Lue keskustelun säännöt.
Menetin uupumuksen takia kaikki ystävät
25.06.2023 |
Minulla oli ennen noin kymmenen ihmistä ystävinä, kaikki monen vuoden ajan. Uuvuin (syinä työ ja perhe-elämä), ehkä masennunkin. Enkä uupumuksen takia jaksanut pitää keneenkään yhteyttä. Hyvä kun selvisin hengissä nuo uupumuksen vuodet. Kaikki energia meni selviytymiseen. Nyt olen parantumassa, ja huomaan, että minulla ei ole enää yhtään ystävää. Menetin heidät kaikki. Kenellekään en ollut millään tavalla ilkeä, en pettänyt lupauksia, ei mitään sellaista. En vain jaksanut pitää mitään yhteyttä. Olen nyt laittanut heille viestejä ja kysellyt kuulumisia, yrittänyt soittaa. Eivät vastaa. Kaksi estänyt facebookissakin näköjään. Näinkö tämä sitten menee? Että uupumalla todella menettää kaiken?
Kommentit (576)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.
Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.
Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.
Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.
Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.
Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"
Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.
Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua.
Eli toisin sanoen siis et halua?
Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä.
Noin ne ystävyyden loppuvat.
Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.
Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.
Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.
Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??
Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.
Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.
Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti.
Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.
Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶
Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.
Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.
Etkö tajua, että juuri tämän takia moni huonossa tilanteessa eristäytyy? Ei halua olla taakka ystävilleen, haluaa palata sitten kun on "normaali". Moni, tai ainakin minä, myös oli epärealistisesti siinä luulossa että kyllä tämä tästä, pian tämä rankka kausi on ohi, sitten olen taas oma itseni ja selitän heille kaiken - mutta rankan polun sijaan huomasikin sitten olevansa suossa jonne uppoaa vain syvemmälle.
En ole tässä ketjussa huomannut ketään, joka haluaisi silloin tällöin tulla imemään kavereiltaan "voimavaroja" ja sitten kadota taas pitkäksi aikaan. Vaan ihmisiä, joilla on ollut monta vuotta kestävä kamala vaihe elämässään, jonka jälkeen alkavat (ehkä) pikkuhiljaa palata taas normaaliksi ja toivoisivat edes joidenkin ystävien antavan anteeksi tuon rankan vaiheen aiheuttaman hiljaisuuden.
Tämä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Surullista luettavaa. Myötäeläminen on monelle vaikeata, pitäisi kuulua ihan peruselämän taitoihin. Sairaudet/vaikeudet eivät ole tarttuvia, yritetään edes olla ihmisiä toisillemme.
Oman elämäni syöksykierteen jälkeen, (avioero, vakava sairastuminen ym) olen huomannut että jotkut ystävät ovat edelleen elämässäni.
Suunnaton kiitos heille, vastavuoroisesti olen ihmisenä läsnä näille ystävilleni, kun joillakin on nyt haasteita elämässään. Ammattiapua en pysty antamaan, mutta minulla on kykyä/halua kuunnella ystävääni hädässä ja tukea häntä omia rajojani kunnioittaen.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.
Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.
Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.
Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.
Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.
Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"
Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.
Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua.
Eli toisin sanoen siis et halua?
Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä.
Noin ne ystävyyden loppuvat.
Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.
Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.
Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.
Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??
Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.
Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.
Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti.
Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.
Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶
Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.
Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.
Mä sanoisin tuohon, että ystäviä kanattaa olla enemmänkin kuin vain se yksi. Jos on kaksi uupunutta, niin ei heistä ole toisilleen kuuntelijaksi. Tai vaikka vain toinen olisi uupunut ja toinen vaan muuten huoliensa ja surujensa musertama, niin ei kummallakaan ole silloin voimavaroja olla toiselle tukena. Sellaisessa tilanteessa on kaksi hukkuvaa, jotka takertuu toisiinsa ja molemmat hukkuvat. Vaikeissa elämäntilanteissa tarvitsee mun mielestäni sellaista ihmistä, joka kykenee kannattelemaan toista pinnalla vajoamatta itse pinnan alle.
Aivan totta. Eli uutta matoa vain koukkuun jos se entinen ystävä on nyt tilanteessa jossa ei voi olla ap:n kaveria. Sillä exystävälläkin varmasti on niitä muita ystäviä kuin ap.
Vaikka noinkin, mutta kannattaa aina olla useampia ystäviä eikä ripustautua yhteen ja vasta sitten, kun se yksi ei syystä tai toisesta pidäkään yhteyttä, alkaisi hankkia uuden ystävän. Kun ystäviä on useampia, ei ihan oikeasti ota niin sielun päälle, jos yhden ystävän elämäntilanne muuttuu eikä hänestä kuulu vähään aikaan mitään. Ystävien lisäksi on hyvä olla kavereitakin.
Ilman muuta kannattaa. Ihmisellä on kuitenkin rajallisesti aikaa ja kun ottaa menneen ystävän tilalle taas uuden ystävän, jotta on AINA niitä ystäviä paljon, niin voi olla että aika vain ei enää riitä kun ne vanhat ystävät haluavat tulla takaisin. Ikävää jos tämä ottaa sielun päälle, mutta ei muuta kuin uusia ystäviä hommammaan ja kannattaa hommata niitä useampia.
Ei mun mielestä ystäviä tarvitse olla paljon, mutta kuitenkin useampia kuin yksi. Voihan se yksi kuollakin. Sitten ei ole yhtään ystävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erkaannuttiin ystävän kanssa, kun molemmilla oli ihan sairaan vaikea ja kuormittava paikka. Minä olisin halunnut jatkaa, hän ei. Hän on halunnut takaisin, minä en, koska se ero sattui ihan älyttömän paljon.
Minun on mahdoton tavoittaa mistä tässä voi olla kyse. Miten ystävyyden hiipuminen voi sattua ihan älyttömän paljon? En käsitä. Olen itse kyllä ollut surullinen siitä, että joku pitkäaikainen läheinen tärkeä ystävyys on hiipunut, mutta siis ihan surullinen vain. Ja jos se ystävyys olisi lähentynyt uudelleen olisin ollut iloinen. Ei ystävyys ole mikään elämän suuri rakkaus. Miten joku voi kuvata sitä niin kuin se olisi?
Olen eri, mutta erkaannuin ystäväni kanssa koska hän ei enää halunnut pitää yhteyttä minuun, eli olla ystäväni. Tottakai se satutti, koska olimme vasta vähän aikaa sitten olleet ne jotka jakoivat toisilleen elämäänsä ja tukivat toisiaan.
Nyt jos näiden vuosien jälkeen tuo ystäväni ottaisi yhteyttä ja haluaisi nähdä, niin toki menisin, mutta en enää alkaisi hänelle ystäväksi, koskoa hän voisi tehdä saman taas uudestaan, ja vieläpä niin että feidaa pikkuhiljaa, jolloin toinen ei edes tietä että tässä ollaan ystävyyttä päättämässä.
En tiedä tuosta sinun ystävästäsi mitään, mutta eikö sinun asenteeseesi vaikuttaisi yhtään jokin vakava syy yhteydenpidon loppumisen takana? Sehän tämän ketjun pointti oli. Ei ihmiset, jotka silkkaa ailahtelevaisuuttaan lakkaavat pitämästä yhteyttä.
Etenkin jos olet tuntenut jonkun ihmisen kauan aikaa, ja hän on aina ollut ystävänsä huomioonottava, yhteyttä pitävä ja vastavuoroinen. Sitten yhtäkkiä muuttuu eristäytyneeksi.
On käsittämätöntä, miten monen johtopäätös tuollaisesta tilanteesta tämän ketjun mukaan ei ole "voi ei, eristäytynyt ihminen on varmasti tosi yksin pahan olonsa kanssa" vaan "pahoitin mieleni ja luottamus meni, tuo ihminen ei koskaan ollutkaan mikään oikea ystäväni, se aiempi vastavuoroisuuskin oli varmasti aina pelkkää feikkiä".
Mistä se ystävä tietää onko kaveri eristäytynyt yksin jonnekin, vai onko koko ajan tekemisissä muiden kavereiden kanssa normaalisti?
Kyllä se niin taitaa olla että mikäli tuollainen uupuminen iskee, niin sitten pitää vain etsiä uudet ystävät kun on paremmassa kunnossa, ja muistaa sitten niille uusille kertoa heti (siis kun ei ole uupunut, koska uupuneena ei jaksa kertoa) että voi olla että uuvun enkä vastaa vuosiin enää mihinkäään, mutta sitten kun paranen otan taas yhteyttä.
No ehkä siitä voi kuitenkin jotain yrittää päätellä, että hyvin tuntemasi ihmisen persoonallisuus näyttäisi muuttuneen aiemmasta?
Olet tuntenut jonkun vuosikausia, hän on aina pitänyt vastavuoroisesti yhteyttä ja ollut sinusta kiinnostunut, sitten yhtäkkiä hiljenee?
En vain ymmärrä, miten kenenkään ensimmäinen johtopäätös voisi olla "kai se sitten kyllästyi minuun" eikä "jokin on nyt huonosti".
Mistä sen tietää onko persoonallisuus muuttunut jos toinen vain ei enää ole tekemisissä?
Onhan se nyt selkeä muutos aiempaan, jos aina ennen huomioonottava ja vastavuoroisesti yhteyttä pitävä henkilö hiljenee?
Tietysti ei voi koskaan olla 100% varma, mistä hiljeneminen johtuu, mutta on se nyt outoa vain olettaa, että jaa se varmaan kyllästyi minuun.
Sanoin tämän saman täällä jo eilen, mutta pahimmassa tapauksessa joku makaa ruumiina kotonaan, ja palstalaiset vain olettavat että tyyppi kyllästyi olemaan tekemisissä.
Mä ajattelen ihan samoin. Jos joku ihminen lakkaa pitämästä muhun yhteyttä, ajattelen, että hänellä on siihen jokin syy. En mä ensimmäisenä ajattele, että vika olisi siinä, että mä olen tehnyt jotain väärin. Tiedän ihan hyvin, mitä olen tehnyt ja mitä en. Ei mun tarvitse arvuutella. Mä en kuitenkaan nk polttele siltoja takanani. Jos toinen ei vastaa enää viesteihini, ajattelen, että ehkä hän ottaa yhteyttä taas sitten, kun haluaa. Ja mikäli hän haluaa ja on valmis, kertoo mitä hänelle tapahtui. Ei mun tarvitse sitäkään välttämättä tietää.
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.
Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli aloituksesta mieleen isoimmaksi ongelmaksi tekstailu. Saat heti tietää mitä toinen ihminen oikesti ajattelee, kun keskustelet puhelimessa tai mieluiten kasvotusten, mutta tässä se nyt ehkä vaatii ensin sen soiton.
Tekstailu on ihan oikeasti tässä tilanteessa tosi huono vaihtoehto! Soita rohkeasti ystäville, kuulostele reaktioita. Ole kiinnostunut siitä, mitä heille kuuluu, älä suoraan vuodata vain omia tuntojasi.
Se mikä on mennyt rikki, pitää hiljalleen korjata, jos molemmat haluaa. Ei se yhdellä tekstarilla onnistu.
Nimenomaan onnistuu ihan yhdellä tekstarilla, jossa sanoo: "Olen niin älyttömän pahoillani, että loukkasin katkaisemalla yhteydenpidon, mutta mulla oli todella vaikea jakso, enkä vaan kyennyt. Toivoisin, että voitaisiin nähdä, ymmärrän kuitenkin, jos et enää halua. Olen pahoillani."
Jos itse saisin jonkun "Moii heii" -viestin, niin ajattelisin, ettei tämä aio nytkään mitään suoraa selitystä antaa. Ystävyys on ennen kaikkea tukea vaikeuksissa, luottamusta ja avoimuutta. Luottamusta siihen, että voi itsekin kertoa asioistaan. Kun ei kerro, toinen tajuaa, ettei ihminen luota riittävästi kertoakseen = ei koe vankkaa ystävyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli aloituksesta mieleen isoimmaksi ongelmaksi tekstailu. Saat heti tietää mitä toinen ihminen oikesti ajattelee, kun keskustelet puhelimessa tai mieluiten kasvotusten, mutta tässä se nyt ehkä vaatii ensin sen soiton.
Tekstailu on ihan oikeasti tässä tilanteessa tosi huono vaihtoehto! Soita rohkeasti ystäville, kuulostele reaktioita. Ole kiinnostunut siitä, mitä heille kuuluu, älä suoraan vuodata vain omia tuntojasi.
Se mikä on mennyt rikki, pitää hiljalleen korjata, jos molemmat haluaa. Ei se yhdellä tekstarilla onnistu.
Nimenomaan onnistuu ihan yhdellä tekstarilla, jossa sanoo: "Olen niin älyttömän pahoillani, että loukkasin katkaisemalla yhteydenpidon, mutta mulla oli todella vaikea jakso, enkä vaan kyennyt. Toivoisin, että voitaisiin nähdä, ymmärrän kuitenkin, jos et enää halua. Olen pahoillani."
Jos itse saisin jonkun "Moii heii" -viestin, niin ajattelisin, ettei tämä aio nytkään mitään suoraa selitystä antaa. Ystävyys on ennen kaikkea tukea vaikeuksissa, luottamusta ja avoimuutta. Luottamusta siihen, että voi itsekin kertoa asioistaan. Kun ei kerro, toinen tajuaa, ettei ihminen luota riittävästi kertoakseen = ei koe vankkaa ystävyyttä.
Minulle ystävyys ei ole ennenkaikkea mitään tukea vaikeuksissa vaan yhteistä mukavaa ajanviettoa. Niin me ollaan erilaisia.
P.S. Tuen kyllä ystäviäni vaikeuksissa, mutta se ei minulle ole mikään ystävyyden ydin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.
Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.
Mutta silloinhan ei ole luottamusta toisen tukeen, eli ei se ole tosiystävyyttä, vaan vasta kaveruutta.
Ja joo, moni tosiaan reagoi noin - he eivät sitten olleetkaan ystäviä. Ei aikuisten tosiystävyyksissä tarvitse pelätä, että toinen hylkää, jos kertoo olevansa uupunut tai jotain paljon vaikeampaa. Kaikenlaista mahtuu elämään keski-ikään mennessä, ja tosiystävyys kyllä kestää sen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli aloituksesta mieleen isoimmaksi ongelmaksi tekstailu. Saat heti tietää mitä toinen ihminen oikesti ajattelee, kun keskustelet puhelimessa tai mieluiten kasvotusten, mutta tässä se nyt ehkä vaatii ensin sen soiton.
Tekstailu on ihan oikeasti tässä tilanteessa tosi huono vaihtoehto! Soita rohkeasti ystäville, kuulostele reaktioita. Ole kiinnostunut siitä, mitä heille kuuluu, älä suoraan vuodata vain omia tuntojasi.
Se mikä on mennyt rikki, pitää hiljalleen korjata, jos molemmat haluaa. Ei se yhdellä tekstarilla onnistu.
Nimenomaan onnistuu ihan yhdellä tekstarilla, jossa sanoo: "Olen niin älyttömän pahoillani, että loukkasin katkaisemalla yhteydenpidon, mutta mulla oli todella vaikea jakso, enkä vaan kyennyt. Toivoisin, että voitaisiin nähdä, ymmärrän kuitenkin, jos et enää halua. Olen pahoillani."
Jos itse saisin jonkun "Moii heii" -viestin, niin ajattelisin, ettei tämä aio nytkään mitään suoraa selitystä antaa. Ystävyys on ennen kaikkea tukea vaikeuksissa, luottamusta ja avoimuutta. Luottamusta siihen, että voi itsekin kertoa asioistaan. Kun ei kerro, toinen tajuaa, ettei ihminen luota riittävästi kertoakseen = ei koe vankkaa ystävyyttä.
Mä ajattelen vähän eri tavalla. Mun ei tarvitse tietää ystävistäni kaikkea eikä ystävieni tarvitse tietää musta kaikkea. Myös ystävyyssuhteissa voi olla yksityisyyttä. Kaikkea elämästään ei tarvitse toisen kanssa jakaa, jos ei halua. Esikoiseni kummisetä katosi elämästäni pitkäksi aikaa ja myöhemmin tavoitin erään vanhan yhteisen tuttumme. Annoin hänelle puhelinnumeroni ja pyysin antamaan tälle kummisedälle. Meni muutama viikko ja hän soitti. En kysynyt, mitä aikoinaan tapahtui, eikä hän kertonut. Ei se mua haittaa, että en tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.
Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.
Mutta silloinhan ei ole luottamusta toisen tukeen, eli ei se ole tosiystävyyttä, vaan vasta kaveruutta.
Ja joo, moni tosiaan reagoi noin - he eivät sitten olleetkaan ystäviä. Ei aikuisten tosiystävyyksissä tarvitse pelätä, että toinen hylkää, jos kertoo olevansa uupunut tai jotain paljon vaikeampaa. Kaikenlaista mahtuu elämään keski-ikään mennessä, ja tosiystävyys kyllä kestää sen.
En ymmärrä mitä tarkoitat, mitä luottamusta toisen tukeen. Jokainen meistä on täällä lopulta aika yksin. Kenenkään tukeen ei voi täysin luottaa. Joka muuta väittää puhuu puppua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli aloituksesta mieleen isoimmaksi ongelmaksi tekstailu. Saat heti tietää mitä toinen ihminen oikesti ajattelee, kun keskustelet puhelimessa tai mieluiten kasvotusten, mutta tässä se nyt ehkä vaatii ensin sen soiton.
Tekstailu on ihan oikeasti tässä tilanteessa tosi huono vaihtoehto! Soita rohkeasti ystäville, kuulostele reaktioita. Ole kiinnostunut siitä, mitä heille kuuluu, älä suoraan vuodata vain omia tuntojasi.
Se mikä on mennyt rikki, pitää hiljalleen korjata, jos molemmat haluaa. Ei se yhdellä tekstarilla onnistu.
Nimenomaan onnistuu ihan yhdellä tekstarilla, jossa sanoo: "Olen niin älyttömän pahoillani, että loukkasin katkaisemalla yhteydenpidon, mutta mulla oli todella vaikea jakso, enkä vaan kyennyt. Toivoisin, että voitaisiin nähdä, ymmärrän kuitenkin, jos et enää halua. Olen pahoillani."
Jos itse saisin jonkun "Moii heii" -viestin, niin ajattelisin, ettei tämä aio nytkään mitään suoraa selitystä antaa. Ystävyys on ennen kaikkea tukea vaikeuksissa, luottamusta ja avoimuutta. Luottamusta siihen, että voi itsekin kertoa asioistaan. Kun ei kerro, toinen tajuaa, ettei ihminen luota riittävästi kertoakseen = ei koe vankkaa ystävyyttä.
Mä ajattelen vähän eri tavalla. Mun ei tarvitse tietää ystävistäni kaikkea eikä ystävieni tarvitse tietää musta kaikkea. Myös ystävyyssuhteissa voi olla yksityisyyttä. Kaikkea elämästään ei tarvitse toisen kanssa jakaa, jos ei halua. Esikoiseni kummisetä katosi elämästäni pitkäksi aikaa ja myöhemmin tavoitin erään vanhan yhteisen tuttumme. Annoin hänelle puhelinnumeroni ja pyysin antamaan tälle kummisedälle. Meni muutama viikko ja hän soitti. En kysynyt, mitä aikoinaan tapahtui, eikä hän kertonut. Ei se mua haittaa, että en tiedä.
Sama minulla. Outo ajatuskin, että jotenkin pitäisi tietää ystävän asiat. Ystävä kertoo mitä haluaa ja haluan tietää vain sen mitä hän haluaa kertoa. Ei ollenkaan haittaa, vaikka en tietäisi osaa hänen asioita. Minusta tällainen on tervettä erillisyyttä ja aikuisuutta. Ei ystävyys ole mikään symbioosi.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli aloituksesta mieleen isoimmaksi ongelmaksi tekstailu. Saat heti tietää mitä toinen ihminen oikesti ajattelee, kun keskustelet puhelimessa tai mieluiten kasvotusten, mutta tässä se nyt ehkä vaatii ensin sen soiton.
Tekstailu on ihan oikeasti tässä tilanteessa tosi huono vaihtoehto! Soita rohkeasti ystäville, kuulostele reaktioita. Ole kiinnostunut siitä, mitä heille kuuluu, älä suoraan vuodata vain omia tuntojasi.
Se mikä on mennyt rikki, pitää hiljalleen korjata, jos molemmat haluaa. Ei se yhdellä tekstarilla onnistu.
Nimenomaan onnistuu ihan yhdellä tekstarilla, jossa sanoo: "Olen niin älyttömän pahoillani, että loukkasin katkaisemalla yhteydenpidon, mutta mulla oli todella vaikea jakso, enkä vaan kyennyt. Toivoisin, että voitaisiin nähdä, ymmärrän kuitenkin, jos et enää halua. Olen pahoillani."
Jos itse saisin jonkun "Moii heii" -viestin, niin ajattelisin, ettei tämä aio nytkään mitään suoraa selitystä antaa. Ystävyys on ennen kaikkea tukea vaikeuksissa, luottamusta ja avoimuutta. Luottamusta siihen, että voi itsekin kertoa asioistaan. Kun ei kerro, toinen tajuaa, ettei ihminen luota riittävästi kertoakseen = ei koe vankkaa ystävyyttä.
Mä ajattelen vähän eri tavalla. Mun ei tarvitse tietää ystävistäni kaikkea eikä ystävieni tarvitse tietää musta kaikkea. Myös ystävyyssuhteissa voi olla yksityisyyttä. Kaikkea elämästään ei tarvitse toisen kanssa jakaa, jos ei halua. Esikoiseni kummisetä katosi elämästäni pitkäksi aikaa ja myöhemmin tavoitin erään vanhan yhteisen tuttumme. Annoin hänelle puhelinnumeroni ja pyysin antamaan tälle kummisedälle. Meni muutama viikko ja hän soitti. En kysynyt, mitä aikoinaan tapahtui, eikä hän kertonut. Ei se mua haittaa, että en tiedä.
Sama minulla. Outo ajatuskin, että jotenkin pitäisi tietää ystävän asiat. Ystävä kertoo mitä haluaa ja haluan tietää vain sen mitä hän haluaa kertoa. Ei ollenkaan haittaa, vaikka en tietäisi osaa hänen asioita. Minusta tällainen on tervettä erillisyyttä ja aikuisuutta. Ei ystävyys ole mikään symbioosi.
Juuri näin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.
Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.
Mutta silloinhan ei ole luottamusta toisen tukeen, eli ei se ole tosiystävyyttä, vaan vasta kaveruutta.
Ja joo, moni tosiaan reagoi noin - he eivät sitten olleetkaan ystäviä. Ei aikuisten tosiystävyyksissä tarvitse pelätä, että toinen hylkää, jos kertoo olevansa uupunut tai jotain paljon vaikeampaa. Kaikenlaista mahtuu elämään keski-ikään mennessä, ja tosiystävyys kyllä kestää sen.
En ymmärrä mitä tarkoitat, mitä luottamusta toisen tukeen. Jokainen meistä on täällä lopulta aika yksin. Kenenkään tukeen ei voi täysin luottaa. Joka muuta väittää puhuu puppua.
Kyllä. Lopulta ollaan aina yksin, mutta toisen kuolinvuoteen ääressä on läheiset ihmiset ja toisella tällaisia ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.
Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.
Mutta silloinhan ei ole luottamusta toisen tukeen, eli ei se ole tosiystävyyttä, vaan vasta kaveruutta.
Ja joo, moni tosiaan reagoi noin - he eivät sitten olleetkaan ystäviä. Ei aikuisten tosiystävyyksissä tarvitse pelätä, että toinen hylkää, jos kertoo olevansa uupunut tai jotain paljon vaikeampaa. Kaikenlaista mahtuu elämään keski-ikään mennessä, ja tosiystävyys kyllä kestää sen.
En ymmärrä mitä tarkoitat, mitä luottamusta toisen tukeen. Jokainen meistä on täällä lopulta aika yksin. Kenenkään tukeen ei voi täysin luottaa. Joka muuta väittää puhuu puppua.
Kyllä. Lopulta ollaan aina yksin, mutta toisen kuolinvuoteen ääressä on läheiset ihmiset ja toisella tällaisia ei ole.
Minua loukkaa tällainen puhe. Olen menettänyt läheiseni onnettomuudessa (kuoli onnettomuuspaikalla) ja ystävä kuoli raiteille oman käden kautta. Eipä ollut mahdollisuutta kummankaan kuolinvuoteelle päästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.
Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.
Mutta silloinhan ei ole luottamusta toisen tukeen, eli ei se ole tosiystävyyttä, vaan vasta kaveruutta.
Ja joo, moni tosiaan reagoi noin - he eivät sitten olleetkaan ystäviä. Ei aikuisten tosiystävyyksissä tarvitse pelätä, että toinen hylkää, jos kertoo olevansa uupunut tai jotain paljon vaikeampaa. Kaikenlaista mahtuu elämään keski-ikään mennessä, ja tosiystävyys kyllä kestää sen.
En ymmärrä mitä tarkoitat, mitä luottamusta toisen tukeen. Jokainen meistä on täällä lopulta aika yksin. Kenenkään tukeen ei voi täysin luottaa. Joka muuta väittää puhuu puppua.
Kyllä. Lopulta ollaan aina yksin, mutta toisen kuolinvuoteen ääressä on läheiset ihmiset ja toisella tällaisia ei ole.
Minua loukkaa tällainen puhe. Olen menettänyt läheiseni onnettomuudessa (kuoli onnettomuuspaikalla) ja ystävä kuoli raiteille oman käden kautta. Eipä ollut mahdollisuutta kummankaan kuolinvuoteelle päästä.
No eipä ollut kuolinvuodettakaan. Ymmärtänet, etteivät kaikki menehdy kuolinvuoteella.
Olen pahoillani menetystesi johdosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.
Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.
Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.
Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.
Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.
Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"
Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.
Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua.
Eli toisin sanoen siis et halua?
Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä.
Noin ne ystävyyden loppuvat.
Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.
Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.
Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.
Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??
Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.
Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.
Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti.
Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.
Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶
Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.
Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.
Etkö tajua, että juuri tämän takia moni huonossa tilanteessa eristäytyy? Ei halua olla taakka ystävilleen, haluaa palata sitten kun on "normaali". Moni, tai ainakin minä, myös oli epärealistisesti siinä luulossa että kyllä tämä tästä, pian tämä rankka kausi on ohi, sitten olen taas oma itseni ja selitän heille kaiken - mutta rankan polun sijaan huomasikin sitten olevansa suossa jonne uppoaa vain syvemmälle.
En ole tässä ketjussa huomannut ketään, joka haluaisi silloin tällöin tulla imemään kavereiltaan "voimavaroja" ja sitten kadota taas pitkäksi aikaan. Vaan ihmisiä, joilla on ollut monta vuotta kestävä kamala vaihe elämässään, jonka jälkeen alkavat (ehkä) pikkuhiljaa palata taas normaaliksi ja toivoisivat edes joidenkin ystävien antavan anteeksi tuon rankan vaiheen aiheuttaman hiljaisuuden.
Tajutako sinä sitä että sillä entisellä ystävällä on nyt itsellään elämässään tilanne jossa hän ei kykene olla tekemisissä? Miksi se on väärin näin päin, mutta toisinpäin ok? Tähän haluaisin vastauksen.
Sehän on ihan ok, jos on sellainen tilanne. Siinä ei sitten puhuta mistään, että on nyt vähän kiire kuskata mirkka-petteriä jokaviikkoisiin harrastuksiin ja töissäkin deadline painaa päälle vaan vaikka läheisen kuolemasta, omasta invalidisoivasta sairaudesta tms. Silloin todella on niin, että molemmat ovat samassa tilanteessa, valitettavasti.
Sinäkö määrittelet jeesusjumalana milloin toinen ihminen on uupunut taakkansa alle? Voi hyvän tähden sentään, taidat olla trolli. Ihminen voi uupua niin ettei jaksa muuta kuin perhe-elämän ja työt hoitaa. Hän ei myöskään välttämättä halua eikä pysty puhumaan uupumuksestaan sinulle, ihan kuten sinäkään et pystynyt kun uuvuit. Jännästi toimii vain toisin päin tämä ;)
Itsekästä.
No me puhuttiin eriasteisesta uupumuksesta, ihan turha heittäytyä ilkeäksi. Tuon sinun esittämäsi minä nimeäisin kuormitukseksi ja stressiksi ja uupumuksesta puhun silloin, kun ihminen oikeasti on jo ihan lääkärin diagnosoimasti sairas (tai saisi sen diagnoosin, jos jaksaisi mennä sinne lääkärin luo).
Et voi tietää toisten uupumisista mitään jos he eivät sitä sinulle kerro, joten on kyllä jumalan esittämistä että kokee voivansa osoitteaa sormella että tuo on riittävän uupunut mielestäsi.
Ei sitä tiedäkään. Mutta tässä ketjussa moni kuitenkin olettaa "uupumisen" olevan sitä, että ohimenevästi väsyttää ja stressaa, vaikka pahimmillaan uupumus voi olla upottava suo, joka vain pahenee ja pahenee.
En kyllä tuon edellisen kirjoittajan kokenut missään vaiheessa tekevän muuta kuin selventävän, että uupumus on vakava tila, joka ei ole verrattavissa mihinkään elämän normaaliin kiireisiin.
Toki ne elämän kiireet voivat laukaista uupumuksen, mutta se on silti eri asia kuin ne kiireet itsessään.
-eri
Ihminen saattaa katsos sanoa sinulle että on kiireitä, koska hän ei pysty sanomaan olevansa uupunut. Niinhän tässä on just sivutolkulla puhuttu että uupunee toimivat. Siitähän tässä on kyse. Uupunut ei saa sanottua ystäville että on uupunut, mutta toisen ystävän joka on uupunut pitää kuitenkin saada sanottua. Miksi tämä kaksoisstandardi?
Vierailija kirjoitti:
Surullista luettavaa. Myötäeläminen on monelle vaikeata, pitäisi kuulua ihan peruselämän taitoihin. Sairaudet/vaikeudet eivät ole tarttuvia, yritetään edes olla ihmisiä toisillemme.
Oman elämäni syöksykierteen jälkeen, (avioero, vakava sairastuminen ym) olen huomannut että jotkut ystävät ovat edelleen elämässäni.
Suunnaton kiitos heille, vastavuoroisesti olen ihmisenä läsnä näille ystävilleni, kun joillakin on nyt haasteita elämässään. Ammattiapua en pysty antamaan, mutta minulla on kykyä/halua kuunnella ystävääni hädässä ja tukea häntä omia rajojani kunnioittaen.
Avainsana on vastavuoroisuus, se että molemmat tukevat toisiaan kun on rankkaa.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.
Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.
Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.
Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.
Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.
Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"
Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.
Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua.
Eli toisin sanoen siis et halua?
Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä.
Noin ne ystävyyden loppuvat.
Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.
Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.
Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.
Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??
Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.
Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.
Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti.
Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.
Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶
Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.
Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.
Mä sanoisin tuohon, että ystäviä kanattaa olla enemmänkin kuin vain se yksi. Jos on kaksi uupunutta, niin ei heistä ole toisilleen kuuntelijaksi. Tai vaikka vain toinen olisi uupunut ja toinen vaan muuten huoliensa ja surujensa musertama, niin ei kummallakaan ole silloin voimavaroja olla toiselle tukena. Sellaisessa tilanteessa on kaksi hukkuvaa, jotka takertuu toisiinsa ja molemmat hukkuvat. Vaikeissa elämäntilanteissa tarvitsee mun mielestäni sellaista ihmistä, joka kykenee kannattelemaan toista pinnalla vajoamatta itse pinnan alle.
Aivan totta. Eli uutta matoa vain koukkuun jos se entinen ystävä on nyt tilanteessa jossa ei voi olla ap:n kaveria. Sillä exystävälläkin varmasti on niitä muita ystäviä kuin ap.
Vaikka noinkin, mutta kannattaa aina olla useampia ystäviä eikä ripustautua yhteen ja vasta sitten, kun se yksi ei syystä tai toisesta pidäkään yhteyttä, alkaisi hankkia uuden ystävän. Kun ystäviä on useampia, ei ihan oikeasti ota niin sielun päälle, jos yhden ystävän elämäntilanne muuttuu eikä hänestä kuulu vähään aikaan mitään. Ystävien lisäksi on hyvä olla kavereitakin.
Ilman muuta kannattaa. Ihmisellä on kuitenkin rajallisesti aikaa ja kun ottaa menneen ystävän tilalle taas uuden ystävän, jotta on AINA niitä ystäviä paljon, niin voi olla että aika vain ei enää riitä kun ne vanhat ystävät haluavat tulla takaisin. Ikävää jos tämä ottaa sielun päälle, mutta ei muuta kuin uusia ystäviä hommammaan ja kannattaa hommata niitä useampia.
Ei mun mielestä ystäviä tarvitse olla paljon, mutta kuitenkin useampia kuin yksi. Voihan se yksi kuollakin. Sitten ei ole yhtään ystävää.
Miksi ihmeessä jankkaat kun sinun kanssasi ollaan samaa mieltä?
Surullista luettavaa. Myötäeläminen on monelle vaikeata, pitäisi kuulua ihan peruselämän taitoihin. Sairaudet/vaikeudet eivät ole tarttuvia, yritetään edes olla ihmisiä toisillemme.
Oman elämäni syöksykierteen jälkeen, (avioero, vakava sairastuminen ym) olen huomannut että jotkut ystävät ovat edelleen elämässäni.
Suunnaton kiitos heille, vastavuoroisesti olen ihmisenä läsnä näille ystävilleni, kun joillakin on nyt haasteita elämässään. Ammattiapua en pysty antamaan, mutta minulla on kykyä/halua kuunnella ystävääni hädässä ja tukea häntä omia rajojani kunnioittaen.