Aikuisilla on tolkuttoman huono käsitys siitä, mitä avioero/vanhempien ero lapselle todellisuudessa merkitsee.

40:sen terapeutti:



toisinaan kumpikaan ei ole rakastuneita, toisinaan vain toinen puolisoista on rakastunut. Tunnetilat vaihtelevat, mutta toista pitää kunnioittaa, samoin hyväksyä se, ettei ylitsepursuava rakkauden tunne jatku ikuisuuksia.



50 vuotta avioliitossa olleelta ihmiseltä kysyttiin pitkän avioliiton salaisuutta, ja hänkin mainitsi juuri tuon saman asian.

Uusperheiden auvoa : tilastojen mukaan ensimmäisistä liitoista purkautuu n. puolet, mutta uusperheliitoista 3/4. Siinäpä on lapsille oikein ihanaa elämää,

vanhemmat säntäilee liitosta toiseen, ja kuviot käy aina vain vaikeammiksi.

Hauskaa lukea, kun täällä aina joku vaahtoaa milloin mistäkin faktoista. Oma mielipide on tällä palstalla aina lopullinen totuus, tutkittua tietoa ja biologinen totuus.



Eräs oikea fakta on, että suomalaisista erolapsista yksikään ei ole lentänyt avaruuteen. Tämä ilmeisesti todistaa, että suomalaisessa erolapsessa on jotain pahasti vialla.



Kun unohdetaan, ettei muutkaan suomalaiset ole tätä tehneet, niin tällä oikeallakin faktalla voidaan perustella kaikenlaista.



Johtava sosiaalityöntekijä R.Panttila on tehnyt julkaisun erolasten selviytymisestä ja onnellisuudesta vertailemalla oikeita tutkimuksia (Heikki Waris instituutti). Johtopäätös oli, että eniten lapsen onnellisuuteen eron jälkeen vaikuttaa eronneiden vanhempien välit. Sillä ei ollut väliä asutaanko yhden vai kahden kodin järjestelyssä, kunhan vanhempien välit olivta suurinpiirtein kunnossa. Sellaiset erolapset taas, jotka joutuivat katsomaan eronneiden vanhempien vihanpitoa ja toimimaan viestinviejiä vanhempien välillä, kärsivät huomattavasti siit äriippumatta asuivatko tasan molempien vanhempien luona vai pääasiassa vaan toisen luona.



Noin puolet avioliitoista päätyy eroon. Siellä on varmasti turhia eroja, mutta kuten täällä on jo todettu, monesti varmasti yhtä turhista syistä on alunperin menty yhteen ja hankittu lapsia.



Se, että ap tai joku muu fanaatikko täällä on valmis sietämään puolisoltaan jatkuvaa kylmyyttä ja henkistä väkivaltaa eroamatta(vaikkei alkoholiongelmia tai fyysistä väkivaltaa olisi), ei tarkoita sitä että siksi se on oikea ratkaisu kaikille.



Lapselle vanhempien eroaminen voi myös tarkoittaa sitä, että syntyy yksi tai kaksi uutta kotia, joissa vanhemmilla on uusi toimiva suhde ja kaikilla hyvä olla. Jokainen eronnut ei vaihda uusiakaan kumppaneita kuin sukkia.



Kun te näitä faktojanne täällä esitätte, niin laittakaa nyt saman tien siihen aina mukaan se tutkimus tai julkaisu, jotta muut voivat ottaa sihen kantaa faktana eikä teidän mielipiteenänne.

32!

Kovin vähän löysit noita syitä. Ihanaa, jos elämä on niin auvoista, ettei monista muista syistä ole edes tietoa... henkinen väkivalta, taloudellinen väkivältä.... jne onhan noita syitä. Mutta hyvä, jos kaikkien ei tarvitse niitä kohdata. Lapsista puhumattakaan.

nimim yksinhuoltaja, jonka lapset pärjää loistavasti, jos mittareina käytetään kouluarvosanoja, sosiaalisuutta, kavereiden määrää, harrastuksissa pärjääämistä

Vierailija:

1. Viina ja/tai huumeet: mies/vaimo ryyppää tai pössyttelee

aivonsa narikkaan joka viikko, eikä tunnusta ongelmaansa, eikä

yritä hakea apua

2. Nyrkki: mies (tai vaimo) hakkaa puolisoa ja/tai lapsia

3. Uusi petikumppani: mies/vaimo löytää uuden sängyn

lämmittäjän, eikä aio luopua uudesta ja mielestään paremmasta

tai tekee syrjähyppyjä jatkuvasti (eli on krooninen pettäjä)

Kaikki muista syistä johtuvat erot ovat turhia. Mikä sekin

syy on, että kasvoimme erilleen? Jokainen ihminen kasvaa

henkisesti ja muuttuu koko ajan. Välillä vieraannutaan, sitten

taas löydetään yhteinen sävel.

Parisuhde vaatii työtä, eikä rakastaminen ole aina helppoa.

Kaikissa ihmisissä on vikoja. Kukaan ei ole täydellinen.

Se on vain hyväksyttävä. Hetken huumassa ei pitäisi

tehdä harkitsemattomia tekoja, joita katuu sitten myöhemmin.

olen lapsi joka on kokenut tavallaan kaksi avioeroa vanhemmiltaa. Äitini erosi biologisesta isästäni kun oli 1 vuotta vanha. Se oli hienointa mitä äitini on koskaan minun puolestani tehnyt, sillä biologinen isä ei olisi ollut isäksi sopiva. Äitini meni uusiin naimisiin ja tämä uusi mies sitten adoptoi minut kun olin 6 vuotta. Se oli myöskin hyvä, sillä pidin tätä äidin uutta miestä ainoana oikeana isänäni. Rakastin ja rakastan isääni hyvin paljon. Meidän perheessä ei ainakaan minulla (ei biologisella) ja muilla lapsilla ollut mitään eroa. Isä kohteli meitä kaikkia aivan samanlailla.



Isäni kuoli ollessani 13-vuotta. Sen jälkeen äitini meni uusiin naimisiin ja sai isäpuoleni kanssa yhteisen lapsen. Heidän lapsi on meidän perheen iltatähti jota me kaikki äidin ja isäpuolen aikaisemmista liitoista olevat lapset rakastamme kilpaa :) Olemme kaikki yksi suuri perhe. Käymme koko porukka yhdessä ulkomailla. Äiti ja äidin 5 omaa lasta, isäpuoli ja sen 2 omaa lasta, sekä tämä iltatähti. Eli meillä on kunnon seurua matkoilla ja jouluna. Ja kyllä se on ihanaa! Harvalla on näin paljon siskoja ja veljiä.



Itse en erottele sisaruksiani puolikkaisiin tai kokonaisiin. Ainoastaan isäpuolen entisessä liitossa syntyneet (nyt siis aikuiset) lapset ovat minulle velipuoli ja siskopuoli. Toki minäkin toivon, että oma lapseni saa elää molempien vanhempiensa kanssa isoksi asti, mutta voin myös kokemuskesta sanoa, että ei se lapsia millään tasolla vahingoita jos vanhemmat eroavat tai jostain muusta syystä ajautuvat erilleen. Se riippuu hyvin paljon siitä, että miten homman hoitaa!!! Ne aikuiset nimittäin!

t: itsekin eronnut, eikä koskaan sitä katunut

Mieheni on rempsahtanut huumeisiin, ja parin riidan päätteeksi on lyönytkin. Eli " pakko" olisi lähteä, muttei se muuta sitä tosiasiaa, että ero on lapsille kova paikka.

Isä jätti kaiken äidille, ei tehnyt yhtään mitään kotona, makasi vaan sohvalla ja kävi harrastamassa. Äiti vietti kaiken ajan siivoten isän lattioille heittämiä sukkia, laittaen ruokaa, juosten kaupassa, siivoten, eikä hänellä ollut koskaa naikaa itselleen.

Vielä kun muutin pois kotoa sisarusten kanssa, äiti jäi kynnysmatoksi ja toimi isän kotiorjana. Joten en ole sitä mieltä että perhe on pidettävä kasassa jos mies on täysi kusipää. Ainoa hyvä asia mitä mun isä koskaan perheen tai vaimonsa eteen teki, oli se että se meni kuolemaan pois.

Vierailija:

Itse olen sitä mieltä että perhe on pidettävä kasassa vaikka puolison pärstä kyllästyttäisi, seksi ei sujuisi, oman ajan puute ahdistaisi, mies olisi ajattelematon törppö joka tukahduttaa henkisen kasvun eikä vie edes likaisia sukkiaan pyykkikoriin, intohimoinen rakkaus olisi kuollut, ja työpaikan Jaska olisi varmasti tuhat kertaa ihanampi.

Sen sijaan väkivalta ja päihdeongelmat ovat mielestäni eron paikka, sillä perheessä kenenkään ei kuulu pelätä. Tosin niihinkin voi ja pitää ensin edes yrittää hakea apua.

Vierailija:

Siis ap oletko sitä mieltä, että perhe on pidettävä kasassa viis siitä, että mies ryyppää, hyppää vieraissa ja vielä pistää turpaan vaimoaan ja lapsiaan?

Mun vanhempani erosivat 20 vuoden liiton jälkeen, ja musta se oli ihan hyvä, koska eivät niin selkeästi olleet millään lailla sopivia toisilleen. Eli yksi plussa avioerolle.



Ja sitten ne miinukset: Elämää avioeron jälkeen lapsen näkökulmasta:

-liian varhaista aikuistumista, koska piti olla kypsä silloin kun vanhemmat eivät sitä olleet.

-isän uhkaavaa alkoholisoitumista ja yksinäisyyttä oli rankka katsella.

-" Koti" , sellaisena kuin se oli äidin siellä vielä asuessa, lakkasi olemasta. Huomaan etsiväni vieläkin Kotia.

-Kumpikin aikanaan löysivät uudet puolisot, jotka eivät tietenkään tulleet toimeen toistensa tai minun vanhempieni kanssa, joten kaikki perhejuhlat joudutaan edelleen sumplimaan monen päivän fiestoiksi, kun kaikki papat ja mummot eivät mahdu saman katon alle.

-pinnan alla kytevät ristiriidat nyt lastenlapsista: kuka näkee heitä eniten, miksi yhtä puolimummoa sanotaan mummoksi, mutta puolipappaa ei papaksi (ei ole lapselle läheinen), kenet ehditään nähdä minäkin juhlapyhänä jne.

-ja sama lasten puolelta: miksi pappa huomioi ottolapsiaan enemmän kuin omiaan (asuivat pidempään kotona) jne.



Eli kaikessa me lapset joudutaan edelleen suhteuttamaan elämäämme siihen, että vanhempamme päättivät erota. Joskus kadehdin miestäni, jolla on ehjä perhe, eikä mitään sompailua jouduta onneksi sillä suunnalla tekemään.



Sitä haluan vielä korostaa, että minun vanhempieni avioero oli hyvin siisti, sivistynyt ja lapset huomioon ottava. Lisäksi olimme sen verran jo vanhoja, että pystyimme itse valitsemaan, kenen luona asuimme ja minkä verran toista vanhempaa näimme. Isä- ja äitipuoliin välit ovat myös hyvät. Miten pärjäävät lapset niissä tilanteissa, joissa vanhemmat riitelevät, rajoittavat lasta näkemästä toista vanhempaa, puhuvat pahaa toisistaan selän takana?



Kuten aiemmatkin vastaajat, ymmärrän kyllä, jos avioeroon on kunnollinen syy. Mutta en ymmärrä sitä, että nykyään erotaan lasten ollessa pieniä, koska " en enää tykkää" . Avioliiton onnistuminen tulisi punnita kymmenissä vuosissa, ei vuosissa!!! On turha selittää, että ajattelee lapsen parasta, jos oikeasti haluaa vaan seikkailua ja hurmosta itselleen.

Olen kanssasi samaa mieltä, että uusperheissä käy juuri niin kuin kuvasit. Kun syntyy uusi lapsi/lapsia uuden ihmisen kanssa, unohtuu jo eletty elämä. Tämä on niin väärin. Vaikka joku täälläkin väitti, että kaikki ovat samanarvoisia, niin se ei pidä paikkaansa. Asia on juuri niin kuin kirjoitit.



Todella ikävää, että isäsi ei ole pitänyt puoliaan ja rakentanut suhdetta edelleen ensimmäisen liiton lapsiin. Minua pistää nämä asiat vihaksi, vaikka en itse olekaan kuin avioeroperheestä. Vanhemmilla uudet suhteet, mutta ei lapsia enää niistä.



Opettajana paljon kuitenkin eriarvoisuutta nähnyt ja todella paljon harmitellut monen pienen ja isommankin puolesta ja todella huomannut myös sen, että nämä asiat tulevat eteen vielä aikuisiälläkin. Niin kuin itsekin kirjoitit, että nyt lapselapsillasi ei ole isoisää. Näin se vaan on, vieläkolmannessa polvessa tästä kärsitään. Jokaisen joka ryhtyy uusperheeseen, jossa hankitaan yhteisiä lapsia pitäisi miettiä miten aikoo homman hoitaa. Monikaan valitettavsti ei näitä mieti.



Hyvää joulumieltä sinulle ja perheellesi. Ehkä kokemuksesi vuoksi osaat antaa paljon rakkautta ja huolenpitoa omalle perheellesi.

koska onhan se kahteen kotiin sopeutuminen MUUTOS. Ja muutoksen yhteydessä on usein muutosvastarintaa.



Toki muutos voi joskus olla todella helpottavaakin, MUTTA jos avioeroa ennen on ollut helvetti irti, niin tuleehan lapsilla siihenkin joku REAKTIO.

Erosin, kun lapset olivat alle kaksivuotiaita. Eroon ei liittynyt viinaa, huumeita, väkivaltaa tai kolmansia osapuolia. Mies ei vain kestänytkään lapsiperheen arkea.



" Uusperhehelvettiä" lapseni ovat eläneet nyt 6 vuotta. Uudesta liitosta on yksi sisko, miehen " omia" lapsia ei ole. Meillä talous on yhteinen, lapsia kasvatetaan yhdessä ja kaikki ovat tasa-arvoisia. Ketään ei suosita toisen kustannuksella. Mies ei ikinä tule rakastamaan lapsiani kuin omiaan, mutta ei hänen tarvitsekaan. Hän ei myöskään pidä lapsiani kiusankappaleina tai menoeränä.



Minun lapseni eivät kärsi. He ovat tasapainoisia ja onnellisia lapsia, eivätkä he kaipaa isää asumaan saman katon alle. Eihän se isä tahdo heitä edes tavata...

sitä ei ihan oikeasti voi tietää. Ihmiset, joilla päässä viiraa, osaavat hyvin näytellä mukavaa muille. Kaikki isäni työkaverit, kaukaiset sukulaiset, hyvänpäivän tutut jne. pitävät häntä aivan mahtavana tyyppinä, hauskana seuramiehenä, luotettavana ja rauhallisena kaverina. Niin varmasti piti äitinikin ennen kuin meni hänen kanssaan naimisiin. Totuus on jotain aivan muuta. Vain äiti ja me lapset tiedämme totuuden. Isä on sadistinen ja väkivaltainen, kaikki pitää mennä hänen tahtonsa mukaan tai muuten... äitiä on pieksänyt vuosikaudet, meitä lapsia pyrkii alistamaan vieläkin vaikka olemme jo aikuisia. Isä ei edes juo viinaa, joten sekään ei selitä käytöstä. Ikävä kyllä minun vanhempani eivät eronneet, saimme kestää mykkäkouluja, mökötystä, huutoja ja tappeluita ties kuinka kauan. Itse en sitten enää kestänyt ja muutin omilleni 16-vuotiaana. Kerran yritin tuttavalle kertoa millainen isäni on mutta hän ei suostunut uskomaan, isänihän on niin lupsakka mies...

Vierailija:

Miksi te alunperin lähditte perustamaan perhettä ihmisen kanssa, jolla on alkoholiongelma / väkivaltainen tai äkkipikainen luonne / joka ei osallistu kodin hoitoon / joka ajattelee, että elämä on kodin ja perheen ulkopuolella ts. harrastuksissa tms. jne. jne.?

JOKAINEN ON VARMAANKIN ITSE VALINNUT OSANSA?

ONKO JOKU PAKOTETTU AVIOLIITTOON JA HANKKIMAAN LAPSIA?

Ja please, ei sellaisia vastauksia, että: " eihän sitä voi tietää miten ihminen muuttuu..." tms. koska kyllä sen voi TIETÄÄ! Jokainen jolla on tuntosarvet varuillaan ja hoksottimet kohdillaan osaa vaistota myöskin niitä ääneen sanomattomia asioita. Eri asia on sitten se, jos ei riittävän ajoissa halua myöntää tosiasioita itselleen. Miksi siitä omasta virheestä pitäisi lasten maksaa hinta?

Ja toinen lukunsa ovat nämä " linkittäkää / antakaa tutkimusmateriaalia aiheesta - muuten en usko" - tyypit. Ihan oikeastiko joku siellä uskoo, että mielipahan määrää tai todellisia tuntemuksia on ylipäätään mahdollista luotettavasti tutkia niillä käytettävissä olevilla menetelmillä joita näihin sovelletaan? Laaditaan kyselykaavakkeita, otetaan iso otos avierolapsia ja LUULLAAN, että saadaan täysin totuudenmukaisia vastauksia -> empiirinen tutkimus. Onko kukaan koskaan kuullut siitä, että ikäviä asioita ei ehkä haluta edes tunnustaa itselle? Se, että ne tunnustaa ja alkaa työstämään läpi, on KIVULIAS PROSESSI, jonka vain murto-osa käy elämänsä aikana lävitse. Oletko kuullut koskaan sanaa / termiä defenssi? Defenssiä käytetään, kun halutaan suojella itseä joltakin kivuliaalta totuudelta - minä haluaisin saada linkkiä sellaiseen tutkimukseen tämän asian tiimoilta, missä on otettu (yhdessä psykologien kanssa) huomioon myöskin tämä asia.

t. 29

Olen itse avioerolapsi. Vanhempieni avioliitto ei ollut mikään kamala, mutta muistan, kuinka äiti oli usein ihan rikki, kun isällä oli kaiken maailman naisia. Vanhempani erosivat, kun olin seitsemän eikä se ollut minusta mitenkään kamalaa. Toki siihen liittyi monenlaista ei niin kivaakin, mutta kun arki siitä tasoittui, olin ihan onnellinen lapsi. Meillä ei ollut mitenkään ankeaa äidin ja siskon kanssa kolmestaan. Äiti alkoi jossain vaiheessa seurustella uuden miehen kanssa ja tällä miehellä oli kaksi lasta. Uusperhe-elämä alkoi, kun olin yksitoista. Välillä isäpuoli ja tämän poika ärsyttivät ankarasti.Välillä taas kaikki oli ihan kivaa. Miehen tytär asui äitinsä kanssa ja tunteeni häntä kohtaan olivat varsin ristiriitaisia. Olimme toisaalta hyviä kavereita mutta toisaalta ilmassa oli molemminpuolista kateutta. Suhteet omaani isääni olivat ihan ok, mutta jossain vaiheessa teininä ne viilenivät, kun isä seurusteli naisen kanssa, jota ei juuri huvittanut olla miesystävänsä lasten kanssa tekemisissä.



Nyt olen yli kolmekymppinen ja tiedän kyllä, että olisin varmaan vähän erilainen ihminen, jos vanhempani eivät olisi eronneet. Mutta en tiedä, olisinko yhtään sen onnellisempi. Äidin miehen tytär on minulle nykyään läheisempi kuin oma siskoni ja siitä olen todella onnellinen, sillä harva ihminen ymmärtää minua yhtä hyvin kuin hän.



Olen itse tällä hetkellä eroamassa avioliitosta, jossa voisin kyllä jatkaa vain lasten takia mutta en halua. Tiedän kyllä, että avioero vaikuttaa lapsiini mutta niin vaikuttaa sekin, jos uhrautuvana olen vielä kymmenen vuotta väkisin naimisissa, sillä onnellinen ei tässä suhteessa ole.



Avioerotilanteessa ja sen jälkeen on aika ratkaisevaa se, kuinka aikuismaisesti vanhemmat sen hoitavat. On takuulla lapsen kannalta ihan hirveää, jos vanhemmat tappelevat katkerana lapsista ja haukkuvat toisiaan - tai toisaalta ovat välinpitämättömiä lapsia kohtaan ja menevät vain omia menojaan. Lasten asuminen ja tapaaminen täytyy järjestää lasten ehdoilla ja pitää huolta siitä, että lapsilla on turvallinen olla koko ajan.

Musta on uskomaton ajatustapa tuo, että lapset eivät kärsisi vanhempien erosta. Paljon. Ja idioottien syyllisyydentunteiston vanhempien naurettavaa selittelyä, että parempi lapsille näin kun katsella vanhempien riitelyä tai jokaisella on vain yksi elämä... Pläääää, plääää, pläää. Vanhemmat opetelkoon rakastamaan toisiaan ja hankkikoon vasta sitten lapsia kun ovat tästä varmoja.

vähemmän kiva kun joku sivulta heittelee mielipiteitä. Saahan niitä esittää, mutta samoin saa esittää vastakkaisen mielipiteen. Tämä viitaten näihin viimeisimpiin 22. 8 alkaen tulleisiin viesteihin.



Meillä on ero takana. Kyse kai oli pienemmän pahan valitsemisesta lasten kannalta. Olen aina yrittänyt olla läsnä fyysisesti ja henkisesti lapsilleni. Samaa toivoin isältään. Hän vain ei arjessa sitä toteuttanut, vaikka oli paikalla oli henkisesti poissa. Itse vajosin henkiseen uupumukseen ja reagoin fyysisesti avioliiton kurjuuteen, lapset näkivät kaiken viereltä.



Nyt voin mainiosti, olen juuri niin hyvä äiti lapsilleni kuin tahdonkin, luulen, että isänsä vähentyneestä ajasta lasten kanssa on tajunnut opetella parempaa henkistä läsnäoloa.

Ennen ja jälkeen eron, olen aika varma että tämä todella on lapsille parempi näin. Isänsä kanssa pitäydymme sivistyneissä väleissä, vaikka tilaisuuksia se ukkoruoja kyllä antoi, että voisi sortua haukkumaan ja sotajalalle.



Ja olisin kyllä lasten vuoksi ollut avioliitossa kyseisen miehen kanssa, koska mielestäni se olisi ollut lapsille parasta, rakkauden puutteesta huolimatta. Mutta miespä päätti toisin, on sula mahdottomuus roikkua henkilössä joka yrittää karistaa sua kaikin keinoin irti itsestään.

Jos sinä tietäisit että on olemassa väärä valinta niin tuskinpa sitä valitset.

Tuttavapariskuntani on jo useamman vuoden ollut avioeron partaalla, mutta aina ovat päättäneet kuitenkin yrittää. Nyt naispuolinen ystäväni on nyt päättänyt, että se on joko ero tai lapsi. Mies, joka ei haluaisi naista päästää pois, on pitkin hampain nyt luvannut että lapsi voidaan hankkia, vaikka ei itse lapsia haluaisikaan. Mitä olette mieltä?? Onko oikein, että hankitaan lapsi pelastamaan avioliitto, joka muutoin on jo aivan lopussa??



Omasta mielestäni tämä on aivan väärä asetelma lapsia varten, vaikka vauva muuttaakin paljon, niin ei se sentään loppuunkulutettua parisuhdetta välttämättä onnistu pelastamaan. Yritin ystävälleni ystävälliseen sävyyn vihjaista, että kannattaisi vielä miettiä asiaa tarkemmin, mutta kuulemma minä en ymmärrä häntä, sillä minulla itselläni on niitä lapsia. Kyllä minä sentään sen ymmärrän, millaista on vauvakuume, mutta mielestäni lapsia ei tulisi hankkia sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ensinnäkään niitä halua ja jonka kanssa eläminen on muutenkin hankalaa.



Ystävättäreni oli sitä mieltä, että jos avioliitto ei lapsesta huolimatta tunnu toimivan, niin voihan sitä sitten erota - ainakin on tullut kaikki keinot käytettyä. Mielestäni tämä on juuri niin väärä tapa ajatella asiaa, ehkä sitä itse vaistomaisesti ajattelee asioita omien lapsiensa kautta... Itse en ikimaailmassa lapsia edes harkitsisi tuollaisessa tilanteessa. Ensin parisuhde kuntoon ja sitten lapset, jos parisuhde ei toimi, niin uutta miestä kehiin vaan ;)



Ärsyttää!

Tein aikanaan päättötyön ko aiheesta. Kaikki aiheesta löytynyt tieto tuki sitä asiaa, että avioero voi olla monelle lapselle myös suuri helpotus: Perheväkivaltaa, vanhempien masennusta huonon parisuhteen takia tms vuoksi lapset kärsivät ihan valtavasti. Avioero voi olla monelle lapselle helpotus.



Aikuiset taas ovat vastuussa siitä, miten he käsittelevät eron lapsen kanssa. LApselle pitää tehdä selväksi ettei ero ollut hänen syy. Kaksi tasavertaista kotia voi myös olla lapselle suurempi onni, kuin se että vanhemmat tappelevat koko ajan.

vuoksi vaan yksilö vaatii oikeuden omaan onneensa. Joskus se onni voisi olla se yhteisönkin etu, eikä hetken ratkaisu. Mikä on sitten oikea tapa? En osaa sanoa, ehkä noiden välistä?

Se johtuu juuri siitä, että nyky-yhteiskunnassa ihmiset ovat niin hedonistisia (tavoittelevat vain omaa lyhyellä tähtäimellä olevaa nautintoaan), se taas johtuu siitä, että hyvinvointi yhteiskunnassa yleisesti vallitseva asenneilmapiiri ja mielipide tukee sitä toimintamallia, että " jokainen vain ajattelee omaa onnellisuuttaan" ja poukkoillessaan elämässään paikasta toiseen vain " toteuttaa itseään" .

Ratkaisuna tähän voisi olla se, että alettaisiin laajemmalti oivaltamaan se mitä seurauksia tällä ihmisten lyhytnäköisyydellä on / saattaa olla ja lähdetään systemaattisesti muuttamaan asenneilmapiiriä. Ylipäätään tutkittaisiin näitä asioita enemmän ja laajemmalti (--> millaista lapsen elämä uusperhekuvioissa todella on, sitä miten tärkeää lapselle on saada elää kumpaisenkin biologisen vanhempansa kanssa ja mitä seurauksia siitä lapselle on, että hän on ehjästä vs. rikkoutuneesta perheestä).