Lue keskustelun säännöt.
Menetin uupumuksen takia kaikki ystävät
25.06.2023 |
Minulla oli ennen noin kymmenen ihmistä ystävinä, kaikki monen vuoden ajan. Uuvuin (syinä työ ja perhe-elämä), ehkä masennunkin. Enkä uupumuksen takia jaksanut pitää keneenkään yhteyttä. Hyvä kun selvisin hengissä nuo uupumuksen vuodet. Kaikki energia meni selviytymiseen. Nyt olen parantumassa, ja huomaan, että minulla ei ole enää yhtään ystävää. Menetin heidät kaikki. Kenellekään en ollut millään tavalla ilkeä, en pettänyt lupauksia, ei mitään sellaista. En vain jaksanut pitää mitään yhteyttä. Olen nyt laittanut heille viestejä ja kysellyt kuulumisia, yrittänyt soittaa. Eivät vastaa. Kaksi estänyt facebookissakin näköjään. Näinkö tämä sitten menee? Että uupumalla todella menettää kaiken?
Kommentit (576)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.
Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.
Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.
Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.
Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.
Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"
Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.
Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua.
Eli toisin sanoen siis et halua?
Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä.
Noin ne ystävyyden loppuvat.
Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.
Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.
Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.
Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??
Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.
Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.
Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti.
Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.
Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶
Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.
Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.
Etkö tajua, että juuri tämän takia moni huonossa tilanteessa eristäytyy? Ei halua olla taakka ystävilleen, haluaa palata sitten kun on "normaali". Moni, tai ainakin minä, myös oli epärealistisesti siinä luulossa että kyllä tämä tästä, pian tämä rankka kausi on ohi, sitten olen taas oma itseni ja selitän heille kaiken - mutta rankan polun sijaan huomasikin sitten olevansa suossa jonne uppoaa vain syvemmälle.
En ole tässä ketjussa huomannut ketään, joka haluaisi silloin tällöin tulla imemään kavereiltaan "voimavaroja" ja sitten kadota taas pitkäksi aikaan. Vaan ihmisiä, joilla on ollut monta vuotta kestävä kamala vaihe elämässään, jonka jälkeen alkavat (ehkä) pikkuhiljaa palata taas normaaliksi ja toivoisivat edes joidenkin ystävien antavan anteeksi tuon rankan vaiheen aiheuttaman hiljaisuuden.
Tajutako sinä sitä että sillä entisellä ystävällä on nyt itsellään elämässään tilanne jossa hän ei kykene olla tekemisissä? Miksi se on väärin näin päin, mutta toisinpäin ok? Tähän haluaisin vastauksen.
Sehän on ihan ok, jos on sellainen tilanne. Siinä ei sitten puhuta mistään, että on nyt vähän kiire kuskata mirkka-petteriä jokaviikkoisiin harrastuksiin ja töissäkin deadline painaa päälle vaan vaikka läheisen kuolemasta, omasta invalidisoivasta sairaudesta tms. Silloin todella on niin, että molemmat ovat samassa tilanteessa, valitettavasti.
Sinäkö määrittelet jeesusjumalana milloin toinen ihminen on uupunut taakkansa alle? Voi hyvän tähden sentään, taidat olla trolli. Ihminen voi uupua niin ettei jaksa muuta kuin perhe-elämän ja työt hoitaa. Hän ei myöskään välttämättä halua eikä pysty puhumaan uupumuksestaan sinulle, ihan kuten sinäkään et pystynyt kun uuvuit. Jännästi toimii vain toisin päin tämä ;)
Itsekästä.
No me puhuttiin eriasteisesta uupumuksesta, ihan turha heittäytyä ilkeäksi. Tuon sinun esittämäsi minä nimeäisin kuormitukseksi ja stressiksi ja uupumuksesta puhun silloin, kun ihminen oikeasti on jo ihan lääkärin diagnosoimasti sairas (tai saisi sen diagnoosin, jos jaksaisi mennä sinne lääkärin luo).
Et voi tietää toisten uupumisista mitään jos he eivät sitä sinulle kerro, joten on kyllä jumalan esittämistä että kokee voivansa osoitteaa sormella että tuo on riittävän uupunut mielestäsi.
Ei sitä tiedäkään. Mutta tässä ketjussa moni kuitenkin olettaa "uupumisen" olevan sitä, että ohimenevästi väsyttää ja stressaa, vaikka pahimmillaan uupumus voi olla upottava suo, joka vain pahenee ja pahenee.
En kyllä tuon edellisen kirjoittajan kokenut missään vaiheessa tekevän muuta kuin selventävän, että uupumus on vakava tila, joka ei ole verrattavissa mihinkään elämän normaaliin kiireisiin.
Toki ne elämän kiireet voivat laukaista uupumuksen, mutta se on silti eri asia kuin ne kiireet itsessään.
-eri
Ihminen saattaa katsos sanoa sinulle että on kiireitä, koska hän ei pysty sanomaan olevansa uupunut. Niinhän tässä on just sivutolkulla puhuttu että uupunee toimivat. Siitähän tässä on kyse. Uupunut ei saa sanottua ystäville että on uupunut, mutta toisen ystävän joka on uupunut pitää kuitenkin saada sanottua. Miksi tämä kaksoisstandardi?
Ainakaan itse en puhu kaksoisstandardista. Minulla on ystävä, joka voi sanoa olevansa uupunut tai masentunut yhtä lailla kuin minäkin. Minä tiedän, että näin on. Sairaslomalla ollaan molemmat ja tehdään sitä mitä jaksetaan ja pystytään. Sitten on ystävä, joka matkustaa ympäri maailmaa 6 viikkoa vuodessa, tapaa ihmisiä siellä ja täällä ja hoitaa kodin ja työn ja organisoi lasten monet harrastukset ja kertoo, miten stressaa ja ahdistaa, kun ei ole ehtinyt laittaa vielä kesäkukkia. Hänellä on lämmin ruoka joka päivä pöydässä ja koti siistinä ja vierailukelpoisena. Sori, mutta mun mielestä ei ole rinnasteista eikä auta sanoa, että ehkä hän ei kerro uupumuksesta, kun jos toimintakyky on faktisesti tuo, ei ole pitkän sairasloman tarpeessa eikä diagnostisesti uupunut tai masentunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.
Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.
No pitäisikö se riski sitten vain ottaa siitä lisäpettymyksestä? Ja siitähän voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä ihmissuhteista?
Tässä keskustelussa on lähinnä se, että aloittaja itse ei vastannut viesteihin eikä hän ottanut (vastavuoroisesti) yhteyttä myöhemmin ennen kuin vasta vuosien päästä. Täytyy sanoa, että itse olen laittanut muutaman viestin eräälle "läheiselleni" saamatta vastausta, varmaan vielä joskus laitan jonkun viestin mutta on se aika turhauttavaa jos ei toista osapuolta kiinnosta edes vastata tai ottaa itse yhteyttä. Kauanko sitä olettaisi että jaksaisi roikkua ja kysellä, kun toinen ei itse viitsi? On sitä elämässä muillakin välillä vaikeaa, eikä vain niillä jotka tuijottaa omaa napaa ja ei viitsi edes vuosiin olla yhteyksissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.
Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.
Mutta silloinhan ei ole luottamusta toisen tukeen, eli ei se ole tosiystävyyttä, vaan vasta kaveruutta.
Ja joo, moni tosiaan reagoi noin - he eivät sitten olleetkaan ystäviä. Ei aikuisten tosiystävyyksissä tarvitse pelätä, että toinen hylkää, jos kertoo olevansa uupunut tai jotain paljon vaikeampaa. Kaikenlaista mahtuu elämään keski-ikään mennessä, ja tosiystävyys kyllä kestää sen.
En ymmärrä mitä tarkoitat, mitä luottamusta toisen tukeen. Jokainen meistä on täällä lopulta aika yksin. Kenenkään tukeen ei voi täysin luottaa. Joka muuta väittää puhuu puppua.
Ja tämä on tullut hyvin selväksi uupuneiden ystäville joihin ei oteta vuosiin yhteyttä, ja sen jälkeen uupuneelle itselleen kun parannuttuaan yrittää soitella perään. Semmoista se elämä on, ei voi luottaa täysin.
Mua alkoi itkettää, kun tajusin äsken, että ennen tätä tapahtumaketjua, luulin, että mulla on rakkaita ja hyviä ystäviä. Silti YKSIKÄÄN läheiseni ei ole kehoittanut, painostanut, patistanut, auttanut minua hakeutumaan hoitoon, vaikka ovat nähneet, miten luisun vuosi vuodelta syvemmälle tähän suohon. He ovat vain irtautuneet omille teilleen, kun en ole voinut kutsua heitä kylään, kun koti on missä kunnossa on tai voimat ovat riittäneet vain puoleen siitä yhteydestä mitä normaalisti. Lopulta ei edes siihen enää.
Onneksi ymmärsin itse lopulta eräänä päivänä, että olen todella sairas, vaikka kaikki ympärillä vaan tsemppasivat että kyllä se siitä ja oot niin hyvin pärjännyt noin vaikeassa elämäntilanteessa. Sitten tajusin ensin erään lisäkriisin vietyä voimat nollaan hakea terapeutin ja lopulta tämä terapeutti huolestui minusta tosissaan ja puhui minut näkemään tilanteen, että tarvitsen paljon vakavampaa hoitoa. Ja sitten sen jälkeen psykiatri auttoi minua näkemään tilannettani ja sen vakavuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.
Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.
No pitäisikö se riski sitten vain ottaa siitä lisäpettymyksestä? Ja siitähän voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä ihmissuhteista?
Tässä keskustelussa on lähinnä se, että aloittaja itse ei vastannut viesteihin eikä hän ottanut (vastavuoroisesti) yhteyttä myöhemmin ennen kuin vasta vuosien päästä. Täytyy sanoa, että itse olen laittanut muutaman viestin eräälle "läheiselleni" saamatta vastausta, varmaan vielä joskus laitan jonkun viestin mutta on se aika turhauttavaa jos ei toista osapuolta kiinnosta edes vastata tai ottaa itse yhteyttä. Kauanko sitä olettaisi että jaksaisi roikkua ja kysellä, kun toinen ei itse viitsi? On sitä elämässä muillakin välillä vaikeaa, eikä vain niillä jotka tuijottaa omaa napaa ja ei viitsi edes vuosiin olla yhteyksissä.
Turhauttavaa se on varmasti. En ole ap, mutta minusta tämän ketjun pointti on ainoastaan toive, että ystävät voisivat yrittää ymmärtää että jotkut ihmiset ovat vaikean elämäntilanteen lamaannuttamia.
Tähän ketjuun on nyt kirjoittanut useampia, joilla on samanlaisia kokemuksia uupumuksesta, masennuksesta, surusta, yms. Itse en tosiaan pystynyt edes pitämään kotiani siistinä. Elämänhallintani lamaantui täysin. Eristäydyin ihan kokonaan.
Tämä ei tarkoita, että ystävien pitäisi loputtomasti joustaa tai ottaa kärsivällisesti yhteyttä yhä uudelleen ja uudelleen eikä koskaan kokea mitään turhautumista. Ainoastaan ymmärtää, että näinkin voi käydä elämässä jos on huono tuuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yhtä asiaa ihmettelen tässä eniten. Ap kertoo, että kukaan ystävistä ei kysellyt hänen peräänsä kun hän hiipui pois. Kukaan ei laittanut viestiä, että mitä sinulle oikein kuuluu kun sinusta ei ole kuulunut. Kukaan ei soittanut perään. Ok, hän ei vastannut johonkin yksittäiseen muuta asiaa koskevaan viestiin parille ystävälle, se on voinut toki harmittaa jotakuta, mutta silti. Kukaan ei kysellyt perään vaikka hänestä ei kuulunut mitään kuukausiin. Ei kukaan. Hänethän hylättiin täysin eikä ketään kiinnostanut onko hän elossa edes.
Ap on se, jonka tässä pitäisi olla vihainen ystävilleen. Ei ystävien ap:lle.
Minusta AP: tilanteessa kukaan ei ole tehnyt väärin. AP lopetti yhteydenpidon, ja niin tekivät myös entiset kaverit. Yhteydenpito siis päättyi molemminpuolisesti. Nyt AP haluaisi lämmittää kaveruutta uudelleen, mutta muut eivät syystä tai toisesta tahdo.
Eihän tuolle tilanteelle mitään voi. Kukaan ei ole syyllinen, vaan elämä vaan vei eri suuntiin.
Surullisen voi kaveruuden päättymisestä olla, mutta ei ole aihetta syyttää ketään.
AP:n syy välien etääntymiseen oli sairaus, muiden syitä emme aloituksen perusteella voi tietää.
Vierailija kirjoitti:
Ettekö te huolestu, jos joku ystävä ei vastaa viestiin eikä hänestä enää sitten kuulu? Minä ainakin huolestuisin. Ja laittaisin perään monta viestiä ja soittaisin.
Jos viesti näkyy olevan luettu (en tiedä näkyikö?), eikä kaverista silti kuulu, miksi ihmeessä laittaisi viestiä perään? Pakottaakseen hänet vastaamaan? Kertoakseen omia asioitaan ja huhuillakseen ihmiselle, joka kenties ei enää viestejäsi halua ja joka yrittää vain viestittää, että se on nyt loppu? Toinenhan tuolla vuosien mykkyydellä nimenomaan viestittää, että en halua yhteydenpitoa.
Eikö täällä juurikin puhuta tilanteen tulkitsemisesta - no sitähän ystävät tekivät loogisesti, ap kun viestitti olevansa 100 % haluton kommunikoimaan. En tiedä missä maailmassa vastaamattomuus viestittää "mutta laita sinä kuitenkin, kolme vuotta".
Kummallista, miten moni tällä palstalla ei ollenkaan osaa asettua sen kolmeksi vuodeksi hyllytetyn asemaan.
Eri asia lapsi tai kumppani tms. - tietenkin.
Oletushan kaikissa täysjärkisissä aikuisten ystävyyksissä on se, että toinen vastaa sitten kun on sopivaa, eikä häneltä ruveta tivaamaan "mixet vastaa hei, oonx mä tehny jotai?!?!". Ja jos ei vastaa pitkiin aikoihin, ystävyys on kuihtunut.
Fakta nyt vaan on se, että toiset vastaavat pahoissakin paikoissa. Toki on oma valinta olla vastaamatta, mutta hassua uhriutua siitä, etteivät toiset sitten enää luotakaan ja halua kaveerata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harmillinen tilanne. Jos eivät tiedä syytä miksi ei ole ollut yhteydessä voi tulla väärinkäsityksiä.
Soittaisin tai kertoisin mitä on tapahtunut. Jos ei enää vastaa tai halua olla yhteydessä antaisin olla.
Pääasia että olet selvinnyt uupumuksesta parempaan päin.
Ystäväni jäi sairauslomalle masennuksen ja ahdistuksen takia ja laitoin hänelle viestiä, jonka hän luki, mutta johon hän ei vastannut. Laitoin uuden rakentavan viestin ja kysyin onko kaikki ok - ystäväni vastasi ja kiitti viestistä, hän oli yksinkertaisesti unohtanut vastata kuormittavassa elämäntilanteessa. Olemme edelleen ystäviä. Näin yksinkertaista.
Ap:n tapauksessa en ymmärrä miksi ystävät eivät laittaneet enempää viestejä vaan ikään kuin hylkäsivät yhdestä virheestä. Lapsellista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma vuosien takainen ystäväni alkoi pikkuhiljaa ghostaamaan minua. Ei lukenut viestejä ja jos luki niin ei vastannut. Lakkasin lopulta pitämästä yhteyttä ja kohtelin häntä samoin eli en niihin harvoihin viesteihin vastannut tai vastasin päivien viiveellä. Vuosien jälkeen ystävä sitten kyselikin että välttelenkö häntä. Kerroin suoraan, miltä hänen käytöksensä tuntui ja siksi lakkasin vastaamasta hänen viesteihin. Ystäväni kertoi olleensa vaikeassa elämäntilanteessa. Sanoin suoraan, että ystävyys varmasti olisi kestänyt sen, että kertoo tilanteesta ja olisin antanut tilaa, mutta tämmöistä ghostaamista se ei kestänyt
Samaa mieltä. Ystävyys kyllä kestää sen jos on vaikeassa tilanteessa, mutta sitä se ei kestä, että lakataan puhumasta kokonaan ja lopetetaan yhteydenpito.
Minulla on ollut ystävä, joka aina kun hänellä on vaikeaa, lopettaa puhumisen kokonaan, käpertyy itseensä ja sulkeutuu kuin simpukka. Huolestuttavinta minusta siinä on, että henkilö ei yksinkertaisesti puhu eikä vissiin koskaan ole tottunut puhumaankaan vaan sulkee kaiken sisälleen. Näinhän koukuampujatkin toimii, kätkee, hautoo ja sulkee kaiken sisälleen ja sitten se purkautuu ulos epätoivotulla ja vaarallisella tavalla. Olen aikaisemmin suositellut terapiaan menoa ja siellä puhumista, mutta eihän siitäkään mitään hyötyä ole jos hän ei sielläkään avaudu ollenkaan.
Kyllä minua kiinnostaa mitä hänelle kuuluu, mutta jos hän yksinkertaisesti ghostaa minut niin en voi muutakaan tehdä kuin antaa mennä. Kyllä yhteydenpito pitää olla vastavuoroista ja vapaaehtoista. En voi häntä vetää perässä kuin riippakiveä.
Minusta tämä on eri kuvio kuin aapeen. Hän oli jättänyt vastaamatta enintään yhteen viestiin. Se ei ole ghostaamista.
Pitäisikö sitten jäädä pommittamaan viesteillä, että mitä kuuluu, mikset vastaa, oonko loukannut sua jotenkin, ikävä, vastaa vastaa vastaa? Tuollaista tekevät lähtökohtaisesti vain häiriköt ja epätasapainoiset. Yleensä annetaan toiselle tilaa vastata kun ehtii, jaksaa ja haluaa.
Joo, on kohteliasta antaa tilaa vastata, jollei kyseessä ole mikään todella kiireellinen asia. Mutta jos ystävästä ei kuulu viikkoihin, niin kyllä kai nyt terve ja täyspäinen ihminen ottaa ystävään yhteyttä, että onko kaikki ok kun sinusta ei ole aikoihin kuulunut.
Pitäisikö sen huhuilijan toistuvasti ottaa riski siitä, ettei tule taaskaan viestiä eikä selitystä, ja sydän särkyy, mutta uupuneen itse ei tarvitse ottaa riskiä tilanteensa kertomisesta?
Kun itse kerran kokee sen, kun läheinen yhtäkkiä vaan häipyy elämästä ja jättää vaille selitystä, ei paljon enää kiinnosta huhuilla aikuista ihmistä. Joka ei HALUA laittaa kolmen vuodenkaan aikana viestiä "en nyt pysty, on niin vaikeaa".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä ihmettä? Maija laittoi viestiä ja kysyi mun kuulumisia? Mikä itsekäs tyyppi!!!! Laitoin Maijalle viestiä lokakuussa 2019 eikä se vastannut! En helvetissä vastaa tuohon viestiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.
Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.
No pitäisikö se riski sitten vain ottaa siitä lisäpettymyksestä? Ja siitähän voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä ihmissuhteista?
Tässä keskustelussa on lähinnä se, että aloittaja itse ei vastannut viesteihin eikä hän ottanut (vastavuoroisesti) yhteyttä myöhemmin ennen kuin vasta vuosien päästä. Täytyy sanoa, että itse olen laittanut muutaman viestin eräälle "läheiselleni" saamatta vastausta, varmaan vielä joskus laitan jonkun viestin mutta on se aika turhauttavaa jos ei toista osapuolta kiinnosta edes vastata tai ottaa itse yhteyttä. Kauanko sitä olettaisi että jaksaisi roikkua ja kysellä, kun toinen ei itse viitsi? On sitä elämässä muillakin välillä vaikeaa, eikä vain niillä jotka tuijottaa omaa napaa ja ei viitsi edes vuosiin olla yhteyksissä.
Turhauttavaa se on varmasti. En ole ap, mutta minusta tämän ketjun pointti on ainoastaan toive, että ystävät voisivat yrittää ymmärtää että jotkut ihmiset ovat vaikean elämäntilanteen lamaannuttamia.
Tähän ketjuun on nyt kirjoittanut useampia, joilla on samanlaisia kokemuksia uupumuksesta, masennuksesta, surusta, yms. Itse en tosiaan pystynyt edes pitämään kotiani siistinä. Elämänhallintani lamaantui täysin. Eristäydyin ihan kokonaan.
Tämä ei tarkoita, että ystävien pitäisi loputtomasti joustaa tai ottaa kärsivällisesti yhteyttä yhä uudelleen ja uudelleen eikä koskaan kokea mitään turhautumista. Ainoastaan ymmärtää, että näinkin voi käydä elämässä jos on huono tuuri.
Toki niin voi käydä. Mutta monella muullakin voi olla vaikeaa ja uupumusta. Silloin vain ei kannata (kuten aloittaja) syyllistää muita, jos ei itse ole vuosiin pitänyt yhteyttä. Minä esim. toisaalta ymmärrän ettei "läheisestäni" kuulu ja siksi ajattelin myöhemminkin ottaa yhteyttä. Mutta toisaalta en ymmärrä, sillä kyllähän se viestii ettei vain kiinnosta tarpeeksi jos ei itsekään lähiaikoina ole yhteyksissä. Se on ihan ok jos ei juuri kiinnosta, minä toki teen siitä omat päätelmäni myös.
Jos teillä on joku läheinen ystävä mutta tulee joku masennus tms, niin ilmoittakaa siitä. Tyyliin:
"Anteeksi kun en juuri nyt jaksa olla yhteyksissä, minulla diagnosoitiin masennus (tms) ja kokoan tällä hetkellä voimiani. Olen sinuun lähiaikoina yhteyksissä, nyt keskityn vain voimaan paremmin. ja en ehkä kykene pitämään yhteyttä niin nopeasti. Olet rakas ja tärkeä, olen tukenasi jos tarvitset minua mutta jos kaikki on ns. ennallaan, hetken tässä hengähdän jotta jaksan taas paremmin" tjs.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.
Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.
No pitäisikö se riski sitten vain ottaa siitä lisäpettymyksestä? Ja siitähän voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä ihmissuhteista?
Tässä keskustelussa on lähinnä se, että aloittaja itse ei vastannut viesteihin eikä hän ottanut (vastavuoroisesti) yhteyttä myöhemmin ennen kuin vasta vuosien päästä. Täytyy sanoa, että itse olen laittanut muutaman viestin eräälle "läheiselleni" saamatta vastausta, varmaan vielä joskus laitan jonkun viestin mutta on se aika turhauttavaa jos ei toista osapuolta kiinnosta edes vastata tai ottaa itse yhteyttä. Kauanko sitä olettaisi että jaksaisi roikkua ja kysellä, kun toinen ei itse viitsi? On sitä elämässä muillakin välillä vaikeaa, eikä vain niillä jotka tuijottaa omaa napaa ja ei viitsi edes vuosiin olla yhteyksissä.
Turhauttavaa se on varmasti. En ole ap, mutta minusta tämän ketjun pointti on ainoastaan toive, että ystävät voisivat yrittää ymmärtää että jotkut ihmiset ovat vaikean elämäntilanteen lamaannuttamia.
Tähän ketjuun on nyt kirjoittanut useampia, joilla on samanlaisia kokemuksia uupumuksesta, masennuksesta, surusta, yms. Itse en tosiaan pystynyt edes pitämään kotiani siistinä. Elämänhallintani lamaantui täysin. Eristäydyin ihan kokonaan.
Tämä ei tarkoita, että ystävien pitäisi loputtomasti joustaa tai ottaa kärsivällisesti yhteyttä yhä uudelleen ja uudelleen eikä koskaan kokea mitään turhautumista. Ainoastaan ymmärtää, että näinkin voi käydä elämässä jos on huono tuuri.
Toki niin voi käydä. Mutta monella muullakin voi olla vaikeaa ja uupumusta. Silloin vain ei kannata (kuten aloittaja) syyllistää muita, jos ei itse ole vuosiin pitänyt yhteyttä. Minä esim. toisaalta ymmärrän ettei "läheisestäni" kuulu ja siksi ajattelin myöhemminkin ottaa yhteyttä. Mutta toisaalta en ymmärrä, sillä kyllähän se viestii ettei vain kiinnosta tarpeeksi jos ei itsekään lähiaikoina ole yhteyksissä. Se on ihan ok jos ei juuri kiinnosta, minä toki teen siitä omat päätelmäni myös.
Jos teillä on joku läheinen ystävä mutta tulee joku masennus tms, niin ilmoittakaa siitä. Tyyliin:
"Anteeksi kun en juuri nyt jaksa olla yhteyksissä, minulla diagnosoitiin masennus (tms) ja kokoan tällä hetkellä voimiani. Olen sinuun lähiaikoina yhteyksissä, nyt keskityn vain voimaan paremmin. ja en ehkä kykene pitämään yhteyttä niin nopeasti. Olet rakas ja tärkeä, olen tukenasi jos tarvitset minua mutta jos kaikki on ns. ennallaan, hetken tässä hengähdän jotta jaksan taas paremmin" tjs.
Luuletko että masentunut jaksaa laittaa tuollaista ilmoitusta kenellekään? Jaksamisen puute hävettää ja saa vetäytymään omiin oloihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.
Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.
No pitäisikö se riski sitten vain ottaa siitä lisäpettymyksestä? Ja siitähän voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä ihmissuhteista?
Tässä keskustelussa on lähinnä se, että aloittaja itse ei vastannut viesteihin eikä hän ottanut (vastavuoroisesti) yhteyttä myöhemmin ennen kuin vasta vuosien päästä. Täytyy sanoa, että itse olen laittanut muutaman viestin eräälle "läheiselleni" saamatta vastausta, varmaan vielä joskus laitan jonkun viestin mutta on se aika turhauttavaa jos ei toista osapuolta kiinnosta edes vastata tai ottaa itse yhteyttä. Kauanko sitä olettaisi että jaksaisi roikkua ja kysellä, kun toinen ei itse viitsi? On sitä elämässä muillakin välillä vaikeaa, eikä vain niillä jotka tuijottaa omaa napaa ja ei viitsi edes vuosiin olla yhteyksissä.
Turhauttavaa se on varmasti. En ole ap, mutta minusta tämän ketjun pointti on ainoastaan toive, että ystävät voisivat yrittää ymmärtää että jotkut ihmiset ovat vaikean elämäntilanteen lamaannuttamia.
Tähän ketjuun on nyt kirjoittanut useampia, joilla on samanlaisia kokemuksia uupumuksesta, masennuksesta, surusta, yms. Itse en tosiaan pystynyt edes pitämään kotiani siistinä. Elämänhallintani lamaantui täysin. Eristäydyin ihan kokonaan.
Tämä ei tarkoita, että ystävien pitäisi loputtomasti joustaa tai ottaa kärsivällisesti yhteyttä yhä uudelleen ja uudelleen eikä koskaan kokea mitään turhautumista. Ainoastaan ymmärtää, että näinkin voi käydä elämässä jos on huono tuuri.
Toki niin voi käydä. Mutta monella muullakin voi olla vaikeaa ja uupumusta. Silloin vain ei kannata (kuten aloittaja) syyllistää muita, jos ei itse ole vuosiin pitänyt yhteyttä. Minä esim. toisaalta ymmärrän ettei "läheisestäni" kuulu ja siksi ajattelin myöhemminkin ottaa yhteyttä. Mutta toisaalta en ymmärrä, sillä kyllähän se viestii ettei vain kiinnosta tarpeeksi jos ei itsekään lähiaikoina ole yhteyksissä. Se on ihan ok jos ei juuri kiinnosta, minä toki teen siitä omat päätelmäni myös.
Jos teillä on joku läheinen ystävä mutta tulee joku masennus tms, niin ilmoittakaa siitä. Tyyliin:
"Anteeksi kun en juuri nyt jaksa olla yhteyksissä, minulla diagnosoitiin masennus (tms) ja kokoan tällä hetkellä voimiani. Olen sinuun lähiaikoina yhteyksissä, nyt keskityn vain voimaan paremmin. ja en ehkä kykene pitämään yhteyttä niin nopeasti. Olet rakas ja tärkeä, olen tukenasi jos tarvitset minua mutta jos kaikki on ns. ennallaan, hetken tässä hengähdän jotta jaksan taas paremmin" tjs.
Luuletko että masentunut jaksaa laittaa tuollaista ilmoitusta kenellekään? Jaksamisen puute hävettää ja saa vetäytymään omiin oloihin.
Ei toisten ongelmia kohtaan tietenkään tarvitse olla erityisen empaattinen. Jokainen pitäköön huolta omasta itsestään. Uupuneelta ei kuitenkaan voi odottaa normaalin tasoista toimintaa. Uupumus ei välttämättä mene ohi vuodessa tai kahdessa. Se näkyy elämässä monin tavoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.
Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.
No pitäisikö se riski sitten vain ottaa siitä lisäpettymyksestä? Ja siitähän voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä ihmissuhteista?
Tässä keskustelussa on lähinnä se, että aloittaja itse ei vastannut viesteihin eikä hän ottanut (vastavuoroisesti) yhteyttä myöhemmin ennen kuin vasta vuosien päästä. Täytyy sanoa, että itse olen laittanut muutaman viestin eräälle "läheiselleni" saamatta vastausta, varmaan vielä joskus laitan jonkun viestin mutta on se aika turhauttavaa jos ei toista osapuolta kiinnosta edes vastata tai ottaa itse yhteyttä. Kauanko sitä olettaisi että jaksaisi roikkua ja kysellä, kun toinen ei itse viitsi? On sitä elämässä muillakin välillä vaikeaa, eikä vain niillä jotka tuijottaa omaa napaa ja ei viitsi edes vuosiin olla yhteyksissä.
Turhauttavaa se on varmasti. En ole ap, mutta minusta tämän ketjun pointti on ainoastaan toive, että ystävät voisivat yrittää ymmärtää että jotkut ihmiset ovat vaikean elämäntilanteen lamaannuttamia.
Tähän ketjuun on nyt kirjoittanut useampia, joilla on samanlaisia kokemuksia uupumuksesta, masennuksesta, surusta, yms. Itse en tosiaan pystynyt edes pitämään kotiani siistinä. Elämänhallintani lamaantui täysin. Eristäydyin ihan kokonaan.
Tämä ei tarkoita, että ystävien pitäisi loputtomasti joustaa tai ottaa kärsivällisesti yhteyttä yhä uudelleen ja uudelleen eikä koskaan kokea mitään turhautumista. Ainoastaan ymmärtää, että näinkin voi käydä elämässä jos on huono tuuri.
Toki niin voi käydä. Mutta monella muullakin voi olla vaikeaa ja uupumusta. Silloin vain ei kannata (kuten aloittaja) syyllistää muita, jos ei itse ole vuosiin pitänyt yhteyttä. Minä esim. toisaalta ymmärrän ettei "läheisestäni" kuulu ja siksi ajattelin myöhemminkin ottaa yhteyttä. Mutta toisaalta en ymmärrä, sillä kyllähän se viestii ettei vain kiinnosta tarpeeksi jos ei itsekään lähiaikoina ole yhteyksissä. Se on ihan ok jos ei juuri kiinnosta, minä toki teen siitä omat päätelmäni myös.
Jos teillä on joku läheinen ystävä mutta tulee joku masennus tms, niin ilmoittakaa siitä. Tyyliin:
"Anteeksi kun en juuri nyt jaksa olla yhteyksissä, minulla diagnosoitiin masennus (tms) ja kokoan tällä hetkellä voimiani. Olen sinuun lähiaikoina yhteyksissä, nyt keskityn vain voimaan paremmin. ja en ehkä kykene pitämään yhteyttä niin nopeasti. Olet rakas ja tärkeä, olen tukenasi jos tarvitset minua mutta jos kaikki on ns. ennallaan, hetken tässä hengähdän jotta jaksan taas paremmin" tjs.
Joskus ihmiset suuttuvat pitkittyneestä hiljaisuudesta, vaikka olisi aiemmin kertonutkin, ettei minulla nyt mene oikein hyvin.
Harvemmin se hiljaisuuteen johtanut uupumus/masennus/tms ihan puskista tulee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.
Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.
No pitäisikö se riski sitten vain ottaa siitä lisäpettymyksestä? Ja siitähän voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä ihmissuhteista?
Tässä keskustelussa on lähinnä se, että aloittaja itse ei vastannut viesteihin eikä hän ottanut (vastavuoroisesti) yhteyttä myöhemmin ennen kuin vasta vuosien päästä. Täytyy sanoa, että itse olen laittanut muutaman viestin eräälle "läheiselleni" saamatta vastausta, varmaan vielä joskus laitan jonkun viestin mutta on se aika turhauttavaa jos ei toista osapuolta kiinnosta edes vastata tai ottaa itse yhteyttä. Kauanko sitä olettaisi että jaksaisi roikkua ja kysellä, kun toinen ei itse viitsi? On sitä elämässä muillakin välillä vaikeaa, eikä vain niillä jotka tuijottaa omaa napaa ja ei viitsi edes vuosiin olla yhteyksissä.
Turhauttavaa se on varmasti. En ole ap, mutta minusta tämän ketjun pointti on ainoastaan toive, että ystävät voisivat yrittää ymmärtää että jotkut ihmiset ovat vaikean elämäntilanteen lamaannuttamia.
Tähän ketjuun on nyt kirjoittanut useampia, joilla on samanlaisia kokemuksia uupumuksesta, masennuksesta, surusta, yms. Itse en tosiaan pystynyt edes pitämään kotiani siistinä. Elämänhallintani lamaantui täysin. Eristäydyin ihan kokonaan.
Tämä ei tarkoita, että ystävien pitäisi loputtomasti joustaa tai ottaa kärsivällisesti yhteyttä yhä uudelleen ja uudelleen eikä koskaan kokea mitään turhautumista. Ainoastaan ymmärtää, että näinkin voi käydä elämässä jos on huono tuuri.
Toki niin voi käydä. Mutta monella muullakin voi olla vaikeaa ja uupumusta. Silloin vain ei kannata (kuten aloittaja) syyllistää muita, jos ei itse ole vuosiin pitänyt yhteyttä. Minä esim. toisaalta ymmärrän ettei "läheisestäni" kuulu ja siksi ajattelin myöhemminkin ottaa yhteyttä. Mutta toisaalta en ymmärrä, sillä kyllähän se viestii ettei vain kiinnosta tarpeeksi jos ei itsekään lähiaikoina ole yhteyksissä. Se on ihan ok jos ei juuri kiinnosta, minä toki teen siitä omat päätelmäni myös.
Jos teillä on joku läheinen ystävä mutta tulee joku masennus tms, niin ilmoittakaa siitä. Tyyliin:
"Anteeksi kun en juuri nyt jaksa olla yhteyksissä, minulla diagnosoitiin masennus (tms) ja kokoan tällä hetkellä voimiani. Olen sinuun lähiaikoina yhteyksissä, nyt keskityn vain voimaan paremmin. ja en ehkä kykene pitämään yhteyttä niin nopeasti. Olet rakas ja tärkeä, olen tukenasi jos tarvitset minua mutta jos kaikki on ns. ennallaan, hetken tässä hengähdän jotta jaksan taas paremmin" tjs.
Kuten jo aiemmin toiselle vastasinkin, jos kaksi ystävystä molemmat uupuvat tahollaan eivätkä jaksa vastata toisilleen, se on ikävä sattuma, ja toivottavasti heillä kummallakin olisi myöhemmin ymmärrystä ja empatiaa toisen hiljaisuutta kohtaan.
En tiedä miten saisin tarpeeksi selkeästi kerrottua aiemmille ystävilleni, että kyse ei missään nimessä ollut siitä, etteivät he kiinnostaneet minua. En tiedä kehtaanko kuitenkaan kertoa heille, etten pahimmillani edes siivonnut kotiani puoleen vuoteen.
Vierailija kirjoitti:
Mua alkoi itkettää, kun tajusin äsken, että ennen tätä tapahtumaketjua, luulin, että mulla on rakkaita ja hyviä ystäviä. Silti YKSIKÄÄN läheiseni ei ole kehoittanut, painostanut, patistanut, auttanut minua hakeutumaan hoitoon, vaikka ovat nähneet, miten luisun vuosi vuodelta syvemmälle tähän suohon. He ovat vain irtautuneet omille teilleen, kun en ole voinut kutsua heitä kylään, kun koti on missä kunnossa on tai voimat ovat riittäneet vain puoleen siitä yhteydestä mitä normaalisti. Lopulta ei edes siihen enää.
Onneksi ymmärsin itse lopulta eräänä päivänä, että olen todella sairas, vaikka kaikki ympärillä vaan tsemppasivat että kyllä se siitä ja oot niin hyvin pärjännyt noin vaikeassa elämäntilanteessa. Sitten tajusin ensin erään lisäkriisin vietyä voimat nollaan hakea terapeutin ja lopulta tämä terapeutti huolestui minusta tosissaan ja puhui minut näkemään tilanteen, että tarvitsen paljon vakavampaa hoitoa. Ja sitten sen jälkeen psykiatri auttoi minua näkemään tilannettani ja sen vakavuutta.
Miten sinä kehtaat syllistää ystäviäsi? Eivät he ole mitään psykoterapeutteja, joiden pitäisi tajuta tuollaiset asiat. Ehkä heillä itselläänkin oli ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua alkoi itkettää, kun tajusin äsken, että ennen tätä tapahtumaketjua, luulin, että mulla on rakkaita ja hyviä ystäviä. Silti YKSIKÄÄN läheiseni ei ole kehoittanut, painostanut, patistanut, auttanut minua hakeutumaan hoitoon, vaikka ovat nähneet, miten luisun vuosi vuodelta syvemmälle tähän suohon. He ovat vain irtautuneet omille teilleen, kun en ole voinut kutsua heitä kylään, kun koti on missä kunnossa on tai voimat ovat riittäneet vain puoleen siitä yhteydestä mitä normaalisti. Lopulta ei edes siihen enää.
Onneksi ymmärsin itse lopulta eräänä päivänä, että olen todella sairas, vaikka kaikki ympärillä vaan tsemppasivat että kyllä se siitä ja oot niin hyvin pärjännyt noin vaikeassa elämäntilanteessa. Sitten tajusin ensin erään lisäkriisin vietyä voimat nollaan hakea terapeutin ja lopulta tämä terapeutti huolestui minusta tosissaan ja puhui minut näkemään tilanteen, että tarvitsen paljon vakavampaa hoitoa. Ja sitten sen jälkeen psykiatri auttoi minua näkemään tilannettani ja sen vakavuutta.
Miten sinä kehtaat syllistää ystäviäsi? Eivät he ole mitään psykoterapeutteja, joiden pitäisi tajuta tuollaiset asiat. Ehkä heillä itselläänkin oli ongelmia.
Mitä ihmeen syyllistämistä se on, jos omalla tahollaan jotain miettii?
-eri
No voi hyvänen aika, jos on kaksi uupunutta ystävää joista kumpikaan ei jaksa olla yhteyksissä toistensa kanssa, niin se on hyvin ikävä sattuma. Mutta toivottavasti kummallekin on uupumus antanut sentään ymmärrystä ja kyvyn myöhemmin antaa anteeksi se toisen hiljaisuus.
Tietysti kummallakin on yhtäläinen "oikeus" olla uupunut. Kaksoisstandardi on omassa päässäsi.