Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä on trauma? Minulle on tapahtunut vaikka mitä henkisesti raskasta, esim. olen hoitanut/vahtinut vaikeasti psykoottista perheenjäsentä, toimittanut hänet välillä sairaalaan, käynyt perheterapiassa hänen kanssaan, jne. En vain osaa ottaa niitä kokemuksia traumoina, vaan sellaisina vaikeina juttuina, joita nyt vaan joskus tapahtuu. Hänellä varmasti onkin traumoja edellisestä parisuhteesta yhden järkyttävän häiriintyneen miehen kanssa, mutta ajattelen näin, että en minä ala hänen puolestaan traumatisoitumaan, koska se tästä nyt vielä puuttuisi.
Kai minulla on jokin sellainen kyky vain huokaista ja nakella niskoja ja sitten vaan jatkaa elämää. Se lähinnä stressaa, jos ihmiset työntää väkisin sellaista tunnetilaa, että pitäisi olla enemmän poissa tolaltaan kuin mitä onkaan.
Trauma on sairaus. Siihen sairastuu osa niistä ihmisistä, jotka kokevat asioita, jotka ovat omiaan traumatisoimaan. Jonkun arvion mukaan noin kolmasosa traumatisoituu eli suurin osa ei. Sitten esim. lapsuusaikaisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä traumatisoituu isompi osa, muttei heistäkään kaikki.
Voit pitää itseäsi parempana, vahvempana tai fiksumpana. Minä pidän sinua onnekkaana.
On myös mahdollista, että tuo aktivoituu vielä joskus myöhemmin. Minäkin pystyin siirtämään lapsuustraumaa 30 vuotta.
Trauma ei ole sairaus, vaan trauma on seuraus jostakin fyysisestä tai psyykkisestä. Kun traumaa hoidetaan, pitää siis keskittyä siihen alkusyyhyn myös, ei ainoastaan sen aiheuttamaan seuraukseen eli sen taruman hoitoon.
Posttraumaattinen stressihäiriö on tautiluokituksessa ja sairaus. Kuten täsmensin seuraavassa viestissä, itse trauma ei ole sairaus, mutta siitä toipumattomuus on ja siitä tässä ketjussa keskustellaan.
Ei ole sairaus sairauden määritelmän mukaan.
Trauma on reaktio.
Trauma ei ole sairaalloinen reaktio, vaan terve reaktio. Terve reaktio voi olla vaikeakin, kuten trauma.
Väitän näin, sillä trauman syntymekanismissa ei ole mitään sairaalloista. Järkyttävistä asioista on tervettä järkyttyä ja mitä järkyttävämpi asia sitä enemmän siitä voi järkyttyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietin monesti sitä mitä täälläkin on sanottu eli pitäisi päästää kaikesta ikävästi irti. Näin järjellä ajatellen en itsekään enää vuosien jälkeen tahtoisi kirjoittaa tänne kuinka kärsin edelleen kaikesta kokemastani. En todellakaan haluaisi kuluttaa aikaani ja voimiani tähän kaikkeen.
Sitten hetken aikaa kaikki menee ihan ok. Kuitenkin niin, että esim vältän tilanteita mitkä muistuttavat siitä kaikesta tai vältän kaikkia sosiaalisia tilanteita mitä muutenkin on ihan hirveän vähän. Eli oikeastaan, vaikka koen elämäni olevan hetken ok niin elän silti ns "rajoitusten alla" ja oikeasti tuo kaikki vaikuttaa minuun. Sitten taas on huonoja aikoja jolloin tuo kaikki vaikuttaa vieläkin enemmän ja koen ahdistusta ja surua. Silloin elämäni on vieläkin vaikeampaa ja tuo näennäisesti kokemani ok vaihe peittyy siihen kaikkeen. Silti eihän elämäni ole tavallisen ihmisen näkökulmasta katsoen mitään normaalia edes parempana hetkenä. Ehkä se kaikki on vaan jokin selitys minulle itselleni, että kun kaikki menee paremmin niin hetken kaikki tuntuu helpommalta. Ei se silti kerro, että kaikki olisi kunnossa. Tämä on sellaista elämää kuitenkin mitä en olisi koskaan halunnut. Olen kokenut sen mitä olen, mutta en ehkä koskaan ole oikeasti hyväksynyt asiaa. Aluksi se kaikki meni siihen ns sumussa elämiseen ja yritin vaan unohtaa kaiken. Lopulta tuo sumu hälveni ja olen tajunnut kaiken yhä selvemmin. Se tuo sitten vihaa.
Nyt, kun mietin kaikkea niin toisaalta enhän minä koskaan halunnut luovuttaa. En koskaan ajatellut, että se kaikki tulee satuttamaan minua niin paljon ja että se vaikuttaa elämääni niin kauan. En koskaan halunnut antaa sellaisten ihmisten nujertaa minua niin paljon. Niin siinä vaan kävi. Toisaalta tiedänhän minä sen kuinka moni kokee paljon pahempaa ja että kokemani on hyvin pientä monen vaikeuksiin nähden. Ymmärrän sen. Silti oikeastaan tuo kaikki on joka päivä mukana elämässäni ja siinä miten näen itseni. Kannan niitä asioita mukanani joka päivä. Se kaikki epäreiluus väsyttää. On vaikeaa kestää sitä kaikkea ja kun se kaikki ei ole loppunut vieläkään. Oikeastaan tuntuu, että tämä kaikki vie minut mukanaan ja en enää jaksa. Toisaalta, kun kirjoitan tänne niin tunnen myös suurta vihaa kaikesta. Kuinka minua on kohdeltu ja kaikesta vääryydestä. Alkaa miettiä sitä kaikkea ja mihin kaikki on johtanut.
Tunnen olevani vaan ihan yksin niin kuin olen hyvin pitkään ollutkin. Monesti se ajatus mielessä, että minun pitää nyt elää tämän kaiken kanssa ja minun pitää kestää. Ja että on vaan yksi elämä. Ei voi aloittaa alusta tai kokeilla uudestaan tiettyjä juttuja. Tämä elämä on vaan ainoa mikä on ja kun tuntuu ettei sen kanssa pärjää.
Traumatisoituneille on hyvin tyypillistä vähätellä kokemuksiaan. Siksikin on hölmöä lukea tästäkin ketjusta niitä "älä roiku menneessä" - tyylisiä kirjoituksia. Traumatisoituneet VÄHÄTTELEVÄT kokemuksiaan, ihan lähes poikkeuksetta.
Älä siis sinäkään syyllistä itseäsi siitä, jos et kykene ns.täysipainoiseen "normaaliin" elämään. Juju on siinä, että kannattaa pyrkiä etsimään itselle sopiva elämä, tarpeeksi miellyttävä. Se elämä voi olla hyvin erilainen kuin ns. keskiverron suomalaisen elämä, mitä ikinä se sitten nykyään onkaan. Halaus!
Vierailija kirjoitti:
Traumatisoituneille on hyvin tyypillistä vähätellä kokemuksiaan. Siksikin on hölmöä lukea tästäkin ketjusta niitä "älä roiku menneessä" - tyylisiä kirjoituksia. Traumatisoituneet VÄHÄTTELEVÄT kokemuksiaan, ihan lähes poikkeuksetta.
Älä siis sinäkään syyllistä itseäsi siitä, jos et kykene ns.täysipainoiseen "normaaliin" elämään. Juju on siinä, että kannattaa pyrkiä etsimään itselle sopiva elämä, tarpeeksi miellyttävä. Se elämä voi olla hyvin erilainen kuin ns. keskiverron suomalaisen elämä, mitä ikinä se sitten nykyään onkaan. Halaus!
Kiitos sinulle viestistäsi. Ymmärrän mitä tarkoitat. Ei saisi vähätellä tätä kaikkea, kun vaikutus on ollut niin suuri. En oikeastaan itsekään sure sitä ettenkö pystyisi sellaiseen normaaliin elämään mistä kirjoitat. Enemmän minua surettaa se jos "rajoitan itseäni" tai jokin ikäviä muisto tai kokemus rajoittaa minua tai että näen itseni jotenkin niin huonossa valossa tai jotenkin epäonnistuneena etten meinaa kestää sitä. Tämä kaikki tuo surua ja en koe nauttivani tälläisestä elämästä. Joku toinen voi esim tykätä siitä ettei tapaa ihmisiä tai pitää elämäänsä hyvänä, vaikka on niitä rajoitteita. Itse taas esim kaipaan ihmisten seuraa kuitenkin ja suren sitä jos en esim uskalla tehdä jotain. Näin elämä kaventuu.
Täysipainoinen elämä voi toki olla monenlaista, mutta jos elämä ei tunnu omalta ja moni asia tuottaa surua niin sitä on vaikeaa hyväksyä. Itseään ei saisi nähdä kokoajan huonona tai hävetä itseään edes muiden puheiden yms takia. En myöskään pysty oikeastaan elämään onnellinen. Pienet asiat piristävät, mutta muuten se ei kanna pitkälle. Toki muutos on jokaisen itsensä käsissä. Ymmärrän senkin. Kiitos "halauksesta" myös.
On kyllä itsessään kauheaa, kun olen pitänyt taukoa tämän ketjun lukemisesta, ja taas on sillä välin tullut uusia kertomuksia, joissa kuvattujen kaltaisten asioiden kokemusasiantuntija olen tahtomattani.
Itse olen tavallaan viime aikoina "kierosti" huomannut saavani apua juuri siitä, että omassa tapauksessa traumaoireet ilmaantuvat välillä ihan jostain tosi tavallisesta jokapäiväisestä tilanteesta. Sellaisesta jossa se oireiden aiheuttaja ei todellakaan mitenkään voi tietää mitä aiheuttaa minulle.
Vanhemmat esim. yleensä puhuttelivat minua etunimelläni. Jos isä sanoi "tuuppa (etunimi) käymään täällä", niin hän halusi näyttää minulle jonkin hauskan jutun, tai kysyä mielipidettäni jostain, tai kyse oli muusta vastaavasta myönteisestä tai neutraalista asiasta. Mutta aina joskus isä käyttikin sanaa "poika", joka tarkoitti aina minua, koska olin hänen ainoa poikansa. Se sana tiesi poikkeuksetta huonoa. Jos olin tehnyt jotain kiellettyä hölmöilyä, tai vaikka saanut kokeesta huonon numeron tai vastaavaa, niin isä sanoi näissä tilanteissa aina "poika tänne näin". Silloin menin aina jo valmiiksi itkuiseksi, koska tiedossa oli aina vähintään rähjäystä ja nälvintää, mahdollisesti tukistamista tai luunappia tai arestiin omaan huoneeseen joutumista. Tai pahimmillaan isällä oli valmiiksi vyö kädessä ja lyhyen puhuttelun jälkeen sain piiskaa.
Pystyn kyllä lukemaan sanan "poika" tai kirjoittamaan sen, ja pystyn myös kuulemaan sen naisen äänellä sanottuna eikä siitä seuraa mitään. Mutta jos kuulen aikuisen miehen äänellä lähietäisyydeltä sanottuna "poika", saan paniikkikohtauksen jonka ohi menemistä saa joskus odottaa monta minuuttia. Kyyneleet nousee silmiin ja vatsaa vääntää, ihan kuin joskus tyyliin 10-vuotiaana.
No mitä sitten tarkoitin sillä että olen kierosti saanut apua. Sitä, että koska osaa näistä tällIaisista tilanteista ei tämän "arkisuutensa" takia voi mitenkään toivoa välttävänsä, koska ne aiheutuvat toisen ihmisen täysin viattomasta toiminnasta esim. jotain sanaa käyttämällä, niin olen ajatellut, että niitä muitakaan tilanteita ei sitten kannata etukäteen pelätä. Ne tulevat kun tulevat, ja sitten pitää vaan odottaa että ne menevät ohi, ja yrittää muistuttaa itselleen että ne menevät kuitenkin aina ohi. Se ei eroa mitenkään esimerkiksi jostain puhtaasti fyysisperäisistä kohtauksista, tarkoitan siis migreeniä tai jotain vastaavaa.
En mitenkään ole tarjoamassa tätä ratkaisuksi kenellekään muulle, eikä siitä varmaan kaikille olisikaan apua, tilanteet ja traumojen saamat muodot ovat eri ihmisillä niin erilaisia. Ketjun viestien lukemisesta vain tuli itselleni mielleyhtymiä jotka johtivat siihen että huomasin kirjoittavani tästä asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mietin monesti sitä mitä täälläkin on sanottu eli pitäisi päästää kaikesta ikävästi irti. Näin järjellä ajatellen en itsekään enää vuosien jälkeen tahtoisi kirjoittaa tänne kuinka kärsin edelleen kaikesta kokemastani. En todellakaan haluaisi kuluttaa aikaani ja voimiani tähän kaikkeen.
Sitten hetken aikaa kaikki menee ihan ok. Kuitenkin niin, että esim vältän tilanteita mitkä muistuttavat siitä kaikesta tai vältän kaikkia sosiaalisia tilanteita mitä muutenkin on ihan hirveän vähän. Eli oikeastaan, vaikka koen elämäni olevan hetken ok niin elän silti ns "rajoitusten alla" ja oikeasti tuo kaikki vaikuttaa minuun. Sitten taas on huonoja aikoja jolloin tuo kaikki vaikuttaa vieläkin enemmän ja koen ahdistusta ja surua. Silloin elämäni on vieläkin vaikeampaa ja tuo näennäisesti kokemani ok vaihe peittyy siihen kaikkeen. Silti eihän elämäni ole tavallisen ihmisen näkökulmasta katsoen mitään normaalia edes parempana hetkenä. Ehkä se kaikki on vaan jokin selitys minulle itselleni, että kun kaikki menee paremmin niin hetken kaikki tuntuu helpommalta. Ei se silti kerro, että kaikki olisi kunnossa. Tämä on sellaista elämää kuitenkin mitä en olisi koskaan halunnut. Olen kokenut sen mitä olen, mutta en ehkä koskaan ole oikeasti hyväksynyt asiaa. Aluksi se kaikki meni siihen ns sumussa elämiseen ja yritin vaan unohtaa kaiken. Lopulta tuo sumu hälveni ja olen tajunnut kaiken yhä selvemmin. Se tuo sitten vihaa.
Nyt, kun mietin kaikkea niin toisaalta enhän minä koskaan halunnut luovuttaa. En koskaan ajatellut, että se kaikki tulee satuttamaan minua niin paljon ja että se vaikuttaa elämääni niin kauan. En koskaan halunnut antaa sellaisten ihmisten nujertaa minua niin paljon. Niin siinä vaan kävi. Toisaalta tiedänhän minä sen kuinka moni kokee paljon pahempaa ja että kokemani on hyvin pientä monen vaikeuksiin nähden. Ymmärrän sen. Silti oikeastaan tuo kaikki on joka päivä mukana elämässäni ja siinä miten näen itseni. Kannan niitä asioita mukanani joka päivä. Se kaikki epäreiluus väsyttää. On vaikeaa kestää sitä kaikkea ja kun se kaikki ei ole loppunut vieläkään. Oikeastaan tuntuu, että tämä kaikki vie minut mukanaan ja en enää jaksa. Toisaalta, kun kirjoitan tänne niin tunnen myös suurta vihaa kaikesta. Kuinka minua on kohdeltu ja kaikesta vääryydestä. Alkaa miettiä sitä kaikkea ja mihin kaikki on johtanut.
Tunnen olevani vaan ihan yksin niin kuin olen hyvin pitkään ollutkin. Monesti se ajatus mielessä, että minun pitää nyt elää tämän kaiken kanssa ja minun pitää kestää. Ja että on vaan yksi elämä. Ei voi aloittaa alusta tai kokeilla uudestaan tiettyjä juttuja. Tämä elämä on vaan ainoa mikä on ja kun tuntuu ettei sen kanssa pärjää.
Yritin kanssa puoli elämää päästää irti, jättää huonot kokemukset taakse. Ei ne ja niiden vaikutukset mihinkään kadonneet mieltä vaivaamasta ja elämää hankaloittamasta, vaan jatkuvasti kului energiaa niiden pitämiseen käsivarren mitan päässä tietoisuudesta, kunnes ei enää jaksanut ja romahti, kerta toisensa jälkeen. Vasta niiden kokemusten kohtaamisen ja käsittelyn myötä ne ovat alkaneet pikkuhiljaa oikeasti ja luonnostaan jäädä taakse, kun niiltä on saanut rauhan ja oppinut uusia, terveempiä tapoja elää.
Minullakin on monia sanoja mitä ns pelkään koska ne liittyvät kokemuksiini. Tulee jokin asia elämästäni mieleen. Samoin kirjoitin jo joskus tänne kuinka oma nimeni on sellainen minkä kuuleminen jonkun sanomana on vaikea asia. Joillakin ihmisillä julkisuudessa on sama nimi ja sen kuuleminen esim tv:ssä on vaikeaa. Vieläkin vaikeampaa on tavallaan reagoida nimeeni jos joku ihminen esim kasvokkain sanoo sen. Olen tottunut siihen, että nimeeni liittyy pilkkaa ja jotain ikävää tai joku esim lyhentää sen, kun ei viitsi edes sitä kokonaan lausua. Yleensä olen ollut myös nimetön ja ei nimeäni ole käytetty esim koulussa. Näin on vaikeaa reagoida siihen nyt aikuisena "normaalisti" tai puhumattakaan esitellä itseään, vaikka jotenkin inhoaa nimeään. Ei sen nimen takia vaan kaiken siihen liittyvän ikävän jutun vuoksi. Tähän voisi vielä liittää kaikki kokemukset yms mitä tähän kaikkeen liittyy. Moni ei ehkä mieti tälläisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minullakin on monia sanoja mitä ns pelkään koska ne liittyvät kokemuksiini. Tulee jokin asia elämästäni mieleen. Samoin kirjoitin jo joskus tänne kuinka oma nimeni on sellainen minkä kuuleminen jonkun sanomana on vaikea asia. Joillakin ihmisillä julkisuudessa on sama nimi ja sen kuuleminen esim tv:ssä on vaikeaa. Vieläkin vaikeampaa on tavallaan reagoida nimeeni jos joku ihminen esim kasvokkain sanoo sen. Olen tottunut siihen, että nimeeni liittyy pilkkaa ja jotain ikävää tai joku esim lyhentää sen, kun ei viitsi edes sitä kokonaan lausua. Yleensä olen ollut myös nimetön ja ei nimeäni ole käytetty esim koulussa. Näin on vaikeaa reagoida siihen nyt aikuisena "normaalisti" tai puhumattakaan esitellä itseään, vaikka jotenkin inhoaa nimeään. Ei sen nimen takia vaan kaiken siihen liittyvän ikävän jutun vuoksi. Tähän voisi vielä liittää kaikki kokemukset yms mitä tähän kaikkeen liittyy. Moni ei ehkä mieti tälläisiä.
Sinun kannattaisi varmaan vaihtaa nimesi.
Suosittelen kirjaa: Kun tiikeri herää, trauma ja toipuminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa hyvä ketju! (En lukenut kokonaan...) Tuntuu, että kulttuurissamme pitäisi lisätä traumatietoisuutta, sitä, miten traumat vaikuttavat ihan kaikkeen. Olisi helpompaa kaikilla, niin meillä traumatisoituneilla kuin lähellämme elävillä. Traumatisoituminen on hyvin yleistä, tietysti vakavuus ja elämää haittaavuus vaihtelee voimakkaastikin.
Itselläni on kyse vakavasti ja pitkäkestoisista lapsuuden traumoista. Tuntuu, että niiden takia on mennyt tärviölle elämä n. kolmekymppiseksi asti. Silloin pääsin taitavalle ja traumatietoiselle terapeutille, ja elämänlaatuni alkoi lopulta korjaantua. Tosin olen nähnyt myös muuten hyvin paljon vaivaa paranemiseni eteen... käynyt mm. erilaisissa hoidoissa (traumatietoinen osteopatia yms.), joogannut, meditoinut jne. mitkä ovat olleet terapian ohella hyvin tärkeitä.
Nyt alan olla jonkinlaisessa pisteessä, että elän jo varovaisesti enkä ole pelkkä haamu joka juuri ja juuri selviää päivästä toiseen. On tämä vaikeaa silti, ja välillä tekisi mieli vain luovuttaa ja palata kaikenlaisiin välttelykeinoihin ja addiktioihin, joiden kanssa "selvisin" trauman kanssa vuosia. Ystäviä mulla ei ole, jotain tuttuja vain... työelämä tökkii ja pahasti, kun en vain luota yhtään itseeni tai siihen että mikään ikinä järjestyisi. Mutta on sentään harrastuksia ja ennen kaikkea omassa itsessä on jokin muuttunut siten, että koen eläväni ihan hyvää elämää ja voivani nauttia asioista.
Voimia kaikille trauman kanssa kamppaileville! Muistakaa, että koskaan ei ole myöhäistä!
Tämä oli minulle varmaan eka toivoa ja uskoa luova viesti, rehellinen ja hyvällä tavalla nöyrä, joten tämä oli helppoa uskoa.
Saako kysyä miten esimerkiksi päivittäin teit töitä itsesi ja ongelmien kanssa? Minä esim.pyrin tunnistamaan ja säätelemään tunteita; kirjoitan joka päivä päiväkirjaan, pyrin muuttamaan näkökulmia, olemaan armollinen, päästää irti. Silti oma paha oloni ei ole helpottanut yhtään ja joka yö ja aamu herään samoihin paniikkeihin ja katastrofiajatuksiin. Yritän suunnata ajatukseni myönteiseen. Nämä ei vaan kanna.
Trauma on usein kehossa, jolloin ajattelun muutos ei yksin auta. Trauma pitäisi purkaa kehosta somaattisin keinoin. Esim. somaattinen terapia, jossa käytetään kosketusta, TRE, jooga yhdistettynä terapiaan, tanssi, hieronta, akupunktio voivat auttaa. EMDR saattaisi myös toimia. Ja ei tarvitse tehdä näitä kaikkia, kokeile vain jotain ensin.
Olen miettinyt tuota kehoa ja samaa mieltä, mutta myös tunnetta. Trauma on syntynyt tinnevajeessa tai väärien tunteiden alla. Pitäisikö saada oikea tunneyhteys, että trauma oikenisi ja tulisi turvallinen olo.
Tämä biisi sopii tämän päivän ajatuksiini. Alkuperäinen on myös hyvä, mutta löytyi tämä cover. Oikeastaan mietin aina miten vointini kanssa menee. Ehkä alussa olin turta jotenkin. Nyt tunteet liikaakin mukana. Sekin väsyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen selvinnyt traumoista hyväksymällä tosiasiat. Tosin mulla on ollut elämässä ihan hyvääkin ja olen keskittynyt niiden muisteluun ja nykyhetkeen. Olen Keski-ikäinen ja nyt elämä jo helpompaa.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen selvinnyt traumoista hyväksymällä tosiasiat. Tosin mulla on ollut elämässä ihan hyvääkin ja olen keskittynyt niiden muisteluun ja nykyhetkeen. Olen Keski-ikäinen ja nyt elämä jo helpompaa.
Onko sinulla läheinen ihminen tai ihmisiä? Jos ei ole, miten onnistuit?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.
Minulla oli väkivaltainen lapsuus. Minua nöyryytettiin lyömällä, pahoinpitelyjä, henkinen väkivalta, minut alistettiin, en ollut mitään. Tämän lisäksi seksuaalista hyväksi käyttöä. Elämässäni oli kaksi ihmistä, jotka rakastivat ehdoitta, mummu ja pappa.
Elämä potki päähän. Esikoisen syntymän jälkeen hakeuduin pitkäkestoiseen psykoterapiaan. Tässä olen eheytyneenä. Varjoja on, en anna niiden ohjata elämääni.
Avioliittoa 16v, uusperhe, 4 lasta, yksi lapsenlapsi, sijaisvanhempi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä on trauma? Minulle on tapahtunut vaikka mitä henkisesti raskasta, esim. olen hoitanut/vahtinut vaikeasti psykoottista perheenjäsentä, toimittanut hänet välillä sairaalaan, käynyt perheterapiassa hänen kanssaan, jne. En vain osaa ottaa niitä kokemuksia traumoina, vaan sellaisina vaikeina juttuina, joita nyt vaan joskus tapahtuu. Hänellä varmasti onkin traumoja edellisestä parisuhteesta yhden järkyttävän häiriintyneen miehen kanssa, mutta ajattelen näin, että en minä ala hänen puolestaan traumatisoitumaan, koska se tästä nyt vielä puuttuisi.
Kai minulla on jokin sellainen kyky vain huokaista ja nakella niskoja ja sitten vaan jatkaa elämää. Se lähinnä stressaa, jos ihmiset työntää väkisin sellaista tunnetilaa, että pitäisi olla enemmän poissa tolaltaan kuin mitä onkaan.
Trauma on sairaus. Siihen sairastuu osa niistä ihmisistä, jotka kokevat asioita, jotka ovat omiaan traumatisoimaan. Jonkun arvion mukaan noin kolmasosa traumatisoituu eli suurin osa ei. Sitten esim. lapsuusaikaisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä traumatisoituu isompi osa, muttei heistäkään kaikki.
Voit pitää itseäsi parempana, vahvempana tai fiksumpana. Minä pidän sinua onnekkaana.
On myös mahdollista, että tuo aktivoituu vielä joskus myöhemmin. Minäkin pystyin siirtämään lapsuustraumaa 30 vuotta.
Trauma ei ole sairaus, vaan trauma on seuraus jostakin fyysisestä tai psyykkisestä. Kun traumaa hoidetaan, pitää siis keskittyä siihen alkusyyhyn myös, ei ainoastaan sen aiheuttamaan seuraukseen eli sen taruman hoitoon.
Posttraumaattinen stressihäiriö on tautiluokituksessa ja sairaus. Kuten täsmensin seuraavassa viestissä, itse trauma ei ole sairaus, mutta siitä toipumattomuus on ja siitä tässä ketjussa keskustellaan.
Ei ole sairaus sairauden määritelmän mukaan.
Trauma on reaktio.
Trauma ei ole sairaalloinen reaktio, vaan terve reaktio. Terve reaktio voi olla vaikeakin, kuten trauma.
Väitän näin, sillä trauman syntymekanismissa ei ole mitään sairaalloista. Järkyttävistä asioista on tervettä järkyttyä ja mitä järkyttävämpi asia sitä enemmän siitä voi järkyttyä.
Terve ihminen ei traumatisoi ketään. Mieti esim. epävakaa persoonallisuus, narsistinen persoonallisuus, mitä tällaiset ihmiset saa toisessa aikaan, ennen kaikkea pienissä viattomissa lapsissa. Epävakaista pahinta on pedofilismi. Vieläkö väität, että traumassa ei ole mitään sairaalloista?!
Aika moni kohta osui ja upposi itsellä.
Eräässä ketjussa pohdittiin yhteisöllisyyttä aikuisena. Mietin itse olenko oikeastaan koskaan kokenut sellaista. Lapsuudessa oli muutamia ystäviä ja joissakin harrastuksissa kivoja ihmisiä, mutta mitään sen suurempaa isompaa joukkoa en ole koskaan omannut. Ei ole ollut paikkaa mihin olisin tavallaan kunnolla kuulunut. Lapsuusessa harrastuksissa oli myös ikäviä ihmisiä mukana. Oikeastaan jokaisessa harrastuksessa joku ikävä joka pilkkasi tai muuten huomaamattomasti sai muut puolelleen ja jäin vähän yksin sen jälkeen. Jotkut harrastukset olivat sen jälkeen vähän vaikeita paikkoja mennä.
Urheilussa mietin myös aina onko koskaan mahdollista saavuttaa sitä hetkeä, että koko joukkue on täysin samaa puuta jos sitä kaikkea miettii. Ehkä aikuisena tämä onnistuu, mutta lapsia ja nuoria ajattelen tässä. Toisaalta oma lajini oli yksilölaji. Siinäkin silti jokainen seura muodostaa tavallaan oman joukkueensa. Pitäisi olla yhtenäistä, mutta eihän se niin useinkaan mene vaan seuran jäsenet saattavat olla hyvinkin huonoissa väleissä. Siihen sitten yhdistyy vielä kilpailu toisiaan vastaan. Aiheuttaa monesti kateutta.
Sitten taas jos mietin yhteisöllisyyttä muuten kuin harrastusten kannalta niin eihän minulla siis ole ollut mitään porukkaa koskaan. Lapsuudessa tykkäsin itsekin pienemmästä ryhmästä ja rauhallisista leikeistä. En oikeastaan edes kaivannut sen enempää. Ehkä ymmärsin toisaalta myös sen, ettei minulla ollut paljonkaan ystäviä. Kyllä se välillä oli mielessä.
Jonkinlaista pientä kiusaamista oli varmaan alusta asti jos kouluvuosia miettii. Joskus enemmänkin ja jälkeenpäin sen on paremmin ymmärtänyt. Silloin ei tajunnut joitakin juttuja kuten vaikka sitä, että miten toisella luokalla oleva tiesi rikkoa yhden minun tavarani yms, kun ei edes tiennyt missä istuin. Hänen piti siis saada joltakin luokkalaiseltani tieto missä minun pulpettini on. Näin pystyin tekemään sen ja menemään luokkaan oikealle paikalle. Jälkeenpäin olen ollut melko varma kuka se oli, mutta silloin ei halunnut uskoa siihen, että joku luokasta tekisi niin. Tässäkin tapauksessa se tekijä selvisi, mutta ns käskyn antaja ei, vaikka olen päätelmissäni melko varma tekijästä. Tämä nyt vaan esimerkkinä ja en viitsi tarkemmin kirjoittaa.
Nuoruus meni itsellä sitten toisella a paikkakunnalla. Kiusattiin enemmän ja olin koko nuoruuteni yksin. En kokenut mitään yhteisöllisyyttä minnekään. Yksinäisyyskin oli paha asia ja mietin monesti, kuinka minä vaan olen jollakin luokalla, mutta en ole osa sitä mitenkään ja minun on vaan pakko tavallaan hyväksyä se. Joskus sitä yritti päästä mukaan. Ei oikein auttanut. Lopulta luovutin ja tavallaan alistuin olemaan yksin. Kuitenkin häveten sitä kaikkea. Siinä mielessä ymmärrän sen, että moni yrittää olla ikävässä seurassakin, että olisi edes joku. Tämä varsinkin nuoruudessa.
jatkuu
jatkoa
Myös ajatus siitä, että vielä aikuisena löytäisin jonkun paikan missä saisin kokea yhteisöllisyyttä on melko kaukainen. Ymmärrän sen, että moni onnistuu ja tietenkään esim mikään harrastus ei ole huono juttu ja moni saa kivoja kokemuksia. Silti, on hyvin vaikeaa ajatella kuuluvansa jonnekin niin paljon, että voisi oikeasti kokea olevansa samaa porukkaa. En tarkoita tätäkään ikävästi sanottuna, mutta itsellä on se ns yksinpärjäämisen asenne ja huono luottamus muihin yms pelkoja taustalla myös. Näin on vaikeaa nähdä itseään enää missään porukassa. Onhan monen hyvin erilaisen ihmisenkin kuin minä vaikeaa enää löytää edes ystäviä. Näin minunkin pitäisi edes löytää yksi ystävä ennenkuin alan miettiäkään mitään isompaa porukkaa.
Mietin vielä tähän loppuun, että huomaan sen miten moni on elänyt erilaista elämää kuin minä. Jos lähtökohtana on se, että kaipaa lapsuuden ja nuoruuden porukoita ja niiden vuosien yhteisöllisyyttä ja on tavallaan tottunut siihen niin se kaikki ajatus on taas aivan vieras minulle, kun en ole kokenut sellaista. Näin ei tavallaan ole niin paha yllätys se aikuisuuden yksinäisyys jos on jo tottunut aiemmin siihen. Toki onhan se asia monesti ikävä silti. Huomaan myös sen, että moni ehkä ahnehtii liikaa. Pitäisi iloita jos on edes joku ystävä ennenkuin kaipaa jotain isompaa porukkaa.
Toki ymmärrän todella miltä yhteisöllisyyden puuttuminen tuntuu ja tiedän sen kaiken kyllä. En halua todellakaan riistää muiltakaan porukoitaan jos minulla ei niitä ole. Mietin vaan hyvin erilaista taustaani. Samalla jos oikeasti ajattelee kaikkea niin enhän minä edes kaipaa niin paljon ihmisiä elämääni. Minulle riittäisi edes joku joka on ns minun puolellani ja voisin luottaa häneen tai että joskus voisin tuntea olevani hyväksytty. Pitkästi taas kerran.
Kylläpä ne juontaa juurensa jo varhaislapsuudesta, lapsuudesta ja nuoruudesta.
- kylmä, etäinen ja hyvin ankara yh äiti
- hylätyksi tulemisen tunteet
-rakkaudeton koti ja äitisuhde
- häpeä tuosta kaikesta edellisestä ja monesta muusta
- nuoruuden rakkaan pettäminen ja jättäminen 2x
Eiköhän tuossa ollut jo tarpeeksi siihen että en luota muihin ihmisiin, pelkään aina suhteissa tulevani jätetyksi enkä osaa olla rennosti ja luottavaisesti, enkä uskalla heittäytyä suhteeseen vaan olen aina kuin käsijarrupäällä.
Häpeän edelleen millon mitäkin asiaa ja tuo on rajoittanut elämääni enemmän kuin ehkä vieläkään 50v edes ymmärrän.
Päällisin puolin olen elänyt ihan ok elämän, hukuttanut itseni ehkä työhön josta nautin ja talouskin kunnossa, mutta tunnistan nuo traumatisoitunut osaksi elämääni.
Mulla syksy on alkanut vaikeissa merkeissä, kun mieleen on noussut kerralla paljon kivuliaita asioita. Tulevaisuuden pelko on kasvanut. Mutta kesään verrattuna en ole ihan yhtä levoton eli jollain tasolla pitäisi helpottaa. Koska se helpotus sitten alkaisi tuntumaan on yhä mysteeri.