin kuvattuja kohtia on Lehdon viimeinen matka pimeässä metsässä. Samalla Lehdon hahmo avataan täydellisesti, taidokkaasti. Lehto oli psykopaatti, epämiellyttävä ihminen, mutta tällaisia ihmisiä on. Kukaan meistä ei haluaisi olla tämän miehen alaisuudessa, mutta matkan päästä näitä jollakin ilveellä ihannoidaan.

Rokka on alkanut elää omaa elämäänsä. Rokalla on hetkensä ja hän kuuluu siihen yhteen prosentiin, joka kykenee tappamaan vaistomaisesti ja pelottomasti. Hänen kaltaisensa ovat usein erikoisjoukoissa kykynsä vuoksi, mutta sen kyytipoikana tulee sitten liiallinen omaehtoisuus ja narsismi, jonka vuoksi erikoisjoukot ovat usein tarkassa kontrollissa. Ne nimittäin alkavat toimimaan omin päin, ellei niitä kontrolloi. Rokka oli juuri samanlainen ja alkoi turvonneen egonsa vuoksi vaatimaan itselleen erioikeuksia. Toki sopii suomalaiseen ihanteeseen miehestä, joka ei kumartele herroja, mutta pystyy toimimaan paremmin kuin muut. 

Kariluoto on hyvä hahmo, hieman alleviivattu, mutta se sallittakoon. Tänä päivänä Kariluoto olisi Flow-festareilla ja tekisi varmaan jotakin trendikästä työtä. Tuohon aikaan hän imi aikansa ihanteellisuuden, kunnes se ihanne mureni käsiin ja eteen jäi itsensä tapattaminen. Poikkeuksellista hahmossa oli myös se, että se pelkäsi ja pelosta meinasi tulla ongelma. Toisin kuin Riitaoja, Kariluoto pystyi saamaan pelkonsa kuriin koska hänellä oli siihen sivistyksellinen ja aseman määräämä pakko. 

Mistä päästään Riitaojaan, joka on kirjan paras hahmo. Hänelle naureskellaan, mikä on virhe. Riitaojia oli paljon ja niitä on edelleen. Hän sai mielenterveydellisiä ongelmia, koska oli herkkä. Kukaan ei halua olla Riitaoja, mutta hyvin moni on. Tämän asian tunnustaminen on vaikeaa, mutta sille ei voi mitään. Riitaoja saattoi olla kirjan täysijärkisin hahmo, joka vain oireili ihmisen typeryyttä omalla tavallaan hajoamalla henkisesti. Hän ei vain osannut peittää sitä kuten Kariluoto, tai kuten Rahikainen, joka oli pelkkä paskahousu kaverinsa pettäjä (Lehdon jättäminen, Rokan kusettaminen).

Tällaista. Monia muitakin hahmoja on, mutta nämä nyt tähän hätään tuli mieleen.

Tätä lukiessa juolahti mieleen, että jos Lehto olisikin ollut upseeri, hän olisi ollut hyvin Lammion kaltainen, ja päinvastoin tietysti myös. Tarpeeksi korkealle kohottuaan Lehto olisi hyvinkin voinut käyttäytyä samaan tapaan kuin Karjula.

Tuntematon on kyllä upea kirja, sen voi lukea vaikka kuinka monesti ja aina siitä avautuu jokin uusi puoli.

Lehto oli psykopaatti, jota Lammio ei ollut. Ei olisi Lehdosta tosielämässä voinut tulla upseeria, vaikka kirjassa Kaarna asiaa pohtiikin. Karjula ei ollut psyko, vaan ei osannut toimia lähes mahdottomassa tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä kirjasta on vaikea keskustella analyyttisesti, koska suurin osa ei ole romaania edes lukenut ja osa on lueskellut sieltä lähinnä jotakin one-linereita joita sitten toistelee. Tässäkin ketjussa on max 2 tyyppiä jotka on kirjan lukeneet ja lukemansa tajunneet. Joten ei kovin hedelmällistä keskustelua synny.

Minä olen kyllä lukenut, mutta 70-luvulla, joten en ole keskusteluun osallistunut.

Niin minäkin, niin paljon aikaa ja 13-14v tyttö ei paljon analysoinut kirjaa, joka oli pakko lukea. Nyt on mennyt vuosia etten ole pystynyt lukemaan kirjoja, joissa tapahtuu kamalia asioita, sotakirjoja en koskaan.

Ohi, mutta mitenhän se pieni tonkka kiljua - siis maksimissaan miedon vinkun vahvuista- sai perseet olalle isolta porukalta, monet sammuksiiin asti?

Ja mun tyyppinä Riitaoja ja antityyppinä se psykopaatti Lehto.

Mikä sen nuoren, juuri rintamalle tulleen sotilaan nimi oli, jolle Rokka yritti selittää asemasodan vaarallisuutta ja joka sai surmansa ollessaan ensimmäistä kertaa yksin vartiovuorossa? Henkilöhahmo jäi vahvasti mieleen.

Siis jostain syystä lukiolaisena eli hyvin iloisena, tulevasta toivekkaana unelmoivana tyttösenä Lehto oli se sielun sukulainen :D

Koska Hietasen kuolema sattui sieluun eniten, vastaan Hietanen. Jotain samaakin meissä on. Enköhän olisi itsekin kuollut sodassa, koska en olisi ikinä pystynyt mihinkään Lammion tai Rokan asenteeseen. Tai sitten olisin tuurilla pelastunut.

Luin kirjan 25-vuotiaana. Elokuvia en ole nähnyt, joten tämä pohjautuu nyt todellakin aidosti kirjaan. Pelottaa oikeastaan katsoa niitä elokuvia, koska kirja vaikutti minuun syvästi. Tulisin todennäköisesti vain pahalle mielelle siitä, miten tapahtumat on näytetty.

Vierailija kirjoitti:

Mikä sen nuoren, juuri rintamalle tulleen sotilaan nimi oli, jolle Rokka yritti selittää asemasodan vaarallisuutta ja joka sai surmansa ollessaan ensimmäistä kertaa yksin vartiovuorossa? Henkilöhahmo jäi vahvasti mieleen.

Hauhia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se hevosmies, joka tulitukseen joutuessa päästää hevosen irti valjaista ja siinä yhteydessä saa itse surmansa. "Viattomia luontokappaleita kiusaavat, mene, juokse pois!"

Tai sitten se muistaakseni romanitaustainen, joka kävi kauppaa ja naisissa tiöaisuuden tullen.

Jos joku muistaa nimiä niin saa laittaa. Hevoskohtaus, eli paras, oli jätetty pois uusimmasta elokuvasta.

Tarkoittanet hevosmiehellä Korpelaa ja kauppamiehellä Rahikaista, joskin kirjassa ei mainita mitään romanitaustaa. Kohtaus jossa Korpela kaatuu päästäessään hevosta valjaista ilmahyökkäyksen aikana on kyllä mukana kaikissa kolmessa elokuvaversiossa.

Korpela se olikin. Kyyninen ihmisvihaaja ja auktoriteettejä inhoava. Pitää enemmän eläimistä kuin ihmisistä. "Ei tartte tulla neuvomaan ikäni oon hevosta ajanut".

En tykkää Koukista yhtään ja oli täysin epäsopiva esittämään Korpelaa niin meni se kohtaus ja koko rooli ohi uusimmassa elokuvaversiossa. Ei ole Korpela mikään pullapoika.

Rahikainen, oikea kauppamies, haistaa kaupanteon mahdollisuuden olosuhteista riippumatta ja sotiminen ei kiinnostele.

Lammiohan se oli joka tämänkin pisti järjestykseen kun alkoi huorittelemaan lottaa ja uhkailemaan vaikka millä. Lammio ei kuunnellut sitä.

Lammiohan pisti gonahtaneet sotilaat ojennukseen kun olivat tauolla. Muistutti marssietäisyyksistä ja taistelukurista. Miehet irvisteli selän takana, mutta sitten pyyhki 155 millisten keskitys ja kaikki maastoutui - paitsi Lammio. Hän seisoi ryhdikkäänä upseerinvormussaan ja jatkoi puhetta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Miehistö alkoi vihata vielä enenmän, koska Lammio oli heitä rohkeampi.

Lammio oli myös eläinrakas ja adoptoi kulkukoiran. Miehistö kuitenkin hukutti viattoman koiran lampeen. Harmi kun Lammio ei saanut tekijää selville.

Onneksi Lammio pyysi uuden puhelimitse divisioonan esikunnassa palvelevalta ystävältään, eikä miehistö enää uskaltanut tehdä tälle toiselle koiralle mitään, koska Lammio olisi saanut sen selville.

En pitänyt siitä Aku Louhimiehen elokuvasta, mutta mielenkiintoisesti hän oli tajunnut tämän Lammion eläinrakkauden ja hieman alleviivannut sitä. 

Hyvä ketju muuten. Aina löytyy jotakin uutta.

Vierailija kirjoitti:

Lammio ei ollut aivan niin nuhteeton kuin hänen johtamistyylinsä ihannoijat väittävät. Kasarmilta lähtöiltana Lammio poistui luvatta saatille kanttiinissa työskennelleen lotan mukana. Flaksi ei käynyt, minkä jälkeen Lammio palasi koolla olleeseen komppaniaan muina miehinä juuri ennen iltahartauden alkua.

"Lammio otti komppanian vastaan päivystäjältä ja ilmoitti sen kaptenille. Kaarna oli huomannut Lammion tulon ja vältti katsomasta tätä. Hän ei sietänyt upseeriltakaan mitään omin päin otettuja vapauksia, vieläpä häntä ärsytti Lammion tapaus erikoisesti. Hän sanoikin matalalla äänellä, niin ettei komppania kuullut:

- Komppania on hälytysvalmiudessa ja siis poistumiskiellossa. Tietääkseni luutnantti kuuluu myöskin komppaniaan.

- Kyllä kuulun, herra kapteeni.

- No. Paikoillenne sitten."

Ja kun sotamies Korpela, se hevosmies, saapui täydennysmieheksi mutta ei ilmoittautunut asianmukaisella tavalla:

"Lammio aikoi jo korottaa ääntään, mutta muisti samassa, että häntä oli ankarasti varoitettu miesten turhasta ärsyttämisestä, ja hillitsi itsensä."

Tarkoittaa sitä, että ylemmät esimiehet eivät pitäneet Lammion toimintatapaa parhaana mahdollisena edes sen ajan sotilaskurin mittapuulla ja tositilanteessa.

Lähtö Petroskoin valtauksen jälkeen taas rintamalle meni kirjan mukaan käytännössä niin, että Lammio synnytti ylimielisyydellään niskoitteluhalun, jonka Koskela sai puretuksi näyttämällä esimerkkiä, jolloin lähtökäsky tuli täytetyksi määräajassa eikä tilanne kärjistynyt sen enempää.

Kaikissa näissä on hyvä muistaa, että esikuvien tietynasteisesta todellisuuspohjasta huolimatta Linna rakensi henkilöhahmonsa taiteellisella vapaudella ja kuljetti nämä henkilöt itse kehittelemiensä tapahtumainkulkujen läpi. Linna kuvasi myös sitä, kuinka henkilöhahmot muuttuivat ajan kuluessa, esimerkiksi Hietanen vakavoitui. Lukijat voivat toki vapaasti kuvitella, mitä henkilöhahmoille olisi tapahtunut, jos tarina olisi edennyt toisin. Olisiko Lehto pärjännyt upseerina, jos Kaarna olisi lähettänyt hänet upseerikouluun - Lehdon tehtävät olisivat silloin olleet toiset kuin kirjassa. Tai miten Lammiolle olisi käynyt, jos tarina olisi kuljettanut hänet pahempiin paikkoihin. Koskelan gloria perustui toiminnallisen esimerkin näyttämiseen muodollisuuksista piittaamatta, mutta se olisi kärsinyt todella pahan kolauksen, jos vihollinen olisi aktivoitunut tosissaan juuri kiljuryyppäjäisten aikana. Lammiokin muuten oli päihtynyt nuhdellessaan sammuneen Koskelan miehiä tapauksen johdosta.

Oman tulkintani mukaan Linna haastaa lukijan pohtimaan sitä, että ominaisuuksiltaan kaikin puolin ihanteellista sotilasta ei ehkä ole olemassakaan vaan sattuma määrää, mitkä hyvät ja mitkä huonot ominaisuudet ratkaisevat lopputuloksen asioiden mennessä niin kuin ne menevät.

Kun kirja julkaistiin 1954 niin tätä kapinakohtausta pidetiin kirjan epäuskottavimpana kohtauksena, koska se oli sijoitettu tapahtuvaksi varusmiesporukkaan. Siellä ei yksinkertaisesti ollut tällaisia kieltäytymisiä, koska kuri oli niin kova. Kieltäytymiset tapahtuivat reserviläisporukoissa ja niitä alkoi olla paljon syksystä 1941. Linna myönsi itsekin, että tapauksen sijoittaminen varusmiesporukkaan ei ollut oikein paras mahdollinen veto, mutta koska halusi tuoda ilmiön kuitenkin esille, niin sijoitti sen tuohon porukkaan. 

Muuten samaa mieltä. Tässä tapauksessa Koskelan tapa toimia oli oikea ja kapina purkautui. Lammio ei hanskannut sitä ja kenties lopputuloksena olisi ollut turhia linnatuomioita tai jopa teloituksia, jos Koskelaa ei olisi ollut.

Vierailija kirjoitti:

Ohi, mutta mitenhän se pieni tonkka kiljua - siis maksimissaan miedon vinkun vahvuista- sai perseet olalle isolta porukalta, monet sammuksiiin asti?

Ja mun tyyppinä Riitaoja ja antityyppinä se psykopaatti Lehto.

Tuommoiseen astiaan menee yleensä 20 litraa. Ihan pullahiivallakin päästään reippaasti yli kymmenen voltin. Siihen päälle vielä Mannerheimin tarjoamat parit juhlaryypyt. Jos ollaan oltu vuosi sotimassa välillä huonollakin syönnillä, niin alkaa pienempikin annos kolista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ohi, mutta mitenhän se pieni tonkka kiljua - siis maksimissaan miedon vinkun vahvuista- sai perseet olalle isolta porukalta, monet sammuksiiin asti?

Ja mun tyyppinä Riitaoja ja antityyppinä se psykopaatti Lehto.

Tuommoiseen astiaan menee yleensä 20 litraa. Ihan pullahiivallakin päästään reippaasti yli kymmenen voltin. Siihen päälle vielä Mannerheimin tarjoamat parit juhlaryypyt. Jos ollaan oltu vuosi sotimassa välillä huonollakin syönnillä, niin alkaa pienempikin annos kolista.

Eikä ollenkaan toleranssia.

Ah, ihana ketju. 

Minulla on kaksi vastausta.

Lempihahmoni kirjasta on Rokka. Rokka on innostava, viihdyttävä, ylivoimaisuudessaan turvallinen hahmo jossa on maagisuutta enemmän kuin kenessäkään muussa hahmossa. Ripaus yliluonnollisuutta (joka tottakai kirjan maailmassa on vain psykologiaa, Rokka on kykenevä toimimaan tunteettomasti ja irrottamaan emotionaalisen minänsä tilanteista. Rokan voisi tulkita jopa funktionaaliseksi psykopaatiksi, eli henkilöksi joka valitsee toimia enimmäkseen normien mukaan vaikka mm. ei koe empatiaa eikä stressiä (en nyt siis väitä, että Rokka on psykopaatin kuvaus, mutta mielestäni kyseessä on kiinnostava näkökulma)). Kohtauksen joissa Rokka on mukana, ovat usein kirjan vetävimpiä.

Mutta otsikossa kysyttiin läheisintä hahmoa, ja taidan olla tähän mennessä ainoa, joka tämän vastauksen antaa (en lukenut vielä koko ketjua). Minulle läheisin hahmo on Rahikainen. Rahikainen ei ole pidetty hahmo, veikkaan että moni saattaisi listata hänet jopa inhokikseen. Rahikaisen luonteenpiirteet eivät yleisesti ole suomalaisessa kulttuurissa arvostettuja, ja ehkä hahmon läheisyys itselleni jotenkin liittyy tähän. Itse en välitä esim. suursuosikeista Koskelasta ja Hietasesta. Koskela on mielestäni hahmona (ei persoonana) ikävä, enkä jotenkin ymmärrä tuollaista passiivista ihmistyyppiä. Hietanen on kyllä sympaattinen, hyvä ihminen, mutta yksioikoisuudessaan jopa pitkästyttävä. Rahikainen pelaa omaa peliään, pelaa sitä hyvin, omassa todellisuudessaan ilman suurta kiinnostusta tai samaistumista muihin ympärillään. Tavallaan hän on joukon itsenäisin hahmo, tulee ja menee niin kuin lystää, ottaa ilon irti sieltä mistä voi. Hänellä ei ole tarvetta näyttää muille mitään, vakuuttaa ketään, hän ei kaipaa ulkoista validiointia keneltäkään. Vaikka tämä mentaliteetti ottaa muotoja jotka ovat moraalisesti arveluttavia, niin perusasenteena samaistun juuri siihen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ohi, mutta mitenhän se pieni tonkka kiljua - siis maksimissaan miedon vinkun vahvuista- sai perseet olalle isolta porukalta, monet sammuksiiin asti?

Ja mun tyyppinä Riitaoja ja antityyppinä se psykopaatti Lehto.

Tuommoiseen astiaan menee yleensä 20 litraa. Ihan pullahiivallakin päästään reippaasti yli kymmenen voltin. Siihen päälle vielä Mannerheimin tarjoamat parit juhlaryypyt. Jos ollaan oltu vuosi sotimassa välillä huonollakin syönnillä, niin alkaa pienempikin annos kolista.

On se silti aika stydiä ainetta ollut jos joukkue ukkoja käytännössä sammuu 20 litran laakiin. Se olisi n. litra per mies, vähän reilu. Jos nyt ajattelee että kymmen volttista niin kyllä sillä laihat pojat ilman toleranssia känniin pääsee, mutta että menevät niin sekaisin kuin Hietanen tai sammuvat on jo outoa. Toisaalta nehän oli nuoria poikia, joten varmaan hyvänolon tunne pisti liioittelemaan ja esittämään. Mutta sitten Koskela oli jo kokeneempi ja hän oli ihan sekaisin jo korsulle mennessään eikä edes tunnistanut Mielosta. Eikä se kerennyt kuin vetää Kariluodon lasin tyhjäksi kun jo alkoi riehumaan ja menetti muistinsa. Huono viinapää kk-joukkueen miehillä. Lammio sentään säilytti jotenkin älynsä vaikka olikin tolkuttomassa humalassa ja kauhisteli kun kk-joukkue makasi sammuneena ja sen johtaja piti köyttää kiinni. Että jos vihollinen tulee niin mitäs sitten? Ja oikeassa oli.

Eläinrakas Mäkilä, joka sanoi hevoselleen, että se ei ole ihmises, se on suuremmas käres vähän ennen kun molemmat kuolivat.

Up