Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Mun traumat räjähti käsiin kun läheinen joka aiheutti pahat traumat vaihtoi yllättäen hiippakuntaa.
Täten en saa häntä vastuuseen, mutta ennen kuolemaa tapasimme ja se oli lämmin tapaaminen vuosien jälkeen., olen aina ollut niin outo että taannun lapseksi niin vanhemieni ja lähiomaisen seurassa.
Muutun aivottomaksi.
Mutta perässäni raahasin traumoja, joistain voin puhua ystäville, yhdestä traumaattisesta työasiasta en kertonut kenellekkään mitään häpesin niin paljon sitä, revin jopa työtodistukseni joka oli aivan paska.
Mutta tämä pahin jäi lääkärille, jossa vollotin sitä kuolemaa mutta psykiatrille kerroin siitä. Nyt olen traumaton mutta saan yhä painajaisia nuista traumoista joita raahasin perässäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitätöinti,vähättely ja se ettei ketään kiinnosta tekemiseni on ollut lapsuudenperheeni anti minulle. Tämän tunsin niin vahvasti jo ihan pienenä,että monta kertaa katosin perheeltäni. Otin taskuun vähän leipää ja lähdin salaa metsään. Siellä sain olla rauhassa oma itseni. Kun tuli pimeää,tulin kotiin omaa salaista reittiä ja menin nukkumaan pienen vasikan kanssa karsinaan. Tietenkin muu perhe alkoi etsiä minua jossakin vaiheessa. Ja kun löysivät,tuli hirveä huuto kurittomasta kakarasta. Olin nukahtanut oljille ihanaan ajatukseen,että minut löydetään ja otetaan syliin ja itketään ilosta. Ennen kouluikää minulla oli kerran jo puhelin kädessä,että soitan lastenkotiin että hakevat minut pois. Sitten kuitenkin löysin ystäviä ja muutaman kivan aikuisen ihmisen ja jäin kotiin. Tein itselleni selviytymiskeinon: kerran ketään ei kiinnosta minun tekemiseni,alan käyttää asian edukseni. Aloin kehittämään itse itseäni,opettelin itse taitoja. Aloin piirtää,kirjoittaa,ommella vaatteita ja tehdä erilaista taidetta. Ymmärsin,että tuon paineen alla mielikuvitukseni oli mieletön. Se oli toinen maailmani. Se on kantanut valtavasti. Tämä on minun elämäni ja lopulta aika kiva sellainen,olen niin luova. Ilman kauheaa lapsuuttani ja nuoruuttani en olisi tämä. Onko ihmiselämässä niin,että kuvataide,musiikki,kirjallisuus ym. toisille lohtua tuova syntyy niitten rikkinäisten kautta.
285:lle: Koskettavaa. Ja hyvä, että löysit henkireikäsi.
Minä aloin kirjoittaa runoja kuusivuotiaana. Ja paria vuotta myöhemmin satuja, miten Santtu karkaa kotoa tai kultakalasta, joka oli ihan yksin.
Vierailija kirjoitti:
Mitätöinti,vähättely ja se ettei ketään kiinnosta tekemiseni on ollut lapsuudenperheeni anti minulle. Tämän tunsin niin vahvasti jo ihan pienenä,että monta kertaa katosin perheeltäni. Otin taskuun vähän leipää ja lähdin salaa metsään. Siellä sain olla rauhassa oma itseni. Kun tuli pimeää,tulin kotiin omaa salaista reittiä ja menin nukkumaan pienen vasikan kanssa karsinaan. Tietenkin muu perhe alkoi etsiä minua jossakin vaiheessa. Ja kun löysivät,tuli hirveä huuto kurittomasta kakarasta. Olin nukahtanut oljille ihanaan ajatukseen,että minut löydetään ja otetaan syliin ja itketään ilosta. Ennen kouluikää minulla oli kerran jo puhelin kädessä,että soitan lastenkotiin että hakevat minut pois. Sitten kuitenkin löysin ystäviä ja muutaman kivan aikuisen ihmisen ja jäin kotiin. Tein itselleni selviytymiskeinon: kerran ketään ei kiinnosta minun tekemiseni,alan käyttää asian edukseni. Aloin kehittämään itse itseäni,opettelin itse taitoja. Aloin piirtää,kirjoittaa,ommella vaatteita ja tehdä erilaista taidetta. Ymmärsin,että tuon paineen alla mielikuvitukseni oli mieletön. Se oli toinen maailmani. Se on kantanut valtavasti. Tämä on minun elämäni ja lopulta aika kiva sellainen,olen niin luova. Ilman kauheaa lapsuuttani ja nuoruuttani en olisi tämä. Onko ihmiselämässä niin,että kuvataide,musiikki,kirjallisuus ym. toisille lohtua tuova syntyy niitten rikkinäisten kautta.
Hienoa että olet löytänyt tapoja selvitä kokemustesi kanssa. Uskotko että olisit voinut kehittää itseilmaisuasi myös tasapainoisemmassa kasvuympäristössä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa
Äitini kanssa yritän olla väleissä ja tämäkin liittyy yksinäisyyteeni. Sanoin hänelle joskus, että miksi puhuu vaan työstään. Hän vastasi, että kun hän ei näe muita ihmisiä. Itse mietin asiaa paljon. Minäkään en oikeastaan näe ketään ihmisiä enkä omaa ystäviä. Olen vielä työtönkin joten en näe ketään töissäkään. Silti keksisin monia puheenaiheita muutenkin. Eikä ihmisistä tarvitsisi puhua. Maailmassa on satoja ja jopa tuhansia asioita joista puhua ilman ihmisiä ja heidän tekemisiään. Äitini ei vaan omaa mitään mielenkiintoa mihinkään. Hän ei voi keskustella kuin ihmisistä jos puhuu jotain. Samalla surullista toisaalta ettei heillä ole mitään kiinnostusta oikein mihinkään. Isästäni en viitsi enää tarkemmin kirjoittaa, mutta hänellä melkein sama juttu. Molemmat oikeastaan toivoivat minulle vaan hyvää koulutusta ja että pääsisin töihin. Heille se on on jo elämä, eikä muuta tarvita. Tietysti se on jo pohja elämälle, mutta itsekään en ole edes niitä lähtökohtia vielä täyttänyt.Ehkä kirjoitan ilkeästi, mutta minusta tuntuu monesti, että jotenkin lamaannun, kun en voi puhua mistään. Kaipaisin niin paljon ihmistä jonka kanssa puhua ja joka oli kuitenkin kiinnostunut asioista. Itsekin voin välillä huonosti, mutta jaksan silti yrittää etsiä mielenkiinnon kohteita. Joku kirjoitti joskus, että pitäisi lähteä ystävätoimintaan mukaan. Ymmärrän tietysti sen, että joku voi tykätä siitä. Silti, kun olen taas yhden päivän äitini kanssa ja puhun siitä mistä hän haluaa ja kuuntelen hänen puhettaan, eikä kysy minulta itse mitään niin mietin etten kyllä enää muille lähtisi seuraksi vaan velvollisuuden tunteesta ja puhuisi taas siitä mitä toinen tahtoo. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Sori myös ohis. Mietin vaan aina miten olen tässä tilanteessa ja miten elämäni on mennyt näin. Sen vuoksi mietin kaikkea paljon. Monesti on vaan tyhjä olo, kun miettii kaikkea. Samalla moni on todellakin elänyt paljon vaikeampia hetkiä. Tiedän sen. Päätin kirjoittaa, kun ei ole ihmisiä joille puhua. Kirjoitin tänne jo aiemminkin.
Mikä sinua kiinnostaa? Uskaltaisitko tehdä ison muutoksen? Osaatko kieliä? Jos et, mene kielikurssille? Säästä ja lähde ulkomaille?
Tai mitä vaan tarpeeksi tavallisesta poikkeavaa. Jotain millä saat etäisyyttä yksinäisen identiteettiisi, näet maailmassa jotain uutta ja mieli saa ravintoa mikä voi luoda uusia ajatuksia.
Olen eri. Nykyään mietin paljon sitä kiinnostaako minua oikeastaan yhtään mikään tai onko koskaan edes kiinnostanut. Epäilen välillä että olen aiemmin vain kuvitellut olevani kiinnostunut jostakin, mistä minun on annettu ymmärtää että olisi hyvä olla kiinnostunut, esimerkiksi opiskelusta tai kunnon ylläpitämisestä. Mitä enemmän kuorii pois traumakerroksia, sitä epäselvempää on löytyykö niiden alta minkäänlaista persoonallisuutta.
Henkinen kasvu tuntuu jääneen pahasti kesken, kun oli lapsena pakko selviytyäkseen yrittää mukautua haastaviin olosuhteisiin ja ihmisiin ympärillä. En nykyään osaa oikein haaveilla mistään muusta kuin siitä, ettei tarvitsisi ponnistella koko ajan niin kovasti.
Toivotaan ja uskotaan, että olet nyt kuin feenix lintu tuhkassa. Tällä hetkellä sinulla ei ole haaveita, koska on aika luoda sinut uudelleen ja tällä kertaa omaksi itseksesi. Se ei tapahdu hetkessä, mutta tulee se päivä, kun nouset ja silloin ne haaveet ja unelmat ovat aidosti juuri sinua ja omiasi.
Ehkäpä. Puhuin tästä joskus terapiassa, mutten tullut kovin hyvin ymmärretyksi. Terapeutti vain totesi että eihän haaveilemista kannata lopettaa, on vain pidettävä kiinni haaveistaan. En vain kovin hyvin koe tuntevani itseäni. Elämä on ollut pitkälti pelkkää selviytymistä. Ei ole jäänyt oikein aikaa ja tilaa miettiä ja kokeilemalla selvittää mikä kiinnostaa ja mikä ei. Elämä oli niinä huolettomiksi miellettyinä nuoruusvuosina pakko pitää hyvin kurinalaisena, ettei musertuisi ahdistuksen alle. Ei ollut tilaa vapaasti vain mennä ja sekoilla, kun ketään ei ollut huolehtimassa sinusta. Piti koko ajan pitää itsensä sellaisessa kontrollissa, että edes jotenkin selviäisi.
Olisi pitänyt sanoa terapeutille ettei hän tajunnut mistä puhun, mutta vaivaannuin väärinkäsityksestä niin paljon, että sopersin kiusantuneena tilanteen päättääkseni vain että onhan haaveilu tärkeää, ei tietenkään pidä luovuttaa tai jotain vastaavaa. Emme enää koskaan palanneet aiheeseen.
Terapeutti ei vain kunnolla tuntunut ymmärtävän miten paljon traumat persoonallisuuden muodostumiseen voivat vaikuttaa. Samaa huonoa käytösmallia olen myös toisinaan toistanut muutenkin jos tuntuu etten tule ymmärretyksi. Luovutan liian helpolla, kun pelkään toisen osapuolen vihaista reaktiota, jos sanon suoraan ettei nyt kuunneltu kunnolla mitä äsken sanoin.
Mielestäni traumatisoituneen terapia vaatisi terapeutilta erityistä herkkyyttä tarkkailla missä terapian suhteen mennään. Pitäisi aktiivisesti kysellä miltä asiakkaasta tuntuu, mitä ajatuksia on mielessä jne. Muuten traumatisoitunut äkkiä menee terapiassakin selviytysmoodiin ja alkaa ponnistella miellyttääkseen terapeuttia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa
Äitini kanssa yritän olla väleissä ja tämäkin liittyy yksinäisyyteeni. Sanoin hänelle joskus, että miksi puhuu vaan työstään. Hän vastasi, että kun hän ei näe muita ihmisiä. Itse mietin asiaa paljon. Minäkään en oikeastaan näe ketään ihmisiä enkä omaa ystäviä. Olen vielä työtönkin joten en näe ketään töissäkään. Silti keksisin monia puheenaiheita muutenkin. Eikä ihmisistä tarvitsisi puhua. Maailmassa on satoja ja jopa tuhansia asioita joista puhua ilman ihmisiä ja heidän tekemisiään. Äitini ei vaan omaa mitään mielenkiintoa mihinkään. Hän ei voi keskustella kuin ihmisistä jos puhuu jotain. Samalla surullista toisaalta ettei heillä ole mitään kiinnostusta oikein mihinkään. Isästäni en viitsi enää tarkemmin kirjoittaa, mutta hänellä melkein sama juttu. Molemmat oikeastaan toivoivat minulle vaan hyvää koulutusta ja että pääsisin töihin. Heille se on on jo elämä, eikä muuta tarvita. Tietysti se on jo pohja elämälle, mutta itsekään en ole edes niitä lähtökohtia vielä täyttänyt.Ehkä kirjoitan ilkeästi, mutta minusta tuntuu monesti, että jotenkin lamaannun, kun en voi puhua mistään. Kaipaisin niin paljon ihmistä jonka kanssa puhua ja joka oli kuitenkin kiinnostunut asioista. Itsekin voin välillä huonosti, mutta jaksan silti yrittää etsiä mielenkiinnon kohteita. Joku kirjoitti joskus, että pitäisi lähteä ystävätoimintaan mukaan. Ymmärrän tietysti sen, että joku voi tykätä siitä. Silti, kun olen taas yhden päivän äitini kanssa ja puhun siitä mistä hän haluaa ja kuuntelen hänen puhettaan, eikä kysy minulta itse mitään niin mietin etten kyllä enää muille lähtisi seuraksi vaan velvollisuuden tunteesta ja puhuisi taas siitä mitä toinen tahtoo. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Sori myös ohis. Mietin vaan aina miten olen tässä tilanteessa ja miten elämäni on mennyt näin. Sen vuoksi mietin kaikkea paljon. Monesti on vaan tyhjä olo, kun miettii kaikkea. Samalla moni on todellakin elänyt paljon vaikeampia hetkiä. Tiedän sen. Päätin kirjoittaa, kun ei ole ihmisiä joille puhua. Kirjoitin tänne jo aiemminkin.
Mikä sinua kiinnostaa? Uskaltaisitko tehdä ison muutoksen? Osaatko kieliä? Jos et, mene kielikurssille? Säästä ja lähde ulkomaille?
Tai mitä vaan tarpeeksi tavallisesta poikkeavaa. Jotain millä saat etäisyyttä yksinäisen identiteettiisi, näet maailmassa jotain uutta ja mieli saa ravintoa mikä voi luoda uusia ajatuksia.
Olen eri. Nykyään mietin paljon sitä kiinnostaako minua oikeastaan yhtään mikään tai onko koskaan edes kiinnostanut. Epäilen välillä että olen aiemmin vain kuvitellut olevani kiinnostunut jostakin, mistä minun on annettu ymmärtää että olisi hyvä olla kiinnostunut, esimerkiksi opiskelusta tai kunnon ylläpitämisestä. Mitä enemmän kuorii pois traumakerroksia, sitä epäselvempää on löytyykö niiden alta minkäänlaista persoonallisuutta.
Henkinen kasvu tuntuu jääneen pahasti kesken, kun oli lapsena pakko selviytyäkseen yrittää mukautua haastaviin olosuhteisiin ja ihmisiin ympärillä. En nykyään osaa oikein haaveilla mistään muusta kuin siitä, ettei tarvitsisi ponnistella koko ajan niin kovasti.
Toivotaan ja uskotaan, että olet nyt kuin feenix lintu tuhkassa. Tällä hetkellä sinulla ei ole haaveita, koska on aika luoda sinut uudelleen ja tällä kertaa omaksi itseksesi. Se ei tapahdu hetkessä, mutta tulee se päivä, kun nouset ja silloin ne haaveet ja unelmat ovat aidosti juuri sinua ja omiasi.
Ehkäpä. Puhuin tästä joskus terapiassa, mutten tullut kovin hyvin ymmärretyksi. Terapeutti vain totesi että eihän haaveilemista kannata lopettaa, on vain pidettävä kiinni haaveistaan. En vain kovin hyvin koe tuntevani itseäni. Elämä on ollut pitkälti pelkkää selviytymistä. Ei ole jäänyt oikein aikaa ja tilaa miettiä ja kokeilemalla selvittää mikä kiinnostaa ja mikä ei. Elämä oli niinä huolettomiksi miellettyinä nuoruusvuosina pakko pitää hyvin kurinalaisena, ettei musertuisi ahdistuksen alle. Ei ollut tilaa vapaasti vain mennä ja sekoilla, kun ketään ei ollut huolehtimassa sinusta. Piti koko ajan pitää itsensä sellaisessa kontrollissa, että edes jotenkin selviäisi.
Olisi pitänyt sanoa terapeutille ettei hän tajunnut mistä puhun, mutta vaivaannuin väärinkäsityksestä niin paljon, että sopersin kiusantuneena tilanteen päättääkseni vain että onhan haaveilu tärkeää, ei tietenkään pidä luovuttaa tai jotain vastaavaa. Emme enää koskaan palanneet aiheeseen.
Terapeutti ei vain kunnolla tuntunut ymmärtävän miten paljon traumat persoonallisuuden muodostumiseen voivat vaikuttaa. Samaa huonoa käytösmallia olen myös toisinaan toistanut muutenkin jos tuntuu etten tule ymmärretyksi. Luovutan liian helpolla, kun pelkään toisen osapuolen vihaista reaktiota, jos sanon suoraan ettei nyt kuunneltu kunnolla mitä äsken sanoin.
Mielestäni traumatisoituneen terapia vaatisi terapeutilta erityistä herkkyyttä tarkkailla missä terapian suhteen mennään. Pitäisi aktiivisesti kysellä miltä asiakkaasta tuntuu, mitä ajatuksia on mielessä jne. Muuten traumatisoitunut äkkiä menee terapiassakin selviytysmoodiin ja alkaa ponnistella miellyttääkseen terapeuttia.
Pitkäaikaiset käyttäytymismallit ovat niin syvällä selkäytimessä ja alitajuisia, että niitä on ilman tukea vaikea purkaa.
Olen juuri alkanut käsitellä traumojani, jotka ovat johtaneet monenlaiseen uupumukseen ja itsensä hylkäämiseen ja sairauksiin. Sitten taas tänään sain kuulla, miten kannattaisi nyt vaan keskittyä positiiviseen niin hyvin menee. No, niin olen koko ikäni tehnyt ja se on vain pitänyt minut näennäisesti terveenä, kulissina, ihmisenä vailla jaksamisen rajoja ja tarpeita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen juuri alkanut käsitellä traumojani, jotka ovat johtaneet monenlaiseen uupumukseen ja itsensä hylkäämiseen ja sairauksiin. Sitten taas tänään sain kuulla, miten kannattaisi nyt vaan keskittyä positiiviseen niin hyvin menee. No, niin olen koko ikäni tehnyt ja se on vain pitänyt minut näennäisesti terveenä, kulissina, ihmisenä vailla jaksamisen rajoja ja tarpeita.
Ihmisillä on keskimäärin todella heikko tietämys traumoista. Tuon tuostakin joudut kuulemaan "mikä ei tapa, vahvistaa" -tyyppistä järjetöntä huttua. Miten helvetissä esimerkiksi ihmisen pahoinpiteleminen liikuntakyvyttömäksi vahvistaa ketään millään tavalla? Voimia sinulle traumojen käsittelemiseen. Tuo on oikea tie sen sijaan että pakenisi vaikeita tunteita toksiseen positiivisuuteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen juuri alkanut käsitellä traumojani, jotka ovat johtaneet monenlaiseen uupumukseen ja itsensä hylkäämiseen ja sairauksiin. Sitten taas tänään sain kuulla, miten kannattaisi nyt vaan keskittyä positiiviseen niin hyvin menee. No, niin olen koko ikäni tehnyt ja se on vain pitänyt minut näennäisesti terveenä, kulissina, ihmisenä vailla jaksamisen rajoja ja tarpeita.
Ihmisillä on keskimäärin todella heikko tietämys traumoista. Tuon tuostakin joudut kuulemaan "mikä ei tapa, vahvistaa" -tyyppistä järjetöntä huttua. Miten helvetissä esimerkiksi ihmisen pahoinpiteleminen liikuntakyvyttömäksi vahvistaa ketään millään tavalla? Voimia sinulle traumojen käsittelemiseen. Tuo on oikea tie sen sijaan että pakenisi vaikeita tunteita toksiseen positiivisuuteen.
Kiitos. Sitä on saanut kuulla koko ikänsä, että on itse se ongelma ja se, jonka reagoinnit ovat väärin ja pitäisi olla hiljaa ja kuin mitään ei olisikaan. Ja sitten vielä läheisillekin pitää pitää puoliaan, että saa oikeutettua oman prosessinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen juuri alkanut käsitellä traumojani, jotka ovat johtaneet monenlaiseen uupumukseen ja itsensä hylkäämiseen ja sairauksiin. Sitten taas tänään sain kuulla, miten kannattaisi nyt vaan keskittyä positiiviseen niin hyvin menee. No, niin olen koko ikäni tehnyt ja se on vain pitänyt minut näennäisesti terveenä, kulissina, ihmisenä vailla jaksamisen rajoja ja tarpeita.
Ihmisillä on keskimäärin todella heikko tietämys traumoista. Tuon tuostakin joudut kuulemaan "mikä ei tapa, vahvistaa" -tyyppistä järjetöntä huttua. Miten helvetissä esimerkiksi ihmisen pahoinpiteleminen liikuntakyvyttömäksi vahvistaa ketään millään tavalla? Voimia sinulle traumojen käsittelemiseen. Tuo on oikea tie sen sijaan että pakenisi vaikeita tunteita toksiseen positiivisuuteen.
Kiitos. Sitä on saanut kuulla koko ikänsä, että on itse se ongelma ja se, jonka reagoinnit ovat väärin ja pitäisi olla hiljaa ja kuin mitään ei olisikaan. Ja sitten vielä läheisillekin pitää pitää puoliaan, että saa oikeutettua oman prosessinsa.
Läheiset ovat mitä ovat. Heidän kanssaan vain pitää omien voimavarojen puitteissa yrittää jotenkin luovia (tauot yhteydenpidosta voivat myös olla paikallaan). Läheiset joko vaikenevat kun olen puhunut traumoista, yrittävät saada minut vakuuttuneeksi siitä että kuvittelen asioita, syyttävät huonosta keskustelun ajoituksesta jne. Hyvin harva on sellainen, että heidän kanssaan voi vaikeista kokemuksista tai tunteista puhua.
Traumani ovat syntyneet aikuisiällä. Lisäksi sorruin kuuntelemaan ns. henkisiä oppeja, jotka ainoastaan pahensivat tilannetta monellakin tavalla. Se toksisuus ja ihmisen syyllistäminen elämän jumitilanteissa ei tee kenellekään hyvää. Tällä hetkellä moni asia on haasteellinen, mutta tästä selvitään, kun jättää satunnaiset ilkeilykommentit huomioimatta ja pysyy omassa totuudessaan, yrittipä kuka tahansa uskotella tietävänsä ajatusmaailmani ja tunnekokemukseni. Useimmiten ne arvailut ovat menneet täysin pieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa
Äitini kanssa yritän olla väleissä ja tämäkin liittyy yksinäisyyteeni. Sanoin hänelle joskus, että miksi puhuu vaan työstään. Hän vastasi, että kun hän ei näe muita ihmisiä. Itse mietin asiaa paljon. Minäkään en oikeastaan näe ketään ihmisiä enkä omaa ystäviä. Olen vielä työtönkin joten en näe ketään töissäkään. Silti keksisin monia puheenaiheita muutenkin. Eikä ihmisistä tarvitsisi puhua. Maailmassa on satoja ja jopa tuhansia asioita joista puhua ilman ihmisiä ja heidän tekemisiään. Äitini ei vaan omaa mitään mielenkiintoa mihinkään. Hän ei voi keskustella kuin ihmisistä jos puhuu jotain. Samalla surullista toisaalta ettei heillä ole mitään kiinnostusta oikein mihinkään. Isästäni en viitsi enää tarkemmin kirjoittaa, mutta hänellä melkein sama juttu. Molemmat oikeastaan toivoivat minulle vaan hyvää koulutusta ja että pääsisin töihin. Heille se on on jo elämä, eikä muuta tarvita. Tietysti se on jo pohja elämälle, mutta itsekään en ole edes niitä lähtökohtia vielä täyttänyt.Ehkä kirjoitan ilkeästi, mutta minusta tuntuu monesti, että jotenkin lamaannun, kun en voi puhua mistään. Kaipaisin niin paljon ihmistä jonka kanssa puhua ja joka oli kuitenkin kiinnostunut asioista. Itsekin voin välillä huonosti, mutta jaksan silti yrittää etsiä mielenkiinnon kohteita. Joku kirjoitti joskus, että pitäisi lähteä ystävätoimintaan mukaan. Ymmärrän tietysti sen, että joku voi tykätä siitä. Silti, kun olen taas yhden päivän äitini kanssa ja puhun siitä mistä hän haluaa ja kuuntelen hänen puhettaan, eikä kysy minulta itse mitään niin mietin etten kyllä enää muille lähtisi seuraksi vaan velvollisuuden tunteesta ja puhuisi taas siitä mitä toinen tahtoo. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Sori myös ohis. Mietin vaan aina miten olen tässä tilanteessa ja miten elämäni on mennyt näin. Sen vuoksi mietin kaikkea paljon. Monesti on vaan tyhjä olo, kun miettii kaikkea. Samalla moni on todellakin elänyt paljon vaikeampia hetkiä. Tiedän sen. Päätin kirjoittaa, kun ei ole ihmisiä joille puhua. Kirjoitin tänne jo aiemminkin.
Mikä sinua kiinnostaa? Uskaltaisitko tehdä ison muutoksen? Osaatko kieliä? Jos et, mene kielikurssille? Säästä ja lähde ulkomaille?
Tai mitä vaan tarpeeksi tavallisesta poikkeavaa. Jotain millä saat etäisyyttä yksinäisen identiteettiisi, näet maailmassa jotain uutta ja mieli saa ravintoa mikä voi luoda uusia ajatuksia.
Niitä muutoksia juuri pelkäänkin. Jaksan kaikessa typeryydessäkin elämääni parhaiten, kun se pysyy melko samanlaisena. Eihän se tietysti ole keino muutokseen. Näin elämä pyörii paikoillaan. Silti minua kyllä kiinnostaa vielä onneksi moni asia. Toisaalta nämä asiat ovat kuitenkin sellaisia, ettei niiden avulla kuitenkaan muuteta elämää. Ovat ehkä sellaisia kivoja juttuja, mutta eivät mitään ns elämää muuttavia. Näen silti maailmassa uusia asioita ja minulla on hyvä mielikuvitus. Ehkä tartuit itse liikaa yksinäisyyteni. Se on tietysti osa minua, mutta ei ole kuitenkaan ns koko minä. Olen vaan kasvanut siihen, että pitää pärjätä omillaan. Joku hienosti kirjoitti miten pakeni haaveisiin tai teki esim taidetta yms. Minulla on myös tätä samaa. Haaveilen paljon ja minulla on joitakin asioita kuten musiikki mitä moni ei ehkä koe niin tärkeänä ja syvällisesti.
Ennen olin kova käymään kaikkialla ja tekemään töitä. Kaksi viimeisintä tyttöystävää jätti täysin yllättäen ilman mitään loogista syytä, sanoen että suhteesta kanssani ei ole mihinkään.
Sen jälkeen tuntemattomien hymyilevien naisten käytös toistakymmentä kertaa putkeen vain paheni ja paheni, kunnes meni maku kokonaan olla ihmisten ilmoilla. Haistattelua ja väkivallalla uhkailua vaikka en edes puhe etäisyydelle kerinnyt.
Otin lopputilin töistä, ja päätin että en työpaikkaa vie sellaisilta joista on parisuhteeseen. Enää en uskalla katsoa ihmisiä edes silmiin tai käydä ulkona. Lopetin myös harrastukset/liikunnan ja elän tilausruualla.
Lähinnä ilkeät entisen sanat kaikuu mielessä päivittäin, aamuin illoin. Terapiasta ei ollut mitään apua, erakoituminen jatkunut lähes 20v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa
Äitini kanssa yritän olla väleissä ja tämäkin liittyy yksinäisyyteeni. Sanoin hänelle joskus, että miksi puhuu vaan työstään. Hän vastasi, että kun hän ei näe muita ihmisiä. Itse mietin asiaa paljon. Minäkään en oikeastaan näe ketään ihmisiä enkä omaa ystäviä. Olen vielä työtönkin joten en näe ketään töissäkään. Silti keksisin monia puheenaiheita muutenkin. Eikä ihmisistä tarvitsisi puhua. Maailmassa on satoja ja jopa tuhansia asioita joista puhua ilman ihmisiä ja heidän tekemisiään. Äitini ei vaan omaa mitään mielenkiintoa mihinkään. Hän ei voi keskustella kuin ihmisistä jos puhuu jotain. Samalla surullista toisaalta ettei heillä ole mitään kiinnostusta oikein mihinkään. Isästäni en viitsi enää tarkemmin kirjoittaa, mutta hänellä melkein sama juttu. Molemmat oikeastaan toivoivat minulle vaan hyvää koulutusta ja että pääsisin töihin. Heille se on on jo elämä, eikä muuta tarvita. Tietysti se on jo pohja elämälle, mutta itsekään en ole edes niitä lähtökohtia vielä täyttänyt.Ehkä kirjoitan ilkeästi, mutta minusta tuntuu monesti, että jotenkin lamaannun, kun en voi puhua mistään. Kaipaisin niin paljon ihmistä jonka kanssa puhua ja joka oli kuitenkin kiinnostunut asioista. Itsekin voin välillä huonosti, mutta jaksan silti yrittää etsiä mielenkiinnon kohteita. Joku kirjoitti joskus, että pitäisi lähteä ystävätoimintaan mukaan. Ymmärrän tietysti sen, että joku voi tykätä siitä. Silti, kun olen taas yhden päivän äitini kanssa ja puhun siitä mistä hän haluaa ja kuuntelen hänen puhettaan, eikä kysy minulta itse mitään niin mietin etten kyllä enää muille lähtisi seuraksi vaan velvollisuuden tunteesta ja puhuisi taas siitä mitä toinen tahtoo. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Sori myös ohis. Mietin vaan aina miten olen tässä tilanteessa ja miten elämäni on mennyt näin. Sen vuoksi mietin kaikkea paljon. Monesti on vaan tyhjä olo, kun miettii kaikkea. Samalla moni on todellakin elänyt paljon vaikeampia hetkiä. Tiedän sen. Päätin kirjoittaa, kun ei ole ihmisiä joille puhua. Kirjoitin tänne jo aiemminkin.
Mikä sinua kiinnostaa? Uskaltaisitko tehdä ison muutoksen? Osaatko kieliä? Jos et, mene kielikurssille? Säästä ja lähde ulkomaille?
Tai mitä vaan tarpeeksi tavallisesta poikkeavaa. Jotain millä saat etäisyyttä yksinäisen identiteettiisi, näet maailmassa jotain uutta ja mieli saa ravintoa mikä voi luoda uusia ajatuksia.
Olen eri. Nykyään mietin paljon sitä kiinnostaako minua oikeastaan yhtään mikään tai onko koskaan edes kiinnostanut. Epäilen välillä että olen aiemmin vain kuvitellut olevani kiinnostunut jostakin, mistä minun on annettu ymmärtää että olisi hyvä olla kiinnostunut, esimerkiksi opiskelusta tai kunnon ylläpitämisestä. Mitä enemmän kuorii pois traumakerroksia, sitä epäselvempää on löytyykö niiden alta minkäänlaista persoonallisuutta.
Henkinen kasvu tuntuu jääneen pahasti kesken, kun oli lapsena pakko selviytyäkseen yrittää mukautua haastaviin olosuhteisiin ja ihmisiin ympärillä. En nykyään osaa oikein haaveilla mistään muusta kuin siitä, ettei tarvitsisi ponnistella koko ajan niin kovasti.
Toivotaan ja uskotaan, että olet nyt kuin feenix lintu tuhkassa. Tällä hetkellä sinulla ei ole haaveita, koska on aika luoda sinut uudelleen ja tällä kertaa omaksi itseksesi. Se ei tapahdu hetkessä, mutta tulee se päivä, kun nouset ja silloin ne haaveet ja unelmat ovat aidosti juuri sinua ja omiasi.
Ehkäpä. Puhuin tästä joskus terapiassa, mutten tullut kovin hyvin ymmärretyksi. Terapeutti vain totesi että eihän haaveilemista kannata lopettaa, on vain pidettävä kiinni haaveistaan. En vain kovin hyvin koe tuntevani itseäni. Elämä on ollut pitkälti pelkkää selviytymistä. Ei ole jäänyt oikein aikaa ja tilaa miettiä ja kokeilemalla selvittää mikä kiinnostaa ja mikä ei. Elämä oli niinä huolettomiksi miellettyinä nuoruusvuosina pakko pitää hyvin kurinalaisena, ettei musertuisi ahdistuksen alle. Ei ollut tilaa vapaasti vain mennä ja sekoilla, kun ketään ei ollut huolehtimassa sinusta. Piti koko ajan pitää itsensä sellaisessa kontrollissa, että edes jotenkin selviäisi.
Olisi pitänyt sanoa terapeutille ettei hän tajunnut mistä puhun, mutta vaivaannuin väärinkäsityksestä niin paljon, että sopersin kiusantuneena tilanteen päättääkseni vain että onhan haaveilu tärkeää, ei tietenkään pidä luovuttaa tai jotain vastaavaa. Emme enää koskaan palanneet aiheeseen.
Terapeutti ei vain kunnolla tuntunut ymmärtävän miten paljon traumat persoonallisuuden muodostumiseen voivat vaikuttaa. Samaa huonoa käytösmallia olen myös toisinaan toistanut muutenkin jos tuntuu etten tule ymmärretyksi. Luovutan liian helpolla, kun pelkään toisen osapuolen vihaista reaktiota, jos sanon suoraan ettei nyt kuunneltu kunnolla mitä äsken sanoin.
Mielestäni traumatisoituneen terapia vaatisi terapeutilta erityistä herkkyyttä tarkkailla missä terapian suhteen mennään. Pitäisi aktiivisesti kysellä miltä asiakkaasta tuntuu, mitä ajatuksia on mielessä jne. Muuten traumatisoitunut äkkiä menee terapiassakin selviytysmoodiin ja alkaa ponnistella miellyttääkseen terapeuttia.
Pitäisi kuunnella ja antaa tilaa. Ei ikinä olettaa.
Terapeutin tarvitsisi mielestäni tajuta:
- traumoista, niiden vaikutuksesta ihmiseen ja niistä parantumisesta
- väkivaltaisista ihmisistä, jotka aiheuttavat traumoja (narsistit, psykopaatit, muut vastaavat)
Jos terapeutti alkaa käsitellä traumoja aiheuttanutta ihmissuhdetta kuin mitä tahansa vähän solmuun mennyttä suhdetta, että siinä nyt varmaan oli väärinkäsitystä puolin ja toisin ja kukaan ei ole täydellinen ja jos nyt sitten annat anteeksi kun annat ensin pettymyksen tulla niin huh heijaa.
YouTubesta löytyy aiheesta todella hyvä kanava: Crappy childhood fairy.
Vierailija kirjoitti:
Traumani ovat syntyneet aikuisiällä. Lisäksi sorruin kuuntelemaan ns. henkisiä oppeja, jotka ainoastaan pahensivat tilannetta monellakin tavalla. Se toksisuus ja ihmisen syyllistäminen elämän jumitilanteissa ei tee kenellekään hyvää. Tällä hetkellä moni asia on haasteellinen, mutta tästä selvitään, kun jättää satunnaiset ilkeilykommentit huomioimatta ja pysyy omassa totuudessaan, yrittipä kuka tahansa uskotella tietävänsä ajatusmaailmani ja tunnekokemukseni. Useimmiten ne arvailut ovat menneet täysin pieleen.
Täällä toinen, joka erehtyi etsimään lohtua henkisistä opeista vain traumatisoituakseen entistä pahemmin. Ns. valtavirran henkiset opit eivät tue kovinkaan monen traumataustaisen paranemista. Kiitollisuuden ja anteeksiannon tuputtaminen, jopa vaatiminen vain vahvistaa olemassaolevaa traumaa entisestään eikä näissä piireissä tajuta, että parantuminen ei tapahdu ulkopuolisten vaatimuksesta. Uskon, että hyvin suuri osa henkisissä porukoissa mukana olevista on itse enempi vähempi traumatisoituneita eivätkä siksi osaa tai uskalla kyseenalaistaa valmiiksi annettuja oppeja. Onhan yksi traumatisoitumisen tunnuspiirre se, että oppii myötäilemään ympäristöään ja samalla ei enää osaa luottaa omaan sisäiseen ääneensä.
Yksi harvoista vastaan tullesta poikkeuksista on In My Sacred Space -sivuston ylläpitäjä Ash Riley, joka löytyy myös instagramista. Virkistävää ja ennen kaikkea tarpeellista, että joku uskaltaa tuulettaa ja kyseenalaistaa henkisyyden haitallisia, pahimmillaan traumatisoitumista vahvistavia puolia.
Vierailija kirjoitti:
Olen juuri alkanut käsitellä traumojani, jotka ovat johtaneet monenlaiseen uupumukseen ja itsensä hylkäämiseen ja sairauksiin. Sitten taas tänään sain kuulla, miten kannattaisi nyt vaan keskittyä positiiviseen niin hyvin menee. No, niin olen koko ikäni tehnyt ja se on vain pitänyt minut näennäisesti terveenä, kulissina, ihmisenä vailla jaksamisen rajoja ja tarpeita.
Tuollaisten ihmisten seuraa kannattaa välttää jotka jauhaa *keskity positiiviseen*.
Asiat on vain käytävä lävitse. Itselle tämä tapahtui yli vuosi sitten kun uuvuin pahasti. Olen se tunnollinen ja kiltti. Suoritan. Ja olen läheisriippuvainen.
En kestä riitoja enkä muiden pahaaoloa.
Äitini on narsisti ja meidän koko suku on omituinen. Äitini narsismi on sotkenut kaikkien sisarusten välit.
Kotiliesi 7 on asiallinen juttu hylkäämisestä. Kannattaa lukea.
Ja Kotiliesi 6 oli Tommy H juttu. Siinä oli mielestäni avaava lause *anteeksi antamisessa on oikeastaan kyse ymmärtämisestä. Kun ymmärtää toisen toimintaa , pystyy päästämään irti loukatuksi tulemisen tunteista.
Vanhempani menetti todella helposti hermonsa ja kävi käsiksi, jos joku väitti vastaan. Se opetti lapsena tehokkaasti välttelemään ristiriitatilanteita. Mieluummin yhä jätän väärinkäsityksen voimaan kuin kestän toisen osapuolen ärtymyksen.