Aikuisilla on tolkuttoman huono käsitys siitä, mitä avioero/vanhempien ero lapselle todellisuudessa merkitsee.

Jos jaksaisit lukea tekstini loppuun tai edes puoliväliin asti, niin siitä ymmärtäisit, että MEILLÄ isäpuolen ensimmäisen liiton lapsia ei ole hylätty. He ovat meidän kanssa Jouluja ja matkustelemme yhdessä koko porukka. Olen myös isäpuoleni tyttären kanssa paras ystävä, että meillä homma on ainakin toiminut paremmin kuin hyvin. Niin kuin kirjoitin....se riippuu paljon vanhemmista, että miten ne homman hoitavat?



Toiseksieen on mielestäni hupaisaa lukea aikuisten ihmisten itkuja siitä, että uusi perhe tulee ja " vie" teisän isukin. Voi hellanlestas sentään :) Aikuiset ihmiset osaisi varmaan ihan itsekkin mennä Jouluksi sinne isälle kylään ja muutenkin pitää välit lämpöisenä. Tekstistäsi huokuu mustasukkaisuus uusia isän lapsia kohtaa. Ettekö vain halua jakaa isäänne? Ja itse olette yhteydenpidon lopettaneet. Kun lapset kasvaa aikuisiksi on se yhteydenpidon ihanuus ihan molemmilla osapuolilla! Säälittävää tommonen ruikuttaminen.



Terveisin numero 51 (muistaakseni se oli toi numero)

Sen on vanhempi itse aiheuttanut. Jokainen voi tietää vain oman eronsa, eroamattomuutensa, suhteensa ja suhteettomuutensa. Turha sääliä tuntemattomien lapsia, jos he eivät sääliä kaipaa. Elivät he sitten yh-huoltajan kanssa, uusperheessä tai ydinperheessä.

Mutta esim. eräs tuntemani pieni tyttö, jonka vanhemmat narkkareita, on todella surullinen siitä ettei hänellä ole " oikeaa" perhettä. Hän on sijaisperheessä, jossa vain yksi huoltaja, joka hänkään ei ole ihan siitä tasapainoisimmasta päästä (tuttavapiiri koostuu lähinnä juopoista).

Henkilökohtaisella tasolla tietysti kestämätöntä.

Nykyisin erotaan myös minun mielestäni aivan liian helposti. Eron ottaa useimmiten nainen. Asiaa ei voi pitää mitenkään ihmeellisenä, kun kuuntelee täällä JSSAP-vuodatuksia, jos mies ei ole osannut arvostaa vaimon uutta kampausta tai käsilaukkua.

Kyse on valitettavasti hedonistisesta ja narsistisesta ajattelusta, haluttomuudesta työtä vaativaan sitoutumiseen ja rakastumisen (ei rakastAmisen) kulttuurillisesta ihannoimisesta.

Tutkitusti Yh-lapseus, eroperheen lapseus ja uusperheen lapseus ovat kaikki riskejä lapsen tulevaisuuden kannalta suhteessa ehjään ydinperheeseen. Ehjät ydinperheet vain alkavat nykyisin olla marginaliaa; ja ikävä niin.

Lähteiden vaatija voi aloittaa vaikka tutustumalla Kontuloiden tuotantoon - vaan turhaanpa lähteitä vaadit. Kyllä sinä nämä asiat tiedät muutenkin.

Vierailija:

Mutta esim. eräs tuntemani pieni tyttö, jonka vanhemmat narkkareita, on todella surullinen siitä ettei hänellä ole " oikeaa" perhettä. Hän on sijaisperheessä, jossa vain yksi huoltaja, joka hänkään ei ole ihan siitä tasapainoisimmasta päästä (tuttavapiiri koostuu lähinnä juopoista).

tms., en automaattisesti lähtisi lasten kanssa pois. Se voisi vaatia asumuseroakin, mutta en silti jättäisi miestäni...

Ei aina tarvitse olla kyse säälistä, jos nostetaan ns. kissa pöydälle yhteiskunnallisista asioista.



Sääli tunteena ei korjaa mitään, eikä sen avulla rakenneta yhtään mitään positiivista. Tässä yritetään edesauttaa oivalluksia - ei " ruokkia" sääliä.

terv. se, joka tekstin kirjoitti.

ydinperhe on lapselle ehdottomasti paras vaihtoehto, vaikka se " henkinen kasvu tukahtuu" ja " työpaikan Jaska on ihanampi" . Itselläni on vain tämä yksi pallero, mutta miehellä ennestään kaksi lasta. Vaikka lapset ovat tervetulleita meille, niin silti käy joskus heitä sääli. Reissaavat pienten kassiensa kanssa tuossa ja kummassakin " ydinperheessä" eletään idylliä, kun lapset ei ole paikalla. Tulemme hyvin toimeen lasten kanssa ja kohtelen heitä ehdottoman reilusti, mutta ihanimpia aikoja on ne, jolloin saadaan olla kolmestaan. Tehdään kaikkea kivaa ja halitaan viikonloppuna puoleen päivään. Minusta avioero tekee lapsista jotenkin kulkijoita kahden kodin välillä. Vastuunjako on välillä hyvin epäselvää, kun kumpikaan vanhemmista ei ole 100% lapsensa arjessa kiinni. Ja vaikka miehen lapsista pidän, niin rakkaus omaa kohtaan on ihan erilaista. Aina ensimmäisenä ajattelen häntä ja mitä hän tarvitsee. Kaupoissa katselen hänelle vaatetta ja joululahjakuvastoista hänelle leluja.



Mutta joskus elämä vie ja eroon ei pysty itse vaikuttamaan. Toivon kuitenkin, että oma lapseni saisi pitää tämän perheen kasassa tällä kokoonpanolla.

Ja ihan sen takia että, niiden lasten vanhemmat eivät ymmärrä erota. Väkivaltaa, alkoholia, haukkumista, mykkäkoulua jne. On se varmaan lapsista " mukava" katsella ja kuunnella.

Kuvaat hienosti ja oivaltavasti kahden perheen väliä kulkevan lapsen elämää. On aivan totta, että ne " entiset lapset" ovat väistämättä niitä ylimääräisiä uusissa perheissä, joissa yhteisiä lapsia. On varmasti joitain poikkeuksia, niinkuin täälläkin on käynyt ilmi, mutta useimmiten on niin, että vaikka noita lapsia kohdellaan ihan ok ja hyvin, niin he vaistoavat, että joka paikassa he ovat sen aikuisten uuden perheonnen tiellä.



Pahinta tässä on se, että tämä " ylimääräisyys" ei lopu, kun lapset aikuistuu vaan usein vielä entisestään korostuu, kun he saavat lapsia. Niille " vanhan perheen" lapsenlapsille ei tuppaa kiinnostusta riittämään, kun on ne ihanat yhteistenkin lapsien kullannuput. Ja aika ja jaksaminen on aina rajallista kaikilla. Yhteiset lapset on aina siinä jaossa etusijalla.

kun " vanhat" lapset ovat murrosiässä, on vaarana näiden itseään etsivien teinien jääminen varjoon kaiken vauvahössäyksen keskellä. Murkku vaikuttaa isolta ja pärjäävältä - usein avioerolapset antavat itsestään reippaan kuvan - mutta sisimmässä myllertää ja varmasti on orpo olo, kun sekä äidin että isän luona hellittään uusia pikkuisia.

Murkku vaikuttaa isolta ja pärjäävältä - usein avioerolapset antavat itsestään reippaan kuvan - mutta sisimmässä myllertää ja varmasti on orpo olo, kun sekä äidin että isän luona hellittään uusia pikkuisia.



(Ylhäällä edellisen osuva kommentti)



Osuit naulan kantaan sanomalla, että: " usein avioerolapset antavat itsestään reippaan kuvan, mutta..." eli se ei ole koko totuus, että näennäisesti näyttää siltä kuin kaikki olisi lapsella hyvin (ei siis se koulumenestys, iso kaveripiiri jne. - mitä siellä jo joku ehdotti mittariksi siitä, että hänen avioerolapsellaan menee pelkästään hyvin). Itsekin muistan hyvin kuinka reipas olin lapsena - koska minun TÄYTYI olla. Avioerolapsena kävin läpi sellaisia tunteita, että jos minä en nyt ole REIPAS ja PÄRJÄÄVÄ, aiheutan vanhemmille vielä ylimääräistä mielipahaa / minusta pidetään vielä vähemmän. Ei vanhemmistaan riippuvainen lapsi ole pienenä sellaisessa tilanteessa, että hän pystyisi esittämään vaatimuksia vanhempiaan kohtaan, vaan se otetaan mitä saadaan - ja näytetään hymyilevältä. Vaikka sisimpään sattuu, ja elämä olisi yhtä taistelua eteenpäin. Hassu juttu - nyt vasta todella (tässä tätä kirjoittaessani) tiedostan sen miksi en koskaan ole pitänyt lapsuudesta / nuoruudesta, vaan pikemminkin odottanut sitä, että saan olla aikuinen ja päättää itse asioistani.



t. mm. 29 (aikuinen avioerolapsi, joka kulki kahden kodin väliä lapsuutensa)

Vaikea sitä on tunkea toisen kotiin, vaikka olisi kuinka aikuinen ja vastuussa yhteydenpidosta vanhempaansa, jos kerran se vanhempi ei sitä halua. Kyllä vanhemman totaalinen hylkääminen ja kiinnostumattomuus satuttaa aikuistakin lasta. Ja tuntuu pahalta, jos pappa ei halua ollenkaan nähdä lapsenlapsiaan.



Täällä kun on toitotettu sitä, miten riitaisa liitto on niiiiin kamalaa ja kaikille parempi kun erotaan. No, mun ja monien kavereiden kokemus on se, että vanhemmat riiteli ja oli stressaantuneita, kun oltiin pieniä. Sehän se on se kuormittava vaihe, kun on rahahuolia, hommataan taloa, lapset on pieniä. Nyt nämä " riitelevät vanhemmat" ovat seesteisiä isovanhempia, joiden luokse on kiva mennä lastenlasten kanssa ja joita on kiva kutsua kylään. On tietysti niitä, joiden liitto on alusta loppuun yhtä helvettiä, mutta mulla ainakin on useita esimerkkejä tästä, että riitaisan kauden jälkeen, kun työ- ja perhepaineet on helpottaneet, on liitosta tullut hyvä ja onnellinen.

ollaan jatkuvasti hullaantuneita, iloisia, sekstaillaan jatkuvasti, hymistään yhdessä onnellisena perheenä, ei ikinä väsyneitä, eikä kärttyisiä ja turhaantuneita.



Jos tällä perusteella alettaisiin erota niin eroprosentti nousisi 100.n.

Todella huvittavaa sanoa, että kostka aikuisista olisi kurjaa rampata kahden kodin väliä, niin lapsista se olisi kivaa. Tai siis totta kai se olisi siinä mielessä, että lapset aina syyttää itseään vanhempien pahasta olosta, ja sopeutuu siihen mitä vanhemmat vaatii.

Vierailija:

Vierailija:

muusta kuin em. huume-, viina-, väkivaltasyistä, lapset asuvat omassa kodissaan ja vanhemmat vuorottelevat. Näin lapset, jotka eivät ole eroon syyllisiä, saavat pitää oman kotinsa, omat tavaransa, omat harrastuksensa ja kaverinsa ja eroon syylliset saavat sumplia omat kuvionsa niin kuin pystyvät. Näinhän mm. yksi avioero-oikeudenkäyntejä tuominnut jenkkituomari on toistuvasti päättänyt.

koska sitten talo/asunto on nimenomaan lasten ja vanhemmat ovat visiitillä. Itse en ainakaan tuntisi oloani mukavaksi, vaan lähinnä stressaantuneeksi, jos joutuisin vierailemaan jossain " lasten talossa" vuoroviikoin. En näe mahdolliseksi, että sellaisessa ratkaisussa lapsetkaan viihtyisivät.

Toki, jos vanhemmat ovat aivan poikkeuksellisen joustavia ja tehdään jotain aivan erityisiä ratkaisuja homman pyörittämiseksi, niin tulos voi olla toisenkinlainen.

Itse näen vaihtoehtona mieluiten sen, että vanhemmat jatkavat eloa sen verran lähellä yhteistä kotia, ettei ystäväpiiri/koulupiiri muutu. Ja että lapset voivat vaivatta tavata molempia vanhempia jatkossakin.

millainen se isä tai äiti oikeasti oli, vaan sitä mielikuvaa, että olisi hyvä isä tai äiti. Aivan varmasti.

niin tustkin se lasten elämä auvoksi sen eron myötä muuttuu, vaan vanhemmat vaan hommaavat uusia kumppaneita, jotka ovat samanlaisia väkivaltaisia juoppoja, ja sen myötä lasten elämästä tulee tod. näk. vielä kurjempaa.

Fiksut aikuiset hakisivat apua perheelleen ennen eroa.

Vierailija:

Ja ihan sen takia että, niiden lasten vanhemmat eivät ymmärrä erota. Väkivaltaa, alkoholia, haukkumista, mykkäkoulua jne. On se varmaan lapsista " mukava" katsella ja kuunnella.

Ja joo, keskiarvo oli yhdeksän, kaveripiiri laaja, pääsin Kallion lukioon (minne siis vaikea päästä), jne. jne.



Ja olin masentunut itsetuhoinen, syömishäriöinen, vasta reilusti yli 20-vuotiaana aloin pikkuhiljaa saada otetta elämästä. Että niin reippaasti minä kestin sen vanhempien avioeron.



Avatkaa nyt edes vähän silmiänne, älkääkä tuudittautuko siihen, että jos lapsella/nuorella menee näennäisesti hyvin eron jälkeen, niin mikään ei voi olla pielessä. Tolla te petätte lapsenne ja pahasti.

Olen aina jakanut eletyn elämäni kahteen vaiheeseen:

ennen vanhempieni eroa ja sen jälkeen.

Pystyin hengittämään vasta eron jälkeen, aika eroa ennen on mielessäni mustaa, synkkää ja ahdistavaa. Muistan rukoilleeni iltaisin, että Jumala, tapa isä, ettei se enää lyö äitiä. Arki oli yhtä pelkäämistä, milloin iskä tulee humalassa ravintolassa ja show alkaa jälleen.

No, eron jälkeinen elämä oli huoletonta ja mukavaa. Elämänkokemuksena se, että osasin itse valita raittiin ja väkivallattoman miehen, vähempään en olisi tyytynyt. Luulin itseasiassa, että tulen elämään sinkkuna koko elämäni, miesviha oli sitä luokkaa nuorempana.

Vierailija:

Ero on aina miljoona kertaa parempi vaihtoehto kuin se, että lapsiparka joutuu kärsimään vanhempiensa suhdehelvetistä. Kun pari pysyy yhdessä " vain lasten takia" .