Lue keskustelun säännöt.
Onko kaikilla ihmisillä suunnilleen yhtä paljon vaikeuksia koko elämän aikana?
07.05.2023 |
Omasta mielestäni ei. Keskustelimme tästä aikoinaan opintoryhmässä, ja minua jäi vaivaamaan, että valtaosa ryhmän jäsenistä vastasi kysymykseen kyllä.
Heidän perustelunsa näytti olevan se että vaikeuksien asteikko (kuinka lievästä tai pahasta vaikeudesta on kyse) on suhteellisesti määrittävä perustuen yksilöiden siihenastisiin kokemuksiin. Toisin sanoen jos jollain on ollut onnellinen lapsuus ja nuoruus, hän saattaisi omalla asteikollaan sijoittaa aikuisiällä koetun parisuhteen loppumisen pahaksi vaikeudeksi. Kun taas jos joku on lapsuudessaan läpikäynyt juoppojen vanhempien väkivallan, hän saattaisi omalla asteikollaan sijoittaa aikuisiällä koetun parisuhteen loppumisen suht lieväksi vaikeudeksi.
Ymmärrän näkemyksen, mutta mielestäni ongelmana juuri on asteikon suhteellistamisen ottaminen lähtökohdaksi. Itse olisin pysynyt objektiivisessa lähtökohdassa, mikä johtaa siihen että vastaus otsikon kysymykseen on ei.
Mitä mieltä te olette?
Kommentit (163)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tämä on tosi mielenkiintoinen aihe. Itselläni on ollut huomattavasti ns. keskivertoa enemmän vaikeuksia elämässä. Muistan kun opiskellessa saimme tehtäväksi piirtää elämänpuun ja merkitä siihen kaikki kohtaamamme haasteet ja vaikeudet. Sitten pienryhmissä kävimme niitä läpi. Minulla oli siellä koko puu täynnä, mm. vaikea lapsuus sairaiden ja alkoholisoituneiden vanhempien kanssa, sairastuminen useampaan mielenterveyden häiriöön, kaksi erittäin kipeää ja vaikeaa eroa poikaystävistä jne.
Muilla ryhmäläisillä oli ollut vaikea keksiä siihen puuhun mitään, mikä oli toki ymmärrettävää, kun olimme iältämme 19-22v. Yksi ryhmämme jäsen oli sitten keksinyt, että hänen luokallaan oli ala-asteella vähän huono luokkahenki. Kyseli muilta, että onko tämä nyt oikeastaan mikään vastoinkäyminen, johon muut nyökyttelivät että totta kai on!
Toki tiesien, että olin kokenut ikäisekseni jo paljon, mutta tuossa tilanteessa se oikein lävähti päin kasvoja. Nyt olen 39v ja elämä on ollut tuon jälkeen edelleen lähes pelkkää haastetta, sairautta ja vaikeuksia.
Itse pohdin tätä asiaa myös siten, että kuinka paljosta on jäänyt paitsi. Siis onko saanut toteuttaa haaveitaan ja unelmiaan ja tehdä sitä mitä haluaa tehdä. Jotkut saavat ns. kaiken mitä haluavat (perheen, uran, parisuhteen, matkoja, varakkuutta, ystäviä, terveyttä) ja toiset saavat hyvin vähän vaikka kaikkensa yrittävät.
Sanoisin, että elämä on hyvin epäreilua noin lähtökohtaisesti. Toiset saa paljon ja toiset ei paljon mitään.
Kävikö mielessä, että ehkä ne ihmiset ei vaan halunneet kirjata kaikkia kokemuksiaan johonkin yhdessä läpikäytäviksi?
En itse ainakaan ole koskaan halunnut selittää kenellekään puolitutulle, esimerkiksi miten isäni teki kamapäissään itsemurhan kohdeltuaa ensin läheisiään niin ja näin tai miten isäpuoli teki elämästä helvettiä vuosikausia ja että hänen kuolemansa oli todellisuudessa helpotus.
Unohdin mainita, että haasteet sai merkitä esim. symbolein tai vaikka merkillä X, eikä niistä ollut pakko kertoa ryhmässä. En itsekään tietenkään kertonut kaikkia asioita, vaan olin vaan merkannut ne puuhun muutamalla kirjaimella tai symbolilla.
Siltikään kaikki ei välttämättä ole halunneet laittaa mitään, vaan mieluummin vaikka sanoneet, etteivät keksi mitään. Tuo on kuitenkin aika henkilökohtainen tehtävä.
No siltikin osalla ei varmasti oikeasti ollut siihen mitään laitettavaa ja siitähän tässä koko ketjussa on kysymys!
Mitå ihmeen varmasti? Sinähän et sitä voi tietää.
Osalla oli mahdollisesti jopa enemmän kokemuksia kuin sinulla, mutta eivät vaan halunneet niitä kirjata. Tosissaanko luulet, että kaikki kirjoittaa totta tuollaiseen tehtävään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen ihmisiä, joille on sattunut kaikki mahdollinen, ja silti he jaksavat hymyillä.
Elämä ei ole tasapuolista kaikille. Suurimmat valittajat taitavat olla niitä
kultalusikka suussa syntyneitä, jotka eivät ole kohdanneet elämässään todellisia vastoinkäymisiä.Olen huomannut saman. Kitisevät pikkuasioista. Toinen vanhempani kuoli kun olin lapsi. Silloin päätin etten enää koskaan kitise pikkuasioista. Se lupaus on pitänyt.
Miksi ihmeessä pitäisi olla joko tai?
Molemmat biologiset vanhempani kuolivat kun olin lapsi. Silti valitan toisinaan pikkuasioista, koska kyllä ne pilkuasiatkin voi kaikesta huolimatta harmittaa.
Ei niin pidäkään olla. Minä vain päätin niin enkä ole kitissyt pikkuasioista. Saatan kyllä raivostua, mutta se on eri asia. Eräät itkevät ja huutavat pikkuasioista ihan kuin maailmanloppu olisi tullut. Siis ihan tavallisista arkipäivän asioista.
Mitä sitten?
Olen itsekin itkenyt, kun kaikki ei ole sujunut niten olisin halunnut, tapaaminen kaverin kanssa peruuntui, kynsi katkesi, kaupasta oli tietty juttu loppu, sain tentistä vaan 2 jne.
En koe, että niillä asioilla olisi mitään yhteyttä muihin kokemiini vaikeuksiin.Minä en ole ikinä itkenyt tuollaisten asioiden takia joista kerroit. Ihmisillä on erilainen luonne.
Toki on erilainen luonnekin, mutta myös sillä on merkitystä miten kuormittunut ihminen on silloin kun uutta painolastia tulee. Jos sinulta kuolee viikon sisään koko suku, saat syöpädiagnoosin, kenkää töistä, tulipalo tuhoaa kotisi, niin voisin uskaltaa väittää että siinä on jaksaminen lopussa pienemmistäkin asioista. Tai sitten itselläni on jatkunut ne henkiset painolastit jo niin monta vuotta että viikko olisi naurettavan helppoa.
Minä olen menettänyt elämässäni melkin kaiken ilman omaa syytäni. Joten älä tuomitse minua.
Totesin, etten ole itkenyt pikkuasioiden takia. Pitäisikö? En kyllä ole edes ajatellut, koska tuohan on normaalia elämää. Katkennut kynsi, pieni epäonnistuminen ym.
Kun on menettänyt lähes kaiken, on ylittänyt rajan jonka taakse ei ole enää koskaan paluuta.
Totaalinen asennemuutos. Muistan kun luulin, etten palaa enää elävänä takaisin sairaalasta 2008. Olin yksin sairaalahuoneessa n. 4 vrk. Katsoin kuolemaa silmästä silmään, yksin. Palasin muuttuneena ihmisenä. Se oli vain yksi vastoinkäyminen, mutta silloin ylitin rajan. Tosin menetykset jatkuivat edelleen.
Kohtalo on ennalta määrätty. Siitä olen täysin vakuuttunut ja ihmisen lähtötilanteella ja lapsuuden olosuhteilla ei ole siinä kovinkaan paljon merkitystä. Tosin jos saa paljon rakkautta lapsena, siinä on tukeva pohja. Rakastakaa ja pitäkää huolta lapsistanne.
Minulla ei ole mitään valittamista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen ihmisiä, joille on sattunut kaikki mahdollinen, ja silti he jaksavat hymyillä.
Elämä ei ole tasapuolista kaikille. Suurimmat valittajat taitavat olla niitä
kultalusikka suussa syntyneitä, jotka eivät ole kohdanneet elämässään todellisia vastoinkäymisiä.Olen huomannut saman. Kitisevät pikkuasioista. Toinen vanhempani kuoli kun olin lapsi. Silloin päätin etten enää koskaan kitise pikkuasioista. Se lupaus on pitänyt.
Miksi ihmeessä pitäisi olla joko tai?
Molemmat biologiset vanhempani kuolivat kun olin lapsi. Silti valitan toisinaan pikkuasioista, koska kyllä ne pilkuasiatkin voi kaikesta huolimatta harmittaa.
Ei niin pidäkään olla. Minä vain päätin niin enkä ole kitissyt pikkuasioista. Saatan kyllä raivostua, mutta se on eri asia. Eräät itkevät ja huutavat pikkuasioista ihan kuin maailmanloppu olisi tullut. Siis ihan tavallisista arkipäivän asioista.
Mitä sitten?
Olen itsekin itkenyt, kun kaikki ei ole sujunut niten olisin halunnut, tapaaminen kaverin kanssa peruuntui, kynsi katkesi, kaupasta oli tietty juttu loppu, sain tentistä vaan 2 jne.
En koe, että niillä asioilla olisi mitään yhteyttä muihin kokemiini vaikeuksiin.Minä en ole ikinä itkenyt tuollaisten asioiden takia joista kerroit. Ihmisillä on erilainen luonne.
Toki on erilainen luonnekin, mutta myös sillä on merkitystä miten kuormittunut ihminen on silloin kun uutta painolastia tulee. Jos sinulta kuolee viikon sisään koko suku, saat syöpädiagnoosin, kenkää töistä, tulipalo tuhoaa kotisi, niin voisin uskaltaa väittää että siinä on jaksaminen lopussa pienemmistäkin asioista. Tai sitten itselläni on jatkunut ne henkiset painolastit jo niin monta vuotta että viikko olisi naurettavan helppoa.
Minä olen menettänyt elämässäni melkin kaiken ilman omaa syytäni. Joten älä tuomitse minua.
Totesin, etten ole itkenyt pikkuasioiden takia. Pitäisikö? En kyllä ole edes ajatellut, koska tuohan on normaalia elämää. Katkennut kynsi, pieni epäonnistuminen ym.
Kun on menettänyt lähes kaiken, on ylittänyt rajan jonka taakse ei ole enää koskaan paluuta.
Totaalinen asennemuutos. Muistan kun luulin, etten palaa enää elävänä takaisin sairaalasta 2008. Olin yksin sairaalahuoneessa n. 4 vrk. Katsoin kuolemaa silmästä silmään, yksin. Palasin muuttuneena ihmisenä. Se oli vain yksi vastoinkäyminen, mutta silloin ylitin rajan. Tosin menetykset jatkuivat edelleen.
Kohtalo on ennalta määrätty. Siitä olen täysin vakuuttunut ja ihmisen lähtötilanteella ja lapsuuden olosuhteilla ei ole siinä kovinkaan paljon merkitystä. Tosin jos saa paljon rakkautta lapsena, siinä on tukeva pohja. Rakastakaa ja pitäkää huolta lapsistanne.
Minulla ei ole mitään valittamista.
Itkeminen pikkuasioiden vuoksikin on ihan normaalia elämää.
Vierailija kirjoitti:
Minusta tämä on tosi mielenkiintoinen aihe. Itselläni on ollut huomattavasti ns. keskivertoa enemmän vaikeuksia elämässä. Muistan kun opiskellessa saimme tehtäväksi piirtää elämänpuun ja merkitä siihen kaikki kohtaamamme haasteet ja vaikeudet. Sitten pienryhmissä kävimme niitä läpi. Minulla oli siellä koko puu täynnä, mm. vaikea lapsuus sairaiden ja alkoholisoituneiden vanhempien kanssa, sairastuminen useampaan mielenterveyden häiriöön, kaksi erittäin kipeää ja vaikeaa eroa poikaystävistä jne.
Muilla ryhmäläisillä oli ollut vaikea keksiä siihen puuhun mitään, mikä oli toki ymmärrettävää, kun olimme iältämme 19-22v. Yksi ryhmämme jäsen oli sitten keksinyt, että hänen luokallaan oli ala-asteella vähän huono luokkahenki. Kyseli muilta, että onko tämä nyt oikeastaan mikään vastoinkäyminen, johon muut nyökyttelivät että totta kai on!
Toki tiesien, että olin kokenut ikäisekseni jo paljon, mutta tuossa tilanteessa se oikein lävähti päin kasvoja. Nyt olen 39v ja elämä on ollut tuon jälkeen edelleen lähes pelkkää haastetta, sairautta ja vaikeuksia.
Itse pohdin tätä asiaa myös siten, että kuinka paljosta on jäänyt paitsi. Siis onko saanut toteuttaa haaveitaan ja unelmiaan ja tehdä sitä mitä haluaa tehdä. Jotkut saavat ns. kaiken mitä haluavat (perheen, uran, parisuhteen, matkoja, varakkuutta, ystäviä, terveyttä) ja toiset saavat hyvin vähän vaikka kaikkensa yrittävät.
Sanoisin, että elämä on hyvin epäreilua noin lähtökohtaisesti. Toiset saa paljon ja toiset ei paljon mitään.
Silti vaikka on ihmisiä jotka ovat saaneet elämässään kaiken, silti itkevät ja valittavat. Mikä heitä oikein vaivaa? Sisäinen tyhjyys?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen ihmisiä, joille on sattunut kaikki mahdollinen, ja silti he jaksavat hymyillä.
Elämä ei ole tasapuolista kaikille. Suurimmat valittajat taitavat olla niitä
kultalusikka suussa syntyneitä, jotka eivät ole kohdanneet elämässään todellisia vastoinkäymisiä.Olen huomannut saman. Kitisevät pikkuasioista. Toinen vanhempani kuoli kun olin lapsi. Silloin päätin etten enää koskaan kitise pikkuasioista. Se lupaus on pitänyt.
Miksi ihmeessä pitäisi olla joko tai?
Molemmat biologiset vanhempani kuolivat kun olin lapsi. Silti valitan toisinaan pikkuasioista, koska kyllä ne pilkuasiatkin voi kaikesta huolimatta harmittaa.
Ei niin pidäkään olla. Minä vain päätin niin enkä ole kitissyt pikkuasioista. Saatan kyllä raivostua, mutta se on eri asia. Eräät itkevät ja huutavat pikkuasioista ihan kuin maailmanloppu olisi tullut. Siis ihan tavallisista arkipäivän asioista.
Mitä sitten?
Olen itsekin itkenyt, kun kaikki ei ole sujunut niten olisin halunnut, tapaaminen kaverin kanssa peruuntui, kynsi katkesi, kaupasta oli tietty juttu loppu, sain tentistä vaan 2 jne.
En koe, että niillä asioilla olisi mitään yhteyttä muihin kokemiini vaikeuksiin.Minä en ole ikinä itkenyt tuollaisten asioiden takia joista kerroit. Ihmisillä on erilainen luonne.
Toki on erilainen luonnekin, mutta myös sillä on merkitystä miten kuormittunut ihminen on silloin kun uutta painolastia tulee. Jos sinulta kuolee viikon sisään koko suku, saat syöpädiagnoosin, kenkää töistä, tulipalo tuhoaa kotisi, niin voisin uskaltaa väittää että siinä on jaksaminen lopussa pienemmistäkin asioista. Tai sitten itselläni on jatkunut ne henkiset painolastit jo niin monta vuotta että viikko olisi naurettavan helppoa.
Minä olen menettänyt elämässäni melkin kaiken ilman omaa syytäni. Joten älä tuomitse minua.
Totesin, etten ole itkenyt pikkuasioiden takia. Pitäisikö? En kyllä ole edes ajatellut, koska tuohan on normaalia elämää. Katkennut kynsi, pieni epäonnistuminen ym.
Kun on menettänyt lähes kaiken, on ylittänyt rajan jonka taakse ei ole enää koskaan paluuta.
Totaalinen asennemuutos. Muistan kun luulin, etten palaa enää elävänä takaisin sairaalasta 2008. Olin yksin sairaalahuoneessa n. 4 vrk. Katsoin kuolemaa silmästä silmään, yksin. Palasin muuttuneena ihmisenä. Se oli vain yksi vastoinkäyminen, mutta silloin ylitin rajan. Tosin menetykset jatkuivat edelleen.
Kohtalo on ennalta määrätty. Siitä olen täysin vakuuttunut ja ihmisen lähtötilanteella ja lapsuuden olosuhteilla ei ole siinä kovinkaan paljon merkitystä. Tosin jos saa paljon rakkautta lapsena, siinä on tukeva pohja. Rakastakaa ja pitäkää huolta lapsistanne.
Minulla ei ole mitään valittamista.
Itkeminen pikkuasioiden vuoksikin on ihan normaalia elämää.
Totta kai, koska ihmisillä on erilainen luonne. Älä kuvittele, että tuomitsen ketään joka itkee ym.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiköhän meille kaikille tule elämässä joku vastoinkäyminen.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä varmaan on, mutta ihmiset kokee asiat eri tavoin. He, joilta puuttuu psykologinen joustavuus niin eivät osaa sopeutua elämän kriisihetkiin.
Elämän kokemukset vaikuttaa, mutta enemmän se oma suhtautuminen. Esim avioero on joillekin maailmanloppu vaikka suhde olisi ollut huono. Toiset ajattelee eron olevan elämää ja osaavat sopeutua ja jatkaa elämää.
No ei todellakaan ole. Esimerkiksi ystäväni kaksi lasta on kuollut alle 20-vuotiaana. Toinen menehtyi liikenneonnettomuudessa, toinen syöpään. Oman elämäni murheet ovat todella paljon pienempiä. Olen ollut onnekas - minun suurin vaikeuteni tai murheeni on ollut mummoni kuolema. Kyllä varmaan jokainen ymmärtää, että olen päässyt elämässäni paljon helpommalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Btw, mikä idea edes on tuollaisella ryhmätehtävällä, missä listataan omia vastoinkäymisiä?
Olen samaa mieltä kurssikavereiden kanssa. Sen lisäksi, että vaikeuksien kuormittavuus on yksilöllistä, sitä hyvää ja tavallista elämää osaa kunnolla arvostaa vasta vastoinkäymisten jälkeen.. Esim. yksinäiselle ihmiselle yhden ystävän löytäminen on valtavan suuri asia verrattuna ihmiseen, joka saa kymmenenennen ystävän.. Jossain oli tehty tutkimus siitä, että minkä verran ihmiset kokisivat tarvitsevansa lisää rahaa ollakseen onnellisia. Tulotasosta riippumatta ihmiset halusivat 30 % lisää rahaa keskimäärin..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitä sanotaan, että vaikeuksien summa on vakio. Itse ajattelen, että jos tarpeeksi vanhaksi elää, niin tämä pitää suht hyvin paikkansa. Ihmiset vain tuppaavat arvioimaan asiaa liian nuorina, ennen kuin kaikki vaikeudet ovat tulleet vastaan.
Paitsi, ei titenkään kaikki vaikeudet ole yhtä pahoja. Varmasti jengielämään syntyneen vaikeudet on eri muotoisia kuin muiden.
Olen täysin eri mieltä. Jotkut vanhatkin ihmiset sanovat ettei heillä ole ollut elämässään mitään vaikeuksia.
Ihan maalaisjärkikin sanoo, ettei vaikeuksien summa ole vakio.
Harva satavuotias on säästynyt vaikeuksilta. Eli vastaan kyllä: jos satavuotiailta kysytään, niin on suht yhtä paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tietenkään.
Olen kokenut paljon vastoinkäymisiä, mutta minulla on silti ollut vähemmän vaikeuksia kuin jollain, joka on kokenut minun kanssa samat asiat ja on lisäksi köyhästä perheestä.
Ei ole. Jotkut aloittaakin elämänsä jo traumoilla mikä altistaa myöhemmillä masennuskausille
tätönen 23
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tämä on tosi mielenkiintoinen aihe. Itselläni on ollut huomattavasti ns. keskivertoa enemmän vaikeuksia elämässä. Muistan kun opiskellessa saimme tehtäväksi piirtää elämänpuun ja merkitä siihen kaikki kohtaamamme haasteet ja vaikeudet. Sitten pienryhmissä kävimme niitä läpi. Minulla oli siellä koko puu täynnä, mm. vaikea lapsuus sairaiden ja alkoholisoituneiden vanhempien kanssa, sairastuminen useampaan mielenterveyden häiriöön, kaksi erittäin kipeää ja vaikeaa eroa poikaystävistä jne.
Muilla ryhmäläisillä oli ollut vaikea keksiä siihen puuhun mitään, mikä oli toki ymmärrettävää, kun olimme iältämme 19-22v. Yksi ryhmämme jäsen oli sitten keksinyt, että hänen luokallaan oli ala-asteella vähän huono luokkahenki. Kyseli muilta, että onko tämä nyt oikeastaan mikään vastoinkäyminen, johon muut nyökyttelivät että totta kai on!
Toki tiesien, että olin kokenut ikäisekseni jo paljon, mutta tuossa tilanteessa se oikein lävähti päin kasvoja. Nyt olen 39v ja elämä on ollut tuon jälkeen edelleen lähes pelkkää haastetta, sairautta ja vaikeuksia.
Itse pohdin tätä asiaa myös siten, että kuinka paljosta on jäänyt paitsi. Siis onko saanut toteuttaa haaveitaan ja unelmiaan ja tehdä sitä mitä haluaa tehdä. Jotkut saavat ns. kaiken mitä haluavat (perheen, uran, parisuhteen, matkoja, varakkuutta, ystäviä, terveyttä) ja toiset saavat hyvin vähän vaikka kaikkensa yrittävät.
Sanoisin, että elämä on hyvin epäreilua noin lähtökohtaisesti. Toiset saa paljon ja toiset ei paljon mitään.
Kävikö mielessä, että ehkä ne ihmiset ei vaan halunneet kirjata kaikkia kokemuksiaan johonkin yhdessä läpikäytäviksi?
En itse ainakaan ole koskaan halunnut selittää kenellekään puolitutulle, esimerkiksi miten isäni teki kamapäissään itsemurhan kohdeltuaa ensin läheisiään niin ja näin tai miten isäpuoli teki elämästä helvettiä vuosikausia ja että hänen kuolemansa oli todellisuudessa helpotus.
Unohdin mainita, että haasteet sai merkitä esim. symbolein tai vaikka merkillä X, eikä niistä ollut pakko kertoa ryhmässä. En itsekään tietenkään kertonut kaikkia asioita, vaan olin vaan merkannut ne puuhun muutamalla kirjaimella tai symbolilla.
Siltikään kaikki ei välttämättä ole halunneet laittaa mitään, vaan mieluummin vaikka sanoneet, etteivät keksi mitään. Tuo on kuitenkin aika henkilökohtainen tehtävä.
No siltikin osalla ei varmasti oikeasti ollut siihen mitään laitettavaa ja siitähän tässä koko ketjussa on kysymys!
Mitå ihmeen varmasti? Sinähän et sitä voi tietää.
Osalla oli mahdollisesti jopa enemmän kokemuksia kuin sinulla, mutta eivät vaan halunneet niitä kirjata. Tosissaanko luulet, että kaikki kirjoittaa totta tuollaiseen tehtävään?
Olin paikalla, toisin kuin sinä. Ihan silmät kirkkaana monet yrittivät väkisin keksiä tuohon jotain. Mutta en jaksa tästä enää enempää vängätä.
Vaikeuksilla on tapana kasaantua ja kerääntyä, ihan jo niiden aiheuttaman stressin vuoksi. Stressi syö jaksamista ja terveyttä ja vaikuttaa kaikkeen ihmissuhteista opiskeluihin ja työelämään.
Samoin onnekkuus ja hyvät asiat kasaantuu, samasta syystä. Stressittömyys edesauttaa terveenä pysymistä, tekee ihmissuhteista helpompia, auttaa jaksamaan opinnoissa ja työelämässä.
Kyllä fakta on, että jotkut syntyvät onnellisten tähtien alla ja toisilla on kohtuuttoman paljon pahoja vaikeuksia. Sitten suurin osa sijoittuu johonkin noiden ääripäiden välille.
Juuri eilen kuuntelin Robin Landsong nimisen naisen elämäntarinaa (https://robinlandsong.com/about/). Robin kasvoi väkivaltaisessa ja välinpitämättömässä perheessä. Vietnamin sodan veteraani kaappasi hänet 8-vuotiaana Afrikkaan koulupäivän jälkeen. Veteraani pahoinpiteli Robinia ja mursi tältä kylkiluut, jonka jälkeen kyllästyttyään dumppasi tytön jollekin afrikkalaiselle miehelle. Afrikassa oli tuolloin Rhodesian sota, jota ihmiset pakenivat, tämä afrikkalaismies Robin mukanaan.
Robin oli niin heikossa hapessa, ettei jaksanut kävellä, joten afrikkalaismies jätti hänet keskelle Afrikkaa luonnon armoille. Pahamaineinen sotilasryhmä löysi Robinin ja kaksi sotilasta kiisteli keskenään, että mitä tytölle tehdään. Toinen halusi säästää lapsen, toinen halusi ampua tämän turhakkeena. Päättivät sitten jättää tytön lopulta luontoon takaisin. Robin nukkui yönsä puussa ja ajatteli, että tämä on rauhallisin hetki hänen koko elämänsä aikana, kerrankin saa vähän levätä.
Aamulla Robin törmäsi paikallisen heimon naisiin, joista yksi adoptoi Robinin hoiviinsa. Robin oli tietysti aivan kuoleman kielissä, koska hän ei ole syönyt tai juonut aikoihin, ja keho on edelleen runneltu ja kylki murtuneena. Selvisi kuitenkin kuukauden ajan tämän naisen hoivissa, kunnes sotilaat taas ilmestyivät ja ampuivat Robinia. Luoti viisti kallon ja äitihahmokin ammuttiin.
Robin raahautui maata pitkin läheiselle kaivolle sillä ajatuksella, että aamulla joku ehkä tulee kaivolle hakemaan vettä. Nainen löysin hänet ja vei kotiinsa, mutta heimo ei halunnut valkoista lasta omiensa joukkoon, koska heitä syytettäisiin rasismista ja ammuttaisiin. Nainen piilotteli Robinia jonkun aikaa, kunnes hänet vietiin Etelä-Afrikkaan ja annettiin valkoiselle maanviljelijäperheelle hoidettavaksi. Sitä kautta Robin palautettiin perheensä luo Yhdysvaltoihin.
Kun Robin tuli kotiin ja yritti kertoa tästä tapahtumasta äidilleen, äiti löi häntä ja sanoi, että älä ikinä sano tästä sanakaan.
Robinin tarinan kuulee englanniksi Youtubesta monestakin paikasta. Ei tosiaankaan voi sanoa, että tässä on ihan normaalisti ongelmia siinä missä jollain toisella, jonka suurin huoli lapsena on ollut koenumero tai soittoesitys.
Vierailija kirjoitti:
No ei todellakaan ole. Joillain on paljon enemmän vastoinkäymisiä kuin toisilla.
Vastoinkäymiset ovat erilaisia eri ihmisillä.
Toiset eivät kerro juuri mitään omasta elämästään ja jotkut vain ympäri pyöreästi.
Jotkut taas ovat hyvin avoimia ja kertovat melkein kaiken. Näin syntyy käsitys muiden ihmisten koettelemusten määrästä. Joskus hyvin iloinen ja tyytyväinen ihminen on voinut kokea rankkoja asioita elämässään.
Yleisesti saatetaan ajatella, että kaikki mikä näkyy ulospäin on pelkkää hyvää elämässä ja usein "materiaalia" lähetään tavoittelemaan.
Mainonta manipuloi ihmisen luulemaan, että sitten kun sinulla on sitä, tätä ja tuota olet tyytyväinen.
Samaan aikaan kuitenkin kaiken sen eteen tehdään( hullun )paljon töitä ja ei ehditä tai jakseta enää elää hetkessä.
Lopulta voidaan todeta, että kohtuullinen jopa vaatimaton elämäntapa tekee sittenkin ihmisestä tyytyväisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei todellakaan ole. Joillain on paljon enemmän vastoinkäymisiä kuin toisilla.
Vastoinkäymiset ovat erilaisia eri ihmisillä.
Toiset eivät kerro juuri mitään omasta elämästään ja jotkut vain ympäri pyöreästi.
Jotkut taas ovat hyvin avoimia ja kertovat melkein kaiken. Näin syntyy käsitys muiden ihmisten koettelemusten määrästä. Joskus hyvin iloinen ja tyytyväinen ihminen on voinut kokea rankkoja asioita elämässään.Yleisesti saatetaan ajatella, että kaikki mikä näkyy ulospäin on pelkkää hyvää elämässä ja usein "materiaalia" lähetään tavoittelemaan.
Mainonta manipuloi ihmisen luulemaan, että sitten kun sinulla on sitä, tätä ja tuota olet tyytyväinen.
Samaan aikaan kuitenkin kaiken sen eteen tehdään( hullun )paljon töitä ja ei ehditä tai jakseta enää elää hetkessä.
Lopulta voidaan todeta, että kohtuullinen jopa vaatimaton elämäntapa tekee sittenkin ihmisestä tyytyväisen.
Toki ei kaikille näitä asioita (yleensä) puhuta, mutta kyllähän useimmat meistä tietää hyvinkin tarkkaan mitä läheisten elämässä on tapahtunut ja tapahtuu ja miten rankkaa se on heille ollut. Eli siitä se vertailupohja tulee ainakin itselleni.
Ainakin valittajien määrä on vakio. Aiheet vaan vaihtelee. Mitä paremmin menee, sen pienemmästä valitetaan.
Ei tietenkään ole!