Lue keskustelun säännöt.
Onko kaikilla ihmisillä suunnilleen yhtä paljon vaikeuksia koko elämän aikana?
07.05.2023 |
Omasta mielestäni ei. Keskustelimme tästä aikoinaan opintoryhmässä, ja minua jäi vaivaamaan, että valtaosa ryhmän jäsenistä vastasi kysymykseen kyllä.
Heidän perustelunsa näytti olevan se että vaikeuksien asteikko (kuinka lievästä tai pahasta vaikeudesta on kyse) on suhteellisesti määrittävä perustuen yksilöiden siihenastisiin kokemuksiin. Toisin sanoen jos jollain on ollut onnellinen lapsuus ja nuoruus, hän saattaisi omalla asteikollaan sijoittaa aikuisiällä koetun parisuhteen loppumisen pahaksi vaikeudeksi. Kun taas jos joku on lapsuudessaan läpikäynyt juoppojen vanhempien väkivallan, hän saattaisi omalla asteikollaan sijoittaa aikuisiällä koetun parisuhteen loppumisen suht lieväksi vaikeudeksi.
Ymmärrän näkemyksen, mutta mielestäni ongelmana juuri on asteikon suhteellistamisen ottaminen lähtökohdaksi. Itse olisin pysynyt objektiivisessa lähtökohdassa, mikä johtaa siihen että vastaus otsikon kysymykseen on ei.
Mitä mieltä te olette?
Kommentit (163)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen ihmisiä, joille on sattunut kaikki mahdollinen, ja silti he jaksavat hymyillä.
Elämä ei ole tasapuolista kaikille. Suurimmat valittajat taitavat olla niitä
kultalusikka suussa syntyneitä, jotka eivät ole kohdanneet elämässään todellisia vastoinkäymisiä.Olen huomannut saman. Kitisevät pikkuasioista. Toinen vanhempani kuoli kun olin lapsi. Silloin päätin etten enää koskaan kitise pikkuasioista. Se lupaus on pitänyt.
Miksi ihmeessä pitäisi olla joko tai?
Molemmat biologiset vanhempani kuolivat kun olin lapsi. Silti valitan toisinaan pikkuasioista, koska kyllä ne pilkuasiatkin voi kaikesta huolimatta harmittaa.
Ei niin pidäkään olla. Minä vain päätin niin enkä ole kitissyt pikkuasioista. Saatan kyllä raivostua, mutta se on eri asia. Eräät itkevät ja huutavat pikkuasioista ihan kuin maailmanloppu olisi tullut. Siis ihan tavallisista arkipäivän asioista.
Mitä sitten?
Olen itsekin itkenyt, kun kaikki ei ole sujunut niten olisin halunnut, tapaaminen kaverin kanssa peruuntui, kynsi katkesi, kaupasta oli tietty juttu loppu, sain tentistä vaan 2 jne.
En koe, että niillä asioilla olisi mitään yhteyttä muihin kokemiini vaikeuksiin.
Minä en ole ikinä itkenyt tuollaisten asioiden takia joista kerroit. Ihmisillä on erilainen luonne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen ihmisiä, joille on sattunut kaikki mahdollinen, ja silti he jaksavat hymyillä.
Elämä ei ole tasapuolista kaikille. Suurimmat valittajat taitavat olla niitä
kultalusikka suussa syntyneitä, jotka eivät ole kohdanneet elämässään todellisia vastoinkäymisiä.Olen huomannut saman. Kitisevät pikkuasioista. Toinen vanhempani kuoli kun olin lapsi. Silloin päätin etten enää koskaan kitise pikkuasioista. Se lupaus on pitänyt.
Miksi ihmeessä pitäisi olla joko tai?
Molemmat biologiset vanhempani kuolivat kun olin lapsi. Silti valitan toisinaan pikkuasioista, koska kyllä ne pilkuasiatkin voi kaikesta huolimatta harmittaa.
Ei niin pidäkään olla. Minä vain päätin niin enkä ole kitissyt pikkuasioista. Saatan kyllä raivostua, mutta se on eri asia. Eräät itkevät ja huutavat pikkuasioista ihan kuin maailmanloppu olisi tullut. Siis ihan tavallisista arkipäivän asioista.
Mitä sitten?
Olen itsekin itkenyt, kun kaikki ei ole sujunut niten olisin halunnut, tapaaminen kaverin kanssa peruuntui, kynsi katkesi, kaupasta oli tietty juttu loppu, sain tentistä vaan 2 jne.
En koe, että niillä asioilla olisi mitään yhteyttä muihin kokemiini vaikeuksiin.Minä en ole ikinä itkenyt tuollaisten asioiden takia joista kerroit. Ihmisillä on erilainen luonne.
Haluatko mitalin?
Tuo suhteellistaminenkin on suhteellista. Jotkut kokevat kaikki itselleen sattuneet vaikeudet todella pahoina, eikä näe muiden kokemissa vaikeuksissa mitään vaikeaa. Ja päinvastoin. Eli toiset taas pitävät omia vastoinkäymisiään pieninä, jopa mitättöminä verrattuna jonkun toisen kohtaamiin ongelmiin.
Kyllä niitä on kaikilla. Varallisuudesta riippumatta. Jossain vaiheessa tulee seinä eteen joillekin. Itse aikoinaan yh huoltajana koin työttömyyden ja mt ongelmia siinä samassa. Kaikesta on selvitty. Täytyi vain yrittää ja ponnistella eteenpäin ja kaikki järjesty lopulta hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen ihmisiä, joille on sattunut kaikki mahdollinen, ja silti he jaksavat hymyillä.
Elämä ei ole tasapuolista kaikille. Suurimmat valittajat taitavat olla niitä
kultalusikka suussa syntyneitä, jotka eivät ole kohdanneet elämässään todellisia vastoinkäymisiä.Olen huomannut saman. Kitisevät pikkuasioista. Toinen vanhempani kuoli kun olin lapsi. Silloin päätin etten enää koskaan kitise pikkuasioista. Se lupaus on pitänyt.
Miksi ihmeessä pitäisi olla joko tai?
Molemmat biologiset vanhempani kuolivat kun olin lapsi. Silti valitan toisinaan pikkuasioista, koska kyllä ne pilkuasiatkin voi kaikesta huolimatta harmittaa.
Ei niin pidäkään olla. Minä vain päätin niin enkä ole kitissyt pikkuasioista. Saatan kyllä raivostua, mutta se on eri asia. Eräät itkevät ja huutavat pikkuasioista ihan kuin maailmanloppu olisi tullut. Siis ihan tavallisista arkipäivän asioista.
Mitä sitten?
Olen itsekin itkenyt, kun kaikki ei ole sujunut niten olisin halunnut, tapaaminen kaverin kanssa peruuntui, kynsi katkesi, kaupasta oli tietty juttu loppu, sain tentistä vaan 2 jne.
En koe, että niillä asioilla olisi mitään yhteyttä muihin kokemiini vaikeuksiin.Minä en ole ikinä itkenyt tuollaisten asioiden takia joista kerroit. Ihmisillä on erilainen luonne.
Toki on erilainen luonnekin, mutta myös sillä on merkitystä miten kuormittunut ihminen on silloin kun uutta painolastia tulee. Jos sinulta kuolee viikon sisään koko suku, saat syöpädiagnoosin, kenkää töistä, tulipalo tuhoaa kotisi, niin voisin uskaltaa väittää että siinä on jaksaminen lopussa pienemmistäkin asioista. Tai sitten itselläni on jatkunut ne henkiset painolastit jo niin monta vuotta että viikko olisi naurettavan helppoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tämä on tosi mielenkiintoinen aihe. Itselläni on ollut huomattavasti ns. keskivertoa enemmän vaikeuksia elämässä. Muistan kun opiskellessa saimme tehtäväksi piirtää elämänpuun ja merkitä siihen kaikki kohtaamamme haasteet ja vaikeudet. Sitten pienryhmissä kävimme niitä läpi. Minulla oli siellä koko puu täynnä, mm. vaikea lapsuus sairaiden ja alkoholisoituneiden vanhempien kanssa, sairastuminen useampaan mielenterveyden häiriöön, kaksi erittäin kipeää ja vaikeaa eroa poikaystävistä jne.
Muilla ryhmäläisillä oli ollut vaikea keksiä siihen puuhun mitään, mikä oli toki ymmärrettävää, kun olimme iältämme 19-22v. Yksi ryhmämme jäsen oli sitten keksinyt, että hänen luokallaan oli ala-asteella vähän huono luokkahenki. Kyseli muilta, että onko tämä nyt oikeastaan mikään vastoinkäyminen, johon muut nyökyttelivät että totta kai on!
Toki tiesien, että olin kokenut ikäisekseni jo paljon, mutta tuossa tilanteessa se oikein lävähti päin kasvoja. Nyt olen 39v ja elämä on ollut tuon jälkeen edelleen lähes pelkkää haastetta, sairautta ja vaikeuksia.
Itse pohdin tätä asiaa myös siten, että kuinka paljosta on jäänyt paitsi. Siis onko saanut toteuttaa haaveitaan ja unelmiaan ja tehdä sitä mitä haluaa tehdä. Jotkut saavat ns. kaiken mitä haluavat (perheen, uran, parisuhteen, matkoja, varakkuutta, ystäviä, terveyttä) ja toiset saavat hyvin vähän vaikka kaikkensa yrittävät.
Sanoisin, että elämä on hyvin epäreilua noin lähtökohtaisesti. Toiset saa paljon ja toiset ei paljon mitään.
Vierailija kirjoitti:
Suomalaisilla nyt kellään ei ole kovin pahoja vaikeuksia. Rauhallinen ,vapaa maa, jossa suurin osa ihmisistä on keskiluokkaa ja yhteiskunta elättää surkeimmankin luuserin. Kaikille annetaan mahdollisuudet koulutukseen ja onnelliseen elämään perheen varallisuudesta riippumatta. Onhan se oma vika jos elämänsä mokaa.
Tämän kaltaisia kommentteja lukiessa mielikuvitus lähtee laukalle alkuhörähdyksen jälkeen. Onko kyseessä provo vai epäonnistunut sarkastinen yritys? Tunnekylmä ihminen? Vai pelkästään ihminen, joka elää jossakin omassa kuplassa?
En nimittelisi ketään surkeaksi luuseriksi - eikä pitäisi nimitellä sellaisenkaan, jolla ei ole hajuakaan siitä todellisuudesta, johon on tippunut iso osa ihmisistä, jotka kuuluvat tähän samaan yhteiskuntaan. Kaikilla ei ole elämässä samoja mahdollisuuksia, eikä se ole oma moka.
Ole kiitollinen siitä, että olet paremmassa asemassa, äläkä paina enempää alas niitä jotka ovat jo kyykyssä. Se ei ole kunniallista eikä sivistynyttä. Ota selvää asioista, että tietäisit mistä puhut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, erillään Eerikallskin oli yhtä paljon vaikeuksia elämässään kuin Ruotsin prinsessa Estellellä.
Eiku...?
Estelle ongelmat ovat erilaisia. Hän ei tule koskaan elämässään olemaan vapaa tekemään mitä haluaa ilman laajaa mediahuomiota ja arvostelua. Erikalla taas isä ja äitipuoli olivat kidutusmurhaajia. Pahoja ihmisiä on.
Estellen ongelmat ovat erilaisia???? Huhhuh. Eerika ei saanut edes mahdollisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Todella tyhmä kysymys. Ei tietenkään ole.
Kysymykset eivät koskaan ole tyhmiä. Vastaukset voivat olla..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suomalaisilla nyt kellään ei ole kovin pahoja vaikeuksia. Rauhallinen ,vapaa maa, jossa suurin osa ihmisistä on keskiluokkaa ja yhteiskunta elättää surkeimmankin luuserin. Kaikille annetaan mahdollisuudet koulutukseen ja onnelliseen elämään perheen varallisuudesta riippumatta. Onhan se oma vika jos elämänsä mokaa.
Missä kuplassa oikein elät? Oletko avannut koskaan televisiota tai lukenut lehtiä?
Vierailija kirjoitti:
Minusta tämä on tosi mielenkiintoinen aihe. Itselläni on ollut huomattavasti ns. keskivertoa enemmän vaikeuksia elämässä. Muistan kun opiskellessa saimme tehtäväksi piirtää elämänpuun ja merkitä siihen kaikki kohtaamamme haasteet ja vaikeudet. Sitten pienryhmissä kävimme niitä läpi. Minulla oli siellä koko puu täynnä, mm. vaikea lapsuus sairaiden ja alkoholisoituneiden vanhempien kanssa, sairastuminen useampaan mielenterveyden häiriöön, kaksi erittäin kipeää ja vaikeaa eroa poikaystävistä jne.
Muilla ryhmäläisillä oli ollut vaikea keksiä siihen puuhun mitään, mikä oli toki ymmärrettävää, kun olimme iältämme 19-22v. Yksi ryhmämme jäsen oli sitten keksinyt, että hänen luokallaan oli ala-asteella vähän huono luokkahenki. Kyseli muilta, että onko tämä nyt oikeastaan mikään vastoinkäyminen, johon muut nyökyttelivät että totta kai on!
Toki tiesien, että olin kokenut ikäisekseni jo paljon, mutta tuossa tilanteessa se oikein lävähti päin kasvoja. Nyt olen 39v ja elämä on ollut tuon jälkeen edelleen lähes pelkkää haastetta, sairautta ja vaikeuksia.
Itse pohdin tätä asiaa myös siten, että kuinka paljosta on jäänyt paitsi. Siis onko saanut toteuttaa haaveitaan ja unelmiaan ja tehdä sitä mitä haluaa tehdä. Jotkut saavat ns. kaiken mitä haluavat (perheen, uran, parisuhteen, matkoja, varakkuutta, ystäviä, terveyttä) ja toiset saavat hyvin vähän vaikka kaikkensa yrittävät.
Sanoisin, että elämä on hyvin epäreilua noin lähtökohtaisesti. Toiset saa paljon ja toiset ei paljon mitään.
Kävikö mielessä, että ehkä ne ihmiset ei vaan halunneet kirjata kaikkia kokemuksiaan johonkin yhdessä läpikäytäviksi?
En itse ainakaan ole koskaan halunnut selittää kenellekään puolitutulle, esimerkiksi miten isäni teki kamapäissään itsemurhan kohdeltuaa ensin läheisiään niin ja näin tai miten isäpuoli teki elämästä helvettiä vuosikausia ja että hänen kuolemansa oli todellisuudessa helpotus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, erillään Eerikallskin oli yhtä paljon vaikeuksia elämässään kuin Ruotsin prinsessa Estellellä.
Eiku...?
Estelle ongelmat ovat erilaisia. Hän ei tule koskaan elämässään olemaan vapaa tekemään mitä haluaa ilman laajaa mediahuomiota ja arvostelua. Erikalla taas isä ja äitipuoli olivat kidutusmurhaajia. Pahoja ihmisiä on.
Estellen ongelmat ovat erilaisia???? Huhhuh. Eerika ei saanut edes mahdollisuutta.
Joo, on sillä Estellellä vaikeaa, kun ihan pitää elää kaikin puolin turvattua elämää ja sitten pitää luopua kruunusta, jos haluaa vaikka työskennellä sairaanhoitajana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomalaisilla nyt kellään ei ole kovin pahoja vaikeuksia. Rauhallinen ,vapaa maa, jossa suurin osa ihmisistä on keskiluokkaa ja yhteiskunta elättää surkeimmankin luuserin. Kaikille annetaan mahdollisuudet koulutukseen ja onnelliseen elämään perheen varallisuudesta riippumatta. Onhan se oma vika jos elämänsä mokaa.
Missä kuplassa oikein elät? Oletko avannut koskaan televisiota tai lukenut lehtiä?
kokoomuslaiset on kovia vähättelemään toisten vastoinkäymisiä, varsinkin kun moni vastoinkäyminen on kokoomuslaisten ja ek:laisten sekä muiden luonnevikaisten aiheuttamia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tämä on tosi mielenkiintoinen aihe. Itselläni on ollut huomattavasti ns. keskivertoa enemmän vaikeuksia elämässä. Muistan kun opiskellessa saimme tehtäväksi piirtää elämänpuun ja merkitä siihen kaikki kohtaamamme haasteet ja vaikeudet. Sitten pienryhmissä kävimme niitä läpi. Minulla oli siellä koko puu täynnä, mm. vaikea lapsuus sairaiden ja alkoholisoituneiden vanhempien kanssa, sairastuminen useampaan mielenterveyden häiriöön, kaksi erittäin kipeää ja vaikeaa eroa poikaystävistä jne.
Muilla ryhmäläisillä oli ollut vaikea keksiä siihen puuhun mitään, mikä oli toki ymmärrettävää, kun olimme iältämme 19-22v. Yksi ryhmämme jäsen oli sitten keksinyt, että hänen luokallaan oli ala-asteella vähän huono luokkahenki. Kyseli muilta, että onko tämä nyt oikeastaan mikään vastoinkäyminen, johon muut nyökyttelivät että totta kai on!
Toki tiesien, että olin kokenut ikäisekseni jo paljon, mutta tuossa tilanteessa se oikein lävähti päin kasvoja. Nyt olen 39v ja elämä on ollut tuon jälkeen edelleen lähes pelkkää haastetta, sairautta ja vaikeuksia.
Itse pohdin tätä asiaa myös siten, että kuinka paljosta on jäänyt paitsi. Siis onko saanut toteuttaa haaveitaan ja unelmiaan ja tehdä sitä mitä haluaa tehdä. Jotkut saavat ns. kaiken mitä haluavat (perheen, uran, parisuhteen, matkoja, varakkuutta, ystäviä, terveyttä) ja toiset saavat hyvin vähän vaikka kaikkensa yrittävät.
Sanoisin, että elämä on hyvin epäreilua noin lähtökohtaisesti. Toiset saa paljon ja toiset ei paljon mitään.
Kävikö mielessä, että ehkä ne ihmiset ei vaan halunneet kirjata kaikkia kokemuksiaan johonkin yhdessä läpikäytäviksi?
En itse ainakaan ole koskaan halunnut selittää kenellekään puolitutulle, esimerkiksi miten isäni teki kamapäissään itsemurhan kohdeltuaa ensin läheisiään niin ja näin tai miten isäpuoli teki elämästä helvettiä vuosikausia ja että hänen kuolemansa oli todellisuudessa helpotus.
Unohdin mainita, että haasteet sai merkitä esim. symbolein tai vaikka merkillä X, eikä niistä ollut pakko kertoa ryhmässä. En itsekään tietenkään kertonut kaikkia asioita, vaan olin vaan merkannut ne puuhun muutamalla kirjaimella tai symbolilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tämä on tosi mielenkiintoinen aihe. Itselläni on ollut huomattavasti ns. keskivertoa enemmän vaikeuksia elämässä. Muistan kun opiskellessa saimme tehtäväksi piirtää elämänpuun ja merkitä siihen kaikki kohtaamamme haasteet ja vaikeudet. Sitten pienryhmissä kävimme niitä läpi. Minulla oli siellä koko puu täynnä, mm. vaikea lapsuus sairaiden ja alkoholisoituneiden vanhempien kanssa, sairastuminen useampaan mielenterveyden häiriöön, kaksi erittäin kipeää ja vaikeaa eroa poikaystävistä jne.
Muilla ryhmäläisillä oli ollut vaikea keksiä siihen puuhun mitään, mikä oli toki ymmärrettävää, kun olimme iältämme 19-22v. Yksi ryhmämme jäsen oli sitten keksinyt, että hänen luokallaan oli ala-asteella vähän huono luokkahenki. Kyseli muilta, että onko tämä nyt oikeastaan mikään vastoinkäyminen, johon muut nyökyttelivät että totta kai on!
Toki tiesien, että olin kokenut ikäisekseni jo paljon, mutta tuossa tilanteessa se oikein lävähti päin kasvoja. Nyt olen 39v ja elämä on ollut tuon jälkeen edelleen lähes pelkkää haastetta, sairautta ja vaikeuksia.
Itse pohdin tätä asiaa myös siten, että kuinka paljosta on jäänyt paitsi. Siis onko saanut toteuttaa haaveitaan ja unelmiaan ja tehdä sitä mitä haluaa tehdä. Jotkut saavat ns. kaiken mitä haluavat (perheen, uran, parisuhteen, matkoja, varakkuutta, ystäviä, terveyttä) ja toiset saavat hyvin vähän vaikka kaikkensa yrittävät.
Sanoisin, että elämä on hyvin epäreilua noin lähtökohtaisesti. Toiset saa paljon ja toiset ei paljon mitään.
Kävikö mielessä, että ehkä ne ihmiset ei vaan halunneet kirjata kaikkia kokemuksiaan johonkin yhdessä läpikäytäviksi?
En itse ainakaan ole koskaan halunnut selittää kenellekään puolitutulle, esimerkiksi miten isäni teki kamapäissään itsemurhan kohdeltuaa ensin läheisiään niin ja näin tai miten isäpuoli teki elämästä helvettiä vuosikausia ja että hänen kuolemansa oli todellisuudessa helpotus.
Unohdin mainita, että haasteet sai merkitä esim. symbolein tai vaikka merkillä X, eikä niistä ollut pakko kertoa ryhmässä. En itsekään tietenkään kertonut kaikkia asioita, vaan olin vaan merkannut ne puuhun muutamalla kirjaimella tai symbolilla.
Siltikään kaikki ei välttämättä ole halunneet laittaa mitään, vaan mieluummin vaikka sanoneet, etteivät keksi mitään. Tuo on kuitenkin aika henkilökohtainen tehtävä.
Vierailija kirjoitti:
Ei tietenkään ole. Katso vaikka Ukrainen tilannetta.
Ei sitä Euroopan toiseksi korruptuneinta maata tarvi joka väliin vetää esiin. Kyllä sen maan pressa-näyttelijä pitää huolen siitä, ettei sitä kukaan voi unohtaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen ihmisiä, joille on sattunut kaikki mahdollinen, ja silti he jaksavat hymyillä.
Elämä ei ole tasapuolista kaikille. Suurimmat valittajat taitavat olla niitä
kultalusikka suussa syntyneitä, jotka eivät ole kohdanneet elämässään todellisia vastoinkäymisiä.Olen huomannut saman. Kitisevät pikkuasioista. Toinen vanhempani kuoli kun olin lapsi. Silloin päätin etten enää koskaan kitise pikkuasioista. Se lupaus on pitänyt.
Miksi ihmeessä pitäisi olla joko tai?
Molemmat biologiset vanhempani kuolivat kun olin lapsi. Silti valitan toisinaan pikkuasioista, koska kyllä ne pilkuasiatkin voi kaikesta huolimatta harmittaa.
Ei niin pidäkään olla. Minä vain päätin niin enkä ole kitissyt pikkuasioista. Saatan kyllä raivostua, mutta se on eri asia. Eräät itkevät ja huutavat pikkuasioista ihan kuin maailmanloppu olisi tullut. Siis ihan tavallisista arkipäivän asioista.
Mitä sitten?
Olen itsekin itkenyt, kun kaikki ei ole sujunut niten olisin halunnut, tapaaminen kaverin kanssa peruuntui, kynsi katkesi, kaupasta oli tietty juttu loppu, sain tentistä vaan 2 jne.
En koe, että niillä asioilla olisi mitään yhteyttä muihin kokemiini vaikeuksiin.Minä en ole ikinä itkenyt tuollaisten asioiden takia joista kerroit. Ihmisillä on erilainen luonne.
Haluatko mitalin?
Miksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tämä on tosi mielenkiintoinen aihe. Itselläni on ollut huomattavasti ns. keskivertoa enemmän vaikeuksia elämässä. Muistan kun opiskellessa saimme tehtäväksi piirtää elämänpuun ja merkitä siihen kaikki kohtaamamme haasteet ja vaikeudet. Sitten pienryhmissä kävimme niitä läpi. Minulla oli siellä koko puu täynnä, mm. vaikea lapsuus sairaiden ja alkoholisoituneiden vanhempien kanssa, sairastuminen useampaan mielenterveyden häiriöön, kaksi erittäin kipeää ja vaikeaa eroa poikaystävistä jne.
Muilla ryhmäläisillä oli ollut vaikea keksiä siihen puuhun mitään, mikä oli toki ymmärrettävää, kun olimme iältämme 19-22v. Yksi ryhmämme jäsen oli sitten keksinyt, että hänen luokallaan oli ala-asteella vähän huono luokkahenki. Kyseli muilta, että onko tämä nyt oikeastaan mikään vastoinkäyminen, johon muut nyökyttelivät että totta kai on!
Toki tiesien, että olin kokenut ikäisekseni jo paljon, mutta tuossa tilanteessa se oikein lävähti päin kasvoja. Nyt olen 39v ja elämä on ollut tuon jälkeen edelleen lähes pelkkää haastetta, sairautta ja vaikeuksia.
Itse pohdin tätä asiaa myös siten, että kuinka paljosta on jäänyt paitsi. Siis onko saanut toteuttaa haaveitaan ja unelmiaan ja tehdä sitä mitä haluaa tehdä. Jotkut saavat ns. kaiken mitä haluavat (perheen, uran, parisuhteen, matkoja, varakkuutta, ystäviä, terveyttä) ja toiset saavat hyvin vähän vaikka kaikkensa yrittävät.
Sanoisin, että elämä on hyvin epäreilua noin lähtökohtaisesti. Toiset saa paljon ja toiset ei paljon mitään.
Kävikö mielessä, että ehkä ne ihmiset ei vaan halunneet kirjata kaikkia kokemuksiaan johonkin yhdessä läpikäytäviksi?
En itse ainakaan ole koskaan halunnut selittää kenellekään puolitutulle, esimerkiksi miten isäni teki kamapäissään itsemurhan kohdeltuaa ensin läheisiään niin ja näin tai miten isäpuoli teki elämästä helvettiä vuosikausia ja että hänen kuolemansa oli todellisuudessa helpotus.
Unohdin mainita, että haasteet sai merkitä esim. symbolein tai vaikka merkillä X, eikä niistä ollut pakko kertoa ryhmässä. En itsekään tietenkään kertonut kaikkia asioita, vaan olin vaan merkannut ne puuhun muutamalla kirjaimella tai symbolilla.
Siltikään kaikki ei välttämättä ole halunneet laittaa mitään, vaan mieluummin vaikka sanoneet, etteivät keksi mitään. Tuo on kuitenkin aika henkilökohtainen tehtävä.
No siltikin osalla ei varmasti oikeasti ollut siihen mitään laitettavaa ja siitähän tässä koko ketjussa on kysymys!
Vierailija kirjoitti:
Jos joku suunnittelisi yleiselle elämänkululle yleispätevän ja tasapuolisen kaavan niin sitten olisi.
Onko sellainen suunniteltu ja voimassa koko maapallolla?
Sellainen on suunniteltu ja ihmisille esitelty, mutta harva sitä valitsee noudattaa.
Jos joku sanoisi minulle noin, niin en kyllä voisi ottaa häntä enää tosissani.