Lue keskustelun säännöt.
Menetin uupumuksen takia kaikki ystävät
25.06.2023 |
Minulla oli ennen noin kymmenen ihmistä ystävinä, kaikki monen vuoden ajan. Uuvuin (syinä työ ja perhe-elämä), ehkä masennunkin. Enkä uupumuksen takia jaksanut pitää keneenkään yhteyttä. Hyvä kun selvisin hengissä nuo uupumuksen vuodet. Kaikki energia meni selviytymiseen. Nyt olen parantumassa, ja huomaan, että minulla ei ole enää yhtään ystävää. Menetin heidät kaikki. Kenellekään en ollut millään tavalla ilkeä, en pettänyt lupauksia, ei mitään sellaista. En vain jaksanut pitää mitään yhteyttä. Olen nyt laittanut heille viestejä ja kysellyt kuulumisia, yrittänyt soittaa. Eivät vastaa. Kaksi estänyt facebookissakin näköjään. Näinkö tämä sitten menee? Että uupumalla todella menettää kaiken?
Kommentit (576)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.
Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.
No pitäisikö se riski sitten vain ottaa siitä lisäpettymyksestä? Ja siitähän voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä ihmissuhteista?
Tässä keskustelussa on lähinnä se, että aloittaja itse ei vastannut viesteihin eikä hän ottanut (vastavuoroisesti) yhteyttä myöhemmin ennen kuin vasta vuosien päästä. Täytyy sanoa, että itse olen laittanut muutaman viestin eräälle "läheiselleni" saamatta vastausta, varmaan vielä joskus laitan jonkun viestin mutta on se aika turhauttavaa jos ei toista osapuolta kiinnosta edes vastata tai ottaa itse yhteyttä. Kauanko sitä olettaisi että jaksaisi roikkua ja kysellä, kun toinen ei itse viitsi? On sitä elämässä muillakin välillä vaikeaa, eikä vain niillä jotka tuijottaa omaa napaa ja ei viitsi edes vuosiin olla yhteyksissä.
Turhauttavaa se on varmasti. En ole ap, mutta minusta tämän ketjun pointti on ainoastaan toive, että ystävät voisivat yrittää ymmärtää että jotkut ihmiset ovat vaikean elämäntilanteen lamaannuttamia.
Tähän ketjuun on nyt kirjoittanut useampia, joilla on samanlaisia kokemuksia uupumuksesta, masennuksesta, surusta, yms. Itse en tosiaan pystynyt edes pitämään kotiani siistinä. Elämänhallintani lamaantui täysin. Eristäydyin ihan kokonaan.
Tämä ei tarkoita, että ystävien pitäisi loputtomasti joustaa tai ottaa kärsivällisesti yhteyttä yhä uudelleen ja uudelleen eikä koskaan kokea mitään turhautumista. Ainoastaan ymmärtää, että näinkin voi käydä elämässä jos on huono tuuri.
Toki niin voi käydä. Mutta monella muullakin voi olla vaikeaa ja uupumusta. Silloin vain ei kannata (kuten aloittaja) syyllistää muita, jos ei itse ole vuosiin pitänyt yhteyttä. Minä esim. toisaalta ymmärrän ettei "läheisestäni" kuulu ja siksi ajattelin myöhemminkin ottaa yhteyttä. Mutta toisaalta en ymmärrä, sillä kyllähän se viestii ettei vain kiinnosta tarpeeksi jos ei itsekään lähiaikoina ole yhteyksissä. Se on ihan ok jos ei juuri kiinnosta, minä toki teen siitä omat päätelmäni myös.
Jos teillä on joku läheinen ystävä mutta tulee joku masennus tms, niin ilmoittakaa siitä. Tyyliin:
"Anteeksi kun en juuri nyt jaksa olla yhteyksissä, minulla diagnosoitiin masennus (tms) ja kokoan tällä hetkellä voimiani. Olen sinuun lähiaikoina yhteyksissä, nyt keskityn vain voimaan paremmin. ja en ehkä kykene pitämään yhteyttä niin nopeasti. Olet rakas ja tärkeä, olen tukenasi jos tarvitset minua mutta jos kaikki on ns. ennallaan, hetken tässä hengähdän jotta jaksan taas paremmin" tjs.
Luuletko että masentunut jaksaa laittaa tuollaista ilmoitusta kenellekään? Jaksamisen puute hävettää ja saa vetäytymään omiin oloihin.
Ei sitten varmaan jaksa. Kuten ei moni muukaan leikkauksesta toipuva, syöpäsairas, lapsi sairastaa, puoliso tai läheiset sairastaa, työssä ongelmia, taloushuolia, itsellä uupumista jne nimeä vaan. Ei sitä tarvii muidenkaan loputtomiin jaksaa kysellä masentuneelta kuulumisia, jos sitä itseään ei kiinnosta koskaan ja vuosiin mikään.
Mahtaisiko kukaan kuitenkaan syyllistää syöpäsairasta tai leikkauksesta toipuvaa siitä, ettei jaksa?
Minun pitkä kurjistumisen kierteeni - ja hiljaisuuteni - johtui nimenomaan läheisen sairastumisesta ja kuolemasta. Eipä sitäkään ole katsottu tässä ketjussa miksikään "oikeutukseksi" olla jaksamatta pitää yhteyttä.
Ei syyllistäisi, mutta meinaatko että joku jos käy vaikka puoli vuotta syöpähoitoja jne, niin ihan ok että siitä ei moneen vuoteen kuulu tai ei vastaa mihinkään? Ymmärrettävää tietysti jos ei ole niin läheinen.
Mutta mitä jos kyseinen ihminen sairastaa useamman vuoden?
Kun siitähän tässä on kyse. Eikä siitä, että on uupunut tai masentunut puoli vuotta ja sitten viisi vuotta vain huvikseen pyörittelee peukaloitaan.
Eli joku on TÄYSIN toimintakyvytön monta vuotta putkeen? Jossain laitoksessa jossa muut auttavat suihkuun jne, sitäkö tarkoitat? Sitten jos niin käy niin voi olla väistämätön seuraus ikävä kyllä, että ne ihmissuhteet katoavat. Se on toki kurjaa, mutta aika harvoin niin taitaa käydä että joku ei vuosikausiin mihinkään pystyisi. Aika usein masentuneet ja uupuneet jaksaa kuitenkin jotain tehdä välillä. Ja aika harvoin se sänkyyn jääminen auttaa pidemmäksi aikaa, vaikka sellainen kausi tulisikin. Itsensä sieltä on vaan välillä nostettava lääkäreiden ym. avulla... sitä ei kukaan muu voi puolesta tehdä.
Vaikutat yksinkertaiselta ja kauhealta ihmiseltä.
Joku on raiskattu jossakin vaiheessa elämää, jäänyt täysin orvoksi vihamielisten ihmisten hoidettavaksi, joutuneet rikoksen uhriksi, läheinen tehnyt itsemurhan, joutunut onnettomuuteen jne. Jollekin on käynyt nuo kaikki. Ei hatkuvissa vadtoinkäymisissä tule mieleen ottaa kehenkään yhteyttä. Sitä yrittää vain selvitä päivästä toiseen. Kaltaisesi ikävät tyypit kannattaakin jättää unholaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.
Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.
No pitäisikö se riski sitten vain ottaa siitä lisäpettymyksestä? Ja siitähän voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä ihmissuhteista?
Tässä keskustelussa on lähinnä se, että aloittaja itse ei vastannut viesteihin eikä hän ottanut (vastavuoroisesti) yhteyttä myöhemmin ennen kuin vasta vuosien päästä. Täytyy sanoa, että itse olen laittanut muutaman viestin eräälle "läheiselleni" saamatta vastausta, varmaan vielä joskus laitan jonkun viestin mutta on se aika turhauttavaa jos ei toista osapuolta kiinnosta edes vastata tai ottaa itse yhteyttä. Kauanko sitä olettaisi että jaksaisi roikkua ja kysellä, kun toinen ei itse viitsi? On sitä elämässä muillakin välillä vaikeaa, eikä vain niillä jotka tuijottaa omaa napaa ja ei viitsi edes vuosiin olla yhteyksissä.
Turhauttavaa se on varmasti. En ole ap, mutta minusta tämän ketjun pointti on ainoastaan toive, että ystävät voisivat yrittää ymmärtää että jotkut ihmiset ovat vaikean elämäntilanteen lamaannuttamia.
Tähän ketjuun on nyt kirjoittanut useampia, joilla on samanlaisia kokemuksia uupumuksesta, masennuksesta, surusta, yms. Itse en tosiaan pystynyt edes pitämään kotiani siistinä. Elämänhallintani lamaantui täysin. Eristäydyin ihan kokonaan.
Tämä ei tarkoita, että ystävien pitäisi loputtomasti joustaa tai ottaa kärsivällisesti yhteyttä yhä uudelleen ja uudelleen eikä koskaan kokea mitään turhautumista. Ainoastaan ymmärtää, että näinkin voi käydä elämässä jos on huono tuuri.
Toki niin voi käydä. Mutta monella muullakin voi olla vaikeaa ja uupumusta. Silloin vain ei kannata (kuten aloittaja) syyllistää muita, jos ei itse ole vuosiin pitänyt yhteyttä. Minä esim. toisaalta ymmärrän ettei "läheisestäni" kuulu ja siksi ajattelin myöhemminkin ottaa yhteyttä. Mutta toisaalta en ymmärrä, sillä kyllähän se viestii ettei vain kiinnosta tarpeeksi jos ei itsekään lähiaikoina ole yhteyksissä. Se on ihan ok jos ei juuri kiinnosta, minä toki teen siitä omat päätelmäni myös.
Jos teillä on joku läheinen ystävä mutta tulee joku masennus tms, niin ilmoittakaa siitä. Tyyliin:
"Anteeksi kun en juuri nyt jaksa olla yhteyksissä, minulla diagnosoitiin masennus (tms) ja kokoan tällä hetkellä voimiani. Olen sinuun lähiaikoina yhteyksissä, nyt keskityn vain voimaan paremmin. ja en ehkä kykene pitämään yhteyttä niin nopeasti. Olet rakas ja tärkeä, olen tukenasi jos tarvitset minua mutta jos kaikki on ns. ennallaan, hetken tässä hengähdän jotta jaksan taas paremmin" tjs.
Luuletko että masentunut jaksaa laittaa tuollaista ilmoitusta kenellekään? Jaksamisen puute hävettää ja saa vetäytymään omiin oloihin.
Ei sitten varmaan jaksa. Kuten ei moni muukaan leikkauksesta toipuva, syöpäsairas, lapsi sairastaa, puoliso tai läheiset sairastaa, työssä ongelmia, taloushuolia, itsellä uupumista jne nimeä vaan. Ei sitä tarvii muidenkaan loputtomiin jaksaa kysellä masentuneelta kuulumisia, jos sitä itseään ei kiinnosta koskaan ja vuosiin mikään.
Mahtaisiko kukaan kuitenkaan syyllistää syöpäsairasta tai leikkauksesta toipuvaa siitä, ettei jaksa?
Minun pitkä kurjistumisen kierteeni - ja hiljaisuuteni - johtui nimenomaan läheisen sairastumisesta ja kuolemasta. Eipä sitäkään ole katsottu tässä ketjussa miksikään "oikeutukseksi" olla jaksamatta pitää yhteyttä.
Ei syyllistäisi, mutta meinaatko että joku jos käy vaikka puoli vuotta syöpähoitoja jne, niin ihan ok että siitä ei moneen vuoteen kuulu tai ei vastaa mihinkään? Ymmärrettävää tietysti jos ei ole niin läheinen.
Mutta mitä jos kyseinen ihminen sairastaa useamman vuoden?
Kun siitähän tässä on kyse. Eikä siitä, että on uupunut tai masentunut puoli vuotta ja sitten viisi vuotta vain huvikseen pyörittelee peukaloitaan.
Eli joku on TÄYSIN toimintakyvytön monta vuotta putkeen? Jossain laitoksessa jossa muut auttavat suihkuun jne, sitäkö tarkoitat? Sitten jos niin käy niin voi olla väistämätön seuraus ikävä kyllä, että ne ihmissuhteet katoavat. Se on toki kurjaa, mutta aika harvoin niin taitaa käydä että joku ei vuosikausiin mihinkään pystyisi. Aika usein masentuneet ja uupuneet jaksaa kuitenkin jotain tehdä välillä. Ja aika harvoin se sänkyyn jääminen auttaa pidemmäksi aikaa, vaikka sellainen kausi tulisikin. Itsensä sieltä on vaan välillä nostettava lääkäreiden ym. avulla... sitä ei kukaan muu voi puolesta tehdä.
Vaikutat yksinkertaiselta ja kauhealta ihmiseltä.
Joku on raiskattu jossakin vaiheessa elämää, jäänyt täysin orvoksi vihamielisten ihmisten hoidettavaksi, joutuneet rikoksen uhriksi, läheinen tehnyt itsemurhan, joutunut onnettomuuteen jne. Jollekin on käynyt nuo kaikki. Ei hatkuvissa vadtoinkäymisissä tule mieleen ottaa kehenkään yhteyttä. Sitä yrittää vain selvitä päivästä toiseen. Kaltaisesi ikävät tyypit kannattaakin jättää unholaan!
Niin, kuten kirjoitin se on toki kurjaa jos ne läheiset lähtevät jos jollain vaikeaa. Hyvin harvalle vaan (onneksi) kerralla sattuu kaikki ja niin, ettei joskus olisi mahdollisuutta ilmoittaa läheisilleen että on nyt vaikeaa mutta palaa asiaan. Se mistä kirjoitin oli uupumus, ei se että jollekin on sattunut kaikki pahin mahdollinen putkeen ja on siksi enemmänkin kuin uupunut. Moni voi olla esim. työuupunut mutta silti on mahdollista joskus laittaa viesti, ilman että siihen menee 5 vuotta.
Itse nimenomaan en ole ikävä tyyppi livenä vaan ollut tukena ystäville kun heillä raskasta, ilman että heitä juuri on asiani kiinnostanut edes kun itsellään asiat paremmin, tai se joka jaksaa pitää yhteyttä vaikka toisesta ei kuulu. Hyvinkin ymmärtävä ja tsemppaava kuuntelija tosielämässä. Joillain on elämässään vakavampia aikoja ja silloin on täysin ymmärrettävää jos ei jaksa, kuten esim. minullekin on eräs kertonut ja siksi en odotakaan tiivistä yhteydenpitoa. Mutta sitten on niitä jotka on niin uupuneita milloin mitäkin, voivat kyllä tehdä yhtä sun toista mutta kaikkeen on syynä aina joku muu ja muu maailma, itse eivät yritä mitään. Sellainen alkaa ystäviäkin jossain vaiheessa korpeamaan kun joku keskittyy vain itseensä eikä edes yritä koskaan, vuosista ja kymmenistä toisiin mitään. Varmaan kuuluu joillain sairauden kuvaan, mutta joillain se on vaan "tekosyy" olla tekemättä joitain asioita, ikävä kyllä. Ei ole omatkaan taustani ruusuiset ja on sitä itsekin ollut heikoilla joskus, siksi ehkä toisaalta on jotain ymmärrystä asiasta ja siitä miten paljon vaatii itseltä nousta suosta. Ei ole helppoa, mutta kotiin jääminen lopullisesti ja luovuttaminen ei olisi tehnyt elämästä sen parempaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.
Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.
No pitäisikö se riski sitten vain ottaa siitä lisäpettymyksestä? Ja siitähän voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä ihmissuhteista?
Tässä keskustelussa on lähinnä se, että aloittaja itse ei vastannut viesteihin eikä hän ottanut (vastavuoroisesti) yhteyttä myöhemmin ennen kuin vasta vuosien päästä. Täytyy sanoa, että itse olen laittanut muutaman viestin eräälle "läheiselleni" saamatta vastausta, varmaan vielä joskus laitan jonkun viestin mutta on se aika turhauttavaa jos ei toista osapuolta kiinnosta edes vastata tai ottaa itse yhteyttä. Kauanko sitä olettaisi että jaksaisi roikkua ja kysellä, kun toinen ei itse viitsi? On sitä elämässä muillakin välillä vaikeaa, eikä vain niillä jotka tuijottaa omaa napaa ja ei viitsi edes vuosiin olla yhteyksissä.
Turhauttavaa se on varmasti. En ole ap, mutta minusta tämän ketjun pointti on ainoastaan toive, että ystävät voisivat yrittää ymmärtää että jotkut ihmiset ovat vaikean elämäntilanteen lamaannuttamia.
Tähän ketjuun on nyt kirjoittanut useampia, joilla on samanlaisia kokemuksia uupumuksesta, masennuksesta, surusta, yms. Itse en tosiaan pystynyt edes pitämään kotiani siistinä. Elämänhallintani lamaantui täysin. Eristäydyin ihan kokonaan.
Tämä ei tarkoita, että ystävien pitäisi loputtomasti joustaa tai ottaa kärsivällisesti yhteyttä yhä uudelleen ja uudelleen eikä koskaan kokea mitään turhautumista. Ainoastaan ymmärtää, että näinkin voi käydä elämässä jos on huono tuuri.
Toki niin voi käydä. Mutta monella muullakin voi olla vaikeaa ja uupumusta. Silloin vain ei kannata (kuten aloittaja) syyllistää muita, jos ei itse ole vuosiin pitänyt yhteyttä. Minä esim. toisaalta ymmärrän ettei "läheisestäni" kuulu ja siksi ajattelin myöhemminkin ottaa yhteyttä. Mutta toisaalta en ymmärrä, sillä kyllähän se viestii ettei vain kiinnosta tarpeeksi jos ei itsekään lähiaikoina ole yhteyksissä. Se on ihan ok jos ei juuri kiinnosta, minä toki teen siitä omat päätelmäni myös.
Jos teillä on joku läheinen ystävä mutta tulee joku masennus tms, niin ilmoittakaa siitä. Tyyliin:
"Anteeksi kun en juuri nyt jaksa olla yhteyksissä, minulla diagnosoitiin masennus (tms) ja kokoan tällä hetkellä voimiani. Olen sinuun lähiaikoina yhteyksissä, nyt keskityn vain voimaan paremmin. ja en ehkä kykene pitämään yhteyttä niin nopeasti. Olet rakas ja tärkeä, olen tukenasi jos tarvitset minua mutta jos kaikki on ns. ennallaan, hetken tässä hengähdän jotta jaksan taas paremmin" tjs.
Luuletko että masentunut jaksaa laittaa tuollaista ilmoitusta kenellekään? Jaksamisen puute hävettää ja saa vetäytymään omiin oloihin.
Ei sitten varmaan jaksa. Kuten ei moni muukaan leikkauksesta toipuva, syöpäsairas, lapsi sairastaa, puoliso tai läheiset sairastaa, työssä ongelmia, taloushuolia, itsellä uupumista jne nimeä vaan. Ei sitä tarvii muidenkaan loputtomiin jaksaa kysellä masentuneelta kuulumisia, jos sitä itseään ei kiinnosta koskaan ja vuosiin mikään.
Mahtaisiko kukaan kuitenkaan syyllistää syöpäsairasta tai leikkauksesta toipuvaa siitä, ettei jaksa?
Minun pitkä kurjistumisen kierteeni - ja hiljaisuuteni - johtui nimenomaan läheisen sairastumisesta ja kuolemasta. Eipä sitäkään ole katsottu tässä ketjussa miksikään "oikeutukseksi" olla jaksamatta pitää yhteyttä.
Ei syyllistäisi, mutta meinaatko että joku jos käy vaikka puoli vuotta syöpähoitoja jne, niin ihan ok että siitä ei moneen vuoteen kuulu tai ei vastaa mihinkään? Ymmärrettävää tietysti jos ei ole niin läheinen.
Mutta mitä jos kyseinen ihminen sairastaa useamman vuoden?
Kun siitähän tässä on kyse. Eikä siitä, että on uupunut tai masentunut puoli vuotta ja sitten viisi vuotta vain huvikseen pyörittelee peukaloitaan.
Eli joku on TÄYSIN toimintakyvytön monta vuotta putkeen? Jossain laitoksessa jossa muut auttavat suihkuun jne, sitäkö tarkoitat? Sitten jos niin käy niin voi olla väistämätön seuraus ikävä kyllä, että ne ihmissuhteet katoavat. Se on toki kurjaa, mutta aika harvoin niin taitaa käydä että joku ei vuosikausiin mihinkään pystyisi. Aika usein masentuneet ja uupuneet jaksaa kuitenkin jotain tehdä välillä. Ja aika harvoin se sänkyyn jääminen auttaa pidemmäksi aikaa, vaikka sellainen kausi tulisikin. Itsensä sieltä on vaan välillä nostettava lääkäreiden ym. avulla... sitä ei kukaan muu voi puolesta tehdä.
Vaikutat yksinkertaiselta ja kauhealta ihmiseltä.
Joku on raiskattu jossakin vaiheessa elämää, jäänyt täysin orvoksi vihamielisten ihmisten hoidettavaksi, joutuneet rikoksen uhriksi, läheinen tehnyt itsemurhan, joutunut onnettomuuteen jne. Jollekin on käynyt nuo kaikki. Ei hatkuvissa vadtoinkäymisissä tule mieleen ottaa kehenkään yhteyttä. Sitä yrittää vain selvitä päivästä toiseen. Kaltaisesi ikävät tyypit kannattaakin jättää unholaan!Niin, kuten kirjoitin se on toki kurjaa jos ne läheiset lähtevät jos jollain vaikeaa. Hyvin harvalle vaan (onneksi) kerralla sattuu kaikki ja niin, ettei joskus olisi mahdollisuutta ilmoittaa läheisilleen että on nyt vaikeaa mutta palaa asiaan. Se mistä kirjoitin oli uupumus, ei se että jollekin on sattunut kaikki pahin mahdollinen putkeen ja on siksi enemmänkin kuin uupunut. Moni voi olla esim. työuupunut mutta silti on mahdollista joskus laittaa viesti, ilman että siihen menee 5 vuotta.
Itse nimenomaan en ole ikävä tyyppi livenä vaan ollut tukena ystäville kun heillä raskasta, ilman että heitä juuri on asiani kiinnostanut edes kun itsellään asiat paremmin, tai se joka jaksaa pitää yhteyttä vaikka toisesta ei kuulu. Hyvinkin ymmärtävä ja tsemppaava kuuntelija tosielämässä. Joillain on elämässään vakavampia aikoja ja silloin on täysin ymmärrettävää jos ei jaksa, kuten esim. minullekin on eräs kertonut ja siksi en odotakaan tiivistä yhteydenpitoa. Mutta sitten on niitä jotka on niin uupuneita milloin mitäkin, voivat kyllä tehdä yhtä sun toista mutta kaikkeen on syynä aina joku muu ja muu maailma, itse eivät yritä mitään. Sellainen alkaa ystäviäkin jossain vaiheessa korpeamaan kun joku keskittyy vain itseensä eikä edes yritä koskaan, vuosista ja kymmenistä toisiin mitään. Varmaan kuuluu joillain sairauden kuvaan, mutta joillain se on vaan "tekosyy" olla tekemättä joitain asioita, ikävä kyllä. Ei ole omatkaan taustani ruusuiset ja on sitä itsekin ollut heikoilla joskus, siksi ehkä toisaalta on jotain ymmärrystä asiasta ja siitä miten paljon vaatii itseltä nousta suosta. Ei ole helppoa, mutta kotiin jääminen lopullisesti ja luovuttaminen ei olisi tehnyt elämästä sen parempaa.
Kyllä vaan monille kasaantuu uupumukset ja vaikeudet ja surut ja menetykset, minä mukaanlukien. Ja vakava uupumus tai masennus ovat vaikeita tiloja vaikka niille ei olisi mitään selkeää, mielestäsi tarpeeksi hyväksyttävää syytä.
Jos joku tarvitsee tekosyyn lopettaa yhteydenpito kavereidensa kanssa, hän tuskin niitä kavereita kauheasti kaipaakaan. Tämä ketju kuitenkin koskee ihmisiä, jotka eivät halunneet menettää ystäviään, mutta eivät pystyneet pitämään yhteyttä, joten kävi miten kävi.
"Kotiin jääminen lopullisesti ja luovuttaminen ei olisi tehnyt elämästä sen parempaa"? No nii-in, sepä se. Ei todellakaan tee elämästä parempaa. Kukaan ei tee tätä huvikseen.
-eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.
Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.
No pitäisikö se riski sitten vain ottaa siitä lisäpettymyksestä? Ja siitähän voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä ihmissuhteista?
Tässä keskustelussa on lähinnä se, että aloittaja itse ei vastannut viesteihin eikä hän ottanut (vastavuoroisesti) yhteyttä myöhemmin ennen kuin vasta vuosien päästä. Täytyy sanoa, että itse olen laittanut muutaman viestin eräälle "läheiselleni" saamatta vastausta, varmaan vielä joskus laitan jonkun viestin mutta on se aika turhauttavaa jos ei toista osapuolta kiinnosta edes vastata tai ottaa itse yhteyttä. Kauanko sitä olettaisi että jaksaisi roikkua ja kysellä, kun toinen ei itse viitsi? On sitä elämässä muillakin välillä vaikeaa, eikä vain niillä jotka tuijottaa omaa napaa ja ei viitsi edes vuosiin olla yhteyksissä.
Turhauttavaa se on varmasti. En ole ap, mutta minusta tämän ketjun pointti on ainoastaan toive, että ystävät voisivat yrittää ymmärtää että jotkut ihmiset ovat vaikean elämäntilanteen lamaannuttamia.
Tähän ketjuun on nyt kirjoittanut useampia, joilla on samanlaisia kokemuksia uupumuksesta, masennuksesta, surusta, yms. Itse en tosiaan pystynyt edes pitämään kotiani siistinä. Elämänhallintani lamaantui täysin. Eristäydyin ihan kokonaan.
Tämä ei tarkoita, että ystävien pitäisi loputtomasti joustaa tai ottaa kärsivällisesti yhteyttä yhä uudelleen ja uudelleen eikä koskaan kokea mitään turhautumista. Ainoastaan ymmärtää, että näinkin voi käydä elämässä jos on huono tuuri.
Toki niin voi käydä. Mutta monella muullakin voi olla vaikeaa ja uupumusta. Silloin vain ei kannata (kuten aloittaja) syyllistää muita, jos ei itse ole vuosiin pitänyt yhteyttä. Minä esim. toisaalta ymmärrän ettei "läheisestäni" kuulu ja siksi ajattelin myöhemminkin ottaa yhteyttä. Mutta toisaalta en ymmärrä, sillä kyllähän se viestii ettei vain kiinnosta tarpeeksi jos ei itsekään lähiaikoina ole yhteyksissä. Se on ihan ok jos ei juuri kiinnosta, minä toki teen siitä omat päätelmäni myös.
Jos teillä on joku läheinen ystävä mutta tulee joku masennus tms, niin ilmoittakaa siitä. Tyyliin:
"Anteeksi kun en juuri nyt jaksa olla yhteyksissä, minulla diagnosoitiin masennus (tms) ja kokoan tällä hetkellä voimiani. Olen sinuun lähiaikoina yhteyksissä, nyt keskityn vain voimaan paremmin. ja en ehkä kykene pitämään yhteyttä niin nopeasti. Olet rakas ja tärkeä, olen tukenasi jos tarvitset minua mutta jos kaikki on ns. ennallaan, hetken tässä hengähdän jotta jaksan taas paremmin" tjs.
Luuletko että masentunut jaksaa laittaa tuollaista ilmoitusta kenellekään? Jaksamisen puute hävettää ja saa vetäytymään omiin oloihin.
Ei sitten varmaan jaksa. Kuten ei moni muukaan leikkauksesta toipuva, syöpäsairas, lapsi sairastaa, puoliso tai läheiset sairastaa, työssä ongelmia, taloushuolia, itsellä uupumista jne nimeä vaan. Ei sitä tarvii muidenkaan loputtomiin jaksaa kysellä masentuneelta kuulumisia, jos sitä itseään ei kiinnosta koskaan ja vuosiin mikään.
Mahtaisiko kukaan kuitenkaan syyllistää syöpäsairasta tai leikkauksesta toipuvaa siitä, ettei jaksa?
Minun pitkä kurjistumisen kierteeni - ja hiljaisuuteni - johtui nimenomaan läheisen sairastumisesta ja kuolemasta. Eipä sitäkään ole katsottu tässä ketjussa miksikään "oikeutukseksi" olla jaksamatta pitää yhteyttä.
Ei syyllistäisi, mutta meinaatko että joku jos käy vaikka puoli vuotta syöpähoitoja jne, niin ihan ok että siitä ei moneen vuoteen kuulu tai ei vastaa mihinkään? Ymmärrettävää tietysti jos ei ole niin läheinen.
Mutta mitä jos kyseinen ihminen sairastaa useamman vuoden?
Kun siitähän tässä on kyse. Eikä siitä, että on uupunut tai masentunut puoli vuotta ja sitten viisi vuotta vain huvikseen pyörittelee peukaloitaan.
Eli joku on TÄYSIN toimintakyvytön monta vuotta putkeen? Jossain laitoksessa jossa muut auttavat suihkuun jne, sitäkö tarkoitat? Sitten jos niin käy niin voi olla väistämätön seuraus ikävä kyllä, että ne ihmissuhteet katoavat. Se on toki kurjaa, mutta aika harvoin niin taitaa käydä että joku ei vuosikausiin mihinkään pystyisi. Aika usein masentuneet ja uupuneet jaksaa kuitenkin jotain tehdä välillä. Ja aika harvoin se sänkyyn jääminen auttaa pidemmäksi aikaa, vaikka sellainen kausi tulisikin. Itsensä sieltä on vaan välillä nostettava lääkäreiden ym. avulla... sitä ei kukaan muu voi puolesta tehdä.
Vaikutat yksinkertaiselta ja kauhealta ihmiseltä.
Joku on raiskattu jossakin vaiheessa elämää, jäänyt täysin orvoksi vihamielisten ihmisten hoidettavaksi, joutuneet rikoksen uhriksi, läheinen tehnyt itsemurhan, joutunut onnettomuuteen jne. Jollekin on käynyt nuo kaikki. Ei hatkuvissa vadtoinkäymisissä tule mieleen ottaa kehenkään yhteyttä. Sitä yrittää vain selvitä päivästä toiseen. Kaltaisesi ikävät tyypit kannattaakin jättää unholaan!Niin, kuten kirjoitin se on toki kurjaa jos ne läheiset lähtevät jos jollain vaikeaa. Hyvin harvalle vaan (onneksi) kerralla sattuu kaikki ja niin, ettei joskus olisi mahdollisuutta ilmoittaa läheisilleen että on nyt vaikeaa mutta palaa asiaan. Se mistä kirjoitin oli uupumus, ei se että jollekin on sattunut kaikki pahin mahdollinen putkeen ja on siksi enemmänkin kuin uupunut. Moni voi olla esim. työuupunut mutta silti on mahdollista joskus laittaa viesti, ilman että siihen menee 5 vuotta.
Itse nimenomaan en ole ikävä tyyppi livenä vaan ollut tukena ystäville kun heillä raskasta, ilman että heitä juuri on asiani kiinnostanut edes kun itsellään asiat paremmin, tai se joka jaksaa pitää yhteyttä vaikka toisesta ei kuulu. Hyvinkin ymmärtävä ja tsemppaava kuuntelija tosielämässä. Joillain on elämässään vakavampia aikoja ja silloin on täysin ymmärrettävää jos ei jaksa, kuten esim. minullekin on eräs kertonut ja siksi en odotakaan tiivistä yhteydenpitoa. Mutta sitten on niitä jotka on niin uupuneita milloin mitäkin, voivat kyllä tehdä yhtä sun toista mutta kaikkeen on syynä aina joku muu ja muu maailma, itse eivät yritä mitään. Sellainen alkaa ystäviäkin jossain vaiheessa korpeamaan kun joku keskittyy vain itseensä eikä edes yritä koskaan, vuosista ja kymmenistä toisiin mitään. Varmaan kuuluu joillain sairauden kuvaan, mutta joillain se on vaan "tekosyy" olla tekemättä joitain asioita, ikävä kyllä. Ei ole omatkaan taustani ruusuiset ja on sitä itsekin ollut heikoilla joskus, siksi ehkä toisaalta on jotain ymmärrystä asiasta ja siitä miten paljon vaatii itseltä nousta suosta. Ei ole helppoa, mutta kotiin jääminen lopullisesti ja luovuttaminen ei olisi tehnyt elämästä sen parempaa.
Kyllä vaan monille kasaantuu uupumukset ja vaikeudet ja surut ja menetykset, minä mukaanlukien. Ja vakava uupumus tai masennus ovat vaikeita tiloja vaikka niille ei olisi mitään selkeää, mielestäsi tarpeeksi hyväksyttävää syytä.
Jos joku tarvitsee tekosyyn lopettaa yhteydenpito kavereidensa kanssa, hän tuskin niitä kavereita kauheasti kaipaakaan. Tämä ketju kuitenkin koskee ihmisiä, jotka eivät halunneet menettää ystäviään, mutta eivät pystyneet pitämään yhteyttä, joten kävi miten kävi.
"Kotiin jääminen lopullisesti ja luovuttaminen ei olisi tehnyt elämästä sen parempaa"? No nii-in, sepä se. Ei todellakaan tee elämästä parempaa. Kukaan ei tee tätä huvikseen.
-eri
Tietysti kaikki ovat hyväksyttäviä syitä ja kaikki vakavia tiloja. Mutta uupumuksia / ja masennuksia on myös eri asteisia ja eri kestoisia. Huomasin tässä, että tuossa välissä on myös lainauksia joita en ole itse kirjoittanut, mutta joka tapauksessa olen itse sitä mieltä että kyllä ystävyys monenlaista kestää (tai tulisi ehkä kestää?), ja siten en itse olisi sulkemassa portteja keltään ellei joku olisi todella törkeä. Vaikka jostain ihmisestä ei kuuluisi vuosiin, silti ilahtuisin jos palaisi elämääni. Mutta vaikka itse sairastuisin ja masentuisin pahasti ja maailma potkisi, olisin vaikka useamman kk hiljaiselossa niin en usko että tärkeisiin ihmisiin ottaisin yhteyttä vasta 5 vuoden päästä. Toki niin on mahdollista käydä? Mutta jos uupumus on "lievempää" ja kykenee moniin muihin asioihin, on silloin mielestäni myös uupujalla jokin vastuu ihmissuhteistaan, ettei vain katoa vuosiksi yhtäkkiä. Voi niin tehdä, mutta jotkut voi siitä pahasti loukkaantua eivätkä enää sitten haluakaan olla tekemisissä. Harvemmassa on kuitenkin onneksi ne ihmiset joilta se toimintakyky vuosiksi putkeen katoaa täysin.
Minullakin on kokemusta monesta, sekä läheinen jolle on tapahtunut lähes kaikki paha mahdollinen vuosien aikana ja ihmettelen oikeastaan, miten on niin järjissään vielä. Sitten on taas masentunut ja uupunut ihminen, joka syyttelee aina vähän muita tilanteestaan. Ei edes yritä muuttaa tilannettaan. Ja joo, se varmasti kuuluu sairauteen usein mutta on sellainenkin aika raskasta joskus, kun joku joutuu opettelemaan uudelleen kävelemään ja milloin mitäkin, mutta masentunut ei pysty lähtemään lenkille. Ymmärrän sen lamaantumisen tunteen jne, mutta ehkä vuosikausien jälkeen tulisi vaan pystyä johonkin itsekin vaikka ei helppoa ja mukavaa olisikaan. Jos ei pysty niin eihän sille mitään mahda, mutta ei se muidenkaan syytä ole.
Tässä ketjussa myös aloittaja syyllisti lähinnä ystäviään kirjoittamalla, että jos hän olisi saanut viestin olisi voinut vastata. Silloin hän olisi ollut kykenevä kirjoittamaan sen viestin muutoinkin.
Moni ei tunnu tässä keskustelussa ymmärtävän sitä, että vaikka oma elämä ikään kuin pysähtyy uupumuksen ja kriisien takia, ei muiden elämä pysähdy, vaan jatkuu. Tukena voi ystävä tietysti olla, mutta mielestäni on väistämätöntä, että kun ei olla tekemisissä ja et tavoita entistä ystävääsi ja pääse tekemään samanlaisia juttuja kuin ennen, etsitään seuraa muualta eikä jäädä 10 vuodeksi odottelemaan. Sitten kun uupunut onkin toipunut, voi muilla olla jo ihan toiset kuviot.
Tämän saman olen huomannut muutamien todella hyvien ystävieni kanssa ihan siinä, että elämät muuttuvat erilaisiksi esimerkiksi lasten saamisen myötä. Aiemmin yhdessä olo on ollut antavaa molemmin puolin, mutta nykyisin tarjolla on (omasta näkökulmastani) väsyneitä kahvitteluita, joita säestää vauvan ja pikkulapsien huuto, keskeytykset, päiviunihyssyttelyt jne. Olkoonkin kuinka hyvä ystävä tahansa, niin itse kaipaan ystävyydeltä myös muuta ja huomaan, että hakeudun mieluummin ihmisten seuraan, joilla on sama elämäntilanne. Tylyä ja julmaakin ehkä, mutta koen, että ystävyydet perustuvat juuri siihen, että yhdessä olo tarjoaa molemmille mielekästä tekemistä - iloineen ja suruineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Moni ei tunnu tässä keskustelussa ymmärtävän sitä, että vaikka oma elämä ikään kuin pysähtyy uupumuksen ja kriisien takia, ei muiden elämä pysähdy, vaan jatkuu. Tukena voi ystävä tietysti olla, mutta mielestäni on väistämätöntä, että kun ei olla tekemisissä ja et tavoita entistä ystävääsi ja pääse tekemään samanlaisia juttuja kuin ennen, etsitään seuraa muualta eikä jäädä 10 vuodeksi odottelemaan. Sitten kun uupunut onkin toipunut, voi muilla olla jo ihan toiset kuviot.
Tämän saman olen huomannut muutamien todella hyvien ystävieni kanssa ihan siinä, että elämät muuttuvat erilaisiksi esimerkiksi lasten saamisen myötä. Aiemmin yhdessä olo on ollut antavaa molemmin puolin, mutta nykyisin tarjolla on (omasta näkökulmastani) väsyneitä kahvitteluita, joita säestää vauvan ja pikkulapsien huuto, keskeytykset, päiviunihyssyttelyt jne. Olkoonkin kuinka hyvä ystävä tahansa, niin itse kaipaan ystävyydeltä myös muuta ja huomaan, että hakeudun mieluummin ihmisten seuraan, joilla on sama elämäntilanne. Tylyä ja julmaakin ehkä, mutta koen, että ystävyydet perustuvat juuri siihen, että yhdessä olo tarjoaa molemmille mielekästä tekemistä - iloineen ja suruineen.
Ap:kun vetäytyi, kun oli uupunut. Kyllä hän vaikutti ymmärtävän, että uupuneen seura ei välttämättä ollut halutuinta seuraa ei-uupuneiden keskuudessa. Hän vain olisi halunnut palata ystävyyteen uupumuksen hellitettyä, mutta hänet torjuttiin. Samoin tuo pienten lasten äiti, josta kirjoitit, voisi haluta palata ystävyyteen kun lapset on vähän kasvaneet ja elämä helpompaa. Minusta tämä aloitus koskee sitä, että miksi hyvät ystävyydet ei voisi kestää tuollaisia taukoja rankan elämänvaiheen vuoksi. Miksi ei voisi olla taas hyviä ystäviä, kun elämäntilanne vihdoin antaisi siihen myöden? Miksi se torjutaan, joka tällaista yrittää?
Vierailija kirjoitti:
Moni ei tunnu tässä keskustelussa ymmärtävän sitä, että vaikka oma elämä ikään kuin pysähtyy uupumuksen ja kriisien takia, ei muiden elämä pysähdy, vaan jatkuu. Tukena voi ystävä tietysti olla, mutta mielestäni on väistämätöntä, että kun ei olla tekemisissä ja et tavoita entistä ystävääsi ja pääse tekemään samanlaisia juttuja kuin ennen, etsitään seuraa muualta eikä jäädä 10 vuodeksi odottelemaan. Sitten kun uupunut onkin toipunut, voi muilla olla jo ihan toiset kuviot.
Tämän saman olen huomannut muutamien todella hyvien ystävieni kanssa ihan siinä, että elämät muuttuvat erilaisiksi esimerkiksi lasten saamisen myötä. Aiemmin yhdessä olo on ollut antavaa molemmin puolin, mutta nykyisin tarjolla on (omasta näkökulmastani) väsyneitä kahvitteluita, joita säestää vauvan ja pikkulapsien huuto, keskeytykset, päiviunihyssyttelyt jne. Olkoonkin kuinka hyvä ystävä tahansa, niin itse kaipaan ystävyydeltä myös muuta ja huomaan, että hakeudun mieluummin ihmisten seuraan, joilla on sama elämäntilanne. Tylyä ja julmaakin ehkä, mutta koen, että ystävyydet perustuvat juuri siihen, että yhdessä olo tarjoaa molemmille mielekästä tekemistä - iloineen ja suruineen.
En osaa muuta tuohon sanoa kuin että kun sain lapsen niin kaikki ystävät kaikkosivat. En edes juuri koskaan puhunut vauvoista tai lapsista heille vaan yritin pitää keskustelunaiheet muissa asioissa, heidänkin elämää koskettavissa. Mutta niinpä vain en kelvannut enää eikä seurani kiinnostanut. Lapsi on nyt kuusi ja minä yksinäinen, aviomies toki on mutta ei ystäviä enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.
Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.
No pitäisikö se riski sitten vain ottaa siitä lisäpettymyksestä? Ja siitähän voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä ihmissuhteista?
Tässä keskustelussa on lähinnä se, että aloittaja itse ei vastannut viesteihin eikä hän ottanut (vastavuoroisesti) yhteyttä myöhemmin ennen kuin vasta vuosien päästä. Täytyy sanoa, että itse olen laittanut muutaman viestin eräälle "läheiselleni" saamatta vastausta, varmaan vielä joskus laitan jonkun viestin mutta on se aika turhauttavaa jos ei toista osapuolta kiinnosta edes vastata tai ottaa itse yhteyttä. Kauanko sitä olettaisi että jaksaisi roikkua ja kysellä, kun toinen ei itse viitsi? On sitä elämässä muillakin välillä vaikeaa, eikä vain niillä jotka tuijottaa omaa napaa ja ei viitsi edes vuosiin olla yhteyksissä.
Turhauttavaa se on varmasti. En ole ap, mutta minusta tämän ketjun pointti on ainoastaan toive, että ystävät voisivat yrittää ymmärtää että jotkut ihmiset ovat vaikean elämäntilanteen lamaannuttamia.
Tähän ketjuun on nyt kirjoittanut useampia, joilla on samanlaisia kokemuksia uupumuksesta, masennuksesta, surusta, yms. Itse en tosiaan pystynyt edes pitämään kotiani siistinä. Elämänhallintani lamaantui täysin. Eristäydyin ihan kokonaan.
Tämä ei tarkoita, että ystävien pitäisi loputtomasti joustaa tai ottaa kärsivällisesti yhteyttä yhä uudelleen ja uudelleen eikä koskaan kokea mitään turhautumista. Ainoastaan ymmärtää, että näinkin voi käydä elämässä jos on huono tuuri.
Toki niin voi käydä. Mutta monella muullakin voi olla vaikeaa ja uupumusta. Silloin vain ei kannata (kuten aloittaja) syyllistää muita, jos ei itse ole vuosiin pitänyt yhteyttä. Minä esim. toisaalta ymmärrän ettei "läheisestäni" kuulu ja siksi ajattelin myöhemminkin ottaa yhteyttä. Mutta toisaalta en ymmärrä, sillä kyllähän se viestii ettei vain kiinnosta tarpeeksi jos ei itsekään lähiaikoina ole yhteyksissä. Se on ihan ok jos ei juuri kiinnosta, minä toki teen siitä omat päätelmäni myös.
Jos teillä on joku läheinen ystävä mutta tulee joku masennus tms, niin ilmoittakaa siitä. Tyyliin:
"Anteeksi kun en juuri nyt jaksa olla yhteyksissä, minulla diagnosoitiin masennus (tms) ja kokoan tällä hetkellä voimiani. Olen sinuun lähiaikoina yhteyksissä, nyt keskityn vain voimaan paremmin. ja en ehkä kykene pitämään yhteyttä niin nopeasti. Olet rakas ja tärkeä, olen tukenasi jos tarvitset minua mutta jos kaikki on ns. ennallaan, hetken tässä hengähdän jotta jaksan taas paremmin" tjs.
Luuletko että masentunut jaksaa laittaa tuollaista ilmoitusta kenellekään? Jaksamisen puute hävettää ja saa vetäytymään omiin oloihin.
Ei sitten varmaan jaksa. Kuten ei moni muukaan leikkauksesta toipuva, syöpäsairas, lapsi sairastaa, puoliso tai läheiset sairastaa, työssä ongelmia, taloushuolia, itsellä uupumista jne nimeä vaan. Ei sitä tarvii muidenkaan loputtomiin jaksaa kysellä masentuneelta kuulumisia, jos sitä itseään ei kiinnosta koskaan ja vuosiin mikään.
Mahtaisiko kukaan kuitenkaan syyllistää syöpäsairasta tai leikkauksesta toipuvaa siitä, ettei jaksa?
Minun pitkä kurjistumisen kierteeni - ja hiljaisuuteni - johtui nimenomaan läheisen sairastumisesta ja kuolemasta. Eipä sitäkään ole katsottu tässä ketjussa miksikään "oikeutukseksi" olla jaksamatta pitää yhteyttä.
Ei syyllistäisi, mutta meinaatko että joku jos käy vaikka puoli vuotta syöpähoitoja jne, niin ihan ok että siitä ei moneen vuoteen kuulu tai ei vastaa mihinkään? Ymmärrettävää tietysti jos ei ole niin läheinen.
Mutta mitä jos kyseinen ihminen sairastaa useamman vuoden?
Kun siitähän tässä on kyse. Eikä siitä, että on uupunut tai masentunut puoli vuotta ja sitten viisi vuotta vain huvikseen pyörittelee peukaloitaan.
Eli joku on TÄYSIN toimintakyvytön monta vuotta putkeen? Jossain laitoksessa jossa muut auttavat suihkuun jne, sitäkö tarkoitat? Sitten jos niin käy niin voi olla väistämätön seuraus ikävä kyllä, että ne ihmissuhteet katoavat. Se on toki kurjaa, mutta aika harvoin niin taitaa käydä että joku ei vuosikausiin mihinkään pystyisi. Aika usein masentuneet ja uupuneet jaksaa kuitenkin jotain tehdä välillä. Ja aika harvoin se sänkyyn jääminen auttaa pidemmäksi aikaa, vaikka sellainen kausi tulisikin. Itsensä sieltä on vaan välillä nostettava lääkäreiden ym. avulla... sitä ei kukaan muu voi puolesta tehdä.
Vaikutat yksinkertaiselta ja kauhealta ihmiseltä.
Joku on raiskattu jossakin vaiheessa elämää, jäänyt täysin orvoksi vihamielisten ihmisten hoidettavaksi, joutuneet rikoksen uhriksi, läheinen tehnyt itsemurhan, joutunut onnettomuuteen jne. Jollekin on käynyt nuo kaikki. Ei hatkuvissa vadtoinkäymisissä tule mieleen ottaa kehenkään yhteyttä. Sitä yrittää vain selvitä päivästä toiseen. Kaltaisesi ikävät tyypit kannattaakin jättää unholaan!Niin, kuten kirjoitin se on toki kurjaa jos ne läheiset lähtevät jos jollain vaikeaa. Hyvin harvalle vaan (onneksi) kerralla sattuu kaikki ja niin, ettei joskus olisi mahdollisuutta ilmoittaa läheisilleen että on nyt vaikeaa mutta palaa asiaan. Se mistä kirjoitin oli uupumus, ei se että jollekin on sattunut kaikki pahin mahdollinen putkeen ja on siksi enemmänkin kuin uupunut. Moni voi olla esim. työuupunut mutta silti on mahdollista joskus laittaa viesti, ilman että siihen menee 5 vuotta.
Itse nimenomaan en ole ikävä tyyppi livenä vaan ollut tukena ystäville kun heillä raskasta, ilman että heitä juuri on asiani kiinnostanut edes kun itsellään asiat paremmin, tai se joka jaksaa pitää yhteyttä vaikka toisesta ei kuulu. Hyvinkin ymmärtävä ja tsemppaava kuuntelija tosielämässä. Joillain on elämässään vakavampia aikoja ja silloin on täysin ymmärrettävää jos ei jaksa, kuten esim. minullekin on eräs kertonut ja siksi en odotakaan tiivistä yhteydenpitoa. Mutta sitten on niitä jotka on niin uupuneita milloin mitäkin, voivat kyllä tehdä yhtä sun toista mutta kaikkeen on syynä aina joku muu ja muu maailma, itse eivät yritä mitään. Sellainen alkaa ystäviäkin jossain vaiheessa korpeamaan kun joku keskittyy vain itseensä eikä edes yritä koskaan, vuosista ja kymmenistä toisiin mitään. Varmaan kuuluu joillain sairauden kuvaan, mutta joillain se on vaan "tekosyy" olla tekemättä joitain asioita, ikävä kyllä. Ei ole omatkaan taustani ruusuiset ja on sitä itsekin ollut heikoilla joskus, siksi ehkä toisaalta on jotain ymmärrystä asiasta ja siitä miten paljon vaatii itseltä nousta suosta. Ei ole helppoa, mutta kotiin jääminen lopullisesti ja luovuttaminen ei olisi tehnyt elämästä sen parempaa.
No kivat sulle. Joillain kun ei onnistu se nousu niin kyse on diagnosoitavasta sairaudesta. Sinä olet sitten ollut vain paskana etkä sairas tai onnistunut toipumaan sairaudesta ilman hoitoa. Toisilla se ei itsekseen parane vaan syvenee.
Ihmissuhteet on herkkiä. Molemmilla on omia toiveitaan ja tarpeitaan ja oma elämänsä ja omat resurssinsa. Sitten vielä luonteet ja muut intressit. On suuri rikkaus löytää rakas ystävä. Kavereita tai niitä jonkinlaisena ystävänä pidettäviä ihmisiä löytää helpommin.
Uupunut näkee kaiken vääristävän sumun läpi. Hänen kantokyky sä kaikenlaisia vaatimuksia vastaan on todella heikko. Koin alussa psykiatrinkin hoitoehdotukset vaatimuksina, vaikka itse sinne vapaaehtoisesti hakeuduin. Onneksi sain psykiatrin, joka aidosti haluaa minut kuntoon eikä vain rahastaa sikapaljon yhdestä tunnista.
Ymmärtämätön ystävä, nämä tässäkin ketjussa olevat toisen puolesta paremmin tietävät, ovat juuri niitä, jotka imevät uupuneen akun täysin tyhjiin jo kättelyssä. Toista ärsyttää uupunut, kun se sairastaa väärin tai liian pitkään ja uupunutta ahdistaa vaatimukset, joihin ei pysty vastaamaan eikä ole vielä edes oppinut mikä vaatimus on ok ja mihin kannattaakin viitata kintaalla tai jopa nousta vastarintaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni ei tunnu tässä keskustelussa ymmärtävän sitä, että vaikka oma elämä ikään kuin pysähtyy uupumuksen ja kriisien takia, ei muiden elämä pysähdy, vaan jatkuu. Tukena voi ystävä tietysti olla, mutta mielestäni on väistämätöntä, että kun ei olla tekemisissä ja et tavoita entistä ystävääsi ja pääse tekemään samanlaisia juttuja kuin ennen, etsitään seuraa muualta eikä jäädä 10 vuodeksi odottelemaan. Sitten kun uupunut onkin toipunut, voi muilla olla jo ihan toiset kuviot.
Tämän saman olen huomannut muutamien todella hyvien ystävieni kanssa ihan siinä, että elämät muuttuvat erilaisiksi esimerkiksi lasten saamisen myötä. Aiemmin yhdessä olo on ollut antavaa molemmin puolin, mutta nykyisin tarjolla on (omasta näkökulmastani) väsyneitä kahvitteluita, joita säestää vauvan ja pikkulapsien huuto, keskeytykset, päiviunihyssyttelyt jne. Olkoonkin kuinka hyvä ystävä tahansa, niin itse kaipaan ystävyydeltä myös muuta ja huomaan, että hakeudun mieluummin ihmisten seuraan, joilla on sama elämäntilanne. Tylyä ja julmaakin ehkä, mutta koen, että ystävyydet perustuvat juuri siihen, että yhdessä olo tarjoaa molemmille mielekästä tekemistä - iloineen ja suruineen.
Ap:kun vetäytyi, kun oli uupunut. Kyllä hän vaikutti ymmärtävän, että uupuneen seura ei välttämättä ollut halutuinta seuraa ei-uupuneiden keskuudessa. Hän vain olisi halunnut palata ystävyyteen uupumuksen hellitettyä, mutta hänet torjuttiin. Samoin tuo pienten lasten äiti, josta kirjoitit, voisi haluta palata ystävyyteen kun lapset on vähän kasvaneet ja elämä helpompaa. Minusta tämä aloitus koskee sitä, että miksi hyvät ystävyydet ei voisi kestää tuollaisia taukoja rankan elämänvaiheen vuoksi. Miksi ei voisi olla taas hyviä ystäviä, kun elämäntilanne vihdoin antaisi siihen myöden? Miksi se torjutaan, joka tällaista yrittää?
Tai edes kavereita. Mä ymmärrän ihan hyvin, että kun elämäntilanteet muuttuvat, muuttuvat myös ihmissuhteetkin. Aiemmin ketjussa jo kirjoitin, että mä en ole koskaan nk poltellut siltoja takanani. En loukkaantunut sydänjuuriani myöten, kun pitkaikainen ystäväni päättikin hankkia iltatähden ja aloitti alusta pikkulapsiperheen elämän samaan aikaan, kun omat lapseni olivat jo isoja koululaisia. Kun muutama vuosi sitten sattumalta tapasin hänet bussissa, oli ihan selvää, että ollaan edelleenkin ystäviä. Ei samalla intensiiviydellä kuin joskus aikoinaan, koska meillä on edelleen vähän eri elämäntilanne eli mä olen vielä työelämässä ja hän jo eläkkeellä. Silti pidetään yhteyttä. Kolmen vuoden päästä minäkin olen eläkkeellä ja sitten voidaan taas keksiä samalla tavalla yhteisiä juttuja kuin mitä meillä aikoinaan oli, kun oltiin samassa elämäntilanteessa.
Sellaisia ihmiset on. Kelpaat hyvänä hetkenä tai täyttämään heidän tarpeitaan. Jos joskus tosiystävän löydät, pidä siitä kiinni!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä vain katosit etkä vastannut viesteihin. Ap kirjoitti kyllä että kaverit olivat yrittäneet tavoitella kerran mutta ei vastannut siihenkään.
Minä ottaisin tuon niin ettei kaveria kiinnosta. On nimittäin valitettavasti yleistä että ghostataan yms kun löytyy uusia kivempia kavereita.
Yksi viesti että hei olen uupunut ja tarvitsen nyt taukoa olisi riittänyt muuttamaan tilanteen täysin. Ei voi nyt uhriutua että muut hylkäsivät, jos tosiasiassa itse hylkäsi.
Ystävyys ei ole terapiasuhde, jossa yksipuolisesti toinen vain kertoo ongelmistaan.
Uupuneen, väsyneen tai masentuneen olisi hyvä hakeutua terapiaan, niin
ystävyyssuhde ei pääse muodostumaan terapiasuhteeksi, jossa kuunteleva osapuoli
väsyy kuuntelemaan. Toki aitoon ystävyyteen kuuluu avoimmuus tiettyyn pisteeseen
asti, mutta toistuvat psyykkiset ongelmat olisi hyvä hoitaa terapialla ja tarpeen tullen
lääkityksellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se mitä on ap:lle tapahtunut, on aika normaalia nykyaikana.
Ei ihmiset yleensä juuri kenenkään perään kysele, jos viesteihin ei vastaa.
Ystävyydet voivat olla luonteeltaan sen verran ohuita, vaikka ne olisivat kestäneet pitkäänkin, että jos joku ei vastaa viesteihin, niin sitten oletetaan, että se ei ole jostain syystä enää kiinnostunut yhteydenpidosta.
AP ei kerro minkälaisia nämä ystävyydet ovat olleet ennen hänen uupumistaan. Jos ne ovat olleet enemmän yhteistä hauskaa, kevyttä ajanviettoa, eikä mitään syvällistä tilittamistä vastoinkäymisistä, etääntyminen on aika luonnollista jos jostain ei kuulu mitään 3 vuoteen.
Vähän kuulostaa siltä, että ap ehkä mieltänyt ystävyydet syvemmiksi kuin ne ovat olleetkaan.
Itse olen jo yli 60-vuotias ja mulla 40 vuotta kestäneitä ystävyyssuhteita, josta olen viime vuosina etääntynyt omien vastoinkäymisten kuten sairauksien ja työttömyyden myötä. Ei kukaan kysele mun kuulumisia tai vointeja siltikään, vaikka olen jättänyt menemättä yhteisiin menoihin jo pitkän aikaa.
Entisissä ystävyyssuhteissani oli se kirjoittamaton sääntö, että yhdessäolo on etupäässä kivaa yhteistä tekemistä ja menemistä ja siihen ei oikein sovi se, että jonkun elämä ei mene enää smoothisti.
Alussa olin surullinen yksinjäämisestäni, mutta toisaalta tiedän, että en vaan jaksaisikaan enää muiden kevyttä rupattelua ja pientä alaspäin katsomista kun olen nyt jo niin selvästi pudonnut heidän sosiaalisista normeistaan.
Minäkin luulin ennen ystävyyssuhteitani syvällisemmiksi kuin ne sitten olivatkaan. Elämä vaan on tälläistä, mutta ei siitä kannata katkeroitua. Jotain tässä prosessissa on itsestäänkin oppinut.
Voi kun olisi joku klubi, minne voisi mennä aina silloin, kun ei ole kovin väsynyt ja kaipaa seuraa. Olisi tuttuja ihmisiä, mutta ei tarvitsisi etukäteen ilmoitella, menisi vain paikalle ja viettäisi sen verran aikaa kuin haluaa, niiden ihmisten kanssa, joita siellä sattuu olemaan. Olen ollut väsynyt töistä, sairastanut enkä ole muutenkaan aina osannut olla se vastavuoroinen ystävä, koti kamalassa kunnossa niin ei voi sinnekään kutsua noin vaan ketään. Kaipaisin sellaista kevyempää ystävyyttä, että kuitenkin saisi piristystä elämään. En ole enää baari tai yökerhoikäinen, jos joku niitä ehdottaa. Pariin yhdistykseen kuulun ja niissä on vähän tätä tunnelmaa, että voi jutella muuten vaan edes vähän tuttujen ihmisten kanssa, mutta kokoontumisia on aika harvoin.
Mä ymmärrän, mitä tarkoitat.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/