Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Jatkoa

Äitini kanssa yritän olla väleissä ja tämäkin liittyy yksinäisyyteeni. Sanoin hänelle joskus, että miksi puhuu vaan työstään. Hän vastasi, että kun hän ei näe muita ihmisiä. Itse mietin asiaa paljon. Minäkään en oikeastaan näe ketään ihmisiä enkä omaa ystäviä. Olen vielä työtönkin joten en näe ketään töissäkään. Silti keksisin monia puheenaiheita muutenkin. Eikä ihmisistä tarvitsisi puhua. Maailmassa on satoja ja jopa tuhansia asioita joista puhua ilman ihmisiä ja heidän tekemisiään. Äitini ei vaan omaa mitään mielenkiintoa mihinkään. Hän ei voi keskustella kuin ihmisistä jos puhuu jotain. Samalla surullista toisaalta ettei heillä ole mitään kiinnostusta oikein mihinkään. Isästäni en viitsi enää tarkemmin kirjoittaa, mutta hänellä melkein sama juttu. Molemmat oikeastaan toivoivat minulle vaan hyvää koulutusta ja että pääsisin töihin. Heille se on on jo elämä, eikä muuta tarvita. Tietysti se on jo pohja elämälle, mutta itsekään en ole edes niitä lähtökohtia vielä täyttänyt.

Ehkä kirjoitan ilkeästi, mutta minusta tuntuu monesti, että jotenkin lamaannun, kun en voi puhua mistään. Kaipaisin niin paljon ihmistä jonka kanssa puhua ja joka oli kuitenkin kiinnostunut asioista. Itsekin voin välillä huonosti, mutta jaksan silti yrittää etsiä mielenkiinnon kohteita. Joku kirjoitti joskus, että pitäisi lähteä ystävätoimintaan mukaan. Ymmärrän tietysti sen, että joku voi tykätä siitä. Silti, kun olen taas yhden päivän äitini kanssa ja puhun siitä mistä hän haluaa ja kuuntelen hänen puhettaan, eikä kysy minulta itse mitään niin mietin etten kyllä enää muille lähtisi seuraksi vaan velvollisuuden tunteesta ja puhuisi taas siitä mitä toinen tahtoo. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Sori myös ohis. Mietin vaan aina miten olen tässä tilanteessa ja miten elämäni on mennyt näin. Sen vuoksi mietin kaikkea paljon. Monesti on vaan tyhjä olo, kun miettii kaikkea. Samalla moni on todellakin elänyt paljon vaikeampia hetkiä. Tiedän sen. Päätin kirjoittaa, kun ei ole ihmisiä joille puhua. Kirjoitin tänne jo aiemminkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.

En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.

Eräskin vuosikymmeniä terapiassa ollut suositteli minua hakeutumaan hoitoon. Hänellä on nyt vasta hoidot alkaneet tuottamaan vähän jotain positiivista tulosta. Onpa todella kannustavaa jos nyt ajattelisi että ehkä seitenkymppisenä alkaisi terapia vaikuttamaan. Ja onhan sitä ennenkin höpöttelemässä tullut käytyä ja todettua se aika turhaksi.

Omat traumani eivät ole pahimmat, mutta on kuitenkin elämää koko ajan raskauttaneet traumat. Se on monen asian summa, että olen nyt päässyt ison harppauksen eteen päin niiden käsittelyssä. 

Lapsuustraumoihin on auttanut se, että vanhempani ovat poissa elämästäni - näin pystyn ihan vapaasti käsittelemään heidän aiheuttamaansa tuhoa ja alkanut kasvun omaksi itsekseni. Lisäksi olen kuullut nyt isosisarukseltani paljon sellaisia asioita, joista itse en ole ollut lainkaan tietoinen. Myös elämän varrella kantapään kautta on joutunut oppimaan elämästä ja syntynyt halu oppia välttämään ko. tilanteita. 

Moni turruttaa itsensä lääkkeillä tai alkoholilla sietämään tilanteita, jolloin aitoa kasvua ja tervehtymistä ei voi tapahtua. (Paitsi silloin, kun lääkkeellä saadaan aikaan tilanne, että ihminen nousee jostain sumusta käsittelemään asioita.). Lisäksi tarvitaan oikeanlaista tietoa ja riittävää tukea ja näkemystä myös ulkopuolelta, koska traumatisoituneen näkemys elämästä ja olemisesta on kuin vääristävän peilin kautta katsottu. 

Olen myös huomannut, että elämä helpottuu kun välttelee niitä ahdistuksen aiheuttajia, eikä yritä väkisin "altistaa" ja ahdistua niiden kanssa.

Näin "normaalitkin" ihmiset toimivat, sen kummempia miettimättä.

Eksyksissä kirjoitti:

Tiedostan, että vanhempani aiheuttivat minulle sellaisen trauman kun olin 4-vuotias, että persoonallisuuden kehitys jäi siihen. Olen 60 ja en tiedä kuka olen. Selviydyn kyllä arkipäivästä, mutta muuten en halua mitään suhteita ihmisiin. Kokemukseni mukaan heti kun suhteen pitäisi kehittyä syvemmälle tasolle, tulen neuvottomaksi ja noloksi, koska en tiedä mitä minulta oikein odotetaan.

Vanhempani eivät olleet ilkeitä, mutta hyvin tietämättömiä

Minulle on tuttua se etten tunne itseäni tai osaa kertoa itsestäni oikein mitään. Monesti yritän olla kiinnostunut jostain, mutta sisimmässäni kysyn onko se oma toiveeni vai jonkun toisen toive. Yritän liikaa miellyttää muita. En oikein tiedä mistä pidän ja koko persoonani on vähän kuin vieras. Minulla on kiusaaminen ja yksinäisyys vaikuttanut paljon. Samalla kaipaan ihmisiä, että tulisin "nähdyksi", mutta en itsekään osaa tutustua tai luottaa muihin. Joku kirjoittikin hyvin, että luottamus pitäisi olla molemmin puoleista. Ei ole oikein, että toinen luottaisi minuun ja minä epäilisin häntä. Toisaalta en tiedä onko minustakaan toiselle luottamuksen arvoiseksi ihmiseksi. En ole ilkeä enkä puhu pahaa yms mutta muuten vointini esim vaihtelee ja monesti suunnitelmat yms muuttuvat tai sitten iskee joku jännityksen tai surun aihe taas. En ole siis mikään luottava seuralainen yms jota moni kaipaisi.

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Äitini kanssa yritän olla väleissä ja tämäkin liittyy yksinäisyyteeni. Sanoin hänelle joskus, että miksi puhuu vaan työstään. Hän vastasi, että kun hän ei näe muita ihmisiä. Itse mietin asiaa paljon. Minäkään en oikeastaan näe ketään ihmisiä enkä omaa ystäviä. Olen vielä työtönkin joten en näe ketään töissäkään. Silti keksisin monia puheenaiheita muutenkin. Eikä ihmisistä tarvitsisi puhua. Maailmassa on satoja ja jopa tuhansia asioita joista puhua ilman ihmisiä ja heidän tekemisiään. Äitini ei vaan omaa mitään mielenkiintoa mihinkään. Hän ei voi keskustella kuin ihmisistä jos puhuu jotain. Samalla surullista toisaalta ettei heillä ole mitään kiinnostusta oikein mihinkään. Isästäni en viitsi enää tarkemmin kirjoittaa, mutta hänellä melkein sama juttu. Molemmat oikeastaan toivoivat minulle vaan hyvää koulutusta ja että pääsisin töihin. Heille se on on jo elämä, eikä muuta tarvita. Tietysti se on jo pohja elämälle, mutta itsekään en ole edes niitä lähtökohtia vielä täyttänyt.

Ehkä kirjoitan ilkeästi, mutta minusta tuntuu monesti, että jotenkin lamaannun, kun en voi puhua mistään. Kaipaisin niin paljon ihmistä jonka kanssa puhua ja joka oli kuitenkin kiinnostunut asioista. Itsekin voin välillä huonosti, mutta jaksan silti yrittää etsiä mielenkiinnon kohteita. Joku kirjoitti joskus, että pitäisi lähteä ystävätoimintaan mukaan. Ymmärrän tietysti sen, että joku voi tykätä siitä. Silti, kun olen taas yhden päivän äitini kanssa ja puhun siitä mistä hän haluaa ja kuuntelen hänen puhettaan, eikä kysy minulta itse mitään niin mietin etten kyllä enää muille lähtisi seuraksi vaan velvollisuuden tunteesta ja puhuisi taas siitä mitä toinen tahtoo. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Sori myös ohis. Mietin vaan aina miten olen tässä tilanteessa ja miten elämäni on mennyt näin. Sen vuoksi mietin kaikkea paljon. Monesti on vaan tyhjä olo, kun miettii kaikkea. Samalla moni on todellakin elänyt paljon vaikeampia hetkiä. Tiedän sen. Päätin kirjoittaa, kun ei ole ihmisiä joille puhua. Kirjoitin tänne jo aiemminkin.

Mikä sinua kiinnostaa? Uskaltaisitko tehdä ison muutoksen? Osaatko kieliä? Jos et, mene kielikurssille? Säästä ja lähde ulkomaille?

Tai mitä vaan tarpeeksi tavallisesta poikkeavaa. Jotain millä saat etäisyyttä yksinäisen identiteettiisi, näet maailmassa jotain uutta ja mieli saa ravintoa mikä voi luoda uusia ajatuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.

En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.

Eräskin vuosikymmeniä terapiassa ollut suositteli minua hakeutumaan hoitoon. Hänellä on nyt vasta hoidot alkaneet tuottamaan vähän jotain positiivista tulosta. Onpa todella kannustavaa jos nyt ajattelisi että ehkä seitenkymppisenä alkaisi terapia vaikuttamaan. Ja onhan sitä ennenkin höpöttelemässä tullut käytyä ja todettua se aika turhaksi.

Omat traumani eivät ole pahimmat, mutta on kuitenkin elämää koko ajan raskauttaneet traumat. Se on monen asian summa, että olen nyt päässyt ison harppauksen eteen päin niiden käsittelyssä. 

Lapsuustraumoihin on auttanut se, että vanhempani ovat poissa elämästäni - näin pystyn ihan vapaasti käsittelemään heidän aiheuttamaansa tuhoa ja alkanut kasvun omaksi itsekseni. Lisäksi olen kuullut nyt isosisarukseltani paljon sellaisia asioita, joista itse en ole ollut lainkaan tietoinen. Myös elämän varrella kantapään kautta on joutunut oppimaan elämästä ja syntynyt halu oppia välttämään ko. tilanteita. 

Moni turruttaa itsensä lääkkeillä tai alkoholilla sietämään tilanteita, jolloin aitoa kasvua ja tervehtymistä ei voi tapahtua. (Paitsi silloin, kun lääkkeellä saadaan aikaan tilanne, että ihminen nousee jostain sumusta käsittelemään asioita.). Lisäksi tarvitaan oikeanlaista tietoa ja riittävää tukea ja näkemystä myös ulkopuolelta, koska traumatisoituneen näkemys elämästä ja olemisesta on kuin vääristävän peilin kautta katsottu. 

Olen myös huomannut, että elämä helpottuu kun välttelee niitä ahdistuksen aiheuttajia, eikä yritä väkisin "altistaa" ja ahdistua niiden kanssa.

Näin "normaalitkin" ihmiset toimivat, sen kummempia miettimättä.

Toimivat sen kummempia miettimättä, niin. Traumatisoituneella ei useinkaan ole kovin selvää mikä kaikki on normaalia käytöstä muiden taholta ja mikä ei. Siksi voi olla sellainen ajatus, että kaikki mahdollinen vain pitäisi kestää yrittämällä suhtautua muihin empaattisesti jne. On täyttä työtä opetella asettamaan rajat, jos ne on aikanaan moneen otteeseen rikottu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.

En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.

Eräskin vuosikymmeniä terapiassa ollut suositteli minua hakeutumaan hoitoon. Hänellä on nyt vasta hoidot alkaneet tuottamaan vähän jotain positiivista tulosta. Onpa todella kannustavaa jos nyt ajattelisi että ehkä seitenkymppisenä alkaisi terapia vaikuttamaan. Ja onhan sitä ennenkin höpöttelemässä tullut käytyä ja todettua se aika turhaksi.

Omat traumani eivät ole pahimmat, mutta on kuitenkin elämää koko ajan raskauttaneet traumat. Se on monen asian summa, että olen nyt päässyt ison harppauksen eteen päin niiden käsittelyssä. 

Lapsuustraumoihin on auttanut se, että vanhempani ovat poissa elämästäni - näin pystyn ihan vapaasti käsittelemään heidän aiheuttamaansa tuhoa ja alkanut kasvun omaksi itsekseni. Lisäksi olen kuullut nyt isosisarukseltani paljon sellaisia asioita, joista itse en ole ollut lainkaan tietoinen. Myös elämän varrella kantapään kautta on joutunut oppimaan elämästä ja syntynyt halu oppia välttämään ko. tilanteita. 

Moni turruttaa itsensä lääkkeillä tai alkoholilla sietämään tilanteita, jolloin aitoa kasvua ja tervehtymistä ei voi tapahtua. (Paitsi silloin, kun lääkkeellä saadaan aikaan tilanne, että ihminen nousee jostain sumusta käsittelemään asioita.). Lisäksi tarvitaan oikeanlaista tietoa ja riittävää tukea ja näkemystä myös ulkopuolelta, koska traumatisoituneen näkemys elämästä ja olemisesta on kuin vääristävän peilin kautta katsottu. 

Olen myös huomannut, että elämä helpottuu kun välttelee niitä ahdistuksen aiheuttajia, eikä yritä väkisin "altistaa" ja ahdistua niiden kanssa.

Näin "normaalitkin" ihmiset toimivat, sen kummempia miettimättä.

Toimivat sen kummempia miettimättä, niin. Traumatisoituneella ei useinkaan ole kovin selvää mikä kaikki on normaalia käytöstä muiden taholta ja mikä ei. Siksi voi olla sellainen ajatus, että kaikki mahdollinen vain pitäisi kestää yrittämällä suhtautua muihin empaattisesti jne. On täyttä työtä opetella asettamaan rajat, jos ne on aikanaan moneen otteeseen rikottu.

Minua on jopa terapiassa kehuttu siitä miten hienosti yritän sietää ja ymmärtää ihmisten hankalaa käytöstä. Terapeutti piti sitä merkkinä kypsyydestä ja henkisistä voimavaroista, vaikka olin hyvin ahdistunut. Terapeutti ei ilmeisesti ymmärtänyt sitä, että on traumatisoitumisen oire, jos ei osaa suojella itseään liialliselta henkiseltä kuormitukselta. Terapiasta voi kyllä saada apuakin, mutta kannattaa suhtautua terapeutin sanomisiin varauksella. Hän ei tiedä tilanteestasi yhtä paljon kuin sinä ja voi tehdä siitä haitallisiakin tulkintoja auktoriteettiaseman turvin.

Mietin itse myös sitä miten ihmiset kokevat sen terapian. En itse ole koskaan terapiassa ollut ja vaikeaa on toisaalta kuvitella, että pystyisin puhumaan elämästäni. Toisaalta se oma taktiikka eli vältä liian kuormittavia tilanteita (eli jännitä kaikkea) tai unohda kaikki ikävät jutut ja kuvittele ettei niitä ollutkaan (palaavat mieleesi kuitenkin) eivät lopulta toimi. En pääse eteenpäin. Toisaalta terapia ei ole mikään "lääke" kaikkeen jos ei itse saa sitä toimimaan. Mietin olisiko terapiasta itselleni hyötyä kun en tiedä olisiko minusta käsittelemään sitä kaikkea ja sitoutumaan siihen. Oloa pahentaa myös asioiden vatvominen. Toisaalta on helppoa itse kirjoittaa, kun en tiedä terapiasta itse mitään.

Exäni menneisyys ulottui vain noin viikon kahden verran taakse päin. Hänellä on aikamoisia hirveitä kokemuksia monen ikäisenä koettuna, muttei mitään apuja tarjottu eikä myöskään ole minnekään hakeutunut suositteluista huolimatta. Hänen ratkaisunsa oli tuo kaiken, myös arkisten nykyasioiden taakseen jättäminen. Toisin sanoen hän "unohti" suunnilleen kaiken menneen ja eli vain tätä hetkeä ja väitti, etteivät traumat vaivanneet. Väärässäpä on. Me muut ympärillä saimme/saamme siitä sitten tuta, että hän säilöö kaiken sisälleen ja on kuin ei olisi mitään milloinkaan tapahtunutkaan. Siksipä onkin ex niin minulle kuin monelle muullekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Äitini kanssa yritän olla väleissä ja tämäkin liittyy yksinäisyyteeni. Sanoin hänelle joskus, että miksi puhuu vaan työstään. Hän vastasi, että kun hän ei näe muita ihmisiä. Itse mietin asiaa paljon. Minäkään en oikeastaan näe ketään ihmisiä enkä omaa ystäviä. Olen vielä työtönkin joten en näe ketään töissäkään. Silti keksisin monia puheenaiheita muutenkin. Eikä ihmisistä tarvitsisi puhua. Maailmassa on satoja ja jopa tuhansia asioita joista puhua ilman ihmisiä ja heidän tekemisiään. Äitini ei vaan omaa mitään mielenkiintoa mihinkään. Hän ei voi keskustella kuin ihmisistä jos puhuu jotain. Samalla surullista toisaalta ettei heillä ole mitään kiinnostusta oikein mihinkään. Isästäni en viitsi enää tarkemmin kirjoittaa, mutta hänellä melkein sama juttu. Molemmat oikeastaan toivoivat minulle vaan hyvää koulutusta ja että pääsisin töihin. Heille se on on jo elämä, eikä muuta tarvita. Tietysti se on jo pohja elämälle, mutta itsekään en ole edes niitä lähtökohtia vielä täyttänyt.

Ehkä kirjoitan ilkeästi, mutta minusta tuntuu monesti, että jotenkin lamaannun, kun en voi puhua mistään. Kaipaisin niin paljon ihmistä jonka kanssa puhua ja joka oli kuitenkin kiinnostunut asioista. Itsekin voin välillä huonosti, mutta jaksan silti yrittää etsiä mielenkiinnon kohteita. Joku kirjoitti joskus, että pitäisi lähteä ystävätoimintaan mukaan. Ymmärrän tietysti sen, että joku voi tykätä siitä. Silti, kun olen taas yhden päivän äitini kanssa ja puhun siitä mistä hän haluaa ja kuuntelen hänen puhettaan, eikä kysy minulta itse mitään niin mietin etten kyllä enää muille lähtisi seuraksi vaan velvollisuuden tunteesta ja puhuisi taas siitä mitä toinen tahtoo. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Sori myös ohis. Mietin vaan aina miten olen tässä tilanteessa ja miten elämäni on mennyt näin. Sen vuoksi mietin kaikkea paljon. Monesti on vaan tyhjä olo, kun miettii kaikkea. Samalla moni on todellakin elänyt paljon vaikeampia hetkiä. Tiedän sen. Päätin kirjoittaa, kun ei ole ihmisiä joille puhua. Kirjoitin tänne jo aiemminkin.

Mikä sinua kiinnostaa? Uskaltaisitko tehdä ison muutoksen? Osaatko kieliä? Jos et, mene kielikurssille? Säästä ja lähde ulkomaille?

Tai mitä vaan tarpeeksi tavallisesta poikkeavaa. Jotain millä saat etäisyyttä yksinäisen identiteettiisi, näet maailmassa jotain uutta ja mieli saa ravintoa mikä voi luoda uusia ajatuksia.

Olen eri. Nykyään mietin paljon sitä kiinnostaako minua oikeastaan yhtään mikään tai onko koskaan edes kiinnostanut. Epäilen välillä että olen aiemmin vain kuvitellut olevani kiinnostunut jostakin, mistä minun on annettu ymmärtää että olisi hyvä olla kiinnostunut, esimerkiksi opiskelusta tai kunnon ylläpitämisestä. Mitä enemmän kuorii pois traumakerroksia, sitä epäselvempää on löytyykö niiden alta minkäänlaista persoonallisuutta.

Henkinen kasvu tuntuu jääneen pahasti kesken, kun oli lapsena pakko selviytyäkseen yrittää mukautua haastaviin olosuhteisiin ja ihmisiin ympärillä. En nykyään osaa oikein haaveilla mistään muusta kuin siitä, ettei tarvitsisi ponnistella koko ajan niin kovasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.

En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.

Eräskin vuosikymmeniä terapiassa ollut suositteli minua hakeutumaan hoitoon. Hänellä on nyt vasta hoidot alkaneet tuottamaan vähän jotain positiivista tulosta. Onpa todella kannustavaa jos nyt ajattelisi että ehkä seitenkymppisenä alkaisi terapia vaikuttamaan. Ja onhan sitä ennenkin höpöttelemässä tullut käytyä ja todettua se aika turhaksi.

Omat traumani eivät ole pahimmat, mutta on kuitenkin elämää koko ajan raskauttaneet traumat. Se on monen asian summa, että olen nyt päässyt ison harppauksen eteen päin niiden käsittelyssä. 

Lapsuustraumoihin on auttanut se, että vanhempani ovat poissa elämästäni - näin pystyn ihan vapaasti käsittelemään heidän aiheuttamaansa tuhoa ja alkanut kasvun omaksi itsekseni. Lisäksi olen kuullut nyt isosisarukseltani paljon sellaisia asioita, joista itse en ole ollut lainkaan tietoinen. Myös elämän varrella kantapään kautta on joutunut oppimaan elämästä ja syntynyt halu oppia välttämään ko. tilanteita. 

Moni turruttaa itsensä lääkkeillä tai alkoholilla sietämään tilanteita, jolloin aitoa kasvua ja tervehtymistä ei voi tapahtua. (Paitsi silloin, kun lääkkeellä saadaan aikaan tilanne, että ihminen nousee jostain sumusta käsittelemään asioita.). Lisäksi tarvitaan oikeanlaista tietoa ja riittävää tukea ja näkemystä myös ulkopuolelta, koska traumatisoituneen näkemys elämästä ja olemisesta on kuin vääristävän peilin kautta katsottu. 

Olen myös huomannut, että elämä helpottuu kun välttelee niitä ahdistuksen aiheuttajia, eikä yritä väkisin "altistaa" ja ahdistua niiden kanssa.

Näin "normaalitkin" ihmiset toimivat, sen kummempia miettimättä.

Toimivat sen kummempia miettimättä, niin. Traumatisoituneella ei useinkaan ole kovin selvää mikä kaikki on normaalia käytöstä muiden taholta ja mikä ei. Siksi voi olla sellainen ajatus, että kaikki mahdollinen vain pitäisi kestää yrittämällä suhtautua muihin empaattisesti jne. On täyttä työtä opetella asettamaan rajat, jos ne on aikanaan moneen otteeseen rikottu.

Rajojen laitto voi kyllä onnistua traumatisoituneelta. Jos ei kestä tyhmää tai ilkeää käytöstä niin on pakko laittaa rajat.

Nämä ovat niin yksilöllisiä.

Liittyisikö tuo muiden mielistely ja ettei osaa laittaa rajoja useammin traumoihin pitkäkestoisesta lähisuhdeväkivallasta? Tai lapsuuden kaltoinkohteluun?

Vierailija kirjoitti:

Mietin itse myös sitä miten ihmiset kokevat sen terapian. En itse ole koskaan terapiassa ollut ja vaikeaa on toisaalta kuvitella, että pystyisin puhumaan elämästäni. Toisaalta se oma taktiikka eli vältä liian kuormittavia tilanteita (eli jännitä kaikkea) tai unohda kaikki ikävät jutut ja kuvittele ettei niitä ollutkaan (palaavat mieleesi kuitenkin) eivät lopulta toimi. En pääse eteenpäin. Toisaalta terapia ei ole mikään "lääke" kaikkeen jos ei itse saa sitä toimimaan. Mietin olisiko terapiasta itselleni hyötyä kun en tiedä olisiko minusta käsittelemään sitä kaikkea ja sitoutumaan siihen. Oloa pahentaa myös asioiden vatvominen. Toisaalta on helppoa itse kirjoittaa, kun en tiedä terapiasta itse mitään.

Mihin oireisiin haluaisit eniten apua terapiasta? (Jos se siis toimisi.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.

En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.

Eräskin vuosikymmeniä terapiassa ollut suositteli minua hakeutumaan hoitoon. Hänellä on nyt vasta hoidot alkaneet tuottamaan vähän jotain positiivista tulosta. Onpa todella kannustavaa jos nyt ajattelisi että ehkä seitenkymppisenä alkaisi terapia vaikuttamaan. Ja onhan sitä ennenkin höpöttelemässä tullut käytyä ja todettua se aika turhaksi.

Omat traumani eivät ole pahimmat, mutta on kuitenkin elämää koko ajan raskauttaneet traumat. Se on monen asian summa, että olen nyt päässyt ison harppauksen eteen päin niiden käsittelyssä. 

Lapsuustraumoihin on auttanut se, että vanhempani ovat poissa elämästäni - näin pystyn ihan vapaasti käsittelemään heidän aiheuttamaansa tuhoa ja alkanut kasvun omaksi itsekseni. Lisäksi olen kuullut nyt isosisarukseltani paljon sellaisia asioita, joista itse en ole ollut lainkaan tietoinen. Myös elämän varrella kantapään kautta on joutunut oppimaan elämästä ja syntynyt halu oppia välttämään ko. tilanteita. 

Moni turruttaa itsensä lääkkeillä tai alkoholilla sietämään tilanteita, jolloin aitoa kasvua ja tervehtymistä ei voi tapahtua. (Paitsi silloin, kun lääkkeellä saadaan aikaan tilanne, että ihminen nousee jostain sumusta käsittelemään asioita.). Lisäksi tarvitaan oikeanlaista tietoa ja riittävää tukea ja näkemystä myös ulkopuolelta, koska traumatisoituneen näkemys elämästä ja olemisesta on kuin vääristävän peilin kautta katsottu. 

Olen myös huomannut, että elämä helpottuu kun välttelee niitä ahdistuksen aiheuttajia, eikä yritä väkisin "altistaa" ja ahdistua niiden kanssa.

Näin "normaalitkin" ihmiset toimivat, sen kummempia miettimättä.

Meille yleensä sanotaan, että pitää vaan altistaa itseään niin sitten se menee ohi ja tottuu, kun huomaa, ettei asia ollutkaan niin vaarallinen. Mutta mutta...

Luin kirjaa, olisiko ollut Trauma ja keho

https://www.booky.fi/tuote/ogden_pat/trauma_ja_keho_sensorimotorinen_ps…

jossa sanottiin, että kun ihmistä altistetaan fobialle niin ihan tavallinen fobia monesti paranee siedätysterapialla, mutta traumasta aiheutunut fobia ei mene pois ja pahimmillaan pahenee, koska silloin traumaa toistetaan kerta toisensa jälkeen. Ihminen joutuu kokemaan joka kerta suuren vaaran ja huojennuksen, ettei vahingoittunutkaan tällä kertaa. Traumaan pohjautuva fobia pitää hoitaa niin, että ensin hoidetaan trauma pois alta, koska mieli ei anna siedättyä pelon lähteelle ennen kuin pohjalla oleva trauma on poissa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.

En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.

Eräskin vuosikymmeniä terapiassa ollut suositteli minua hakeutumaan hoitoon. Hänellä on nyt vasta hoidot alkaneet tuottamaan vähän jotain positiivista tulosta. Onpa todella kannustavaa jos nyt ajattelisi että ehkä seitenkymppisenä alkaisi terapia vaikuttamaan. Ja onhan sitä ennenkin höpöttelemässä tullut käytyä ja todettua se aika turhaksi.

Omat traumani eivät ole pahimmat, mutta on kuitenkin elämää koko ajan raskauttaneet traumat. Se on monen asian summa, että olen nyt päässyt ison harppauksen eteen päin niiden käsittelyssä. 

Lapsuustraumoihin on auttanut se, että vanhempani ovat poissa elämästäni - näin pystyn ihan vapaasti käsittelemään heidän aiheuttamaansa tuhoa ja alkanut kasvun omaksi itsekseni. Lisäksi olen kuullut nyt isosisarukseltani paljon sellaisia asioita, joista itse en ole ollut lainkaan tietoinen. Myös elämän varrella kantapään kautta on joutunut oppimaan elämästä ja syntynyt halu oppia välttämään ko. tilanteita. 

Moni turruttaa itsensä lääkkeillä tai alkoholilla sietämään tilanteita, jolloin aitoa kasvua ja tervehtymistä ei voi tapahtua. (Paitsi silloin, kun lääkkeellä saadaan aikaan tilanne, että ihminen nousee jostain sumusta käsittelemään asioita.). Lisäksi tarvitaan oikeanlaista tietoa ja riittävää tukea ja näkemystä myös ulkopuolelta, koska traumatisoituneen näkemys elämästä ja olemisesta on kuin vääristävän peilin kautta katsottu. 

Olen myös huomannut, että elämä helpottuu kun välttelee niitä ahdistuksen aiheuttajia, eikä yritä väkisin "altistaa" ja ahdistua niiden kanssa.

Näin "normaalitkin" ihmiset toimivat, sen kummempia miettimättä.

Toimivat sen kummempia miettimättä, niin. Traumatisoituneella ei useinkaan ole kovin selvää mikä kaikki on normaalia käytöstä muiden taholta ja mikä ei. Siksi voi olla sellainen ajatus, että kaikki mahdollinen vain pitäisi kestää yrittämällä suhtautua muihin empaattisesti jne. On täyttä työtä opetella asettamaan rajat, jos ne on aikanaan moneen otteeseen rikottu.

Rajojen laitto voi kyllä onnistua traumatisoituneelta. Jos ei kestä tyhmää tai ilkeää käytöstä niin on pakko laittaa rajat.

Nämä ovat niin yksilöllisiä.

Liittyisikö tuo muiden mielistely ja ettei osaa laittaa rajoja useammin traumoihin pitkäkestoisesta lähisuhdeväkivallasta? Tai lapsuuden kaltoinkohteluun?

Mielistely on yksi (C-)PTSD -oire, englanniksi fawn. Eli puhutaan yleensä taistele tai pakene -reaktiosta. Oikeasti reaktioita on neljä. Jos ei pysty taistelemaan tai pakenemaan, seuraa jähmety. Jos tuo jähmettyminenkään ei auta, seuraa mielistele (fawn) eli yritetään käyttäytyä niin, että vaara, jota ei päässyt pakoon, ei pysty taistelemaan vastaan eikä kuolleeksi/näkymättömäksi tekeytyminenkään vienyt pois, aiheuttaisi sinulle pienimmät mahdolliset vahingot. Esim. rais**auksen uhrit eivät tappele vastaan, kun huomaavat sen turhaksi ja yrittävät vain olla mahdollisimman vaivattomia, että tapahtuma olisi ohi pian ja vähimmin mahdollisin vahingoin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.

En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.

Eräskin vuosikymmeniä terapiassa ollut suositteli minua hakeutumaan hoitoon. Hänellä on nyt vasta hoidot alkaneet tuottamaan vähän jotain positiivista tulosta. Onpa todella kannustavaa jos nyt ajattelisi että ehkä seitenkymppisenä alkaisi terapia vaikuttamaan. Ja onhan sitä ennenkin höpöttelemässä tullut käytyä ja todettua se aika turhaksi.

Omat traumani eivät ole pahimmat, mutta on kuitenkin elämää koko ajan raskauttaneet traumat. Se on monen asian summa, että olen nyt päässyt ison harppauksen eteen päin niiden käsittelyssä. 

Lapsuustraumoihin on auttanut se, että vanhempani ovat poissa elämästäni - näin pystyn ihan vapaasti käsittelemään heidän aiheuttamaansa tuhoa ja alkanut kasvun omaksi itsekseni. Lisäksi olen kuullut nyt isosisarukseltani paljon sellaisia asioita, joista itse en ole ollut lainkaan tietoinen. Myös elämän varrella kantapään kautta on joutunut oppimaan elämästä ja syntynyt halu oppia välttämään ko. tilanteita. 

Moni turruttaa itsensä lääkkeillä tai alkoholilla sietämään tilanteita, jolloin aitoa kasvua ja tervehtymistä ei voi tapahtua. (Paitsi silloin, kun lääkkeellä saadaan aikaan tilanne, että ihminen nousee jostain sumusta käsittelemään asioita.). Lisäksi tarvitaan oikeanlaista tietoa ja riittävää tukea ja näkemystä myös ulkopuolelta, koska traumatisoituneen näkemys elämästä ja olemisesta on kuin vääristävän peilin kautta katsottu. 

Olen myös huomannut, että elämä helpottuu kun välttelee niitä ahdistuksen aiheuttajia, eikä yritä väkisin "altistaa" ja ahdistua niiden kanssa.

Näin "normaalitkin" ihmiset toimivat, sen kummempia miettimättä.

Toimivat sen kummempia miettimättä, niin. Traumatisoituneella ei useinkaan ole kovin selvää mikä kaikki on normaalia käytöstä muiden taholta ja mikä ei. Siksi voi olla sellainen ajatus, että kaikki mahdollinen vain pitäisi kestää yrittämällä suhtautua muihin empaattisesti jne. On täyttä työtä opetella asettamaan rajat, jos ne on aikanaan moneen otteeseen rikottu.

Rajojen laitto voi kyllä onnistua traumatisoituneelta. Jos ei kestä tyhmää tai ilkeää käytöstä niin on pakko laittaa rajat.

Nämä ovat niin yksilöllisiä.

Liittyisikö tuo muiden mielistely ja ettei osaa laittaa rajoja useammin traumoihin pitkäkestoisesta lähisuhdeväkivallasta? Tai lapsuuden kaltoinkohteluun?

Minä olen joutunut kysymään terapeutilta, että onko ok sanoa tässä tilanteessa näin. Lapsena kun omia rajoja ei ole ollut eikä omia tarpeita ole tunnistettu ulkopuolisten toimesta ja vielä syyllistetty, että on jotenkin vaikea, jos reagoi johonkin tai asettuu poikkiteloin, on selkärankaan luotu koodaus, että kaikkien muiden tarpeet on vaan laitettava ensin, sinä kestät kyllä. Mieti, että aikuisena joutuu opettelemaan tietoisesti ne asiat, jotka olisi pitänyt oppia luonnollisesti lapsuuden aikana. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Äitini kanssa yritän olla väleissä ja tämäkin liittyy yksinäisyyteeni. Sanoin hänelle joskus, että miksi puhuu vaan työstään. Hän vastasi, että kun hän ei näe muita ihmisiä. Itse mietin asiaa paljon. Minäkään en oikeastaan näe ketään ihmisiä enkä omaa ystäviä. Olen vielä työtönkin joten en näe ketään töissäkään. Silti keksisin monia puheenaiheita muutenkin. Eikä ihmisistä tarvitsisi puhua. Maailmassa on satoja ja jopa tuhansia asioita joista puhua ilman ihmisiä ja heidän tekemisiään. Äitini ei vaan omaa mitään mielenkiintoa mihinkään. Hän ei voi keskustella kuin ihmisistä jos puhuu jotain. Samalla surullista toisaalta ettei heillä ole mitään kiinnostusta oikein mihinkään. Isästäni en viitsi enää tarkemmin kirjoittaa, mutta hänellä melkein sama juttu. Molemmat oikeastaan toivoivat minulle vaan hyvää koulutusta ja että pääsisin töihin. Heille se on on jo elämä, eikä muuta tarvita. Tietysti se on jo pohja elämälle, mutta itsekään en ole edes niitä lähtökohtia vielä täyttänyt.

Ehkä kirjoitan ilkeästi, mutta minusta tuntuu monesti, että jotenkin lamaannun, kun en voi puhua mistään. Kaipaisin niin paljon ihmistä jonka kanssa puhua ja joka oli kuitenkin kiinnostunut asioista. Itsekin voin välillä huonosti, mutta jaksan silti yrittää etsiä mielenkiinnon kohteita. Joku kirjoitti joskus, että pitäisi lähteä ystävätoimintaan mukaan. Ymmärrän tietysti sen, että joku voi tykätä siitä. Silti, kun olen taas yhden päivän äitini kanssa ja puhun siitä mistä hän haluaa ja kuuntelen hänen puhettaan, eikä kysy minulta itse mitään niin mietin etten kyllä enää muille lähtisi seuraksi vaan velvollisuuden tunteesta ja puhuisi taas siitä mitä toinen tahtoo. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Sori myös ohis. Mietin vaan aina miten olen tässä tilanteessa ja miten elämäni on mennyt näin. Sen vuoksi mietin kaikkea paljon. Monesti on vaan tyhjä olo, kun miettii kaikkea. Samalla moni on todellakin elänyt paljon vaikeampia hetkiä. Tiedän sen. Päätin kirjoittaa, kun ei ole ihmisiä joille puhua. Kirjoitin tänne jo aiemminkin.

Mikä sinua kiinnostaa? Uskaltaisitko tehdä ison muutoksen? Osaatko kieliä? Jos et, mene kielikurssille? Säästä ja lähde ulkomaille?

Tai mitä vaan tarpeeksi tavallisesta poikkeavaa. Jotain millä saat etäisyyttä yksinäisen identiteettiisi, näet maailmassa jotain uutta ja mieli saa ravintoa mikä voi luoda uusia ajatuksia.

Olen eri. Nykyään mietin paljon sitä kiinnostaako minua oikeastaan yhtään mikään tai onko koskaan edes kiinnostanut. Epäilen välillä että olen aiemmin vain kuvitellut olevani kiinnostunut jostakin, mistä minun on annettu ymmärtää että olisi hyvä olla kiinnostunut, esimerkiksi opiskelusta tai kunnon ylläpitämisestä. Mitä enemmän kuorii pois traumakerroksia, sitä epäselvempää on löytyykö niiden alta minkäänlaista persoonallisuutta.

Henkinen kasvu tuntuu jääneen pahasti kesken, kun oli lapsena pakko selviytyäkseen yrittää mukautua haastaviin olosuhteisiin ja ihmisiin ympärillä. En nykyään osaa oikein haaveilla mistään muusta kuin siitä, ettei tarvitsisi ponnistella koko ajan niin kovasti.

Toivotaan ja uskotaan, että olet nyt kuin feenix lintu tuhkassa. Tällä hetkellä sinulla ei ole haaveita, koska on aika luoda sinut uudelleen ja tällä kertaa omaksi itseksesi. Se ei tapahdu hetkessä, mutta tulee se päivä, kun nouset ja silloin ne haaveet ja unelmat ovat aidosti juuri sinua ja omiasi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Äitini kanssa yritän olla väleissä ja tämäkin liittyy yksinäisyyteeni. Sanoin hänelle joskus, että miksi puhuu vaan työstään. Hän vastasi, että kun hän ei näe muita ihmisiä. Itse mietin asiaa paljon. Minäkään en oikeastaan näe ketään ihmisiä enkä omaa ystäviä. Olen vielä työtönkin joten en näe ketään töissäkään. Silti keksisin monia puheenaiheita muutenkin. Eikä ihmisistä tarvitsisi puhua. Maailmassa on satoja ja jopa tuhansia asioita joista puhua ilman ihmisiä ja heidän tekemisiään. Äitini ei vaan omaa mitään mielenkiintoa mihinkään. Hän ei voi keskustella kuin ihmisistä jos puhuu jotain. Samalla surullista toisaalta ettei heillä ole mitään kiinnostusta oikein mihinkään. Isästäni en viitsi enää tarkemmin kirjoittaa, mutta hänellä melkein sama juttu. Molemmat oikeastaan toivoivat minulle vaan hyvää koulutusta ja että pääsisin töihin. Heille se on on jo elämä, eikä muuta tarvita. Tietysti se on jo pohja elämälle, mutta itsekään en ole edes niitä lähtökohtia vielä täyttänyt.

Ehkä kirjoitan ilkeästi, mutta minusta tuntuu monesti, että jotenkin lamaannun, kun en voi puhua mistään. Kaipaisin niin paljon ihmistä jonka kanssa puhua ja joka oli kuitenkin kiinnostunut asioista. Itsekin voin välillä huonosti, mutta jaksan silti yrittää etsiä mielenkiinnon kohteita. Joku kirjoitti joskus, että pitäisi lähteä ystävätoimintaan mukaan. Ymmärrän tietysti sen, että joku voi tykätä siitä. Silti, kun olen taas yhden päivän äitini kanssa ja puhun siitä mistä hän haluaa ja kuuntelen hänen puhettaan, eikä kysy minulta itse mitään niin mietin etten kyllä enää muille lähtisi seuraksi vaan velvollisuuden tunteesta ja puhuisi taas siitä mitä toinen tahtoo. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Sori myös ohis. Mietin vaan aina miten olen tässä tilanteessa ja miten elämäni on mennyt näin. Sen vuoksi mietin kaikkea paljon. Monesti on vaan tyhjä olo, kun miettii kaikkea. Samalla moni on todellakin elänyt paljon vaikeampia hetkiä. Tiedän sen. Päätin kirjoittaa, kun ei ole ihmisiä joille puhua. Kirjoitin tänne jo aiemminkin.

Mikä sinua kiinnostaa? Uskaltaisitko tehdä ison muutoksen? Osaatko kieliä? Jos et, mene kielikurssille? Säästä ja lähde ulkomaille?

Tai mitä vaan tarpeeksi tavallisesta poikkeavaa. Jotain millä saat etäisyyttä yksinäisen identiteettiisi, näet maailmassa jotain uutta ja mieli saa ravintoa mikä voi luoda uusia ajatuksia.

Olen eri. Nykyään mietin paljon sitä kiinnostaako minua oikeastaan yhtään mikään tai onko koskaan edes kiinnostanut. Epäilen välillä että olen aiemmin vain kuvitellut olevani kiinnostunut jostakin, mistä minun on annettu ymmärtää että olisi hyvä olla kiinnostunut, esimerkiksi opiskelusta tai kunnon ylläpitämisestä. Mitä enemmän kuorii pois traumakerroksia, sitä epäselvempää on löytyykö niiden alta minkäänlaista persoonallisuutta.

Henkinen kasvu tuntuu jääneen pahasti kesken, kun oli lapsena pakko selviytyäkseen yrittää mukautua haastaviin olosuhteisiin ja ihmisiin ympärillä. En nykyään osaa oikein haaveilla mistään muusta kuin siitä, ettei tarvitsisi ponnistella koko ajan niin kovasti.

Toivotaan ja uskotaan, että olet nyt kuin feenix lintu tuhkassa. Tällä hetkellä sinulla ei ole haaveita, koska on aika luoda sinut uudelleen ja tällä kertaa omaksi itseksesi. Se ei tapahdu hetkessä, mutta tulee se päivä, kun nouset ja silloin ne haaveet ja unelmat ovat aidosti juuri sinua ja omiasi. 

Ehkäpä. Puhuin tästä joskus terapiassa, mutten tullut kovin hyvin ymmärretyksi. Terapeutti vain totesi että eihän haaveilemista kannata lopettaa, on vain pidettävä kiinni haaveistaan. En vain kovin hyvin koe tuntevani itseäni. Elämä on ollut pitkälti pelkkää selviytymistä. Ei ole jäänyt oikein aikaa ja tilaa miettiä ja kokeilemalla selvittää mikä kiinnostaa ja mikä ei. Elämä oli niinä huolettomiksi miellettyinä nuoruusvuosina pakko pitää hyvin kurinalaisena, ettei musertuisi ahdistuksen alle. Ei ollut tilaa vapaasti vain mennä ja sekoilla, kun ketään ei ollut huolehtimassa sinusta. Piti koko ajan pitää itsensä sellaisessa kontrollissa, että edes jotenkin selviäisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Äitini kanssa yritän olla väleissä ja tämäkin liittyy yksinäisyyteeni. Sanoin hänelle joskus, että miksi puhuu vaan työstään. Hän vastasi, että kun hän ei näe muita ihmisiä. Itse mietin asiaa paljon. Minäkään en oikeastaan näe ketään ihmisiä enkä omaa ystäviä. Olen vielä työtönkin joten en näe ketään töissäkään. Silti keksisin monia puheenaiheita muutenkin. Eikä ihmisistä tarvitsisi puhua. Maailmassa on satoja ja jopa tuhansia asioita joista puhua ilman ihmisiä ja heidän tekemisiään. Äitini ei vaan omaa mitään mielenkiintoa mihinkään. Hän ei voi keskustella kuin ihmisistä jos puhuu jotain. Samalla surullista toisaalta ettei heillä ole mitään kiinnostusta oikein mihinkään. Isästäni en viitsi enää tarkemmin kirjoittaa, mutta hänellä melkein sama juttu. Molemmat oikeastaan toivoivat minulle vaan hyvää koulutusta ja että pääsisin töihin. Heille se on on jo elämä, eikä muuta tarvita. Tietysti se on jo pohja elämälle, mutta itsekään en ole edes niitä lähtökohtia vielä täyttänyt.

Ehkä kirjoitan ilkeästi, mutta minusta tuntuu monesti, että jotenkin lamaannun, kun en voi puhua mistään. Kaipaisin niin paljon ihmistä jonka kanssa puhua ja joka oli kuitenkin kiinnostunut asioista. Itsekin voin välillä huonosti, mutta jaksan silti yrittää etsiä mielenkiinnon kohteita. Joku kirjoitti joskus, että pitäisi lähteä ystävätoimintaan mukaan. Ymmärrän tietysti sen, että joku voi tykätä siitä. Silti, kun olen taas yhden päivän äitini kanssa ja puhun siitä mistä hän haluaa ja kuuntelen hänen puhettaan, eikä kysy minulta itse mitään niin mietin etten kyllä enää muille lähtisi seuraksi vaan velvollisuuden tunteesta ja puhuisi taas siitä mitä toinen tahtoo. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Sori myös ohis. Mietin vaan aina miten olen tässä tilanteessa ja miten elämäni on mennyt näin. Sen vuoksi mietin kaikkea paljon. Monesti on vaan tyhjä olo, kun miettii kaikkea. Samalla moni on todellakin elänyt paljon vaikeampia hetkiä. Tiedän sen. Päätin kirjoittaa, kun ei ole ihmisiä joille puhua. Kirjoitin tänne jo aiemminkin.

Mikä sinua kiinnostaa? Uskaltaisitko tehdä ison muutoksen? Osaatko kieliä? Jos et, mene kielikurssille? Säästä ja lähde ulkomaille?

Tai mitä vaan tarpeeksi tavallisesta poikkeavaa. Jotain millä saat etäisyyttä yksinäisen identiteettiisi, näet maailmassa jotain uutta ja mieli saa ravintoa mikä voi luoda uusia ajatuksia.

Olen eri. Nykyään mietin paljon sitä kiinnostaako minua oikeastaan yhtään mikään tai onko koskaan edes kiinnostanut. Epäilen välillä että olen aiemmin vain kuvitellut olevani kiinnostunut jostakin, mistä minun on annettu ymmärtää että olisi hyvä olla kiinnostunut, esimerkiksi opiskelusta tai kunnon ylläpitämisestä. Mitä enemmän kuorii pois traumakerroksia, sitä epäselvempää on löytyykö niiden alta minkäänlaista persoonallisuutta.

Henkinen kasvu tuntuu jääneen pahasti kesken, kun oli lapsena pakko selviytyäkseen yrittää mukautua haastaviin olosuhteisiin ja ihmisiin ympärillä. En nykyään osaa oikein haaveilla mistään muusta kuin siitä, ettei tarvitsisi ponnistella koko ajan niin kovasti.

Toivotaan ja uskotaan, että olet nyt kuin feenix lintu tuhkassa. Tällä hetkellä sinulla ei ole haaveita, koska on aika luoda sinut uudelleen ja tällä kertaa omaksi itseksesi. Se ei tapahdu hetkessä, mutta tulee se päivä, kun nouset ja silloin ne haaveet ja unelmat ovat aidosti juuri sinua ja omiasi. 

Ehkäpä. Puhuin tästä joskus terapiassa, mutten tullut kovin hyvin ymmärretyksi. Terapeutti vain totesi että eihän haaveilemista kannata lopettaa, on vain pidettävä kiinni haaveistaan. En vain kovin hyvin koe tuntevani itseäni. Elämä on ollut pitkälti pelkkää selviytymistä. Ei ole jäänyt oikein aikaa ja tilaa miettiä ja kokeilemalla selvittää mikä kiinnostaa ja mikä ei. Elämä oli niinä huolettomiksi miellettyinä nuoruusvuosina pakko pitää hyvin kurinalaisena, ettei musertuisi ahdistuksen alle. Ei ollut tilaa vapaasti vain mennä ja sekoilla, kun ketään ei ollut huolehtimassa sinusta. Piti koko ajan pitää itsensä sellaisessa kontrollissa, että edes jotenkin selviäisi.

Kun kuulen muiden haikeina joskus muistelevan lapsuuden tai nuoruuden huolettomuutta, tunnen itseni hyvin ulkopuoliseksi. Aikuisuus on helpompaa aikaa, kun kaikilla on yhtä lailla omat velvollisuutensa hoidettavana. En erotu traumoineni ja väsymykseni kanssa enää samalla tavalla joukosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Äitini kanssa yritän olla väleissä ja tämäkin liittyy yksinäisyyteeni. Sanoin hänelle joskus, että miksi puhuu vaan työstään. Hän vastasi, että kun hän ei näe muita ihmisiä. Itse mietin asiaa paljon. Minäkään en oikeastaan näe ketään ihmisiä enkä omaa ystäviä. Olen vielä työtönkin joten en näe ketään töissäkään. Silti keksisin monia puheenaiheita muutenkin. Eikä ihmisistä tarvitsisi puhua. Maailmassa on satoja ja jopa tuhansia asioita joista puhua ilman ihmisiä ja heidän tekemisiään. Äitini ei vaan omaa mitään mielenkiintoa mihinkään. Hän ei voi keskustella kuin ihmisistä jos puhuu jotain. Samalla surullista toisaalta ettei heillä ole mitään kiinnostusta oikein mihinkään. Isästäni en viitsi enää tarkemmin kirjoittaa, mutta hänellä melkein sama juttu. Molemmat oikeastaan toivoivat minulle vaan hyvää koulutusta ja että pääsisin töihin. Heille se on on jo elämä, eikä muuta tarvita. Tietysti se on jo pohja elämälle, mutta itsekään en ole edes niitä lähtökohtia vielä täyttänyt.

Ehkä kirjoitan ilkeästi, mutta minusta tuntuu monesti, että jotenkin lamaannun, kun en voi puhua mistään. Kaipaisin niin paljon ihmistä jonka kanssa puhua ja joka oli kuitenkin kiinnostunut asioista. Itsekin voin välillä huonosti, mutta jaksan silti yrittää etsiä mielenkiinnon kohteita. Joku kirjoitti joskus, että pitäisi lähteä ystävätoimintaan mukaan. Ymmärrän tietysti sen, että joku voi tykätä siitä. Silti, kun olen taas yhden päivän äitini kanssa ja puhun siitä mistä hän haluaa ja kuuntelen hänen puhettaan, eikä kysy minulta itse mitään niin mietin etten kyllä enää muille lähtisi seuraksi vaan velvollisuuden tunteesta ja puhuisi taas siitä mitä toinen tahtoo. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Sori myös ohis. Mietin vaan aina miten olen tässä tilanteessa ja miten elämäni on mennyt näin. Sen vuoksi mietin kaikkea paljon. Monesti on vaan tyhjä olo, kun miettii kaikkea. Samalla moni on todellakin elänyt paljon vaikeampia hetkiä. Tiedän sen. Päätin kirjoittaa, kun ei ole ihmisiä joille puhua. Kirjoitin tänne jo aiemminkin.

Mikä sinua kiinnostaa? Uskaltaisitko tehdä ison muutoksen? Osaatko kieliä? Jos et, mene kielikurssille? Säästä ja lähde ulkomaille?

Tai mitä vaan tarpeeksi tavallisesta poikkeavaa. Jotain millä saat etäisyyttä yksinäisen identiteettiisi, näet maailmassa jotain uutta ja mieli saa ravintoa mikä voi luoda uusia ajatuksia.

Olen eri. Nykyään mietin paljon sitä kiinnostaako minua oikeastaan yhtään mikään tai onko koskaan edes kiinnostanut. Epäilen välillä että olen aiemmin vain kuvitellut olevani kiinnostunut jostakin, mistä minun on annettu ymmärtää että olisi hyvä olla kiinnostunut, esimerkiksi opiskelusta tai kunnon ylläpitämisestä. Mitä enemmän kuorii pois traumakerroksia, sitä epäselvempää on löytyykö niiden alta minkäänlaista persoonallisuutta.

Henkinen kasvu tuntuu jääneen pahasti kesken, kun oli lapsena pakko selviytyäkseen yrittää mukautua haastaviin olosuhteisiin ja ihmisiin ympärillä. En nykyään osaa oikein haaveilla mistään muusta kuin siitä, ettei tarvitsisi ponnistella koko ajan niin kovasti.

Toivotaan ja uskotaan, että olet nyt kuin feenix lintu tuhkassa. Tällä hetkellä sinulla ei ole haaveita, koska on aika luoda sinut uudelleen ja tällä kertaa omaksi itseksesi. Se ei tapahdu hetkessä, mutta tulee se päivä, kun nouset ja silloin ne haaveet ja unelmat ovat aidosti juuri sinua ja omiasi. 

Ehkäpä. Puhuin tästä joskus terapiassa, mutten tullut kovin hyvin ymmärretyksi. Terapeutti vain totesi että eihän haaveilemista kannata lopettaa, on vain pidettävä kiinni haaveistaan. En vain kovin hyvin koe tuntevani itseäni. Elämä on ollut pitkälti pelkkää selviytymistä. Ei ole jäänyt oikein aikaa ja tilaa miettiä ja kokeilemalla selvittää mikä kiinnostaa ja mikä ei. Elämä oli niinä huolettomiksi miellettyinä nuoruusvuosina pakko pitää hyvin kurinalaisena, ettei musertuisi ahdistuksen alle. Ei ollut tilaa vapaasti vain mennä ja sekoilla, kun ketään ei ollut huolehtimassa sinusta. Piti koko ajan pitää itsensä sellaisessa kontrollissa, että edes jotenkin selviäisi.

Olisi pitänyt sanoa terapeutille ettei hän tajunnut mistä puhun, mutta vaivaannuin väärinkäsityksestä niin paljon, että sopersin kiusantuneena tilanteen päättääkseni vain että onhan haaveilu tärkeää, ei tietenkään pidä luovuttaa tai jotain vastaavaa. Emme enää koskaan palanneet aiheeseen.

Terapeutti ei vain kunnolla tuntunut ymmärtävän miten paljon traumat persoonallisuuden muodostumiseen voivat vaikuttaa. Samaa huonoa käytösmallia olen myös toisinaan toistanut muutenkin jos tuntuu etten tule ymmärretyksi. Luovutan liian helpolla, kun pelkään toisen osapuolen vihaista reaktiota, jos sanon suoraan ettei nyt kuunneltu kunnolla mitä äsken sanoin.

Myöskin täällä yksi siinämäärin pirstaloitunut persoona,että käytännössä minua ei ole.

Sataprosenttinen ahdistus ja tuska (henkinen)on olemassa aina,paitsi nukkuessani/unissani,ja lohdulliselta tuntuu ajatus,että jokainen päivä päättyy uneen ja jokainen elämä syväuneen.