Lue keskustelun säännöt.
Elämän pahin pettymys.
Kommentit (182)
Vierailija kirjoitti:
Kun opin, ettei Lallia ja piispa Henrikiä olekaan oikeasti ollut olemassa.
Piispa Henrik on kyllä ihan todistettavasti ollut olemassa.
Ja kyllähän sen tiedätkin, halusit vain kettuilla typeryyttäsi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei niin vakavaa, mutta kuitenkin.
- Ennen ajokortti-ikää satsasin erääseen sen ajan joukkuelajiin varsin tosissani ja palloilu-ura oli hyvässä nosteessa inttiin mennessä. Suoritin normi-intin (ei urheilujoukoissa) ja yritin treenailla parhaani mukaan ja het' intin jälkeen alkoivat opiskelut toisella paikkakunnalla. Siellä ei ollut suurta valinnanvaraa joukkueesta johon liittyä, ja kun eräässä jengissä oli entisiä maajoukkuemiehiä ja mestaruussarjapelaajia niin liityin heihin.
Paha virhe.
Uransa parhaat päivät ohittaneet pelaajat eivät harjoitelleet siten, että nuorempi pelaaja olisi yhteisharjoituksista paljoa hyötynyt, lähes pelkkää pelailua. Ja kun ukot ja vetäjät olivat paikkakuntalaisia ja toistensa kavereita ja pelitovereita pitkältä ajalta, ei peliaikaa oikein tahtonut löytyä.
- Siispä laitoin pökköä pesään omaharjoittelupuolella ja opiskellakin piti... Ja kun intin jälkeen pääsi irti iltalomakahleista, vuorokausi ei tahtonut riittää hoitaa opiskelua, treenaamista ja viihteellä käymistä lähes useimpina iltoina viikossa. Siihen aikaan osasin kyllä käydä tanssiparketilla ilman voimajuomaa. Nukkumisesta oli hyvä tinkiä...
- Lopputulemana oli varsin tasapaksua tekemistä hitonmoisesta treenaamisesta huolimatta ja kaikessa olemisessa oli tervassa tarpomisen makua. Paljon, paljon jälkeenpäin vasta tuli ymmärrys ylikuormituksesta jota jostain kumman syystä kutsutaan myös ylikunnoksi.
Sumsummarum... Kun vuosien hitonmoisesta trenaamisesta huolimatta palloilu-ura ura ei edennyt, jossa osansa luonnollisesti oli riittämättömällä lahjakkuudella, yhdistettynä väärään seuravalintaan, väärään ja liialliseen harjoiteluun ja intistä & sinkkuudesta kummunneeseen viihdepuolen velkojen takaisin ottoon, oli mestika-haaveiden romukoppaan heittäminen aika lailla kirpaiseva juttu silloin.
- Terveydellä oli oma vaikutuksensa, vaikka sitä ei silloin tiennyt. Jo parikymppisenä ihmettelin, miksi loistavan turnausviikonlopun jälkeen oli kuin rekan alle jäänyt tai turpiinsa saanut ja lonkkia ja selkää kolotti. Saattoi mennä viikko ja toinen, ennen kuin taas askel keveni. Aikanaan paljastui, kuitenkin yllätyksenä pitkälle edennyt selkäreuma. Se oli itseään ultra-terveenä pitäneelle meikulle se todella suuri pettymys ja järkytys.
1+1 = ?
Vierailija kirjoitti:
Se ettei minusta tullut mitään, syrjäydyin. Tätä on vaikea kestää etenkin näin miehenä, kun meidän ihmisarvo on täysin kiinni työelämän menestyksestä.
M41
Ei tämä naisenakaan ole sen helpompaa. Meidän ihmisarvo kun on kiinni siitä, kelpaammeko jonkun peniksellisen "oikean ihmisen" seksuaalisten tekojen kohteeksi, tai olemmeko nöyriä kyökkipiikoja ja palvelijoita "oikeille ihmisille". Miehillä on lähtökohtaisesti oikean ihmisen ihan oikea ihmisarvo, naisilla on vain esineen ja välineen arvo.
Kykenen muistamaan elämästäni kaksi pettymystä, joten ne olivat varmaan ne pahimmat:
1) Esikouluikäisinä (70-luvulla) menimme eskarin kanssa liikennepuistoon. Pojat saivat ajaa autoilla, tytöt kävelivät parijonossa ja harjoittelivat tienylityksiä suojateitä pitkin.
2) Eka poikaystäväni ilmoitti, että hän ei enää halua seurustella kanssani.
No joo, kolmas pettymys on ollut 30-vuotinen avioliittoni, mutta se pettymys ei ole tullut sillain humauksena yllättäen, vaan siitä pettymyksestä oli merkit jo liittoa solmiessa ja otin sen riskin saadakseni perheen ja lapsia. Että siinä mielessä ei varsinainen pettymys, vaan jotain muuta... itse laitettu kivi kenkään tai jotain sellaista...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun opin, ettei Lallia ja piispa Henrikiä olekaan oikeasti ollut olemassa.
Piispa Henrik on kyllä ihan todistettavasti ollut olemassa.
Ja kyllähän sen tiedätkin, halusit vain kettuilla typeryyttäsi...
Ei sitä niin vaan ole todistettu: https://www.ts.fi/uutiset/1074039362
Vierailija kirjoitti:
Täällä on aika paljon mielenterveysongelmaisia. Miten terveysongelmaan voi olla pettynyt? Eikös se ole olosuhde, jolle ei mitään voi, muuta kuin tietysti yrittää hoitaa itseään parhaansa mukaan.
Kyllähän tämä masennus ja lapsuudentraumat ihan kivasti pilaa elämän.
Ihmiset eivät ymmärrä millaista masennus on. He luulee, että masennus on vain jotain lapsellista kiukuttelua, mököttämistä ja sitä, että tahallaan ajatellaan koko ajan negatiivisesti.
Masennus voi oireilla niin monella eri tavalla. Olen itse todellakin tehnyt kaikkeni että parantuisin tästä, mutta se ei riitä. Kaiken olen tehnyt mitä vain voin.
Olen syönyt kaikkia mahdollisia myrkkyjä ja sontaa, joista ei ollut mitään apua, vaan paljon haittaa ja tuhoa keholleni.
Olen käynyt kymmenillä eri "hoitajilla" ja "auttajilla", ja saanut vain pahan mielen heiltä, kun eivät ole kykeneviä siihen työhön, josta nostavat palkan.
Yhdeltä järkevältä ja asiallisesta terapeutilta sain jotain apua, ja pitkän terapian käytyäni, sain jonkun verran työstettyä sitä kaikkea pahaa mitä minulle on tehty.
Terapiaan minulla ei ole enää pääsyä, vaikka se jäi kesken. Ei ole rahaa.
Terapiakaan ei poista näitä kaikkia oireita joita minulla on.
Aivoni ovat sellaiset, että ne väsyttävät minut.
En pysty tuntemaan mistään mielihyvää. Aivoni eivät anna minun kokea mitään mielihyvän tunteita, mutta negatiiviin tunteisiin ne ovat kyllä kykeneväiset.
En voi tälle mitään. En voi millään tahdonvoimalla taikoa itseäni sellaiseksi, joka kykenee tuntemaan mielihyvää ja nauttimaan..
En voi vain väkisin päättämällä päättää, että nyt en ole väsynyt ja uupunut.
Kyllä minä haluaisin kuolla pois, koska tämmöinen ei ole mitään ihmisarvoista elämää, kun joka päivä ensimmäinen asia herätessä on, että voi kun voisin kuolla pois tästä sietämättömästä kidutuksesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Epäluotettava ja aivan käsittämättömän lapsellinen mies. Ja miten todellisuus hänestä paljastui vasta lasten saamisen jälkeen.. huoh
M42 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Avioliitto joka päättyi eroon.
'
Minä en ymmärrä sitä, miten avioero voi olla jollekulle elämän suurin pettymys?
Ei kai yhden ihmisen varaan voi laskea koko elämän onnellisuutta?
Itse olen onnellisesti naimisissa ja pitkässä suhteessa, mutta olen koko ajan pitänyt mielessä sen, että tässä on kaksi ihmistä - ja parisuhde vaatii toimiakseen molempien halun ja panoksen.
Tämä siis siinä mielessä, että koska tahansa se toinen osapuoli saattaa päättää lähteä ja ottaa eron. Ja on tietenkin vapaa niin toimimaan.
Kun tiedostaa eron mahdollisuuden, niin voi minusta elää parisuhteessa niin kuin viimeistä päivää, luottaa siihen, että kaikki asiat järjestyvät parhain päin myös mahdollisen erotilanteen sattuessa.
Kun tietää pärjäävänsä yksinkin, ihminen on vapaa, eikä myöskään kuormita toista osapuolta.
Ja samalla voi itsekin tajuta, että ovi on auki: minä päivänä tahansa voin kävellä ulos, todeta että tämä oli tässä, ja lähteä eteenpäin. Tietenkin vastuuta mm. lapsista kantaen. Plan B ja Plan C aina Y-kirjaimeen asti pitää aina olla mielessä - tämä paitsi yllätyseron, myös muiden yllättävien tapahtumien (esim. puolison yllättävä menehtyminen) varalta.
Olisi hirveää, jos suhde olisi jommallekummalle kuin vankila; molempien pitäisi myös parisuhteessa olla vapaa kuin taivaan lintu, ja ylipäätään voiton puolella elämässä.
Mielestäni kirjoitit erittäin viisaasti ja fiksusti. En ymmärrä miksi alapeukut?
Eihän tuo totuus miksikään muutu, vaikka laittaisi tuhat alapeukkua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haksahtaminen narsistiseen mieheen. Vieläkään en ole toipunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on aika paljon mielenterveysongelmaisia. Miten terveysongelmaan voi olla pettynyt? Eikös se ole olosuhde, jolle ei mitään voi, muuta kuin tietysti yrittää hoitaa itseään parhaansa mukaan.
Kyllähän tämä masennus ja lapsuudentraumat ihan kivasti pilaa elämän.
Ihmiset eivät ymmärrä millaista masennus on. He luulee, että masennus on vain jotain lapsellista kiukuttelua, mököttämistä ja sitä, että tahallaan ajatellaan koko ajan negatiivisesti.
Masennus voi oireilla niin monella eri tavalla. Olen itse todellakin tehnyt kaikkeni että parantuisin tästä, mutta se ei riitä. Kaiken olen tehnyt mitä vain voin.
Olen syönyt kaikkia mahdollisia myrkkyjä ja sontaa, joista ei ollut mitään apua, vaan paljon haittaa ja tuhoa keholleni.
Olen käynyt kymmenillä eri "hoitajilla" ja "auttajilla", ja saanut vain pahan mielen heiltä, kun eivät ole kykeneviä siihen työhön, josta nostavat palkan.
Yhdeltä järkevältä ja asiallisesta terapeutilta sain jotain apua, ja pitkän terapian käytyäni, sain jonkun verran työstettyä sitä kaikkea pahaa mitä minulle on tehty.
Terapiaan minulla ei ole enää pääsyä, vaikka se jäi kesken. Ei ole rahaa.
Terapiakaan ei poista näitä kaikkia oireita joita minulla on.
Aivoni ovat sellaiset, että ne väsyttävät minut.
En pysty tuntemaan mistään mielihyvää. Aivoni eivät anna minun kokea mitään mielihyvän tunteita, mutta negatiiviin tunteisiin ne ovat kyllä kykeneväiset.
En voi tälle mitään. En voi millään tahdonvoimalla taikoa itseäni sellaiseksi, joka kykenee tuntemaan mielihyvää ja nauttimaan..
En voi vain väkisin päättämällä päättää, että nyt en ole väsynyt ja uupunut.
Kyllä minä haluaisin kuolla pois, koska tämmöinen ei ole mitään ihmisarvoista elämää, kun joka päivä ensimmäinen asia herätessä on, että voi kun voisin kuolla pois tästä sietämättömästä kidutuksesta.
Vitamiini ja hivenainetankkaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se, että jäin ilman puolisoa ja perhettä. Ehkä olisin vielä voinut sopeutua elämään ilman lapsia, jos olisin joskus löytänyt edes rakastavan parisuhteen. Tuntuu, että tämän hetkinen elämäni on pelkkää esittämistä, että muut ihmiset eivät näkisi kuinka masentunut oikeasti olen.
Sama täällä, kun ei ole yhtään ketään. Ainoa varma asia on yksinäinen vanhuus ellei sairastu ja kuole ennen sitä.
Kyllähän se on pettymys kuin avioliitto päättyy eron.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Torinon lätkäfinaali 2006.
Tämä kirpaisee edelleen. Leijonat pelasi täydellisen turnauksen, jos jätetään finaalin kolmas erä huomioimatta.
Joo, ja se halvatun Sundin rikkoi Sakun mailan...en pääse tästä yli ikinä. Tuolloin pelasi vielä ne tyypit, joita fanitti ihan eri tavalla kuin näitä nykypäivän pelaajia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ettei minusta tullut mitään, syrjäydyin. Tätä on vaikea kestää etenkin näin miehenä, kun meidän ihmisarvo on täysin kiinni työelämän menestyksestä.
M41
Sama se on meillä naisillakin.
Jos naisella ei meinaa työ tai opiskelu sujua niin on aina mahdollisuus hankkiutua raskaaksi. Miehillä ei ole samanlaista mahdollisuutta ja yleensä eivät saa edes sitä parisuhdetta jos ei työelämä suju ja koulut meni penkin alle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ettei minusta tullut mitään, syrjäydyin. Tätä on vaikea kestää etenkin näin miehenä, kun meidän ihmisarvo on täysin kiinni työelämän menestyksestä.
M41
Sama se on meillä naisillakin.
Ei ihan. Miehet hyväksyvät puolisoksi syrjäytyneen naisen, joten merkitystä voi löytää perheen kautta.
Ne miehet jotka hyväksyvät, ovat huonoimpia mahdollisia miehiä. Nuo miehet saalistavat tarkoituksella heikkoja naisia.
Tuo no tympeä yleistys.
Vierailija kirjoitti:
Elämäni pahin pettymys on se etten löytänyt yhtäkään ihmissuhdetta jossa ymmärrys ja empatia olisivat kohdanneet
Sama täällä.
Monta parisuhdetta on ollut, mutta kaikissa mies on ollut jotenkin itsekeskeinen vain omaan napaan tuijottaja, minä minä minä, minun menot, minun tekemiset, minun kaverit, minun mielihalut jne...
En ole koskaan ollut sellaisessa suhteessa jossa mies arvostaa minua siten että myös se näkyisi jossain tekemisissä ja sanomisissa, minulla olisi ns psykologinen turvallisuuden tunne siitä että saisin olla oma itseni ja minua rakastetaan sellaisena kuin minä olen ja ettei kokoajan tarvitseisi pelätä taas jätetyksi tulemista.
Eli parisuhteet ovat olleet minulle elämäni suurimpia pettymyksiä.
Se että en ole vieläkään uskaltanut tap*aa itseäni.
N.21
Eikö ole jokseenkin ilmiselvää, että on pettynyt siihen ettei voikaan elää sellaista elämää, jota haluaisi johtuen milenterveysongelmasta ja sen tuomista rajoituksista? Lisänä siihen vielä epäoikeudenmukaisuuden kokemus, koska kyse ei ole omasta valinnasta vaan juurikin olosuhteesta ja seikasta johon ei voi vaikuttaa vaikka kuinka tahtoisi. Mielestäni silloin on kyse pettymyksestä.