Lue keskustelun säännöt.
Elämän pahin pettymys.
Kommentit (182)
Se etten saanut perhettä vaan jäin yksin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sellaisia isoimman kokoluokan "matto yhtäkkiä jalkojen alta" -tyyppisiä pettymyksiä ei ole tullut, mutta silleen pikkuhiljaa olen vakavasti pettynyt seuraaviin: Seurakuntaympyrät, jotka oli mulle oikeasti koko elämä nuoruudessa. Ei siis mistään sekopäälahkosta kyse vaan ihan normi ev. lut. herätyskristillisyydestä, jonka kohdalla jouduin vuosien hengailun jälkeen toteamaan että ei niihin ympyröihin tosiaan ole helppo päästä sisään, jos ei ole syntynyt niihin, ja jos ei halua tyyliin 19-vuotiaana naimisiin ja raskaaksi.
Yhteen lapsuusystävääni petyin pahasti ja totesin narsistiksi.
Siinä vaiheessa kun aikuistuin, tajusin keskiluokan lait: mitä suuremmat tulot, sitä suuremmat menot, ja ne on mitoitettu sillä lailla, että normaaliin tyyliin elävä ihminen ei voi jättäytyä ennen eläkeikää pois työelämästä tai ostaa pk-seudulta sellaista täydellistä unelma-asuntoa, vaan aina pitää tehdä kompromisseja.
Mutta kun nyt katson tätä nykyelämääni niin sen peruspilareihin eli mieheeni, kissaani, kotiini ja työpaikkaani en ole joutunut onneksi pettymään.
Kyllähän se on pettymys kun avioliitto päättyy eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Selibaatti nyt jo 15 vuotta.
Tämä varmasti harmittaa sinua kovasti.
Ettei mies rakastakaan minua yhtä paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ettei minusta tullut mitään, syrjäydyin. Tätä on vaikea kestää etenkin näin miehenä, kun meidän ihmisarvo on täysin kiinni työelämän menestyksestä.
M41
No tämä on ihan sieltä omasta korvien välistä kiinni. Itse en ainakaan elä työn kautta. Itse tunne sääliä ja huvittuneisuutta, kun näen näitä onnettomia onnen perässä juoksioita. Työ ei tuo onnea, raha ei tuo onnea, onnen löytää vain jos sen oikein oivaltaa.
Kyllä työ tuo elämään sisältöä.
Se että menetin elämäni rakkauden, ihmisen jonka puolesta olisin ottanut vaikka luodin. Sellainen ihminen veti maton jalkojeni alta niin kamalalla tavalla että musta ei enää tule ehjää vaikka varmasti ihan ok loppuelämän voin elääkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syntymä tähän aikaan ja tähän maahan.
Täällä on aika paljon mielenterveysongelmaisia. Miten terveysongelmaan voi olla pettynyt? Eikös se ole olosuhde, jolle ei mitään voi, muuta kuin tietysti yrittää hoitaa itseään parhaansa mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Todeta kolmekymppisenä, että saamattomuuteni ei johtunutkaan laiskuudesta, vaan autismista ja oppimishäiriöistä.
T: jo lapsena kiinnostunut ötököistä ja avaruudesta
Täällä toinen avaruusfani ja aikuisena diagnosoitu nepsy!
Diagnoosi oli itselle positiivinen asia, eli tässä ehkä se suurin pettymys oli niihin läheisiin aikuisiin, että Ettekö te tosissaan tajunneet mitenkään auttaa. Oireet mulla kuitenkin ihan selvät lapsesta asti, ja niistä kyllä suututtiin usein. Esim just tuo "saamattomuus ".
Koko tulevaisuuden urasuunnitelmat menivät uusiksi sairauden vuoksi. Tietysti omaa tyhmyyttä osittain, kun en hakenut aikaisemmin apua. En ole elämässäni mitään muuta toivonut elämältä, ja nyt vaellan täällä ännännen vuoden opiskelijana ties kuinka monetta vuotta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä on aika paljon mielenterveysongelmaisia. Miten terveysongelmaan voi olla pettynyt? Eikös se ole olosuhde, jolle ei mitään voi, muuta kuin tietysti yrittää hoitaa itseään parhaansa mukaan.
Tää oli todella hyvä kommentti, kiitos sinulle sen kirjoittaja :) Tuli hyvä mieli.
Olen koko elämäni mt-ongelmien kanssa kamppaillut. Olen älykäs ja ihan ahkera, mutta aina ne pahat mielenterveysongelmat tuntuvat kampittavat kaikessa. Syytän itseäni, sillä syyllistän itseäni traumaattisista tapahtumista. Ja jossittelen, että olisinpa vaan toiminut fiksummin (kuten saanut paremmat yo-paperit, vaikka olin niin huonossa kunnossa että olin suljetulla osastolla monta kuukautta...) Ja kyllä mä näkisin, että vielä on sellaista mentaliteettia, että kyllä ne mt-ongelmat ratkeaa kun ottaa vaan itseä niskasta kiinni, ja työtä löytyy kyllä kunhan on vaan hyvä tyyppi ja reipas. On vaikea olla olematta pettynyt itseen, vaikka kuinka yrittäisi järkeillä, ettei ole itse kamalia olosuhteitaan ja niiden seurauksia valinnut.
Mutta niin... olen pettynyt siihen, että en ole saanut mitään merkittävää aikaan elämässäni, ja koen, etten saa käyttää aikaani mielenkiintoisten ja merkityksellisten asioiden oppimiseen. En ole päässyt haluamiini kouluihin, minulla ei ole juurikaan taitoja sen takia, eikä mitään järjellisiä näkymiä työllisyysmarkkinoilla. Kelan maksama terapia tulee tiensä päähän, enempään ei ole varaa, vaikka tarvetta todellakin olisi. Hankalia asioita.
Se, että synnyin. Olisi saanut jäädä tapahtumatta.
Lihavuus. Vaikka mitä teen, niin syömishäiriö vie mukanaan. Kunpa olisi edes tavallinen bulimia, niin saisi oksennettua, niin pysyisi paino kurissa. Mutta ei.
27-vuotiaana olin miehen kanssa, jonka kanssa kuvittelin olevani loppuelämäni. Mutta eihän se niin mennytkään. Sen myötä meni kyllä usko siihen, että pystyisi enää uudelleen antamaan sydämensä jollekkin.
Minä itse. Siihen, etten ole niin hyvä äiti kuin luulin olevani. Siihen, ettei pää kestänytkään vaativaa unelma-ammattia. Siihen, etten osannutkaan olla ihmissuhteissa niin suoraselkäinen ja itseäni kunnioittava kuin olisin toivonut.
Lapsuus ja nuoruus oli huonoa ja vaikeaa aikaa.
En tullutkaan aidosti uskoon vaikka sitä olisin halunnut koko sydämestäni