Aikuisilla on tolkuttoman huono käsitys siitä, mitä avioero/vanhempien ero lapselle todellisuudessa merkitsee.

Eikö nekään anna sellaisia ajatuksia, että ei niitä lapsia rakasta samalla tavalla kukaan toinen kuin se oma biologinen vanhempi? Kuka haluaa ehdointahdoin asettaa oman lapsensa tilanteeseen, missä joku VIHAA häntä saman katon alla? Millaisia itsetunto-ongelmia tästä voi seurata?

mutta! Hirveästi totuuksia, niin kuin joku muukin oli huomannut, asioista, jotka jokaiselle ovat henkilökohtaisia, hyvin subjektiivisia. Ei voi antaa mitään yleistä totuutta ja ohjetta toimia tälläisissäkään asioissa, koska ihmiset ja suhteet, uudet ja vanhat, lapset ja aikuiset ovat aina erilaisia. Jokainen ratkaisu on monen asian summa, eikä toista samanlaista ole. Tietenkin on hyvä olla toimintamalleja, joita voi soveltaa omaan elämäänsä, mutta aina nekään eivät toimi. Aina ei riitä tunne, äly tai taito. Edes avun hakemiseen. Se on surullista, mutta ymmärrettävää. Jos kokee itsensä normaaliksi, kypsäksi ja järkeväksi, voi olla vaikea ymmärtää, että kaikki eivät sitä valitettavasti ole ja siihen vaikuttaa koko yhteiskunnanrakenne, ei vain yksilön " tyhmyys" . Tästä asiasta on tietenkin aina hyvä keskustella, mutta kaipaisin keskusteluu hieman laajempaa kontekstia, kuin nämä " minä tiedän, sillä minulle on käynyt näin" tai " Olen nähnyt tälläistä, se on siis totuus" -tyyisiä juttuja. Toki on mielenkiintoista kuulla myös elämäntarinoita ja selviytymisiä, mutta niitä ei voi yleistää totuuksiksi.

Jos yleisellä tasolla keskustelua tästä aiheesta kaipaat, niin onhan se ihan sosiologisestikin tutkittua ja keskusteltua (mm. Anthony Giddens) miten hyvinvointi yhteiskunnan yksi suurimmista ongelmista on juuri tämä yksilön näennäisen mukavuuden (lyhyellä tähtäimellä) ja siihen pyrkimisen aiheuttama yhteisöllinen (ja myös henkilötasolla oleva) lisääntyvä pahoinvointi.



Yhteiskunnallisesti(kin) ajateltuna siitä seuraa ongelmia, jos ja kun yksilö pyrkii vain maksimoimaan oman hyvän olonsa - ja unohtaa ajatella asiaansa laajemmalti.



Me olemme vain liian tottuneita tähän nykyiseen malliin, emme näe (vielä!) sen sisältämiä vaaroja.

Puhua syistä, miettiä seurauksia ja ratkaisuja.

kaikista ongelmistaan. Ero on kaikille asianomaisille kriisi, eikä kukaan sitä itselleen tai lapsille halua.

Se johtuu juuri siitä, että nyky-yhteiskunnassa ihmiset ovat niin hedonistisia (tavoittelevat vain omaa lyhyellä tähtäimellä olevaa nautintoaan), se taas johtuu siitä, että hyvinvointi yhteiskunnassa yleisesti vallitseva asenneilmapiiri ja mielipide tukee sitä toimintamallia, että " jokainen vain ajattelee omaa onnellisuuttaan" ja poukkoillessaan elämässään paikasta toiseen vain " toteuttaa itseään" .



Ratkaisuna tähän voisi olla se, että alettaisiin laajemmalti oivaltamaan se mitä seurauksia tällä ihmisten lyhytnäköisyydellä on / saattaa olla ja lähdetään systemaattisesti muuttamaan asenneilmapiiriä. Ylipäätään tutkittaisiin näitä asioita enemmän ja laajemmalti (--> millaista lapsen elämä uusperhekuvioissa todella on, sitä miten tärkeää lapselle on saada elää kumpaisenkin biologisen vanhempansa kanssa ja mitä seurauksia siitä lapselle on, että hän on ehjästä vs. rikkoutuneesta perheestä).

ja haluaisin vielä muistuttaa siitä, että me nuorehkot vanhemmat olemme todella yksin lastemme kanssa - en usko että minä ja exä olimme ainoita, joilla oli todella vaikeuksia saada apua lastenhoitoon. Suhde kärsii, jos siihen ei pysty panostamaan, kuten täälläkin on tuhannesti todettu. Isovanhemmat kyllä aina sanoivat (sanovat edelleen) että auttavat kyllä lastenhoidossa, että pyytäkää vaan, mutta kun se pyytäminen on vaikeaa! Emme koskaan ymmärtäneet exän kanssa, miksi mummo / mummi ei koskaan voinut sanoa että tulen huomenna hoitamaan muksuja, lähtekää ulos keskenänne.



Lastenhoitovastuu on tottakai meillä varsinaisilla vanhemmilla, mutta sitä aina ihmettelen, miksi ennen lasten tekoa tulevien mummojen ja pappojen pitää jauhaa siitä että auttavat sitten - kun se todellinen auttamishalu tuntuu olevan kiven alla.



Meidän liittomme päätyi eroon - se oli varmastikin päätynyt siihen vaikka olisimme pystyneet hoitamaan suhdettammekin- mutta jälkikäteen ajateltuna emme kyllä saaneet minkäänlaista tukea arkemme keskellä. Yhteiset vuodet olisivat ehkä olleet hieman onnellisempia, hieman vähemmän riitaisia, jos olisimme saaneet tilaisuuden hoitaa liittoamme.



Meillä ero oli varmaankin paras ratkaisu myös lapsia ajatellen, sillä riitelimme rajusti lähes viikoittain. Henkinen ja fyysinen väkivalta oli toistuvaa. Vaan nyt tilanne on se, että lasten isä juoksee hätäisesti suhteesta toiseen ja ottaa lapset mukaan tuohon elämään. Minä olen yksin päävastuussa lapsista ja jaksamisen äärirajoilla, jatkuvasti pinna kireällä ja kamalan stressin kourissa. Eli mikä nyt LOPPUJEN LOPUKSI onkaan lapsille parasta - kun ei tämä erillään oleminenkaan ole meille osapuolille kovin maistuvaa, vaikka liitto ei toiminut.



Tällaisia ajatuksia täällä...

Eipä se uusperhe-elämä mitenkään yksiselitteisesti helvetiltä kuulostanut tai ihmiset tasapainottomilta. Ymmärrän kyllä, ettei lehdessä kaikkea kerrota, mutta ehkä ei lähtisi juttuunkaan, jos olisi jotenkin tosi pahoilla mielin.



Kannattaisi minusta yleensäkin korostaa niitä hyviä asioita kuin huonoja, mitä eri elämäntilanteisiin liittyy. Kaikessa voi nähdä sekä hyvää että huonoa. Jokaisella on valta omassa liitossaan joko pysyä tai siitä lähteä, mutta älkää tehkö muiden ratkaisuja, vaan auttakaa ystävinä sitä kipuilevaa uusperhettä tai ylirasittunutta ydinperhettä!

Väkivalta ym. perheissä taas varmaan helpotus. Eronkin voi hoitaa niin monella tavalla, moelmpien on tietysti kyettävä ajattelemaan lapsen etua eikä tehdä tästä mitään kiistakapulaa ja oltava asiallisia ainakin jälkikasvun kuulleen.

Vierailija:

Vanhempien ero vai äidin itsemurha?

Nykyiseen tilanteeseen en voi mitenkään sopeutua, olen yrittänyt monta vuotta. En löydä mitään muuta ratkaisua ulos, kuin eron tai kuoleman. Kumpikohan niistä on lapsilleni pahempi... ja kestäisinkö syyllisyyttä...

Totta kai jokainen sen asian aikanaan käsittelee ja jatkaa sen jälkeen elämäänsä yhtä kokemusta rikkaampana. Mutta ei ne vaikutukset ja se menneisyys sieltä koskaan mihinkään katoa.

Vierailija:

kaikista ongelmistaan. Ero on kaikille asianomaisille kriisi, eikä kukaan sitä itselleen tai lapsille halua.

läpi. Oli paljon maita Euroopassakin, missä avioeron saa vasta 6 vuoden harkitsemisen jälkeen. Oli myös maa, oisko ollut Malta (en ole varma) missä lainsäädäntö ei tunne ollenkaan avioeroja.



Kyllä tää Suomen puoli vuotta on aika lyhyt aika. Ei kovinkaan monessa maassa ole samanlaista lyhyttä aikaa.

Ero kulkee tosiaan usean sukupolven. Minua todella säälittää, että lapseni eivät koskaan saaneet isovanhempia. Minua itkettää, että emme koskaan päässeet samaan joulupöytään isovanhempien ja sisarusteni perheineen kanssa. Meidän sukumme on tynkä :( Me lapset perheinemme olemme irrallisia saarekkeita suvun ketjussa. Iso tuska tämä on minulle. Mutta vielä suurempi olisi ollut lapsena, kun nytkin on näin tuskaisaa.



Ihmiset eivät ajattele itseään pitemmälle. Elämää ajatellaan oman elämän kannalta, ei laajemmin. Individualismi. Sota kai ajoi nationalistisen ajattelutapamme tähän. Tai jossain se trauma on.



69

Erotaan edellisestä, niin muutaman kuukauden päästä on uusi ukko, jonka kanssa " aloitetaan alusta" . Hommataan YHTEISTÄ kakaraa ja mennään naimisiin, ja oi sitä ihanuutta!!

Edellisten liittojen lapsen paras ei ole todellakaan ole vanhempien mielessä vaan MINUN onni on se tärkein.



Virheitä saa tehdä, virheitä on jopa hyvä tehdä, mutta niistä olisi myös syytä oppia.



Kynnys toistaa jokin asia epäonnistumisen jälkeen, tuntuu olevan monella todella alhaalla.. No, tosin sille ei varmaan itse mitään voi, mitkä eväät on elämälleen saanut.

äiti alkoi huoraamaan ja perhehelvetti alkoi. lapset onnettomia mutta onneksi heillä on kultainen isä joka osaa ja jaksaa. äiti sai lähteä ja lapset isän kanssa jatkavat omassa kodissaan. sovittiin että apua saa heti pyytää jos tarvetta. olemme leiponeet ja käyneet siivouskäynneillä. isän sukulaisiakin apuna. elämä onneksi voittaa tuossa talossa...

äiti lähti huoraamaan? oliko sillä suhde? (niinkuin miljoonilla muillakin?) Ootko ihan varma ettei se mies ollut pettänyt ensin? Näyt ainakin pitävän miehen puolta, miksei naiset koskaan voi olla solidaarisia toisiaan kohtaan.

Mieheni ei ole alkoholisti, eikä väkivaltainen. Ihan tavallinen mies ja hyvä mies. Hänen ongelmansa on vaan se, että hän on muuttunut täysin puhumattomaksi lapsemme syntymän jälkeen. Hän ei vielä usean vuoden jälkeenkään kohtele minua kuin lapsemme äitinä. Tunteista puhuminen ei ole enää vuosiin onnistunut ja hän ei enää tee minua onnelliseksi. Enkä minä nähtävästi häntä :( En olisi arvannut silloin kun perhettä perustin että tämä liitto joskus voisi päättyä.

Vierailija:

Miksi te alunperin lähditte perustamaan perhettä ihmisen kanssa, jolla on alkoholiongelma / väkivaltainen tai äkkipikainen luonne / joka ei osallistu kodin hoitoon / joka ajattelee, että elämä on kodin ja perheen ulkopuolella ts. harrastuksissa tms. jne. jne.?

JOKAINEN ON VARMAANKIN ITSE VALINNUT OSANSA?

ONKO JOKU PAKOTETTU AVIOLIITTOON JA HANKKIMAAN LAPSIA?

Ja please, ei sellaisia vastauksia, että: " eihän sitä voi tietää miten ihminen muuttuu..." tms. koska kyllä sen voi TIETÄÄ! Jokainen jolla on tuntosarvet varuillaan ja hoksottimet kohdillaan osaa vaistota myöskin niitä ääneen sanomattomia asioita. Eri asia on sitten se, jos ei riittävän ajoissa halua myöntää tosiasioita itselleen. Miksi siitä omasta virheestä pitäisi lasten maksaa hinta?

Ja toinen lukunsa ovat nämä " linkittäkää / antakaa tutkimusmateriaalia aiheesta - muuten en usko" - tyypit. Ihan oikeastiko joku siellä uskoo, että mielipahan määrää tai todellisia tuntemuksia on ylipäätään mahdollista luotettavasti tutkia niillä käytettävissä olevilla menetelmillä joita näihin sovelletaan? Laaditaan kyselykaavakkeita, otetaan iso otos avierolapsia ja LUULLAAN, että saadaan täysin totuudenmukaisia vastauksia -> empiirinen tutkimus. Onko kukaan koskaan kuullut siitä, että ikäviä asioita ei ehkä haluta edes tunnustaa itselle? Se, että ne tunnustaa ja alkaa työstämään läpi, on KIVULIAS PROSESSI, jonka vain murto-osa käy elämänsä aikana lävitse. Oletko kuullut koskaan sanaa / termiä defenssi? Defenssiä käytetään, kun halutaan suojella itseä joltakin kivuliaalta totuudelta - minä haluaisin saada linkkiä sellaiseen tutkimukseen tämän asian tiimoilta, missä on otettu (yhdessä psykologien kanssa) huomioon myöskin tämä asia.

t. 29

Sitä ei tiedä, miltä tuntuu, kun seurustelee tasapainoisen ja luotettavan ihmisen kanssa. Sitä voi olla niin raakile, ettei kertakaikkiaan osaa haistaa, että jotain on pielessä. Sitä voi kuvitella, että vika on omien korvien välissä.



Mut ainakin kasvatettiin aina etsimään vika itsestä, ei koskaan toisesta. Aina kasvatettiin myöntymään (kaikkeen) ja hyväksyin melkeinpä ihan kaiken, todella huonon kohtelun. Kuvittelin vain, että jos yritän olla oikein kiltti ja olen oikein fiksu, niin sitten " kaikki menee hyvin" .



Nyt kolmekymppisenä alan vähän avautua sille ajatukselle, että mullakin SAATTAA olla joku ihmisarvo. Vaikka ihan hemmetin omituiselta se kyllä tuntuu! Kun ajattelen syvällä sisimmässäni niin, että olen paha ihminen, huono ja tyhmä, enkä ansaitse yhtään mitään.



t. 33v nainen, jolla elämän ensimmäinen " normaali" parisuhde, viimeiset 8kk siis

Vierailija:

muusta kuin em. huume-, viina-, väkivaltasyistä, lapset asuvat omassa kodissaan ja vanhemmat vuorottelevat. Näin lapset, jotka eivät ole eroon syyllisiä, saavat pitää oman kotinsa, omat tavaransa, omat harrastuksensa ja kaverinsa ja eroon syylliset saavat sumplia omat kuvionsa niin kuin pystyvät. Näinhän mm. yksi avioero-oikeudenkäyntejä tuominnut jenkkituomari on toistuvasti päättänyt.

koska sitten talo/asunto on nimenomaan lasten ja vanhemmat ovat visiitillä. Itse en ainakaan tuntisi oloani mukavaksi, vaan lähinnä stressaantuneeksi, jos joutuisin vierailemaan jossain " lasten talossa" vuoroviikoin. En näe mahdolliseksi, että sellaisessa ratkaisussa lapsetkaan viihtyisivät.

Toki, jos vanhemmat ovat aivan poikkeuksellisen joustavia ja tehdään jotain aivan erityisiä ratkaisuja homman pyörittämiseksi, niin tulos voi olla toisenkinlainen.

Itse näen vaihtoehtona mieluiten sen, että vanhemmat jatkavat eloa sen verran lähellä yhteistä kotia, ettei ystäväpiiri/koulupiiri muutu. Ja että lapset voivat vaivatta tavata molempia vanhempia jatkossakin.

uusperheellisten palstoilla saa lukea siitä, kuinka uusperheeseen syntyvät lapset jäävät täysin äidin hoidettaviksi siinä, missä " alkuperäisen avioliiton lapset" ovat kunkkuina tunkiolla.



Koska koko ajan on NIIN huono omatunto menneestä avioerosta, pitää lapsille kompensoida ja hyvittää menetystä kaikin tavoin.



Näin siis varsinkin silloin, jos uusperheessä on miehellä lapsia edellisestä avioliitosta. Mies ei sopeudu " uusiin" lapsiinsa, vaan vain näiden ekasta avioliitosta olevien kanssa voidaan tehdä jotain kivaa, harrastaa tms. Nuorimmat ovat vain jotain uuden puolison ulokkeita, vähän kuin välttämättömiä pahoja.