Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Minun elämääni jäi lapsuudesta (toisella vanhemmalla oli alkoholi ongelmana ja toinen oli alistettu ja saamaton) jatkuva huolissaan olo ja asioista huolehtimisen pakko. Pahaksi onneksi myöhemmin toinenkin läheiseni alkoholisoutui ja tästä tuli uusi huolen aihe kohta, kun entisestä oli päästy eroon. En ole koskaan päässyt irti siitä, että murehdin asioita toisten puolesta ja edestä ja annan omistani muille vaikka itselle ei jäisi mitään ja minun hyväntahtoisuuttani on tästä syystä varmasti käytetty myös hyväksi. Minulla on jäänyt oma elämä elämättä, en ole päässyt eteen päin elämässä enkä ole saanut hankittua itselleni mitään. Häpeän sitä, että olen jäänyt tällaiseen loukkuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen sydämellinen ja antelias ihminen, joka pitää huolta rakkaistaan ja panostaa suhteisiinsa. Miksi sitoisin itseni ja elämäni ihmiseen, joka ei näe minua erityisenä eikä panosta minuun eikä suhteeseen ja kokee saavansa sen saman seksin lähes mistä vaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tarkoita tätä silleen syyllistävästi, miltä tämä ehkä kuulostaa näin suoraan kirjoitettuna, mutta minusta tuntuisi jotenkin hyväksikäytöltä, jos selviäisi, että joku on ystäväni ihan vaan siksi, että tarvitsee jonkun ihmisen ja minä olen siinä. Tai että puolisoni olisi kanssani siksi, että tarvitsee jonkun ja onnistui saamaan minut täyttämään sitä osaa.
Ymmärrän, että toki te pidätte niistä ihmisistä muutenkin, mutta kun toisaalta joku traumoja aiheuttava hullu narsistikin kaappaa itselleen ystäviä ja puolisoita ihan vaan, koska tarvitsee lähdettä muilta eikä pärjää yksin.
Mistä syystä sinä näet ihmisten yrittävän saada ihmisiä elämäänsä? Joistain tarpeistahan toiminta aina kumpuaa, oli mielenterveyden tila mikä vain.
Minulla esimerkiksi seksi on keskeinen osa parisuhdetta. Olen onnekas, kun minulla on kumppani, joka ajattelee samoin. Jonkun muun kanssa asia voisi aiheuttaa ristiriitoja, jos näkemykset seksin roolista parisuhteessa olisivat hyvin kaukana toisistaan.
Olen lähtenyt parisuhteeseen samalla periaatteella kuin ystävyyssuhteisiin eli kuvitellut sen toisen olevan jotenkin juuri minulle sopivaa seuraa ja että pidän häntä minulle erityisenä ihmisenä ja kuvitellut toisenkin ajatelleen minusta jotenkin samoin. Ja onhan siinä tunnekin pakko olla, parisuhteessa rakastuminen, ystävyydessä muu lämmin tunne.
Jotkut kuitenkin ovat toistensa seurassa, kun tarvitsevat seuraa, rahaa, seksiä, palveluksia, huolenpitoa jne.
Miten nuo asiat sulkevat pois syvän kiintymyksen? Kumppaniksi tai ystäväksi ei valita ketä hyvänsä, mutta kyllähän suhteen toimivuuteen vaikuttaa paljon se miten molempien tarpeet kohtaavat.
Tarkoitan että mitä mieltä olisi viettää aikaa periaatteessa fiksun ja filmaattisen oloisen tyypin seurassa, jos hän kuitenkin koko ajan tuottaisi sinulle isoja pettymyksiä? Ihmissuhde yleensä päättyy, jos se toimii huonosti.
MInä tarkoitan sitä, että rima laitetaan todella alas usein, kun halutaan se toinen vain täyttämään omia tarpeita. Joku uliseva palstamies ottaa naisen kuin naisen, jos saa panna tätä. Joku läheisriippuvainen takertuu kehen tahansa. Jne. Siitä tulee aina sivujuonteita suhteeseen, kun se ei perustukaan siihen, että ollaan erityislaatuisia toisilleen vaan ollaan jotain tarvelokeroa täyttämässä. Jos ystäväni lähtee vuodeksi maailmalle, se on ok, koska hän on edelleen rakas, vaikkei täyttäisi vuoteen yhtään mitään tarvettani.
Tarpeidentäyttäjää aletaan monesti pitää kodinkoneena, lompakkona, autona, seksinukkena - ei nähdä sitä aitoa ihmistä vaan ollaan sen ominaisuuden kanssa, johon haetaan tyydytystä.
Haluan ihmisen, joka tarvitsee minua siksi, että hän pitää minusta. Ei siksi, että hän saa minulta sitä samaa seksiä, jota hän saisi keneltä tahansa muultakin. Tai että kun minä jaan laskut hänen kanssaan puoliksi, kuten kuka tahansa muukin olisi tehnyt.
Etkö siis pidä seksistä? En ymmärrä miksi se on jotenkin raadollinen tarve. Minulle se on yksi rakkauden kielistä.
Mulla on korkea libido ja rakastan seksiä, mutta en harrasta sitä kenen tahansa kanssa, todellakaan. Ja kyllä, parisuhteeseen kuuluu todellakin seksi minun maailmassani. Sinulle ei taida ihan avautua esineellistämisen ja rakastamisen ero.
Mitä eroa näet välillämme? En ole väittänyt missään vaiheessa harrastavani seksiä kenen kanssa tahansa
Ymmärrätkö eron siihen, että haluat parisuhteen, jotta saisit seksiä tai että tapaat ihmisen, johon ihastut ja rakastut ja se johtaa parisuhteeseen ja seksiin.
Minulle nuo ovat sama asia, koska toiminnan päämäärä on sama. Seksi on minulle olennainen osa parisuhdetta, ei mikään parisuhteeseen sattumalta ilmestyvä lisämauste. En alkaisi parisuhteeseen, jos vaikuttaisi etteivät seksuaalisuuden suhteen ajatukset kohtaa.
Juu, eli et ymmärrä ja minä koen sinut esineellistävänä enkä halua kaltaisesi kanssa 1. seksiä eikä 2. parisuhdetta.
Minusta sinä olet tekopyhä. Haluat aiban samaa kuin minäkin, muttet jostain syystä kehtaa sanoa ääneen mikä toimintaasi ohjaa. Olet varmasti upea kumppani.
Haluan mahdollisimman paljon ja mahdollisimman upeaa seksiä ja kehtaan sanoa sen ihan suoraan. Haluan suhteelta kuitenkin paljon muutakin, joten se ei sinänsä ole primääri toimintaani ohjaava tekijä. Rimaa ei ole asetettu sille tasolle, että seksi riittää. Ja joo, pyrin olemaan upea kumppani.
Vierailija kirjoitti:
Minun elämääni jäi lapsuudesta (toisella vanhemmalla oli alkoholi ongelmana ja toinen oli alistettu ja saamaton) jatkuva huolissaan olo ja asioista huolehtimisen pakko. Pahaksi onneksi myöhemmin toinenkin läheiseni alkoholisoutui ja tästä tuli uusi huolen aihe kohta, kun entisestä oli päästy eroon. En ole koskaan päässyt irti siitä, että murehdin asioita toisten puolesta ja edestä ja annan omistani muille vaikka itselle ei jäisi mitään ja minun hyväntahtoisuuttani on tästä syystä varmasti käytetty myös hyväksi. Minulla on jäänyt oma elämä elämättä, en ole päässyt eteen päin elämässä enkä ole saanut hankittua itselleni mitään. Häpeän sitä, että olen jäänyt tällaiseen loukkuun.
Tuo murehtiminen ja varmistelu ovat hyvin tyypillistä traumaoireita. Toivottavasti jossain vaiheessa voisit paremmin. Yritä päästä irti häpeästä. Traumat eivät ole sinun syytäsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tarkoita tätä silleen syyllistävästi, miltä tämä ehkä kuulostaa näin suoraan kirjoitettuna, mutta minusta tuntuisi jotenkin hyväksikäytöltä, jos selviäisi, että joku on ystäväni ihan vaan siksi, että tarvitsee jonkun ihmisen ja minä olen siinä. Tai että puolisoni olisi kanssani siksi, että tarvitsee jonkun ja onnistui saamaan minut täyttämään sitä osaa.
Ymmärrän, että toki te pidätte niistä ihmisistä muutenkin, mutta kun toisaalta joku traumoja aiheuttava hullu narsistikin kaappaa itselleen ystäviä ja puolisoita ihan vaan, koska tarvitsee lähdettä muilta eikä pärjää yksin.
Mistä syystä sinä näet ihmisten yrittävän saada ihmisiä elämäänsä? Joistain tarpeistahan toiminta aina kumpuaa, oli mielenterveyden tila mikä vain.
Minulla esimerkiksi seksi on keskeinen osa parisuhdetta. Olen onnekas, kun minulla on kumppani, joka ajattelee samoin. Jonkun muun kanssa asia voisi aiheuttaa ristiriitoja, jos näkemykset seksin roolista parisuhteessa olisivat hyvin kaukana toisistaan.
Olen lähtenyt parisuhteeseen samalla periaatteella kuin ystävyyssuhteisiin eli kuvitellut sen toisen olevan jotenkin juuri minulle sopivaa seuraa ja että pidän häntä minulle erityisenä ihmisenä ja kuvitellut toisenkin ajatelleen minusta jotenkin samoin. Ja onhan siinä tunnekin pakko olla, parisuhteessa rakastuminen, ystävyydessä muu lämmin tunne.
Jotkut kuitenkin ovat toistensa seurassa, kun tarvitsevat seuraa, rahaa, seksiä, palveluksia, huolenpitoa jne.
Miten nuo asiat sulkevat pois syvän kiintymyksen? Kumppaniksi tai ystäväksi ei valita ketä hyvänsä, mutta kyllähän suhteen toimivuuteen vaikuttaa paljon se miten molempien tarpeet kohtaavat.
Tarkoitan että mitä mieltä olisi viettää aikaa periaatteessa fiksun ja filmaattisen oloisen tyypin seurassa, jos hän kuitenkin koko ajan tuottaisi sinulle isoja pettymyksiä? Ihmissuhde yleensä päättyy, jos se toimii huonosti.
MInä tarkoitan sitä, että rima laitetaan todella alas usein, kun halutaan se toinen vain täyttämään omia tarpeita. Joku uliseva palstamies ottaa naisen kuin naisen, jos saa panna tätä. Joku läheisriippuvainen takertuu kehen tahansa. Jne. Siitä tulee aina sivujuonteita suhteeseen, kun se ei perustukaan siihen, että ollaan erityislaatuisia toisilleen vaan ollaan jotain tarvelokeroa täyttämässä. Jos ystäväni lähtee vuodeksi maailmalle, se on ok, koska hän on edelleen rakas, vaikkei täyttäisi vuoteen yhtään mitään tarvettani.
Tarpeidentäyttäjää aletaan monesti pitää kodinkoneena, lompakkona, autona, seksinukkena - ei nähdä sitä aitoa ihmistä vaan ollaan sen ominaisuuden kanssa, johon haetaan tyydytystä.
Haluan ihmisen, joka tarvitsee minua siksi, että hän pitää minusta. Ei siksi, että hän saa minulta sitä samaa seksiä, jota hän saisi keneltä tahansa muultakin. Tai että kun minä jaan laskut hänen kanssaan puoliksi, kuten kuka tahansa muukin olisi tehnyt.
Etkö siis pidä seksistä? En ymmärrä miksi se on jotenkin raadollinen tarve. Minulle se on yksi rakkauden kielistä.
Mulla on korkea libido ja rakastan seksiä, mutta en harrasta sitä kenen tahansa kanssa, todellakaan. Ja kyllä, parisuhteeseen kuuluu todellakin seksi minun maailmassani. Sinulle ei taida ihan avautua esineellistämisen ja rakastamisen ero.
Mitä eroa näet välillämme? En ole väittänyt missään vaiheessa harrastavani seksiä kenen kanssa tahansa
Ymmärrätkö eron siihen, että haluat parisuhteen, jotta saisit seksiä tai että tapaat ihmisen, johon ihastut ja rakastut ja se johtaa parisuhteeseen ja seksiin.
Minulle nuo ovat sama asia, koska toiminnan päämäärä on sama. Seksi on minulle olennainen osa parisuhdetta, ei mikään parisuhteeseen sattumalta ilmestyvä lisämauste. En alkaisi parisuhteeseen, jos vaikuttaisi etteivät seksuaalisuuden suhteen ajatukset kohtaa.
Juu, eli et ymmärrä ja minä koen sinut esineellistävänä enkä halua kaltaisesi kanssa 1. seksiä eikä 2. parisuhdetta.
Minusta sinä olet tekopyhä. Haluat aiban samaa kuin minäkin, muttet jostain syystä kehtaa sanoa ääneen mikä toimintaasi ohjaa. Olet varmasti upea kumppani.
Haluan mahdollisimman paljon ja mahdollisimman upeaa seksiä ja kehtaan sanoa sen ihan suoraan. Haluan suhteelta kuitenkin paljon muutakin, joten se ei sinänsä ole primääri toimintaani ohjaava tekijä. Rimaa ei ole asetettu sille tasolle, että seksi riittää. Ja joo, pyrin olemaan upea kumppani.
Painit jostain syystä täällä kuvitteellisten olkiukkojen kanssa. En ymmärrä miksi, mutta se ei ole minun päävaivani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli kyseessä parisuhde tai työ tai mikä tahansa niin sitä tavoittelee täydellisyyttä, kuin varmistaakseen että kelpaa ja kaikki menee hyvin. Paitsi ettei sitä ole koskaan ollut edes lähellä sitä täydellisyyttä, pikemminkin alisuoriutuja asiassa kuin asiassa ja aikaa myöten on voimat loppuneet jatkuvaan yrittämiseen ja epäonnistumisen tunteeseen ja edessä on ollut pitkä hermoloma. Useasti en ole edes uskaltanut yrittää vaan olen elänyt suurimman osan elämästä omassa haavemaailmassa.
Samaan aikaa puhun että ihmiset vaativat nykyään liikaa itseltään ja muilta, unohtaen että teen sitä kokoajan itseni suhteen. Tuntuu kuin olisi itsensä aivopesemä välillä. En voi yrittää saada parisuhdetta ennenkuin olen päässyt eroon niistä ns suurimmista epäkohdista omassa elämässä, huono ulkonäkö, epävarmuus, työttömyys... muita en ikinä pystyisi arvottamaan tuollaisten asioiden perusteella. Pelkään opiskelua koska en ole se penaalin terävin kynä enkä pääsisi arvosanoissa kuin korkeintaan keskinkertaisiin tuloksiin, mielessäni minun pitäisi saada kiitettäviä että olisin tarpeeksi hyvä ja kelpaisi. Töissä romahdan pienimmästäkin virheestä vaikken sitä ulospäin näytäkään. Muita taas kannustan enkä meinaa edes ymmärtää kun joku pahoittaa mielensä tekemänsä virheen vuoksi. Aivan kuin minulla olisi eri säännöt muille ja itselleni. Itse en pysty katsomaan ihmisiä silmiin ja pelkään ihmisiä mutta koen suurta iloa kun joku toinen rohkaistuu elämässään ja ajattelen vain että joku päivä minäkin vielä...kunhan kaikki on hyvin.
Kun kysyn itseltäni että kuka minulta näitä suorituksia vaatii niin en osaa sanoa siihen mitään. Aivan kuin tuolla olisi joku näkymätön voima joka sanoo että ellen ole täydellinen tai ainakin lähelle en kelpaa eikä kannata edes yrittää. Ja pelkään että tulen viettämään suurimman osan loppuelämästänikin omissa haavemaailmoissa.
Kiinnostaisi kuulla tuosta "haavemaailmasta" jos jaksat kertoa lisää.
Jos pelkäät, että jäät haavemaailmaan, niin mitä toivoisit haavemaailman tilalle? Miten haavemaailma käytännössä ilmenee?
Olen eri. C-PTSD:n lapsuudessaan saaneilla on paljon päiväuneilua. Eli dissosioidaan itsensä jonnekin muualle ja rakennellaan jotain unelmia ja pilvilinnoja. Vaikkapa ollaan tyytyväisesti jossain rakkauskuvitelmassa.
Tämä on asia, jonka olen tajunnut vasta aikuisena. Lapsena ja nuorena olin tällainen kokopäiväunelmoija, jos niin voi sanoa. Aikuisetkin joko naureskelivat tai pyörittelivät silmiään asialle ja opin itsekin ajattelemaan, että minä nyt vain olen sellainen hupsu haaveilija. Nuorena aikuisena eteen alkoi tulla tilanteita, joissa uneksimiseni ei ollut enää pelkästään hassua ja harmitonta vaan aidosti sekä omaa että toisten elämää hankaloittavaa jumittamista, sekoilua ja todellisuuspakoa. Vasta muutama vuosi sitten ymmärsin, että kyse oli dissosioinnista.
Nykyään olen paljon paremmin ympäröivässä maailmassa kiinni ja tietoisempi itsestäni, vaikka edelleen minulla on taipumusta ns. lääkitä traumojani päiväunelmoinnilla. Olen kuitenkin onnistunut pitämään unelmoinnit yksityisenä, omaan aikaani kuuluvana viihteenä enkä jää enää kiinni niihin kesken kauppareissun. Tai ala kesken työpalaverin jotenkin oudosti etääntyä tilanteesta, kun ilmapiiri alkaa tuntua liian kuormittavalta. Ennen niin vieraalta tuntuneet arki ja jokapäiväiset arjen askareet ovat olleet parasta hoitoa, vaikka ensin jouduinkin perkaamaan useamman traumakerroksen pois tieltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli kyseessä parisuhde tai työ tai mikä tahansa niin sitä tavoittelee täydellisyyttä, kuin varmistaakseen että kelpaa ja kaikki menee hyvin. Paitsi ettei sitä ole koskaan ollut edes lähellä sitä täydellisyyttä, pikemminkin alisuoriutuja asiassa kuin asiassa ja aikaa myöten on voimat loppuneet jatkuvaan yrittämiseen ja epäonnistumisen tunteeseen ja edessä on ollut pitkä hermoloma. Useasti en ole edes uskaltanut yrittää vaan olen elänyt suurimman osan elämästä omassa haavemaailmassa.
Samaan aikaa puhun että ihmiset vaativat nykyään liikaa itseltään ja muilta, unohtaen että teen sitä kokoajan itseni suhteen. Tuntuu kuin olisi itsensä aivopesemä välillä. En voi yrittää saada parisuhdetta ennenkuin olen päässyt eroon niistä ns suurimmista epäkohdista omassa elämässä, huono ulkonäkö, epävarmuus, työttömyys... muita en ikinä pystyisi arvottamaan tuollaisten asioiden perusteella. Pelkään opiskelua koska en ole se penaalin terävin kynä enkä pääsisi arvosanoissa kuin korkeintaan keskinkertaisiin tuloksiin, mielessäni minun pitäisi saada kiitettäviä että olisin tarpeeksi hyvä ja kelpaisi. Töissä romahdan pienimmästäkin virheestä vaikken sitä ulospäin näytäkään. Muita taas kannustan enkä meinaa edes ymmärtää kun joku pahoittaa mielensä tekemänsä virheen vuoksi. Aivan kuin minulla olisi eri säännöt muille ja itselleni. Itse en pysty katsomaan ihmisiä silmiin ja pelkään ihmisiä mutta koen suurta iloa kun joku toinen rohkaistuu elämässään ja ajattelen vain että joku päivä minäkin vielä...kunhan kaikki on hyvin.
Kun kysyn itseltäni että kuka minulta näitä suorituksia vaatii niin en osaa sanoa siihen mitään. Aivan kuin tuolla olisi joku näkymätön voima joka sanoo että ellen ole täydellinen tai ainakin lähelle en kelpaa eikä kannata edes yrittää. Ja pelkään että tulen viettämään suurimman osan loppuelämästänikin omissa haavemaailmoissa.
Kiinnostaisi kuulla tuosta "haavemaailmasta" jos jaksat kertoa lisää.
Jos pelkäät, että jäät haavemaailmaan, niin mitä toivoisit haavemaailman tilalle? Miten haavemaailma käytännössä ilmenee?
Olen eri. C-PTSD:n lapsuudessaan saaneilla on paljon päiväuneilua. Eli dissosioidaan itsensä jonnekin muualle ja rakennellaan jotain unelmia ja pilvilinnoja. Vaikkapa ollaan tyytyväisesti jossain rakkauskuvitelmassa.
Tämä on asia, jonka olen tajunnut vasta aikuisena. Lapsena ja nuorena olin tällainen kokopäiväunelmoija, jos niin voi sanoa. Aikuisetkin joko naureskelivat tai pyörittelivät silmiään asialle ja opin itsekin ajattelemaan, että minä nyt vain olen sellainen hupsu haaveilija. Nuorena aikuisena eteen alkoi tulla tilanteita, joissa uneksimiseni ei ollut enää pelkästään hassua ja harmitonta vaan aidosti sekä omaa että toisten elämää hankaloittavaa jumittamista, sekoilua ja todellisuuspakoa. Vasta muutama vuosi sitten ymmärsin, että kyse oli dissosioinnista.
Nykyään olen paljon paremmin ympäröivässä maailmassa kiinni ja tietoisempi itsestäni, vaikka edelleen minulla on taipumusta ns. lääkitä traumojani päiväunelmoinnilla. Olen kuitenkin onnistunut pitämään unelmoinnit yksityisenä, omaan aikaani kuuluvana viihteenä enkä jää enää kiinni niihin kesken kauppareissun. Tai ala kesken työpalaverin jotenkin oudosti etääntyä tilanteesta, kun ilmapiiri alkaa tuntua liian kuormittavalta. Ennen niin vieraalta tuntuneet arki ja jokapäiväiset arjen askareet ovat olleet parasta hoitoa, vaikka ensin jouduinkin perkaamaan useamman traumakerroksen pois tieltä.
Ihana keskustelu. Niin paljon tuttuja asioita noussut esiin, joita ei edes terapiassa ole voinut käsitellä. Tuo arjen hoitaminen voi olla traumatisoituneelle välillä hankalaa. Uppoat helposti omiin maailmoihisi. Lapsenkaltainen idealismi törmää todellisuuden kanssa monissa paikoissa. Aikakäsitys voi olla poikkeava ja suunnitelmallinen toiminta vaatii todella paljon.
Erityisesti kuormittuneena piirteet korostuvat: huomaat esimerkiksi ruokakaupassa jääväsi vertailemaan kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja ja haahuilet monta kertaa edestakaisin jogurttihyllyn luokse miettimään teitkö sittenkään oikean valinnan. Kotiin tultua on vaikea muistaa mitä kaupassa teki, kun aikaa kului niin paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli kyseessä parisuhde tai työ tai mikä tahansa niin sitä tavoittelee täydellisyyttä, kuin varmistaakseen että kelpaa ja kaikki menee hyvin. Paitsi ettei sitä ole koskaan ollut edes lähellä sitä täydellisyyttä, pikemminkin alisuoriutuja asiassa kuin asiassa ja aikaa myöten on voimat loppuneet jatkuvaan yrittämiseen ja epäonnistumisen tunteeseen ja edessä on ollut pitkä hermoloma. Useasti en ole edes uskaltanut yrittää vaan olen elänyt suurimman osan elämästä omassa haavemaailmassa.
Samaan aikaa puhun että ihmiset vaativat nykyään liikaa itseltään ja muilta, unohtaen että teen sitä kokoajan itseni suhteen. Tuntuu kuin olisi itsensä aivopesemä välillä. En voi yrittää saada parisuhdetta ennenkuin olen päässyt eroon niistä ns suurimmista epäkohdista omassa elämässä, huono ulkonäkö, epävarmuus, työttömyys... muita en ikinä pystyisi arvottamaan tuollaisten asioiden perusteella. Pelkään opiskelua koska en ole se penaalin terävin kynä enkä pääsisi arvosanoissa kuin korkeintaan keskinkertaisiin tuloksiin, mielessäni minun pitäisi saada kiitettäviä että olisin tarpeeksi hyvä ja kelpaisi. Töissä romahdan pienimmästäkin virheestä vaikken sitä ulospäin näytäkään. Muita taas kannustan enkä meinaa edes ymmärtää kun joku pahoittaa mielensä tekemänsä virheen vuoksi. Aivan kuin minulla olisi eri säännöt muille ja itselleni. Itse en pysty katsomaan ihmisiä silmiin ja pelkään ihmisiä mutta koen suurta iloa kun joku toinen rohkaistuu elämässään ja ajattelen vain että joku päivä minäkin vielä...kunhan kaikki on hyvin.
Kun kysyn itseltäni että kuka minulta näitä suorituksia vaatii niin en osaa sanoa siihen mitään. Aivan kuin tuolla olisi joku näkymätön voima joka sanoo että ellen ole täydellinen tai ainakin lähelle en kelpaa eikä kannata edes yrittää. Ja pelkään että tulen viettämään suurimman osan loppuelämästänikin omissa haavemaailmoissa.
Kiinnostaisi kuulla tuosta "haavemaailmasta" jos jaksat kertoa lisää.
Jos pelkäät, että jäät haavemaailmaan, niin mitä toivoisit haavemaailman tilalle? Miten haavemaailma käytännössä ilmenee?
Olen eri. C-PTSD:n lapsuudessaan saaneilla on paljon päiväuneilua. Eli dissosioidaan itsensä jonnekin muualle ja rakennellaan jotain unelmia ja pilvilinnoja. Vaikkapa ollaan tyytyväisesti jossain rakkauskuvitelmassa.
Tämä on asia, jonka olen tajunnut vasta aikuisena. Lapsena ja nuorena olin tällainen kokopäiväunelmoija, jos niin voi sanoa. Aikuisetkin joko naureskelivat tai pyörittelivät silmiään asialle ja opin itsekin ajattelemaan, että minä nyt vain olen sellainen hupsu haaveilija. Nuorena aikuisena eteen alkoi tulla tilanteita, joissa uneksimiseni ei ollut enää pelkästään hassua ja harmitonta vaan aidosti sekä omaa että toisten elämää hankaloittavaa jumittamista, sekoilua ja todellisuuspakoa. Vasta muutama vuosi sitten ymmärsin, että kyse oli dissosioinnista.
Nykyään olen paljon paremmin ympäröivässä maailmassa kiinni ja tietoisempi itsestäni, vaikka edelleen minulla on taipumusta ns. lääkitä traumojani päiväunelmoinnilla. Olen kuitenkin onnistunut pitämään unelmoinnit yksityisenä, omaan aikaani kuuluvana viihteenä enkä jää enää kiinni niihin kesken kauppareissun. Tai ala kesken työpalaverin jotenkin oudosti etääntyä tilanteesta, kun ilmapiiri alkaa tuntua liian kuormittavalta. Ennen niin vieraalta tuntuneet arki ja jokapäiväiset arjen askareet ovat olleet parasta hoitoa, vaikka ensin jouduinkin perkaamaan useamman traumakerroksen pois tieltä.
Ihana keskustelu. Niin paljon tuttuja asioita noussut esiin, joita ei edes terapiassa ole voinut käsitellä. Tuo arjen hoitaminen voi olla traumatisoituneelle välillä hankalaa. Uppoat helposti omiin maailmoihisi. Lapsenkaltainen idealismi törmää todellisuuden kanssa monissa paikoissa. Aikakäsitys voi olla poikkeava ja suunnitelmallinen toiminta vaatii todella paljon.
Erityisesti kuormittuneena piirteet korostuvat: huomaat esimerkiksi ruokakaupassa jääväsi vertailemaan kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja ja haahuilet monta kertaa edestakaisin jogurttihyllyn luokse miettimään teitkö sittenkään oikean valinnan. Kotiin tultua on vaikea muistaa mitä kaupassa teki, kun aikaa kului niin paljon.
Onneksi tämä on sentään aikaa myöten helpottunut, kun omia käytösmalleja on oppinut tunnistamaan paremmin.
Mulla kävi niin, että nuo dissosiaatiot iskivät kunnolla päälle vasta keski-iässä tiettyjen traumaattisten tapahtumien jälkeen, lapsuudesta pohjalla C-PTSD. Vuorokaudesta alkoi kadota tunteja ihan rytinällä. Ne vaan menee, jonnekkin. Jonnekin aukkoon ne valuvat. Ja miten saattaakin saada menemään niin paljon aikaa jonkun arkiaskareiden suorittamiseen. En vaan tajua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedostan, että vanhempani aiheuttivat minulle sellaisen trauman kun olin 4-vuotias, että persoonallisuuden kehitys jäi siihen. Olen 60 ja en tiedä kuka olen. Selviydyn kyllä arkipäivästä, mutta muuten en halua mitään suhteita ihmisiin. Kokemukseni mukaan heti kun suhteen pitäisi kehittyä syvemmälle tasolle, tulen neuvottomaksi ja noloksi, koska en tiedä mitä minulta oikein odotetaan.
Vanhempani eivät olleet ilkeitä, mutta hyvin tietämättömiä
Vierailija kirjoitti:
Mulla kävi niin, että nuo dissosiaatiot iskivät kunnolla päälle vasta keski-iässä tiettyjen traumaattisten tapahtumien jälkeen, lapsuudesta pohjalla C-PTSD. Vuorokaudesta alkoi kadota tunteja ihan rytinällä. Ne vaan menee, jonnekkin. Jonnekin aukkoon ne valuvat. Ja miten saattaakin saada menemään niin paljon aikaa jonkun arkiaskareiden suorittamiseen. En vaan tajua.
Kuulostaa todella rajulta oireilulta. Olethan hoidon piirissä? Toivon että saisit kunnollista apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla kävi niin, että nuo dissosiaatiot iskivät kunnolla päälle vasta keski-iässä tiettyjen traumaattisten tapahtumien jälkeen, lapsuudesta pohjalla C-PTSD. Vuorokaudesta alkoi kadota tunteja ihan rytinällä. Ne vaan menee, jonnekkin. Jonnekin aukkoon ne valuvat. Ja miten saattaakin saada menemään niin paljon aikaa jonkun arkiaskareiden suorittamiseen. En vaan tajua.
Kuulostaa todella rajulta oireilulta. Olethan hoidon piirissä? Toivon että saisit kunnollista apua.
Nyt alan olla pikku hiljaa avun piirissä. Kelan kanssa tietysti ei mikään mene putkeen. Ihan kuin tästä nyt kuukaudessa tai parissa lääkkeillä selviäisi työkykyiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla kävi niin, että nuo dissosiaatiot iskivät kunnolla päälle vasta keski-iässä tiettyjen traumaattisten tapahtumien jälkeen, lapsuudesta pohjalla C-PTSD. Vuorokaudesta alkoi kadota tunteja ihan rytinällä. Ne vaan menee, jonnekkin. Jonnekin aukkoon ne valuvat. Ja miten saattaakin saada menemään niin paljon aikaa jonkun arkiaskareiden suorittamiseen. En vaan tajua.
Kuulostaa todella rajulta oireilulta. Olethan hoidon piirissä? Toivon että saisit kunnollista apua.
Nyt alan olla pikku hiljaa avun piirissä. Kelan kanssa tietysti ei mikään mene putkeen. Ihan kuin tästä nyt kuukaudessa tai parissa lääkkeillä selviäisi työkykyiseksi.
Tuo on pitkä tie, mutta hyvä että olet päässyt avun piiriin. Toivotan sinulle ja muille tässä ketjussa koko sydämestäni voimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla kävi niin, että nuo dissosiaatiot iskivät kunnolla päälle vasta keski-iässä tiettyjen traumaattisten tapahtumien jälkeen, lapsuudesta pohjalla C-PTSD. Vuorokaudesta alkoi kadota tunteja ihan rytinällä. Ne vaan menee, jonnekkin. Jonnekin aukkoon ne valuvat. Ja miten saattaakin saada menemään niin paljon aikaa jonkun arkiaskareiden suorittamiseen. En vaan tajua.
Liittyykö siihen siis, että et tiedä mihin aika meni tai et muista?
Vai että huomaat vain tehneesi asiat hitaasti tai tehottomasti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli kyseessä parisuhde tai työ tai mikä tahansa niin sitä tavoittelee täydellisyyttä, kuin varmistaakseen että kelpaa ja kaikki menee hyvin. Paitsi ettei sitä ole koskaan ollut edes lähellä sitä täydellisyyttä, pikemminkin alisuoriutuja asiassa kuin asiassa ja aikaa myöten on voimat loppuneet jatkuvaan yrittämiseen ja epäonnistumisen tunteeseen ja edessä on ollut pitkä hermoloma. Useasti en ole edes uskaltanut yrittää vaan olen elänyt suurimman osan elämästä omassa haavemaailmassa.
Samaan aikaa puhun että ihmiset vaativat nykyään liikaa itseltään ja muilta, unohtaen että teen sitä kokoajan itseni suhteen. Tuntuu kuin olisi itsensä aivopesemä välillä. En voi yrittää saada parisuhdetta ennenkuin olen päässyt eroon niistä ns suurimmista epäkohdista omassa elämässä, huono ulkonäkö, epävarmuus, työttömyys... muita en ikinä pystyisi arvottamaan tuollaisten asioiden perusteella. Pelkään opiskelua koska en ole se penaalin terävin kynä enkä pääsisi arvosanoissa kuin korkeintaan keskinkertaisiin tuloksiin, mielessäni minun pitäisi saada kiitettäviä että olisin tarpeeksi hyvä ja kelpaisi. Töissä romahdan pienimmästäkin virheestä vaikken sitä ulospäin näytäkään. Muita taas kannustan enkä meinaa edes ymmärtää kun joku pahoittaa mielensä tekemänsä virheen vuoksi. Aivan kuin minulla olisi eri säännöt muille ja itselleni. Itse en pysty katsomaan ihmisiä silmiin ja pelkään ihmisiä mutta koen suurta iloa kun joku toinen rohkaistuu elämässään ja ajattelen vain että joku päivä minäkin vielä...kunhan kaikki on hyvin.
Kun kysyn itseltäni että kuka minulta näitä suorituksia vaatii niin en osaa sanoa siihen mitään. Aivan kuin tuolla olisi joku näkymätön voima joka sanoo että ellen ole täydellinen tai ainakin lähelle en kelpaa eikä kannata edes yrittää. Ja pelkään että tulen viettämään suurimman osan loppuelämästänikin omissa haavemaailmoissa.
Kiinnostaisi kuulla tuosta "haavemaailmasta" jos jaksat kertoa lisää.
Jos pelkäät, että jäät haavemaailmaan, niin mitä toivoisit haavemaailman tilalle? Miten haavemaailma käytännössä ilmenee?
Olen eri. C-PTSD:n lapsuudessaan saaneilla on paljon päiväuneilua. Eli dissosioidaan itsensä jonnekin muualle ja rakennellaan jotain unelmia ja pilvilinnoja. Vaikkapa ollaan tyytyväisesti jossain rakkauskuvitelmassa.
Tämä on asia, jonka olen tajunnut vasta aikuisena. Lapsena ja nuorena olin tällainen kokopäiväunelmoija, jos niin voi sanoa. Aikuisetkin joko naureskelivat tai pyörittelivät silmiään asialle ja opin itsekin ajattelemaan, että minä nyt vain olen sellainen hupsu haaveilija. Nuorena aikuisena eteen alkoi tulla tilanteita, joissa uneksimiseni ei ollut enää pelkästään hassua ja harmitonta vaan aidosti sekä omaa että toisten elämää hankaloittavaa jumittamista, sekoilua ja todellisuuspakoa. Vasta muutama vuosi sitten ymmärsin, että kyse oli dissosioinnista.
Nykyään olen paljon paremmin ympäröivässä maailmassa kiinni ja tietoisempi itsestäni, vaikka edelleen minulla on taipumusta ns. lääkitä traumojani päiväunelmoinnilla. Olen kuitenkin onnistunut pitämään unelmoinnit yksityisenä, omaan aikaani kuuluvana viihteenä enkä jää enää kiinni niihin kesken kauppareissun. Tai ala kesken työpalaverin jotenkin oudosti etääntyä tilanteesta, kun ilmapiiri alkaa tuntua liian kuormittavalta. Ennen niin vieraalta tuntuneet arki ja jokapäiväiset arjen askareet ovat olleet parasta hoitoa, vaikka ensin jouduinkin perkaamaan useamman traumakerroksen pois tieltä.
Ihana keskustelu. Niin paljon tuttuja asioita noussut esiin, joita ei edes terapiassa ole voinut käsitellä. Tuo arjen hoitaminen voi olla traumatisoituneelle välillä hankalaa. Uppoat helposti omiin maailmoihisi. Lapsenkaltainen idealismi törmää todellisuuden kanssa monissa paikoissa. Aikakäsitys voi olla poikkeava ja suunnitelmallinen toiminta vaatii todella paljon.
Erityisesti kuormittuneena piirteet korostuvat: huomaat esimerkiksi ruokakaupassa jääväsi vertailemaan kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja ja haahuilet monta kertaa edestakaisin jogurttihyllyn luokse miettimään teitkö sittenkään oikean valinnan. Kotiin tultua on vaikea muistaa mitä kaupassa teki, kun aikaa kului niin paljon.
Sama kysymys, liittyykö siihen se, että et oikeasti muista tai tiedä mitä olet tehnyt vai vain tehoton, hidas tai haahuileva toiminta?
Tämä on ihana ketju,kiitos kaikille. Löytyy niin monta kertomusta kuin olisi omani. Ja löytyy niin monta selviytymistarinaa,se luo toivoa meille. Eilen yöllä kun haahuilin taas täällä ja mietin elämäni kulkua,tuli satakieli laulamaan ikkunan vieressä olevaan puuhun. Ikkuna oli auki ja se laulu oli todella kaunista. Aivan kuin se olisi tullut kirkkaalla äänellään kertomaan,että toivoa on!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.
En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.
Eräskin vuosikymmeniä terapiassa ollut suositteli minua hakeutumaan hoitoon. Hänellä on nyt vasta hoidot alkaneet tuottamaan vähän jotain positiivista tulosta. Onpa todella kannustavaa jos nyt ajattelisi että ehkä seitenkymppisenä alkaisi terapia vaikuttamaan. Ja onhan sitä ennenkin höpöttelemässä tullut käytyä ja todettua se aika turhaksi.
Omat traumani eivät ole pahimmat, mutta on kuitenkin elämää koko ajan raskauttaneet traumat. Se on monen asian summa, että olen nyt päässyt ison harppauksen eteen päin niiden käsittelyssä.
Lapsuustraumoihin on auttanut se, että vanhempani ovat poissa elämästäni - näin pystyn ihan vapaasti käsittelemään heidän aiheuttamaansa tuhoa ja alkanut kasvun omaksi itsekseni. Lisäksi olen kuullut nyt isosisarukseltani paljon sellaisia asioita, joista itse en ole ollut lainkaan tietoinen. Myös elämän varrella kantapään kautta on joutunut oppimaan elämästä ja syntynyt halu oppia välttämään ko. tilanteita.
Moni turruttaa itsensä lääkkeillä tai alkoholilla sietämään tilanteita, jolloin aitoa kasvua ja tervehtymistä ei voi tapahtua. (Paitsi silloin, kun lääkkeellä saadaan aikaan tilanne, että ihminen nousee jostain sumusta käsittelemään asioita.). Lisäksi tarvitaan oikeanlaista tietoa ja riittävää tukea ja näkemystä myös ulkopuolelta, koska traumatisoituneen näkemys elämästä ja olemisesta on kuin vääristävän peilin kautta katsottu.
Olen myös huomannut, että elämä helpottuu kun välttelee niitä ahdistuksen aiheuttajia, eikä yritä väkisin "altistaa" ja ahdistua niiden kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.
En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.
Eräskin vuosikymmeniä terapiassa ollut suositteli minua hakeutumaan hoitoon. Hänellä on nyt vasta hoidot alkaneet tuottamaan vähän jotain positiivista tulosta. Onpa todella kannustavaa jos nyt ajattelisi että ehkä seitenkymppisenä alkaisi terapia vaikuttamaan. Ja onhan sitä ennenkin höpöttelemässä tullut käytyä ja todettua se aika turhaksi.
Omat traumani eivät ole pahimmat, mutta on kuitenkin elämää koko ajan raskauttaneet traumat. Se on monen asian summa, että olen nyt päässyt ison harppauksen eteen päin niiden käsittelyssä.
Lapsuustraumoihin on auttanut se, että vanhempani ovat poissa elämästäni - näin pystyn ihan vapaasti käsittelemään heidän aiheuttamaansa tuhoa ja alkanut kasvun omaksi itsekseni. Lisäksi olen kuullut nyt isosisarukseltani paljon sellaisia asioita, joista itse en ole ollut lainkaan tietoinen. Myös elämän varrella kantapään kautta on joutunut oppimaan elämästä ja syntynyt halu oppia välttämään ko. tilanteita.
Moni turruttaa itsensä lääkkeillä tai alkoholilla sietämään tilanteita, jolloin aitoa kasvua ja tervehtymistä ei voi tapahtua. (Paitsi silloin, kun lääkkeellä saadaan aikaan tilanne, että ihminen nousee jostain sumusta käsittelemään asioita.). Lisäksi tarvitaan oikeanlaista tietoa ja riittävää tukea ja näkemystä myös ulkopuolelta, koska traumatisoituneen näkemys elämästä ja olemisesta on kuin vääristävän peilin kautta katsottu.
Olen myös huomannut, että elämä helpottuu kun välttelee niitä ahdistuksen aiheuttajia, eikä yritä väkisin "altistaa" ja ahdistua niiden kanssa.
Hyvä huomio. Helposti sitä vaatii itseltään aivan liikaa. Hyvä rajata mitä kaikkea yrittää sietää, koska kuormittuneena ahdistus menee aivan uudelle tasolle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.
En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.
Eräskin vuosikymmeniä terapiassa ollut suositteli minua hakeutumaan hoitoon. Hänellä on nyt vasta hoidot alkaneet tuottamaan vähän jotain positiivista tulosta. Onpa todella kannustavaa jos nyt ajattelisi että ehkä seitenkymppisenä alkaisi terapia vaikuttamaan. Ja onhan sitä ennenkin höpöttelemässä tullut käytyä ja todettua se aika turhaksi.
Omat traumani eivät ole pahimmat, mutta on kuitenkin elämää koko ajan raskauttaneet traumat. Se on monen asian summa, että olen nyt päässyt ison harppauksen eteen päin niiden käsittelyssä.
Lapsuustraumoihin on auttanut se, että vanhempani ovat poissa elämästäni - näin pystyn ihan vapaasti käsittelemään heidän aiheuttamaansa tuhoa ja alkanut kasvun omaksi itsekseni. Lisäksi olen kuullut nyt isosisarukseltani paljon sellaisia asioita, joista itse en ole ollut lainkaan tietoinen. Myös elämän varrella kantapään kautta on joutunut oppimaan elämästä ja syntynyt halu oppia välttämään ko. tilanteita.
Moni turruttaa itsensä lääkkeillä tai alkoholilla sietämään tilanteita, jolloin aitoa kasvua ja tervehtymistä ei voi tapahtua. (Paitsi silloin, kun lääkkeellä saadaan aikaan tilanne, että ihminen nousee jostain sumusta käsittelemään asioita.). Lisäksi tarvitaan oikeanlaista tietoa ja riittävää tukea ja näkemystä myös ulkopuolelta, koska traumatisoituneen näkemys elämästä ja olemisesta on kuin vääristävän peilin kautta katsottu.
Olen myös huomannut, että elämä helpottuu kun välttelee niitä ahdistuksen aiheuttajia, eikä yritä väkisin "altistaa" ja ahdistua niiden kanssa.
Mietin itsekin tähän liittyen, että toisaalta minun on pakko säästää itseäni, että kestän ja selviän jotenkin. Silti elämä vaan kaventuu niin paljon jos välttää kaikkea. Näin tunnen surua siitä, ettei elämä ole oman näköistä ja en pysty moneenkaan asiaan. Elämä on silloin hyvin tavanomaista ja tylsääkin. Näin vaikka kuinka yrittäisin olla tyytyväinen niin silti taustalla on se ajatus etten "pidä" elämästäni kuitenkaan. Asiat ehkä ovat vähän paremmin, mutta en etene mitenkään ja kuilu johonkin tavalliseen ihmiseen vaan kasvaa.
Tuli vielä mieleen vähän ohiksenakin vanhempieni elämä ja käytös yleensäkin. He ovat jotenkin vaan suorittaneet elämäänsä. Ovat duunareita ja joutuneet toki tekemään paljon töitä. Ei ole ollut helppo elämä sillä tavalla. Varsinkin isällä ollut köyhä lapsuus. Kuitenkin jos heidän elämäänsä katsoo niin ovat olleet vain töissä. Ei mitään muuta sen lisäksi. Harrastukset jääneet jostain nuoruudesta ja muuten eivät myöskään ole käyneet missään. Ei matkoja, ei tapahtumia yms. Ei ole ollut ystäviä myöskään ja sukulaisten kanssa vain joitakin tapaamisia esim juhlissa. Toki suku on mitä on ja tiedän sen itsekin. Eivät pidä yhteyttä paljonkaan.
Kuitenkin näin heidän elämässään ei ilkeästi sanottuna ole mitään muuta kuin työ. Se näkyi hieman, kun olin jo lapsi. Ei meillä käynyt paljonkaan ihmisiä. Oli minulla sentään muutamia ystäviä. Harrastuksia myös, mutta vähän kuin vanhemmat ne valitsivat. Yrittivät ehkä tarjota minulle niitä "omia" harrastuksiaan. Ne eivät sitten oikein sopineet minulle. Kilpailu ja esiintyminen ei oikein ole oma juttuni muutenkin helposti jännittävänä ihmisenä. Lapsuudessa kaikki vielä meni melko hyvin. Isääni jännitin silti, kun raivosi monesti jostain. Opin sen etten saa vastustaa ja jos tein jotain väärin tai toisin kuin isäni tahtoi niin sain huudot. Tämä oli jo vähän liikaa muutenkin vähän ujolle lapselle.
Nuoruudessa muuton jälkeen alettiin sitten kiusaamaan. Jäin yksin muutenkin ja ilman vanhempien apua. Ehkä niinä vuosina ymmärsin nopeasti kuinka vanhempien ja minun persoonani yms eivät oikein kohtaa. Olen itse paljon herkempi ja toisaalta he taas vaativat kestämään kaiken. Mistään vaikeasta jutusta en voinut puhua. Huomasin jo nuorena sen, että nuorten elämä tms on heiltä jotenkin ihan hukassa. Heille oli ihan ok, että olin aina yksin ja en käynyt missään. Tarkoitan tällä sitä etteivät tavallaan sureneet, vaikka minulla jäi koko nuoruus oikeastaan välistä ja elämättä. Eivät oikein osanneet ajatella, että minä olen nuori ja heidän seuransa ei korvaa ystäviä tai pelkkä kotona olo ei ole hyväksi. Joskus tuli ajatus, kun itse esim pyysin heiltä apua kun en meinannut enää kestää, että olenko minä se vanhempi kun he eivät oikeastaan käyttäytyneet aikuisen tavoin ja suhtautuivat niin julmasti kaikkeen. Koin olevani viisaampi kuin he niissä hetkissä. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan.
Nykyisin kaikki vaikeat jutut on käsittelemättä. Heillä ei edelleenkään ole elämässään muuta kuin työ. Äitini oli vielä työtön monia vuosia kun olin nuori. Tämä kiristi vanhempien välejä entisestään ja talous oli tiukoilla. Samalla he eivät kuitenkaan arvosta työtään. Silti puhuvat vain siitä. Tiedän oikeastaan kaikki heidän töistään. Muuta eivät sitten puhujaan. Oikeastaan itseäni välillä harmittaa tämäkin paljon.
Jatkuu
Voisithan testata kuinka paljon samanhenkistä seuraa löydät ilmoittamalla tapailuvaiheessa, että seksin aika tulee vasta kun tapailu on kestänyt vuoden ajan. Hiljaista voisi olla, mutta ehkä löytyisi hyvä match, joka ei juokse seksin perässä suhteeseen.