Mikä hämmästytti puolison suvussa?

Politiikka. Sitä vassaripaatosta alkaa tulemaan viimeistään tunnin kohdalla kyläreissulla.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on moni maininnut puhumattomuuden tai toisaalta aivan ylenpalttisen sosiaalisuuden, aina tupa täynnä väkeä. Minulla on ex-miehen perheestä erikoinen sekä/että kokemus.

Heillä on siis suku, joka piti mun nähdäkseni tiiviisti yhteyttä esim. aikuiset sisarukset soittelivat ja viestittelivät useita kertoja, aina oli jotakin juhlia ja mökkisaunoja ja nimipäiviä, joihin paikalle tuli ties ketä Pekka-enoa ja Kirsti-serkkua perheineen ja kutsuvaan vielä Maija-tätikin mukaan. Iso ja todella äänekäs, puhelias suku. Olin välillä noista tapaamisista ihan uuvuksissa ja sekaisin, että kuka oli kenenkin serkku.

No, ajan myötä tajusin jossakin vaiheessa, että suku puhuu paljon, mutta ei oikeastaan mitään! Siis se hölinä, mitä mieheni esim. sisarustensa kanssa piti oli oikeasti tosi pinnallista, ns. small talkia, nauraa höröttämistä ties mille höhlille asioille, hölötettiin tv-ohjelmista ja puhuttiin jostain ravintoloista ja ruoka-annoksista ja shoppailusta. Mutta KUKAAN ei KOSKAAN puhunut esimerkiksi papan sairastumisesta syöpään tai siitä, minkä takia sitä yhä tätiä naapurista ei koskaan kutsuttu juhliin mukaan. Kun mieheni mm. sai burn outin töissä tai kun meidän liittomme sitten aikanaan päättyi eroon, niin mieheni ei kertonut kenellekään perheestään näistä asioista. 

Olin aivan järkyttynyt silloin aikoinaan, kun tajusin tuon. Miten voi ihminen olla muka läheinen ja paljon tekemisissä, mutta samaan aikaan kukaan ei todellisuudessa tiedä toistensa asioista juuri mitään eikä mistään vakavasta, negatiivisesta tms puhuta koskaan?!

Mä ymmärrän tän tosi hyvin. Itse mieluummin keskityn porukalla keskimäärin enemmän mukaviin asioihin ja vaikka ns. pinnalliseen hömppään kuin siihen että ruoditaan läpi kaikkien sairaudet ja ongelmat. Mulle ei avaudu se että jos jollain on vaikka syöpä niin mitä puhuttavaa siinä on ainakaan isolla porukalla. Tai jonkun työstressi ja ahdistus, avioero tai muut ongelmat. Toki voi rehellisesti kertoa että nyt ei kuulu kovin hyvää kun sain juuri potkut, mutta en ymmärrä miksi sitä pitäisi jotenkin yhdessä porukalla käsitellä. Mieluummin keskitytään mukaviin juttuihin ja ongelmat käsitellään pienellä porukalla tai vaikka kahden kesken puolison, ystävän, vanhemman, sisaruksen tms kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on moni maininnut puhumattomuuden tai toisaalta aivan ylenpalttisen sosiaalisuuden, aina tupa täynnä väkeä. Minulla on ex-miehen perheestä erikoinen sekä/että kokemus.

Heillä on siis suku, joka piti mun nähdäkseni tiiviisti yhteyttä esim. aikuiset sisarukset soittelivat ja viestittelivät useita kertoja, aina oli jotakin juhlia ja mökkisaunoja ja nimipäiviä, joihin paikalle tuli ties ketä Pekka-enoa ja Kirsti-serkkua perheineen ja kutsuvaan vielä Maija-tätikin mukaan. Iso ja todella äänekäs, puhelias suku. Olin välillä noista tapaamisista ihan uuvuksissa ja sekaisin, että kuka oli kenenkin serkku.

No, ajan myötä tajusin jossakin vaiheessa, että suku puhuu paljon, mutta ei oikeastaan mitään! Siis se hölinä, mitä mieheni esim. sisarustensa kanssa piti oli oikeasti tosi pinnallista, ns. small talkia, nauraa höröttämistä ties mille höhlille asioille, hölötettiin tv-ohjelmista ja puhuttiin jostain ravintoloista ja ruoka-annoksista ja shoppailusta. Mutta KUKAAN ei KOSKAAN puhunut esimerkiksi papan sairastumisesta syöpään tai siitä, minkä takia sitä yhä tätiä naapurista ei koskaan kutsuttu juhliin mukaan. Kun mieheni mm. sai burn outin töissä tai kun meidän liittomme sitten aikanaan päättyi eroon, niin mieheni ei kertonut kenellekään perheestään näistä asioista. 

Olin aivan järkyttynyt silloin aikoinaan, kun tajusin tuon. Miten voi ihminen olla muka läheinen ja paljon tekemisissä, mutta samaan aikaan kukaan ei todellisuudessa tiedä toistensa asioista juuri mitään eikä mistään vakavasta, negatiivisesta tms puhuta koskaan?!

Mä ymmärrän tän tosi hyvin. Itse mieluummin keskityn porukalla keskimäärin enemmän mukaviin asioihin ja vaikka ns. pinnalliseen hömppään kuin siihen että ruoditaan läpi kaikkien sairaudet ja ongelmat. Mulle ei avaudu se että jos jollain on vaikka syöpä niin mitä puhuttavaa siinä on ainakaan isolla porukalla. Tai jonkun työstressi ja ahdistus, avioero tai muut ongelmat. Toki voi rehellisesti kertoa että nyt ei kuulu kovin hyvää kun sain juuri potkut, mutta en ymmärrä miksi sitä pitäisi jotenkin yhdessä porukalla käsitellä. Mieluummin keskitytään mukaviin juttuihin ja ongelmat käsitellään pienellä porukalla tai vaikka kahden kesken puolison, ystävän, vanhemman, sisaruksen tms kanssa.

En tarkoittanut, että olisi pitänyt niiden serkkujen ja tätien ja enojen kanssa ruveta ruotimaan burn outia tai syöpää, mutta he eivät siis pienemmässäkään porukassa puhuneet mitään vakavampaa asiaa keskenään, eivät siis esim. sisarukset keskenään. Tosiaan hyvin kuvastaa tuo, että mieheni ei kertonut kenellekään perheestään burn outistaan, jonka takia oli todella pitkään sairauslomalla tai että minulle ei koskaan kukaan kahden keskenkään kertonut, mikä juttu se oli, että sitä yhtä naapurissa asuvaa vanhaa tätiä ei ikinä kutsuttu minnekään - siis jokin riita siihen liittyi, mutta... 

Onpahan paljon korkeakoulutettetuja suvussa, mukavaa porukkaa ja älykkäitä. 

Suku oli pieni ja sisäänlämpiävä. Yhtä lukuunottamatta kouluttamattomia. Suhtautuvat ulkopuolisiin hyvin negatiivisesti. Järkyttävä ero edellisen suhteen avoimiin ja sydämellisiin ihmisiin. Nyt oltu miehen kanssa 25 vuotta ja suku on saanut jäädä. Ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kun edes peruskäytöstavat puuttuvat.

Huumorintaju, juhlien järjestäminen aina kun siihen on vähänkin syytä, sukurakkaus.

Vierailija kirjoitti:

Se että siskoksilla on lapsi saman miehen kanssa. Samaan aikaan serkukset ja sisarukset ne lapset

Tunnetaankohan samat tyypit :D

Tiesin että mies (minulle rakas) on duunariperheestä, ja itse olen tavallisesta keskiluokkaisesta kodista, jossa vanhemmat olivat koulutettuja. Ei mitään vanhaa rahaa tai muuta sellaista.

Miehen perhe on on minulle aivan outo. Isä eläkkeellä, haaskaa rahojaan ostamalla koneita ja laitteita joita on jo autotallit ja hallit täynnä. Äiti valittaa pientä eläkettään, mutta ei näe mitään yhteyttä niukan rahan ja kauppalaskujen välillä! Ostaa siis mitä tahansa, katsomatta mitä se maksaa. Lämmityspolttoaineet loppuvat tosi nopeasti, mutta ei ole mitään tajua säästää pitämällä esim. osaa taloa viileämpänä. Välillä lämmitettiin puilla ja äiti lappoi niitä tulipesään niin paljon kun ehti ja kummasteli kun ne olivat aina loppu. Ei osaa lukea jotain lämmityslaitteen lukemia eikä edes yritä - soittaa sitten aina pojalle että nyt on taas siinä tai tässä vikaa.

Ostetaan uusia kodinkoneita, mutta niiden käyttäminen on hankalaa kun pitäisi opetella painamaan jotain nappuloita, eikä pesukoneessa käytetä kuin yhtä kolmen tunnin ohjelmaa. Ei viitsitä perehtyä mihinkään, ei yritetä mitään, ehkä kyse on oppimisvaikeuksista tai jotain? Ymmärrys asioiden välisistä syy- ja seuraussuhteista puuttuu täysin, varsinkin talouteen liittyvissä asioissa.

Itse olen käynyt ihan tavallisen koulun ja olen oppinut olemaan kiinnostunut siitä miten asiat toimivat ja tietysti ymmärrän rahan päälle, pienestä asti olen oppinut säästämään enkä tuhlaa. Minulla ei ole mitään puhuttavaa heidän kanssaan ja tunnen pakollisilla kohteliaisuusvierailuilla oloni tosi kiusalliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Yllättävää oli se, että mieheni suvussa vanhusten luona (vaikka omien ikääntyneiden vanhempien) käymisestä ei otettu kilometrirahaa eikä mistä tahansa pienestä palveluksesta (esim. kaupassakäynnistä) oteta rahallista korvausta. Ja vielä muilta sisaruksilta salaa.

No ei kyl itelleni tulisi mieleenkään ottaa mitään kilometrirahaa esim vanhempien luona käymisestä 😳.

Kuinka ahne voi ihminen olla?

Rentous ja välittäminen. Miten kaikista pidetään huolta. Selusta on turvattu.

Mä olin ajatellut, että tuommoiset ituhippi sukukommuunit olivat vanhojen aikojen juttuja tai oikeastaan satua.

Itse tulen ihan tavallisesta duunariperheestä ja yllättävän jäykästä ja muodollisesta. Ei oltu uskovaisia, mutta kylläpä evlut saneli meidän suvun käytöksen.

Mä olen saanut olla tuon rennon suvun jäsen lähes 30 vuotta.

Se että tavallinen duunariperhe piti itseään parempana väkenä suvussa joskus olleen ison talon takia. Minä olen koulutettu ja suht sivistyneestä perheestä, silti mulle alettiin opettaa oikeaa lusikan asentoa kun heidän suvussaan on aina syöty just niin. Runsaasti omia outoja tapoja joita perusteltiin sen vanhan talon perinteenä.

Suvun yksinkertaisuus vaarin ympärillä, tietämättömyys, kukaan ei kyseenalaistanut, minä erehdyin sanomaan mielipiteeni. Minut haukuttiin pystyyn. jälkeenpäin, puhumattomuus.

Toisen kerran sain pelastamalla lapseni hänen valmiiksi perunoiltaan, jotka oli ollut kylmäkaapissa hapantuneet, haisivat myös.

Vierailija kirjoitti:

Että adoptoituja lapsia ei pidetä oikeina suvun jäseninä.

Tämä tuli puheeksi, kun mietittiin, mikä sukunimi meidän lapsellemme tulisi. Appi alkoi luetella heidän harvinaisen sukunimensä kantajia, ja puheeksi tuli hänen serkkunsa lapset, joilla on tämä sukunimi. He ja heidän jälkeläisensä eivät ole kuulemma oikeasti sukua, koska heidät on adoptoitu.

Minua oksetti paitsi appiukon asenne niin myös se, että kaikki heidän perheessään hyväksyivät tällaiset ajatukset. Mieheni ja tämän veli vain nyökkäilivät mukana. Mieheni on joskus jopa itse toistellut näitä isänsä puheita, kun on kertonut omasta suvustaan.

Säälitti nämä serkun lapset, vaikken ole heitä koskaan tavannutkaan. Olisikohan tämä adoptio syynä sille, ettei heitä ole ikinä kutsuttu mihinkään suvun juhliin.

Ovat siis rasisteja. Teit lapsen white trash sukuun.

Ei kummemmin koulutettuja, ei taiteellisuuta, musikaalisuutta.  Vierailimme  miehen tädin perheessa parina, laitettiin eri huoneisiin nukkumaan

Laiskuus, tyhmyys

Ensinnäkin suhtautuminen alkoholiin. Oltiin vuokrattu yhdessä kesämökki/huvila ja appivanhemmat lupasivat hoitaa ruokaostokset. Minä otin mukaan 6 lonkeron pakkauksen ja 6 kaljan pakkauksen. Koko porukalle saunajuomaksi. Olisitte nähneet anopin ilmeen, ihan kuin haamun olisi nähnyt. Appiukko joi yhden saunakaljan ja sanoi, että hän ei kyllä olutta ole kymmeniin vuosiin maistanutkaan, mutta kun miniäntekele pakottaa. Myöhemminkin se on käynyt ilmi, että hyvin pahana pitävät kaikkia juomia.

Ovat myös tarkkoja ja jämptejä. Jos jotain on sovittu, se pitää prikulleen. Toista se on minun suvussa. Meillä myöhästely ja asioiden unohtelu tapahtuu helposti.

Exän perheessä ihmetytti, että äidillään oli selvä muistisairaus tai ainakin oireet niin vahvat ja kaikki vähätteli. Me tavattiin, kun ex oli noin 20 v., ehkä saattoi olla juuri täyttänyt 21. Äitinsä oli 65 v. eläkkeellä ja maatilaa aiemmin hoitanut. Ihan hajamielinen ja unohteli sanoja. Ainahan se meidän muori on tuollainen ollut, oli kommentti. Jopa exäni sanoi, että se on nukkunut huonosti, niin ei muista. Sitten kerran kun mentiin sinne, äitinsä kutsui minua väärällä nimellä. Korjasin nimen ja hetken päästä hän kysyi, kukas sinä olitkaan. Sen jälkeen pidin apelle puhuttelun, että nyt soitat lääkäriajan, eihän tuo ole normaalia. Siitä meni ainakin vuosi, että pääsi aivotutkimuksiin ja sai lääkkeet. Aika paljon ne muistilääkkeet tekee, kun pystyi sitten vielä puhumaan. Appi ei ikinä kertonut, mikä muistisairaus oli ja anoppi ei osannut kertoa, sanoivat vaan, että sitä nyt kaikkea tulee ikääntyessä. Eihän se mikään vanhus vielä ollut. Ihan kuin olisi normaali tilanne, että 65-66 v. eksyilee ja unohtaa sanoja.

Vierailija kirjoitti:

Ihan pienillekin lapsille haluttiin antaa suklaata.

Mitä outoa siinä on ?

Vierailija kirjoitti:

Se yllätti, miten ilkeitä kaikki naispuoliset olivat, vaikken ollut tehnyt heille yhtään mitään.

Olen kokenut saman. Ei mitään riitaa tms. Ihan ensimmäisestä tapaamiskerrasta alkaen

minua kohdeltiin kuin ilmaa. Olen korkeakoulutettu, työssäkäyvä nainen. Ilkeyden määrä

oli järkyttävä. Sairasta porukkaa...onneksi liitto on kestänyt pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Exän perheessä ihmetytti, että äidillään oli selvä muistisairaus tai ainakin oireet niin vahvat ja kaikki vähätteli. Me tavattiin, kun ex oli noin 20 v., ehkä saattoi olla juuri täyttänyt 21. Äitinsä oli 65 v. eläkkeellä ja maatilaa aiemmin hoitanut. Ihan hajamielinen ja unohteli sanoja. Ainahan se meidän muori on tuollainen ollut, oli kommentti. Jopa exäni sanoi, että se on nukkunut huonosti, niin ei muista. Sitten kerran kun mentiin sinne, äitinsä kutsui minua väärällä nimellä. Korjasin nimen ja hetken päästä hän kysyi, kukas sinä olitkaan. Sen jälkeen pidin apelle puhuttelun, että nyt soitat lääkäriajan, eihän tuo ole normaalia. Siitä meni ainakin vuosi, että pääsi aivotutkimuksiin ja sai lääkkeet. Aika paljon ne muistilääkkeet tekee, kun pystyi sitten vielä puhumaan. Appi ei ikinä kertonut, mikä muistisairaus oli ja anoppi ei osannut kertoa, sanoivat vaan, että sitä nyt kaikkea tulee ikääntyessä. Eihän se mikään vanhus vielä ollut. Ihan kuin olisi normaali tilanne, että 65-66 v. eksyilee ja unohtaa sanoja.

Aivotärähdyskin voi vaikuttaa niin, että sanoja unohtuu. Oireet voivat kestää hyvin pitkään, useita vuosia, minkä ikäisellä tahansa. Toinen syy sanojen unohtamiseen voi olla yksin tai hiljaisen kumppanin kanssa eläminen, kun ei ole tarpeeksi keskusteluseuraa.

Hyvä kun hän sai hoitoa vaivaan.