Aikuisilla on tolkuttoman huono käsitys siitä, mitä avioero/vanhempien ero lapselle todellisuudessa merkitsee.

edelleen pysty olemaan yhtäaikaa samassa tilassa ihmisiksi. Mieheni isä ja tämän uusi vaimo olivat kuitenkin jo uusperhettä perustaessaan päättäneet, että koska molemmilla on edellisistä liitoista lapsia, eivät hanki uusperheeseen yhteistä lasta ollakseen reiluja ja olemassa oleville. Minusta tämä on ollut todella hieno päätös.



Mieheni vanhempien liittoa ei olisi pelastanut mikään, mutta tekee pahaa katsoa vierestä, miten paljon miestäni vieläkin aikuisena ja jo perheen isänä sattuu, kun omat vanhempansa puhuvat pahaa toisistaan.



Joskus olen miehen äitipuolen kanssa puhunut vähän eroista ja sanoo, että jos jotain katuu niin sitä, että ajasta jolloin omat lapset olivat pieniä niin iso osa energiaa meni syrjähyppyihin, riitoihin ja omaisuuden jakoihin ja muuhun lasten lyhyttä lapsuutta pilaaviin asioihin.

elin vuosikaudet huonossa suhteessa, kun aattelin, että lapsi kyllä kärsisi erosta nii paljon. No sitten me erottiin, ja toki se on ollut lapselle rankkaa. Mutta puoli vuotta eron jälkeen hänet valittiin luokan hymypojaksi ja vajaan vuoden päästä luokan puheenjohtajaksi. Joten eipä tuo koulutyö, henkinen tasapaino, sosiaaliset suhteet ja kavereiden kanssa sopuisasti olo siitä näkyvästi kärsineet.

Miltäpä luulet isäpuolesi entisen liiton lapsista tuntuvan, kun te elätte heidän ja heidän lastenlastensa elämää?



Todellakaan avioero ei ole minulle mikään positiivinen asia. Isäni rahoittaa teidän perheenne elämää. Elää teidän kanssanne joulut ja muut. Minä olisin halunnut isän, joka olisi meidän lasten ja lapsiemme kanssa joulut. Mutta ei, te olette omineet hänet. Äitisi tietysti etunenässä. Ei isäni ole voinut puhtaasti valita, kumman perheen kanssa elää enemmän. Meidät on hylätty, vaikka kuin koittaisi tasapainotella kahden perheen väliä.



Ero voi sinin näkökulmastasi olla positiivinen asia. Minun näkökulmastani ei.



Terveisin lapsi isäpuolesi ekasta liitosta, joka viettää joulun yksin miehensä ja lapsensa kanssa - haaveillen vaan lapsilleen mummolajouluja. Koskaan ei tullut se aika, jolloin minun lapseni olisi saanut viettää pappansa kanssa jouluja. Meiltä puuttuu isovanhemmat.

Pitäisi ajatella niin, että kaikki on tapauskohtaista. Useimmiten on parempi erota kuin elää lasten kanssa helvetissä.

Joinain päivinä kun olen väsynyt, miehen rakkaus ärsyttää. Tämä myös toisin päin. Aina ei tunteet kohtaa.

Kun lapset olivat pieniä, olimme tosi väsyneitä ja minun rakauteni kohdistui suojelunomaisesti enemmän lapsiin. Emme jaksaneet harrastaa seksiä, emmekä paljon jutelleetkaan. Mutta me kai emme sen kummemmin ajatelleet asiaa vaan pidimme sitä luonnollisena siihen aikaan kuuluvana ilmiönä.

Se vaikea aika meni ohi kun saimme jälleen nukkua kunnolla ja lapsetkin alkoi pärjätä ilman jatkuvaa valvontaa.



Sanotaan, että ihminen rakastuu 3 kertaa elämänsä aikana. Ensin kiihkeä ensirakkaus, sitten rakkaus, missä saadaan lapset. kolmantena tasapainoinen aikuinen rakastuminen.

Minä olen ollut sitä mieltä, että tämän saman voi kokea myös yhden ja saman miehen kanssa.

Minä itse olen ap:n kanssa samaa mieltä. Nykyään erotaan liian helposti, ollan itsekkäitä eikä ajatella lapsia tai ajatellaan, että kyllä ne tämän kestää koska lapset ovat vahvoja.



Täällä on ollut muutamia aivan loistavia kirjoituksia! Olen täysin samaa mieltä sen henkilön kanssa, joka sanoi ettei se, että puolison naama tympii / seksielämä on kuollutta tms. ole syy erota. Mielestäni se kolmen kohdan lista syistä erota oli todella hyvä. Noin minäkin ajattelen.



Minua on jo useamman vuoden ajoittaisesti tympinyt puolisoni naamataulu, muusta kropasta puhumattakaan. Voi mennä puolikin vuotta ilman seksiä. En ole siis enää rakastunut mieheeni. Mutta hän on kuitenkin hyvä isä, hyvä kaveri ja hyvä ihminen. Minä olen hänet aikoinaan valinnut ja nyt siis makaan kuten petasin. Lapset ovat iloisia ja onnellisia, niin minä ja miehenikin aina silloin tällöin. Katsotaan millainen tilanne on sitten, kun lapset ovat aikuisia.

Ehdotit ap:lle: (en saanut tekstiä tähän siirrettyä kuin osittain)

jossa pohditaan ovatko ex-liiton lapset perhettä. Avaa varmaan silmäsi



Minä:

En ymmärrä sitä miksi se on niin vaikeata ymmärtää, että on paljon asioita jotka vaikuttavat ikäänkuin " pinnan alla" , ja näissä asioissa (jos missä!) osataan olla todella ulkokultaisia. Onko se edes kovin realistista olettaa, että joku tunnustaisi, että " kyllä meillä kohdellaan tahattomasti lapsia eriarvoisesti" - silti (mielestäni) se on sanomattakin aivan selvää, että niin tapahtuu. Ja olen sen itse kokenutkin.



KIITOS sinulle myös minun puolestani, joka kirjoitit teidän uusperhekuvioista avoimen rehellisesti (kerroit mm. miten ne ajat ovat teidän lempiaikojanne, kun miehen lapset ovat äidillään ja saatte olla " oman" perheenne parissa; pitkistä aamuista, yhteisistä retkistä jne.) Näinhän se juuri on - harva vain sanoo sen ääneen.



Minä todella uskon ja luulen, että tässä on hyvin pitkälti kysymys siitä, etteivät aikuiset halua myöntää tosiasioita itselleen. Vaatii voimia ja rohkeutta tehdä ratkaisuja / jopa uhrauksia lastensa hyvin voinnin vuoksi, eikä se ole koskaan helppoa. Houkutuksia on ja niitä tulee vastaan, ja se on niin helppoa antautua niiden vietäväksi. Tähän ne monien jalot ajatukset sortuvat, ja omia ratkaisuja pönkitetään uskottelemalla (jopa itselle) asioita, jotka eivät pidä paikkaansa.

muusta kuin em. huume-, viina-, väkivaltasyistä, lapset asuvat omassa kodissaan ja vanhemmat vuorottelevat. Näin lapset, jotka eivät ole eroon syyllisiä, saavat pitää oman kotinsa, omat tavaransa, omat harrastuksensa ja kaverinsa ja eroon syylliset saavat sumplia omat kuvionsa niin kuin pystyvät. Näinhän mm. yksi avioero-oikeudenkäyntejä tuominnut jenkkituomari on toistuvasti päättänyt.

tervetulleita isän uuteen perheeseen lapsenlapsinemme. Siksi emme sinne mene. Me emme tunkeudu kenekään jouluja pilaamaan. En ole mustasukkainen uusille lapsille, koska en heitä tunne. Rahallisesti en ole yhtään riippuvainen isästäni enkä myöskään henkisesti. Tilanne on se, että minulla ja lapsillani ei ole mitään yhteistä enää isäni kanssa. Hän ei - omasta raukkamaisuudestaan tietysti - voi käydä meillä ilman vaimoaan ja lapsiaan. Ja vaimo ei halua käydä meillä, koska ei tunne meitä. Olemme hänelle ilmeisesti vain jonkin sortin uhka. Ymmärrän isäni toiminnan, koska hänellä on vaara menettää vaimonsa, jos uhkaa hänen halujaan.



Kyllä minua aikuista ihmistä saa surettaa isäni menettäminen. Ja papan menettäminen lasten puolesta. Jos se sinusta on lapsellista, voin vain sanoa, että joudut käymään saman prosessin läpi, kun isäsi kuolee. Silloin on vain helpompi selittää lapsillekin, miksi lapsilla ei ole pappaa.



Tämä on minusta surullista. Minusta on surullista että perheille käy näin. Itse olet naiivi, jos et tajua, että ero on aina jollekin negatiivinen asia.



69

Vierailija:

...toisinaan kumpikaan ei ole rakastuneita, toisinaan vain toinen puolisoista on rakastunut. Tunnetilat vaihtelevat, mutta toista pitää kunnioittaa, samoin hyväksyä se, ettei ylitsepursuava rakkauden tunne jatku ikuisuuksia.

Näin olen aina itsekin ajatellut, mutta ikävä kyllä mieheni taitaa olla eri mieltä. Hän ei ole koskaan voinut sopeutua siihen, että alkuaikojen into on laantunut. Itse olisin ihan tyytyväinen näin, mutta mies syyttelee minua jatkuvasti rakkaudettomaksi jne.

Olen synnyttänyt hänelle kaksi lasta ja elättänyt häntä yhteensä kuusi vuotta hänen ollessaan opiskelijana ja työttömänä. Mutta mikään näin arkinen ei tyydytä häntä, vaan kaipaisi jotain enemmän. Itse en oikein tiedä mitä hän kaipaa, enkä pysty sitä antamaan. Eli saattaa olla meilläkin ero edessä :( .

ongelmat ja kaikki pahanolon tunteet ovat sallittuja eikä tabuja, niin varmaan uusperheestäkin voi selvitä hengissä.

uonossa parisuhteessa ja silti tuomitsevat eron lapselle huonoksi asiaksi.



Uusperheessä on omat kuvionsa, mutta niin on perheissä ylipäätään, eikä aina pysty erottamaan mikä johtuu uusperheydestä ja mikä siitä, että ylipäätään ollaan perhe ja on parisuhde.

Vierailija:

jos sinulla on noin vakavia mielenterveysongelmia, mene hoitoon. Et missään nimessä ole tasapainoinen äiti ,mikäli vaihtoehtosi lapselle ovat eronnut äiti tai kuollut äiti.

Käyn psykologilla. Muuttaako se mitään, sitä en tiedä.

selviytymiselle. Mutta ei se silti tarkoita, että kahden kodin välillä ramppaaminen olisi ihanteellinen vaihtoehto. Sekin on tosiasia, josta ei pääse mihinkään.

Haluan kertoa teille meidän keskustelustamme isäpuoleni kanssa joulun välipäivinä. Juttelimme juuri tästä samasta asiasta (eli, että vanhemmilla on sellainen käsitys, että avioerolapsilla menee todella hyvin ja ettei vanhempien eron kokemuksesta olisi lapselle haittaa) ja hän oli todellakin juuri tätä mieltä! " Ei se lapsen elämään vaikuta, jos hänestä kuitenkin edelleen välitetään ja turvallinen hoivasuhde jatkuu" .



Niin varmaan.



Yksi asia jonka olen ainakin huomannut, mihin se vaikuttaa (ja tästä pitäisi löytyä ihan tutkimustulostakin?), on se, että avioerolapsi eroaa itsekin helpommin / helposti aikuisena - koska se on se kotoa saatu malli. Itsekään en olisi voinut edes kuvitella avioituvani nyt aikuisena sellaisen miehen kanssa joka on myöskin rikkinäisestä kodista - enkä missään nimessä olisi uskaltanut tuoda lapsia sellaiseen tilanteeseen! Yhä vieläkin ajattelen, että avioero olisi suurin piirtein pahinta mitä minulle voisi tapahtua (nyt kun on lapsia, se mitä aikuiset ihmiset keskenään tekevät (ilman lapsia suhteessa!) on ihan eri asia). Minulta (niinkuin niin monelta muultakin avioerolapselta) puuttuu se perusturvallisuuden tunne siitä, että suhde kestää; vaikka järjellä ajattelisimme, että " tämä kestää" silti alitajuisesti kytee aina pieni pelko siitä ettei kestäkään - ja jokaisen riidan aikana (ainakin minulla) saattaa herätä ajatus siitä, että " onko tämä nyt tässä?" . Mieheni taas on ehjästä kodista, hänen vanhemmillaan on aivan ihanan lämmin, 36 vuotta kestänyt rakkauden täyteinen avioliitto - ja sen kyllä huomaa miehestäni =o). Hänellä on perustavaa laatua oleva turvallisuuden ja jatkuvuuden suhde meidän liitostamme, joka kantaa meitä yli karikkojen. Sen tunteen tahdon ennen kaikkea lapsillemme välittää, ja se on tärkeää!



Toivottavasti mahdollisimman moni eroa harkitseva (tai lapsia huonoon suhteeseen harkitseva!) lukee tämän aloituksen, ja ratkaisee viisaasti.



t. 29, joka pahoittelee piiiiiitkää sepustusta ;o)

En kuitenkaan usko, että siitä ei voisi päästä yli, jos

a) molemmat vanhemmat auttavat ja tukevat lasta

b) vanhemmat eivät hauku tai vähättele lapselle toisiaan, toistensa uusia puolisoita jne.

c) vanhemmat osaavat toimia lapsen parhaaksi ja sopia asioista, vaikka eivät eläkään parisuhteessa



Minä kuulun niihin, joiden mielestä on vain hyvä, ettei eroon enää liity sellaista häpeää ja musertavaa kaikenkattavaa elämän tuhoutumisen meininkiä kuin ehkä joskus 60-70-luvulla vielä. Se on suuri asia, mutta tarvitseekos iitä tehdä sen suurempi kuin se oikeasti on? Esim. jos lapsi jää asumaan entiseen kotiin ja pois muuttava vanhempi tapaa häntä tiheästi (niin, että välit säilyvät luontevina), lapsen kannalta loppujen lopuksi ei muutu kovin moni asia.



Ja jos uusperheisiinkin suhtauduttaisiin luontevammin, ne uudet sisaruksetkin todennäköisemmin olisivat lapselle iso ilo kuin uhka ja riippa (mitä tietysti sisarukset aina jonkun verran ovat toisilleen, normaalis isarkateus)

ok, mutta kun se vaan tuppaa olemaan niin, ettei se homma toimi. Varsinkin äitipuolille tuntuu olevan todella hankalaa niihin miehen ekan liiton lapsiin suhtautuminen. Tuttavapiirissä on pilvin pimein tapauksia, joissa loppujen lopuksi isä on käytännössä hylännyt - eli tapaa muutaman kerran vuodessa - ekan liiton lapset, koska lapset aiheutti liikaa vaikeuksia ja jännitteitä uudessa liitossa. Suurin osa miehistä toimii niin, että hylkää ekat lapsensa, jotta voi helpommin rakentaa uutta liittoaan. Sitä paitsi harva oikeasti haluaa olla suurperheen vanhempi ja jos kaikkien liittojen lapset on tiiviisti kuvioissa tulee helposti lapsiluvuksi 5-6 lasta. Miesten on helpompi sitten vaan luopua niistä ekoista lapsista ja leikkiä 2-3 lapsen ydinperhettä uuden vaimon kanssa.



Naisille tää on vaikeampaa, koska harva mies ottaa lasten lähivanhemmuutta nykyäänkään. Ja sikäli, nää myrkkyäitipuolet on kyllä niin hirveitä ihan sivusta seuratenkin, että harvan lapsen psyyke kestäis heidän kanssaan asumista.

Ja mielestäni juuri noinhan se asia on; uusperheisiin suhtaudutaan (nykyään) aivan luonnollisina " ilmiöinä" ja todella hyväksyvästi - ihan niinkuin niiden ongelmia jopa vähäteltäisiin (!?)



Itse olin lapsena isän luona myrkkyäitipuolen " kynsissä" ja äidin luona (pääasiallinen kotini) minulla oli muutama isäpuoli - nyt aikuisena molemmat vanhempani ovat eri ihmisten kanssa, kuin kasvaessani.



On se rankkaa, kun aikuiset vaihtuvat elämässä jatkuvasti; tulee sellainen tunne jo hyvin pienestä, ettei ihmissuhteisiin kannata panostaa ja etteivät ne kestä kuitenkaan, myös lapsen perusluottamus ja usko ylipäätään mihinkään pysyvään järkkyy (vaikka kuinka voisi molempiin vanhempiin luottaa eron jälkeen, he olisivat keskenään sovussa tms. mitä siellä joku ehdotteli). Onko tämä kaikki sen arvoista? Kuka haluaa tuottaa omalle lapselleen " juurettomuuden" tunteita tai horjuttaa hänen perusluottamustaan?



Pienisieluisia aikuisia riesana lapsilla, täytyy vain toivoa, että lapset ovat vahvoja ja kestävät sen kaiken - sekä PYSTYVÄT (ei aivan helppoa) toimimaan omassa elämässään toisin.

MUTTA tällä hetkellä lapsillani on kaksi vanhempaa, jotka arvostavat ja kunnioittavat toisiaan, ovat ystäviä jne. Jos emme olisi eronneet lapsemme olisivat joutuneet kärsimään jatkuvista riidoistamme. Voi olla, että riidat olisivat ajan myötä helpottaneet, mutta voi olla että ei.

Eron voi hoitaa hienostikkin! Meidän riidat päättyivät siihen, kun lusikat jaettiin kahtia.

Vanhempani erosivat, kun olin 5v. Ero oli helpotus, koska isäni pahoinpiteli äitiä. Silti olin lapsena ahdistunut ja peloissani, mutta se meni ohi. Opettajat laittoivat viestiä kouluaikoina äidille, että minua ei uskoisi avioero-lapseksi.

Pahimmat ongelmat alkoivatkin vasta, kun äiti meni uudelleen naimisiin. Aloitin silloin lukion. Kaikki vaikutti aluksi oikein hyvältä, olin tosi iloinen, että sain kaksi ihanaa pikkusiskoa. Mutta isäpuoleni todellinen luonne selvisi vasta, kun muutimme kaikki yhteen. Minua ja isäpuolen edellisestä liitosta olevaa tyttöä käytettiin suhteen pelinappuloina ja meihin kohdistettiin ja purettiin kaikki kiukku ym. Se oli todella kamalaa aikaa elämässäni ja muutinkin kotoa heti lukion jälkeen.

On myöskin selvää, että isän uusi vaimo ei pidä meitä " omina" lapsinaan. Kyllä se vaan on vaikeaa ottaa toisen lapsi " omakseen" ja rakastaa heitä ehdoitta. Tämä onkin syy, miksi itse en aio erota hepposin syin. Meidän liitto ei ole kamalan hyvä, olemme hyvin erilaisia, mutta väkivaltaa/alkoholiongelmia yms ei meillä ole. Aviossa pysytään viimeiseen asti lapsen vuoksi.



Kyllä vanhempien ero AINA tuntuu lapsista pahalta. Lapsilla on oikeus ehjään perheeseen, mutta tietty on tilanteita, joissa ero on ainoa vaihtoehto, kuten omilla vanhemmillanikin. Omasta mielestäni nykyään erotaan liian helposti ja ajatellaan vain omia haluja ja omia tunteita jne jne. Pitkäjänteisyys ja sisu tuntuu kadonneen ja kuvitellaan, että elämän pitää olla yhtä juhlaa koko ajan.