Tabu: kun jonkun lähipiirin jäsenen kuolema on helpotus ja muuttaa kaiken hyväksi

Isäni on alkoholisti, juo ihan joka päivä, ikää kohta 64. Ei ole kiinnostunut näkemään minua tai 2,5-vuotiasta lastani. Kävi poikani synttäreillä maaliskuussa ja kiirehti sieltäkin äkkiä kotiin, kun alkon kassi houkutteli jo autossa. Silloin olemme häntä viimeksi nähneet. Ainoa mikä häntä kiinnostaa on kauppareissu viinakaupan kautta kotiin. Ja ei, hän ei halua hankkia apua sairauteensa. Kyllä voin sanoa että hänen kuolema olisi helpotus. 

Vierailija kirjoitti:

Isäni on alkoholisti, juo ihan joka päivä, ikää kohta 64. Ei ole kiinnostunut näkemään minua tai 2,5-vuotiasta lastani. Kävi poikani synttäreillä maaliskuussa ja kiirehti sieltäkin äkkiä kotiin, kun alkon kassi houkutteli jo autossa. Silloin olemme häntä viimeksi nähneet. Ainoa mikä häntä kiinnostaa on kauppareissu viinakaupan kautta kotiin. Ja ei, hän ei halua hankkia apua sairauteensa. Kyllä voin sanoa että hänen kuolema olisi helpotus. 

Lisäksi äitini roikkuu onnettomassa liitossa isäni kanssa, huolehtii ja holhoaa isää kuin omaa lastansa. Pelkään että äiti vajoaa samaan suohon ja koko ainutkertainen elämä valuu tuossa onnettomossa roolissa hukkaan. Ei ole kaksista elää juopon kanssa.

Naapurostossani asuu paljon leskirouvia, ja usein toistuu, että puolison kuolema aloitti heille hyvin mieluisan elämän vaiheen, jossa saa vihdoin elää vain itselleen lasten kasvattamisen ja parisuhteen jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Naapurostossani asuu paljon leskirouvia, ja usein toistuu, että puolison kuolema aloitti heille hyvin mieluisan elämän vaiheen, jossa saa vihdoin elää vain itselleen lasten kasvattamisen ja parisuhteen jälkeen. 

Joo ja harvemmin huolivat uusia kumppaneita siihen vaivoiksensa!

Ihan hirveä sanoa, enkä ole kyllä tainnut sanoakaan kuin terapeutille, että äitini kuolema mahdollisti itselleni henkisen kasvun alkamisen. 

Tykkäsin äidistä ja äiti minusta, mutta meillä oli perhehel**tti eikä äiti osannut/jaksanut/viitsinyt toimia sen suhteen oikein enkä kyllä muutenkaan saanut aina asianmukaista hoitoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monen pitkäaikaissairaan, parantumattoman ihmisen kuolema voi olla helpotus. Myös hänelle itselleen. Hankalasta ihmisestä voi erkaantua muullakin tavoin. Ei siihen kuolemaa tarvita.

 

Totta. Silti oli käsittämätöntä kuinka pääminiterinä toiminut Marin sai aikanaan moitteita kun hän ei osallistunut isänsä hautajaisiin. Marinin peruste oli selkeä ja ymmärrettävä; miksi hän olisi osallistunut biologisen isänsä hautajaisiin.

- Isän joka oli hänellä täysin tuntematon ja vieras ihminen. - Isän johon hänen äitisnä oli aikansa yrittänyt olla yhteydessä ja edesauttaa sitä, että hänen tyttärellään (Marinilla) saattaisi olla side ja yhteys vanhempien erosta huolimatta.

Marinin isä ei tehnyt elettäkään tullakseen vastaan kuin ilm. vasta vuosikymmeniä myöhemmin; sitten kun Marin oli tullut valituksi pääminsiteriksi; ja silloinkin esiliinana taisi...

 

Onko tämä se sama henkilö, joka pomppasi (poolopaita päällä) Loirin hautajaisiin?

I rest my case.

Vierailija kirjoitti:

Näin se joskus on. Ja syyllinen asiaan on ihan se vainaja itse. Jos kiusaa ja sekoilee ja aiheuttaa pelkkää kärsimystä omaisilleen, on ihan luonnollista että kuoleman jälkeen ongelma poistuu eikä siltä osin tarvitse enää kärsiä. Minkä sille voi? Kukaan ei halua olla henkisen väkivallan uhrina ja jos tekijä ei sitä lopeta muuta kuin kuolemalla, niin valitettavasti ihmiset tuppaa olemaan hiljaa hyvillään siitä. 

Olisivat ääneen. 

Tiedän tunteen. Isäpuoli oli käytökseltään arvaamaton, sai raivokohtauksia älyttömistä asioista, ilkeä eikä hänellä ollut minkäänlaista itsehillintää. Hän purki kaikki omat ongelmansa muihin ihmisiin ja pelkäsin mitä hän tekee. Hän löytyi yhtenä aamuna kuolleena kun olin 11-vuotias, lääkkeiden väärinkäyttö ja yliannostus oli kuolinsyy. Muiden ihmisten mielestä se oli tragedia, meille se oli helpotus. Kotona oli vihdoin normaalini ilmapiiri ja elämä oli paljon helpompaa ja parempaa.

Noh, Anoppi on täysääliö. Ei onneksi tarvi juurikaan olla tekemisissä. Oikeastaan nyt kun hänellä on muostisairaus ja vielä jonkin verran tajuaa, niin iloitsen paljon hänen tilastaan. Aina hymyilen kun appi soittaa että taas on anopilla paskat housussa ja vaimon pitäis mennä siivoamaan niin sanon vaan että siivoa ite.... Anoppi itkeskelee päivät mutta en sääli sillä IKINÄ ei sanonut mitään positiivista kenestäkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietys saa noin sanoa ja tuntea. Ihan turha valehdella muuta. Tämmösiä toivottuja kuolemia on paljon,

 

Onko se syntiä? Mietin näin uskovaisena. Olen siis huomannut saman, että joskus se on helpotus että menee pois. Mutta saako niin ajatella? Ihmisellä on toisaalta vapaa tahto, eli alkoholisti tai narkomaani valitsee itse.. ja he valitsevat usein myös kiusata rakkaitaan eri tavoin.

Tietenkin saa. Ei se vaikuta mihinkään. Vain paine helpottaa. 

Vierailija kirjoitti:

mullakin olisi paholais-perheeseen syntyneenä, mutta jatkuu näköjään läpi ikäni psykopaatti-sisarusten ollessa vielä hirveämpiä psykopaatteja eli helvetti ei pääty kohdallani ikinä. Mutta voin kuvitella, mikä helpotus olisi päästä väkivallan ja ainaisen varomisen, uuvutuksen ja pelon alta pois vuosikymmenten jälkeen.

Mulla sama. Päähirviö on kuollut ja hyvä niin, mutta hänen kaksi jälkeläistään, jotka vielä vaarallisempia psykopaatteja, ovat yhä täällä jatkamassa työtään.

Yksi syy mulla itselläni pysyä elossa on se, että haluan kokea joskus tulevaisuudessa sen ihanan helpotuksen tunteen, kun ne kaksi ovat kuolleet. Elän kuin vankilassa, tietynlaisessa itse kehittämässäni "todistajan suojeluohjelmassa", jossa joudun jatkuvasti varjelemaan yksityisyyttäni ja turvallisuuttani. Haluaisin kokea sen päivän, kun saisin elää vapaasti, ilman pelkoa...

Vaikeasti päihdeongelmaisen kuolema on varmaan hänelle itselleenkin usein helpotus, kärsimys päättyy. Läheisille helpotus on sellaisen ihmisen kuolema, joka on ikänsä ollut vaikea, hankala, riidanhaluinen ja intensiivinen, mutta kaikki päihdeongelmaiset eivät sellaisia ole. Luonnehäiriöiset voivat olla ihan raittiitakin,

Harvoin sitä ääneen todetaan, mutta joidenkin ihmisten kuolema todella on helpotus.

Tunsin suunnatonta helpotusta,kun se ihminen,joka vielä joskus lapsuudestani oli äitini,kuoli ja vei mukanaan sen alkoholistihirviön,joka tuhosi elämästäni ja omanarvontunteestani valtavan osan. Alkoholistin lapsi on jo juopon eläessä itkenyt kaikki liikenevät kyyneleensä-hautajaiset ovat silloin ilon juhla.

Täytyy sanoa, etten juuri sure, jos persoonallisuushäiriöinen puolisoni äiti kuolee. Vuosikymmenet oli pakko häntä sietää ja avustaa, nyt ei enää tarvitse enkä ole yhteyksissä, numero on estolla jne. Siivotessa asuntoa silmiin sattui papereita joiden mukaan hänellä on persoonallisuushäiriö kuten olin aina tiennytkin. Hän on myös ns. himohamstraaja ja hyvin erikoinen tapaus joka tavalla. 

Luulen että lähiomaiseni lapset saattavat ajatella noin. Itse katkaisin välit jo yli 10 vuotta sitten, en vain kestänyt jatkuvaa draamaa ja minuun kohdistuvaa kateutta ja katkeruutta enää. Minulle hän on kuin kuollut, muistelen joskus yhteisiä hyviä muistoja lapsuudesta. 

Yhden sukulaisen kuolema oli helpotus kaikille. Kusipäinen alkoholisti, joka oli juonut aivonsa ja lähimuistinsa pilalle, oli vuosikymmeniä kiristänyt rahaa läheisiltään mm. uhkailemalla itsemurhalla ja kohteli muita muutenkin aivan hirveällä tavalla. Oli fyysisestikin niin sairas, että henki juuri ja juuri pihisi eikä päässyt kunnolla liikkumaan. 

Tuo mitä sanottiin ilkeistä, että ovat pitkäikäisiä, niin olen tehnyt saman havainnon. Mikähän siinäkin on, elintavatkaan eivät mitkään parhaat ja kuoleman kielissä on oltu olevinaan vuosikymmenet, silti 90v. ikä lähestyy eikä muuta vikaa ole kuin luonnehäiriö. Ei ole edes mitään lääkitystä, kun psyykenlääkkeitä ei suostu syömään paranoidisuuden estämiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Tuo mitä sanottiin ilkeistä, että ovat pitkäikäisiä, niin olen tehnyt saman havainnon. Mikähän siinäkin on, elintavatkaan eivät mitkään parhaat ja kuoleman kielissä on oltu olevinaan vuosikymmenet, silti 90v. ikä lähestyy eikä muuta vikaa ole kuin luonnehäiriö. Ei ole edes mitään lääkitystä, kun psyykenlääkkeitä ei suostu syömään paranoidisuuden estämiseksi.

Näin on

Noin se on yleensä aina jos kyseessä alkoholisti, narkomaani tai vaikeasti vammainen. 

Vierailija kirjoitti:

Oma isäni kuolema on ollut helpotus ja elämästäni on poistunut tämän myötä jännitys ja häpeä. Isäni oli narsisti. Kerran olen hänen haudalla käynyt hautajaisten jälkeen ja se taitaa riittää. Tietenkin jonkinlaista ristiriitaa on, sillä rakastin häntä vaikka hän ei aitoa isän roolia ikinä toimittanut. Ei ole oikeastaan ikävä.

Ymmärrän hyvin