Lue keskustelun säännöt.
Olenkohan henkisesti herännyt vai mistäköhän tämä rento asenne ja elämänilo kumpuaa? - entinen masentunut
Onpa mahtavaa, nautin joka hetkestä. Kaikki on kiinnostavaa ja sitä katsoo elämää tarkkailijana. Huvittuneena ja rentona. Juuri mitään draamaa en keksi asioista ja mielessäni nauran kun ihmiset ovat jonkun kehittelemänsä dramaattisen tilanteen pauloissa.
Saatan mennä mukaan (koska minulle halutaan avautua) ja samalla tiedostan, että tämä ihminen tuntee aidosti asian epämiellyttävänä ja ymmärrän.
En kuitenkaan sisimissäni näe ongelmaa, vain ratkaisuja ja valinnan vapautta. Iloa ja tiedän, että kaikki on hyvin.
Mikä vaan "leijun" tässä elämässä. Välillä on tietenkin ikäviä tunteita, tarkkailen niitä. Joskus saatan mennä mukaan ja silloin itken lohduttomasti. Ymmärrän kuitenkin, että silti kaikki on oikeasti hyvin.
Vaikeaa kuvailla kenties. Joka hetkestä on tullut omanlaisensa seikkailu. Kaikki on niin ihmeellistä.
Sitä vain katsoo ympärilleen ja ymmärtää valheellisuuden ja ihmisten luoman tilan. Silti vain huvittaa ja on vapaa olo.
Olen vain muuttunut kärsimyksen myötä.
Kommentit (522)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maaninen vaihe? Euforinen psykoosi?
Kannattaa äkkiä käydä hakemassa jotkut lääkkeet. Elämän ei kuulu olla tuommoista kepeää, mukavaa ja huoletonta, jotta nappia vaan äkkiä nassuun. Jonkun diagnoosin varmasti löytävät terveyskeskuksessa tuommoiselle onnellisuudelle.
No vitsaile vaan, mutta oikeasti tuollainen yllättävä onnellisuus saattaa olla maniaa tai hypomaniaa joka sitten johtaa ihan kunnon maniaan. Jotkut aivotoiminnan häiriötkin saattaa ensialkuun aiheuttaa tuollaista. Migreeninkin ohella voi tulla euforiaa, tosin se häipyy nopeasti.
Eli jos sairastaa mielenterveyden häiriötä ja sairaudentunto katoaa yhtäkkiä ilman syytä, niin se ei välttämättä ole ihmeparantuminen ja voi tulla yllättävä olotilan paheneminen tuon jälkeen.
Mania ei kuitenkaan ole rauhan täyttämä tasapainpinen ilon tila.
Ap:n kirjoitusta tulkiten kyseessä ei siis ole maaninen tila.
Meidän ei kannata palstapsykiatreina päätellä.Yksi sana: hypomania.
Ap:ko alapeukuttaa? Mieli voi luoda tiensä ulos masennuksesta, mutta ei välttämättä kovin kestävällä tavalla.
Jep. Kyllä ap:n kannattaisi ihan varmuuden vuoksi käydä lääkärissä. Itse veikkaan alkavaa psykoosia. Ja kun joku tulee lässyttämään "ette te palstalaiset saa diagnosoida kun ette ole lääkäreitä", niin en olekaan diagnosoimassa vaan tuomassa esiin epäilykseni. Itselläni alkoi psykoosi noin.
Eikö psykoosi voisi pikemminkin puhjeta pitkäaikaisesta ratkaisemattomasta ristiriidasta, kun asioiden hyväksynnästä? Toki syyt voivat olla ihan vaan kemiallisiakin, eikä ajattelu tee siihen muutosta. Itse kyllä tunnistan ap:n kokemukset pidemmältä ajalta ja olen säästynyt mielen sairastumiselta seurauksena. Eli vaikka täällä tuodaan noita kokemuksia, niin ei ole ehdoton syy-seuraus kuitenkaan. Toki on aina hyvä tarkastella eri vaihtoehtoja tosissaan, tärkeitä huomioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap miten olet päässyt tuohon tilaan? Itsekin syvällä suossa ja etsin tietä ulos.
Ei siihen taida olla yhtä keinoa mutta ensinnäkin myötätuntoa täältä, se on voimia kuluttavaa jos tuntuu, että on "pohjalla". Minustakin tuntui siltä ja lähes riistin henkeni, en olisi millään kestänyt enempää. Useasti toistelin, että voi kun vain kuolisin. Periaatteessa kuolinkin, ainakin jokin osa minusta. Loin ehkä nahkani uudelleen tai päästin irti. Oli pakko vain hyväksyä asiat sellaisinaan ja muutosta tapahtui.
Aloin tarkkailijaksi ja luin esimerkiksi Ekhart Tollea, Anthony De Melloa ja meditoin. En tavallaan enää samaistunut tunteisiin yhtä usein vaan aloin katselemaan etäämmältä. Lopulta olin tosiaan valmis päästämään myös irti asioista, jotka eivät lisänneet minkäänlaista kehitystä vaan päinvastoin, tukahdutti potentiaaliani ja kykyä näkeä asioita luomieni ääriviivojen ulkopuolelle.
Kesti siinä aikansa ja vaati monet itkut, turhautumiset, todella paljon kärsimystä ja jopa suoranaista hulluutta. Tein lähes mitä vain, jotta kärsimys loppuisi. Otin lainaa, join alkoholia, tukahdutin tunteita monilla tavoilla. Kunnes ymmärsin, että voin sallia myös ne "huonot" tunteet ja hyväksyä ne sellaisinaan. Kohtasin ne hiljalleen ja ymmärsin, ettei mikään noista toiminnoista, jolla ajattelin lisääväni iloa elämääni, edes toimi. Päinvastoin, se oli sellaista väkisin luomaani illuusiota.
Päästin vain irti. Nyt on talous jo paljon paremmalla tolalla. Sain todella hyvä palkkaisen työn, lopetin alkoholin juomisen seinään (alkoholisoitunut olin jo) ja aloin elämään enemmän hetkessä. Liikun, syön kuten keholleni sopii jne. Asiat muuttuvat tavallaan itsestään sellaiseksi kun haluan.
Ymmärrän, että minulla on vapaus valita ja voin luoda elämääni sellaiseksi kun haluan.
Ei kaikki ole ns. täydellistä ja vieläkin teen asioita, jotka eivät ihan ravitse omaa potentiaaliani mutta osaan tarkkailla uteliaasti mistä se johtuu ja korjailla tilannetta jos tarvitsee. Otan kaikki tunteet uteliaana ja hyväksyvänä vastaan. Elämä on mielenkiintoista ihan kaikkine sävyineen.
Herään joka aamu onnellisena ja valmiina uuteen päivään. Jos jotain tulee, niin pyrin kuuntelemaan intuitiotani, välillä se on edelleen hakusessa mutta kyllä tämä kevyeltä tuntuu pääosin.
Ehkä kaikista merkittävin oivallus oli se, ettei tunteisiin ja luotuun "kärsimykseen" tarvitse samaistua ja sillä tavalla lisätä huonoa oloa. On myös hyvin mahdollista vain tarkastella etäämmältä ja hyväksyä tilanne, ilman, että sitä joutuisi tunnemyrskyn ja epätoivon keskelle.
Tsemppiä kovin! Kyllä sinä selviät aivan varmasti <3
-ap
Tiedätkö Ap, tämä sun avauksesi on ehkä parhaita ja valoisimpia aloituksia, mitä ikinä olen tältä palstalta lukenut. Oikeasti.
Kiitos tuhannesti että jaoit kokemuksesi, itseltäni meinasi päästä itku silkasta huojennuksesta. Olen seurannut erään hyvin läheisen ihmisen vuosia kestänyttä rimpuilua masennuksen, ahdostuksen ja päihdekierteen pyörteissä. Miettinyt pääni puhki, että miten tuosta tilasta pääsee eteenpäin... Minä ja muut läheiset ovat halunneet auttaa, mutta henkilö itse on kieltäytynyt avusta. Tiedän, että jokin perustavanlaatuinen muutos pitäisi tapahtua hänen mielessään ja ajattelussaan, jotta tilanteeseen löytyisi ulospääsy. Itselläni on tästä muutoksesta jonkinlaisia ajatuksia (jotka juuri vahvistit), mutta toinen on ollut niin syvällä itse itsellensä psyykkaaman maailman mustuudessa, ettei hän ole halunnut ottaa mitään vastaan vaan torpannut kaikki läheisten yritykset hakea tai tarjota apua ja mahdollisesti uusia ajatuksia. Kaikki on ollut ihan p*skaa ja p*rseestä, ja niinhän se onkin jos niihin negatiivisiin asioihin keskittyy. Uskon kuitenkin, että siitä oman mielen ja asenteen muuttamisesta olisi paljon enemmän hyötyä kuin terapiasta tai lääkkeistä. Viimeisen vuoden ajan tämä henkilö on tuntunut jollain tasolla jo olemaan valmis muutokseen, mutta läpimurto on vielä edessäpäin. Toivottavasti se tulee.
Toivon että saat äänesi kuuluviin laajemminkin, sillä tosielämän esimerkit masennuksesta, mustuudesta ja päihdekierteestä irti pääsemiseen ovat kultaakin arvokkaampia. Olet käynyt sen kärsimyksen itse läpi, joten tiedät mitä se on ja miltä se tuntuu. Ja mikä ehkä tärkeintä, tiedät myös, että siitä on mahdollista päästä irti.
Toivon että ainakin harkitset kokemusasiantuntijaksi ryhtymistä, Sinulla on paljon annettavaa niille, jotka vielä kärsivät eivätkä näe ulospääsytietä.
Vielä tekee mieli kysyä, minkä ikäinen noin suurin piirtein olet ja kauako oma kipuilusi kesti?
Kiitos vielä avauksestasi, ja kaikkea hyvää Elämääsi!! <3 <3
Ei masennuksista ja paniikeista ym niin vain nousta sanomalla aamulla onpa ihanaa.
Tarkoitus ei olekaan päästä niistä. Tarkoitus on hyväksyä tilanne ja tarkastella niitä. On ihan ok, ettei ole ihanaa. Tai että sanoo aamulla, onpa ihanaa ja mikään ei muutu. On ok olla masentunut ja ahdistunut, ei sille itse mitään silloin voi, et niitä ole niitä asioita pyytänyt. Se kaikki pitää hyväksyä (hylätä moninaiset defenssit), jotta niiden sinua määrittävä voima vähenee. Ei se, ettei ihanan aamun yrittäminen onnistuminen lähtenyt tänään, tarkoita ettei joskus voisi olla niin. Neutraali tarkastelu vähentää tunteiden ja uskomusten vaikutusta mielialaan ja toivoon, ehdottomuutta, joko-tai -ajattelua.
Tuossa lauseessasi esimerkiksi ne määrittävät suhtautumisesi viestittelijöiden kokemuksiin. Vähättelet heitä, mutta oikeasti sinä olet se, jolla se masennus on. Tärkeää olisi keskittyä omien tunteiden kohtaamiseen ja niiden hyväksymiseen, ei muita kiinnosta oletko masentunut vielä huomennakin. Mutta sinuun se vaikuttaa. Ei sinun tarvitse esim. minulle perustella miksei jokin onnistu. Itse tiedät parhaiten, joten luota itseesi.
Kääri sinä tuo ylimielisen piiloaggressiivinen lässytyksesi joogamatto rullalle ja hyväksy se Anusvaaraasi. Namaste!
Voi olla helpompaa suunnata vihan ja turhautumisen tunteet minuun, kuin kohdata niitä. Pettymys siitä, ettei osannut pitää itsensä puolta. Minäkin luulin pitkään, ettei minun kuulukaan. Muiden puolta ehkä, muilla on valta siihen mitä minulle tapahtuu, he määrittävät minut. Tajuaminen oli kipeä shokki. Oikeasti olen vihannut itseäni, olen jättänyt itseni yksin ja saada muilta oikeuden olemassaoloon. Hieman huijatuksi koin itseni, ja huijari olin minä itse. Mutta se on ok, en jää itsesyytöksiin vatvomaan, enää. Aion toimia paremmin.
Eli kaikki kärsimyksesi oli ihan itsesi aiheuttamaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap miten olet päässyt tuohon tilaan? Itsekin syvällä suossa ja etsin tietä ulos.
Ei siihen taida olla yhtä keinoa mutta ensinnäkin myötätuntoa täältä, se on voimia kuluttavaa jos tuntuu, että on "pohjalla". Minustakin tuntui siltä ja lähes riistin henkeni, en olisi millään kestänyt enempää. Useasti toistelin, että voi kun vain kuolisin. Periaatteessa kuolinkin, ainakin jokin osa minusta. Loin ehkä nahkani uudelleen tai päästin irti. Oli pakko vain hyväksyä asiat sellaisinaan ja muutosta tapahtui.
Aloin tarkkailijaksi ja luin esimerkiksi Ekhart Tollea, Anthony De Melloa ja meditoin. En tavallaan enää samaistunut tunteisiin yhtä usein vaan aloin katselemaan etäämmältä. Lopulta olin tosiaan valmis päästämään myös irti asioista, jotka eivät lisänneet minkäänlaista kehitystä vaan päinvastoin, tukahdutti potentiaaliani ja kykyä näkeä asioita luomieni ääriviivojen ulkopuolelle.
Kesti siinä aikansa ja vaati monet itkut, turhautumiset, todella paljon kärsimystä ja jopa suoranaista hulluutta. Tein lähes mitä vain, jotta kärsimys loppuisi. Otin lainaa, join alkoholia, tukahdutin tunteita monilla tavoilla. Kunnes ymmärsin, että voin sallia myös ne "huonot" tunteet ja hyväksyä ne sellaisinaan. Kohtasin ne hiljalleen ja ymmärsin, ettei mikään noista toiminnoista, jolla ajattelin lisääväni iloa elämääni, edes toimi. Päinvastoin, se oli sellaista väkisin luomaani illuusiota.
Päästin vain irti. Nyt on talous jo paljon paremmalla tolalla. Sain todella hyvä palkkaisen työn, lopetin alkoholin juomisen seinään (alkoholisoitunut olin jo) ja aloin elämään enemmän hetkessä. Liikun, syön kuten keholleni sopii jne. Asiat muuttuvat tavallaan itsestään sellaiseksi kun haluan.
Ymmärrän, että minulla on vapaus valita ja voin luoda elämääni sellaiseksi kun haluan.
Ei kaikki ole ns. täydellistä ja vieläkin teen asioita, jotka eivät ihan ravitse omaa potentiaaliani mutta osaan tarkkailla uteliaasti mistä se johtuu ja korjailla tilannetta jos tarvitsee. Otan kaikki tunteet uteliaana ja hyväksyvänä vastaan. Elämä on mielenkiintoista ihan kaikkine sävyineen.
Herään joka aamu onnellisena ja valmiina uuteen päivään. Jos jotain tulee, niin pyrin kuuntelemaan intuitiotani, välillä se on edelleen hakusessa mutta kyllä tämä kevyeltä tuntuu pääosin.
Ehkä kaikista merkittävin oivallus oli se, ettei tunteisiin ja luotuun "kärsimykseen" tarvitse samaistua ja sillä tavalla lisätä huonoa oloa. On myös hyvin mahdollista vain tarkastella etäämmältä ja hyväksyä tilanne, ilman, että sitä joutuisi tunnemyrskyn ja epätoivon keskelle.
Tsemppiä kovin! Kyllä sinä selviät aivan varmasti <3
-ap
Tiedätkö Ap, tämä sun avauksesi on ehkä parhaita ja valoisimpia aloituksia, mitä ikinä olen tältä palstalta lukenut. Oikeasti.
Kiitos tuhannesti että jaoit kokemuksesi, itseltäni meinasi päästä itku silkasta huojennuksesta. Olen seurannut erään hyvin läheisen ihmisen vuosia kestänyttä rimpuilua masennuksen, ahdostuksen ja päihdekierteen pyörteissä. Miettinyt pääni puhki, että miten tuosta tilasta pääsee eteenpäin... Minä ja muut läheiset ovat halunneet auttaa, mutta henkilö itse on kieltäytynyt avusta. Tiedän, että jokin perustavanlaatuinen muutos pitäisi tapahtua hänen mielessään ja ajattelussaan, jotta tilanteeseen löytyisi ulospääsy. Itselläni on tästä muutoksesta jonkinlaisia ajatuksia (jotka juuri vahvistit), mutta toinen on ollut niin syvällä itse itsellensä psyykkaaman maailman mustuudessa, ettei hän ole halunnut ottaa mitään vastaan vaan torpannut kaikki läheisten yritykset hakea tai tarjota apua ja mahdollisesti uusia ajatuksia. Kaikki on ollut ihan p*skaa ja p*rseestä, ja niinhän se onkin jos niihin negatiivisiin asioihin keskittyy. Uskon kuitenkin, että siitä oman mielen ja asenteen muuttamisesta olisi paljon enemmän hyötyä kuin terapiasta tai lääkkeistä. Viimeisen vuoden ajan tämä henkilö on tuntunut jollain tasolla jo olemaan valmis muutokseen, mutta läpimurto on vielä edessäpäin. Toivottavasti se tulee.
Toivon että saat äänesi kuuluviin laajemminkin, sillä tosielämän esimerkit masennuksesta, mustuudesta ja päihdekierteestä irti pääsemiseen ovat kultaakin arvokkaampia. Olet käynyt sen kärsimyksen itse läpi, joten tiedät mitä se on ja miltä se tuntuu. Ja mikä ehkä tärkeintä, tiedät myös, että siitä on mahdollista päästä irti.
Toivon että ainakin harkitset kokemusasiantuntijaksi ryhtymistä, Sinulla on paljon annettavaa niille, jotka vielä kärsivät eivätkä näe ulospääsytietä.
Vielä tekee mieli kysyä, minkä ikäinen noin suurin piirtein olet ja kauako oma kipuilusi kesti?
Kiitos vielä avauksestasi, ja kaikkea hyvää Elämääsi!! <3 <3
Ei masennuksista ja paniikeista ym niin vain nousta sanomalla aamulla onpa ihanaa.
Tarkoitus ei olekaan päästä niistä. Tarkoitus on hyväksyä tilanne ja tarkastella niitä. On ihan ok, ettei ole ihanaa. Tai että sanoo aamulla, onpa ihanaa ja mikään ei muutu. On ok olla masentunut ja ahdistunut, ei sille itse mitään silloin voi, et niitä ole niitä asioita pyytänyt. Se kaikki pitää hyväksyä (hylätä moninaiset defenssit), jotta niiden sinua määrittävä voima vähenee. Ei se, ettei ihanan aamun yrittäminen onnistuminen lähtenyt tänään, tarkoita ettei joskus voisi olla niin. Neutraali tarkastelu vähentää tunteiden ja uskomusten vaikutusta mielialaan ja toivoon, ehdottomuutta, joko-tai -ajattelua.
Tuossa lauseessasi esimerkiksi ne määrittävät suhtautumisesi viestittelijöiden kokemuksiin. Vähättelet heitä, mutta oikeasti sinä olet se, jolla se masennus on. Tärkeää olisi keskittyä omien tunteiden kohtaamiseen ja niiden hyväksymiseen, ei muita kiinnosta oletko masentunut vielä huomennakin. Mutta sinuun se vaikuttaa. Ei sinun tarvitse esim. minulle perustella miksei jokin onnistu. Itse tiedät parhaiten, joten luota itseesi.
Kääri sinä tuo ylimielisen piiloaggressiivinen lässytyksesi joogamatto rullalle ja hyväksy se Anusvaaraasi. Namaste!
Voi olla helpompaa suunnata vihan ja turhautumisen tunteet minuun, kuin kohdata niitä. Pettymys siitä, ettei osannut pitää itsensä puolta. Minäkin luulin pitkään, ettei minun kuulukaan. Muiden puolta ehkä, muilla on valta siihen mitä minulle tapahtuu, he määrittävät minut. Tajuaminen oli kipeä shokki. Oikeasti olen vihannut itseäni, olen jättänyt itseni yksin ja saada muilta oikeuden olemassaoloon. Hieman huijatuksi koin itseni, ja huijari olin minä itse. Mutta se on ok, en jää itsesyytöksiin vatvomaan, enää. Aion toimia paremmin.
Eli kaikki kärsimyksesi oli ihan itsesi aiheuttamaa?
Ei ollut. Mutta pitkitin itse kärsimystä vääristyneillä uskomuksilla ja niiden tuottamilla tunteilla, joita en kyseenalaistanut. En voinut vaikuttaa kaikkeen, mutta tilanteen mentyä ohi, en pystynyt, osannut. Luulin kaikenlaista, uskottelin että valta päättää tunteistani on tapahtumilla, muilla ihmisillä. Ei minulla. Tämä ylläpiti toivottomuutta ja lisäsi uhkaa. Kun päätän suhtautumiseni, löydän siitä turvaa, koska en ole niin vahvasti ympäristön armoilla. Voin pitää puoleni, rajani, voin suojata itseäni. Voin lohduttaa itseäni, tuntea koko tunteiden skaalan, ilman että on mitenkään vaarallista (tältä se oikeasti monesti tuntuu). Tunteet tulevat ja menevät, ne eivät ole koko todellisuus. Voin vaikuttaa, voin yrittää, voin suhteuttaa. Aina en jaksa, mutta sitten kerään voimia. Ei ehdottomuutta, ei tuomiota.
Ja kyllähän se tosi kevyeltä tuntuu, vastakohtaan verrattuna.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap miten olet päässyt tuohon tilaan? Itsekin syvällä suossa ja etsin tietä ulos.
Ei siihen taida olla yhtä keinoa mutta ensinnäkin myötätuntoa täältä, se on voimia kuluttavaa jos tuntuu, että on "pohjalla". Minustakin tuntui siltä ja lähes riistin henkeni, en olisi millään kestänyt enempää. Useasti toistelin, että voi kun vain kuolisin. Periaatteessa kuolinkin, ainakin jokin osa minusta. Loin ehkä nahkani uudelleen tai päästin irti. Oli pakko vain hyväksyä asiat sellaisinaan ja muutosta tapahtui.
Aloin tarkkailijaksi ja luin esimerkiksi Ekhart Tollea, Anthony De Melloa ja meditoin. En tavallaan enää samaistunut tunteisiin yhtä usein vaan aloin katselemaan etäämmältä. Lopulta olin tosiaan valmis päästämään myös irti asioista, jotka eivät lisänneet minkäänlaista kehitystä vaan päinvastoin, tukahdutti potentiaaliani ja kykyä näkeä asioita luomieni ääriviivojen ulkopuolelle.
Kesti siinä aikansa ja vaati monet itkut, turhautumiset, todella paljon kärsimystä ja jopa suoranaista hulluutta. Tein lähes mitä vain, jotta kärsimys loppuisi. Otin lainaa, join alkoholia, tukahdutin tunteita monilla tavoilla. Kunnes ymmärsin, että voin sallia myös ne "huonot" tunteet ja hyväksyä ne sellaisinaan. Kohtasin ne hiljalleen ja ymmärsin, ettei mikään noista toiminnoista, jolla ajattelin lisääväni iloa elämääni, edes toimi. Päinvastoin, se oli sellaista väkisin luomaani illuusiota.
Päästin vain irti. Nyt on talous jo paljon paremmalla tolalla. Sain todella hyvä palkkaisen työn, lopetin alkoholin juomisen seinään (alkoholisoitunut olin jo) ja aloin elämään enemmän hetkessä. Liikun, syön kuten keholleni sopii jne. Asiat muuttuvat tavallaan itsestään sellaiseksi kun haluan.
Ymmärrän, että minulla on vapaus valita ja voin luoda elämääni sellaiseksi kun haluan.
Ei kaikki ole ns. täydellistä ja vieläkin teen asioita, jotka eivät ihan ravitse omaa potentiaaliani mutta osaan tarkkailla uteliaasti mistä se johtuu ja korjailla tilannetta jos tarvitsee. Otan kaikki tunteet uteliaana ja hyväksyvänä vastaan. Elämä on mielenkiintoista ihan kaikkine sävyineen.
Herään joka aamu onnellisena ja valmiina uuteen päivään. Jos jotain tulee, niin pyrin kuuntelemaan intuitiotani, välillä se on edelleen hakusessa mutta kyllä tämä kevyeltä tuntuu pääosin.
Ehkä kaikista merkittävin oivallus oli se, ettei tunteisiin ja luotuun "kärsimykseen" tarvitse samaistua ja sillä tavalla lisätä huonoa oloa. On myös hyvin mahdollista vain tarkastella etäämmältä ja hyväksyä tilanne, ilman, että sitä joutuisi tunnemyrskyn ja epätoivon keskelle.
Tsemppiä kovin! Kyllä sinä selviät aivan varmasti <3
-ap
Tiedätkö Ap, tämä sun avauksesi on ehkä parhaita ja valoisimpia aloituksia, mitä ikinä olen tältä palstalta lukenut. Oikeasti.
Kiitos tuhannesti että jaoit kokemuksesi, itseltäni meinasi päästä itku silkasta huojennuksesta. Olen seurannut erään hyvin läheisen ihmisen vuosia kestänyttä rimpuilua masennuksen, ahdostuksen ja päihdekierteen pyörteissä. Miettinyt pääni puhki, että miten tuosta tilasta pääsee eteenpäin... Minä ja muut läheiset ovat halunneet auttaa, mutta henkilö itse on kieltäytynyt avusta. Tiedän, että jokin perustavanlaatuinen muutos pitäisi tapahtua hänen mielessään ja ajattelussaan, jotta tilanteeseen löytyisi ulospääsy. Itselläni on tästä muutoksesta jonkinlaisia ajatuksia (jotka juuri vahvistit), mutta toinen on ollut niin syvällä itse itsellensä psyykkaaman maailman mustuudessa, ettei hän ole halunnut ottaa mitään vastaan vaan torpannut kaikki läheisten yritykset hakea tai tarjota apua ja mahdollisesti uusia ajatuksia. Kaikki on ollut ihan p*skaa ja p*rseestä, ja niinhän se onkin jos niihin negatiivisiin asioihin keskittyy. Uskon kuitenkin, että siitä oman mielen ja asenteen muuttamisesta olisi paljon enemmän hyötyä kuin terapiasta tai lääkkeistä. Viimeisen vuoden ajan tämä henkilö on tuntunut jollain tasolla jo olemaan valmis muutokseen, mutta läpimurto on vielä edessäpäin. Toivottavasti se tulee.
Toivon että saat äänesi kuuluviin laajemminkin, sillä tosielämän esimerkit masennuksesta, mustuudesta ja päihdekierteestä irti pääsemiseen ovat kultaakin arvokkaampia. Olet käynyt sen kärsimyksen itse läpi, joten tiedät mitä se on ja miltä se tuntuu. Ja mikä ehkä tärkeintä, tiedät myös, että siitä on mahdollista päästä irti.
Toivon että ainakin harkitset kokemusasiantuntijaksi ryhtymistä, Sinulla on paljon annettavaa niille, jotka vielä kärsivät eivätkä näe ulospääsytietä.
Vielä tekee mieli kysyä, minkä ikäinen noin suurin piirtein olet ja kauako oma kipuilusi kesti?
Kiitos vielä avauksestasi, ja kaikkea hyvää Elämääsi!! <3 <3
Ei masennuksista ja paniikeista ym niin vain nousta sanomalla aamulla onpa ihanaa.
Tarkoitus ei olekaan päästä niistä. Tarkoitus on hyväksyä tilanne ja tarkastella niitä. On ihan ok, ettei ole ihanaa. Tai että sanoo aamulla, onpa ihanaa ja mikään ei muutu. On ok olla masentunut ja ahdistunut, ei sille itse mitään silloin voi, et niitä ole niitä asioita pyytänyt. Se kaikki pitää hyväksyä (hylätä moninaiset defenssit), jotta niiden sinua määrittävä voima vähenee. Ei se, ettei ihanan aamun yrittäminen onnistuminen lähtenyt tänään, tarkoita ettei joskus voisi olla niin. Neutraali tarkastelu vähentää tunteiden ja uskomusten vaikutusta mielialaan ja toivoon, ehdottomuutta, joko-tai -ajattelua.
Tuossa lauseessasi esimerkiksi ne määrittävät suhtautumisesi viestittelijöiden kokemuksiin. Vähättelet heitä, mutta oikeasti sinä olet se, jolla se masennus on. Tärkeää olisi keskittyä omien tunteiden kohtaamiseen ja niiden hyväksymiseen, ei muita kiinnosta oletko masentunut vielä huomennakin. Mutta sinuun se vaikuttaa. Ei sinun tarvitse esim. minulle perustella miksei jokin onnistu. Itse tiedät parhaiten, joten luota itseesi.
Kääri sinä tuo ylimielisen piiloaggressiivinen lässytyksesi joogamatto rullalle ja hyväksy se Anusvaaraasi. Namaste!
Voi olla helpompaa suunnata vihan ja turhautumisen tunteet minuun, kuin kohdata niitä. Pettymys siitä, ettei osannut pitää itsensä puolta. Minäkin luulin pitkään, ettei minun kuulukaan. Muiden puolta ehkä, muilla on valta siihen mitä minulle tapahtuu, he määrittävät minut. Tajuaminen oli kipeä shokki. Oikeasti olen vihannut itseäni, olen jättänyt itseni yksin ja saada muilta oikeuden olemassaoloon. Hieman huijatuksi koin itseni, ja huijari olin minä itse. Mutta se on ok, en jää itsesyytöksiin vatvomaan, enää. Aion toimia paremmin.
Eli kaikki kärsimyksesi oli ihan itsesi aiheuttamaa?
Vastasin jo tuossa alla, mutta jäin pohtimaan, että tämäkin kysymys keskittyy syyllisten etsimiseen. Se on se hyväksynnän vastakohta. Jos katsellaan tältä kannalta armottomasti, voi ollakin vaikea tarkastella negatiivisia tunteita. Sen sijaan, että hyväksyttättäisiin ne, osoitellaan sormilla syyllistä hakien ja itse ei ainakaan haluta joutua syytetyn penkille, sekin riski on kun katsoo kokonaisuutta. Entä jos epäonnistuminen ei olekaan merkki huonoudesta, vaan yrittämisestä? Hyväksyntä auttaa pois ehdottomista uskomuksista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mania?
Fyrkkaa? Rahan ajatteleminen on kaukana siitä mitä tässä haetaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mania?
Fyrkkaa? Rahan ajatteleminen on kaukana siitä mitä tässä haetaan.
:'D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun on nyt hyväksyttävä itsessäni se olosuhde missä psyykkisesti olen: en jaksa lukea pitkiä kommentteja, en keskittyä yksityiskohtaisiin kuvauksiin ja selityksiin.
Hengellinen herääminen kiinnostaa kovasti ja on päivittäin mielessä. Vaikka olen tähänkin mennessä jo ymmärtänyt muutaman asian, jotka toteutuessaan auttaisivat elämään kevyemmin, helpommin ja enemmän totuudessa, niin en pysty kuitenkaan irtautumaan ajattelusta ja asioitten vatvomisesta. En pysty hallitsemaan tunnetilojani tai paremminkin, en pysty irtautumaan tunne- ja ajatusmaailmastani niin että vain tarkkailisin, enkä suurin piirtein ollenkaan tunnetasolla jäisi kiinni ja identifioituisi mielenmaailmani saneluun.
Olisi tarkoitus ymmärtää lopullisesti että mikä on 'minä'. Uskon että se on itse elämä.
Maailma ei lakkaa lähettämästä meille haasteita, sanoo Tolle. Noihin haasteisiin vain jatkuvasti törmäilen ja niin harvoin seison niiden päällä voittajana.
MInut on myös diagnosoitu tunne-elämäni osalta tietynlaiseksi. En tiedä miten se vaikuttaa hengellisyyteen, muuta kuin että se tuntuu estävän tiellä etenemisen.
Ovi huoneeseeni on auki, linnut puhuvat, pörriäiset pitävät elämän ääntä. Tässä olen.
Vierailija kirjoitti:
Minun on nyt hyväksyttävä itsessäni se olosuhde missä psyykkisesti olen: en jaksa lukea pitkiä kommentteja, en keskittyä yksityiskohtaisiin kuvauksiin ja selityksiin.
Hengellinen herääminen kiinnostaa kovasti ja on päivittäin mielessä. Vaikka olen tähänkin mennessä jo ymmärtänyt muutaman asian, jotka toteutuessaan auttaisivat elämään kevyemmin, helpommin ja enemmän totuudessa, niin en pysty kuitenkaan irtautumaan ajattelusta ja asioitten vatvomisesta. En pysty hallitsemaan tunnetilojani tai paremminkin, en pysty irtautumaan tunne- ja ajatusmaailmastani niin että vain tarkkailisin, enkä suurin piirtein ollenkaan tunnetasolla jäisi kiinni ja identifioituisi mielenmaailmani saneluun.
Olisi tarkoitus ymmärtää lopullisesti että mikä on 'minä'. Uskon että se on itse elämä.
Maailma ei lakkaa lähettämästä meille haasteita, sanoo Tolle. Noihin haasteisiin vain jatkuvasti törmäilen ja niin harvoin seison niiden päällä voittajana.
MInut on myös diagnosoitu tunne-elämäni osalta tietynlaiseksi. En tiedä miten se vaikuttaa hengellisyyteen, muuta kuin että se tuntuu estävän tiellä etenemisen.
Ovi huoneeseeni on auki, linnut puhuvat, pörriäiset pitävät elämän ääntä. Tässä olen.
Voimia ja toiveikkuutta sinulle kovasti! En itse kuulu näihin hengellisen heräämisen etsijöihin, mutta omalta osaltani tiedän, miten vaikeaa kaikki on kun on mielenterveys-haasteita. Vaikkapa epävakaa persoonallisuushäiriö- se kyllä yleensä lievenee iän myötä, ja kun välttelee alkoholia ja yrittää muutenkin elellä rauhallisesti ja rutiinien turvin.
Sen tahtoisin sanoa, että sitä ei yleensä pysty itse näkemään, miten paljon on jo kasvanut ja kehittynyt, helpoiten näkee kaiken sen missä on vielä kesken. Kannattaa edes välillä pysähtyä kiittämään itseään siitä kaikesta, missä on jo kehittynyt paremmaksi. Kasvunvaraa on aina, ihan ikuisesti, ihan kaikilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun on nyt hyväksyttävä itsessäni se olosuhde missä psyykkisesti olen: en jaksa lukea pitkiä kommentteja, en keskittyä yksityiskohtaisiin kuvauksiin ja selityksiin.
Hengellinen herääminen kiinnostaa kovasti ja on päivittäin mielessä. Vaikka olen tähänkin mennessä jo ymmärtänyt muutaman asian, jotka toteutuessaan auttaisivat elämään kevyemmin, helpommin ja enemmän totuudessa, niin en pysty kuitenkaan irtautumaan ajattelusta ja asioitten vatvomisesta. En pysty hallitsemaan tunnetilojani tai paremminkin, en pysty irtautumaan tunne- ja ajatusmaailmastani niin että vain tarkkailisin, enkä suurin piirtein ollenkaan tunnetasolla jäisi kiinni ja identifioituisi mielenmaailmani saneluun.
Olisi tarkoitus ymmärtää lopullisesti että mikä on 'minä'. Uskon että se on itse elämä.
Maailma ei lakkaa lähettämästä meille haasteita, sanoo Tolle. Noihin haasteisiin vain jatkuvasti törmäilen ja niin harvoin seison niiden päällä voittajana.
MInut on myös diagnosoitu tunne-elämäni osalta tietynlaiseksi. En tiedä miten se vaikuttaa hengellisyyteen, muuta kuin että se tuntuu estävän tiellä etenemisen.
Ovi huoneeseeni on auki, linnut puhuvat, pörriäiset pitävät elämän ääntä. Tässä olen.
Näkisin, että jo havainnoit ja tarkastelet, varsin kokonaisvaltaisesti. Älä sano ettet pysty siihen, kun selvästi pystyt. Se on uskomus. Tie ei ole ennaltamääritellyn pituinen, joten voi olla vaikeaa havainnoida, eteneekö ja mitä vauhtia. Vasta kun pääsee perille ja katsoo taaksepäin, näkee millaisen matkan on kulkenut. Nyt tiedät vain, että olet matkalla, täytyy jatkaa epävarmuudesta huolimatta. Se on vain hyväksyttävä, se on yhtä tärkeää kuin päämäärä. Se matka on samalla sinun elämä, sillä ei vähempää arvoa. Tässä käytän vertauskuvia, "tie" ja "perillä" on jokaiselle yksilöllinen asia, ne eivät ole mitään todellisia määreitä. Havainnointi ja hyväksyntä tukee sitä, ettemme anna asioille keinotekoisia arvoja tai valtaa, mitä niissä ei ole. Ne ovat vain yritys jäsennellä maailmaa, ennenkuin ymmärrämme itseämme.
Tää on kyllä viihdyttävää. Joku sanoo olevansa onnellisempi koska ei enää koe jokaista draamaa omakseen, niin jengi epäilee psykoosia.
Koko elämän ajan pään sisällä jatkuva todellisuutta vastaan riitely ja tulevaisuuden täysin hyödytön, kuluttava murehtiminen ja menneisyyden jankkaaminen sen sijaan on ilmeisesti samojen ihmisten mielestä tavoiteltava terveen merkki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tää on kyllä viihdyttävää. Joku sanoo olevansa onnellisempi koska ei enää koe jokaista draamaa omakseen, niin jengi epäilee psykoosia.
Koko elämän ajan pään sisällä jatkuva todellisuutta vastaan riitely ja tulevaisuuden täysin hyödytön, kuluttava murehtiminen ja menneisyyden jankkaaminen sen sijaan on ilmeisesti samojen ihmisten mielestä tavoiteltava terveen merkki.
Mikä tarve on tulla palstalle mainostamaan henkistä kehitystään?
Vierailija kirjoitti:
Minun on nyt hyväksyttävä itsessäni se olosuhde missä psyykkisesti olen: en jaksa lukea pitkiä kommentteja, en keskittyä yksityiskohtaisiin kuvauksiin ja selityksiin.
Hengellinen herääminen kiinnostaa kovasti ja on päivittäin mielessä. Vaikka olen tähänkin mennessä jo ymmärtänyt muutaman asian, jotka toteutuessaan auttaisivat elämään kevyemmin, helpommin ja enemmän totuudessa, niin en pysty kuitenkaan irtautumaan ajattelusta ja asioitten vatvomisesta. En pysty hallitsemaan tunnetilojani tai paremminkin, en pysty irtautumaan tunne- ja ajatusmaailmastani niin että vain tarkkailisin, enkä suurin piirtein ollenkaan tunnetasolla jäisi kiinni ja identifioituisi mielenmaailmani saneluun.
Olisi tarkoitus ymmärtää lopullisesti että mikä on 'minä'. Uskon että se on itse elämä.
Maailma ei lakkaa lähettämästä meille haasteita, sanoo Tolle. Noihin haasteisiin vain jatkuvasti törmäilen ja niin harvoin seison niiden päällä voittajana.
MInut on myös diagnosoitu tunne-elämäni osalta tietynlaiseksi. En tiedä miten se vaikuttaa hengellisyyteen, muuta kuin että se tuntuu estävän tiellä etenemisen.
Ovi huoneeseeni on auki, linnut puhuvat, pörriäiset pitävät elämän ääntä. Tässä olen.
Sinun ei tarvitse pystyä tarkastelemaan kaikkea täysin neutraalisti, järkevästi, täydellisen tasapainossa. On aika kova rima heti asetettu siinä. Riittää että yrität kohdata asioita siten kun nyt pystyt ja tuomitsematta havainnoit, ahaa tuo on noin ja tämä on näin. Ilman kritiikkiä, joka sanoo että ei onnistunut täydellisesti, hyödytöntä. Hyväksyntä on osaltaan sitä, ettei luoteta kriittiseen ääneen, joka ei arvioi asioita realistisen neutraalisti. Vaan keskittyy kokonaiskuvan sijaan puutteisiin. Se on värittynyt kuva, korostetaan yhtä tekijää ainoana totuutena jolloin se saa suhteettoman vallan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää on kyllä viihdyttävää. Joku sanoo olevansa onnellisempi koska ei enää koe jokaista draamaa omakseen, niin jengi epäilee psykoosia.
Koko elämän ajan pään sisällä jatkuva todellisuutta vastaan riitely ja tulevaisuuden täysin hyödytön, kuluttava murehtiminen ja menneisyyden jankkaaminen sen sijaan on ilmeisesti samojen ihmisten mielestä tavoiteltava terveen merkki.
Mikä tarve on tulla palstalle mainostamaan henkistä kehitystään?
Miksi keskustella mistään, mitä kokee ja tuntee? Täällä on ketjuja "anoppi ärsyttää". Miksi mainostaa ärtymystään? Miksi keskustella mistään? Tälle teemalle ehkä annetaan jotain suurempia arvoja, mikä triggeröi. Aiheeseen liittyen, koetaan että jollain on jotain mitä itseltä puuttuu. Asetetaan omat tunteet muista riippuvaisiksi. Aiheeseen liittyen, voitte antaa sen itse itsellenne. Turha kokea sisäistä ristiriitaa muiden kokemasta.
Vierailija kirjoitti:
Tää on kyllä viihdyttävää. Joku sanoo olevansa onnellisempi koska ei enää koe jokaista draamaa omakseen, niin jengi epäilee psykoosia.
Koko elämän ajan pään sisällä jatkuva todellisuutta vastaan riitely ja tulevaisuuden täysin hyödytön, kuluttava murehtiminen ja menneisyyden jankkaaminen sen sijaan on ilmeisesti samojen ihmisten mielestä tavoiteltava terveen merkki.
Enemmistö ja vähemmistö. Enemmistön kokemus koetaan yleisesti normaaliksi ja vähemmistössä on jotain outoa, siis vikaa. Ehkä sairaus? Perusilmiö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole lukenut koko ketjua, mutta kuulostaa dissosiaatiolta. Joskus olen löytänyt itseni pitkällisen kuormituksen jälkeen samanlaisesta tilasta. Jossain vaiheessa se sitten hiipui.
Sama täällä. Usein olen kokenut myös ihanaa euforiaa, kun joku tuskallinen fyysinen kipu on mennyt ohi.
Kiitos kommentista. Muistan kuinka minulla oli tuohon aikaan jotain epätyypillisiä ajatuksia. Ajattelin että jos ostan käytettynä paidan, jota on käyttänyt katkera ihminen, minuun voi siirtyä häneltä huonoa energiaa.
En tajua mikä minulla silloin oli. Yleensä maailmankatsomukseni on tieteeseen pohjautuva. Jälkikäteen ajateltuna taisin olla henkisessä kriisissä, kun pitkällisen yrittämisen seurauksena tietyt asiat eivät siltikään ratkenneet.
Niin, sinä ehkä todella siis dissosioitkin tuolloin. Ap ei silti siltä vaikuta.
Dissosioivalla voi tosiaan toden ja tarun ero hämärtyä juuri noin kuin sanoit. Paha energia fyysisessä objektissa kuten vaatteessa kuvastaa tunteiden lokerointia mielessä, niiden rajaamis- ja poissulkemisyrityksiä. Tilanteesi kuvastaa sitä tosiasiaa, että todellisuudentajumme ei ylipäänsä ole vain rationaalinen vaan edellyttää eheää tai ainakin melko eheää tunneintegraatiota minä- ja maailmankäsityksiimme.
Kuvaamassasi tilanteessa on myös pakko-oireisuuden piirteitä, myös siinä huolien hallinta mielessä voi saada ikään kuin fyysisen muodon noin kuin kuvaat.
Mutta tällä en yritä väittää että tietäisin sinulla olleen dissosiaatiota tai pakko-oireisuutta! Ja minusta sinunkaan ei pitäisi niin ajatella ap:sta. On mahdollista että sinulla oli tuo kuvaamasi tila nimenomaan dissosioinnin vuoksi. Mutta ap:n teksti ei siltä silti kuulosta.
Jotain yhteistä dissosiaatiolla ja henkisellä heräämisellä kuitenkin on, ja ne asiat kai tässä sekoittavat monia.
Yhteistä on se, että kummassakin tapahtuu minäkokemuksen muuttumista.
Tämä voi kuulostaa traagisemmalta kuin se oikeasti on; me nimittäin läpi elämämme kaiken aikaa muutamme sitä mitä koemme osaksi itseämme. Nimenomaan muutos näissä asioissa on normi.
Sekä dissosiaatiossa että zen-tyyppisessä heräämisessä on yhteistä se että minäkuvat muuttuvat vähän keskimääräistä näkyvämmin. Mutta kuitenkin ihan eri tavalla!
Dissosioiva menettää kosketusta aikaisempaan minuuden kokemukseensa mutta ego ei kuitenkaan luovu pyrkimyksistä saada se takaisin. Tämä aiheuttaa joko heti tai viiveellä tuskaa. Dissosiaatio on kuin pelkoa siitä, että minuuden tarina upottaa, joten se täytyy jättää kuin uppoava laiva, kuvainnollisesti. Kun taas henkisessä heräämisessä minäkuvat eivät uppoa vaan se onkin ego jonka vaikutus vaimenee, sen seurauksena että ihminen huomaa, ettei ego hyvin monissa tilanteissa palvele meitä vaatimalla meiltä tiettyjen ehtojen täyttymistä ennen kuin voisimme olla tyytyväisiä tai nähdä itsemme oikeanlaisina. Henkisessä heräämisessä minäkuvat lakkaavat vaatimasta ihan kaikkea huomiotamme, ja tämä ei edellytä dissosiatiivista tunteiden rajaamista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää on kyllä viihdyttävää. Joku sanoo olevansa onnellisempi koska ei enää koe jokaista draamaa omakseen, niin jengi epäilee psykoosia.
Koko elämän ajan pään sisällä jatkuva todellisuutta vastaan riitely ja tulevaisuuden täysin hyödytön, kuluttava murehtiminen ja menneisyyden jankkaaminen sen sijaan on ilmeisesti samojen ihmisten mielestä tavoiteltava terveen merkki.
Mikä tarve on tulla palstalle mainostamaan henkistä kehitystään?
En ymmärrä ensinnäkään sitä miksi lainasit viestiäni ja kysyt sitten asiaa joka ei liittynyt siihen juuri mitenkään, mutten myöskään sitä, mikä ongelma sinulla on asian kanssa. Henkistä kehitystä kannattaa minusta mainostaa koska se on normalisoivaa ja siitä voi saada vähän vaikkapa motivaatiota pyrkiä samaan itsekin. Moni ei tiedä etsiä näitä asioita, ja olisi hyväksi jos tietäisi.
oletko tyytyväinen palstan sisältöön vain niin kauan kuin juuri sinä ymmärrät ja olet samaa mieltä niistä syistä, jotka saavat muut kirjoittamaan palstalle?
valon määrä on lisääntynyt niin kaikki pimpot hyppii onnenkyyneleet silmissä
pitkin suomea. valo on ihmeellinen juttu
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää on kyllä viihdyttävää. Joku sanoo olevansa onnellisempi koska ei enää koe jokaista draamaa omakseen, niin jengi epäilee psykoosia.
Koko elämän ajan pään sisällä jatkuva todellisuutta vastaan riitely ja tulevaisuuden täysin hyödytön, kuluttava murehtiminen ja menneisyyden jankkaaminen sen sijaan on ilmeisesti samojen ihmisten mielestä tavoiteltava terveen merkki.
Mikä tarve on tulla palstalle mainostamaan henkistä kehitystään?
En ymmärrä ensinnäkään sitä miksi lainasit viestiäni ja kysyt sitten asiaa joka ei liittynyt siihen juuri mitenkään, mutten myöskään sitä, mikä ongelma sinulla on asian kanssa. Henkistä kehitystä kannattaa minusta mainostaa koska se on normalisoivaa ja siitä voi saada vähän vaikkapa motivaatiota pyrkiä samaan itsekin. Moni ei tiedä etsiä näitä asioita, ja olisi hyväksi jos tietäisi.
oletko tyytyväinen palstan sisältöön vain niin kauan kuin juuri sinä ymmärrät ja olet samaa mieltä niistä syistä, jotka saavat muut kirjoittamaan palstalle?
Jos tulet keskustelupalstalta kysymään oletko normaali, saat todennäköisesti vastaukseksi ettet ole. Ei ole normaalia, että on kova tarve varmistaa asioita ventovierailta vierailta ihmisiltä.
Voi olla helpompaa suunnata vihan ja turhautumisen tunteet minuun, kuin kohdata niitä. Pettymys siitä, ettei osannut pitää itsensä puolta. Minäkin luulin pitkään, ettei minun kuulukaan. Muiden puolta ehkä, muilla on valta siihen mitä minulle tapahtuu, he määrittävät minut. Tajuaminen oli kipeä shokki. Oikeasti olen vihannut itseäni, olen jättänyt itseni yksin ja saada muilta oikeuden olemassaoloon. Hieman huijatuksi koin itseni, ja huijari olin minä itse. Mutta se on ok, en jää itsesyytöksiin vatvomaan, enää. Aion toimia paremmin.