Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vaikeaa kirjoittaa ajatuksia mitä tällä hetkellä mietin. Olo on jotenkin sellainen kyllästynyt. Tuntuu, että välillä olisi energiaa tehdä mitä vaan. Sitten kuitenkaan ei tee tai kokee sen kaiken liian vaikeaksi tai jopa turhaksi. Ehkä kaipaa muutosta, mutta ei silti tule tehtyä mitään sen eteen. Samalla moni asia silti jännittää ja en kestä epävarmuutta kovin hyvin. Samalla tiedän sen, että jos esim jätä ulkoilua vähemmälle niin se on huono juttu. Sitten taas itsellä varsinkin ulkoilun kanssa menee helposti yli. Olen tunteja ulkona ja vähän väkisinkin. Sitten ei ole ihme jos seuraavana päivänä ulkoilu kyllästyttää jos on ollut edellisenä sen yli 6 tuntia.

Toisaalta samalla mietin aina, että valitan vähän turhasta, kun moni pyörittää arkeaan hyvin esim töissä ollen. Itsellä on liikaakin aikaa ja välillä vaikka olen melko hyvä keksimään kaikkea niin se ei vaan riitä. Ehkä kaipaisi sellaista elämää missä olisin poissa kotoa enemmän. Nyt kun olen siellä aina niin lopulta se on vaan liikaa. Tuo sana koti on myös vähän vaikea. Minulla on asunto, mutta eihän sekään ole oikeastaan minun kotini sanan virallisessa merkityksessä. Satun vaan asumaan siellä ja muuten vaikka onhan se ihan ok ja nätillä paikalla niin se ei ole omani tai oikeastaan edes tunnu kodilta. Toki tähän vaikuttaa asuinpaikkani ja kokemukset täältä. Jos tämän voisi siirtää muualle niin ehkä koti tuntuisi erilaiselta. Joskus vähän ihmeissäni luen, kun joku kirjoittaa kodistaan. En ole lapsuuden jälkeen oikeastaan omannut paikkaa mistä olisin ihan täysin voinut sanoa, että se on kotini. Paljon juuri asuinpaikan yms vuoksi. Taloja, kun ei voi irrottaa ja siirtää muualle. Ainakaan suuremmassa mittakaavassa. Joskus ulkomailla tehtiin niin ja iso talo matkasi muualle. Olisi ollut hyvä vaihtoehto itsellekin. Tämä nyt vähän huumorin kera todettuna.

Loppuun vielä se, että yritän aina ajatelle ettei mikään tekeminen ole turhaa jos itse saan jotain iloa sen myötä. Oikeastaan pahinta on se olo, kun mikään ei huvita ja tuntuu, ettei millään ole väliä. Ehkä yksinäisyyskin lisää niitä ajatuksia. Paljon olen mennyt eteenpäin ajatuksella, että kun nyt saan pidettyä edes perusjutut kasassa. Se riittää johonkin, mutta samalla elämä on melko samoissa kuviossa pyörivää. Joku kirjoitti myös hyvin toisessa ketjussa, että kirjoittaa palstalle sen vuoksi niin paljon, kun on yksinäinen. Niin minäkin teen. Jos tulee jokin asia mieleen niin löydän itseni täältä jossakin vaiheessa.

Minulle taas on ollut todella tärkeää, että on koti, kun lapsuudessa oli muuttoja ja ruma koti ja laiminlyöntiä ja näkymättömäksi tekemistä.

Olen valinnut kodin ja sinne tulevat esineet tarkkaan ja pidän huolen, että siellä ei tapahdu ikäviä asioita. Toisaalta se on luolani, jossa koronan jälkeen ei ole juuri kukaan käynyt, mikä tuskin on

kovin terveellistä.

Kuuntelin videota CPTSD-oireesta hordaus ja miten ihmiset pitävät kiinni niistä risoista kamoista ja roskista. Ehkä olen ihan yhtä sairas, mutta vaan toisen äären tavalla. Olen todella kiinnikasvanut henkisesti kotiini ja siihen, että on koti.

Tuntuu, että on joku Tukholma-syndrooma traumatisoijaan. Onko kukaan muu kokenut samaa? Haluaisin hänet ulos mielestäni. Tiedän, että hän ei tule koskaan myöntämään mitään eikä pyytämään anteeksi eikä kantamaan vastuuta.

Vierailija kirjoitti:

YHYY YHYY TRAUMAT ON PILANNEET ELÄMÄN YHYYYY😫😩

Niin näköjään.

Hyvä video lapsuusoloista traumatisoituneille.

https://www.youtube.com/live/gc0vv5nlTKE?si=sazPSMIRgFThWOJk

Minulla ei oikein keskittymiskyky riitä noin pitkiin videoihin tällä hetkellä, vaikka vaikuttaakin mielenkiintoiselta. Pitää tallentaa muistiin tulevaa varten. Kiitos.

Olen pohtinut paljon ihmissuhteitani, joista olen ottanut etäisyyttä. Terapiassa opin tunnistamaan myös yhden kaltoinkohtelevan ystävyyden ja katkaisemaan vihdoin välit lopullisesti tähän "ystävään". Hän oli tunnekylmä ja passiivisaggressiivinen, petti monesti luottamukseni ja silti vain jatkoin vuosia tätä ystävyydeksi luulemaani suhdetta.

Olen myös riidellyt kymmenen vuoden sisällä kahden muun ystäväni kanssa, joista toisen kanssa katkesi välit enkä ole jaksanut korjata. Riitelin myös toisen sisarukseni kanssa, kun sain tarpeeksi siitä, että minun apuani kyllä käytetään, mutta ei lopulta edes kiitosta sanottu. Säätelyni petti kunnolla ja vuosien mielenpahoittamiseni pääsivät ilmoille. Sittemmin olemme korjanneet välimme.

Mietin oletteko te muut riidelleet läheistenne ja ystävienne kanssa? Oletteko katkaisseet välejä itseänne suojellaksenne? Oletteko alkaneet pitää paremmin puolianne? Tätä viimeisintä minä olen opetellut ja siitä varmaan riidatkin saaneet tuulta alleen.

Nyt olen tosi paljon yksin, koska voimavarat ei oikein riitä muihin kuin ihan lähimpiin ja parisuhteeseen ja vanhemmuuteen. Mutta olen alkanut kaivata osaa ystävistäni ja pelottaa alkaa uudelleen rakentaa näitä suhteita, jos en vaikka osaakaan pitää puoliani. Tuntuu nimittäin, että en osaa, en uskalla. Samalla mietin kuinkakohan moni näistä etäällä olevista ystävyyssuhteista on jo katkennut tai katkeaa, jos ne eivät kestä minun tarvetta "tauolle". En tiedä, hirveän ristiriitaiset fiilikset, kaipaan, mutta en jaksa. En tiedä mitä tehdä. Ei kai ole oikein valittaa yksinäisyyttäkään, jos itse ensin tarvitsin ja otin oman tilani. Yksinäisyydestä joka tapauksessa kärsin, mutta ei vain mitenkään riitä voimat nyt muuhun saati mihinkään uuteen. Joka tapauksessa olen kai syyttänyt itseäni ja "omituisuuttani" riitelyistä ystävien kanssa, olen pitänyt sitäkin omana viallisuutenani. Nyt olen alkanut miettiä onko asia kuitenkaan ihan näinkään ja kuuluuko riidat ystävyyssuhteisiinkin. Siis muillakin kuin meillä traumatisoituneilla. Sen kyllä tiedän, että tosi monet eivät vain uskalla sanoa mitään loukkaantumisestaan ym.ja asiat lakaistaan helposti maton alle ennemmin kuin otetaan puheeksi. Se on itsellenikin paljon riitelyä tutumpaa.

Mä olen lukenut tätä ketjua jonkin aikaa. Sellainen kysymys pyörii mielessä, että kun moni täällä toivoisi ystävyyttä ja minä myös, mutta samalla mulla on sellainen tunne, etten esimerkiksi jaksaisi monta täällä kirjoittelevaa ystävänä, vaan kaipaisin sellaista normaalia ja perusoptimistista mutta silti empaattista ystävää. Sellaista joka ei kuormita. Noh, sellaisillahan on jo ne normaalit ystävät eikä he kaipaa meidän kaltaisia, koska just kuormitetaan heitä. Niin että onko tälle edes ratkaisua, kun itsekään ei jakseta itsemme kaltaisia?

Olen toi edellisen viestin kirjoittaja ja heti voin todeta, että en mä ystäviäni näillä asioilla kuormita. Hoidan nämä terapiassa, psykan polin hoitajani kanssa ja tässä ketjussa. Ystävien kanssa, jos ja kun nyt enää ylipäänsä olen heidän kanssaan tekemisissä, puhun ihan normaaleista ja arkisista asioista. Ystäväni kyllä kaipaavat "terapointia" ja minäkin koen sen jatkuvana toimintana raskaaksi.

Vierailija kirjoitti:

Olen toi edellisen viestin kirjoittaja ja heti voin todeta, että en mä ystäviäni näillä asioilla kuormita. Hoidan nämä terapiassa, psykan polin hoitajani kanssa ja tässä ketjussa. Ystävien kanssa, jos ja kun nyt enää ylipäänsä olen heidän kanssaan tekemisissä, puhun ihan normaaleista ja arkisista asioista. Ystäväni kyllä kaipaavat "terapointia" ja minäkin koen sen jatkuvana toimintana raskaaksi.

Lisään tähän vielä, että koin lapsuudessani olevani "liikaa", joten varon aina, että en ole kenellekään "liikaa" tai muuten vaivaksi. Se kääntyy sitten itseriittoisuuden puolellekin välillä "en tarvitse keneltäkään mitään" -tyyliin.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei oikein keskittymiskyky riitä noin pitkiin videoihin tällä hetkellä, vaikka vaikuttaakin mielenkiintoiselta. Pitää tallentaa muistiin tulevaa varten. Kiitos.

Olen pohtinut paljon ihmissuhteitani, joista olen ottanut etäisyyttä. Terapiassa opin tunnistamaan myös yhden kaltoinkohtelevan ystävyyden ja katkaisemaan vihdoin välit lopullisesti tähän "ystävään". Hän oli tunnekylmä ja passiivisaggressiivinen, petti monesti luottamukseni ja silti vain jatkoin vuosia tätä ystävyydeksi luulemaani suhdetta.

Olen myös riidellyt kymmenen vuoden sisällä kahden muun ystäväni kanssa, joista toisen kanssa katkesi välit enkä ole jaksanut korjata. Riitelin myös toisen sisarukseni kanssa, kun sain tarpeeksi siitä, että minun apuani kyllä käytetään, mutta ei lopulta edes kiitosta sanottu. Säätelyni petti kunnolla ja vuosien mielenpahoittamiseni pääsivät ilmoille. Sittemmin olemme korjanneet välimme.

Mietin oletteko te muut riidelleet läheistenne ja ystävienne kanssa? Oletteko katkaisseet välejä itseänne suojellaksenne? Oletteko alkaneet pitää paremmin puolianne? Tätä viimeisintä minä olen opetellut ja siitä varmaan riidatkin saaneet tuulta alleen.

Nyt olen tosi paljon yksin, koska voimavarat ei oikein riitä muihin kuin ihan lähimpiin ja parisuhteeseen ja vanhemmuuteen. Mutta olen alkanut kaivata osaa ystävistäni ja pelottaa alkaa uudelleen rakentaa näitä suhteita, jos en vaikka osaakaan pitää puoliani. Tuntuu nimittäin, että en osaa, en uskalla. Samalla mietin kuinkakohan moni näistä etäällä olevista ystävyyssuhteista on jo katkennut tai katkeaa, jos ne eivät kestä minun tarvetta "tauolle". En tiedä, hirveän ristiriitaiset fiilikset, kaipaan, mutta en jaksa. En tiedä mitä tehdä. Ei kai ole oikein valittaa yksinäisyyttäkään, jos itse ensin tarvitsin ja otin oman tilani. Yksinäisyydestä joka tapauksessa kärsin, mutta ei vain mitenkään riitä voimat nyt muuhun saati mihinkään uuteen. Joka tapauksessa olen kai syyttänyt itseäni ja "omituisuuttani" riitelyistä ystävien kanssa, olen pitänyt sitäkin omana viallisuutenani. Nyt olen alkanut miettiä onko asia kuitenkaan ihan näinkään ja kuuluuko riidat ystävyyssuhteisiinkin. Siis muillakin kuin meillä traumatisoituneilla. Sen kyllä tiedän, että tosi monet eivät vain uskalla sanoa mitään loukkaantumisestaan ym.ja asiat lakaistaan helposti maton alle ennemmin kuin otetaan puheeksi. Se on itsellenikin paljon riitelyä tutumpaa.

Mulla on yks tosi herkkä ystävä, joka loukkaantuu jostain mitä sanon ehkä 50% tapaamisistamme. Aluksi ne tuli ihan puun takaa ne jutut ja ihan hädissäni pyytelin anteeksi ja mietin että miten olenkin niin ajattelematon ja huono ystävä. Mutta sitten huomasin, että hän loukkaantuu muillekin todella vähästä ja että kukaan muu ei loukkaannu mun sanomisista kuten hän. Eli "vika" on hänessä, ei minussa.

Olen tämän vuoksi etääntynyt hänestä. En vain enää jaksa jatkuvasti varoa seurassaan. Jos siis huomaat olevasi jokaisessa suhteessa se loukattu osapuoli niin kannattaa pohtia sitäkin mahdollisuutta, että olet yliherkkä. En tiedä voiko sille sitten tehdä mitään, mutta suurin osa ihmisistä ei jaksa kauaa jatkuvaa konfliktin uhkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei oikein keskittymiskyky riitä noin pitkiin videoihin tällä hetkellä, vaikka vaikuttaakin mielenkiintoiselta. Pitää tallentaa muistiin tulevaa varten. Kiitos.

Olen pohtinut paljon ihmissuhteitani, joista olen ottanut etäisyyttä. Terapiassa opin tunnistamaan myös yhden kaltoinkohtelevan ystävyyden ja katkaisemaan vihdoin välit lopullisesti tähän "ystävään". Hän oli tunnekylmä ja passiivisaggressiivinen, petti monesti luottamukseni ja silti vain jatkoin vuosia tätä ystävyydeksi luulemaani suhdetta.

Olen myös riidellyt kymmenen vuoden sisällä kahden muun ystäväni kanssa, joista toisen kanssa katkesi välit enkä ole jaksanut korjata. Riitelin myös toisen sisarukseni kanssa, kun sain tarpeeksi siitä, että minun apuani kyllä käytetään, mutta ei lopulta edes kiitosta sanottu. Säätelyni petti kunnolla ja vuosien mielenpahoittamiseni pääsivät ilmoille. Sittemmin olemme korjanneet välimme.

Mietin oletteko te muut riidelleet läheistenne ja ystävienne kanssa? Oletteko katkaisseet välejä itseänne suojellaksenne? Oletteko alkaneet pitää paremmin puolianne? Tätä viimeisintä minä olen opetellut ja siitä varmaan riidatkin saaneet tuulta alleen.

Nyt olen tosi paljon yksin, koska voimavarat ei oikein riitä muihin kuin ihan lähimpiin ja parisuhteeseen ja vanhemmuuteen. Mutta olen alkanut kaivata osaa ystävistäni ja pelottaa alkaa uudelleen rakentaa näitä suhteita, jos en vaikka osaakaan pitää puoliani. Tuntuu nimittäin, että en osaa, en uskalla. Samalla mietin kuinkakohan moni näistä etäällä olevista ystävyyssuhteista on jo katkennut tai katkeaa, jos ne eivät kestä minun tarvetta "tauolle". En tiedä, hirveän ristiriitaiset fiilikset, kaipaan, mutta en jaksa. En tiedä mitä tehdä. Ei kai ole oikein valittaa yksinäisyyttäkään, jos itse ensin tarvitsin ja otin oman tilani. Yksinäisyydestä joka tapauksessa kärsin, mutta ei vain mitenkään riitä voimat nyt muuhun saati mihinkään uuteen. Joka tapauksessa olen kai syyttänyt itseäni ja "omituisuuttani" riitelyistä ystävien kanssa, olen pitänyt sitäkin omana viallisuutenani. Nyt olen alkanut miettiä onko asia kuitenkaan ihan näinkään ja kuuluuko riidat ystävyyssuhteisiinkin. Siis muillakin kuin meillä traumatisoituneilla. Sen kyllä tiedän, että tosi monet eivät vain uskalla sanoa mitään loukkaantumisestaan ym.ja asiat lakaistaan helposti maton alle ennemmin kuin otetaan puheeksi. Se on itsellenikin paljon riitelyä tutumpaa.

Mulla on yks tosi herkkä ystävä, joka loukkaantuu jostain mitä sanon ehkä 50% tapaamisistamme. Aluksi ne tuli ihan puun takaa ne jutut ja ihan hädissäni pyytelin anteeksi ja mietin että miten olenkin niin ajattelematon ja huono ystävä. Mutta sitten huomasin, että hän loukkaantuu muillekin todella vähästä ja että kukaan muu ei loukkaannu mun sanomisista kuten hän. Eli "vika" on hänessä, ei minussa.

Olen tämän vuoksi etääntynyt hänestä. En vain enää jaksa jatkuvasti varoa seurassaan. Jos siis huomaat olevasi jokaisessa suhteessa se loukattu osapuoli niin kannattaa pohtia sitäkin mahdollisuutta, että olet yliherkkä. En tiedä voiko sille sitten tehdä mitään, mutta suurin osa ihmisistä ei jaksa kauaa jatkuvaa konfliktin uhkaa.

Ja jatkan vielä sen verran, että on mulla toki ollut "normaalienkin" ystävien kanssa joskus (harvoin) konflikteja tai on jäänyt joskus mietityttämään jokin mitä ovat sanoneet, mutta niistä on jotenkin päästy tosi nopeasti yli tai ne on kokonaan unohtuneet seuraavaan tapaamiseen mennessä. Niistä on voitu jopa laskea leikkiä! Tässä on auttanut varmasti sellainen perusluottamus, että tietää toisen tarkoittaneen hyvää tai ei ainakaan pahaa.

Tämä herkkä ystävä sen sijaan saattaa hautoa jotain sanomaani jopa vuosia ja sitten purkautuu miten se oli loukkaavaa tms. Ja hän on ollut siis ennen "normaali", tai niin luulin, mutta vasta terapiassa "oppinut" havaitsemaan nämä vääryydet ja puhumaan niistä (jatkuvasti).

Olen itsekin traumataustasta kärsivä ja ymmärrän ettei hän ole valinnut olla hankala, mutta se on vain mennyt jo yli.

Mä en ole sellainen. Jos joskus jostain loukkaannuin, annoin asian olla. Kuten kirjoitin, en osaa pitää puoliani. Enkä ole uskaltanut puhua mistään paitsi arkisista asioista ja ehkä miehiin liittyen enemmästäkin. Tämä johti siihen, että mun rajoja ei lopulta kunnioitettukaan ja siitä tuli riidat.

Tässä kannattaa ottaa huomioon, että olen jo vanhempi ja nuo kaksi ystävyyssuhdetta, joissa riita tuli, olivat jatkuneet siihen mennessä yli 20 vuotta riidatta. Lopulta vain mittani täyttyi ja tuli 1 riita kummankin kanssa. Yli kahdenkymmenen vuoden ystävyyssuhteessa sanoisin, että hyvin vähän. Olisi pitänyt tietenkin tajuta kirjoittaa tämäkin heti tuossa ensimmäisessä ystävyyksiä koskevassa viestissäni. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei oikein keskittymiskyky riitä noin pitkiin videoihin tällä hetkellä, vaikka vaikuttaakin mielenkiintoiselta. Pitää tallentaa muistiin tulevaa varten. Kiitos.

Olen pohtinut paljon ihmissuhteitani, joista olen ottanut etäisyyttä. Terapiassa opin tunnistamaan myös yhden kaltoinkohtelevan ystävyyden ja katkaisemaan vihdoin välit lopullisesti tähän "ystävään". Hän oli tunnekylmä ja passiivisaggressiivinen, petti monesti luottamukseni ja silti vain jatkoin vuosia tätä ystävyydeksi luulemaani suhdetta.

Olen myös riidellyt kymmenen vuoden sisällä kahden muun ystäväni kanssa, joista toisen kanssa katkesi välit enkä ole jaksanut korjata. Riitelin myös toisen sisarukseni kanssa, kun sain tarpeeksi siitä, että minun apuani kyllä käytetään, mutta ei lopulta edes kiitosta sanottu. Säätelyni petti kunnolla ja vuosien mielenpahoittamiseni pääsivät ilmoille. Sittemmin olemme korjanneet välimme.

Mietin oletteko te muut riidelleet läheistenne ja ystävienne kanssa? Oletteko katkaisseet välejä itseänne suojellaksenne? Oletteko alkaneet pitää paremmin puolianne? Tätä viimeisintä minä olen opetellut ja siitä varmaan riidatkin saaneet tuulta alleen.

Nyt olen tosi paljon yksin, koska voimavarat ei oikein riitä muihin kuin ihan lähimpiin ja parisuhteeseen ja vanhemmuuteen. Mutta olen alkanut kaivata osaa ystävistäni ja pelottaa alkaa uudelleen rakentaa näitä suhteita, jos en vaikka osaakaan pitää puoliani. Tuntuu nimittäin, että en osaa, en uskalla. Samalla mietin kuinkakohan moni näistä etäällä olevista ystävyyssuhteista on jo katkennut tai katkeaa, jos ne eivät kestä minun tarvetta "tauolle". En tiedä, hirveän ristiriitaiset fiilikset, kaipaan, mutta en jaksa. En tiedä mitä tehdä. Ei kai ole oikein valittaa yksinäisyyttäkään, jos itse ensin tarvitsin ja otin oman tilani. Yksinäisyydestä joka tapauksessa kärsin, mutta ei vain mitenkään riitä voimat nyt muuhun saati mihinkään uuteen. Joka tapauksessa olen kai syyttänyt itseäni ja "omituisuuttani" riitelyistä ystävien kanssa, olen pitänyt sitäkin omana viallisuutenani. Nyt olen alkanut miettiä onko asia kuitenkaan ihan näinkään ja kuuluuko riidat ystävyyssuhteisiinkin. Siis muillakin kuin meillä traumatisoituneilla. Sen kyllä tiedän, että tosi monet eivät vain uskalla sanoa mitään loukkaantumisestaan ym.ja asiat lakaistaan helposti maton alle ennemmin kuin otetaan puheeksi. Se on itsellenikin paljon riitelyä tutumpaa.

Mulla on yks tosi herkkä ystävä, joka loukkaantuu jostain mitä sanon ehkä 50% tapaamisistamme. Aluksi ne tuli ihan puun takaa ne jutut ja ihan hädissäni pyytelin anteeksi ja mietin että miten olenkin niin ajattelematon ja huono ystävä. Mutta sitten huomasin, että hän loukkaantuu muillekin todella vähästä ja että kukaan muu ei loukkaannu mun sanomisista kuten hän. Eli "vika" on hänessä, ei minussa.

Olen tämän vuoksi etääntynyt hänestä. En vain enää jaksa jatkuvasti varoa seurassaan. Jos siis huomaat olevasi jokaisessa suhteessa se loukattu osapuoli niin kannattaa pohtia sitäkin mahdollisuutta, että olet yliherkkä. En tiedä voiko sille sitten tehdä mitään, mutta suurin osa ihmisistä ei jaksa kauaa jatkuvaa konfliktin uhkaa.

Ja jatkan vielä sen verran, että on mulla toki ollut "normaalienkin" ystävien kanssa joskus (harvoin) konflikteja tai on jäänyt joskus mietityttämään jokin mitä ovat sanoneet, mutta niistä on jotenkin päästy tosi nopeasti yli tai ne on kokonaan unohtuneet seuraavaan tapaamiseen mennessä. Niistä on voitu jopa laskea leikkiä! Tässä on auttanut varmasti sellainen perusluottamus, että tietää toisen tarkoittaneen hyvää tai ei ainakaan pahaa.

Tämä herkkä ystävä sen sijaan saattaa hautoa jotain sanomaani jopa vuosia ja sitten purkautuu miten se oli loukkaavaa tms. Ja hän on ollut siis ennen "normaali", tai niin luulin, mutta vasta terapiassa "oppinut" havaitsemaan nämä vääryydet ja puhumaan niistä (jatkuvasti).

Olen itsekin traumataustasta kärsivä ja ymmärrän ettei hän ole valinnut olla hankala, mutta se on vain mennyt jo yli.

Hyvä tarkennus. Ystäväsi on saanut paljon rohkeutta terapiassaan, minulta tuollainen puuttuu. Toki en myöskään haluaisi olla sellainen, joka jatkuvasti puhuu jostain kuvaamasi kaltaisesta. Sellainen käy tosiaan kenelle vain raskaaksi.

Tosta on saanut aika montakin kertaa lukea tällä palstalla, että terapiassa olijat "pilaavat ystävyyssuhteet". Mielenkiintoinen syytös sinänsä eikä koskaan niin mustavalkoinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei oikein keskittymiskyky riitä noin pitkiin videoihin tällä hetkellä, vaikka vaikuttaakin mielenkiintoiselta. Pitää tallentaa muistiin tulevaa varten. Kiitos.

Olen pohtinut paljon ihmissuhteitani, joista olen ottanut etäisyyttä. Terapiassa opin tunnistamaan myös yhden kaltoinkohtelevan ystävyyden ja katkaisemaan vihdoin välit lopullisesti tähän "ystävään". Hän oli tunnekylmä ja passiivisaggressiivinen, petti monesti luottamukseni ja silti vain jatkoin vuosia tätä ystävyydeksi luulemaani suhdetta.

Olen myös riidellyt kymmenen vuoden sisällä kahden muun ystäväni kanssa, joista toisen kanssa katkesi välit enkä ole jaksanut korjata. Riitelin myös toisen sisarukseni kanssa, kun sain tarpeeksi siitä, että minun apuani kyllä käytetään, mutta ei lopulta edes kiitosta sanottu. Säätelyni petti kunnolla ja vuosien mielenpahoittamiseni pääsivät ilmoille. Sittemmin olemme korjanneet välimme.

Mietin oletteko te muut riidelleet läheistenne ja ystävienne kanssa? Oletteko katkaisseet välejä itseänne suojellaksenne? Oletteko alkaneet pitää paremmin puolianne? Tätä viimeisintä minä olen opetellut ja siitä varmaan riidatkin saaneet tuulta alleen.

Nyt olen tosi paljon yksin, koska voimavarat ei oikein riitä muihin kuin ihan lähimpiin ja parisuhteeseen ja vanhemmuuteen. Mutta olen alkanut kaivata osaa ystävistäni ja pelottaa alkaa uudelleen rakentaa näitä suhteita, jos en vaikka osaakaan pitää puoliani. Tuntuu nimittäin, että en osaa, en uskalla. Samalla mietin kuinkakohan moni näistä etäällä olevista ystävyyssuhteista on jo katkennut tai katkeaa, jos ne eivät kestä minun tarvetta "tauolle". En tiedä, hirveän ristiriitaiset fiilikset, kaipaan, mutta en jaksa. En tiedä mitä tehdä. Ei kai ole oikein valittaa yksinäisyyttäkään, jos itse ensin tarvitsin ja otin oman tilani. Yksinäisyydestä joka tapauksessa kärsin, mutta ei vain mitenkään riitä voimat nyt muuhun saati mihinkään uuteen. Joka tapauksessa olen kai syyttänyt itseäni ja "omituisuuttani" riitelyistä ystävien kanssa, olen pitänyt sitäkin omana viallisuutenani. Nyt olen alkanut miettiä onko asia kuitenkaan ihan näinkään ja kuuluuko riidat ystävyyssuhteisiinkin. Siis muillakin kuin meillä traumatisoituneilla. Sen kyllä tiedän, että tosi monet eivät vain uskalla sanoa mitään loukkaantumisestaan ym.ja asiat lakaistaan helposti maton alle ennemmin kuin otetaan puheeksi. Se on itsellenikin paljon riitelyä tutumpaa.

Mulla on yks tosi herkkä ystävä, joka loukkaantuu jostain mitä sanon ehkä 50% tapaamisistamme. Aluksi ne tuli ihan puun takaa ne jutut ja ihan hädissäni pyytelin anteeksi ja mietin että miten olenkin niin ajattelematon ja huono ystävä. Mutta sitten huomasin, että hän loukkaantuu muillekin todella vähästä ja että kukaan muu ei loukkaannu mun sanomisista kuten hän. Eli "vika" on hänessä, ei minussa.

Olen tämän vuoksi etääntynyt hänestä. En vain enää jaksa jatkuvasti varoa seurassaan. Jos siis huomaat olevasi jokaisessa suhteessa se loukattu osapuoli niin kannattaa pohtia sitäkin mahdollisuutta, että olet yliherkkä. En tiedä voiko sille sitten tehdä mitään, mutta suurin osa ihmisistä ei jaksa kauaa jatkuvaa konfliktin uhkaa.

Ja jatkan vielä sen verran, että on mulla toki ollut "normaalienkin" ystävien kanssa joskus (harvoin) konflikteja tai on jäänyt joskus mietityttämään jokin mitä ovat sanoneet, mutta niistä on jotenkin päästy tosi nopeasti yli tai ne on kokonaan unohtuneet seuraavaan tapaamiseen mennessä. Niistä on voitu jopa laskea leikkiä! Tässä on auttanut varmasti sellainen perusluottamus, että tietää toisen tarkoittaneen hyvää tai ei ainakaan pahaa.

Tämä herkkä ystävä sen sijaan saattaa hautoa jotain sanomaani jopa vuosia ja sitten purkautuu miten se oli loukkaavaa tms. Ja hän on ollut siis ennen "normaali", tai niin luulin, mutta vasta terapiassa "oppinut" havaitsemaan nämä vääryydet ja puhumaan niistä (jatkuvasti).

Olen itsekin traumataustasta kärsivä ja ymmärrän ettei hän ole valinnut olla hankala, mutta se on vain mennyt jo yli.

Hyvä tarkennus. Ystäväsi on saanut paljon rohkeutta terapiassaan, minulta tuollainen puuttuu. Toki en myöskään haluaisi olla sellainen, joka jatkuvasti puhuu jostain kuvaamasi kaltaisesta. Sellainen käy tosiaan kenelle vain raskaaksi.

Vahinko voi tapahtua jo parista kerrasta jos suuttumisen syy on riittävän outo tai reaktio ylimitoitettu. Siinä menee jotenkin maku siihen tyyppiin, alkaa kyseenalaistaa hänen ajatuksiaan laajimminkin ja alkaa odottaa koska sama taas toistuu vaikka olisi pitkään mennyt rauhallisemminkin. Mulla kans yli 25 vuoden ihmissuhde kyseessä. Olen päätynyt siihen, että sitä kenen kanssa ystävystyin ei ollut olemassakaan, vaan se vain piilotti kaunansa paremmin ja nyt näen aidomman hänet. Enkä valitettavasti pidä hänestä.

Ei kaikkien kuulukaan olla ikuisesti ystäviä keskenään. Minä olen kenties dominoivempi luonne, josta hän viehättyy ja jonka seurassa viihtyy, kun ei vaikkapa tarvitse ylläpitää keskustelua, saa kauttani suojaa muilta jne, mutta samalla kokee jotain alemmuutta josta sitten kärsii ja syyttää minua. Hyvä että terapiassa ihmisiä autetaan toksisiin suhteisiin liittyen, mutta oman kokemukseni perusteella siinä voidaan siis mennä myös vikaan.

Vierailija kirjoitti:

Tosta on saanut aika montakin kertaa lukea tällä palstalla, että terapiassa olijat "pilaavat ystävyyssuhteet". Mielenkiintoinen syytös sinänsä eikä koskaan niin mustavalkoinen.

No siis ennemminkin sanoisin, että siellä terapiassa ilmeisesti löydetään rohkeus sanoa mitä mielessä on, mikä on hyvä asia, PAITSI niissä tapauksissa joissa siellä mielessä on kroonisesti aivan triviaali ylireagointi tai väärinymmärrys. Hyvä että ihmiset voimaantuu eikä ole enää kynnysmattoja jne, mutta ei se kyllä niinkään ole, että kaikki terapiassa äänensä löytäneet ovat kaikessa objetiivisen oikeassa. Joskus he ovat vain yliherkkiä ja sitten päätyvät karkoittamaan viimeisetkin ystävänsä kun tuulettavat patoutunutta raivoaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei oikein keskittymiskyky riitä noin pitkiin videoihin tällä hetkellä, vaikka vaikuttaakin mielenkiintoiselta. Pitää tallentaa muistiin tulevaa varten. Kiitos.

Olen pohtinut paljon ihmissuhteitani, joista olen ottanut etäisyyttä. Terapiassa opin tunnistamaan myös yhden kaltoinkohtelevan ystävyyden ja katkaisemaan vihdoin välit lopullisesti tähän "ystävään". Hän oli tunnekylmä ja passiivisaggressiivinen, petti monesti luottamukseni ja silti vain jatkoin vuosia tätä ystävyydeksi luulemaani suhdetta.

Olen myös riidellyt kymmenen vuoden sisällä kahden muun ystäväni kanssa, joista toisen kanssa katkesi välit enkä ole jaksanut korjata. Riitelin myös toisen sisarukseni kanssa, kun sain tarpeeksi siitä, että minun apuani kyllä käytetään, mutta ei lopulta edes kiitosta sanottu. Säätelyni petti kunnolla ja vuosien mielenpahoittamiseni pääsivät ilmoille. Sittemmin olemme korjanneet välimme.

Mietin oletteko te muut riidelleet läheistenne ja ystävienne kanssa? Oletteko katkaisseet välejä itseänne suojellaksenne? Oletteko alkaneet pitää paremmin puolianne? Tätä viimeisintä minä olen opetellut ja siitä varmaan riidatkin saaneet tuulta alleen.

Nyt olen tosi paljon yksin, koska voimavarat ei oikein riitä muihin kuin ihan lähimpiin ja parisuhteeseen ja vanhemmuuteen. Mutta olen alkanut kaivata osaa ystävistäni ja pelottaa alkaa uudelleen rakentaa näitä suhteita, jos en vaikka osaakaan pitää puoliani. Tuntuu nimittäin, että en osaa, en uskalla. Samalla mietin kuinkakohan moni näistä etäällä olevista ystävyyssuhteista on jo katkennut tai katkeaa, jos ne eivät kestä minun tarvetta "tauolle". En tiedä, hirveän ristiriitaiset fiilikset, kaipaan, mutta en jaksa. En tiedä mitä tehdä. Ei kai ole oikein valittaa yksinäisyyttäkään, jos itse ensin tarvitsin ja otin oman tilani. Yksinäisyydestä joka tapauksessa kärsin, mutta ei vain mitenkään riitä voimat nyt muuhun saati mihinkään uuteen. Joka tapauksessa olen kai syyttänyt itseäni ja "omituisuuttani" riitelyistä ystävien kanssa, olen pitänyt sitäkin omana viallisuutenani. Nyt olen alkanut miettiä onko asia kuitenkaan ihan näinkään ja kuuluuko riidat ystävyyssuhteisiinkin. Siis muillakin kuin meillä traumatisoituneilla. Sen kyllä tiedän, että tosi monet eivät vain uskalla sanoa mitään loukkaantumisestaan ym.ja asiat lakaistaan helposti maton alle ennemmin kuin otetaan puheeksi. Se on itsellenikin paljon riitelyä tutumpaa.

Mulla on yks tosi herkkä ystävä, joka loukkaantuu jostain mitä sanon ehkä 50% tapaamisistamme. Aluksi ne tuli ihan puun takaa ne jutut ja ihan hädissäni pyytelin anteeksi ja mietin että miten olenkin niin ajattelematon ja huono ystävä. Mutta sitten huomasin, että hän loukkaantuu muillekin todella vähästä ja että kukaan muu ei loukkaannu mun sanomisista kuten hän. Eli "vika" on hänessä, ei minussa.

Olen tämän vuoksi etääntynyt hänestä. En vain enää jaksa jatkuvasti varoa seurassaan. Jos siis huomaat olevasi jokaisessa suhteessa se loukattu osapuoli niin kannattaa pohtia sitäkin mahdollisuutta, että olet yliherkkä. En tiedä voiko sille sitten tehdä mitään, mutta suurin osa ihmisistä ei jaksa kauaa jatkuvaa konfliktin uhkaa.

Ja jatkan vielä sen verran, että on mulla toki ollut "normaalienkin" ystävien kanssa joskus (harvoin) konflikteja tai on jäänyt joskus mietityttämään jokin mitä ovat sanoneet, mutta niistä on jotenkin päästy tosi nopeasti yli tai ne on kokonaan unohtuneet seuraavaan tapaamiseen mennessä. Niistä on voitu jopa laskea leikkiä! Tässä on auttanut varmasti sellainen perusluottamus, että tietää toisen tarkoittaneen hyvää tai ei ainakaan pahaa.

Tämä herkkä ystävä sen sijaan saattaa hautoa jotain sanomaani jopa vuosia ja sitten purkautuu miten se oli loukkaavaa tms. Ja hän on ollut siis ennen "normaali", tai niin luulin, mutta vasta terapiassa "oppinut" havaitsemaan nämä vääryydet ja puhumaan niistä (jatkuvasti).

Olen itsekin traumataustasta kärsivä ja ymmärrän ettei hän ole valinnut olla hankala, mutta se on vain mennyt jo yli.

Hyvä tarkennus. Ystäväsi on saanut paljon rohkeutta terapiassaan, minulta tuollainen puuttuu. Toki en myöskään haluaisi olla sellainen, joka jatkuvasti puhuu jostain kuvaamasi kaltaisesta. Sellainen käy tosiaan kenelle vain raskaaksi.

Vahinko voi tapahtua jo parista kerrasta jos suuttumisen syy on riittävän outo tai reaktio ylimitoitettu. Siinä menee jotenkin maku siihen tyyppiin, alkaa kyseenalaistaa hänen ajatuksiaan laajimminkin ja alkaa odottaa koska sama taas toistuu vaikka olisi pitkään mennyt rauhallisemminkin. Mulla kans yli 25 vuoden ihmissuhde kyseessä. Olen päätynyt siihen, että sitä kenen kanssa ystävystyin ei ollut olemassakaan, vaan se vain piilotti kaunansa paremmin ja nyt näen aidomman hänet. Enkä valitettavasti pidä hänestä.

Ei kaikkien kuulukaan olla ikuisesti ystäviä keskenään. Minä olen kenties dominoivempi luonne, josta hän viehättyy ja jonka seurassa viihtyy, kun ei vaikkapa tarvitse ylläpitää keskustelua, saa kauttani suojaa muilta jne, mutta samalla kokee jotain alemmuutta josta sitten kärsii ja syyttää minua. Hyvä että terapiassa ihmisiä autetaan toksisiin suhteisiin liittyen, mutta oman kokemukseni perusteella siinä voidaan siis mennä myös vikaan.

Harmi, että teillä kävi noin, vaikka voi se ilmeisesti olla hyväkin, jos oikein ymmärsin.

Omalla kohdallani kävi niin, että riidat puhdisti ilmaa ja suhteista tuli paljon aiempaa parempia. Tämä toinenkin ystäväni laittoi ihanan kirjeen, jossa reflektoi avoimesti kaikkea ja lähestyi ystävyyden jatkamisen toivossa, mutta en ole vielä jaksanut vastata hänelle. Myös sisareni kanssa suhde on aiempaa syvempi, aidompi ja myös hän uskaltaa olla avoimemmin haavoittuvainen, siis hyvällä tavalla. Hänen kanssaan olenkin kuukausittain tekemisissä.

Ainoa ystävyyssuhde, minkä katkaisin, oli tosiaan tunnekylmän ihmisen kanssa, jonka toinen "ystävä" lähetti minulle somessa viestin, missä paljasti saaneensa tarpeeksi ja kertoi kuinka tämä tunnekylmä "ystäväni" oli vuosikausia mustamaalannut minua ja puhunut jatkuvasti muutenkin selkäni takana. Minun seurassani hän piikitteli vähän väliä. Välien katkaisu oli lopulta siis selkeä ja helppo ratkaisu, kun terapeuttikin totesi suhteen kaltoinkohtelevuuden ääneen. Muiden kohdalla toivon, että jaksavat tämän väliajan, kun voimavarani ei riitä niin aktiiviseen ystävyyteen kuin mitä aiemmin oli. Luotan siihen vanhaan sanontaan, että todelliset ystävyydet kestää pitkänkin tauon ja niiden jälkeen tuntuu kuin taukoa ei olisi koskaan ollutkaan. Toki pelottaa miten käy ja mietin ylipäänsä nyt koska lähestyä heitä, kun voimavarani ovat vielä vähissä. Tai kaipa voisin laittaa viestin, missä avoimesti kerron kaipaavani heitä ja keräileväni vielä voimia "tavalliseen" elämään.

Välillä on sellaista, että jokin ajatus tai asia saattaa laukaista ahdistavan olotilan vaikka mitään oikeasti ahdistavaa ei ympäristössä olisikaan.

Tämä on vaikeuttanut uusiin ihmisiin tutustumista harrastuksissa, koulussa ja töissä. Silloin tuntuu että sellainen terve itseluottamus katoaa jonnekkin.

Aivan kuin muuttuisi epävarmemmaksi ja nuoremmaksi mitä on. Hankala selittää.

Sitten sellaista, että tavallisesti tuttu paikka tuntuu vieraalta ja on sellaisessa kuplassa.

Onneksi olotilat menevät kuitenkin ohi.

"Mietin oletteko te muut riidelleet läheistenne ja ystävienne kanssa? Oletteko katkaisseet välejä itseänne suojellaksenne? Oletteko alkaneet pitää paremmin puolianne? Tätä viimeisintä minä olen opetellut ja siitä varmaan riidatkin saaneet tuulta alleen.

Nyt olen tosi paljon yksin, koska voimavarat ei oikein riitä muihin kuin ihan lähimpiin ja parisuhteeseen ja vanhemmuuteen. Mutta olen alkanut kaivata osaa ystävistäni ja pelottaa alkaa uudelleen rakentaa näitä suhteita, jos en vaikka osaakaan pitää puoliani. Tuntuu nimittäin, että en osaa, en uskalla. Samalla mietin kuinkakohan moni näistä etäällä olevista ystävyyssuhteista on jo katkennut tai katkeaa, jos ne eivät kestä minun tarvetta "tauolle". En tiedä, hirveän ristiriitaiset fiilikset, kaipaan, mutta en jaksa. En tiedä mitä tehdä. Ei kai ole oikein valittaa yksinäisyyttäkään, jos itse ensin tarvitsin ja otin oman tilani. Yksinäisyydestä joka tapauksessa kärsin, mutta ei vain mitenkään riitä voimat nyt muuhun saati mihinkään uuteen"

Lainasin tämän kohdan, kun se toi ajatuksia mieleeni. Minun on helppoa vastata, kun en omaa läheisiä vanhempieni lisäksi. Näin ei ole myöskään tullut hirveästi riideltyä. Toisaalta jos mietin suhdetta vanhempiini niin isäni kanssa kaikki menee melko samoin eli asioiden pitäisi mennä hänen mukaansa ja haluaa hallita kaikkea. Lapsuudesta lähtien yritin miellyttää häntä. On vaikeaa yrittää puolustaa omia ajatuksiaan. En voi puhua kunnolla mistään. Hänestä olen tänne jo kirjoittanut aiemmin. En ala enää kuvata hänen "kohellustaan" yms. Äitini kanssa näennäiset välit. Kuitenkin on välillä hankala ihminen. En voi hänenkään kanssaan edes riidellä ilman, että minä olisin se joka pahoittelee. Hän ei oikeastaan pahoittele mitään.

Kuitenkin jos mietin tätä edellä kirjoittamaani yhdistettynä melko varovaiseen persoonaani sekä kiusaamiskokemuksiin niin en minäkään osaa pitää puoliani. Oikeastaan jokainen riita aiheuttaa itselleni paljon levottomuutta ja surua. En oikeastaan kestä sellaista. Toisaalta en silti itsekään ole mikään paras ja ailahtelen. En halua loukata muita, mutta samalla en osaa ns esittää mitään positiivista ilopilleriä kuitenkaan. En ehkä monellekaan ole mitään parasta seuraa ja anna mitään kovin suurta iloa muille. Tarkoitan tällä sitä, että moni, kun hakee sellaista ihmistä seurakseen.

Minäkin olen silti yksinäinen, vaikka omatkaan voimat sekä rohkeus tai luottamus muihin ei riitä solmimaan mitään ystävyyssuhteita. Silti kaipaan toisten seuraakin, mutta jotenkin ihmisten joukossa olo kuormittaa niin paljon. En ole rento ja ajatus, että pitäisi tutustua toiseen ja kertoa itsestään on vaikea. Ajatuksissani mietin olisinko edes jaksanut itsekään pitää ystävistäni kiinni viime vuosina. Tosin minulla niitä ei ole ollut, mutta epäilen vahvasti etten välttämättä olisi. Elämäni on ollut sellaista ettei sitä olisi ollut helppoa paljastaa muille. Jotenkin mietin, että elämän pitäisi olla ns hyvää, että voisi myös ystäviä olla. Tietenkään en tarkoita mitään ihmeellistä, mutta jos on ikävä tilanne niin sitä ei halua välttämättä paljastaa muille. Toisaalta ystävyyshän syntyy vaan jos ihmiset luottavat ja jakavat ajatuksiaan. Ymmärrän senkin.

Vierailija kirjoitti:

Välillä on sellaista, että jokin ajatus tai asia saattaa laukaista ahdistavan olotilan vaikka mitään oikeasti ahdistavaa ei ympäristössä olisikaan.

Tämä on vaikeuttanut uusiin ihmisiin tutustumista harrastuksissa, koulussa ja töissä. Silloin tuntuu että sellainen terve itseluottamus katoaa jonnekkin.

Aivan kuin muuttuisi epävarmemmaksi ja nuoremmaksi mitä on. Hankala selittää.

Sitten sellaista, että tavallisesti tuttu paikka tuntuu vieraalta ja on sellaisessa kuplassa.

Onneksi olotilat menevät kuitenkin ohi.

Minulla on tätä samaa. Saatan miettiä jotain tilannetta, vaikka koko päivän ja se ajatus vaan pyörii päässä. Ei tarvitse tapahtua paljonkaan, että tämä kaikki jo tapahtuu. Esimerkkinä joku ihminen kiroaa kaupassa. Tämä tuo taas itselle mieleen jonkun hetken, kun minua ollaan nimitelty. Aluksi mietin ei kai hän vaan minulle kironnut (tätäkin on ollut kokemuksiini liittyen ja minusta puhutaan pahaa). Jos taas huomaan, että sillä kertaa puhui muille ja kirosi muuten vaan niin silti se pelästynyt ja levoton olotila ei hellitä. Olen jotenkin pelästynyt sitä kieltä ja kovaa ääntä ja se levoton olo ei katoa.

Näin ihmisiin on minunkin vaikeaa tutustua. Hyvä olo voi kadota ihan pienenkin jutun myötä. Monesti juuri ihmisiin liittyen. Samoin minulle on moni asia vieras mikä muille on tuttua. Jopa ihan joku muille tavallinen elokuvissa käynti yms on uusi juttu. Toisaalta monihan miettii kuinka tavanomaista tuo kaikki on. Itsellä on taas tavallaan niin vierasta ja heti, kun pitää tavallaan astua tuntemattomaan niin se jännittää ja tavallaan vähäinenkin rohkeus katoaa. Itseluottamuksesta nyt omalla kohdallani ei voi puhua mitään.