Menetin uupumuksen takia kaikki ystävät

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua alkoi itkettää, kun tajusin äsken, että ennen tätä tapahtumaketjua, luulin, että mulla on rakkaita ja hyviä ystäviä. Silti YKSIKÄÄN läheiseni ei ole kehoittanut, painostanut, patistanut, auttanut minua hakeutumaan hoitoon, vaikka ovat nähneet, miten luisun vuosi vuodelta syvemmälle tähän suohon. He ovat vain irtautuneet omille teilleen, kun en ole voinut kutsua heitä kylään, kun koti on missä kunnossa on tai voimat ovat riittäneet vain puoleen siitä yhteydestä mitä normaalisti. Lopulta ei edes siihen enää.

Onneksi ymmärsin itse lopulta eräänä päivänä, että olen todella sairas, vaikka kaikki ympärillä vaan tsemppasivat että kyllä se siitä ja oot niin hyvin pärjännyt noin vaikeassa elämäntilanteessa. Sitten tajusin ensin erään lisäkriisin vietyä voimat nollaan hakea terapeutin ja lopulta tämä terapeutti huolestui minusta tosissaan ja puhui minut näkemään tilanteen, että tarvitsen paljon vakavampaa hoitoa. Ja sitten sen jälkeen psykiatri auttoi minua näkemään tilannettani ja sen vakavuutta. 

Miten sinä kehtaat syllistää ystäviäsi?  Eivät  he ole mitään psykoterapeutteja, joiden pitäisi tajuta tuollaiset asiat. Ehkä heillä itselläänkin oli ongelmia. 

Mitä ihmeen syyllistämistä se on, jos omalla tahollaan jotain miettii?

-eri

No ihan selvää syylistämistä tuoli oli ystäviä kohtaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.

Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".

Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?

Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.

Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.

Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.

Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.

No pitäisikö se riski sitten vain ottaa siitä lisäpettymyksestä? Ja siitähän voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä ihmissuhteista? 

Tässä keskustelussa on lähinnä se, että aloittaja itse ei vastannut viesteihin eikä hän ottanut (vastavuoroisesti) yhteyttä myöhemmin ennen kuin vasta vuosien päästä. Täytyy sanoa, että itse olen laittanut muutaman viestin eräälle "läheiselleni" saamatta vastausta, varmaan vielä joskus laitan jonkun viestin mutta on se aika turhauttavaa jos ei toista osapuolta kiinnosta edes vastata tai ottaa itse yhteyttä. Kauanko sitä olettaisi että jaksaisi roikkua ja kysellä, kun toinen ei itse viitsi? On sitä elämässä muillakin välillä vaikeaa, eikä vain niillä jotka tuijottaa omaa napaa ja ei viitsi edes vuosiin olla yhteyksissä. 

Turhauttavaa se on varmasti. En ole ap, mutta minusta tämän ketjun pointti on ainoastaan toive, että ystävät voisivat yrittää ymmärtää että jotkut ihmiset ovat vaikean elämäntilanteen lamaannuttamia.

Tähän ketjuun on nyt kirjoittanut useampia, joilla on samanlaisia kokemuksia uupumuksesta, masennuksesta, surusta, yms. Itse en tosiaan pystynyt edes pitämään kotiani siistinä. Elämänhallintani lamaantui täysin. Eristäydyin ihan kokonaan.

Tämä ei tarkoita, että ystävien pitäisi loputtomasti joustaa tai ottaa kärsivällisesti yhteyttä yhä uudelleen ja uudelleen eikä koskaan kokea mitään turhautumista. Ainoastaan ymmärtää, että näinkin voi käydä elämässä jos on huono tuuri.

Toki niin voi käydä. Mutta monella muullakin voi olla vaikeaa ja uupumusta. Silloin vain ei kannata (kuten aloittaja) syyllistää muita, jos ei itse ole vuosiin pitänyt yhteyttä. Minä esim. toisaalta ymmärrän ettei "läheisestäni" kuulu ja siksi ajattelin myöhemminkin ottaa yhteyttä. Mutta toisaalta en ymmärrä, sillä kyllähän se viestii ettei vain kiinnosta tarpeeksi jos ei itsekään lähiaikoina ole yhteyksissä. Se on ihan ok jos ei juuri kiinnosta, minä toki teen siitä omat päätelmäni myös.

Jos teillä on joku läheinen ystävä mutta tulee joku masennus tms, niin ilmoittakaa siitä. Tyyliin:

"Anteeksi kun en juuri nyt jaksa olla yhteyksissä, minulla diagnosoitiin masennus (tms) ja kokoan tällä hetkellä voimiani. Olen sinuun lähiaikoina yhteyksissä, nyt keskityn vain voimaan paremmin. ja en ehkä kykene pitämään yhteyttä niin nopeasti. Olet rakas ja tärkeä, olen tukenasi jos tarvitset minua mutta jos kaikki on ns. ennallaan, hetken tässä hengähdän jotta jaksan taas paremmin" tjs. 

Luuletko että masentunut jaksaa laittaa tuollaista ilmoitusta kenellekään? Jaksamisen puute hävettää ja saa vetäytymään omiin oloihin.

Ei sitten varmaan jaksa. Kuten ei moni muukaan leikkauksesta toipuva, syöpäsairas, lapsi sairastaa, puoliso tai läheiset sairastaa, työssä ongelmia, taloushuolia, itsellä uupumista jne nimeä vaan. Ei sitä tarvii muidenkaan loputtomiin jaksaa kysellä masentuneelta kuulumisia, jos sitä itseään ei kiinnosta koskaan ja vuosiin mikään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua alkoi itkettää, kun tajusin äsken, että ennen tätä tapahtumaketjua, luulin, että mulla on rakkaita ja hyviä ystäviä. Silti YKSIKÄÄN läheiseni ei ole kehoittanut, painostanut, patistanut, auttanut minua hakeutumaan hoitoon, vaikka ovat nähneet, miten luisun vuosi vuodelta syvemmälle tähän suohon. He ovat vain irtautuneet omille teilleen, kun en ole voinut kutsua heitä kylään, kun koti on missä kunnossa on tai voimat ovat riittäneet vain puoleen siitä yhteydestä mitä normaalisti. Lopulta ei edes siihen enää.

Onneksi ymmärsin itse lopulta eräänä päivänä, että olen todella sairas, vaikka kaikki ympärillä vaan tsemppasivat että kyllä se siitä ja oot niin hyvin pärjännyt noin vaikeassa elämäntilanteessa. Sitten tajusin ensin erään lisäkriisin vietyä voimat nollaan hakea terapeutin ja lopulta tämä terapeutti huolestui minusta tosissaan ja puhui minut näkemään tilanteen, että tarvitsen paljon vakavampaa hoitoa. Ja sitten sen jälkeen psykiatri auttoi minua näkemään tilannettani ja sen vakavuutta. 

Miten sinä kehtaat syllistää ystäviäsi?  Eivät  he ole mitään psykoterapeutteja, joiden pitäisi tajuta tuollaiset asiat. Ehkä heillä itselläänkin oli ongelmia. 

Mitä ihmeen syyllistämistä se on, jos omalla tahollaan jotain miettii?

-eri

No ihan selvää syylistämistä tuoli oli ystäviä kohtaan. 

Mutta miten se on syyllistämistä, jos tuota ei lähetetä ystäville :D Haloo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.

Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".

Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?

Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.

Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.

Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.

Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.

No pitäisikö se riski sitten vain ottaa siitä lisäpettymyksestä? Ja siitähän voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä ihmissuhteista? 

Tässä keskustelussa on lähinnä se, että aloittaja itse ei vastannut viesteihin eikä hän ottanut (vastavuoroisesti) yhteyttä myöhemmin ennen kuin vasta vuosien päästä. Täytyy sanoa, että itse olen laittanut muutaman viestin eräälle "läheiselleni" saamatta vastausta, varmaan vielä joskus laitan jonkun viestin mutta on se aika turhauttavaa jos ei toista osapuolta kiinnosta edes vastata tai ottaa itse yhteyttä. Kauanko sitä olettaisi että jaksaisi roikkua ja kysellä, kun toinen ei itse viitsi? On sitä elämässä muillakin välillä vaikeaa, eikä vain niillä jotka tuijottaa omaa napaa ja ei viitsi edes vuosiin olla yhteyksissä. 

Turhauttavaa se on varmasti. En ole ap, mutta minusta tämän ketjun pointti on ainoastaan toive, että ystävät voisivat yrittää ymmärtää että jotkut ihmiset ovat vaikean elämäntilanteen lamaannuttamia.

Tähän ketjuun on nyt kirjoittanut useampia, joilla on samanlaisia kokemuksia uupumuksesta, masennuksesta, surusta, yms. Itse en tosiaan pystynyt edes pitämään kotiani siistinä. Elämänhallintani lamaantui täysin. Eristäydyin ihan kokonaan.

Tämä ei tarkoita, että ystävien pitäisi loputtomasti joustaa tai ottaa kärsivällisesti yhteyttä yhä uudelleen ja uudelleen eikä koskaan kokea mitään turhautumista. Ainoastaan ymmärtää, että näinkin voi käydä elämässä jos on huono tuuri.

Toki niin voi käydä. Mutta monella muullakin voi olla vaikeaa ja uupumusta. Silloin vain ei kannata (kuten aloittaja) syyllistää muita, jos ei itse ole vuosiin pitänyt yhteyttä. Minä esim. toisaalta ymmärrän ettei "läheisestäni" kuulu ja siksi ajattelin myöhemminkin ottaa yhteyttä. Mutta toisaalta en ymmärrä, sillä kyllähän se viestii ettei vain kiinnosta tarpeeksi jos ei itsekään lähiaikoina ole yhteyksissä. Se on ihan ok jos ei juuri kiinnosta, minä toki teen siitä omat päätelmäni myös.

Jos teillä on joku läheinen ystävä mutta tulee joku masennus tms, niin ilmoittakaa siitä. Tyyliin:

"Anteeksi kun en juuri nyt jaksa olla yhteyksissä, minulla diagnosoitiin masennus (tms) ja kokoan tällä hetkellä voimiani. Olen sinuun lähiaikoina yhteyksissä, nyt keskityn vain voimaan paremmin. ja en ehkä kykene pitämään yhteyttä niin nopeasti. Olet rakas ja tärkeä, olen tukenasi jos tarvitset minua mutta jos kaikki on ns. ennallaan, hetken tässä hengähdän jotta jaksan taas paremmin" tjs. 

Luuletko että masentunut jaksaa laittaa tuollaista ilmoitusta kenellekään? Jaksamisen puute hävettää ja saa vetäytymään omiin oloihin.

Ei sitten varmaan jaksa. Kuten ei moni muukaan leikkauksesta toipuva, syöpäsairas, lapsi sairastaa, puoliso tai läheiset sairastaa, työssä ongelmia, taloushuolia, itsellä uupumista jne nimeä vaan. Ei sitä tarvii muidenkaan loputtomiin jaksaa kysellä masentuneelta kuulumisia, jos sitä itseään ei kiinnosta koskaan ja vuosiin mikään. 

Mahtaisiko kukaan kuitenkaan syyllistää syöpäsairasta tai leikkauksesta toipuvaa siitä, ettei jaksa?

Minun pitkä kurjistumisen kierteeni - ja hiljaisuuteni - johtui nimenomaan läheisen sairastumisesta ja kuolemasta. Eipä sitäkään ole katsottu tässä ketjussa miksikään "oikeutukseksi" olla jaksamatta pitää yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.

Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".

Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?

Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.

Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.

Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.

Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.

No pitäisikö se riski sitten vain ottaa siitä lisäpettymyksestä? Ja siitähän voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä ihmissuhteista? 

Tässä keskustelussa on lähinnä se, että aloittaja itse ei vastannut viesteihin eikä hän ottanut (vastavuoroisesti) yhteyttä myöhemmin ennen kuin vasta vuosien päästä. Täytyy sanoa, että itse olen laittanut muutaman viestin eräälle "läheiselleni" saamatta vastausta, varmaan vielä joskus laitan jonkun viestin mutta on se aika turhauttavaa jos ei toista osapuolta kiinnosta edes vastata tai ottaa itse yhteyttä. Kauanko sitä olettaisi että jaksaisi roikkua ja kysellä, kun toinen ei itse viitsi? On sitä elämässä muillakin välillä vaikeaa, eikä vain niillä jotka tuijottaa omaa napaa ja ei viitsi edes vuosiin olla yhteyksissä. 

Turhauttavaa se on varmasti. En ole ap, mutta minusta tämän ketjun pointti on ainoastaan toive, että ystävät voisivat yrittää ymmärtää että jotkut ihmiset ovat vaikean elämäntilanteen lamaannuttamia.

Tähän ketjuun on nyt kirjoittanut useampia, joilla on samanlaisia kokemuksia uupumuksesta, masennuksesta, surusta, yms. Itse en tosiaan pystynyt edes pitämään kotiani siistinä. Elämänhallintani lamaantui täysin. Eristäydyin ihan kokonaan.

Tämä ei tarkoita, että ystävien pitäisi loputtomasti joustaa tai ottaa kärsivällisesti yhteyttä yhä uudelleen ja uudelleen eikä koskaan kokea mitään turhautumista. Ainoastaan ymmärtää, että näinkin voi käydä elämässä jos on huono tuuri.

Toki niin voi käydä. Mutta monella muullakin voi olla vaikeaa ja uupumusta. Silloin vain ei kannata (kuten aloittaja) syyllistää muita, jos ei itse ole vuosiin pitänyt yhteyttä. Minä esim. toisaalta ymmärrän ettei "läheisestäni" kuulu ja siksi ajattelin myöhemminkin ottaa yhteyttä. Mutta toisaalta en ymmärrä, sillä kyllähän se viestii ettei vain kiinnosta tarpeeksi jos ei itsekään lähiaikoina ole yhteyksissä. Se on ihan ok jos ei juuri kiinnosta, minä toki teen siitä omat päätelmäni myös.

Jos teillä on joku läheinen ystävä mutta tulee joku masennus tms, niin ilmoittakaa siitä. Tyyliin:

"Anteeksi kun en juuri nyt jaksa olla yhteyksissä, minulla diagnosoitiin masennus (tms) ja kokoan tällä hetkellä voimiani. Olen sinuun lähiaikoina yhteyksissä, nyt keskityn vain voimaan paremmin. ja en ehkä kykene pitämään yhteyttä niin nopeasti. Olet rakas ja tärkeä, olen tukenasi jos tarvitset minua mutta jos kaikki on ns. ennallaan, hetken tässä hengähdän jotta jaksan taas paremmin" tjs. 

Luuletko että masentunut jaksaa laittaa tuollaista ilmoitusta kenellekään? Jaksamisen puute hävettää ja saa vetäytymään omiin oloihin.

Ei sitten varmaan jaksa. Kuten ei moni muukaan leikkauksesta toipuva, syöpäsairas, lapsi sairastaa, puoliso tai läheiset sairastaa, työssä ongelmia, taloushuolia, itsellä uupumista jne nimeä vaan. Ei sitä tarvii muidenkaan loputtomiin jaksaa kysellä masentuneelta kuulumisia, jos sitä itseään ei kiinnosta koskaan ja vuosiin mikään. 

Mahtaisiko kukaan kuitenkaan syyllistää syöpäsairasta tai leikkauksesta toipuvaa siitä, ettei jaksa?

Minun pitkä kurjistumisen kierteeni - ja hiljaisuuteni - johtui nimenomaan läheisen sairastumisesta ja kuolemasta. Eipä sitäkään ole katsottu tässä ketjussa miksikään "oikeutukseksi" olla jaksamatta pitää yhteyttä.

Ei syyllistäisi, mutta meinaatko että joku jos käy vaikka puoli vuotta syöpähoitoja jne, niin ihan ok että siitä ei moneen vuoteen kuulu tai ei vastaa mihinkään? Ymmärrettävää tietysti jos ei ole niin läheinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.

Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".

Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?

Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.

Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.

Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.

Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.

No pitäisikö se riski sitten vain ottaa siitä lisäpettymyksestä? Ja siitähän voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä ihmissuhteista? 

Tässä keskustelussa on lähinnä se, että aloittaja itse ei vastannut viesteihin eikä hän ottanut (vastavuoroisesti) yhteyttä myöhemmin ennen kuin vasta vuosien päästä. Täytyy sanoa, että itse olen laittanut muutaman viestin eräälle "läheiselleni" saamatta vastausta, varmaan vielä joskus laitan jonkun viestin mutta on se aika turhauttavaa jos ei toista osapuolta kiinnosta edes vastata tai ottaa itse yhteyttä. Kauanko sitä olettaisi että jaksaisi roikkua ja kysellä, kun toinen ei itse viitsi? On sitä elämässä muillakin välillä vaikeaa, eikä vain niillä jotka tuijottaa omaa napaa ja ei viitsi edes vuosiin olla yhteyksissä. 

Turhauttavaa se on varmasti. En ole ap, mutta minusta tämän ketjun pointti on ainoastaan toive, että ystävät voisivat yrittää ymmärtää että jotkut ihmiset ovat vaikean elämäntilanteen lamaannuttamia.

Tähän ketjuun on nyt kirjoittanut useampia, joilla on samanlaisia kokemuksia uupumuksesta, masennuksesta, surusta, yms. Itse en tosiaan pystynyt edes pitämään kotiani siistinä. Elämänhallintani lamaantui täysin. Eristäydyin ihan kokonaan.

Tämä ei tarkoita, että ystävien pitäisi loputtomasti joustaa tai ottaa kärsivällisesti yhteyttä yhä uudelleen ja uudelleen eikä koskaan kokea mitään turhautumista. Ainoastaan ymmärtää, että näinkin voi käydä elämässä jos on huono tuuri.

Toki niin voi käydä. Mutta monella muullakin voi olla vaikeaa ja uupumusta. Silloin vain ei kannata (kuten aloittaja) syyllistää muita, jos ei itse ole vuosiin pitänyt yhteyttä. Minä esim. toisaalta ymmärrän ettei "läheisestäni" kuulu ja siksi ajattelin myöhemminkin ottaa yhteyttä. Mutta toisaalta en ymmärrä, sillä kyllähän se viestii ettei vain kiinnosta tarpeeksi jos ei itsekään lähiaikoina ole yhteyksissä. Se on ihan ok jos ei juuri kiinnosta, minä toki teen siitä omat päätelmäni myös.

Jos teillä on joku läheinen ystävä mutta tulee joku masennus tms, niin ilmoittakaa siitä. Tyyliin:

"Anteeksi kun en juuri nyt jaksa olla yhteyksissä, minulla diagnosoitiin masennus (tms) ja kokoan tällä hetkellä voimiani. Olen sinuun lähiaikoina yhteyksissä, nyt keskityn vain voimaan paremmin. ja en ehkä kykene pitämään yhteyttä niin nopeasti. Olet rakas ja tärkeä, olen tukenasi jos tarvitset minua mutta jos kaikki on ns. ennallaan, hetken tässä hengähdän jotta jaksan taas paremmin" tjs. 

Luuletko että masentunut jaksaa laittaa tuollaista ilmoitusta kenellekään? Jaksamisen puute hävettää ja saa vetäytymään omiin oloihin.

Ei sitten varmaan jaksa. Kuten ei moni muukaan leikkauksesta toipuva, syöpäsairas, lapsi sairastaa, puoliso tai läheiset sairastaa, työssä ongelmia, taloushuolia, itsellä uupumista jne nimeä vaan. Ei sitä tarvii muidenkaan loputtomiin jaksaa kysellä masentuneelta kuulumisia, jos sitä itseään ei kiinnosta koskaan ja vuosiin mikään. 

Mahtaisiko kukaan kuitenkaan syyllistää syöpäsairasta tai leikkauksesta toipuvaa siitä, ettei jaksa?

Minun pitkä kurjistumisen kierteeni - ja hiljaisuuteni - johtui nimenomaan läheisen sairastumisesta ja kuolemasta. Eipä sitäkään ole katsottu tässä ketjussa miksikään "oikeutukseksi" olla jaksamatta pitää yhteyttä.

Ei syyllistäisi, mutta meinaatko että joku jos käy vaikka puoli vuotta syöpähoitoja jne, niin ihan ok että siitä ei moneen vuoteen kuulu tai ei vastaa mihinkään? Ymmärrettävää tietysti jos ei ole niin läheinen. 

Mutta mitä jos kyseinen ihminen sairastaa useamman vuoden?

Kun siitähän tässä on kyse. Eikä siitä, että on uupunut tai masentunut puoli vuotta ja sitten viisi vuotta vain huvikseen pyörittelee peukaloitaan.

Ihmiset vain leikkivät toisten ihmisten kanssa sitä, ettei ole menossa mitään leikkejä.

Ei ole sinun tehtäväsi päättää sitä, kuinka läheiseksi ystävyys muodostuu;

sinun tehtäväsi on olla aito ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua alkoi itkettää, kun tajusin äsken, että ennen tätä tapahtumaketjua, luulin, että mulla on rakkaita ja hyviä ystäviä. Silti YKSIKÄÄN läheiseni ei ole kehoittanut, painostanut, patistanut, auttanut minua hakeutumaan hoitoon, vaikka ovat nähneet, miten luisun vuosi vuodelta syvemmälle tähän suohon. He ovat vain irtautuneet omille teilleen, kun en ole voinut kutsua heitä kylään, kun koti on missä kunnossa on tai voimat ovat riittäneet vain puoleen siitä yhteydestä mitä normaalisti. Lopulta ei edes siihen enää.

Onneksi ymmärsin itse lopulta eräänä päivänä, että olen todella sairas, vaikka kaikki ympärillä vaan tsemppasivat että kyllä se siitä ja oot niin hyvin pärjännyt noin vaikeassa elämäntilanteessa. Sitten tajusin ensin erään lisäkriisin vietyä voimat nollaan hakea terapeutin ja lopulta tämä terapeutti huolestui minusta tosissaan ja puhui minut näkemään tilanteen, että tarvitsen paljon vakavampaa hoitoa. Ja sitten sen jälkeen psykiatri auttoi minua näkemään tilannettani ja sen vakavuutta. 

Miten sinä kehtaat syllistää ystäviäsi?  Eivät  he ole mitään psykoterapeutteja, joiden pitäisi tajuta tuollaiset asiat. Ehkä heillä itselläänkin oli ongelmia. 

Mitä ihmeen syyllistämistä se on, jos omalla tahollaan jotain miettii?

-eri

No ihan selvää syylistämistä tuoli oli ystäviä kohtaan. 

Mutta miten se on syyllistämistä, jos tuota ei lähetetä ystäville :D Haloo.

Mitä hemmettiä. Onhan se ystävien syyllistämistä ajatuksissa vaikka mitään ei niillä ystäville lähetä. Omassa päässä kuitenkin syyllistää niitä ystäviään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua alkoi itkettää, kun tajusin äsken, että ennen tätä tapahtumaketjua, luulin, että mulla on rakkaita ja hyviä ystäviä. Silti YKSIKÄÄN läheiseni ei ole kehoittanut, painostanut, patistanut, auttanut minua hakeutumaan hoitoon, vaikka ovat nähneet, miten luisun vuosi vuodelta syvemmälle tähän suohon. He ovat vain irtautuneet omille teilleen, kun en ole voinut kutsua heitä kylään, kun koti on missä kunnossa on tai voimat ovat riittäneet vain puoleen siitä yhteydestä mitä normaalisti. Lopulta ei edes siihen enää.

Onneksi ymmärsin itse lopulta eräänä päivänä, että olen todella sairas, vaikka kaikki ympärillä vaan tsemppasivat että kyllä se siitä ja oot niin hyvin pärjännyt noin vaikeassa elämäntilanteessa. Sitten tajusin ensin erään lisäkriisin vietyä voimat nollaan hakea terapeutin ja lopulta tämä terapeutti huolestui minusta tosissaan ja puhui minut näkemään tilanteen, että tarvitsen paljon vakavampaa hoitoa. Ja sitten sen jälkeen psykiatri auttoi minua näkemään tilannettani ja sen vakavuutta. 

Miten sinä kehtaat syllistää ystäviäsi?  Eivät  he ole mitään psykoterapeutteja, joiden pitäisi tajuta tuollaiset asiat. Ehkä heillä itselläänkin oli ongelmia. 

Mitä ihmeen syyllistämistä se on, jos omalla tahollaan jotain miettii?

-eri

No ihan selvää syylistämistä tuoli oli ystäviä kohtaan. 

Mutta miten se on syyllistämistä, jos tuota ei lähetetä ystäville :D Haloo.

Mitä hemmettiä. Onhan se ystävien syyllistämistä ajatuksissa vaikka mitään ei niillä ystäville lähetä. Omassa päässä kuitenkin syyllistää niitä ystäviään. 

Se on ystävien syyttämistä ajatuksissa.

"Syyllistää" = "saada tuntemaan syyllisyyttä".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua alkoi itkettää, kun tajusin äsken, että ennen tätä tapahtumaketjua, luulin, että mulla on rakkaita ja hyviä ystäviä. Silti YKSIKÄÄN läheiseni ei ole kehoittanut, painostanut, patistanut, auttanut minua hakeutumaan hoitoon, vaikka ovat nähneet, miten luisun vuosi vuodelta syvemmälle tähän suohon. He ovat vain irtautuneet omille teilleen, kun en ole voinut kutsua heitä kylään, kun koti on missä kunnossa on tai voimat ovat riittäneet vain puoleen siitä yhteydestä mitä normaalisti. Lopulta ei edes siihen enää.

Onneksi ymmärsin itse lopulta eräänä päivänä, että olen todella sairas, vaikka kaikki ympärillä vaan tsemppasivat että kyllä se siitä ja oot niin hyvin pärjännyt noin vaikeassa elämäntilanteessa. Sitten tajusin ensin erään lisäkriisin vietyä voimat nollaan hakea terapeutin ja lopulta tämä terapeutti huolestui minusta tosissaan ja puhui minut näkemään tilanteen, että tarvitsen paljon vakavampaa hoitoa. Ja sitten sen jälkeen psykiatri auttoi minua näkemään tilannettani ja sen vakavuutta. 

Miten sinä kehtaat syllistää ystäviäsi?  Eivät  he ole mitään psykoterapeutteja, joiden pitäisi tajuta tuollaiset asiat. Ehkä heillä itselläänkin oli ongelmia. 

Mitä ihmeen syyllistämistä se on, jos omalla tahollaan jotain miettii?

-eri

No ihan selvää syylistämistä tuoli oli ystäviä kohtaan. 

Mutta miten se on syyllistämistä, jos tuota ei lähetetä ystäville :D Haloo.

Mitä hemmettiä. Onhan se ystävien syyllistämistä ajatuksissa vaikka mitään ei niillä ystäville lähetä. Omassa päässä kuitenkin syyllistää niitä ystäviään. 

Se on ystävien syyttämistä ajatuksissa.

"Syyllistää" = "saada tuntemaan syyllisyyttä".

Se on myös tuomita, jonka voi tehdä ihan omassa päässään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua alkoi itkettää, kun tajusin äsken, että ennen tätä tapahtumaketjua, luulin, että mulla on rakkaita ja hyviä ystäviä. Silti YKSIKÄÄN läheiseni ei ole kehoittanut, painostanut, patistanut, auttanut minua hakeutumaan hoitoon, vaikka ovat nähneet, miten luisun vuosi vuodelta syvemmälle tähän suohon. He ovat vain irtautuneet omille teilleen, kun en ole voinut kutsua heitä kylään, kun koti on missä kunnossa on tai voimat ovat riittäneet vain puoleen siitä yhteydestä mitä normaalisti. Lopulta ei edes siihen enää.

Onneksi ymmärsin itse lopulta eräänä päivänä, että olen todella sairas, vaikka kaikki ympärillä vaan tsemppasivat että kyllä se siitä ja oot niin hyvin pärjännyt noin vaikeassa elämäntilanteessa. Sitten tajusin ensin erään lisäkriisin vietyä voimat nollaan hakea terapeutin ja lopulta tämä terapeutti huolestui minusta tosissaan ja puhui minut näkemään tilanteen, että tarvitsen paljon vakavampaa hoitoa. Ja sitten sen jälkeen psykiatri auttoi minua näkemään tilannettani ja sen vakavuutta. 

Miten sinä kehtaat syllistää ystäviäsi?  Eivät  he ole mitään psykoterapeutteja, joiden pitäisi tajuta tuollaiset asiat. Ehkä heillä itselläänkin oli ongelmia. 

Mitä ihmeen syyllistämistä se on, jos omalla tahollaan jotain miettii?

-eri

No ihan selvää syylistämistä tuoli oli ystäviä kohtaan. 

Mutta miten se on syyllistämistä, jos tuota ei lähetetä ystäville :D Haloo.

Mitä hemmettiä. Onhan se ystävien syyllistämistä ajatuksissa vaikka mitään ei niillä ystäville lähetä. Omassa päässä kuitenkin syyllistää niitä ystäviään. 

Se on ystävien syyttämistä ajatuksissa.

"Syyllistää" = "saada tuntemaan syyllisyyttä".

Se on myös tuomita, jonka voi tehdä ihan omassa päässään. 

Syyllistäminen ei voi tapahtua oman pään sisällä (ellei syyllistä itseään). Joku yritetään saada tuntemaan syyllisyyttä tai sitten hänelle yritetään saada syyllisen leima muiden silmissä. Kukaan ei voi oman päänsä sisällä syyllistää ketään muuta, syyttää kyllä voi.

Mutta tämä nyt on ihan turhaa kinastelua. Tuon aiemman kirjoittajan läheiset eivät ole tämän mt-ongelmista vastuussa, mutta kyllä hänellä on täysi oikeus olla omassa mielessään pettynyt siitä, että läheisimmätkin ihmiset kertoivat hänelle vakavien ongelmien keskellä että "kyllä se siitä", sen sijaan että olisivat kannustaneet hakemaan apua.

Ymmärrän, koska minun läheisiltäni tuli ongelmiini sensuuntaista kommenttia, että "kyllä sun kuule täytyy vaan ottaa itseäs niskasta kii" ja "älä nyt ainakaan minnekään psykiatrille mene, siitä jää ikuisiksi ajoiksi merkintä sun tietoihin".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.

Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".

Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?

Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.

Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.

Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.

Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.

No pitäisikö se riski sitten vain ottaa siitä lisäpettymyksestä? Ja siitähän voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä ihmissuhteista? 

Tässä keskustelussa on lähinnä se, että aloittaja itse ei vastannut viesteihin eikä hän ottanut (vastavuoroisesti) yhteyttä myöhemmin ennen kuin vasta vuosien päästä. Täytyy sanoa, että itse olen laittanut muutaman viestin eräälle "läheiselleni" saamatta vastausta, varmaan vielä joskus laitan jonkun viestin mutta on se aika turhauttavaa jos ei toista osapuolta kiinnosta edes vastata tai ottaa itse yhteyttä. Kauanko sitä olettaisi että jaksaisi roikkua ja kysellä, kun toinen ei itse viitsi? On sitä elämässä muillakin välillä vaikeaa, eikä vain niillä jotka tuijottaa omaa napaa ja ei viitsi edes vuosiin olla yhteyksissä. 

Turhauttavaa se on varmasti. En ole ap, mutta minusta tämän ketjun pointti on ainoastaan toive, että ystävät voisivat yrittää ymmärtää että jotkut ihmiset ovat vaikean elämäntilanteen lamaannuttamia.

Tähän ketjuun on nyt kirjoittanut useampia, joilla on samanlaisia kokemuksia uupumuksesta, masennuksesta, surusta, yms. Itse en tosiaan pystynyt edes pitämään kotiani siistinä. Elämänhallintani lamaantui täysin. Eristäydyin ihan kokonaan.

Tämä ei tarkoita, että ystävien pitäisi loputtomasti joustaa tai ottaa kärsivällisesti yhteyttä yhä uudelleen ja uudelleen eikä koskaan kokea mitään turhautumista. Ainoastaan ymmärtää, että näinkin voi käydä elämässä jos on huono tuuri.

Toki niin voi käydä. Mutta monella muullakin voi olla vaikeaa ja uupumusta. Silloin vain ei kannata (kuten aloittaja) syyllistää muita, jos ei itse ole vuosiin pitänyt yhteyttä. Minä esim. toisaalta ymmärrän ettei "läheisestäni" kuulu ja siksi ajattelin myöhemminkin ottaa yhteyttä. Mutta toisaalta en ymmärrä, sillä kyllähän se viestii ettei vain kiinnosta tarpeeksi jos ei itsekään lähiaikoina ole yhteyksissä. Se on ihan ok jos ei juuri kiinnosta, minä toki teen siitä omat päätelmäni myös.

Jos teillä on joku läheinen ystävä mutta tulee joku masennus tms, niin ilmoittakaa siitä. Tyyliin:

"Anteeksi kun en juuri nyt jaksa olla yhteyksissä, minulla diagnosoitiin masennus (tms) ja kokoan tällä hetkellä voimiani. Olen sinuun lähiaikoina yhteyksissä, nyt keskityn vain voimaan paremmin. ja en ehkä kykene pitämään yhteyttä niin nopeasti. Olet rakas ja tärkeä, olen tukenasi jos tarvitset minua mutta jos kaikki on ns. ennallaan, hetken tässä hengähdän jotta jaksan taas paremmin" tjs. 

Luuletko että masentunut jaksaa laittaa tuollaista ilmoitusta kenellekään? Jaksamisen puute hävettää ja saa vetäytymään omiin oloihin.

Sen lisäksi se uupunutmasentunut kuvittelee, että jaksaa olla yhteydessä kahden kuukauden kuluttua normaalisti, mutta voi huomata että vielä kahden vuoden kuluttuakin on huonommassa tilanteessa kuin sen ekan viestin laitettuaan. Se vasta hävettää ja harmittaakin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua alkoi itkettää, kun tajusin äsken, että ennen tätä tapahtumaketjua, luulin, että mulla on rakkaita ja hyviä ystäviä. Silti YKSIKÄÄN läheiseni ei ole kehoittanut, painostanut, patistanut, auttanut minua hakeutumaan hoitoon, vaikka ovat nähneet, miten luisun vuosi vuodelta syvemmälle tähän suohon. He ovat vain irtautuneet omille teilleen, kun en ole voinut kutsua heitä kylään, kun koti on missä kunnossa on tai voimat ovat riittäneet vain puoleen siitä yhteydestä mitä normaalisti. Lopulta ei edes siihen enää.

Onneksi ymmärsin itse lopulta eräänä päivänä, että olen todella sairas, vaikka kaikki ympärillä vaan tsemppasivat että kyllä se siitä ja oot niin hyvin pärjännyt noin vaikeassa elämäntilanteessa. Sitten tajusin ensin erään lisäkriisin vietyä voimat nollaan hakea terapeutin ja lopulta tämä terapeutti huolestui minusta tosissaan ja puhui minut näkemään tilanteen, että tarvitsen paljon vakavampaa hoitoa. Ja sitten sen jälkeen psykiatri auttoi minua näkemään tilannettani ja sen vakavuutta. 

Miten sinä kehtaat syllistää ystäviäsi?  Eivät  he ole mitään psykoterapeutteja, joiden pitäisi tajuta tuollaiset asiat. Ehkä heillä itselläänkin oli ongelmia. 

Mitä ihmeen syyllistämistä se on, jos omalla tahollaan jotain miettii?

-eri

No ihan selvää syylistämistä tuoli oli ystäviä kohtaan. 

Mutta miten se on syyllistämistä, jos tuota ei lähetetä ystäville :D Haloo.

Mitä hemmettiä. Onhan se ystävien syyllistämistä ajatuksissa vaikka mitään ei niillä ystäville lähetä. Omassa päässä kuitenkin syyllistää niitä ystäviään. 

Se on ystävien syyttämistä ajatuksissa.

"Syyllistää" = "saada tuntemaan syyllisyyttä".

Se on myös tuomita, jonka voi tehdä ihan omassa päässään. 

Syyllistäminen ei voi tapahtua oman pään sisällä (ellei syyllistä itseään). Joku yritetään saada tuntemaan syyllisyyttä tai sitten hänelle yritetään saada syyllisen leima muiden silmissä. Kukaan ei voi oman päänsä sisällä syyllistää ketään muuta, syyttää kyllä voi.

Mutta tämä nyt on ihan turhaa kinastelua. Tuon aiemman kirjoittajan läheiset eivät ole tämän mt-ongelmista vastuussa, mutta kyllä hänellä on täysi oikeus olla omassa mielessään pettynyt siitä, että läheisimmätkin ihmiset kertoivat hänelle vakavien ongelmien keskellä että "kyllä se siitä", sen sijaan että olisivat kannustaneet hakemaan apua.

Ymmärrän, koska minun läheisiltäni tuli ongelmiini sensuuntaista kommenttia, että "kyllä sun kuule täytyy vaan ottaa itseäs niskasta kii" ja "älä nyt ainakaan minnekään psykiatrille mene, siitä jää ikuisiksi ajoiksi merkintä sun tietoihin".

Mulle sanoi lääkärikin, että et kai sä tällaista merkintää halua kantaan, kun sanoin hänelle, että sinne voisi kirjata millainen tilanne minulla nyt on, jos siitä tarvitaan joskus myöhemmin todistusaineistoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.

Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.

Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.

Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.

Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.

Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"

Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.

Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua. 

Eli toisin sanoen siis et halua? 

Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä. 

Noin ne ystävyyden loppuvat.

Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.

Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.

Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.

Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??

Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.

Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.

Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti. 

Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.

Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶

Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.

Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.

Etkö tajua, että juuri tämän takia moni huonossa tilanteessa eristäytyy? Ei halua olla taakka ystävilleen, haluaa palata sitten kun on "normaali". Moni, tai ainakin minä, myös oli epärealistisesti siinä luulossa että kyllä tämä tästä, pian tämä rankka kausi on ohi, sitten olen taas oma itseni ja selitän heille kaiken - mutta rankan polun sijaan huomasikin sitten olevansa suossa jonne uppoaa vain syvemmälle.

En ole tässä ketjussa huomannut ketään, joka haluaisi silloin tällöin tulla imemään kavereiltaan "voimavaroja" ja sitten kadota taas pitkäksi aikaan. Vaan ihmisiä, joilla on ollut monta vuotta kestävä kamala vaihe elämässään, jonka jälkeen alkavat (ehkä) pikkuhiljaa palata taas normaaliksi ja toivoisivat edes joidenkin ystävien antavan anteeksi tuon rankan vaiheen aiheuttaman hiljaisuuden.

Tajutako sinä sitä että sillä entisellä ystävällä on nyt itsellään elämässään tilanne jossa hän ei kykene olla tekemisissä? Miksi se on väärin näin päin, mutta toisinpäin ok? Tähän haluaisin vastauksen.

Sehän on ihan ok, jos on sellainen tilanne. Siinä ei sitten puhuta mistään, että on nyt vähän kiire kuskata mirkka-petteriä jokaviikkoisiin harrastuksiin ja töissäkin deadline painaa päälle vaan vaikka läheisen kuolemasta, omasta invalidisoivasta sairaudesta tms. Silloin todella on niin, että molemmat ovat samassa tilanteessa, valitettavasti. 

Sinäkö määrittelet jeesusjumalana milloin toinen ihminen on uupunut taakkansa alle? Voi hyvän tähden sentään, taidat olla trolli. Ihminen voi uupua niin ettei jaksa muuta kuin perhe-elämän ja työt hoitaa. Hän ei myöskään välttämättä halua eikä pysty puhumaan uupumuksestaan sinulle, ihan kuten sinäkään et pystynyt kun uuvuit. Jännästi toimii vain toisin päin tämä ;)

Itsekästä.

No me puhuttiin eriasteisesta uupumuksesta, ihan turha heittäytyä ilkeäksi. Tuon sinun esittämäsi minä nimeäisin kuormitukseksi ja stressiksi ja uupumuksesta puhun silloin, kun ihminen oikeasti on jo ihan lääkärin diagnosoimasti sairas (tai saisi sen diagnoosin, jos jaksaisi mennä sinne lääkärin luo). 

Et voi tietää toisten uupumisista mitään jos he eivät sitä sinulle kerro, joten on kyllä jumalan esittämistä että kokee voivansa osoitteaa sormella että tuo on riittävän uupunut mielestäsi.

Ei sitä tiedäkään. Mutta tässä ketjussa moni kuitenkin olettaa "uupumisen" olevan sitä, että ohimenevästi väsyttää ja stressaa, vaikka pahimmillaan uupumus voi olla upottava suo, joka vain pahenee ja pahenee.

En kyllä tuon edellisen kirjoittajan kokenut missään vaiheessa tekevän muuta kuin selventävän, että uupumus on vakava tila, joka ei ole verrattavissa mihinkään elämän normaaliin kiireisiin.

Toki ne elämän kiireet voivat laukaista uupumuksen, mutta se on silti eri asia kuin ne kiireet itsessään.

-eri

Ihminen saattaa katsos sanoa sinulle että on kiireitä, koska hän ei pysty sanomaan olevansa uupunut. Niinhän tässä on just sivutolkulla puhuttu että uupunee toimivat. Siitähän tässä on kyse. Uupunut ei saa sanottua ystäville että on uupunut, mutta toisen ystävän joka on uupunut pitää kuitenkin saada sanottua. Miksi tämä kaksoisstandardi?

No voi hyvänen aika, jos on kaksi uupunutta ystävää joista kumpikaan ei jaksa olla yhteyksissä toistensa kanssa, niin se on hyvin ikävä sattuma. Mutta toivottavasti kummallekin on uupumus antanut sentään ymmärrystä ja kyvyn myöhemmin antaa anteeksi se toisen hiljaisuus.

Tietysti kummallakin on yhtäläinen "oikeus" olla uupunut. Kaksoisstandardi on omassa päässäsi.

Miksi sitten jankutat että muilla on vain kiireitä, mutta sinulla oikea the uupumus? Et voi tietää miten uupunut se ystävä on vaikka hän ei sitä sinulle kertoisi, ethän sinäkään kyennyt kertomaan hänelle omasta uupumisestasi. Se on kaksoisstandardi jos mikä, jos itse saa toimia toisella tavalla samanlaisessa tilanteessa kuin joku muu, jonka pitäisi toimia kuten sinä haluat. Olen tästä ketjusta huomannut että uupuminen ei todellakaan pääsääntöisesti anna sitä ymmärrystä mitä sen soisi tekevän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua alkoi itkettää, kun tajusin äsken, että ennen tätä tapahtumaketjua, luulin, että mulla on rakkaita ja hyviä ystäviä. Silti YKSIKÄÄN läheiseni ei ole kehoittanut, painostanut, patistanut, auttanut minua hakeutumaan hoitoon, vaikka ovat nähneet, miten luisun vuosi vuodelta syvemmälle tähän suohon. He ovat vain irtautuneet omille teilleen, kun en ole voinut kutsua heitä kylään, kun koti on missä kunnossa on tai voimat ovat riittäneet vain puoleen siitä yhteydestä mitä normaalisti. Lopulta ei edes siihen enää.

Onneksi ymmärsin itse lopulta eräänä päivänä, että olen todella sairas, vaikka kaikki ympärillä vaan tsemppasivat että kyllä se siitä ja oot niin hyvin pärjännyt noin vaikeassa elämäntilanteessa. Sitten tajusin ensin erään lisäkriisin vietyä voimat nollaan hakea terapeutin ja lopulta tämä terapeutti huolestui minusta tosissaan ja puhui minut näkemään tilanteen, että tarvitsen paljon vakavampaa hoitoa. Ja sitten sen jälkeen psykiatri auttoi minua näkemään tilannettani ja sen vakavuutta. 

Miten sinä kehtaat syllistää ystäviäsi?  Eivät  he ole mitään psykoterapeutteja, joiden pitäisi tajuta tuollaiset asiat. Ehkä heillä itselläänkin oli ongelmia. 

Mitä ihmeen syyllistämistä se on, jos omalla tahollaan jotain miettii?

-eri

No ihan selvää syylistämistä tuoli oli ystäviä kohtaan. 

Mutta miten se on syyllistämistä, jos tuota ei lähetetä ystäville :D Haloo.

Mitä hemmettiä. Onhan se ystävien syyllistämistä ajatuksissa vaikka mitään ei niillä ystäville lähetä. Omassa päässä kuitenkin syyllistää niitä ystäviään. 

No sinä nyt ainakin syyllistit minua, kun kävit kiinni tekstiini ja sanamuotoihini. On se sitten syyllistämistä tai mitä ikinä onkaan niin ystävilleni en ole tätä ääneen sanonut enkä sano, mutta totta kai olisin toivonut, että minulla olisi edes yksi ihminen, joka olisi aidosti huolissaan minusta - tai siis nyt on kaksikin, mutta maksan siitä heille molemmille. Toki rahallakaan ei saa aitoa huolenpitoa, joten olen kiitollinen siitä, että löysin ihan huiput ammattilaiset, joille toki maksan paljon rahaa. 

- Se alkuperäisen viestin kirjoittanut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.

Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.

Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.

Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.

Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.

Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"

Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.

Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua. 

Eli toisin sanoen siis et halua? 

Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä. 

Noin ne ystävyyden loppuvat.

Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.

Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.

Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.

Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??

Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.

Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.

Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti. 

Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.

Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶

Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.

Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.

Etkö tajua, että juuri tämän takia moni huonossa tilanteessa eristäytyy? Ei halua olla taakka ystävilleen, haluaa palata sitten kun on "normaali". Moni, tai ainakin minä, myös oli epärealistisesti siinä luulossa että kyllä tämä tästä, pian tämä rankka kausi on ohi, sitten olen taas oma itseni ja selitän heille kaiken - mutta rankan polun sijaan huomasikin sitten olevansa suossa jonne uppoaa vain syvemmälle.

En ole tässä ketjussa huomannut ketään, joka haluaisi silloin tällöin tulla imemään kavereiltaan "voimavaroja" ja sitten kadota taas pitkäksi aikaan. Vaan ihmisiä, joilla on ollut monta vuotta kestävä kamala vaihe elämässään, jonka jälkeen alkavat (ehkä) pikkuhiljaa palata taas normaaliksi ja toivoisivat edes joidenkin ystävien antavan anteeksi tuon rankan vaiheen aiheuttaman hiljaisuuden.

Tajutako sinä sitä että sillä entisellä ystävällä on nyt itsellään elämässään tilanne jossa hän ei kykene olla tekemisissä? Miksi se on väärin näin päin, mutta toisinpäin ok? Tähän haluaisin vastauksen.

Sehän on ihan ok, jos on sellainen tilanne. Siinä ei sitten puhuta mistään, että on nyt vähän kiire kuskata mirkka-petteriä jokaviikkoisiin harrastuksiin ja töissäkin deadline painaa päälle vaan vaikka läheisen kuolemasta, omasta invalidisoivasta sairaudesta tms. Silloin todella on niin, että molemmat ovat samassa tilanteessa, valitettavasti. 

Sinäkö määrittelet jeesusjumalana milloin toinen ihminen on uupunut taakkansa alle? Voi hyvän tähden sentään, taidat olla trolli. Ihminen voi uupua niin ettei jaksa muuta kuin perhe-elämän ja työt hoitaa. Hän ei myöskään välttämättä halua eikä pysty puhumaan uupumuksestaan sinulle, ihan kuten sinäkään et pystynyt kun uuvuit. Jännästi toimii vain toisin päin tämä ;)

Itsekästä.

No me puhuttiin eriasteisesta uupumuksesta, ihan turha heittäytyä ilkeäksi. Tuon sinun esittämäsi minä nimeäisin kuormitukseksi ja stressiksi ja uupumuksesta puhun silloin, kun ihminen oikeasti on jo ihan lääkärin diagnosoimasti sairas (tai saisi sen diagnoosin, jos jaksaisi mennä sinne lääkärin luo). 

Et voi tietää toisten uupumisista mitään jos he eivät sitä sinulle kerro, joten on kyllä jumalan esittämistä että kokee voivansa osoitteaa sormella että tuo on riittävän uupunut mielestäsi.

Ei sitä tiedäkään. Mutta tässä ketjussa moni kuitenkin olettaa "uupumisen" olevan sitä, että ohimenevästi väsyttää ja stressaa, vaikka pahimmillaan uupumus voi olla upottava suo, joka vain pahenee ja pahenee.

En kyllä tuon edellisen kirjoittajan kokenut missään vaiheessa tekevän muuta kuin selventävän, että uupumus on vakava tila, joka ei ole verrattavissa mihinkään elämän normaaliin kiireisiin.

Toki ne elämän kiireet voivat laukaista uupumuksen, mutta se on silti eri asia kuin ne kiireet itsessään.

-eri

Ihminen saattaa katsos sanoa sinulle että on kiireitä, koska hän ei pysty sanomaan olevansa uupunut. Niinhän tässä on just sivutolkulla puhuttu että uupunee toimivat. Siitähän tässä on kyse. Uupunut ei saa sanottua ystäville että on uupunut, mutta toisen ystävän joka on uupunut pitää kuitenkin saada sanottua. Miksi tämä kaksoisstandardi?

Ainakaan itse en puhu kaksoisstandardista. Minulla on ystävä, joka voi sanoa olevansa uupunut tai masentunut yhtä lailla kuin minäkin. Minä tiedän, että näin on. Sairaslomalla ollaan molemmat ja tehdään sitä mitä jaksetaan ja pystytään. Sitten on ystävä, joka matkustaa ympäri maailmaa 6 viikkoa vuodessa, tapaa ihmisiä siellä ja täällä ja hoitaa kodin ja työn ja organisoi lasten monet harrastukset ja kertoo, miten stressaa ja ahdistaa, kun ei ole ehtinyt laittaa vielä kesäkukkia. Hänellä on lämmin ruoka joka päivä pöydässä ja koti siistinä ja vierailukelpoisena. Sori, mutta mun mielestä ei ole rinnasteista eikä auta sanoa, että ehkä hän ei kerro uupumuksesta, kun jos toimintakyky on faktisesti tuo, ei ole pitkän sairasloman tarpeessa eikä diagnostisesti uupunut tai masentunut. 

Tottakai kaveriasi voi ahdistaa ja stressata, et sinä ole mikään jeesus joka määrittelee muiden puolesta heidän tunteensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.

Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.

Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.

Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.

Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.

Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"

Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.

Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua. 

Eli toisin sanoen siis et halua? 

Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä. 

Noin ne ystävyyden loppuvat.

Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.

Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.

Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.

Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??

Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.

Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.

Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti. 

Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.

Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶

Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.

Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.

Etkö tajua, että juuri tämän takia moni huonossa tilanteessa eristäytyy? Ei halua olla taakka ystävilleen, haluaa palata sitten kun on "normaali". Moni, tai ainakin minä, myös oli epärealistisesti siinä luulossa että kyllä tämä tästä, pian tämä rankka kausi on ohi, sitten olen taas oma itseni ja selitän heille kaiken - mutta rankan polun sijaan huomasikin sitten olevansa suossa jonne uppoaa vain syvemmälle.

En ole tässä ketjussa huomannut ketään, joka haluaisi silloin tällöin tulla imemään kavereiltaan "voimavaroja" ja sitten kadota taas pitkäksi aikaan. Vaan ihmisiä, joilla on ollut monta vuotta kestävä kamala vaihe elämässään, jonka jälkeen alkavat (ehkä) pikkuhiljaa palata taas normaaliksi ja toivoisivat edes joidenkin ystävien antavan anteeksi tuon rankan vaiheen aiheuttaman hiljaisuuden.

Tajutako sinä sitä että sillä entisellä ystävällä on nyt itsellään elämässään tilanne jossa hän ei kykene olla tekemisissä? Miksi se on väärin näin päin, mutta toisinpäin ok? Tähän haluaisin vastauksen.

Sehän on ihan ok, jos on sellainen tilanne. Siinä ei sitten puhuta mistään, että on nyt vähän kiire kuskata mirkka-petteriä jokaviikkoisiin harrastuksiin ja töissäkin deadline painaa päälle vaan vaikka läheisen kuolemasta, omasta invalidisoivasta sairaudesta tms. Silloin todella on niin, että molemmat ovat samassa tilanteessa, valitettavasti. 

Sinäkö määrittelet jeesusjumalana milloin toinen ihminen on uupunut taakkansa alle? Voi hyvän tähden sentään, taidat olla trolli. Ihminen voi uupua niin ettei jaksa muuta kuin perhe-elämän ja työt hoitaa. Hän ei myöskään välttämättä halua eikä pysty puhumaan uupumuksestaan sinulle, ihan kuten sinäkään et pystynyt kun uuvuit. Jännästi toimii vain toisin päin tämä ;)

Itsekästä.

No me puhuttiin eriasteisesta uupumuksesta, ihan turha heittäytyä ilkeäksi. Tuon sinun esittämäsi minä nimeäisin kuormitukseksi ja stressiksi ja uupumuksesta puhun silloin, kun ihminen oikeasti on jo ihan lääkärin diagnosoimasti sairas (tai saisi sen diagnoosin, jos jaksaisi mennä sinne lääkärin luo). 

Et voi tietää toisten uupumisista mitään jos he eivät sitä sinulle kerro, joten on kyllä jumalan esittämistä että kokee voivansa osoitteaa sormella että tuo on riittävän uupunut mielestäsi.

Ei sitä tiedäkään. Mutta tässä ketjussa moni kuitenkin olettaa "uupumisen" olevan sitä, että ohimenevästi väsyttää ja stressaa, vaikka pahimmillaan uupumus voi olla upottava suo, joka vain pahenee ja pahenee.

En kyllä tuon edellisen kirjoittajan kokenut missään vaiheessa tekevän muuta kuin selventävän, että uupumus on vakava tila, joka ei ole verrattavissa mihinkään elämän normaaliin kiireisiin.

Toki ne elämän kiireet voivat laukaista uupumuksen, mutta se on silti eri asia kuin ne kiireet itsessään.

-eri

Ihminen saattaa katsos sanoa sinulle että on kiireitä, koska hän ei pysty sanomaan olevansa uupunut. Niinhän tässä on just sivutolkulla puhuttu että uupunee toimivat. Siitähän tässä on kyse. Uupunut ei saa sanottua ystäville että on uupunut, mutta toisen ystävän joka on uupunut pitää kuitenkin saada sanottua. Miksi tämä kaksoisstandardi?

Ainakaan itse en puhu kaksoisstandardista. Minulla on ystävä, joka voi sanoa olevansa uupunut tai masentunut yhtä lailla kuin minäkin. Minä tiedän, että näin on. Sairaslomalla ollaan molemmat ja tehdään sitä mitä jaksetaan ja pystytään. Sitten on ystävä, joka matkustaa ympäri maailmaa 6 viikkoa vuodessa, tapaa ihmisiä siellä ja täällä ja hoitaa kodin ja työn ja organisoi lasten monet harrastukset ja kertoo, miten stressaa ja ahdistaa, kun ei ole ehtinyt laittaa vielä kesäkukkia. Hänellä on lämmin ruoka joka päivä pöydässä ja koti siistinä ja vierailukelpoisena. Sori, mutta mun mielestä ei ole rinnasteista eikä auta sanoa, että ehkä hän ei kerro uupumuksesta, kun jos toimintakyky on faktisesti tuo, ei ole pitkän sairasloman tarpeessa eikä diagnostisesti uupunut tai masentunut. 

Tottakai kaveriasi voi ahdistaa ja stressata, et sinä ole mikään jeesus joka määrittelee muiden puolesta heidän tunteensa.

Totta kai ahdistaa ja stressaa. Se vaan ei ole sama asia kuin olla virallisesti sairas kuukausi- tai vuosikaupalla. Ymmärrätkö eron? 

Juuri tästä syystä ihmiset erakoituvat, he eivät halua käydä mitään tällaista vääntöä läheistensä kanssa, siihen ei vaan kertakaikkiaan ole varaa. Mun on helppo kirjoittaa tähän, mutta en todellakaan aikoisi käydä samaa väittelyä ystäväni kanssa suoraan. Jos ystävälläni olisi tuollainen asenne, pitäisin huolen, että olisin hänen seurassaan vasta, kun olen tervehtynyt - jos sitten enää kumpaakaan kiinnostaisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.

Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".

Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?

Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.

Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.

Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.

Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.

No pitäisikö se riski sitten vain ottaa siitä lisäpettymyksestä? Ja siitähän voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä ihmissuhteista? 

Tässä keskustelussa on lähinnä se, että aloittaja itse ei vastannut viesteihin eikä hän ottanut (vastavuoroisesti) yhteyttä myöhemmin ennen kuin vasta vuosien päästä. Täytyy sanoa, että itse olen laittanut muutaman viestin eräälle "läheiselleni" saamatta vastausta, varmaan vielä joskus laitan jonkun viestin mutta on se aika turhauttavaa jos ei toista osapuolta kiinnosta edes vastata tai ottaa itse yhteyttä. Kauanko sitä olettaisi että jaksaisi roikkua ja kysellä, kun toinen ei itse viitsi? On sitä elämässä muillakin välillä vaikeaa, eikä vain niillä jotka tuijottaa omaa napaa ja ei viitsi edes vuosiin olla yhteyksissä. 

Turhauttavaa se on varmasti. En ole ap, mutta minusta tämän ketjun pointti on ainoastaan toive, että ystävät voisivat yrittää ymmärtää että jotkut ihmiset ovat vaikean elämäntilanteen lamaannuttamia.

Tähän ketjuun on nyt kirjoittanut useampia, joilla on samanlaisia kokemuksia uupumuksesta, masennuksesta, surusta, yms. Itse en tosiaan pystynyt edes pitämään kotiani siistinä. Elämänhallintani lamaantui täysin. Eristäydyin ihan kokonaan.

Tämä ei tarkoita, että ystävien pitäisi loputtomasti joustaa tai ottaa kärsivällisesti yhteyttä yhä uudelleen ja uudelleen eikä koskaan kokea mitään turhautumista. Ainoastaan ymmärtää, että näinkin voi käydä elämässä jos on huono tuuri.

Kyllähän tämä onkin ymmärretty, sen sijaan uupuneet eivät näytä ymmärtävän että muillakin on vaikeaa (koska he tietävät ystävää paremmin ettei ystävää vaivaa mikään, ja että Heidän Uupumus on Maailman Isoin Ongelma, ja ystävät vain turhaan valittavat omaa ahdistustaan), eikä sitä että ihmiset eivät ole enää ystäviä välttämättä 3v päästä kun toinen vain ghostasi vuosia sitten selittämättä, vaan vastuuttavat ystäviään joille eivät ole edes viestiä laittaneet moniin vuosiin. Tuohan on ihan typerää, itsekästä ja lapsellista käytöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.

Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.

Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.

Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.

Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.

Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"

Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.

Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua. 

Eli toisin sanoen siis et halua? 

Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä. 

Noin ne ystävyyden loppuvat.

Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.

Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.

Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.

Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??

Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.

Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.

Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti. 

Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.

Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶

Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.

Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.

Etkö tajua, että juuri tämän takia moni huonossa tilanteessa eristäytyy? Ei halua olla taakka ystävilleen, haluaa palata sitten kun on "normaali". Moni, tai ainakin minä, myös oli epärealistisesti siinä luulossa että kyllä tämä tästä, pian tämä rankka kausi on ohi, sitten olen taas oma itseni ja selitän heille kaiken - mutta rankan polun sijaan huomasikin sitten olevansa suossa jonne uppoaa vain syvemmälle.

En ole tässä ketjussa huomannut ketään, joka haluaisi silloin tällöin tulla imemään kavereiltaan "voimavaroja" ja sitten kadota taas pitkäksi aikaan. Vaan ihmisiä, joilla on ollut monta vuotta kestävä kamala vaihe elämässään, jonka jälkeen alkavat (ehkä) pikkuhiljaa palata taas normaaliksi ja toivoisivat edes joidenkin ystävien antavan anteeksi tuon rankan vaiheen aiheuttaman hiljaisuuden.

Tajutako sinä sitä että sillä entisellä ystävällä on nyt itsellään elämässään tilanne jossa hän ei kykene olla tekemisissä? Miksi se on väärin näin päin, mutta toisinpäin ok? Tähän haluaisin vastauksen.

Sehän on ihan ok, jos on sellainen tilanne. Siinä ei sitten puhuta mistään, että on nyt vähän kiire kuskata mirkka-petteriä jokaviikkoisiin harrastuksiin ja töissäkin deadline painaa päälle vaan vaikka läheisen kuolemasta, omasta invalidisoivasta sairaudesta tms. Silloin todella on niin, että molemmat ovat samassa tilanteessa, valitettavasti. 

Sinäkö määrittelet jeesusjumalana milloin toinen ihminen on uupunut taakkansa alle? Voi hyvän tähden sentään, taidat olla trolli. Ihminen voi uupua niin ettei jaksa muuta kuin perhe-elämän ja työt hoitaa. Hän ei myöskään välttämättä halua eikä pysty puhumaan uupumuksestaan sinulle, ihan kuten sinäkään et pystynyt kun uuvuit. Jännästi toimii vain toisin päin tämä ;)

Itsekästä.

No me puhuttiin eriasteisesta uupumuksesta, ihan turha heittäytyä ilkeäksi. Tuon sinun esittämäsi minä nimeäisin kuormitukseksi ja stressiksi ja uupumuksesta puhun silloin, kun ihminen oikeasti on jo ihan lääkärin diagnosoimasti sairas (tai saisi sen diagnoosin, jos jaksaisi mennä sinne lääkärin luo). 

Et voi tietää toisten uupumisista mitään jos he eivät sitä sinulle kerro, joten on kyllä jumalan esittämistä että kokee voivansa osoitteaa sormella että tuo on riittävän uupunut mielestäsi.

Ei sitä tiedäkään. Mutta tässä ketjussa moni kuitenkin olettaa "uupumisen" olevan sitä, että ohimenevästi väsyttää ja stressaa, vaikka pahimmillaan uupumus voi olla upottava suo, joka vain pahenee ja pahenee.

En kyllä tuon edellisen kirjoittajan kokenut missään vaiheessa tekevän muuta kuin selventävän, että uupumus on vakava tila, joka ei ole verrattavissa mihinkään elämän normaaliin kiireisiin.

Toki ne elämän kiireet voivat laukaista uupumuksen, mutta se on silti eri asia kuin ne kiireet itsessään.

-eri

Ihminen saattaa katsos sanoa sinulle että on kiireitä, koska hän ei pysty sanomaan olevansa uupunut. Niinhän tässä on just sivutolkulla puhuttu että uupunee toimivat. Siitähän tässä on kyse. Uupunut ei saa sanottua ystäville että on uupunut, mutta toisen ystävän joka on uupunut pitää kuitenkin saada sanottua. Miksi tämä kaksoisstandardi?

No voi hyvänen aika, jos on kaksi uupunutta ystävää joista kumpikaan ei jaksa olla yhteyksissä toistensa kanssa, niin se on hyvin ikävä sattuma. Mutta toivottavasti kummallekin on uupumus antanut sentään ymmärrystä ja kyvyn myöhemmin antaa anteeksi se toisen hiljaisuus.

Tietysti kummallakin on yhtäläinen "oikeus" olla uupunut. Kaksoisstandardi on omassa päässäsi.

Miksi sitten jankutat että muilla on vain kiireitä, mutta sinulla oikea the uupumus? Et voi tietää miten uupunut se ystävä on vaikka hän ei sitä sinulle kertoisi, ethän sinäkään kyennyt kertomaan hänelle omasta uupumisestasi. Se on kaksoisstandardi jos mikä, jos itse saa toimia toisella tavalla samanlaisessa tilanteessa kuin joku muu, jonka pitäisi toimia kuten sinä haluat. Olen tästä ketjusta huomannut että uupuminen ei todellakaan pääsääntöisesti anna sitä ymmärrystä mitä sen soisi tekevän.

Et sitten näe mitään eroa sairaslomaa, terapiaa, lääkitystä jne vaativasta uupumuksesta, jolloin ihmisen elämänhallinta ja toimintakyky ovat yleensä jo kaaoksessa ja tavallisesta kiirestressistä ja aikataulujen päällepainamisesta, joka tuntuu pahalta ja vie unet, sattuu mahassa, saa hermostuneeksi tms? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.

Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.

Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.

Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.

Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.

Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"

Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.

Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua. 

Eli toisin sanoen siis et halua? 

Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä. 

Noin ne ystävyyden loppuvat.

Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.

Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.

Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.

Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??

Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.

Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.

Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti. 

Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.

Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶

Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.

Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.

Etkö tajua, että juuri tämän takia moni huonossa tilanteessa eristäytyy? Ei halua olla taakka ystävilleen, haluaa palata sitten kun on "normaali". Moni, tai ainakin minä, myös oli epärealistisesti siinä luulossa että kyllä tämä tästä, pian tämä rankka kausi on ohi, sitten olen taas oma itseni ja selitän heille kaiken - mutta rankan polun sijaan huomasikin sitten olevansa suossa jonne uppoaa vain syvemmälle.

En ole tässä ketjussa huomannut ketään, joka haluaisi silloin tällöin tulla imemään kavereiltaan "voimavaroja" ja sitten kadota taas pitkäksi aikaan. Vaan ihmisiä, joilla on ollut monta vuotta kestävä kamala vaihe elämässään, jonka jälkeen alkavat (ehkä) pikkuhiljaa palata taas normaaliksi ja toivoisivat edes joidenkin ystävien antavan anteeksi tuon rankan vaiheen aiheuttaman hiljaisuuden.

Tajutako sinä sitä että sillä entisellä ystävällä on nyt itsellään elämässään tilanne jossa hän ei kykene olla tekemisissä? Miksi se on väärin näin päin, mutta toisinpäin ok? Tähän haluaisin vastauksen.

Sehän on ihan ok, jos on sellainen tilanne. Siinä ei sitten puhuta mistään, että on nyt vähän kiire kuskata mirkka-petteriä jokaviikkoisiin harrastuksiin ja töissäkin deadline painaa päälle vaan vaikka läheisen kuolemasta, omasta invalidisoivasta sairaudesta tms. Silloin todella on niin, että molemmat ovat samassa tilanteessa, valitettavasti. 

Sinäkö määrittelet jeesusjumalana milloin toinen ihminen on uupunut taakkansa alle? Voi hyvän tähden sentään, taidat olla trolli. Ihminen voi uupua niin ettei jaksa muuta kuin perhe-elämän ja työt hoitaa. Hän ei myöskään välttämättä halua eikä pysty puhumaan uupumuksestaan sinulle, ihan kuten sinäkään et pystynyt kun uuvuit. Jännästi toimii vain toisin päin tämä ;)

Itsekästä.

No me puhuttiin eriasteisesta uupumuksesta, ihan turha heittäytyä ilkeäksi. Tuon sinun esittämäsi minä nimeäisin kuormitukseksi ja stressiksi ja uupumuksesta puhun silloin, kun ihminen oikeasti on jo ihan lääkärin diagnosoimasti sairas (tai saisi sen diagnoosin, jos jaksaisi mennä sinne lääkärin luo). 

Et voi tietää toisten uupumisista mitään jos he eivät sitä sinulle kerro, joten on kyllä jumalan esittämistä että kokee voivansa osoitteaa sormella että tuo on riittävän uupunut mielestäsi.

Ei sitä tiedäkään. Mutta tässä ketjussa moni kuitenkin olettaa "uupumisen" olevan sitä, että ohimenevästi väsyttää ja stressaa, vaikka pahimmillaan uupumus voi olla upottava suo, joka vain pahenee ja pahenee.

En kyllä tuon edellisen kirjoittajan kokenut missään vaiheessa tekevän muuta kuin selventävän, että uupumus on vakava tila, joka ei ole verrattavissa mihinkään elämän normaaliin kiireisiin.

Toki ne elämän kiireet voivat laukaista uupumuksen, mutta se on silti eri asia kuin ne kiireet itsessään.

-eri

Ihminen saattaa katsos sanoa sinulle että on kiireitä, koska hän ei pysty sanomaan olevansa uupunut. Niinhän tässä on just sivutolkulla puhuttu että uupunee toimivat. Siitähän tässä on kyse. Uupunut ei saa sanottua ystäville että on uupunut, mutta toisen ystävän joka on uupunut pitää kuitenkin saada sanottua. Miksi tämä kaksoisstandardi?

Ainakaan itse en puhu kaksoisstandardista. Minulla on ystävä, joka voi sanoa olevansa uupunut tai masentunut yhtä lailla kuin minäkin. Minä tiedän, että näin on. Sairaslomalla ollaan molemmat ja tehdään sitä mitä jaksetaan ja pystytään. Sitten on ystävä, joka matkustaa ympäri maailmaa 6 viikkoa vuodessa, tapaa ihmisiä siellä ja täällä ja hoitaa kodin ja työn ja organisoi lasten monet harrastukset ja kertoo, miten stressaa ja ahdistaa, kun ei ole ehtinyt laittaa vielä kesäkukkia. Hänellä on lämmin ruoka joka päivä pöydässä ja koti siistinä ja vierailukelpoisena. Sori, mutta mun mielestä ei ole rinnasteista eikä auta sanoa, että ehkä hän ei kerro uupumuksesta, kun jos toimintakyky on faktisesti tuo, ei ole pitkän sairasloman tarpeessa eikä diagnostisesti uupunut tai masentunut. 

Tottakai kaveriasi voi ahdistaa ja stressata, et sinä ole mikään jeesus joka määrittelee muiden puolesta heidän tunteensa.

Loistava esimerkki yleisestä uupuneiden tai masentuneiden itsekkyydestä.

MINUN paha olo ja kun kukaan ei ota MINUUN yhteyttä (vaikka en itsekkään moneen vuoteen ole ottanut) ja kun kaveri kehtaa puhua omistakin vaikeuksistaan vaikka ne eivät ole täsmälleen samat kuin MINUN MINUN MINUN ja muistattehan varmasti että MINULLA on tässä nyt kaikkein vaikeinta