Käyttekö yökylässä omilla vanhemmillanne?

Aiemmin kävin aina silloin tällöin ja oli mukavaa, mutta kun luettuani vauvapalstaa jonkin aikaa, minulle selvisi, että kaikki suomalaiset miehet on pe*ofiilejä, niin en ole enää uskaltanut mennä sillä minulla on lapsia, jätin myös mieheni välittömästi. En ole sen koommin myöskään vienyt enää lapsiani laivalle, huvipuistoon, tarhaan, kouluun, lääkäriin enkä mihinkään muuallekaan missä voi olla miehiä.

Vierailija kirjoitti:

Kun asuin n 500 km päässä kävin 1x v kesällä ehkä 2 tai 3 yötä kerralla. Tämä toimi hyvin.

Nyt asun 100 km päässä ja koska ovat jo vanhoja, heikkoja ja sairaita käyn auttamasa heitä pihatöissä ym pikkuaskareissa ja viivyn yleensä vain 1 yö, joskus max 2 mutta se on minulle jo liikaa.

En kertakaikkiaan kestä enää niitä samaa kehää kiertäviä juttuja joita olen kuullut ehkä 20-30x ja niitä samoja toistetaan nykyään joka hiton kerta. Jopa niin että sama tarina toistuu joka päivä ja pahimmillaan vähän eri muotoisena kuin eilen.

Äidistäni on kuoriutunut myös ihan hemmetin itsekeskeinen (varmaan osa alkavaa persoonallisuuden muutosta), kokoajan minä minä minä....

hän puhuu myös aivan taukoamatta, siis ikäänkuin ajattelee ääneen. Huomaan että hän ei pysty lopettamaan edes puhetta vaikka kukaan ei kuuntele ja keskitytään vaikka uutisten katsomiseen. Hän ei kuuntele muita, puhuu estottomasti kokoajan muiden päälle jopa korottaa ääntään että saa sanottua asiansa.

Jos saan jossain kohtaa suunvuoron, hän ei välttämättä kommentoi sitä minun sanomista (niinkun yleensä hyvään vuorovaikutteiseen keskustelukulttuuriin kuuluu) vaan jatkaa omaa asiaansa.

Vaihtaa myös ihan lennossa puheenaihetta ja minä koitan pysyä perässä ja ymmärtää mistä hän nyt puhuu.

Molempien jutut pyörii sairauksien ympärillä, jahkataan aivan loputtomasti mikä verensokeri oli eilen ja mikä nyt, ihan kun se nyt ketään muuta kiinnostaisi. Myös sitä millon reseptit uusitaan ja millon on mikäkin lääkärikäynti ja mitä siellä tehdään ja mitä edellisen kerran hoitaja sano ja mitä lääkäri sano.

Ymmärtääkö kukaan että tämä on ihan hemmetin uuvuttavaa. Olen aina henkisesti ihan loppu kun tulen sieltä kotiin.

"Äidistäni on kuoriutunut myös ihan hemmetin itsekeskeinen (varmaan osa alkavaa persoonallisuuden muutosta), kokoajan minä minä minä...."

Kommentista päätellen, eipä näytä omena pudonneet kaus puusta.

Pari kertaa vuodessa yökyläilen. Asuvat 20km päässä, joten enemmän päiväseltään vierailuja, kun mieluummin nukun omassa sängyssä ja herään aamulla rauhassa.

Paula kirjoitti:

En todellakaan käy. Mitä ihmettä. Olen perheellinen ja 35- vuotias, asumme lisäksi 500km päästä toisistamme.

Tämä ikä on siitä erikoinen, että osa samanikäisistäni ystävistä edelleen sanovat menevänsä "kotiin" kun lähtevät vanhempiensa luo yöksi päivä tolkulla. Postaavat sieltä someen että "äidin lihapullien äärellä." En voi sille mitään että nämä päivitykset aiheuttavat minussa hieman häpeää ja surua. Eikö tässä iässä pitäisi jo tehdä itse ne lihapullat itselleen, ehkä myös omalle puolisolleen tai lapsilleen. Mikä tarve on maata vanhempien nurkissa enää? En pääse siihen ajatukseen yhtään kiinni!

Olet perheellinen. Eikö sun lapset koskaan näe isovanhempiaan? Vai asutteko hotellissa, kun käytte vierailulla? Tuleeko vanhemmat itse aina kylään?

En nyt aivan pääse kiinni ajatuksesta, että miten vanhempien luona kyläily loppujen lopuksi poikkeaa mistään muustakaan kyläilystä? Jos mulle tulee yövieraita, en kyllä laita heitä kokkaamaan omia lihapulliaan.

En nykyään käy. Lasteni ollessa pieniä, käytiin kesäisin lomalla mummolassa ja viivyttiin noin viikko. Äärimmäisen raskaita päiviä. Äitini arvosteli koko tuon ajan minua, miestäni ja lapsiani. Hän oli sitä mieltä, että hänen luonaan pitää elää hänen tavoin. Ei voinut millään käsittää esimerkiksi, että lapset syövät kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Ei myöskään käsittänyt, että lapseni eivät syöneet uusia perunoita ja silliä. Olivat äitini mielestä nirsoja! Minä sitten valmistin ruokaa päivästä toiseen siellä perheelleni äitini motkottaessa vieressä. Äitini vaati myös, että lasteni on oltava hiljaa, kunnes hän herää. Olimme niin eri rytmissä. Äitini valvoi puolilleöin ja heräili kymmenen aikoihin. Perheeni heräsi seitsemän aikoihin puuron keittoon. Lasteni kasvettua he eivät enää halunneet lähteä lomallaan mummolaan. Minä yritän piipahtaa muutaman kerran vuodessa. Äitini asuu meidän mökkimatkan varrella.

Sen verran kaukana äitini asuu että oon viikkoja.

Kun äitini vielä eli, niin lasteni kanssa ajelimme mummilaan useammaksikin päiväksi. Välimatkaa kun oli. Aivan ihania hetkiä...ajan pysähtymistä, hengittämistä, rentoa yhdessä olemista. Rakastamista. Silmieni edessä tapahtuva sukupolvien sulautuminen.

Onneksi on kallisarvoiset muistot.

Ei tulisi mieleenikään! Oma äitini ei pidä minuun mitään yhteyttä. Ei ole koskaan pitänyt. Yhteydenpito on ollut täysin minun varassa. Nyt kun en ole ollut pitkiin aikoihin häneen missään yhteydessä, en tiedä mitä hälle kuuluu, eikä kyllä edes kiinnostakaan.....Olen äidilleni pelkkä vahinkolapsi, riesa.

Nuorempana enemmän, myöhemmällä iällä harvemmin.

Jos ja kun omilla vanhemmilla tai appivanhemmilla on kuormittavaa ja uuvuttavaa kyläillä ja yöpyä, niin silloin kannattaa kyläillä vain nopeasti ja päiväseltään. Etukäteen voi myös sanoa, että olen kylässä kaksi tai kolme tuntia enkä jää yöksi.

Onko näillä vanhuksilla kotiapua, jota saa ostettua rahalla? Vanhuus ei tule yksin. Vaan usein ikääntymisen mukana tulee eri asteista epäluuloisuutta, raihnaisuutta, sairauksia ja toiminnan rajoitteita.

Aikuisen lapsen tai miniän tai vävyn ei tarvitse olla jätesanko tai roskasäkki, johon vanha ja raihnainen ihminen kaataa aggressionsa ja purkaa pahan olonsa. Vanhusten mielenterveysongelmia varten on olemassa lääkärit, mielenterveyshoitajat, psykiatrit ja psykiatriset sairaanhoitajat.

Ihan itse Sinä kuitenkin päätät, minne ja kenelle Sinä menet kylään tai yökylään. Jos kyläily aiheuttaa vain katkeruutta, pahaa mieltä ja uupumusta, niin lopeta huonoissa kyläpaikoissa kyläily! Pidä ensisijaisesti kiinni omasta ja oman perheesi hyvinvoinnista. Uupunut ja henkisesti lopussa oleva ihminen ei jaksa huolehtia itsestään tai läheisistään.

Vierailija kirjoitti:

Kun asuin n 500 km päässä kävin 1x v kesällä ehkä 2 tai 3 yötä kerralla. Tämä toimi hyvin.

Nyt asun 100 km päässä ja koska ovat jo vanhoja, heikkoja ja sairaita käyn auttamasa heitä pihatöissä ym pikkuaskareissa ja viivyn yleensä vain 1 yö, joskus max 2 mutta se on minulle jo liikaa.

En kertakaikkiaan kestä enää niitä samaa kehää kiertäviä juttuja joita olen kuullut ehkä 20-30x ja niitä samoja toistetaan nykyään joka hiton kerta. Jopa niin että sama tarina toistuu joka päivä ja pahimmillaan vähän eri muotoisena kuin eilen.

Äidistäni on kuoriutunut myös ihan hemmetin itsekeskeinen (varmaan osa alkavaa persoonallisuuden muutosta), kokoajan minä minä minä....

hän puhuu myös aivan taukoamatta, siis ikäänkuin ajattelee ääneen. Huomaan että hän ei pysty lopettamaan edes puhetta vaikka kukaan ei kuuntele ja keskitytään vaikka uutisten katsomiseen. Hän ei kuuntele muita, puhuu estottomasti kokoajan muiden päälle jopa korottaa ääntään että saa sanottua asiansa.

Jos saan jossain kohtaa suunvuoron, hän ei välttämättä kommentoi sitä minun sanomista (niinkun yleensä hyvään vuorovaikutteiseen keskustelukulttuuriin kuuluu) vaan jatkaa omaa asiaansa.

Vaihtaa myös ihan lennossa puheenaihetta ja minä koitan pysyä perässä ja ymmärtää mistä hän nyt puhuu.

Molempien jutut pyörii sairauksien ympärillä, jahkataan aivan loputtomasti mikä verensokeri oli eilen ja mikä nyt, ihan kun se nyt ketään muuta kiinnostaisi. Myös sitä millon reseptit uusitaan ja millon on mikäkin lääkärikäynti ja mitä siellä tehdään ja mitä edellisen kerran hoitaja sano ja mitä lääkäri sano.

Ymmärtääkö kukaan että tämä on ihan hemmetin uuvuttavaa. Olen aina henkisesti ihan loppu kun tulen sieltä kotiin.

En ole kertaakaan yöpynyt vanhemmillani sen jälkeen, kun muutin pois kotoa. Ja tämä tapahtui vuonna 1994. Joskus harvoin päiväseltään nähdään. Siitäkin edellisestä näkemisestä alkaa pian olla 5 vuotta. Ei oo vaan meidän lapsuudenperheessä tapana pitää kovinkaan läheisiä suhteita. Viikottain kuitenkin viestitellään. Se riittää.

Olen joka kuukausi vanhempieni luona vähintään yhden viikonlopun, yleensä kaksi. Olen opiskelija, joten tämä on taloudellisesti erittäin kätevää, koska vanhempani tarjoavat tällöin aina ruoat ja käyvät kanssani kaupassa niin että voin ostaa kuivaruokaa, säilykkeitä, vihanneksia, kempparitavaraa jne.

Ja ennen kuin kukaan syyttää minua siipeilijäksi: vanhempani ovat suht varakkaita ja itse kutsuvat aina kylään.

Ilman muuta käyn. Molemmat vanhemmat lähes 80v. ja niin rakastavat ja mukavat vanhemmat kuin kukaan voi toivoa.

Käymme sisarusteni (ja lapsenlastensa) kanssa heillä niin usein kuin mahdollista, koska he selvästi siitä pitävät ja haluavat tavata lapsiaan ja lapsenlapsiaan niin usein kuin mahdollista. Tässä vaiheessa vähintä, mitä voimme tehdä ja nautimme siitä itsekin.

Sen huomaan taas miten oikeassa olen kun en puhu lapsilleni terveydestäni enkä anna terveystietoja heille. Puhutaan heistä kuten tuon yhden kommentin kirjoittajakin toivoo vanhempiensa puhuvan, lapsen asioista.

Tuo on semmosta pään pensaaseen pistämistä, lapsi tahtoo olla lapsi, vanhempiensa samanlaisia kuin 30 vuotta sitten. Ei tahdo nähdä eikä kuulla vanhempien vanhentuneen, saaneen sairauksia, elämän supistuneen. Ei heidän huoliaan kun minä itte.

Katson minäkin verensokerit salavihkaa silloin kun laittaa vieraileville toisenlaista ruokaa ja tulee itsekin otettua. Mutta en tee numeroa, kylläpä nyt on vähän koholla.

Vierailija kirjoitti:

Sen huomaan taas miten oikeassa olen kun en puhu lapsilleni terveydestäni enkä anna terveystietoja heille. Puhutaan heistä kuten tuon yhden kommentin kirjoittajakin toivoo vanhempiensa puhuvan, lapsen asioista.

Tuo on semmosta pään pensaaseen pistämistä, lapsi tahtoo olla lapsi, vanhempiensa samanlaisia kuin 30 vuotta sitten. Ei tahdo nähdä eikä kuulla vanhempien vanhentuneen, saaneen sairauksia, elämän supistuneen. Ei heidän huoliaan kun minä itte.

Katson minäkin verensokerit salavihkaa silloin kun laittaa vieraileville toisenlaista ruokaa ja tulee itsekin otettua. Mutta en tee numeroa, kylläpä nyt on vähän koholla.

Mitä ne lapset sille voi, jos sinun verensokeri on vähän koholla? Itsehän sinä lääkityksestäsi päätät. Sitten kannattaa sanoa, jos arvot on liian matalat tai korkeat ja pitää päästä lääkäriin. Tuskin sinäkään tiedät kaikkea lastesi terveydentilasta vai sanooko ne sinulle ihan kaiken? Ohhoh, nyt oli vatsa vähän löysällä vaikka eilen kakka oli tiukassa, mikähän tässä on nyt vialla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen huomaan taas miten oikeassa olen kun en puhu lapsilleni terveydestäni enkä anna terveystietoja heille. Puhutaan heistä kuten tuon yhden kommentin kirjoittajakin toivoo vanhempiensa puhuvan, lapsen asioista.

Tuo on semmosta pään pensaaseen pistämistä, lapsi tahtoo olla lapsi, vanhempiensa samanlaisia kuin 30 vuotta sitten. Ei tahdo nähdä eikä kuulla vanhempien vanhentuneen, saaneen sairauksia, elämän supistuneen. Ei heidän huoliaan kun minä itte.

Katson minäkin verensokerit salavihkaa silloin kun laittaa vieraileville toisenlaista ruokaa ja tulee itsekin otettua. Mutta en tee numeroa, kylläpä nyt on vähän koholla.

Mitä ne lapset sille voi, jos sinun verensokeri on vähän koholla? Itsehän sinä lääkityksestäsi päätät. Sitten kannattaa sanoa, jos arvot on liian matalat tai korkeat ja pitää päästä lääkäriin. Tuskin sinäkään tiedät kaikkea lastesi terveydentilasta vai sanooko ne sinulle ihan kaiken? Ohhoh, nyt oli vatsa vähän löysällä vaikka eilen kakka oli tiukassa, mikähän tässä on nyt vialla.

Lukutaito? Juurihan sanoin etten puhu. Ja osaan auttamatta päästä lääkäriin. 78 v.

Mun lapset kuitenkin aikuisia, eivät ehkä tommosta kommenttia kirjoittaisi kuin sinä. He kuitenkin ymmärtävän minunkin jo vanhentuneen.

Tottakai te työikäiset perheinenne olette itsellenne tärkeemmät ja petytte jos ne vanhukset eivöt koko ajan ihaile teitä vaan höpöttävät itseään kiinnostavia asioita.

Vanhuksilla on paljon petraamista, nuorempien ei tarvitse , vaatia vain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen huomaan taas miten oikeassa olen kun en puhu lapsilleni terveydestäni enkä anna terveystietoja heille. Puhutaan heistä kuten tuon yhden kommentin kirjoittajakin toivoo vanhempiensa puhuvan, lapsen asioista.

Tuo on semmosta pään pensaaseen pistämistä, lapsi tahtoo olla lapsi, vanhempiensa samanlaisia kuin 30 vuotta sitten. Ei tahdo nähdä eikä kuulla vanhempien vanhentuneen, saaneen sairauksia, elämän supistuneen. Ei heidän huoliaan kun minä itte.

Katson minäkin verensokerit salavihkaa silloin kun laittaa vieraileville toisenlaista ruokaa ja tulee itsekin otettua. Mutta en tee numeroa, kylläpä nyt on vähän koholla.

Mitä ne lapset sille voi, jos sinun verensokeri on vähän koholla? Itsehän sinä lääkityksestäsi päätät. Sitten kannattaa sanoa, jos arvot on liian matalat tai korkeat ja pitää päästä lääkäriin. Tuskin sinäkään tiedät kaikkea lastesi terveydentilasta vai sanooko ne sinulle ihan kaiken? Ohhoh, nyt oli vatsa vähän löysällä vaikka eilen kakka oli tiukassa, mikähän tässä on nyt vialla.

Lukutaito? Juurihan sanoin etten puhu. Ja osaan auttamatta päästä lääkäriin. 78 v.

Mun lapset kuitenkin aikuisia, eivät ehkä tommosta kommenttia kirjoittaisi kuin sinä. He kuitenkin ymmärtävän minunkin jo vanhentuneen.

Tottakai te työikäiset perheinenne olette itsellenne tärkeemmät ja petytte jos ne vanhukset eivöt koko ajan ihaile teitä vaan höpöttävät itseään kiinnostavia asioita.

Vanhuksilla on paljon petraamista, nuorempien ei tarvitse , vaatia vain.

Olen jo kuusikymppinen. Omat sairaudet minulla on, mutta en ole keksinyt, miksi niistä pitäisi lasten kanssa jutella. Jos he on täällä käymässä ja sairaudessa on pahenemisvaihe, niin se vaikuttaa minun jaksamiseen, sen voin heille kertoa. Kerron senkin, jos minun pitää päästä heti lääkäriin enkä pysty itse ajamaan.

Oma äitini on aina suorastaan oksentanut kaikki elämästään meidän lasten niskaan, joten itse en lapsilleni sellaista tee. Anoppi kertoo ihan jokaisen tuntemansa ihmisen terveysasiat ja lääkitykset minulle vaikken ole kyseisiä henkilöitä ikinä nähnyt eikä heidän asiat minua kiinnosta. En kerro omia terveysasioita hänelle tai äidille, koska en halua, että niitä rääpitään tuntemattomien kahvipöydässä.

Ei ollut mahdollista käydä yökylässä, lapsuuden kotia ei ollut.

Käyn keskimäärin kerran kahdessa kuukaudessa.

Välimatkaa 180km.

Ei sitä ihan huvikseen ajele, vanhempana mua on alkanut rasittamaan pitkän matkan ajo.

Vanhempani ovat muuten oikein ihania tyyppejä, mutta heillä on omat pinttyneet tapansa ja ajatuksensa.. lisäksi he pitävät mua nälässä kun vierailen.

Tai ehkä heillä ei itsellään ole nälkä, eivätkä sitten ymmärrä tarjota vieraillekaan. Tai sitten he pätkäpaastoavat. Mene ja tiedä.

Syön omia eväitä salaa omassa huoneessani.

Ruokaa siis saaaseuraavasti:

Aamu 7 pienen annoksen (2dl) puuroa vähän marjoja päällä, 12 pienen pieni lounasannos (esim. 2dl keittoa) ja vielä kolmelta joku pulla Tai keksi kahvin kanssa. Siitä seuraavan kerran tarjotaan aamiainen kello 7.

Välissä he eivät itse syö mitään.

Niin ja jos on juhlat, niin syödään tuo sama puuroaamiainen aamulla ja juhla-ateria 12 maissa. Silloin voi olla vähän runsaampi ateria, muttei silti mikään ahminta. Mutta sitten ei enää syödä mitään ennen seuraavaa aamua :o

Ja kuitenkin touhuavat aamusta iltaan koko ajan ha isäni harrastaa pitkiä 5-10km kävelylenkkejä lisäksi ja on muuten vielä töissä, vaikka on jo yli 70.

Ilman omia salaeväitä pyörtyisin. Enkä siis todellakaan kehtaa valittaa nälkääni heille, kun ylipainoa löytyy ja he ovat aina olleet tarkkoja siitä, ettei syö liikaa.

Että eivät ole kovin vieraanvaraisia.

Lisäksi ovat aika kiukkuisia kotonaan.

Vaikka ovatkin muuten ihania ihmisiä ja rakkaita mulle, niin mainitsemistani syistä en jaksa hirveän usein vierailla ja olen todella poikki aina kun kotiudun.

Tapaamme myös välillä heidän mökillään, siellä he ovat yleensä rennompia ja tapaamiset sujuvat mukavammin.

Mökillä ei mahdu olemaan samaan aikaan yötä, joten ne ovat päiväreissuja.

N40

Mieluiten kävisin vain päiväseltään pyörähtämässä, mutta asuvat sen verran kaukana että käytännössä pakko jäädä yöksi. On pakkopullaa, jota välttelen. En jaksa sitä, miten kaatavat kaikki murheensa niskaani ja roikkuvat minussa niin, että saan hädintuskin edes nukkua rauhassa. Väliajat riitelevät. Äiti heittäytyy marttyyriksi siitä etten käy tarpeeksi usein. Henkisesti erittäin raskaita reissuja.