Lue keskustelun säännöt.
Olenkohan henkisesti herännyt vai mistäköhän tämä rento asenne ja elämänilo kumpuaa? - entinen masentunut
Onpa mahtavaa, nautin joka hetkestä. Kaikki on kiinnostavaa ja sitä katsoo elämää tarkkailijana. Huvittuneena ja rentona. Juuri mitään draamaa en keksi asioista ja mielessäni nauran kun ihmiset ovat jonkun kehittelemänsä dramaattisen tilanteen pauloissa.
Saatan mennä mukaan (koska minulle halutaan avautua) ja samalla tiedostan, että tämä ihminen tuntee aidosti asian epämiellyttävänä ja ymmärrän.
En kuitenkaan sisimissäni näe ongelmaa, vain ratkaisuja ja valinnan vapautta. Iloa ja tiedän, että kaikki on hyvin.
Mikä vaan "leijun" tässä elämässä. Välillä on tietenkin ikäviä tunteita, tarkkailen niitä. Joskus saatan mennä mukaan ja silloin itken lohduttomasti. Ymmärrän kuitenkin, että silti kaikki on oikeasti hyvin.
Vaikeaa kuvailla kenties. Joka hetkestä on tullut omanlaisensa seikkailu. Kaikki on niin ihmeellistä.
Sitä vain katsoo ympärilleen ja ymmärtää valheellisuuden ja ihmisten luoman tilan. Silti vain huvittaa ja on vapaa olo.
Olen vain muuttunut kärsimyksen myötä.
Kommentit (522)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan mielenkiintoinen ketju. Masennustaustainen täällä. Tunnistan joitain osia ap: n ja kumppaneiden heräämiskokemuksesta, mutta se jonkun heittämä "elämä kantaa" särähti korvaan.
Mun mahdollinen herääminen (jos tää nyt jatkuu) on perustunut aika pitkälti sen hyväksymiseen, että kaikki on todella randomia, ja mitä tahansa voi tapahtua koska vaan, eli saatan esim tukehtua seuraavaan ateriaan. Elämä ei siis kanna, todellakaan, se saattaa kantaa tai sitten ei, pointtina on hyväksyä että okei, kuolen sitten tänään, peace out ja kiitos kaikesta mitä ehdin kokea.
Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta oman kuoleman hyväksyminen oli mulle ainakin vaikeaa. Kamppailin pitkään, yritin ajatella että siihen on vielä aikaa joten turha nyt murehtia jne, mutta silti ahdistus vainosi, kun ainahan voi tulla vaikka joku syöpä nuorenakin.
Nyt tuntuu, että vaikka en haluakaan kuolla, en olisi uber katkera tai vihainen jos niin kävisi, vaan pystyisin hyväksymään sen. Tämä vapautti suuresta osasta ahdistusta ja pelkoa, mikä puolestaan on vapauttanut tilaa ap: n kuvaileman kaltaiselle heräämiselle.
Itselle tosin asioilla on yhä merkitystä, vaikka millään ei olekaan merkitystä. Eli en esimerkiksi tue eläinten kidutusta (tuotantoeläimet, turkistarhaus, catch and release kalastus, ratsastus jne) missään muodossa, vaikka universumin mittakaavassa sillä ei olisikaan väliä. Pistän siis muiden suuremmat tarpeet (halu elää tai olla kärsimättä) omien pienempien tarpeideni edelle (tahdon pihvin kun se on hyvää), vaikka se ei välttämättä vaikutakaan mihinkään.
Miksi ratsastus on kidutusta? En ole harrastaja kunhan mielenkiinnosta kysyn.
Noiden muiden rinnalla tietysti äkkiseltään radikaali sanavalinta, mutta näin olen asiaan perehtyneiden puheista ymmärtänyt. Siis tyyppien, jotka ennen olivat intohimoisia ratsastajia ja sitten havahtuneet ettei se hevonen haluaisi heitä selkään, jos saisi valita ja lukeneet tutkimuksia selän vaurioista jne. Kuolaimet, ne kannukset vai mitkä lie, ratsastajan paino ja esim kouluratsastamisessa jatkuva ympyrän kiertäminen ja arvaamattomien lasten käytös, koulutusvaiheen kärsimys, usein kodin (omistajan) vaihtuminen jopa kymmeniä kertoja vaikka hevonen kiintyy syvästi jne jne jne
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa että olet sisäistänyt hetken NYT tärkeyden. Elämä on vain tässä hetkessä.
On varmaan aivokemiaa. Jotkut jutut aivoissa naksahtaa kohdilleen ja olo on parempi.
Vanhempana osaa ottaa asiat rennommin, eikä välitä liikaa muiden ihmisten mielipiteistä.
On lohdullista, että vaikka kauneus rapistuu, olo helpottuu vanhemmiten. Elämä on arvokasta sellaisena kuin se on.
Vierailija kirjoitti:
Mä kans olen näin 42-vuotiaana kokenut jonkun valaistumisen.
Mikä olikaan "Linnunradan käsikirja liftareille" mukaan elämän tarkoitus?
Må en vaan ymmärrä miten noiden asioiden tajuaminen olisi joku harvinaislaatuinen oivallus tai suuri valaistuminen. Tietty voi johtua siitä, jos on elänyt etuoikeutettujen kuplassa, jossa noilla pinnallisilla arvoilla menee kaikki ja pärjätään niillä. Kunnes tulee tuo Suuri Valaistuminen.
Minä olen duunariympyröissä, ja ihmisiä on höykytetty täällä ihan lapsesta saakka monin tavoin. Se on johtanut siihen, että meille noi asiat ihmisestä ja elämästä ovat valjenneet jo aikaisessa vaiheessa, yksi kerrallaan. Kun kuuntelee, katselee ja miettii. Meidän maailmassa ei pärjää pinnalliset liitelijät. On syytä kuunnella, katsella ja miettiä, tai voi käydä kalpaten. Typeryksiä toki löytyy meiltäkin, mutta heillä ei yleensä suju kovin hyvin. Valtaosa meistä ei ehkä osaa pukea sanoiksi näitä asioita, mutta puheet ja teot tuovat kyllä julki että periaatteet ovat itsestäänselviä heillekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap miten olet päässyt tuohon tilaan? Itsekin syvällä suossa ja etsin tietä ulos.
Ei siihen taida olla yhtä keinoa mutta ensinnäkin myötätuntoa täältä, se on voimia kuluttavaa jos tuntuu, että on "pohjalla". Minustakin tuntui siltä ja lähes riistin henkeni, en olisi millään kestänyt enempää. Useasti toistelin, että voi kun vain kuolisin. Periaatteessa kuolinkin, ainakin jokin osa minusta. Loin ehkä nahkani uudelleen tai päästin irti. Oli pakko vain hyväksyä asiat sellaisinaan ja muutosta tapahtui.
Aloin tarkkailijaksi ja luin esimerkiksi Ekhart Tollea, Anthony De Melloa ja meditoin. En tavallaan enää samaistunut tunteisiin yhtä usein vaan aloin katselemaan etäämmältä. Lopulta olin tosiaan valmis päästämään myös irti asioista, jotka eivät lisänneet minkäänlaista kehitystä vaan päinvastoin, tukahdutti potentiaaliani ja kykyä näkeä asioita luomieni ääriviivojen ulkopuolelle.
Kesti siinä aikansa ja vaati monet itkut, turhautumiset, todella paljon kärsimystä ja jopa suoranaista hulluutta. Tein lähes mitä vain, jotta kärsimys loppuisi. Otin lainaa, join alkoholia, tukahdutin tunteita monilla tavoilla. Kunnes ymmärsin, että voin sallia myös ne "huonot" tunteet ja hyväksyä ne sellaisinaan. Kohtasin ne hiljalleen ja ymmärsin, ettei mikään noista toiminnoista, jolla ajattelin lisääväni iloa elämääni, edes toimi. Päinvastoin, se oli sellaista väkisin luomaani illuusiota.
Päästin vain irti. Nyt on talous jo paljon paremmalla tolalla. Sain todella hyvä palkkaisen työn, lopetin alkoholin juomisen seinään (alkoholisoitunut olin jo) ja aloin elämään enemmän hetkessä. Liikun, syön kuten keholleni sopii jne. Asiat muuttuvat tavallaan itsestään sellaiseksi kun haluan.
Ymmärrän, että minulla on vapaus valita ja voin luoda elämääni sellaiseksi kun haluan.
Ei kaikki ole ns. täydellistä ja vieläkin teen asioita, jotka eivät ihan ravitse omaa potentiaaliani mutta osaan tarkkailla uteliaasti mistä se johtuu ja korjailla tilannetta jos tarvitsee. Otan kaikki tunteet uteliaana ja hyväksyvänä vastaan. Elämä on mielenkiintoista ihan kaikkine sävyineen.
Herään joka aamu onnellisena ja valmiina uuteen päivään. Jos jotain tulee, niin pyrin kuuntelemaan intuitiotani, välillä se on edelleen hakusessa mutta kyllä tämä kevyeltä tuntuu pääosin.
Ehkä kaikista merkittävin oivallus oli se, ettei tunteisiin ja luotuun "kärsimykseen" tarvitse samaistua ja sillä tavalla lisätä huonoa oloa. On myös hyvin mahdollista vain tarkastella etäämmältä ja hyväksyä tilanne, ilman, että sitä joutuisi tunnemyrskyn ja epätoivon keskelle.
Tsemppiä kovin! Kyllä sinä selviät aivan varmasti <3
-ap
Tiedätkö Ap, tämä sun avauksesi on ehkä parhaita ja valoisimpia aloituksia, mitä ikinä olen tältä palstalta lukenut. Oikeasti.
Kiitos tuhannesti että jaoit kokemuksesi, itseltäni meinasi päästä itku silkasta huojennuksesta. Olen seurannut erään hyvin läheisen ihmisen vuosia kestänyttä rimpuilua masennuksen, ahdostuksen ja päihdekierteen pyörteissä. Miettinyt pääni puhki, että miten tuosta tilasta pääsee eteenpäin... Minä ja muut läheiset ovat halunneet auttaa, mutta henkilö itse on kieltäytynyt avusta. Tiedän, että jokin perustavanlaatuinen muutos pitäisi tapahtua hänen mielessään ja ajattelussaan, jotta tilanteeseen löytyisi ulospääsy. Itselläni on tästä muutoksesta jonkinlaisia ajatuksia (jotka juuri vahvistit), mutta toinen on ollut niin syvällä itse itsellensä psyykkaaman maailman mustuudessa, ettei hän ole halunnut ottaa mitään vastaan vaan torpannut kaikki läheisten yritykset hakea tai tarjota apua ja mahdollisesti uusia ajatuksia. Kaikki on ollut ihan p*skaa ja p*rseestä, ja niinhän se onkin jos niihin negatiivisiin asioihin keskittyy. Uskon kuitenkin, että siitä oman mielen ja asenteen muuttamisesta olisi paljon enemmän hyötyä kuin terapiasta tai lääkkeistä. Viimeisen vuoden ajan tämä henkilö on tuntunut jollain tasolla jo olemaan valmis muutokseen, mutta läpimurto on vielä edessäpäin. Toivottavasti se tulee.
Toivon että saat äänesi kuuluviin laajemminkin, sillä tosielämän esimerkit masennuksesta, mustuudesta ja päihdekierteestä irti pääsemiseen ovat kultaakin arvokkaampia. Olet käynyt sen kärsimyksen itse läpi, joten tiedät mitä se on ja miltä se tuntuu. Ja mikä ehkä tärkeintä, tiedät myös, että siitä on mahdollista päästä irti.
Toivon että ainakin harkitset kokemusasiantuntijaksi ryhtymistä, Sinulla on paljon annettavaa niille, jotka vielä kärsivät eivätkä näe ulospääsytietä.
Vielä tekee mieli kysyä, minkä ikäinen noin suurin piirtein olet ja kauako oma kipuilusi kesti?
Kiitos vielä avauksestasi, ja kaikkea hyvää Elämääsi!! <3 <3
Ei masennuksista ja paniikeista ym niin vain nousta sanomalla aamulla onpa ihanaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap miten olet päässyt tuohon tilaan? Itsekin syvällä suossa ja etsin tietä ulos.
Ei siihen taida olla yhtä keinoa mutta ensinnäkin myötätuntoa täältä, se on voimia kuluttavaa jos tuntuu, että on "pohjalla". Minustakin tuntui siltä ja lähes riistin henkeni, en olisi millään kestänyt enempää. Useasti toistelin, että voi kun vain kuolisin. Periaatteessa kuolinkin, ainakin jokin osa minusta. Loin ehkä nahkani uudelleen tai päästin irti. Oli pakko vain hyväksyä asiat sellaisinaan ja muutosta tapahtui.
Aloin tarkkailijaksi ja luin esimerkiksi Ekhart Tollea, Anthony De Melloa ja meditoin. En tavallaan enää samaistunut tunteisiin yhtä usein vaan aloin katselemaan etäämmältä. Lopulta olin tosiaan valmis päästämään myös irti asioista, jotka eivät lisänneet minkäänlaista kehitystä vaan päinvastoin, tukahdutti potentiaaliani ja kykyä näkeä asioita luomieni ääriviivojen ulkopuolelle.
Kesti siinä aikansa ja vaati monet itkut, turhautumiset, todella paljon kärsimystä ja jopa suoranaista hulluutta. Tein lähes mitä vain, jotta kärsimys loppuisi. Otin lainaa, join alkoholia, tukahdutin tunteita monilla tavoilla. Kunnes ymmärsin, että voin sallia myös ne "huonot" tunteet ja hyväksyä ne sellaisinaan. Kohtasin ne hiljalleen ja ymmärsin, ettei mikään noista toiminnoista, jolla ajattelin lisääväni iloa elämääni, edes toimi. Päinvastoin, se oli sellaista väkisin luomaani illuusiota.
Päästin vain irti. Nyt on talous jo paljon paremmalla tolalla. Sain todella hyvä palkkaisen työn, lopetin alkoholin juomisen seinään (alkoholisoitunut olin jo) ja aloin elämään enemmän hetkessä. Liikun, syön kuten keholleni sopii jne. Asiat muuttuvat tavallaan itsestään sellaiseksi kun haluan.
Ymmärrän, että minulla on vapaus valita ja voin luoda elämääni sellaiseksi kun haluan.
Ei kaikki ole ns. täydellistä ja vieläkin teen asioita, jotka eivät ihan ravitse omaa potentiaaliani mutta osaan tarkkailla uteliaasti mistä se johtuu ja korjailla tilannetta jos tarvitsee. Otan kaikki tunteet uteliaana ja hyväksyvänä vastaan. Elämä on mielenkiintoista ihan kaikkine sävyineen.
Herään joka aamu onnellisena ja valmiina uuteen päivään. Jos jotain tulee, niin pyrin kuuntelemaan intuitiotani, välillä se on edelleen hakusessa mutta kyllä tämä kevyeltä tuntuu pääosin.
Ehkä kaikista merkittävin oivallus oli se, ettei tunteisiin ja luotuun "kärsimykseen" tarvitse samaistua ja sillä tavalla lisätä huonoa oloa. On myös hyvin mahdollista vain tarkastella etäämmältä ja hyväksyä tilanne, ilman, että sitä joutuisi tunnemyrskyn ja epätoivon keskelle.
Tsemppiä kovin! Kyllä sinä selviät aivan varmasti <3
-ap
Tiedätkö Ap, tämä sun avauksesi on ehkä parhaita ja valoisimpia aloituksia, mitä ikinä olen tältä palstalta lukenut. Oikeasti.
Kiitos tuhannesti että jaoit kokemuksesi, itseltäni meinasi päästä itku silkasta huojennuksesta. Olen seurannut erään hyvin läheisen ihmisen vuosia kestänyttä rimpuilua masennuksen, ahdostuksen ja päihdekierteen pyörteissä. Miettinyt pääni puhki, että miten tuosta tilasta pääsee eteenpäin... Minä ja muut läheiset ovat halunneet auttaa, mutta henkilö itse on kieltäytynyt avusta. Tiedän, että jokin perustavanlaatuinen muutos pitäisi tapahtua hänen mielessään ja ajattelussaan, jotta tilanteeseen löytyisi ulospääsy. Itselläni on tästä muutoksesta jonkinlaisia ajatuksia (jotka juuri vahvistit), mutta toinen on ollut niin syvällä itse itsellensä psyykkaaman maailman mustuudessa, ettei hän ole halunnut ottaa mitään vastaan vaan torpannut kaikki läheisten yritykset hakea tai tarjota apua ja mahdollisesti uusia ajatuksia. Kaikki on ollut ihan p*skaa ja p*rseestä, ja niinhän se onkin jos niihin negatiivisiin asioihin keskittyy. Uskon kuitenkin, että siitä oman mielen ja asenteen muuttamisesta olisi paljon enemmän hyötyä kuin terapiasta tai lääkkeistä. Viimeisen vuoden ajan tämä henkilö on tuntunut jollain tasolla jo olemaan valmis muutokseen, mutta läpimurto on vielä edessäpäin. Toivottavasti se tulee.
Toivon että saat äänesi kuuluviin laajemminkin, sillä tosielämän esimerkit masennuksesta, mustuudesta ja päihdekierteestä irti pääsemiseen ovat kultaakin arvokkaampia. Olet käynyt sen kärsimyksen itse läpi, joten tiedät mitä se on ja miltä se tuntuu. Ja mikä ehkä tärkeintä, tiedät myös, että siitä on mahdollista päästä irti.
Toivon että ainakin harkitset kokemusasiantuntijaksi ryhtymistä, Sinulla on paljon annettavaa niille, jotka vielä kärsivät eivätkä näe ulospääsytietä.
Vielä tekee mieli kysyä, minkä ikäinen noin suurin piirtein olet ja kauako oma kipuilusi kesti?
Kiitos vielä avauksestasi, ja kaikkea hyvää Elämääsi!! <3 <3
Ei masennuksista ja paniikeista ym niin vain nousta sanomalla aamulla onpa ihanaa.
Omilla ajatuksilla on oikeasti iso voima. Ne luo ihmisen henkilökohtaista todellisuutta.
Joku muinainen intiaaniheimo tms.aloitti aina päivänsä kiittämällä kauniista maailmasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap miten olet päässyt tuohon tilaan? Itsekin syvällä suossa ja etsin tietä ulos.
Ei siihen taida olla yhtä keinoa mutta ensinnäkin myötätuntoa täältä, se on voimia kuluttavaa jos tuntuu, että on "pohjalla". Minustakin tuntui siltä ja lähes riistin henkeni, en olisi millään kestänyt enempää. Useasti toistelin, että voi kun vain kuolisin. Periaatteessa kuolinkin, ainakin jokin osa minusta. Loin ehkä nahkani uudelleen tai päästin irti. Oli pakko vain hyväksyä asiat sellaisinaan ja muutosta tapahtui.
Aloin tarkkailijaksi ja luin esimerkiksi Ekhart Tollea, Anthony De Melloa ja meditoin. En tavallaan enää samaistunut tunteisiin yhtä usein vaan aloin katselemaan etäämmältä. Lopulta olin tosiaan valmis päästämään myös irti asioista, jotka eivät lisänneet minkäänlaista kehitystä vaan päinvastoin, tukahdutti potentiaaliani ja kykyä näkeä asioita luomieni ääriviivojen ulkopuolelle.
Kesti siinä aikansa ja vaati monet itkut, turhautumiset, todella paljon kärsimystä ja jopa suoranaista hulluutta. Tein lähes mitä vain, jotta kärsimys loppuisi. Otin lainaa, join alkoholia, tukahdutin tunteita monilla tavoilla. Kunnes ymmärsin, että voin sallia myös ne "huonot" tunteet ja hyväksyä ne sellaisinaan. Kohtasin ne hiljalleen ja ymmärsin, ettei mikään noista toiminnoista, jolla ajattelin lisääväni iloa elämääni, edes toimi. Päinvastoin, se oli sellaista väkisin luomaani illuusiota.
Päästin vain irti. Nyt on talous jo paljon paremmalla tolalla. Sain todella hyvä palkkaisen työn, lopetin alkoholin juomisen seinään (alkoholisoitunut olin jo) ja aloin elämään enemmän hetkessä. Liikun, syön kuten keholleni sopii jne. Asiat muuttuvat tavallaan itsestään sellaiseksi kun haluan.
Ymmärrän, että minulla on vapaus valita ja voin luoda elämääni sellaiseksi kun haluan.
Ei kaikki ole ns. täydellistä ja vieläkin teen asioita, jotka eivät ihan ravitse omaa potentiaaliani mutta osaan tarkkailla uteliaasti mistä se johtuu ja korjailla tilannetta jos tarvitsee. Otan kaikki tunteet uteliaana ja hyväksyvänä vastaan. Elämä on mielenkiintoista ihan kaikkine sävyineen.
Herään joka aamu onnellisena ja valmiina uuteen päivään. Jos jotain tulee, niin pyrin kuuntelemaan intuitiotani, välillä se on edelleen hakusessa mutta kyllä tämä kevyeltä tuntuu pääosin.
Ehkä kaikista merkittävin oivallus oli se, ettei tunteisiin ja luotuun "kärsimykseen" tarvitse samaistua ja sillä tavalla lisätä huonoa oloa. On myös hyvin mahdollista vain tarkastella etäämmältä ja hyväksyä tilanne, ilman, että sitä joutuisi tunnemyrskyn ja epätoivon keskelle.
Tsemppiä kovin! Kyllä sinä selviät aivan varmasti <3
-ap
Tiedätkö Ap, tämä sun avauksesi on ehkä parhaita ja valoisimpia aloituksia, mitä ikinä olen tältä palstalta lukenut. Oikeasti.
Kiitos tuhannesti että jaoit kokemuksesi, itseltäni meinasi päästä itku silkasta huojennuksesta. Olen seurannut erään hyvin läheisen ihmisen vuosia kestänyttä rimpuilua masennuksen, ahdostuksen ja päihdekierteen pyörteissä. Miettinyt pääni puhki, että miten tuosta tilasta pääsee eteenpäin... Minä ja muut läheiset ovat halunneet auttaa, mutta henkilö itse on kieltäytynyt avusta. Tiedän, että jokin perustavanlaatuinen muutos pitäisi tapahtua hänen mielessään ja ajattelussaan, jotta tilanteeseen löytyisi ulospääsy. Itselläni on tästä muutoksesta jonkinlaisia ajatuksia (jotka juuri vahvistit), mutta toinen on ollut niin syvällä itse itsellensä psyykkaaman maailman mustuudessa, ettei hän ole halunnut ottaa mitään vastaan vaan torpannut kaikki läheisten yritykset hakea tai tarjota apua ja mahdollisesti uusia ajatuksia. Kaikki on ollut ihan p*skaa ja p*rseestä, ja niinhän se onkin jos niihin negatiivisiin asioihin keskittyy. Uskon kuitenkin, että siitä oman mielen ja asenteen muuttamisesta olisi paljon enemmän hyötyä kuin terapiasta tai lääkkeistä. Viimeisen vuoden ajan tämä henkilö on tuntunut jollain tasolla jo olemaan valmis muutokseen, mutta läpimurto on vielä edessäpäin. Toivottavasti se tulee.
Toivon että saat äänesi kuuluviin laajemminkin, sillä tosielämän esimerkit masennuksesta, mustuudesta ja päihdekierteestä irti pääsemiseen ovat kultaakin arvokkaampia. Olet käynyt sen kärsimyksen itse läpi, joten tiedät mitä se on ja miltä se tuntuu. Ja mikä ehkä tärkeintä, tiedät myös, että siitä on mahdollista päästä irti.
Toivon että ainakin harkitset kokemusasiantuntijaksi ryhtymistä, Sinulla on paljon annettavaa niille, jotka vielä kärsivät eivätkä näe ulospääsytietä.
Vielä tekee mieli kysyä, minkä ikäinen noin suurin piirtein olet ja kauako oma kipuilusi kesti?
Kiitos vielä avauksestasi, ja kaikkea hyvää Elämääsi!! <3 <3
Ei masennuksista ja paniikeista ym niin vain nousta sanomalla aamulla onpa ihanaa.
Ei nuo elämässään onnekkaat hihhulit sitä tajua, että on olemassa sellaista kroonista tuskaa, fyysisesti tai psyykkisesti, että pelkkä Kaipa tämä lopulta tästä taas jotenkin on vaikeaa sanoa edes hampaat irvessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap miten olet päässyt tuohon tilaan? Itsekin syvällä suossa ja etsin tietä ulos.
Ei siihen taida olla yhtä keinoa mutta ensinnäkin myötätuntoa täältä, se on voimia kuluttavaa jos tuntuu, että on "pohjalla". Minustakin tuntui siltä ja lähes riistin henkeni, en olisi millään kestänyt enempää. Useasti toistelin, että voi kun vain kuolisin. Periaatteessa kuolinkin, ainakin jokin osa minusta. Loin ehkä nahkani uudelleen tai päästin irti. Oli pakko vain hyväksyä asiat sellaisinaan ja muutosta tapahtui.
Aloin tarkkailijaksi ja luin esimerkiksi Ekhart Tollea, Anthony De Melloa ja meditoin. En tavallaan enää samaistunut tunteisiin yhtä usein vaan aloin katselemaan etäämmältä. Lopulta olin tosiaan valmis päästämään myös irti asioista, jotka eivät lisänneet minkäänlaista kehitystä vaan päinvastoin, tukahdutti potentiaaliani ja kykyä näkeä asioita luomieni ääriviivojen ulkopuolelle.
Kesti siinä aikansa ja vaati monet itkut, turhautumiset, todella paljon kärsimystä ja jopa suoranaista hulluutta. Tein lähes mitä vain, jotta kärsimys loppuisi. Otin lainaa, join alkoholia, tukahdutin tunteita monilla tavoilla. Kunnes ymmärsin, että voin sallia myös ne "huonot" tunteet ja hyväksyä ne sellaisinaan. Kohtasin ne hiljalleen ja ymmärsin, ettei mikään noista toiminnoista, jolla ajattelin lisääväni iloa elämääni, edes toimi. Päinvastoin, se oli sellaista väkisin luomaani illuusiota.
Päästin vain irti. Nyt on talous jo paljon paremmalla tolalla. Sain todella hyvä palkkaisen työn, lopetin alkoholin juomisen seinään (alkoholisoitunut olin jo) ja aloin elämään enemmän hetkessä. Liikun, syön kuten keholleni sopii jne. Asiat muuttuvat tavallaan itsestään sellaiseksi kun haluan.
Ymmärrän, että minulla on vapaus valita ja voin luoda elämääni sellaiseksi kun haluan.
Ei kaikki ole ns. täydellistä ja vieläkin teen asioita, jotka eivät ihan ravitse omaa potentiaaliani mutta osaan tarkkailla uteliaasti mistä se johtuu ja korjailla tilannetta jos tarvitsee. Otan kaikki tunteet uteliaana ja hyväksyvänä vastaan. Elämä on mielenkiintoista ihan kaikkine sävyineen.
Herään joka aamu onnellisena ja valmiina uuteen päivään. Jos jotain tulee, niin pyrin kuuntelemaan intuitiotani, välillä se on edelleen hakusessa mutta kyllä tämä kevyeltä tuntuu pääosin.
Ehkä kaikista merkittävin oivallus oli se, ettei tunteisiin ja luotuun "kärsimykseen" tarvitse samaistua ja sillä tavalla lisätä huonoa oloa. On myös hyvin mahdollista vain tarkastella etäämmältä ja hyväksyä tilanne, ilman, että sitä joutuisi tunnemyrskyn ja epätoivon keskelle.
Tsemppiä kovin! Kyllä sinä selviät aivan varmasti <3
-ap
Tiedätkö Ap, tämä sun avauksesi on ehkä parhaita ja valoisimpia aloituksia, mitä ikinä olen tältä palstalta lukenut. Oikeasti.
Kiitos tuhannesti että jaoit kokemuksesi, itseltäni meinasi päästä itku silkasta huojennuksesta. Olen seurannut erään hyvin läheisen ihmisen vuosia kestänyttä rimpuilua masennuksen, ahdostuksen ja päihdekierteen pyörteissä. Miettinyt pääni puhki, että miten tuosta tilasta pääsee eteenpäin... Minä ja muut läheiset ovat halunneet auttaa, mutta henkilö itse on kieltäytynyt avusta. Tiedän, että jokin perustavanlaatuinen muutos pitäisi tapahtua hänen mielessään ja ajattelussaan, jotta tilanteeseen löytyisi ulospääsy. Itselläni on tästä muutoksesta jonkinlaisia ajatuksia (jotka juuri vahvistit), mutta toinen on ollut niin syvällä itse itsellensä psyykkaaman maailman mustuudessa, ettei hän ole halunnut ottaa mitään vastaan vaan torpannut kaikki läheisten yritykset hakea tai tarjota apua ja mahdollisesti uusia ajatuksia. Kaikki on ollut ihan p*skaa ja p*rseestä, ja niinhän se onkin jos niihin negatiivisiin asioihin keskittyy. Uskon kuitenkin, että siitä oman mielen ja asenteen muuttamisesta olisi paljon enemmän hyötyä kuin terapiasta tai lääkkeistä. Viimeisen vuoden ajan tämä henkilö on tuntunut jollain tasolla jo olemaan valmis muutokseen, mutta läpimurto on vielä edessäpäin. Toivottavasti se tulee.
Toivon että saat äänesi kuuluviin laajemminkin, sillä tosielämän esimerkit masennuksesta, mustuudesta ja päihdekierteestä irti pääsemiseen ovat kultaakin arvokkaampia. Olet käynyt sen kärsimyksen itse läpi, joten tiedät mitä se on ja miltä se tuntuu. Ja mikä ehkä tärkeintä, tiedät myös, että siitä on mahdollista päästä irti.
Toivon että ainakin harkitset kokemusasiantuntijaksi ryhtymistä, Sinulla on paljon annettavaa niille, jotka vielä kärsivät eivätkä näe ulospääsytietä.
Vielä tekee mieli kysyä, minkä ikäinen noin suurin piirtein olet ja kauako oma kipuilusi kesti?
Kiitos vielä avauksestasi, ja kaikkea hyvää Elämääsi!! <3 <3
Ei masennuksista ja paniikeista ym niin vain nousta sanomalla aamulla onpa ihanaa.
Ei nuo elämässään onnekkaat hihhulit sitä tajua, että on olemassa sellaista kroonista tuskaa, fyysisesti tai psyykkisesti, että pelkkä Kaipa tämä lopulta tästä taas jotenkin on vaikeaa sanoa edes hampaat irvessä.
Palsta on todellakin bannannut myös lainausmerkit. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahoin pelkään että mania tai hypomania on päällä. Lääkäriin, mars ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Myös minä olen entinen masentunut, nykyinen täyttä elämää elävä. Vaivuin 2007 burnoutiin ja masennuksen jossa märehdin yli 10 vuotta. Pahimmillaan sairauteni oli 2010 luvun alussa. Työterveys tuki minua, joten söin kaikki mahdolliset lääkkeet, kävin terapiassa ja olin pitkään sairaslomalla. Pikku hiljaa olen lopetellut lääkkeiden syönnin. Terapiaa ei kauaa kestänytkään. Olen nyt ollut kohta 10 vuotta taas työelämässä samalla työnantajalla mutta täysin eri tehtävissä. Ihmeellisintä tässä on se että olen hakeutunut erittäin näkyvään rooliin, esihenkilöksi ja vedän isoja projekteja. Stressi ei enää tunnu samalta lamaannuttavalta sumulta ja osaan suhtautua vastoinkäymisiin aivan eri tavalla kuin ennen. Mikään ei ole tapahtunut kuin valokatkaisijaa kääntämällä vaan pikkuhiljaa niin että vimeaikoina olen vaan huomannut että olen nauttinut asioista eri tavalla kuin ennen. Tietysti päivä kerrallaan tässä eletään mitta toivon ettei masennus nyt ihan heti uusisi. Vähän jännittää eläköityminen ja miten sitten sujuu kun työ ei ole tasapainottamassa arkea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap miten olet päässyt tuohon tilaan? Itsekin syvällä suossa ja etsin tietä ulos.
Ei siihen taida olla yhtä keinoa mutta ensinnäkin myötätuntoa täältä, se on voimia kuluttavaa jos tuntuu, että on "pohjalla". Minustakin tuntui siltä ja lähes riistin henkeni, en olisi millään kestänyt enempää. Useasti toistelin, että voi kun vain kuolisin. Periaatteessa kuolinkin, ainakin jokin osa minusta. Loin ehkä nahkani uudelleen tai päästin irti. Oli pakko vain hyväksyä asiat sellaisinaan ja muutosta tapahtui.
Aloin tarkkailijaksi ja luin esimerkiksi Ekhart Tollea, Anthony De Melloa ja meditoin. En tavallaan enää samaistunut tunteisiin yhtä usein vaan aloin katselemaan etäämmältä. Lopulta olin tosiaan valmis päästämään myös irti asioista, jotka eivät lisänneet minkäänlaista kehitystä vaan päinvastoin, tukahdutti potentiaaliani ja kykyä näkeä asioita luomieni ääriviivojen ulkopuolelle.
Kesti siinä aikansa ja vaati monet itkut, turhautumiset, todella paljon kärsimystä ja jopa suoranaista hulluutta. Tein lähes mitä vain, jotta kärsimys loppuisi. Otin lainaa, join alkoholia, tukahdutin tunteita monilla tavoilla. Kunnes ymmärsin, että voin sallia myös ne "huonot" tunteet ja hyväksyä ne sellaisinaan. Kohtasin ne hiljalleen ja ymmärsin, ettei mikään noista toiminnoista, jolla ajattelin lisääväni iloa elämääni, edes toimi. Päinvastoin, se oli sellaista väkisin luomaani illuusiota.
Päästin vain irti. Nyt on talous jo paljon paremmalla tolalla. Sain todella hyvä palkkaisen työn, lopetin alkoholin juomisen seinään (alkoholisoitunut olin jo) ja aloin elämään enemmän hetkessä. Liikun, syön kuten keholleni sopii jne. Asiat muuttuvat tavallaan itsestään sellaiseksi kun haluan.
Ymmärrän, että minulla on vapaus valita ja voin luoda elämääni sellaiseksi kun haluan.
Ei kaikki ole ns. täydellistä ja vieläkin teen asioita, jotka eivät ihan ravitse omaa potentiaaliani mutta osaan tarkkailla uteliaasti mistä se johtuu ja korjailla tilannetta jos tarvitsee. Otan kaikki tunteet uteliaana ja hyväksyvänä vastaan. Elämä on mielenkiintoista ihan kaikkine sävyineen.
Herään joka aamu onnellisena ja valmiina uuteen päivään. Jos jotain tulee, niin pyrin kuuntelemaan intuitiotani, välillä se on edelleen hakusessa mutta kyllä tämä kevyeltä tuntuu pääosin.
Ehkä kaikista merkittävin oivallus oli se, ettei tunteisiin ja luotuun "kärsimykseen" tarvitse samaistua ja sillä tavalla lisätä huonoa oloa. On myös hyvin mahdollista vain tarkastella etäämmältä ja hyväksyä tilanne, ilman, että sitä joutuisi tunnemyrskyn ja epätoivon keskelle.
Tsemppiä kovin! Kyllä sinä selviät aivan varmasti <3
-ap
Tiedätkö Ap, tämä sun avauksesi on ehkä parhaita ja valoisimpia aloituksia, mitä ikinä olen tältä palstalta lukenut. Oikeasti.
Kiitos tuhannesti että jaoit kokemuksesi, itseltäni meinasi päästä itku silkasta huojennuksesta. Olen seurannut erään hyvin läheisen ihmisen vuosia kestänyttä rimpuilua masennuksen, ahdostuksen ja päihdekierteen pyörteissä. Miettinyt pääni puhki, että miten tuosta tilasta pääsee eteenpäin... Minä ja muut läheiset ovat halunneet auttaa, mutta henkilö itse on kieltäytynyt avusta. Tiedän, että jokin perustavanlaatuinen muutos pitäisi tapahtua hänen mielessään ja ajattelussaan, jotta tilanteeseen löytyisi ulospääsy. Itselläni on tästä muutoksesta jonkinlaisia ajatuksia (jotka juuri vahvistit), mutta toinen on ollut niin syvällä itse itsellensä psyykkaaman maailman mustuudessa, ettei hän ole halunnut ottaa mitään vastaan vaan torpannut kaikki läheisten yritykset hakea tai tarjota apua ja mahdollisesti uusia ajatuksia. Kaikki on ollut ihan p*skaa ja p*rseestä, ja niinhän se onkin jos niihin negatiivisiin asioihin keskittyy. Uskon kuitenkin, että siitä oman mielen ja asenteen muuttamisesta olisi paljon enemmän hyötyä kuin terapiasta tai lääkkeistä. Viimeisen vuoden ajan tämä henkilö on tuntunut jollain tasolla jo olemaan valmis muutokseen, mutta läpimurto on vielä edessäpäin. Toivottavasti se tulee.
Toivon että saat äänesi kuuluviin laajemminkin, sillä tosielämän esimerkit masennuksesta, mustuudesta ja päihdekierteestä irti pääsemiseen ovat kultaakin arvokkaampia. Olet käynyt sen kärsimyksen itse läpi, joten tiedät mitä se on ja miltä se tuntuu. Ja mikä ehkä tärkeintä, tiedät myös, että siitä on mahdollista päästä irti.
Toivon että ainakin harkitset kokemusasiantuntijaksi ryhtymistä, Sinulla on paljon annettavaa niille, jotka vielä kärsivät eivätkä näe ulospääsytietä.
Vielä tekee mieli kysyä, minkä ikäinen noin suurin piirtein olet ja kauako oma kipuilusi kesti?
Kiitos vielä avauksestasi, ja kaikkea hyvää Elämääsi!! <3 <3
Ei masennuksista ja paniikeista ym niin vain nousta sanomalla aamulla onpa ihanaa.
Tarkoitus ei olekaan päästä niistä. Tarkoitus on hyväksyä tilanne ja tarkastella niitä. On ihan ok, ettei ole ihanaa. Tai että sanoo aamulla, onpa ihanaa ja mikään ei muutu. On ok olla masentunut ja ahdistunut, ei sille itse mitään silloin voi, et niitä ole niitä asioita pyytänyt. Se kaikki pitää hyväksyä (hylätä moninaiset defenssit), jotta niiden sinua määrittävä voima vähenee. Ei se, ettei ihanan aamun yrittäminen onnistuminen lähtenyt tänään, tarkoita ettei joskus voisi olla niin. Neutraali tarkastelu vähentää tunteiden ja uskomusten vaikutusta mielialaan ja toivoon, ehdottomuutta, joko-tai -ajattelua.
Tuossa lauseessasi esimerkiksi ne määrittävät suhtautumisesi viestittelijöiden kokemuksiin. Vähättelet heitä, mutta oikeasti sinä olet se, jolla se masennus on. Tärkeää olisi keskittyä omien tunteiden kohtaamiseen ja niiden hyväksymiseen, ei muita kiinnosta oletko masentunut vielä huomennakin. Mutta sinuun se vaikuttaa. Ei sinun tarvitse esim. minulle perustella miksei jokin onnistu. Itse tiedät parhaiten, joten luota itseesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Myös minä olen entinen masentunut, nykyinen täyttä elämää elävä. Vaivuin 2007 burnoutiin ja masennuksen jossa märehdin yli 10 vuotta. Pahimmillaan sairauteni oli 2010 luvun alussa. Työterveys tuki minua, joten söin kaikki mahdolliset lääkkeet, kävin terapiassa ja olin pitkään sairaslomalla. Pikku hiljaa olen lopetellut lääkkeiden syönnin. Terapiaa ei kauaa kestänytkään. Olen nyt ollut kohta 10 vuotta taas työelämässä samalla työnantajalla mutta täysin eri tehtävissä. Ihmeellisintä tässä on se että olen hakeutunut erittäin näkyvään rooliin, esihenkilöksi ja vedän isoja projekteja. Stressi ei enää tunnu samalta lamaannuttavalta sumulta ja osaan suhtautua vastoinkäymisiin aivan eri tavalla kuin ennen. Mikään ei ole tapahtunut kuin valokatkaisijaa kääntämällä vaan pikkuhiljaa niin että vimeaikoina olen vaan huomannut että olen nauttinut asioista eri tavalla kuin ennen. Tietysti päivä kerrallaan tässä eletään mitta toivon ettei masennus nyt ihan heti uusisi. Vähän jännittää eläköityminen ja miten sitten sujuu kun työ ei ole tasapainottamassa arkea.
Hienoa että selvisit siitä! Masennusta on yhtä monenlaista kuin masentunuttakin, ei ole yhtä toimivaa hoitoa joka sopisi kaikille. Upeaa että otit kaiken mahdollisen hoidon vastaan. Tuo märehtiminen vähän särähtää, ei syöpäsairaistakaan sanota että siinä se märehti sitä syöpäänsä pari vuotta, kunnes parani. Työterveyshuollossa lätkäistään aina masennus-diagnoosi burn outin ollessa kyseessä, koska burn outista ei saa myöntää saitauslomaa eikä siihen ole virallisesti oikein hoitomuotojakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap miten olet päässyt tuohon tilaan? Itsekin syvällä suossa ja etsin tietä ulos.
Ei siihen taida olla yhtä keinoa mutta ensinnäkin myötätuntoa täältä, se on voimia kuluttavaa jos tuntuu, että on "pohjalla". Minustakin tuntui siltä ja lähes riistin henkeni, en olisi millään kestänyt enempää. Useasti toistelin, että voi kun vain kuolisin. Periaatteessa kuolinkin, ainakin jokin osa minusta. Loin ehkä nahkani uudelleen tai päästin irti. Oli pakko vain hyväksyä asiat sellaisinaan ja muutosta tapahtui.
Aloin tarkkailijaksi ja luin esimerkiksi Ekhart Tollea, Anthony De Melloa ja meditoin. En tavallaan enää samaistunut tunteisiin yhtä usein vaan aloin katselemaan etäämmältä. Lopulta olin tosiaan valmis päästämään myös irti asioista, jotka eivät lisänneet minkäänlaista kehitystä vaan päinvastoin, tukahdutti potentiaaliani ja kykyä näkeä asioita luomieni ääriviivojen ulkopuolelle.
Kesti siinä aikansa ja vaati monet itkut, turhautumiset, todella paljon kärsimystä ja jopa suoranaista hulluutta. Tein lähes mitä vain, jotta kärsimys loppuisi. Otin lainaa, join alkoholia, tukahdutin tunteita monilla tavoilla. Kunnes ymmärsin, että voin sallia myös ne "huonot" tunteet ja hyväksyä ne sellaisinaan. Kohtasin ne hiljalleen ja ymmärsin, ettei mikään noista toiminnoista, jolla ajattelin lisääväni iloa elämääni, edes toimi. Päinvastoin, se oli sellaista väkisin luomaani illuusiota.
Päästin vain irti. Nyt on talous jo paljon paremmalla tolalla. Sain todella hyvä palkkaisen työn, lopetin alkoholin juomisen seinään (alkoholisoitunut olin jo) ja aloin elämään enemmän hetkessä. Liikun, syön kuten keholleni sopii jne. Asiat muuttuvat tavallaan itsestään sellaiseksi kun haluan.
Ymmärrän, että minulla on vapaus valita ja voin luoda elämääni sellaiseksi kun haluan.
Ei kaikki ole ns. täydellistä ja vieläkin teen asioita, jotka eivät ihan ravitse omaa potentiaaliani mutta osaan tarkkailla uteliaasti mistä se johtuu ja korjailla tilannetta jos tarvitsee. Otan kaikki tunteet uteliaana ja hyväksyvänä vastaan. Elämä on mielenkiintoista ihan kaikkine sävyineen.
Herään joka aamu onnellisena ja valmiina uuteen päivään. Jos jotain tulee, niin pyrin kuuntelemaan intuitiotani, välillä se on edelleen hakusessa mutta kyllä tämä kevyeltä tuntuu pääosin.
Ehkä kaikista merkittävin oivallus oli se, ettei tunteisiin ja luotuun "kärsimykseen" tarvitse samaistua ja sillä tavalla lisätä huonoa oloa. On myös hyvin mahdollista vain tarkastella etäämmältä ja hyväksyä tilanne, ilman, että sitä joutuisi tunnemyrskyn ja epätoivon keskelle.
Tsemppiä kovin! Kyllä sinä selviät aivan varmasti <3
-ap
Tiedätkö Ap, tämä sun avauksesi on ehkä parhaita ja valoisimpia aloituksia, mitä ikinä olen tältä palstalta lukenut. Oikeasti.
Kiitos tuhannesti että jaoit kokemuksesi, itseltäni meinasi päästä itku silkasta huojennuksesta. Olen seurannut erään hyvin läheisen ihmisen vuosia kestänyttä rimpuilua masennuksen, ahdostuksen ja päihdekierteen pyörteissä. Miettinyt pääni puhki, että miten tuosta tilasta pääsee eteenpäin... Minä ja muut läheiset ovat halunneet auttaa, mutta henkilö itse on kieltäytynyt avusta. Tiedän, että jokin perustavanlaatuinen muutos pitäisi tapahtua hänen mielessään ja ajattelussaan, jotta tilanteeseen löytyisi ulospääsy. Itselläni on tästä muutoksesta jonkinlaisia ajatuksia (jotka juuri vahvistit), mutta toinen on ollut niin syvällä itse itsellensä psyykkaaman maailman mustuudessa, ettei hän ole halunnut ottaa mitään vastaan vaan torpannut kaikki läheisten yritykset hakea tai tarjota apua ja mahdollisesti uusia ajatuksia. Kaikki on ollut ihan p*skaa ja p*rseestä, ja niinhän se onkin jos niihin negatiivisiin asioihin keskittyy. Uskon kuitenkin, että siitä oman mielen ja asenteen muuttamisesta olisi paljon enemmän hyötyä kuin terapiasta tai lääkkeistä. Viimeisen vuoden ajan tämä henkilö on tuntunut jollain tasolla jo olemaan valmis muutokseen, mutta läpimurto on vielä edessäpäin. Toivottavasti se tulee.
Toivon että saat äänesi kuuluviin laajemminkin, sillä tosielämän esimerkit masennuksesta, mustuudesta ja päihdekierteestä irti pääsemiseen ovat kultaakin arvokkaampia. Olet käynyt sen kärsimyksen itse läpi, joten tiedät mitä se on ja miltä se tuntuu. Ja mikä ehkä tärkeintä, tiedät myös, että siitä on mahdollista päästä irti.
Toivon että ainakin harkitset kokemusasiantuntijaksi ryhtymistä, Sinulla on paljon annettavaa niille, jotka vielä kärsivät eivätkä näe ulospääsytietä.
Vielä tekee mieli kysyä, minkä ikäinen noin suurin piirtein olet ja kauako oma kipuilusi kesti?
Kiitos vielä avauksestasi, ja kaikkea hyvää Elämääsi!! <3 <3
Ei masennuksista ja paniikeista ym niin vain nousta sanomalla aamulla onpa ihanaa.
Ei nuo elämässään onnekkaat hihhulit sitä tajua, että on olemassa sellaista kroonista tuskaa, fyysisesti tai psyykkisesti, että pelkkä Kaipa tämä lopulta tästä taas jotenkin on vaikeaa sanoa edes hampaat irvessä.
Kun mennään tarpeeksi pitkälle, alkaa olla kaksi vaihtoehtoa. Joko poistaa itsensä maailmasta tai alkaa uskoa että kyllä tämä (ehkä, toivottavasti) tästä. Ne kaksi, tilanne ei enää kanna sellaisenaan. Itsestäni taas tuntuu, ettei silloin ole vielä ollut tarpeeksi vaikeaa, kun valintaa ei ole tarvinnut tehdä. Vielä ihan kestettävä tilanne näköjään, ei siis kovin paha. Vielä jaksaa. Joten jos et ole "valaistunut" tai kuollut, sulla menee oikeastaan ihan hyvin, ei ole tarvinnut vielä valita.
Anteeksi tahallinen ymmärtämättömyys, joskus on sanottava asiat niinkuin ne näyttäytyy rautalangan avulla, jotta ihmiset vähän pääsevät ulos omasta päästään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap miten olet päässyt tuohon tilaan? Itsekin syvällä suossa ja etsin tietä ulos.
Ei siihen taida olla yhtä keinoa mutta ensinnäkin myötätuntoa täältä, se on voimia kuluttavaa jos tuntuu, että on "pohjalla". Minustakin tuntui siltä ja lähes riistin henkeni, en olisi millään kestänyt enempää. Useasti toistelin, että voi kun vain kuolisin. Periaatteessa kuolinkin, ainakin jokin osa minusta. Loin ehkä nahkani uudelleen tai päästin irti. Oli pakko vain hyväksyä asiat sellaisinaan ja muutosta tapahtui.
Aloin tarkkailijaksi ja luin esimerkiksi Ekhart Tollea, Anthony De Melloa ja meditoin. En tavallaan enää samaistunut tunteisiin yhtä usein vaan aloin katselemaan etäämmältä. Lopulta olin tosiaan valmis päästämään myös irti asioista, jotka eivät lisänneet minkäänlaista kehitystä vaan päinvastoin, tukahdutti potentiaaliani ja kykyä näkeä asioita luomieni ääriviivojen ulkopuolelle.
Kesti siinä aikansa ja vaati monet itkut, turhautumiset, todella paljon kärsimystä ja jopa suoranaista hulluutta. Tein lähes mitä vain, jotta kärsimys loppuisi. Otin lainaa, join alkoholia, tukahdutin tunteita monilla tavoilla. Kunnes ymmärsin, että voin sallia myös ne "huonot" tunteet ja hyväksyä ne sellaisinaan. Kohtasin ne hiljalleen ja ymmärsin, ettei mikään noista toiminnoista, jolla ajattelin lisääväni iloa elämääni, edes toimi. Päinvastoin, se oli sellaista väkisin luomaani illuusiota.
Päästin vain irti. Nyt on talous jo paljon paremmalla tolalla. Sain todella hyvä palkkaisen työn, lopetin alkoholin juomisen seinään (alkoholisoitunut olin jo) ja aloin elämään enemmän hetkessä. Liikun, syön kuten keholleni sopii jne. Asiat muuttuvat tavallaan itsestään sellaiseksi kun haluan.
Ymmärrän, että minulla on vapaus valita ja voin luoda elämääni sellaiseksi kun haluan.
Ei kaikki ole ns. täydellistä ja vieläkin teen asioita, jotka eivät ihan ravitse omaa potentiaaliani mutta osaan tarkkailla uteliaasti mistä se johtuu ja korjailla tilannetta jos tarvitsee. Otan kaikki tunteet uteliaana ja hyväksyvänä vastaan. Elämä on mielenkiintoista ihan kaikkine sävyineen.
Herään joka aamu onnellisena ja valmiina uuteen päivään. Jos jotain tulee, niin pyrin kuuntelemaan intuitiotani, välillä se on edelleen hakusessa mutta kyllä tämä kevyeltä tuntuu pääosin.
Ehkä kaikista merkittävin oivallus oli se, ettei tunteisiin ja luotuun "kärsimykseen" tarvitse samaistua ja sillä tavalla lisätä huonoa oloa. On myös hyvin mahdollista vain tarkastella etäämmältä ja hyväksyä tilanne, ilman, että sitä joutuisi tunnemyrskyn ja epätoivon keskelle.
Tsemppiä kovin! Kyllä sinä selviät aivan varmasti <3
-ap
Tiedätkö Ap, tämä sun avauksesi on ehkä parhaita ja valoisimpia aloituksia, mitä ikinä olen tältä palstalta lukenut. Oikeasti.
Kiitos tuhannesti että jaoit kokemuksesi, itseltäni meinasi päästä itku silkasta huojennuksesta. Olen seurannut erään hyvin läheisen ihmisen vuosia kestänyttä rimpuilua masennuksen, ahdostuksen ja päihdekierteen pyörteissä. Miettinyt pääni puhki, että miten tuosta tilasta pääsee eteenpäin... Minä ja muut läheiset ovat halunneet auttaa, mutta henkilö itse on kieltäytynyt avusta. Tiedän, että jokin perustavanlaatuinen muutos pitäisi tapahtua hänen mielessään ja ajattelussaan, jotta tilanteeseen löytyisi ulospääsy. Itselläni on tästä muutoksesta jonkinlaisia ajatuksia (jotka juuri vahvistit), mutta toinen on ollut niin syvällä itse itsellensä psyykkaaman maailman mustuudessa, ettei hän ole halunnut ottaa mitään vastaan vaan torpannut kaikki läheisten yritykset hakea tai tarjota apua ja mahdollisesti uusia ajatuksia. Kaikki on ollut ihan p*skaa ja p*rseestä, ja niinhän se onkin jos niihin negatiivisiin asioihin keskittyy. Uskon kuitenkin, että siitä oman mielen ja asenteen muuttamisesta olisi paljon enemmän hyötyä kuin terapiasta tai lääkkeistä. Viimeisen vuoden ajan tämä henkilö on tuntunut jollain tasolla jo olemaan valmis muutokseen, mutta läpimurto on vielä edessäpäin. Toivottavasti se tulee.
Toivon että saat äänesi kuuluviin laajemminkin, sillä tosielämän esimerkit masennuksesta, mustuudesta ja päihdekierteestä irti pääsemiseen ovat kultaakin arvokkaampia. Olet käynyt sen kärsimyksen itse läpi, joten tiedät mitä se on ja miltä se tuntuu. Ja mikä ehkä tärkeintä, tiedät myös, että siitä on mahdollista päästä irti.
Toivon että ainakin harkitset kokemusasiantuntijaksi ryhtymistä, Sinulla on paljon annettavaa niille, jotka vielä kärsivät eivätkä näe ulospääsytietä.
Vielä tekee mieli kysyä, minkä ikäinen noin suurin piirtein olet ja kauako oma kipuilusi kesti?
Kiitos vielä avauksestasi, ja kaikkea hyvää Elämääsi!! <3 <3
Ei masennuksista ja paniikeista ym niin vain nousta sanomalla aamulla onpa ihanaa.
Tarkoitus ei olekaan päästä niistä. Tarkoitus on hyväksyä tilanne ja tarkastella niitä. On ihan ok, ettei ole ihanaa. Tai että sanoo aamulla, onpa ihanaa ja mikään ei muutu. On ok olla masentunut ja ahdistunut, ei sille itse mitään silloin voi, et niitä ole niitä asioita pyytänyt. Se kaikki pitää hyväksyä (hylätä moninaiset defenssit), jotta niiden sinua määrittävä voima vähenee. Ei se, ettei ihanan aamun yrittäminen onnistuminen lähtenyt tänään, tarkoita ettei joskus voisi olla niin. Neutraali tarkastelu vähentää tunteiden ja uskomusten vaikutusta mielialaan ja toivoon, ehdottomuutta, joko-tai -ajattelua.
Tuossa lauseessasi esimerkiksi ne määrittävät suhtautumisesi viestittelijöiden kokemuksiin. Vähättelet heitä, mutta oikeasti sinä olet se, jolla se masennus on. Tärkeää olisi keskittyä omien tunteiden kohtaamiseen ja niiden hyväksymiseen, ei muita kiinnosta oletko masentunut vielä huomennakin. Mutta sinuun se vaikuttaa. Ei sinun tarvitse esim. minulle perustella miksei jokin onnistu. Itse tiedät parhaiten, joten luota itseesi.
Kääri sinä tuo ylimielisen piiloaggressiivinen lässytyksesi joogamatto rullalle ja hyväksy se Anusvaaraasi. Namaste!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap miten olet päässyt tuohon tilaan? Itsekin syvällä suossa ja etsin tietä ulos.
Ei siihen taida olla yhtä keinoa mutta ensinnäkin myötätuntoa täältä, se on voimia kuluttavaa jos tuntuu, että on "pohjalla". Minustakin tuntui siltä ja lähes riistin henkeni, en olisi millään kestänyt enempää. Useasti toistelin, että voi kun vain kuolisin. Periaatteessa kuolinkin, ainakin jokin osa minusta. Loin ehkä nahkani uudelleen tai päästin irti. Oli pakko vain hyväksyä asiat sellaisinaan ja muutosta tapahtui.
Aloin tarkkailijaksi ja luin esimerkiksi Ekhart Tollea, Anthony De Melloa ja meditoin. En tavallaan enää samaistunut tunteisiin yhtä usein vaan aloin katselemaan etäämmältä. Lopulta olin tosiaan valmis päästämään myös irti asioista, jotka eivät lisänneet minkäänlaista kehitystä vaan päinvastoin, tukahdutti potentiaaliani ja kykyä näkeä asioita luomieni ääriviivojen ulkopuolelle.
Kesti siinä aikansa ja vaati monet itkut, turhautumiset, todella paljon kärsimystä ja jopa suoranaista hulluutta. Tein lähes mitä vain, jotta kärsimys loppuisi. Otin lainaa, join alkoholia, tukahdutin tunteita monilla tavoilla. Kunnes ymmärsin, että voin sallia myös ne "huonot" tunteet ja hyväksyä ne sellaisinaan. Kohtasin ne hiljalleen ja ymmärsin, ettei mikään noista toiminnoista, jolla ajattelin lisääväni iloa elämääni, edes toimi. Päinvastoin, se oli sellaista väkisin luomaani illuusiota.
Päästin vain irti. Nyt on talous jo paljon paremmalla tolalla. Sain todella hyvä palkkaisen työn, lopetin alkoholin juomisen seinään (alkoholisoitunut olin jo) ja aloin elämään enemmän hetkessä. Liikun, syön kuten keholleni sopii jne. Asiat muuttuvat tavallaan itsestään sellaiseksi kun haluan.
Ymmärrän, että minulla on vapaus valita ja voin luoda elämääni sellaiseksi kun haluan.
Ei kaikki ole ns. täydellistä ja vieläkin teen asioita, jotka eivät ihan ravitse omaa potentiaaliani mutta osaan tarkkailla uteliaasti mistä se johtuu ja korjailla tilannetta jos tarvitsee. Otan kaikki tunteet uteliaana ja hyväksyvänä vastaan. Elämä on mielenkiintoista ihan kaikkine sävyineen.
Herään joka aamu onnellisena ja valmiina uuteen päivään. Jos jotain tulee, niin pyrin kuuntelemaan intuitiotani, välillä se on edelleen hakusessa mutta kyllä tämä kevyeltä tuntuu pääosin.
Ehkä kaikista merkittävin oivallus oli se, ettei tunteisiin ja luotuun "kärsimykseen" tarvitse samaistua ja sillä tavalla lisätä huonoa oloa. On myös hyvin mahdollista vain tarkastella etäämmältä ja hyväksyä tilanne, ilman, että sitä joutuisi tunnemyrskyn ja epätoivon keskelle.
Tsemppiä kovin! Kyllä sinä selviät aivan varmasti <3
-ap
Tiedätkö Ap, tämä sun avauksesi on ehkä parhaita ja valoisimpia aloituksia, mitä ikinä olen tältä palstalta lukenut. Oikeasti.
Kiitos tuhannesti että jaoit kokemuksesi, itseltäni meinasi päästä itku silkasta huojennuksesta. Olen seurannut erään hyvin läheisen ihmisen vuosia kestänyttä rimpuilua masennuksen, ahdostuksen ja päihdekierteen pyörteissä. Miettinyt pääni puhki, että miten tuosta tilasta pääsee eteenpäin... Minä ja muut läheiset ovat halunneet auttaa, mutta henkilö itse on kieltäytynyt avusta. Tiedän, että jokin perustavanlaatuinen muutos pitäisi tapahtua hänen mielessään ja ajattelussaan, jotta tilanteeseen löytyisi ulospääsy. Itselläni on tästä muutoksesta jonkinlaisia ajatuksia (jotka juuri vahvistit), mutta toinen on ollut niin syvällä itse itsellensä psyykkaaman maailman mustuudessa, ettei hän ole halunnut ottaa mitään vastaan vaan torpannut kaikki läheisten yritykset hakea tai tarjota apua ja mahdollisesti uusia ajatuksia. Kaikki on ollut ihan p*skaa ja p*rseestä, ja niinhän se onkin jos niihin negatiivisiin asioihin keskittyy. Uskon kuitenkin, että siitä oman mielen ja asenteen muuttamisesta olisi paljon enemmän hyötyä kuin terapiasta tai lääkkeistä. Viimeisen vuoden ajan tämä henkilö on tuntunut jollain tasolla jo olemaan valmis muutokseen, mutta läpimurto on vielä edessäpäin. Toivottavasti se tulee.
Toivon että saat äänesi kuuluviin laajemminkin, sillä tosielämän esimerkit masennuksesta, mustuudesta ja päihdekierteestä irti pääsemiseen ovat kultaakin arvokkaampia. Olet käynyt sen kärsimyksen itse läpi, joten tiedät mitä se on ja miltä se tuntuu. Ja mikä ehkä tärkeintä, tiedät myös, että siitä on mahdollista päästä irti.
Toivon että ainakin harkitset kokemusasiantuntijaksi ryhtymistä, Sinulla on paljon annettavaa niille, jotka vielä kärsivät eivätkä näe ulospääsytietä.
Vielä tekee mieli kysyä, minkä ikäinen noin suurin piirtein olet ja kauako oma kipuilusi kesti?
Kiitos vielä avauksestasi, ja kaikkea hyvää Elämääsi!! <3 <3
Ei masennuksista ja paniikeista ym niin vain nousta sanomalla aamulla onpa ihanaa.
Ei nuo elämässään onnekkaat hihhulit sitä tajua, että on olemassa sellaista kroonista tuskaa, fyysisesti tai psyykkisesti, että pelkkä Kaipa tämä lopulta tästä taas jotenkin on vaikeaa sanoa edes hampaat irvessä.
Kun mennään tarpeeksi pitkälle, alkaa olla kaksi vaihtoehtoa. Joko poistaa itsensä maailmasta tai alkaa uskoa että kyllä tämä (ehkä, toivottavasti) tästä. Ne kaksi, tilanne ei enää kanna sellaisenaan. Itsestäni taas tuntuu, ettei silloin ole vielä ollut tarpeeksi vaikeaa, kun valintaa ei ole tarvinnut tehdä. Vielä ihan kestettävä tilanne näköjään, ei siis kovin paha. Vielä jaksaa. Joten jos et ole "valaistunut" tai kuollut, sulla menee oikeastaan ihan hyvin, ei ole tarvinnut vielä valita.
Anteeksi tahallinen ymmärtämättömyys, joskus on sanottava asiat niinkuin ne näyttäytyy rautalangan avulla, jotta ihmiset vähän pääsevät ulos omasta päästään.
Millä sinun pääsi pääsisi ulos Anusvaarastasi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maaninen vaihe? Euforinen psykoosi?
Kannattaa äkkiä käydä hakemassa jotkut lääkkeet. Elämän ei kuulu olla tuommoista kepeää, mukavaa ja huoletonta, jotta nappia vaan äkkiä nassuun. Jonkun diagnoosin varmasti löytävät terveyskeskuksessa tuommoiselle onnellisuudelle.
No vitsaile vaan, mutta oikeasti tuollainen yllättävä onnellisuus saattaa olla maniaa tai hypomaniaa joka sitten johtaa ihan kunnon maniaan. Jotkut aivotoiminnan häiriötkin saattaa ensialkuun aiheuttaa tuollaista. Migreeninkin ohella voi tulla euforiaa, tosin se häipyy nopeasti.
Eli jos sairastaa mielenterveyden häiriötä ja sairaudentunto katoaa yhtäkkiä ilman syytä, niin se ei välttämättä ole ihmeparantuminen ja voi tulla yllättävä olotilan paheneminen tuon jälkeen.
Mania ei kuitenkaan ole rauhan täyttämä tasapainpinen ilon tila.
Ap:n kirjoitusta tulkiten kyseessä ei siis ole maaninen tila.
Meidän ei kannata palstapsykiatreina päätellä.Yksi sana: hypomania.
Ap:ko alapeukuttaa? Mieli voi luoda tiensä ulos masennuksesta, mutta ei välttämättä kovin kestävällä tavalla.
Jep. Kyllä ap:n kannattaisi ihan varmuuden vuoksi käydä lääkärissä. Itse veikkaan alkavaa psykoosia. Ja kun joku tulee lässyttämään "ette te palstalaiset saa diagnosoida kun ette ole lääkäreitä", niin en olekaan diagnosoimassa vaan tuomassa esiin epäilykseni. Itselläni alkoi psykoosi noin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap miten olet päässyt tuohon tilaan? Itsekin syvällä suossa ja etsin tietä ulos.
Ei siihen taida olla yhtä keinoa mutta ensinnäkin myötätuntoa täältä, se on voimia kuluttavaa jos tuntuu, että on "pohjalla". Minustakin tuntui siltä ja lähes riistin henkeni, en olisi millään kestänyt enempää. Useasti toistelin, että voi kun vain kuolisin. Periaatteessa kuolinkin, ainakin jokin osa minusta. Loin ehkä nahkani uudelleen tai päästin irti. Oli pakko vain hyväksyä asiat sellaisinaan ja muutosta tapahtui.
Aloin tarkkailijaksi ja luin esimerkiksi Ekhart Tollea, Anthony De Melloa ja meditoin. En tavallaan enää samaistunut tunteisiin yhtä usein vaan aloin katselemaan etäämmältä. Lopulta olin tosiaan valmis päästämään myös irti asioista, jotka eivät lisänneet minkäänlaista kehitystä vaan päinvastoin, tukahdutti potentiaaliani ja kykyä näkeä asioita luomieni ääriviivojen ulkopuolelle.
Kesti siinä aikansa ja vaati monet itkut, turhautumiset, todella paljon kärsimystä ja jopa suoranaista hulluutta. Tein lähes mitä vain, jotta kärsimys loppuisi. Otin lainaa, join alkoholia, tukahdutin tunteita monilla tavoilla. Kunnes ymmärsin, että voin sallia myös ne "huonot" tunteet ja hyväksyä ne sellaisinaan. Kohtasin ne hiljalleen ja ymmärsin, ettei mikään noista toiminnoista, jolla ajattelin lisääväni iloa elämääni, edes toimi. Päinvastoin, se oli sellaista väkisin luomaani illuusiota.
Päästin vain irti. Nyt on talous jo paljon paremmalla tolalla. Sain todella hyvä palkkaisen työn, lopetin alkoholin juomisen seinään (alkoholisoitunut olin jo) ja aloin elämään enemmän hetkessä. Liikun, syön kuten keholleni sopii jne. Asiat muuttuvat tavallaan itsestään sellaiseksi kun haluan.
Ymmärrän, että minulla on vapaus valita ja voin luoda elämääni sellaiseksi kun haluan.
Ei kaikki ole ns. täydellistä ja vieläkin teen asioita, jotka eivät ihan ravitse omaa potentiaaliani mutta osaan tarkkailla uteliaasti mistä se johtuu ja korjailla tilannetta jos tarvitsee. Otan kaikki tunteet uteliaana ja hyväksyvänä vastaan. Elämä on mielenkiintoista ihan kaikkine sävyineen.
Herään joka aamu onnellisena ja valmiina uuteen päivään. Jos jotain tulee, niin pyrin kuuntelemaan intuitiotani, välillä se on edelleen hakusessa mutta kyllä tämä kevyeltä tuntuu pääosin.
Ehkä kaikista merkittävin oivallus oli se, ettei tunteisiin ja luotuun "kärsimykseen" tarvitse samaistua ja sillä tavalla lisätä huonoa oloa. On myös hyvin mahdollista vain tarkastella etäämmältä ja hyväksyä tilanne, ilman, että sitä joutuisi tunnemyrskyn ja epätoivon keskelle.
Tsemppiä kovin! Kyllä sinä selviät aivan varmasti <3
-ap
Tiedätkö Ap, tämä sun avauksesi on ehkä parhaita ja valoisimpia aloituksia, mitä ikinä olen tältä palstalta lukenut. Oikeasti.
Kiitos tuhannesti että jaoit kokemuksesi, itseltäni meinasi päästä itku silkasta huojennuksesta. Olen seurannut erään hyvin läheisen ihmisen vuosia kestänyttä rimpuilua masennuksen, ahdostuksen ja päihdekierteen pyörteissä. Miettinyt pääni puhki, että miten tuosta tilasta pääsee eteenpäin... Minä ja muut läheiset ovat halunneet auttaa, mutta henkilö itse on kieltäytynyt avusta. Tiedän, että jokin perustavanlaatuinen muutos pitäisi tapahtua hänen mielessään ja ajattelussaan, jotta tilanteeseen löytyisi ulospääsy. Itselläni on tästä muutoksesta jonkinlaisia ajatuksia (jotka juuri vahvistit), mutta toinen on ollut niin syvällä itse itsellensä psyykkaaman maailman mustuudessa, ettei hän ole halunnut ottaa mitään vastaan vaan torpannut kaikki läheisten yritykset hakea tai tarjota apua ja mahdollisesti uusia ajatuksia. Kaikki on ollut ihan p*skaa ja p*rseestä, ja niinhän se onkin jos niihin negatiivisiin asioihin keskittyy. Uskon kuitenkin, että siitä oman mielen ja asenteen muuttamisesta olisi paljon enemmän hyötyä kuin terapiasta tai lääkkeistä. Viimeisen vuoden ajan tämä henkilö on tuntunut jollain tasolla jo olemaan valmis muutokseen, mutta läpimurto on vielä edessäpäin. Toivottavasti se tulee.
Toivon että saat äänesi kuuluviin laajemminkin, sillä tosielämän esimerkit masennuksesta, mustuudesta ja päihdekierteestä irti pääsemiseen ovat kultaakin arvokkaampia. Olet käynyt sen kärsimyksen itse läpi, joten tiedät mitä se on ja miltä se tuntuu. Ja mikä ehkä tärkeintä, tiedät myös, että siitä on mahdollista päästä irti.
Toivon että ainakin harkitset kokemusasiantuntijaksi ryhtymistä, Sinulla on paljon annettavaa niille, jotka vielä kärsivät eivätkä näe ulospääsytietä.
Vielä tekee mieli kysyä, minkä ikäinen noin suurin piirtein olet ja kauako oma kipuilusi kesti?
Kiitos vielä avauksestasi, ja kaikkea hyvää Elämääsi!! <3 <3
Ei masennuksista ja paniikeista ym niin vain nousta sanomalla aamulla onpa ihanaa.
Tarkoitus ei olekaan päästä niistä. Tarkoitus on hyväksyä tilanne ja tarkastella niitä. On ihan ok, ettei ole ihanaa. Tai että sanoo aamulla, onpa ihanaa ja mikään ei muutu. On ok olla masentunut ja ahdistunut, ei sille itse mitään silloin voi, et niitä ole niitä asioita pyytänyt. Se kaikki pitää hyväksyä (hylätä moninaiset defenssit), jotta niiden sinua määrittävä voima vähenee. Ei se, ettei ihanan aamun yrittäminen onnistuminen lähtenyt tänään, tarkoita ettei joskus voisi olla niin. Neutraali tarkastelu vähentää tunteiden ja uskomusten vaikutusta mielialaan ja toivoon, ehdottomuutta, joko-tai -ajattelua.
Tuossa lauseessasi esimerkiksi ne määrittävät suhtautumisesi viestittelijöiden kokemuksiin. Vähättelet heitä, mutta oikeasti sinä olet se, jolla se masennus on. Tärkeää olisi keskittyä omien tunteiden kohtaamiseen ja niiden hyväksymiseen, ei muita kiinnosta oletko masentunut vielä huomennakin. Mutta sinuun se vaikuttaa. Ei sinun tarvitse esim. minulle perustella miksei jokin onnistu. Itse tiedät parhaiten, joten luota itseesi.
Tuo saattaa kuulostaa kammottavalta, hyväksyä masennus tai ahdistus. Mutta näissä asioissa meille opetetaan niiden olevan yksilöstä lähtöisin, jotta muut voisivat väistää sattuman ja keinottomuuden tuottamaa kauhua. Sitten saattaa uskotella itselleen, että minulla on ongelma = minä olen ongelma. Ja tätä pitää hävetä, jolloin pitää puolustautua. Kun oikeasti muut eivät voi määrittää, kuka olet, eivät yleensä edes tiedä. Kunhan louskuttavat. Mutta silloin käytät turhaa energiaa näihin muiden tuottamiin ja itse omaksumiisi tunteisiin. Ne eivät ole tosiasioita.
Kun hyväksyy tilanteet, antaa tilaa niiden tuomille tunteille. Ei tarvitse hävetä, mutta ehkä tarvitsee surra. Miksi minulle kävi näin? Sattuu, olen surullinen pettynyt, väsynyt. Kun sanoo itselleen, että on ok olla surullinen, minulla on ollut vaikeaa. Niin saa luottoa siitä, että ainakin joku näkee sinut kokonaan, sinä itse. Ei tarvitse puolustella, voi hoivata. Ja voit pitää itsesi puolia. Haluat, vaikka muut eivät haluaisi.
Ap:ko alapeukuttaa? Mieli voi luoda tiensä ulos masennuksesta, mutta ei välttämättä kovin kestävällä tavalla.