Mikä hämmästytti puolison suvussa?

Vierailija kirjoitti:

Jouluaaton nälkäkidutus. Siis aamulla riisipuuroa ja seuraavan kerran syödään klo 18. Siinä välillä ei siis saa yhtään mitään syötävää. Ensimmäinen kerta oli shokki. :D Opin kerrasta varaamaan myslipatukoita laukkuun ja syön niitä salaa, jos ollaan anoppilassa. Lapsia ei ole vielä siunaantunut, niin en tiedä koskeeko tuo paasto niitäkin. Siihen en sentään aio suostua. :)

 

Heh, meillä tämä tahti myös. Toki joka päivä. Perheemme ei tarvitse lounasta. Illallinen riittää. Itse en syö edes aamulla (ollut luonnollinen rytmini aina) 

Luulisi että aikuinen kestäisi vähän nälkää vaikka olisi puputtamaankin jatkuvasti 😅

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti luterilainen, isä ortodoksi oli puolisollani. Ovat haudatut vierekkäisille hautausmaille, ei samaan hautaan. Outoa minusta.

Tämä outous ei johdu heistä, vaan on yleensä outoa, että on eri hautausmaat eri kirkkoihin kuuluville. Ja jos sukulaiset ei maksa paikkaa, niin taitaa lentää ulos haudastaan! Hyvin erikoista. Ehkä samalle tunkiolle kuitenkin. 

Mene sinä tunkiolle halventavien puheides kanssa. Eikö sulle ole opetettu, ettei kuolleista saa puhua pahaa. H ä p e ä!!!

Menikö tunteisiin? 🤣

Se, että yhteydenpito oli tosi tiivistä, mutta välit silti tosi etäiset. Nähtiin joka viikko mutta juteltiin ihan niitä näitä, mistään tärkeistä tai henkilökohtaisista jutuista ei koskaan avauduttu. 

Minun eläköitynyt appiukko halasi aina liian likistellen,mikä oli oksettavaa.

Se, että appiukko katselee minua sillä silmällä, kun olen farkuissa ja t-paidassa noh, suotakoon hänelle se ilo🤗

Miehen kaikki veljet ovat kuolleet alkoholiin ja sisko narsisti...tiesin tämän vasta,kun oltiin oltu naimisissa

Ei ollut häntää kenelläkään.

Anoppi Inkoon suomenruotsalaisia eikä 40 vuodessa oppinut suomen kieltä. Roikkui vaan pojassaan ja haukkui miniän joka synnytti vain tytön, eikä kunnon poikaa.

Anoppi marttyyri, poika roikkui esiliinan nauhoissa. Ja eipä aikaakaan kun ilmoitin muuttavani pois ja hain avioeron. Sitä vaan ihmettelen, että ylipäätään menin naimisiin moisen nahjuksen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki karjalaiset olivat hyvin vieraanvaraisia ja leppoisia. Avoimia ihmisiä. Elämät kunnossa. Parasta pöytään, saunomista, retkiä ja heillä oli paljon annettavaa. Pitivät yhtä. Omanarvon tuntoisia.

 

Oma sukuni on karjalaisia. Arvatkaa miltä tuntui, kun miehen suluissa olikin Pohjanmaalta. Umpimielisiä, rehvastelevia, jyrkkiä ja juoppoja.

Ai jaa. Mun miehen itäsuomalaiset sukulaiset oli kans semmoisia. Kun taas mun suvussa ollaan huumorintajuisia, iloisia, pugeliaita, anteliaita, ystävällisiä, vaatimattomia, empaattisia, joustavia ja suvaitsevaisia, fiksuja. Pohjanmaalta.

Anoppi tekee tosi hyvää ruokaa ja passaa appiukolle kaiken eteen, silti yhdessä keksitään aina joku huono asia ruoasta, kuten liian vähän suolaa, liian vähän pihvejä tai perunoita - siis vaikka aina on ollut hyvää ruokaa ja kaikille on riittänyt. Vielä se tapa millä asiasta puhutaan on jotenkin anoppia alistava, eikä minun mielestäni olisi mitään aihetta etenkin kun appiukko ei itse tee ruokaa ollenkaan. Sellainen jotenkin ylikriittinen asenne kaikkeen ja vähän kuin se appiukko olisi joku kuningas niine mielipiteineen vaikka toinen raataa keittiössä tehdän kaikkensa. Jos mulle mies nokkisi samalla tavalla, niin saisi tehdä muutaman viikon ruokansa itse. Ja ei, anoppi ei ole kotiäiti vaan töissä käyvä akateeminen.

Piilovittuilu, epäempaattisuus, suoranainen tyhmyys ja alkoholin kanssa läträäminen 

Summa summarium: Suku on pahin. 

Neuvo: älä mene naimisiin, jos miehelläsi tai vaimollasi asuu sukulaisia alle 500 km päässä, muuta mielellään perheesi kanssa ulkomaille.

Paras neuvo: älä ota koskaan puolisoa äläkä tee lapsia, muuta jonnekin syrjäseudulle omaan maksettuun mökkiin 

ja sama koskee tietenkin omaa perhettä, 

jos huomaat jotain sairasta tai mitä tahansa manipulointia tai dissausta omassa lapsuuden perheessäsi niin lyö välit poikki äläkä ole missään tekemisissä. Sillä säästyy monelta mielenharmilta elämän aikana.

Nimimerkki: Kokemusta omaava

Miehen suku on tosi formaali, sukulaiset kätellään läpi, sisaruksia ei halata ja keskustellaan aikuisten asioista. Minun sukuni on välitön, hauska ja vilpitön, tehdään yhdessä kivoja juttuja. Miehen mielestä sukuni on vähän outo ja lapsellinen.

Miehen suku on myös varsin muodollinen, jopa ylikohtelias keskenään. Aina kun ollaan kylässä tai edes viesteillään, mies ottaa äärimuodollisen, kirjakielimäisen roolin ja kiittelee ja kehuu perhettään pienimmästäkin. Tuliaisia pitää aina tuoda vaikka kävisi 50 kilometrin päässä toisessa kaupungissa. Mitään ei saa muuttaa tai kritisoida. Omituinen jähmettynyt asetelma, jossa ilmeisesti loppujen lopuksi yritetään pitää toisinaan mouhoamiseen taipuvainen ja piiloviinaanmenevä appiukko hyvällä tuulella. Silti mitään kokonaan ymmärrettävää syytä en tälle patsastelulle keksi. Mistään ei kuitenkaan valiteta, ja itse kun olen tietämättäni ollut liian epämuodollinen ja kuvannut vaikka jotain epäonnistumistani tai hankaluutta jossain asiassa, minua on lyhyesti kuunneltu, ja pyritty heti vaihtamaan aihe johonkin mukavaan. Anoppi pyrkii edelleen sanomaan kaikessa pienessäkin vastoinkäymisessä nelikymppisille pojilleen, että älä välitä, älä tuommoista mieti, älä sure, unohda koko juttu. Mieheni onkin alleviivannut, että hänen äitiään ei saa huolestuttaa, esimerkiksi kertomalla että mies on kuumeessa. Aikamoinen kulissi, vaikka mukavia ihmisiä noin päällisin puolin ovatkin. Tekee silti mieleni välillä vähän ravistella lavasteita.

Olen vasta myöhemmin ymmärtänyt, että exäni perhe oli lopulta nimenomaan syy, miksi halusin erota hänestä. Perheen dynamiikka pyöri täysjuopon isän ympärillä. Kukaan ei ollut kouluttanut miksikään, ja lähes suuttuivat, kun myöhemmin rohkaisin exäni opiskelemaan "peräti" AMK-tutkinnon, ja kyselivät myrkyllisesti valmistujaisissa, että MIKÄS sinä nyt oikein niin kuin olet, ja miten se kirjoitetaan. Kaikki tapaamiset menivät siihen, kun juoppo exän isä jankutti katkonaisesti puhuen omia juttujaan ja kehui itseään, kun oli onnistunut esimerkiksi kyykyttämään autokauppiasta. Muut hymähtelivät, ja exän äiti paniikissa tarjoili kolmea eri ruokaa yhtä aikaa, ja yritti tuloksetta saada miestään olemaan hiljaa, kun jutut kävivät aina vain kiusallisemmiksi. Lapset, siis exä ja siskonsa, olivat lopulta täysin tyhjäpäisiä materialistisia ihmisiä, joilla ei tapahtunut elämässä yhtään mitään muuta kuin että hankkivat uutta tavaraa, joilla yrittivät kehuskella. Kaikki heidän valintansa olivat kuitenkin lopulta niin juntteja, että ne toimivat pikemminkin alennustilan alleviivaajana kuin jonkinlaisena statussymbolina. Yritin aikani tosissani saada edes jonkinlaista yhteyttä exän siskoon, mutta en koskaan ymmärtänyt, miten se olisi voinut onnistua. Häntä kiinnostivat vain delfiinitatskojen ottaminen, viinan juominen Vantaan hotellilla ja jälkeenpäin omien krapulaoksennusten selostaminen ruokapöydässä ja palvelusten pyytäminen toisilta ilman vastapalveluksia. Hänen miehensä esitteli toksista maskuliinisuuttaan myös ruokapöydässä piereskellen äänekkäästi ja selostaen, miten sivutoimisessa yökerhon poke-hommassaan oli heittänyt ihmisiä katuun. Koko homma oli yhtä painajaista. Exä oli sinänsä mukava tyyppi ja aluksi synkkasikin monta vuotta, mutta kun lopulta tajusin, että jos perustamme perheen, lapsemme tulee osaksi tätä sukua, ja hänen isovanhempansa ovat mainitut henkilöt, tajusin, että on aika juosta. Se, että katselin touhua niinkin kauan, johtuu taas toisella tavalla ongelmallisesta omasta suvustani. Noh, suo siellä, vetelä täällä...

Yllätti se, miten anoppi käyttää poikaansa henkisenä likasankonaan. Appivanhemmat riitelevät jatkuvasti samoista asioista. Anoppi soittelee itkuisia puheluita pojalleen tai tulee pimputtelemasn ja hakemaan hänet ulos juttelemaan kanssaan kahdestaan, kun taaaas se sun isäs sanoi niin ja niin. 

Koko niiden parisuhde on ennalta arvattava kehä, joka on kymmeniä vuosia pyörinyt samojen riidanaiheiden äärellä. Vaikka erokorttia puolin ja toisin välillä vilautellaan, eivät he koskaan tule eroamaan. En tajua miten mieheni jaksaa kun sivustakin tätä on todella turhauttavaa seurata.

Karjalainen suku, tosi mukavaa porukkaa, vieraanvaraisia, sukurakkaita, anopin siskotkin ottivat omakseen, antoivat rahaa ja tavaraa ja tarjosivat ruokaa ja yösijaa. Lisäksi kaikki taitavia käsistään ja eteviä elämän asioissa. 

Että olivat niin pirun rikkaita.  Puoli lääniä talataskussa.

Itselläni on iso suku ja ollaan esim. serkusten kanssa läheisiä ja kummeja toistemme lapsille. Myös isoja sukujuhlia pidetään ja ollaan viestein tekemisissä ym. 

Yllättikin siis, että mies juurikaan ei ole yhteydessä edes sisaruksiinsa, itse kun veljieni kanssa soittelen ja viestittelen säännöllisesti vähintään viikottain. Miehen sisko on kuluneen 14 vuoden aikana käynyt meillä tasan kaksi kertaa ( kummankin lasten ristiäisissä) ja häissämme kävi. Mutta ei kyläile muuten tai kutsu meitäkään. Välimatkaa olisi vähemmän kuin minulla veljien kanssa. Ja olisi tervetullut kylään ja olisi kiva kun lapset olisi tutustuneet serkkuihinsa isän puolelta.. mutta ei. Veljensä kanssa mies ei suhteemme alkuvuosina ollut juurikaan tekemisissä, nykyään sentään soittelevat ja ehkä kerran vuodessa käydään kylässä puolin ja toisin. 

Tyylinsä toki kullakin, mutta minulle ollut outoa ettei perhe " pidä yhtä"..