Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
KYLLÄ, sitten minut vielä oli laitettu Lähiomaisesksi tädilleni vaikka hänellä On vielä veljensä elossa joka vielä muistaa asioita.
Niin tuo täti on perheetön ei lapsia.
Niin kaiken kukkuraksi minun pitää jaksaa Muostisarassta tödistäni enkä ole lähellä häntä olen usean sadan kilometrin päässä hänestä.
Omat asiani elämäni ei ole raiteillaan , Lainkaan!
Ei perhettä , eikä kunnon työtä kuten jo 50: n naisen olevan Hyvin
Luulisi , että on saavuttanut paljon ja on perheen hyvän ,
Ammatin odottaisi jo kuulevan , sanovan Aikuiselta lapseltaan , tätä lausetta " Äiti, sinusta tulee mummo , saamme lapsen Solmun kanssa.
Mutta Ei koskaan en saa kokea Äityttä! Se on minulta pois .
Eli elämä on tramojen vuoksi PILALLA.
Eli on kohtalo tovereita aloittajalle tässä yksi.
Perheettömäksi jääminen ilman omaa tahtoa on tosi surullista, osanotot siitä. Minä löysin puolisoni lähes nelikymppisenä ja hän on ainoa seurustelukaverini. Vertailua muiden elämiin kannattaa välttää viimeiseen asti ja yrittää keskittyä niihin hyviin asioihin, joita on omassa elämässä ja joita voi vielä tavoitella. Uhrin asennetta kannattaa vältellä ja koittaa sen sijaan ottaa oma elämä haltuun siinä määrin, kuin suinkin mahdollista.
On hyvä asia antaa tunteiden tulla sen sijaan että pyrkisi tukahduttamaan niitä ajattelemalla että vieläkin huonomminkin voisi mennä tms. Suru lähtee pois suremalla. Traumatisoituneiden harvoin annetaan surra tarpeeksi menetyksiään. Yhteisö ei kestä nähdä tuskaa, vaan yrittää pakottaa ihmiset pakkopositiivisuuteen. Kipu ei kuitenkaan helpota ellei sitä ole valmis kohtaamaan.
Sureminen ja uhriutuminen ovat eri asioita. Jälkimmäistä kannattaa välttää. Vertaileminen lisää uhriutumista, eikä siitä ole kuin haittaa. Tuosta ei toki selviä, kuinka paljon kirjoittaja mietiskelee noita asioita. Itse tajusin n. kolmekymppisenä, että en pääse elämässäni eteenpäin, jos näen itseni liian usein uhrina.
Osa menetyksistä on lopullisia. Terve surukin voi jonkun ulkopuolisen mielestä kuulostaa uhriutumiselta, koska kiperät kohtalot voivat ahdistaa, vaikkeivät omaan elämään liittyisikään. Ei ole mitään oikeaa tapaa käsitellä vaikeita asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Ei saa jäädä tuleen makaamaan." Tämän ohjeen mukaan kun toimii, joutuu surua kantamaan mukana paljon pidempään kuin jos olisi saanut tilaa ja aikaa aikanaan surra niitä vaikeita asioita.
Ei tarvi erityiskohtelua vaan rauhallista hyväksyntää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vauvapalsta on hyvä paikka saada ja antaa vertaistukea. Traumoista puhutaan yhä aivan liian vähän. Helposti niistä puhuvaa pidetään kiittämättönä uhriutujana, joka ei arvosta elämää. Elämää voi arvostaa, vaikka siinä olisikin ollut paljon vaikeita kipupisteitä. Traumojen käsittely alkaa siitä, että kokemusten vaikutus elämään tunnustetaan. Jonain päivänä kipu on vähäisempää, kun kaikki tunteet eivät ole yhtenä möykkynä.
Ennen terapiaa en useinkaan osannut sanoa mikä kaikki minua ahdistaa ja paniikkikohtaukset olivat todella pitkiä. Nykyään niiden kesto on murto-osa entisestä, kun tiedostan mikä asia kulloinkin ensisijaisesti tuntuu pahalta ja mitä muita tuntemuksia ahdistukseen liittyy. Tämä on helpottanut elämää paljon.
Tosin muiden tunnekäsittelyä oma terapia ei tietenkään helpota. On paljon tabuaiheita, joista ei voi keskustella muiden kanssa vaikka itse olisi siihen valmis. Muilla omat defenssinsä, joten keskusteluja ei välttämättä pysty käymään sen syvällisemmällä tasolla kuin ennen terapiaa. Tämäkin ajaa helposti ulkopuolisen tarkkailijan rooliin, kun hahmotat ongelmat paremmin, muttet pysty korjaamaan niitä.
Vierailija kirjoitti:
Ei tarvi erityiskohtelua vaan rauhallista hyväksyntää.
Sama. Valitettavasti ihmiset vain helposti alkavat vältellä, jos kuulevat jostain johonkin henkilöön liittyvästä ikävästä asiasta. Moni taitaa pelätä joutuvansa liian syvälle toisten vaikeuksiin, jos asettuu traumatisoituneen rinnalle. Tai sitten vain ahdistaa niin paljon ajatella että omakin koti voisi mennä tulipalossa yms., että päätyy automaattisesti välttämään seuraa, jossa tällaisia asioita tulee mieleen, kun ihminen kertoo kokemuksistaan jotakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Ei saa jäädä tuleen makaamaan." Tämän ohjeen mukaan kun toimii, joutuu surua kantamaan mukana paljon pidempään kuin jos olisi saanut tilaa ja aikaa aikanaan surra niitä vaikeita asioita.
Sain itse aikanaan tosi epäempaattista suhtautumista osakseni, kun vaikeudet olivat päällä. Ilman muiden tukea niistä on ollut vaikea päästä eteenpäin. Olosuhteiden pakosta kaikki oli pakko sulloa sisälleen ja vain tehdä se mitä voi, vaikkei todellakaan ollut lähelläkään normaalia olotilaa. Se on sitten johtanut vuosien ahdistukseen ja masennukseen, kun asiat edelleen vaativat käsittelyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ei saa jäädä tuleen makaamaan." Tämän ohjeen mukaan kun toimii, joutuu surua kantamaan mukana paljon pidempään kuin jos olisi saanut tilaa ja aikaa aikanaan surra niitä vaikeita asioita.
Sain itse aikanaan tosi epäempaattista suhtautumista osakseni, kun vaikeudet olivat päällä. Ilman muiden tukea niistä on ollut vaikea päästä eteenpäin. Olosuhteiden pakosta kaikki oli pakko sulloa sisälleen ja vain tehdä se mitä voi, vaikkei todellakaan ollut lähelläkään normaalia olotilaa. Se on sitten johtanut vuosien ahdistukseen ja masennukseen, kun asiat edelleen vaativat käsittelyä.
Toivoisin todella sitä, että yhteiskunnassa olisi enemmän tilaa myös vaikeiden kokemusten ja tunteiden jakamiseen. Ei ole hyvä, että jokainen yrittää kantaa taakkansa yksin ja jälkikäteen sitten ihmetellään miksi joku lopulta murtui ja teki jotain itselleen. Siksi, koska yksinäisyys voi tappaa. Ei ihmistä ole tarkoitettu olemaan yksin. Tarvitsemme toisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on traumoja, seksuaalista hyväksikäyttöä perheen ulkopuolisen henkilön taholta. En saanut aikanaan mitään apua vaan asia vaiettiin. Tästä seurauksena anoreksia. Kotona tunnekylmyyttä, mitään tunteita ei saanut näyttää. Olen kuitenkin pärjännyt jotenkuten. AMK-tutkinto, olen työelämässä. Koen kuitenkin olevani ihmisenä täysi nolla. Lapsia ei ole ja ikää pian 50. Ei musta äidiksi edes olisi ollut.
Lyhyitä sairaslomia ollut muutamia kertoja uupumuksen vuoksi. Terapiassa olen käynyt mutta olen liian lukossa. Kontrolloin syömistäni tiukasti.
Olen erakko-luonne. Viihdyn yksin enkä halua olla ihmisten kanssa tekemisissä enempää kuin on pakko. Töissä pärjään kyllä, työkavereitten kanssa puhun pakolliset asiat. Isäni on kuollut, äitini elää. Kerran viikossa soitan äidilleni ja kysyn kuulumiset, jostain velvollisuudentunnosta kai.
Vierailija kirjoitti:
En pysty parisuhteeseen. Siksi jäi perhe perustamatta. Jos olette nuoria vielä, hakekaa apua.
Sama ongelma mutta olen alle 30v. Olen käynyt terapiassa ja voin kyllä paljon paremmin sen ansiosta. Parisuhteet eivät kyllä onnistu vieläkään. Yritin pari kuukautta sitten tapailla miestä mutta tuntui niin vastenmieliselta ja ahdistavalta ettei siitä mitään tullut. Kosketus inhottaa minua, sama jos joku näyttää mitään romanttista kiinnostusta minua kohtaan.
Toisaalta minua ei haittaisi olla vaikka koko loppuelämä ilman parisuhdetta, en kaipaa sitä. Painetta siihen tulee perheeltä ja ystäviltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty parisuhteeseen. Siksi jäi perhe perustamatta. Jos olette nuoria vielä, hakekaa apua.
Sama ongelma mutta olen alle 30v. Olen käynyt terapiassa ja voin kyllä paljon paremmin sen ansiosta. Parisuhteet eivät kyllä onnistu vieläkään. Yritin pari kuukautta sitten tapailla miestä mutta tuntui niin vastenmieliselta ja ahdistavalta ettei siitä mitään tullut. Kosketus inhottaa minua, sama jos joku näyttää mitään romanttista kiinnostusta minua kohtaan.
Toisaalta minua ei haittaisi olla vaikka koko loppuelämä ilman parisuhdetta, en kaipaa sitä. Painetta siihen tulee perheeltä ja ystäviltä.
Hienoa että pystyt pitämään yllä ystävyyssuhteita. Minulle ne ovat olleet todella vaikeita. Parisuhde on ollut helpompi, koska siinä sitoutumisen aste on 100 % ja esiin nostetaan myös vaikeita asioita. Ystävyyssuhteissa suhde on epämääräisempi ja haalistuu helpommin.
Mahtavaa kuulla muiden kokemuksista. Traumat ovat hankala asia, kun jossain asioissa ne yksilöllisesti näkyvät paljon ja joku muu osio voi sujua paremmin. Eri ihmisillä on myös lähtökohtaisesti erilaiset mahdollisuudet kompensoida traumojen tuottamia haasteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mahtavaa kuulla muiden kokemuksista. Traumat ovat hankala asia, kun jossain asioissa ne yksilöllisesti näkyvät paljon ja joku muu osio voi sujua paremmin. Eri ihmisillä on myös lähtökohtaisesti erilaiset mahdollisuudet kompensoida traumojen tuottamia haasteita.
Tiedon lisääntyminen traumojen vaikutuksesta elämään auttaa käsittelemään niitä. On hyvä, että traumoista puhutaan muutenkin kuin siten, että jotain kamalaa tapahtui, mutta sitten se muuttui voimavaraksi. Suhde traumaattiseen kokemukseen voi olla eri aikoina erilainen. Eikä toipumista tarvitse suorittaa. Kaikki ovat jollain tavalla rikkinäisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty parisuhteeseen. Siksi jäi perhe perustamatta. Jos olette nuoria vielä, hakekaa apua.
Sama ongelma mutta olen alle 30v. Olen käynyt terapiassa ja voin kyllä paljon paremmin sen ansiosta. Parisuhteet eivät kyllä onnistu vieläkään. Yritin pari kuukautta sitten tapailla miestä mutta tuntui niin vastenmieliselta ja ahdistavalta ettei siitä mitään tullut. Kosketus inhottaa minua, sama jos joku näyttää mitään romanttista kiinnostusta minua kohtaan.
Toisaalta minua ei haittaisi olla vaikka koko loppuelämä ilman parisuhdetta, en kaipaa sitä. Painetta siihen tulee perheeltä ja ystäviltä.
Hienoa että pystyt pitämään yllä ystävyyssuhteita. Minulle ne ovat olleet todella vaikeita. Parisuhde on ollut helpompi, koska siinä sitoutumisen aste on 100 % ja esiin nostetaan myös vaikeita asioita. Ystävyyssuhteissa suhde on epämääräisempi ja haalistuu helpommin.
Olen eri. Ei noita hyviä parisuhdekumppaneita ole tarjolla jokaiselle. Ihmissuhteissa traumatisoituneelle on tärkeää olla vain hyvässä parisuhteessa tai vointi voi mennä yllättävän nopeasti yllättävän huonoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos kirjoitan tänne itsestäni niin minua on "vaan" kiusattu. Silti olen kaiken sen jälkeen vähän kuin eri ihminen. Toisaalta ehkä persoonani on muutenkin ollut sellainen varovainen jo ennestään. Jännitän kaikkea ja en luota keneenkään. Monesti mielessä pyörii jokin muisto niistä vuosista ja en pääse sen yli millään. Välillä ahdistaa paljon ja on esim unettomuutta. Minulla ei ole yhtään ystävää ja parisuhdetta en osaa tosissani miettiä, kun en varmaan kestä läheisyyttä yms.
Tuntuu, ettei minusta ole mihinkään ammattiin tai työhön. Ensinnäkin tuntuu etten kestä mitään, sitten taas sosiaaliset tilanteet kuormittavat. Voimavarat vähissä koko ajan. Stressaan kaikesta ja välillä käyn ylikierroksilla. En oikeastaan koskaan ole kunnolla rento tai huoleton. Pelkään vaan pahinta ja jännitän kaikkea. En oikein uskalla haastaa itseäni, kun haastava tilanne vie heti voimat ja unettomuus palaa. Näin en pääse elämässä oikein eteenpäin. Tuntuu, ettei minusta ole enää tavalliseen elämään kunnolla. Paljon muutakin olisi, mutta vaikeaa kirjoittaa.
Vierailija kirjoitti:
Kun viimein alkoi hakea apua, pätevän kuulijan löytäminen vain tuurista kiinni.
Auttavissa puhelimissa oli todella typeriä kommentoijia, joiden möläytykset huononsi vointia entuudestaan. Ymmärtämättömiä, jopa pahantahtoisia, itse avun tarpeessa olevia typeryyksiä.
Se on kyllä totta, ettei koskaan tiedä millainen päivystäjä vastassa. Joskus olisi ollut parempi, ettei olis soittanut ollenkaan. Pitäisi kyllä olla jonkinlainen seula siinäkin ketä päivystäjiksi otetaan. Ettei vaan jostain työttömyyskortistosta. Siellä ei kertakaikkiaan ole aina päteviä ihmisiä. Nykyään ei viitsi enää edes soittaa mihinkään ja toisekseen ehkä tarve vähentynytkin. Kaikenlaiset sitä voi päivystämään päästäkin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty parisuhteeseen. Siksi jäi perhe perustamatta. Jos olette nuoria vielä, hakekaa apua.
Sama ongelma mutta olen alle 30v. Olen käynyt terapiassa ja voin kyllä paljon paremmin sen ansiosta. Parisuhteet eivät kyllä onnistu vieläkään. Yritin pari kuukautta sitten tapailla miestä mutta tuntui niin vastenmieliselta ja ahdistavalta ettei siitä mitään tullut. Kosketus inhottaa minua, sama jos joku näyttää mitään romanttista kiinnostusta minua kohtaan.
Toisaalta minua ei haittaisi olla vaikka koko loppuelämä ilman parisuhdetta, en kaipaa sitä. Painetta siihen tulee perheeltä ja ystäviltä.
Hienoa että pystyt pitämään yllä ystävyyssuhteita. Minulle ne ovat olleet todella vaikeita. Parisuhde on ollut helpompi, koska siinä sitoutumisen aste on 100 % ja esiin nostetaan myös vaikeita asioita. Ystävyyssuhteissa suhde on epämääräisempi ja haalistuu helpommin.
Olen eri. Ei noita hyviä parisuhdekumppaneita ole tarjolla jokaiselle. Ihmissuhteissa traumatisoituneelle on tärkeää olla vain hyvässä parisuhteessa tai vointi voi mennä yllättävän nopeasti yllättävän huonoksi.
Meillä on kumppanin kanssa samanlaisia haasteita. Se syventää suhdetta, mutta tuo siihen myös repiviä haasteita. Kumpikin tajuaa sen, että emme taida oikein muillekaan kelvata tällaisina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty parisuhteeseen. Siksi jäi perhe perustamatta. Jos olette nuoria vielä, hakekaa apua.
Sama ongelma mutta olen alle 30v. Olen käynyt terapiassa ja voin kyllä paljon paremmin sen ansiosta. Parisuhteet eivät kyllä onnistu vieläkään. Yritin pari kuukautta sitten tapailla miestä mutta tuntui niin vastenmieliselta ja ahdistavalta ettei siitä mitään tullut. Kosketus inhottaa minua, sama jos joku näyttää mitään romanttista kiinnostusta minua kohtaan.
Toisaalta minua ei haittaisi olla vaikka koko loppuelämä ilman parisuhdetta, en kaipaa sitä. Painetta siihen tulee perheeltä ja ystäviltä.
Hienoa että pystyt pitämään yllä ystävyyssuhteita. Minulle ne ovat olleet todella vaikeita. Parisuhde on ollut helpompi, koska siinä sitoutumisen aste on 100 % ja esiin nostetaan myös vaikeita asioita. Ystävyyssuhteissa suhde on epämääräisempi ja haalistuu helpommin.
Olen eri. Ei noita hyviä parisuhdekumppaneita ole tarjolla jokaiselle. Ihmissuhteissa traumatisoituneelle on tärkeää olla vain hyvässä parisuhteessa tai vointi voi mennä yllättävän nopeasti yllättävän huonoksi.
Meillä on kumppanin kanssa samanlaisia haasteita. Se syventää suhdetta, mutta tuo siihen myös repiviä haasteita. Kumpikin tajuaa sen, että emme taida oikein muillekaan kelvata tällaisina.
No hyvä, jos tuo sopii teille. Itse tarvitsen todella tasapainoista ja rauhallista elämää ja olen valmis omalta osaltani tsemppaamaan ja hoitamaan itseäni paremmaksi ihmissuhteissa, joten en vaan pysty jäämään, liian rikkovaa. Ja lisäksi itselle parisuhde ei ole pakko, kun yksinkin pystyy olemaan.
177 viestiin jatkan vielä. Minua siis kiusattiin paljon. En kuitenkaan saanut mitään apua ja vanhemmille ei voinut edes puhua. Muuten syyllistettiin minua. Ehkä se yksin jääminen ja se etten koskaan ole voinut puhua näistä jutuista sekä muutenkin yksinäinen nuoruus on myös vaikuttanut asiaan. Jos asioita olisi käsitelty matkan varrella ja olisi puhuttu niistä niin ei olisi kasvanut niin isoa taakkaa minulle. Olen ihminen joka tykkää puhua asioista. Pahinta on niiden piilottaminen ja leikkiminen, että kyllä minä vaan pärjään eri tilanteissa. Tämä esim vanhempien kanssa ollessa ja jonnekin mennessä. Itse kerään rohkeutta esim että pystyn johonkin jollekin tavalliseen asioille käymiseen. Silti vanhemmille pitää näyttää rohkeaa joka pystyy mihin vaan. Itse en tykkää edes mennä enää paikkakunnalle missä sain ikävää kohtelua. Silti sinnekin menen vaan niin ettei se hetkauttaisi yhtään, kun pitää tiettyjen juttujen vuoksi joskus käydä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty parisuhteeseen. Siksi jäi perhe perustamatta. Jos olette nuoria vielä, hakekaa apua.
Sama ongelma mutta olen alle 30v. Olen käynyt terapiassa ja voin kyllä paljon paremmin sen ansiosta. Parisuhteet eivät kyllä onnistu vieläkään. Yritin pari kuukautta sitten tapailla miestä mutta tuntui niin vastenmieliselta ja ahdistavalta ettei siitä mitään tullut. Kosketus inhottaa minua, sama jos joku näyttää mitään romanttista kiinnostusta minua kohtaan.
Toisaalta minua ei haittaisi olla vaikka koko loppuelämä ilman parisuhdetta, en kaipaa sitä. Painetta siihen tulee perheeltä ja ystäviltä.
Hienoa että pystyt pitämään yllä ystävyyssuhteita. Minulle ne ovat olleet todella vaikeita. Parisuhde on ollut helpompi, koska siinä sitoutumisen aste on 100 % ja esiin nostetaan myös vaikeita asioita. Ystävyyssuhteissa suhde on epämääräisempi ja haalistuu helpommin.
Olen eri. Ei noita hyviä parisuhdekumppaneita ole tarjolla jokaiselle. Ihmissuhteissa traumatisoituneelle on tärkeää olla vain hyvässä parisuhteessa tai vointi voi mennä yllättävän nopeasti yllättävän huonoksi.
Meillä on kumppanin kanssa samanlaisia haasteita. Se syventää suhdetta, mutta tuo siihen myös repiviä haasteita. Kumpikin tajuaa sen, että emme taida oikein muillekaan kelvata tällaisina.
No hyvä, jos tuo sopii teille. Itse tarvitsen todella tasapainoista ja rauhallista elämää ja olen valmis omalta osaltani tsemppaamaan ja hoitamaan itseäni paremmaksi ihmissuhteissa, joten en vaan pysty jäämään, liian rikkovaa. Ja lisäksi itselle parisuhde ei ole pakko, kun yksinkin pystyy olemaan.
Minä olen aina yksin ollessani ollut todella onneton. Tunnen silloin katoavani dissosiaatioon. Vaihtelevasti koen joko itseni tai maailman epätodelliseksi. Se on saanut epätoivoisesti takertumaan jopa todella huonoihin ystävyyssuhteisiin ja yliyrittämään pitää niitä pystyssä. Parisuhde tuntuu tasa-arvoisemmalta ihmissuhteelta, kun molemmilla on siinä paljon pelissä.
Sureminen ja uhriutuminen ovat eri asioita. Jälkimmäistä kannattaa välttää. Vertaileminen lisää uhriutumista, eikä siitä ole kuin haittaa. Tuosta ei toki selviä, kuinka paljon kirjoittaja mietiskelee noita asioita. Itse tajusin n. kolmekymppisenä, että en pääse elämässäni eteenpäin, jos näen itseni liian usein uhrina.