Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
177 viestiin jatkan vielä. Minua siis kiusattiin paljon. En kuitenkaan saanut mitään apua ja vanhemmille ei voinut edes puhua. Muuten syyllistettiin minua. Ehkä se yksin jääminen ja se etten koskaan ole voinut puhua näistä jutuista sekä muutenkin yksinäinen nuoruus on myös vaikuttanut asiaan. Jos asioita olisi käsitelty matkan varrella ja olisi puhuttu niistä niin ei olisi kasvanut niin isoa taakkaa minulle. Olen ihminen joka tykkää puhua asioista. Pahinta on niiden piilottaminen ja leikkiminen, että kyllä minä vaan pärjään eri tilanteissa. Tämä esim vanhempien kanssa ollessa ja jonnekin mennessä. Itse kerään rohkeutta esim että pystyn johonkin jollekin tavalliseen asioille käymiseen. Silti vanhemmille pitää näyttää rohkeaa joka pystyy mihin vaan. Itse en tykkää edes mennä enää paikkakunnalle missä sain ikävää kohtelua. Silti sinnekin menen vaan niin ettei se hetkauttaisi yhtään, kun pitää tiettyjen juttujen vuoksi joskus käydä.
Tuo on muuten oikeasti kamalaa. Maailma vaatii jatkuvasti enemmän kuin mihin pystyisit. Joudut pakottamaan itsesi esittämään pärjäävää, jottet tulisi hyljeksityksi. Oikeasti tekisi vain mieli käpertyä johonkin nurkkaan ja huutaa että älkää tehkö tätä minulle, älkää taas kerran jättäkö minua aivan yksin kaiken kanssa. En pärjää, en selviä, minä hukun.
Sitten yksinäsi hukut taas kerran ahdistuksen alle. Maailma ei kuitenkaan näe sitä, vaan sen miten yrität kerätä itsesi kokoon pakon edessä ja taas kerran pakotat itsesi suorittamaan, kun vaihtoehtoa ei ole. Olethan taas kerran yksin eikä kukaan auta sinua, joten mitä muutakaan voit tehdä. Mutta miten ikinä voisit luottaa ihmisiin, koska niin monta kertaa on käynyt selväksi etteivät he välitä sinusta.
On mentävä eteenpäin. Itsesääli ei auta. Tiedän että se on vaikeaa!!! On opeteltava luottamaan itseensä ja hyväksyttävä että muihin ei voi aina luottaa. Se voi auttaa kun sisäistää, että muillakin on ongelmansa. Ei odota muilta liikoja. Muilla ei ehkä ole vaikeita traumoja, mutta ei ole kykyä ja herkkyyttä ymmärtää ihmisiä. Moni ei tiedä traumoista mitään. Itsekkyyttä, ymmärtämättömyyttä, välinpitämättömyyttä yms. on ja se ei ole loppumassa maailmasta. Jos aina odottaa muilta liikaa, niin aina pettyy ja ahdistuu lisää.
Muita ei tarvitse miellyttää ja huonossa seurassa ei tarvitse olla. Anna itsellesi lupa lähteä pois heti kun siltä tuntuu. Yksin jääminen kirpaisee, keskity kestämään se. Tee sen kestämisestä itsellesi pakollinen harjoittelu.
Sinä itse olet arvokas, älä anna itsellesi lupaa itsesääliin! Ahdistus on normaali reaktio. Jos se on sietämätöntä niin lääkkeet (minkä avulla pyritään sietämään omaa itseä, ei muita).
Olen saanut todella vaativan kasvatuksen lapsena. Se että aina vain vaatii ja vaatii itseltään mm. ymmärtämään muiden käytöstä, olemaan reippaampi jne. ovat nimenomaan sitä ahdistusta ylläpitäviä mekanismeja. Pakonomainen ponnistelu päätyy aina lopulta pahan olon kerääntymiseen sietämättömälle tasolle. Vaikeat tunteet on kohdattava. Itseään kohtaan on lupa olla myötätuntoinen, jopa välillä itseään surkutellen. Sen jälkeen taas löytyy voimia jatkaa eteenpäin.
Tuskin vaatisit ketään muutakaan aina suhtautumaan kaikkeen rakentavasti ja reippaasti. Älä vaadi sitä itseltäsikään. Sinulla on oikeus kaikkiin tunteisiin. Suru kuluu pois suremalla, ei hampaat irvessä sitä työstämällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
177 viestiin jatkan vielä. Minua siis kiusattiin paljon. En kuitenkaan saanut mitään apua ja vanhemmille ei voinut edes puhua. Muuten syyllistettiin minua. Ehkä se yksin jääminen ja se etten koskaan ole voinut puhua näistä jutuista sekä muutenkin yksinäinen nuoruus on myös vaikuttanut asiaan. Jos asioita olisi käsitelty matkan varrella ja olisi puhuttu niistä niin ei olisi kasvanut niin isoa taakkaa minulle. Olen ihminen joka tykkää puhua asioista. Pahinta on niiden piilottaminen ja leikkiminen, että kyllä minä vaan pärjään eri tilanteissa. Tämä esim vanhempien kanssa ollessa ja jonnekin mennessä. Itse kerään rohkeutta esim että pystyn johonkin jollekin tavalliseen asioille käymiseen. Silti vanhemmille pitää näyttää rohkeaa joka pystyy mihin vaan. Itse en tykkää edes mennä enää paikkakunnalle missä sain ikävää kohtelua. Silti sinnekin menen vaan niin ettei se hetkauttaisi yhtään, kun pitää tiettyjen juttujen vuoksi joskus käydä.
Tuo on muuten oikeasti kamalaa. Maailma vaatii jatkuvasti enemmän kuin mihin pystyisit. Joudut pakottamaan itsesi esittämään pärjäävää, jottet tulisi hyljeksityksi. Oikeasti tekisi vain mieli käpertyä johonkin nurkkaan ja huutaa että älkää tehkö tätä minulle, älkää taas kerran jättäkö minua aivan yksin kaiken kanssa. En pärjää, en selviä, minä hukun.
Sitten yksinäsi hukut taas kerran ahdistuksen alle. Maailma ei kuitenkaan näe sitä, vaan sen miten yrität kerätä itsesi kokoon pakon edessä ja taas kerran pakotat itsesi suorittamaan, kun vaihtoehtoa ei ole. Olethan taas kerran yksin eikä kukaan auta sinua, joten mitä muutakaan voit tehdä. Mutta miten ikinä voisit luottaa ihmisiin, koska niin monta kertaa on käynyt selväksi etteivät he välitä sinusta.
On mentävä eteenpäin. Itsesääli ei auta. Tiedän että se on vaikeaa!!! On opeteltava luottamaan itseensä ja hyväksyttävä että muihin ei voi aina luottaa. Se voi auttaa kun sisäistää, että muillakin on ongelmansa. Ei odota muilta liikoja. Muilla ei ehkä ole vaikeita traumoja, mutta ei ole kykyä ja herkkyyttä ymmärtää ihmisiä. Moni ei tiedä traumoista mitään. Itsekkyyttä, ymmärtämättömyyttä, välinpitämättömyyttä yms. on ja se ei ole loppumassa maailmasta. Jos aina odottaa muilta liikaa, niin aina pettyy ja ahdistuu lisää.
Muita ei tarvitse miellyttää ja huonossa seurassa ei tarvitse olla. Anna itsellesi lupa lähteä pois heti kun siltä tuntuu. Yksin jääminen kirpaisee, keskity kestämään se. Tee sen kestämisestä itsellesi pakollinen harjoittelu.
Sinä itse olet arvokas, älä anna itsellesi lupaa itsesääliin! Ahdistus on normaali reaktio. Jos se on sietämätöntä niin lääkkeet (minkä avulla pyritään sietämään omaa itseä, ei muita).
Olen saanut todella vaativan kasvatuksen lapsena. Se että aina vain vaatii ja vaatii itseltään mm. ymmärtämään muiden käytöstä, olemaan reippaampi jne. ovat nimenomaan sitä ahdistusta ylläpitäviä mekanismeja. Pakonomainen ponnistelu päätyy aina lopulta pahan olon kerääntymiseen sietämättömälle tasolle. Vaikeat tunteet on kohdattava. Itseään kohtaan on lupa olla myötätuntoinen, jopa välillä itseään surkutellen. Sen jälkeen taas löytyy voimia jatkaa eteenpäin.
On opeteltava luottamaan itseensä ja hyväksyttävä että muihin ei voi aina luottaa.
Muita ei tarvitse miellyttää ja huonossa seurassa ei tarvitse olla. Anna itsellesi lupa lähteä pois heti kun siltä tuntuu. Yksin jääminen kirpaisee, keskity kestämään se. Tee sen kestämisestä itsellesi pakollinen harjoittelu.
Pyritään sietämään omaa itseä, EI muita.
Ei tarvitse ymmärtää ja olla reippaampi. Sitä omaa tunnetta nimenomaan on opeteltava kohtaamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
177 viestiin jatkan vielä. Minua siis kiusattiin paljon. En kuitenkaan saanut mitään apua ja vanhemmille ei voinut edes puhua. Muuten syyllistettiin minua. Ehkä se yksin jääminen ja se etten koskaan ole voinut puhua näistä jutuista sekä muutenkin yksinäinen nuoruus on myös vaikuttanut asiaan. Jos asioita olisi käsitelty matkan varrella ja olisi puhuttu niistä niin ei olisi kasvanut niin isoa taakkaa minulle. Olen ihminen joka tykkää puhua asioista. Pahinta on niiden piilottaminen ja leikkiminen, että kyllä minä vaan pärjään eri tilanteissa. Tämä esim vanhempien kanssa ollessa ja jonnekin mennessä. Itse kerään rohkeutta esim että pystyn johonkin jollekin tavalliseen asioille käymiseen. Silti vanhemmille pitää näyttää rohkeaa joka pystyy mihin vaan. Itse en tykkää edes mennä enää paikkakunnalle missä sain ikävää kohtelua. Silti sinnekin menen vaan niin ettei se hetkauttaisi yhtään, kun pitää tiettyjen juttujen vuoksi joskus käydä.
Tuo on muuten oikeasti kamalaa. Maailma vaatii jatkuvasti enemmän kuin mihin pystyisit. Joudut pakottamaan itsesi esittämään pärjäävää, jottet tulisi hyljeksityksi. Oikeasti tekisi vain mieli käpertyä johonkin nurkkaan ja huutaa että älkää tehkö tätä minulle, älkää taas kerran jättäkö minua aivan yksin kaiken kanssa. En pärjää, en selviä, minä hukun.
Sitten yksinäsi hukut taas kerran ahdistuksen alle. Maailma ei kuitenkaan näe sitä, vaan sen miten yrität kerätä itsesi kokoon pakon edessä ja taas kerran pakotat itsesi suorittamaan, kun vaihtoehtoa ei ole. Olethan taas kerran yksin eikä kukaan auta sinua, joten mitä muutakaan voit tehdä. Mutta miten ikinä voisit luottaa ihmisiin, koska niin monta kertaa on käynyt selväksi etteivät he välitä sinusta.
On mentävä eteenpäin. Itsesääli ei auta. Tiedän että se on vaikeaa!!! On opeteltava luottamaan itseensä ja hyväksyttävä että muihin ei voi aina luottaa. Se voi auttaa kun sisäistää, että muillakin on ongelmansa. Ei odota muilta liikoja. Muilla ei ehkä ole vaikeita traumoja, mutta ei ole kykyä ja herkkyyttä ymmärtää ihmisiä. Moni ei tiedä traumoista mitään. Itsekkyyttä, ymmärtämättömyyttä, välinpitämättömyyttä yms. on ja se ei ole loppumassa maailmasta. Jos aina odottaa muilta liikaa, niin aina pettyy ja ahdistuu lisää.
Muita ei tarvitse miellyttää ja huonossa seurassa ei tarvitse olla. Anna itsellesi lupa lähteä pois heti kun siltä tuntuu. Yksin jääminen kirpaisee, keskity kestämään se. Tee sen kestämisestä itsellesi pakollinen harjoittelu.
Sinä itse olet arvokas, älä anna itsellesi lupaa itsesääliin! Ahdistus on normaali reaktio. Jos se on sietämätöntä niin lääkkeet (minkä avulla pyritään sietämään omaa itseä, ei muita).
Olen saanut todella vaativan kasvatuksen lapsena. Se että aina vain vaatii ja vaatii itseltään mm. ymmärtämään muiden käytöstä, olemaan reippaampi jne. ovat nimenomaan sitä ahdistusta ylläpitäviä mekanismeja. Pakonomainen ponnistelu päätyy aina lopulta pahan olon kerääntymiseen sietämättömälle tasolle. Vaikeat tunteet on kohdattava. Itseään kohtaan on lupa olla myötätuntoinen, jopa välillä itseään surkutellen. Sen jälkeen taas löytyy voimia jatkaa eteenpäin.
On opeteltava luottamaan itseensä ja hyväksyttävä että muihin ei voi aina luottaa.
Muita ei tarvitse miellyttää ja huonossa seurassa ei tarvitse olla. Anna itsellesi lupa lähteä pois heti kun siltä tuntuu. Yksin jääminen kirpaisee, keskity kestämään se. Tee sen kestämisestä itsellesi pakollinen harjoittelu.Pyritään sietämään omaa itseä, EI muita.
Ei tarvitse ymmärtää ja olla reippaampi. Sitä omaa tunnetta nimenomaan on opeteltava kohtaamaan.
Sitähän tämä ketju käsittelee. Jos vaikeuksia on ollut paljon, niihin liittyvät tunteet eivät välttämättä ole kovin kauniita. Tietyissä rajoissa itsesäälikin on silloin aivan normaali reaktio suhteessa koettuihin asioihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty parisuhteeseen. Siksi jäi perhe perustamatta. Jos olette nuoria vielä, hakekaa apua.
Sama ongelma mutta olen alle 30v. Olen käynyt terapiassa ja voin kyllä paljon paremmin sen ansiosta. Parisuhteet eivät kyllä onnistu vieläkään. Yritin pari kuukautta sitten tapailla miestä mutta tuntui niin vastenmieliselta ja ahdistavalta ettei siitä mitään tullut. Kosketus inhottaa minua, sama jos joku näyttää mitään romanttista kiinnostusta minua kohtaan.
Toisaalta minua ei haittaisi olla vaikka koko loppuelämä ilman parisuhdetta, en kaipaa sitä. Painetta siihen tulee perheeltä ja ystäviltä.
Hienoa että pystyt pitämään yllä ystävyyssuhteita. Minulle ne ovat olleet todella vaikeita. Parisuhde on ollut helpompi, koska siinä sitoutumisen aste on 100 % ja esiin nostetaan myös vaikeita asioita. Ystävyyssuhteissa suhde on epämääräisempi ja haalistuu helpommin.
Olen eri. Ei noita hyviä parisuhdekumppaneita ole tarjolla jokaiselle. Ihmissuhteissa traumatisoituneelle on tärkeää olla vain hyvässä parisuhteessa tai vointi voi mennä yllättävän nopeasti yllättävän huonoksi.
Meillä on kumppanin kanssa samanlaisia haasteita. Se syventää suhdetta, mutta tuo siihen myös repiviä haasteita. Kumpikin tajuaa sen, että emme taida oikein muillekaan kelvata tällaisina.
No hyvä, jos tuo sopii teille. Itse tarvitsen todella tasapainoista ja rauhallista elämää ja olen valmis omalta osaltani tsemppaamaan ja hoitamaan itseäni paremmaksi ihmissuhteissa, joten en vaan pysty jäämään, liian rikkovaa. Ja lisäksi itselle parisuhde ei ole pakko, kun yksinkin pystyy olemaan.
Minä olen aina yksin ollessani ollut todella onneton. Tunnen silloin katoavani dissosiaatioon. Vaihtelevasti koen joko itseni tai maailman epätodelliseksi. Se on saanut epätoivoisesti takertumaan jopa todella huonoihin ystävyyssuhteisiin ja yliyrittämään pitää niitä pystyssä. Parisuhde tuntuu tasa-arvoisemmalta ihmissuhteelta, kun molemmilla on siinä paljon pelissä.
Joo, dissosioin kyllä paljon ollessani liikaa yksin, mitä ei tapahdu seurassa ikinä, mutta alan sairastaa ja voida muuten todella huonosti sitten taas ihmissuhteessa, joka ei ole hyvä eli mielummin sitten se dissosiaatio, se ei sinänsä tunnu pahalta kuten taas epävakaus ja sairaudet, joita huono ihmissuhde herättää.
MInusta tuntuu, että parisuhdekumppanini ovat olleet juuri niitä, jotka tarvitsevat edes huonon suhteen eivätkä edes yritä kasvaa itse ihmisinä vaan purkavat kaiken minuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty parisuhteeseen. Siksi jäi perhe perustamatta. Jos olette nuoria vielä, hakekaa apua.
Sama ongelma mutta olen alle 30v. Olen käynyt terapiassa ja voin kyllä paljon paremmin sen ansiosta. Parisuhteet eivät kyllä onnistu vieläkään. Yritin pari kuukautta sitten tapailla miestä mutta tuntui niin vastenmieliselta ja ahdistavalta ettei siitä mitään tullut. Kosketus inhottaa minua, sama jos joku näyttää mitään romanttista kiinnostusta minua kohtaan.
Toisaalta minua ei haittaisi olla vaikka koko loppuelämä ilman parisuhdetta, en kaipaa sitä. Painetta siihen tulee perheeltä ja ystäviltä.
Hienoa että pystyt pitämään yllä ystävyyssuhteita. Minulle ne ovat olleet todella vaikeita. Parisuhde on ollut helpompi, koska siinä sitoutumisen aste on 100 % ja esiin nostetaan myös vaikeita asioita. Ystävyyssuhteissa suhde on epämääräisempi ja haalistuu helpommin.
Olen eri. Ei noita hyviä parisuhdekumppaneita ole tarjolla jokaiselle. Ihmissuhteissa traumatisoituneelle on tärkeää olla vain hyvässä parisuhteessa tai vointi voi mennä yllättävän nopeasti yllättävän huonoksi.
Meillä on kumppanin kanssa samanlaisia haasteita. Se syventää suhdetta, mutta tuo siihen myös repiviä haasteita. Kumpikin tajuaa sen, että emme taida oikein muillekaan kelvata tällaisina.
No hyvä, jos tuo sopii teille. Itse tarvitsen todella tasapainoista ja rauhallista elämää ja olen valmis omalta osaltani tsemppaamaan ja hoitamaan itseäni paremmaksi ihmissuhteissa, joten en vaan pysty jäämään, liian rikkovaa. Ja lisäksi itselle parisuhde ei ole pakko, kun yksinkin pystyy olemaan.
Minä olen aina yksin ollessani ollut todella onneton. Tunnen silloin katoavani dissosiaatioon. Vaihtelevasti koen joko itseni tai maailman epätodelliseksi. Se on saanut epätoivoisesti takertumaan jopa todella huonoihin ystävyyssuhteisiin ja yliyrittämään pitää niitä pystyssä. Parisuhde tuntuu tasa-arvoisemmalta ihmissuhteelta, kun molemmilla on siinä paljon pelissä.
Joo, dissosioin kyllä paljon ollessani liikaa yksin, mitä ei tapahdu seurassa ikinä, mutta alan sairastaa ja voida muuten todella huonosti sitten taas ihmissuhteessa, joka ei ole hyvä eli mielummin sitten se dissosiaatio, se ei sinänsä tunnu pahalta kuten taas epävakaus ja sairaudet, joita huono ihmissuhde herättää.
MInusta tuntuu, että parisuhdekumppanini ovat olleet juuri niitä, jotka tarvitsevat edes huonon suhteen eivätkä edes yritä kasvaa itse ihmisinä vaan purkavat kaiken minuun.
Entä ystävät? Millaisia he ovat olleet? Minä en oikein ole löytänyt samanhenkisiä ihmisiä. Ystävyyssuhteet ovat olleet melko pinnallisia ja pääosin oman vaivannäön varassa. Tapaamisia ei esimerkiksi ole ollut ellen minä ole niitä ehdottanut ja suunnitellut niitä varten ohjelmaa. Kun olen väsynyt yksipuolisesti pitämään ihmissuhdetta yllä, se on päättynyt. Ei toisesta sitten kuulunutkaan mitään, vaikka vastaukset olivat aina että olen ollut ajatuksissa ja on nyt pitänyt ottaa yhteyttä. Se oli kaunista sokerihuurretta, jotta toinen jaksaisi nähdä yksipuolisesti vaivaa ihmissuhteen eteen. Mukavan vaivatonta toiselle, toiselle taas todella hajottavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty parisuhteeseen. Siksi jäi perhe perustamatta. Jos olette nuoria vielä, hakekaa apua.
Sama ongelma mutta olen alle 30v. Olen käynyt terapiassa ja voin kyllä paljon paremmin sen ansiosta. Parisuhteet eivät kyllä onnistu vieläkään. Yritin pari kuukautta sitten tapailla miestä mutta tuntui niin vastenmieliselta ja ahdistavalta ettei siitä mitään tullut. Kosketus inhottaa minua, sama jos joku näyttää mitään romanttista kiinnostusta minua kohtaan.
Toisaalta minua ei haittaisi olla vaikka koko loppuelämä ilman parisuhdetta, en kaipaa sitä. Painetta siihen tulee perheeltä ja ystäviltä.
Hienoa että pystyt pitämään yllä ystävyyssuhteita. Minulle ne ovat olleet todella vaikeita. Parisuhde on ollut helpompi, koska siinä sitoutumisen aste on 100 % ja esiin nostetaan myös vaikeita asioita. Ystävyyssuhteissa suhde on epämääräisempi ja haalistuu helpommin.
Olen eri. Ei noita hyviä parisuhdekumppaneita ole tarjolla jokaiselle. Ihmissuhteissa traumatisoituneelle on tärkeää olla vain hyvässä parisuhteessa tai vointi voi mennä yllättävän nopeasti yllättävän huonoksi.
Meillä on kumppanin kanssa samanlaisia haasteita. Se syventää suhdetta, mutta tuo siihen myös repiviä haasteita. Kumpikin tajuaa sen, että emme taida oikein muillekaan kelvata tällaisina.
No hyvä, jos tuo sopii teille. Itse tarvitsen todella tasapainoista ja rauhallista elämää ja olen valmis omalta osaltani tsemppaamaan ja hoitamaan itseäni paremmaksi ihmissuhteissa, joten en vaan pysty jäämään, liian rikkovaa. Ja lisäksi itselle parisuhde ei ole pakko, kun yksinkin pystyy olemaan.
Minä olen aina yksin ollessani ollut todella onneton. Tunnen silloin katoavani dissosiaatioon. Vaihtelevasti koen joko itseni tai maailman epätodelliseksi. Se on saanut epätoivoisesti takertumaan jopa todella huonoihin ystävyyssuhteisiin ja yliyrittämään pitää niitä pystyssä. Parisuhde tuntuu tasa-arvoisemmalta ihmissuhteelta, kun molemmilla on siinä paljon pelissä.
Joo, dissosioin kyllä paljon ollessani liikaa yksin, mitä ei tapahdu seurassa ikinä, mutta alan sairastaa ja voida muuten todella huonosti sitten taas ihmissuhteessa, joka ei ole hyvä eli mielummin sitten se dissosiaatio, se ei sinänsä tunnu pahalta kuten taas epävakaus ja sairaudet, joita huono ihmissuhde herättää.
MInusta tuntuu, että parisuhdekumppanini ovat olleet juuri niitä, jotka tarvitsevat edes huonon suhteen eivätkä edes yritä kasvaa itse ihmisinä vaan purkavat kaiken minuun.
Entä ystävät? Millaisia he ovat olleet? Minä en oikein ole löytänyt samanhenkisiä ihmisiä. Ystävyyssuhteet ovat olleet melko pinnallisia ja pääosin oman vaivannäön varassa. Tapaamisia ei esimerkiksi ole ollut ellen minä ole niitä ehdottanut ja suunnitellut niitä varten ohjelmaa. Kun olen väsynyt yksipuolisesti pitämään ihmissuhdetta yllä, se on päättynyt. Ei toisesta sitten kuulunutkaan mitään, vaikka vastaukset olivat aina että olen ollut ajatuksissa ja on nyt pitänyt ottaa yhteyttä. Se oli kaunista sokerihuurretta, jotta toinen jaksaisi nähdä yksipuolisesti vaivaa ihmissuhteen eteen. Mukavan vaivatonta toiselle, toiselle taas todella hajottavaa.
Muutama hyvä ystävä, mutta ei kauheasti elämäntilanteiden vuoksi voida nähdä. Heillä on omat perheet nykyisin. Muutama itsekäs ystävä, joiden olen antanut olla pitkän historian vuoksi, mutta nyt vanhempana en enää ottaisi ystäväksi. Aika yksipuolista ja heidän ehdoillaan ja heitä palvelevaa on se. Sitten mukavia tuttavia on jonkin verran.
Olen vasta nyt keski-ikäisenä oppinut vetämään rajoja ystäville. Nuorempana taisin suojata itseäni niin, että rima ystäville oli korkealla. Aina mielummin pari oikein hyvää ystävää kuin viisitoista kaveria.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty parisuhteeseen. Siksi jäi perhe perustamatta. Jos olette nuoria vielä, hakekaa apua.
Sama ongelma mutta olen alle 30v. Olen käynyt terapiassa ja voin kyllä paljon paremmin sen ansiosta. Parisuhteet eivät kyllä onnistu vieläkään. Yritin pari kuukautta sitten tapailla miestä mutta tuntui niin vastenmieliselta ja ahdistavalta ettei siitä mitään tullut. Kosketus inhottaa minua, sama jos joku näyttää mitään romanttista kiinnostusta minua kohtaan.
Toisaalta minua ei haittaisi olla vaikka koko loppuelämä ilman parisuhdetta, en kaipaa sitä. Painetta siihen tulee perheeltä ja ystäviltä.
Hienoa että pystyt pitämään yllä ystävyyssuhteita. Minulle ne ovat olleet todella vaikeita. Parisuhde on ollut helpompi, koska siinä sitoutumisen aste on 100 % ja esiin nostetaan myös vaikeita asioita. Ystävyyssuhteissa suhde on epämääräisempi ja haalistuu helpommin.
Olen eri. Ei noita hyviä parisuhdekumppaneita ole tarjolla jokaiselle. Ihmissuhteissa traumatisoituneelle on tärkeää olla vain hyvässä parisuhteessa tai vointi voi mennä yllättävän nopeasti yllättävän huonoksi.
Meillä on kumppanin kanssa samanlaisia haasteita. Se syventää suhdetta, mutta tuo siihen myös repiviä haasteita. Kumpikin tajuaa sen, että emme taida oikein muillekaan kelvata tällaisina.
No hyvä, jos tuo sopii teille. Itse tarvitsen todella tasapainoista ja rauhallista elämää ja olen valmis omalta osaltani tsemppaamaan ja hoitamaan itseäni paremmaksi ihmissuhteissa, joten en vaan pysty jäämään, liian rikkovaa. Ja lisäksi itselle parisuhde ei ole pakko, kun yksinkin pystyy olemaan.
Minä olen aina yksin ollessani ollut todella onneton. Tunnen silloin katoavani dissosiaatioon. Vaihtelevasti koen joko itseni tai maailman epätodelliseksi. Se on saanut epätoivoisesti takertumaan jopa todella huonoihin ystävyyssuhteisiin ja yliyrittämään pitää niitä pystyssä. Parisuhde tuntuu tasa-arvoisemmalta ihmissuhteelta, kun molemmilla on siinä paljon pelissä.
Joo, dissosioin kyllä paljon ollessani liikaa yksin, mitä ei tapahdu seurassa ikinä, mutta alan sairastaa ja voida muuten todella huonosti sitten taas ihmissuhteessa, joka ei ole hyvä eli mielummin sitten se dissosiaatio, se ei sinänsä tunnu pahalta kuten taas epävakaus ja sairaudet, joita huono ihmissuhde herättää.
MInusta tuntuu, että parisuhdekumppanini ovat olleet juuri niitä, jotka tarvitsevat edes huonon suhteen eivätkä edes yritä kasvaa itse ihmisinä vaan purkavat kaiken minuun.
Entä ystävät? Millaisia he ovat olleet? Minä en oikein ole löytänyt samanhenkisiä ihmisiä. Ystävyyssuhteet ovat olleet melko pinnallisia ja pääosin oman vaivannäön varassa. Tapaamisia ei esimerkiksi ole ollut ellen minä ole niitä ehdottanut ja suunnitellut niitä varten ohjelmaa. Kun olen väsynyt yksipuolisesti pitämään ihmissuhdetta yllä, se on päättynyt. Ei toisesta sitten kuulunutkaan mitään, vaikka vastaukset olivat aina että olen ollut ajatuksissa ja on nyt pitänyt ottaa yhteyttä. Se oli kaunista sokerihuurretta, jotta toinen jaksaisi nähdä yksipuolisesti vaivaa ihmissuhteen eteen. Mukavan vaivatonta toiselle, toiselle taas todella hajottavaa.
Muutama hyvä ystävä, mutta ei kauheasti elämäntilanteiden vuoksi voida nähdä. Heillä on omat perheet nykyisin. Muutama itsekäs ystävä, joiden olen antanut olla pitkän historian vuoksi, mutta nyt vanhempana en enää ottaisi ystäväksi. Aika yksipuolista ja heidän ehdoillaan ja heitä palvelevaa on se. Sitten mukavia tuttavia on jonkin verran.
Olen vasta nyt keski-ikäisenä oppinut vetämään rajoja ystäville. Nuorempana taisin suojata itseäni niin, että rima ystäville oli korkealla. Aina mielummin pari oikein hyvää ystävää kuin viisitoista kaveria.
Pari oikein hyvää ystävää kuulostaa hyvältä. Toivottavasti joskus itsekin löydän sellaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tarkoita tätä silleen syyllistävästi, miltä tämä ehkä kuulostaa näin suoraan kirjoitettuna, mutta minusta tuntuisi jotenkin hyväksikäytöltä, jos selviäisi, että joku on ystäväni ihan vaan siksi, että tarvitsee jonkun ihmisen ja minä olen siinä. Tai että puolisoni olisi kanssani siksi, että tarvitsee jonkun ja onnistui saamaan minut täyttämään sitä osaa.
Ymmärrän, että toki te pidätte niistä ihmisistä muutenkin, mutta kun toisaalta joku traumoja aiheuttava hullu narsistikin kaappaa itselleen ystäviä ja puolisoita ihan vaan, koska tarvitsee lähdettä muilta eikä pärjää yksin.
Vierailija kirjoitti:
En tarkoita tätä silleen syyllistävästi, miltä tämä ehkä kuulostaa näin suoraan kirjoitettuna, mutta minusta tuntuisi jotenkin hyväksikäytöltä, jos selviäisi, että joku on ystäväni ihan vaan siksi, että tarvitsee jonkun ihmisen ja minä olen siinä. Tai että puolisoni olisi kanssani siksi, että tarvitsee jonkun ja onnistui saamaan minut täyttämään sitä osaa.
Ymmärrän, että toki te pidätte niistä ihmisistä muutenkin, mutta kun toisaalta joku traumoja aiheuttava hullu narsistikin kaappaa itselleen ystäviä ja puolisoita ihan vaan, koska tarvitsee lähdettä muilta eikä pärjää yksin.
Mistä syystä sinä näet ihmisten yrittävän saada ihmisiä elämäänsä? Joistain tarpeistahan toiminta aina kumpuaa, oli mielenterveyden tila mikä vain.
Minulla esimerkiksi seksi on keskeinen osa parisuhdetta. Olen onnekas, kun minulla on kumppani, joka ajattelee samoin. Jonkun muun kanssa asia voisi aiheuttaa ristiriitoja, jos näkemykset seksin roolista parisuhteessa olisivat hyvin kaukana toisistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
177 viestiin jatkan vielä. Minua siis kiusattiin paljon. En kuitenkaan saanut mitään apua ja vanhemmille ei voinut edes puhua. Muuten syyllistettiin minua. Ehkä se yksin jääminen ja se etten koskaan ole voinut puhua näistä jutuista sekä muutenkin yksinäinen nuoruus on myös vaikuttanut asiaan. Jos asioita olisi käsitelty matkan varrella ja olisi puhuttu niistä niin ei olisi kasvanut niin isoa taakkaa minulle. Olen ihminen joka tykkää puhua asioista. Pahinta on niiden piilottaminen ja leikkiminen, että kyllä minä vaan pärjään eri tilanteissa. Tämä esim vanhempien kanssa ollessa ja jonnekin mennessä. Itse kerään rohkeutta esim että pystyn johonkin jollekin tavalliseen asioille käymiseen. Silti vanhemmille pitää näyttää rohkeaa joka pystyy mihin vaan. Itse en tykkää edes mennä enää paikkakunnalle missä sain ikävää kohtelua. Silti sinnekin menen vaan niin ettei se hetkauttaisi yhtään, kun pitää tiettyjen juttujen vuoksi joskus käydä.
Tuo on muuten oikeasti kamalaa. Maailma vaatii jatkuvasti enemmän kuin mihin pystyisit. Joudut pakottamaan itsesi esittämään pärjäävää, jottet tulisi hyljeksityksi. Oikeasti tekisi vain mieli käpertyä johonkin nurkkaan ja huutaa että älkää tehkö tätä minulle, älkää taas kerran jättäkö minua aivan yksin kaiken kanssa. En pärjää, en selviä, minä hukun.
Sitten yksinäsi hukut taas kerran ahdistuksen alle. Maailma ei kuitenkaan näe sitä, vaan sen miten yrität kerätä itsesi kokoon pakon edessä ja taas kerran pakotat itsesi suorittamaan, kun vaihtoehtoa ei ole. Olethan taas kerran yksin eikä kukaan auta sinua, joten mitä muutakaan voit tehdä. Mutta miten ikinä voisit luottaa ihmisiin, koska niin monta kertaa on käynyt selväksi etteivät he välitä sinusta.
On mentävä eteenpäin. Itsesääli ei auta. Tiedän että se on vaikeaa!!! On opeteltava luottamaan itseensä ja hyväksyttävä että muihin ei voi aina luottaa. Se voi auttaa kun sisäistää, että muillakin on ongelmansa. Ei odota muilta liikoja. Muilla ei ehkä ole vaikeita traumoja, mutta ei ole kykyä ja herkkyyttä ymmärtää ihmisiä. Moni ei tiedä traumoista mitään. Itsekkyyttä, ymmärtämättömyyttä, välinpitämättömyyttä yms. on ja se ei ole loppumassa maailmasta. Jos aina odottaa muilta liikaa, niin aina pettyy ja ahdistuu lisää.
Muita ei tarvitse miellyttää ja huonossa seurassa ei tarvitse olla. Anna itsellesi lupa lähteä pois heti kun siltä tuntuu. Yksin jääminen kirpaisee, keskity kestämään se. Tee sen kestämisestä itsellesi pakollinen harjoittelu.
Sinä itse olet arvokas, älä anna itsellesi lupaa itsesääliin! Ahdistus on normaali reaktio. Jos se on sietämätöntä niin lääkkeet (minkä avulla pyritään sietämään omaa itseä, ei muita).
Olen saanut todella vaativan kasvatuksen lapsena. Se että aina vain vaatii ja vaatii itseltään mm. ymmärtämään muiden käytöstä, olemaan reippaampi jne. ovat nimenomaan sitä ahdistusta ylläpitäviä mekanismeja. Pakonomainen ponnistelu päätyy aina lopulta pahan olon kerääntymiseen sietämättömälle tasolle. Vaikeat tunteet on kohdattava. Itseään kohtaan on lupa olla myötätuntoinen, jopa välillä itseään surkutellen. Sen jälkeen taas löytyy voimia jatkaa eteenpäin.
On opeteltava luottamaan itseensä ja hyväksyttävä että muihin ei voi aina luottaa.
Muita ei tarvitse miellyttää ja huonossa seurassa ei tarvitse olla. Anna itsellesi lupa lähteä pois heti kun siltä tuntuu. Yksin jääminen kirpaisee, keskity kestämään se. Tee sen kestämisestä itsellesi pakollinen harjoittelu.Pyritään sietämään omaa itseä, EI muita.
Ei tarvitse ymmärtää ja olla reippaampi. Sitä omaa tunnetta nimenomaan on opeteltava kohtaamaan.
Sitähän tämä ketju käsittelee. Jos vaikeuksia on ollut paljon, niihin liittyvät tunteet eivät välttämättä ole kovin kauniita. Tietyissä rajoissa itsesäälikin on silloin aivan normaali reaktio suhteessa koettuihin asioihin.
Itsesääli voi olla normaali reaktio, mutta ei ehkä auta eteenpäin toipumisessa. Itsesääli ei kannusta muutokseen.
Myötätunto itseä kohtaan on parempi ja auttaa toipumisessa.
Suru on normaalia myös.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
177 viestiin jatkan vielä. Minua siis kiusattiin paljon. En kuitenkaan saanut mitään apua ja vanhemmille ei voinut edes puhua. Muuten syyllistettiin minua. Ehkä se yksin jääminen ja se etten koskaan ole voinut puhua näistä jutuista sekä muutenkin yksinäinen nuoruus on myös vaikuttanut asiaan. Jos asioita olisi käsitelty matkan varrella ja olisi puhuttu niistä niin ei olisi kasvanut niin isoa taakkaa minulle. Olen ihminen joka tykkää puhua asioista. Pahinta on niiden piilottaminen ja leikkiminen, että kyllä minä vaan pärjään eri tilanteissa. Tämä esim vanhempien kanssa ollessa ja jonnekin mennessä. Itse kerään rohkeutta esim että pystyn johonkin jollekin tavalliseen asioille käymiseen. Silti vanhemmille pitää näyttää rohkeaa joka pystyy mihin vaan. Itse en tykkää edes mennä enää paikkakunnalle missä sain ikävää kohtelua. Silti sinnekin menen vaan niin ettei se hetkauttaisi yhtään, kun pitää tiettyjen juttujen vuoksi joskus käydä.
Tuo on muuten oikeasti kamalaa. Maailma vaatii jatkuvasti enemmän kuin mihin pystyisit. Joudut pakottamaan itsesi esittämään pärjäävää, jottet tulisi hyljeksityksi. Oikeasti tekisi vain mieli käpertyä johonkin nurkkaan ja huutaa että älkää tehkö tätä minulle, älkää taas kerran jättäkö minua aivan yksin kaiken kanssa. En pärjää, en selviä, minä hukun.
Sitten yksinäsi hukut taas kerran ahdistuksen alle. Maailma ei kuitenkaan näe sitä, vaan sen miten yrität kerätä itsesi kokoon pakon edessä ja taas kerran pakotat itsesi suorittamaan, kun vaihtoehtoa ei ole. Olethan taas kerran yksin eikä kukaan auta sinua, joten mitä muutakaan voit tehdä. Mutta miten ikinä voisit luottaa ihmisiin, koska niin monta kertaa on käynyt selväksi etteivät he välitä sinusta.
On mentävä eteenpäin. Itsesääli ei auta. Tiedän että se on vaikeaa!!! On opeteltava luottamaan itseensä ja hyväksyttävä että muihin ei voi aina luottaa. Se voi auttaa kun sisäistää, että muillakin on ongelmansa. Ei odota muilta liikoja. Muilla ei ehkä ole vaikeita traumoja, mutta ei ole kykyä ja herkkyyttä ymmärtää ihmisiä. Moni ei tiedä traumoista mitään. Itsekkyyttä, ymmärtämättömyyttä, välinpitämättömyyttä yms. on ja se ei ole loppumassa maailmasta. Jos aina odottaa muilta liikaa, niin aina pettyy ja ahdistuu lisää.
Muita ei tarvitse miellyttää ja huonossa seurassa ei tarvitse olla. Anna itsellesi lupa lähteä pois heti kun siltä tuntuu. Yksin jääminen kirpaisee, keskity kestämään se. Tee sen kestämisestä itsellesi pakollinen harjoittelu.
Sinä itse olet arvokas, älä anna itsellesi lupaa itsesääliin! Ahdistus on normaali reaktio. Jos se on sietämätöntä niin lääkkeet (minkä avulla pyritään sietämään omaa itseä, ei muita).
Olen saanut todella vaativan kasvatuksen lapsena. Se että aina vain vaatii ja vaatii itseltään mm. ymmärtämään muiden käytöstä, olemaan reippaampi jne. ovat nimenomaan sitä ahdistusta ylläpitäviä mekanismeja. Pakonomainen ponnistelu päätyy aina lopulta pahan olon kerääntymiseen sietämättömälle tasolle. Vaikeat tunteet on kohdattava. Itseään kohtaan on lupa olla myötätuntoinen, jopa välillä itseään surkutellen. Sen jälkeen taas löytyy voimia jatkaa eteenpäin.
On opeteltava luottamaan itseensä ja hyväksyttävä että muihin ei voi aina luottaa.
Muita ei tarvitse miellyttää ja huonossa seurassa ei tarvitse olla. Anna itsellesi lupa lähteä pois heti kun siltä tuntuu. Yksin jääminen kirpaisee, keskity kestämään se. Tee sen kestämisestä itsellesi pakollinen harjoittelu.Pyritään sietämään omaa itseä, EI muita.
Ei tarvitse ymmärtää ja olla reippaampi. Sitä omaa tunnetta nimenomaan on opeteltava kohtaamaan.
Sitähän tämä ketju käsittelee. Jos vaikeuksia on ollut paljon, niihin liittyvät tunteet eivät välttämättä ole kovin kauniita. Tietyissä rajoissa itsesäälikin on silloin aivan normaali reaktio suhteessa koettuihin asioihin.
Itsesääli voi olla normaali reaktio, mutta ei ehkä auta eteenpäin toipumisessa. Itsesääli ei kannusta muutokseen.
Myötätunto itseä kohtaan on parempi ja auttaa toipumisessa.
Suru on normaalia myös.
Monet uskovat siihen, että tunteet helpottavat vasta kun ne on ensin kohdattu. Näin jälkikäteen kuin mietin menneitä, käy kyllä sääliksi miten huonoa kohtelua sitä lapsena ja nuorena saikaan osakseen. Se ei vahvistanut, vaan hajotti. Itkettää toisinaan, kun ajattelee millaista sillä nuorella ihmisellä joka minä silloin olin, oli siinä vaiheessa, kun kukaan ei välittänyt. Kutsui näitä tuntemuksia sitten itsesääliksi tai itsemyötätunnoksi, ei jää muuta vaihtoehtoa kuin rakentaa elämää tässä ja nyt niillä voimavaroilla, jotka on onnistunut jostain itselleen haalimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Traumat on vaan nykyajan hössötyksiä. Ihme valitusta pikkuasioista.
Vierailija kirjoitti:
Traumat on vaan nykyajan hössötyksiä. Ihme valitusta pikkuasioista.
Tarvitsemme selvästi sellaisia trolleja, jotka yrittävät enemmän. Todella heikkotasoista provosointia. En maksaisi tämän suorituksen perusteella lisäpalkkiota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty parisuhteeseen. Siksi jäi perhe perustamatta. Jos olette nuoria vielä, hakekaa apua.
Sama ongelma mutta olen alle 30v. Olen käynyt terapiassa ja voin kyllä paljon paremmin sen ansiosta. Parisuhteet eivät kyllä onnistu vieläkään. Yritin pari kuukautta sitten tapailla miestä mutta tuntui niin vastenmieliselta ja ahdistavalta ettei siitä mitään tullut. Kosketus inhottaa minua, sama jos joku näyttää mitään romanttista kiinnostusta minua kohtaan.
Toisaalta minua ei haittaisi olla vaikka koko loppuelämä ilman parisuhdetta, en kaipaa sitä. Painetta siihen tulee perheeltä ja ystäviltä.
Hienoa että pystyt pitämään yllä ystävyyssuhteita. Minulle ne ovat olleet todella vaikeita. Parisuhde on ollut helpompi, koska siinä sitoutumisen aste on 100 % ja esiin nostetaan myös vaikeita asioita. Ystävyyssuhteissa suhde on epämääräisempi ja haalistuu helpommin.
Olen eri. Ei noita hyviä parisuhdekumppaneita ole tarjolla jokaiselle. Ihmissuhteissa traumatisoituneelle on tärkeää olla vain hyvässä parisuhteessa tai vointi voi mennä yllättävän nopeasti yllättävän huonoksi.
Meillä on kumppanin kanssa samanlaisia haasteita. Se syventää suhdetta, mutta tuo siihen myös repiviä haasteita. Kumpikin tajuaa sen, että emme taida oikein muillekaan kelvata tällaisina.
No hyvä, jos tuo sopii teille. Itse tarvitsen todella tasapainoista ja rauhallista elämää ja olen valmis omalta osaltani tsemppaamaan ja hoitamaan itseäni paremmaksi ihmissuhteissa, joten en vaan pysty jäämään, liian rikkovaa. Ja lisäksi itselle parisuhde ei ole pakko, kun yksinkin pystyy olemaan.
Minä olen aina yksin ollessani ollut todella onneton. Tunnen silloin katoavani dissosiaatioon. Vaihtelevasti koen joko itseni tai maailman epätodelliseksi. Se on saanut epätoivoisesti takertumaan jopa todella huonoihin ystävyyssuhteisiin ja yliyrittämään pitää niitä pystyssä. Parisuhde tuntuu tasa-arvoisemmalta ihmissuhteelta, kun molemmilla on siinä paljon pelissä.
Joo, dissosioin kyllä paljon ollessani liikaa yksin, mitä ei tapahdu seurassa ikinä, mutta alan sairastaa ja voida muuten todella huonosti sitten taas ihmissuhteessa, joka ei ole hyvä eli mielummin sitten se dissosiaatio, se ei sinänsä tunnu pahalta kuten taas epävakaus ja sairaudet, joita huono ihmissuhde herättää.
MInusta tuntuu, että parisuhdekumppanini ovat olleet juuri niitä, jotka tarvitsevat edes huonon suhteen eivätkä edes yritä kasvaa itse ihmisinä vaan purkavat kaiken minuun.
Varmasti näin onkin. Jokainen saa siitä parisuhtestaan jotain. Jos sinä olet parisuhteessa jotta sinun ei tarvisi olla yksin, niin melko varmasti sillä toisella on jokin syy itselläänkin miksi on sinun kanssasi. Parisuhde onnistuu yleensä vasta sitten kun molemmat seisovat (ja kaatuvat, jos niikseen tulee) omilla jaloillaan, jolloin suhde voi olla arvostava ja tasapainoinen. Kun molemmat on suhteessa täyttämässä omia raadollisia tarpeitaan, niin ei siinä oikein voi kumpaakaan syyttää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tarkoita tätä silleen syyllistävästi, miltä tämä ehkä kuulostaa näin suoraan kirjoitettuna, mutta minusta tuntuisi jotenkin hyväksikäytöltä, jos selviäisi, että joku on ystäväni ihan vaan siksi, että tarvitsee jonkun ihmisen ja minä olen siinä. Tai että puolisoni olisi kanssani siksi, että tarvitsee jonkun ja onnistui saamaan minut täyttämään sitä osaa.
Ymmärrän, että toki te pidätte niistä ihmisistä muutenkin, mutta kun toisaalta joku traumoja aiheuttava hullu narsistikin kaappaa itselleen ystäviä ja puolisoita ihan vaan, koska tarvitsee lähdettä muilta eikä pärjää yksin.
Mistä syystä sinä näet ihmisten yrittävän saada ihmisiä elämäänsä? Joistain tarpeistahan toiminta aina kumpuaa, oli mielenterveyden tila mikä vain.
Minulla esimerkiksi seksi on keskeinen osa parisuhdetta. Olen onnekas, kun minulla on kumppani, joka ajattelee samoin. Jonkun muun kanssa asia voisi aiheuttaa ristiriitoja, jos näkemykset seksin roolista parisuhteessa olisivat hyvin kaukana toisistaan.
Olen lähtenyt parisuhteeseen samalla periaatteella kuin ystävyyssuhteisiin eli kuvitellut sen toisen olevan jotenkin juuri minulle sopivaa seuraa ja että pidän häntä minulle erityisenä ihmisenä ja kuvitellut toisenkin ajatelleen minusta jotenkin samoin. Ja onhan siinä tunnekin pakko olla, parisuhteessa rakastuminen, ystävyydessä muu lämmin tunne.
Jotkut kuitenkin ovat toistensa seurassa, kun tarvitsevat seuraa, rahaa, seksiä, palveluksia, huolenpitoa jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tarkoita tätä silleen syyllistävästi, miltä tämä ehkä kuulostaa näin suoraan kirjoitettuna, mutta minusta tuntuisi jotenkin hyväksikäytöltä, jos selviäisi, että joku on ystäväni ihan vaan siksi, että tarvitsee jonkun ihmisen ja minä olen siinä. Tai että puolisoni olisi kanssani siksi, että tarvitsee jonkun ja onnistui saamaan minut täyttämään sitä osaa.
Ymmärrän, että toki te pidätte niistä ihmisistä muutenkin, mutta kun toisaalta joku traumoja aiheuttava hullu narsistikin kaappaa itselleen ystäviä ja puolisoita ihan vaan, koska tarvitsee lähdettä muilta eikä pärjää yksin.
Mistä syystä sinä näet ihmisten yrittävän saada ihmisiä elämäänsä? Joistain tarpeistahan toiminta aina kumpuaa, oli mielenterveyden tila mikä vain.
Minulla esimerkiksi seksi on keskeinen osa parisuhdetta. Olen onnekas, kun minulla on kumppani, joka ajattelee samoin. Jonkun muun kanssa asia voisi aiheuttaa ristiriitoja, jos näkemykset seksin roolista parisuhteessa olisivat hyvin kaukana toisistaan.
Olen lähtenyt parisuhteeseen samalla periaatteella kuin ystävyyssuhteisiin eli kuvitellut sen toisen olevan jotenkin juuri minulle sopivaa seuraa ja että pidän häntä minulle erityisenä ihmisenä ja kuvitellut toisenkin ajatelleen minusta jotenkin samoin. Ja onhan siinä tunnekin pakko olla, parisuhteessa rakastuminen, ystävyydessä muu lämmin tunne.
Jotkut kuitenkin ovat toistensa seurassa, kun tarvitsevat seuraa, rahaa, seksiä, palveluksia, huolenpitoa jne.
Ja monesti ihminen taitavasti esittää olevansa toiselle juuri sopivaa seuraa, ja kun ansa on viritetty, voikin alkaa käyttämään hyväkseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tarkoita tätä silleen syyllistävästi, miltä tämä ehkä kuulostaa näin suoraan kirjoitettuna, mutta minusta tuntuisi jotenkin hyväksikäytöltä, jos selviäisi, että joku on ystäväni ihan vaan siksi, että tarvitsee jonkun ihmisen ja minä olen siinä. Tai että puolisoni olisi kanssani siksi, että tarvitsee jonkun ja onnistui saamaan minut täyttämään sitä osaa.
Ymmärrän, että toki te pidätte niistä ihmisistä muutenkin, mutta kun toisaalta joku traumoja aiheuttava hullu narsistikin kaappaa itselleen ystäviä ja puolisoita ihan vaan, koska tarvitsee lähdettä muilta eikä pärjää yksin.
Mistä syystä sinä näet ihmisten yrittävän saada ihmisiä elämäänsä? Joistain tarpeistahan toiminta aina kumpuaa, oli mielenterveyden tila mikä vain.
Minulla esimerkiksi seksi on keskeinen osa parisuhdetta. Olen onnekas, kun minulla on kumppani, joka ajattelee samoin. Jonkun muun kanssa asia voisi aiheuttaa ristiriitoja, jos näkemykset seksin roolista parisuhteessa olisivat hyvin kaukana toisistaan.
Olen lähtenyt parisuhteeseen samalla periaatteella kuin ystävyyssuhteisiin eli kuvitellut sen toisen olevan jotenkin juuri minulle sopivaa seuraa ja että pidän häntä minulle erityisenä ihmisenä ja kuvitellut toisenkin ajatelleen minusta jotenkin samoin. Ja onhan siinä tunnekin pakko olla, parisuhteessa rakastuminen, ystävyydessä muu lämmin tunne.
Jotkut kuitenkin ovat toistensa seurassa, kun tarvitsevat seuraa, rahaa, seksiä, palveluksia, huolenpitoa jne.
Ja monesti ihminen taitavasti esittää olevansa toiselle juuri sopivaa seuraa, ja kun ansa on viritetty, voikin alkaa käyttämään hyväkseen.
No näinhän se menee, mutta minkä sille voi muuta kuin se kusipää hyväksikäyttäjä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tarkoita tätä silleen syyllistävästi, miltä tämä ehkä kuulostaa näin suoraan kirjoitettuna, mutta minusta tuntuisi jotenkin hyväksikäytöltä, jos selviäisi, että joku on ystäväni ihan vaan siksi, että tarvitsee jonkun ihmisen ja minä olen siinä. Tai että puolisoni olisi kanssani siksi, että tarvitsee jonkun ja onnistui saamaan minut täyttämään sitä osaa.
Ymmärrän, että toki te pidätte niistä ihmisistä muutenkin, mutta kun toisaalta joku traumoja aiheuttava hullu narsistikin kaappaa itselleen ystäviä ja puolisoita ihan vaan, koska tarvitsee lähdettä muilta eikä pärjää yksin.
Mistä syystä sinä näet ihmisten yrittävän saada ihmisiä elämäänsä? Joistain tarpeistahan toiminta aina kumpuaa, oli mielenterveyden tila mikä vain.
Minulla esimerkiksi seksi on keskeinen osa parisuhdetta. Olen onnekas, kun minulla on kumppani, joka ajattelee samoin. Jonkun muun kanssa asia voisi aiheuttaa ristiriitoja, jos näkemykset seksin roolista parisuhteessa olisivat hyvin kaukana toisistaan.
Olen lähtenyt parisuhteeseen samalla periaatteella kuin ystävyyssuhteisiin eli kuvitellut sen toisen olevan jotenkin juuri minulle sopivaa seuraa ja että pidän häntä minulle erityisenä ihmisenä ja kuvitellut toisenkin ajatelleen minusta jotenkin samoin. Ja onhan siinä tunnekin pakko olla, parisuhteessa rakastuminen, ystävyydessä muu lämmin tunne.
Jotkut kuitenkin ovat toistensa seurassa, kun tarvitsevat seuraa, rahaa, seksiä, palveluksia, huolenpitoa jne.
Miten nuo asiat sulkevat pois syvän kiintymyksen? Kumppaniksi tai ystäväksi ei valita ketä hyvänsä, mutta kyllähän suhteen toimivuuteen vaikuttaa paljon se miten molempien tarpeet kohtaavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tarkoita tätä silleen syyllistävästi, miltä tämä ehkä kuulostaa näin suoraan kirjoitettuna, mutta minusta tuntuisi jotenkin hyväksikäytöltä, jos selviäisi, että joku on ystäväni ihan vaan siksi, että tarvitsee jonkun ihmisen ja minä olen siinä. Tai että puolisoni olisi kanssani siksi, että tarvitsee jonkun ja onnistui saamaan minut täyttämään sitä osaa.
Ymmärrän, että toki te pidätte niistä ihmisistä muutenkin, mutta kun toisaalta joku traumoja aiheuttava hullu narsistikin kaappaa itselleen ystäviä ja puolisoita ihan vaan, koska tarvitsee lähdettä muilta eikä pärjää yksin.
Mistä syystä sinä näet ihmisten yrittävän saada ihmisiä elämäänsä? Joistain tarpeistahan toiminta aina kumpuaa, oli mielenterveyden tila mikä vain.
Minulla esimerkiksi seksi on keskeinen osa parisuhdetta. Olen onnekas, kun minulla on kumppani, joka ajattelee samoin. Jonkun muun kanssa asia voisi aiheuttaa ristiriitoja, jos näkemykset seksin roolista parisuhteessa olisivat hyvin kaukana toisistaan.
Olen lähtenyt parisuhteeseen samalla periaatteella kuin ystävyyssuhteisiin eli kuvitellut sen toisen olevan jotenkin juuri minulle sopivaa seuraa ja että pidän häntä minulle erityisenä ihmisenä ja kuvitellut toisenkin ajatelleen minusta jotenkin samoin. Ja onhan siinä tunnekin pakko olla, parisuhteessa rakastuminen, ystävyydessä muu lämmin tunne.
Jotkut kuitenkin ovat toistensa seurassa, kun tarvitsevat seuraa, rahaa, seksiä, palveluksia, huolenpitoa jne.
Miten nuo asiat sulkevat pois syvän kiintymyksen? Kumppaniksi tai ystäväksi ei valita ketä hyvänsä, mutta kyllähän suhteen toimivuuteen vaikuttaa paljon se miten molempien tarpeet kohtaavat.
Tarkoitan että mitä mieltä olisi viettää aikaa periaatteessa fiksun ja filmaattisen oloisen tyypin seurassa, jos hän kuitenkin koko ajan tuottaisi sinulle isoja pettymyksiä? Ihmissuhde yleensä päättyy, jos se toimii huonosti.
Olen saanut todella vaativan kasvatuksen lapsena. Se että aina vain vaatii ja vaatii itseltään mm. ymmärtämään muiden käytöstä, olemaan reippaampi jne. ovat nimenomaan sitä ahdistusta ylläpitäviä mekanismeja. Pakonomainen ponnistelu päätyy aina lopulta pahan olon kerääntymiseen sietämättömälle tasolle. Vaikeat tunteet on kohdattava. Itseään kohtaan on lupa olla myötätuntoinen, jopa välillä itseään surkutellen. Sen jälkeen taas löytyy voimia jatkaa eteenpäin.