Teinit sijoitukseen, kun voin liian huonosti

Vierailija kirjoitti:

Ap kuulostaa itsekeskeiseltä marttyyriltä. Pahoittelen suoraa puhetta, mutta siltä kuulostaa.

Soita nyt terveydenhuoltoon ja sano olevasi pahasti itsetuhoinen ja miettiväsi lastesi hylkäämistä, kyllä sieltä jotain apua sitten saa.

Samaa mieltä tuosta että hae apua vaikka päivystyksestä, myös sosiaalipuolella on päivystys. Täällä oli kommenttia lastensuojelua vastaan, harvoin kuitenkaan tilanne on niin mustavalkoinen. Täytyy olla tosi hätä lapsilla jotta heidät otetaan huostaan välittömästi, näin ainakin luulisin. Ja olen itse lastensuojelun asiakas, tai siis lapseni on. 

Tuohon marttyyriasiaan sanoisin että kommentti on helppo heittää jos ei ole mt-ongelmia. Rakastan lastani yli kaiken, se on ainoa asia joka tälläkin hetkellä pitää minut hengissä. Mutta silti olen maannut lattialla, huutanut että en halua elää, en pysty, olen raapinut ja lyönyt itseäni, repinyt hiuksista, vaikka olen vannonut että ei ikinä lapsen nähden tai kuullen. Olen huutanut että en ansaitse lasta tai elämää ylipäänsä, hänen olisi parempi ilman minua, ja usko pois, siinä ei ole mitään huomion kerjäämistä vaan JÄRKYTTÄVÄN PAHA OLLA. Jos ei ole kokenut, ei voi tietää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap kuulostaa itsekeskeiseltä marttyyriltä. Pahoittelen suoraa puhetta, mutta siltä kuulostaa.

Soita nyt terveydenhuoltoon ja sano olevasi pahasti itsetuhoinen ja miettiväsi lastesi hylkäämistä, kyllä sieltä jotain apua sitten saa.

Samaa mieltä tuosta että hae apua vaikka päivystyksestä, myös sosiaalipuolella on päivystys. Täällä oli kommenttia lastensuojelua vastaan, harvoin kuitenkaan tilanne on niin mustavalkoinen. Täytyy olla tosi hätä lapsilla jotta heidät otetaan huostaan välittömästi, näin ainakin luulisin. Ja olen itse lastensuojelun asiakas, tai siis lapseni on. 

Tuohon marttyyriasiaan sanoisin että kommentti on helppo heittää jos ei ole mt-ongelmia. Rakastan lastani yli kaiken, se on ainoa asia joka tälläkin hetkellä pitää minut hengissä. Mutta silti olen maannut lattialla, huutanut että en halua elää, en pysty, olen raapinut ja lyönyt itseäni, repinyt hiuksista, vaikka olen vannonut että ei ikinä lapsen nähden tai kuullen. Olen huutanut että en ansaitse lasta tai elämää ylipäänsä, hänen olisi parempi ilman minua, ja usko pois, siinä ei ole mitään huomion kerjäämistä vaan JÄRKYTTÄVÄN PAHA OLLA. Jos ei ole kokenut, ei voi tietää. 

Järkyttävän paha olla. Ja pettymys monta kertaa yössä ja aamulla, kun herää. Toivoisi vain, ettei heräisi enää koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että on rankkaa, mutta älä hylkää teinejä tässä vaiheessa. Ei ne nyt mitään hyviä suhteita enää kerkeä luomaan ns. uusiin aikuisiin sijoituksessa, vaan joutuvat vaikeassa tilanteessa luultavasti laitosympäristöön jossa tutustuvat helposti pahiksiiin tai joutuvat pahisten kiusaamaksi jos ovat nössömpiä...

Miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti lastaan sellaiseen ympäristöön? 

Olet sinnitellyt tähän asti, ja pystyt sinnittelemään vielä muutaman vuoden. Käy välillä jossain pitkällä reissulla yksiksesi? Jos lapset on noin isoja, niin mieluummin annat niiden kasvaa itsekseen vapaana siellä kotonanne kuin laittaisit heidät muualle. Eli alat mieluummin vaikka "huonoksi äidiksi" kuin lapset pois kotoa..

Teinit ovat jo pitemmän aikaa jaksaneet päivittäin huutaa siitä, että heillä on huono äiti ja jo silloin, kun vielä jaksoin jotakin. En jaksa kuunnella huutoa. Itken joka päivä vaikka kuinka monta kertaa tai yhden kerran aamusta iltaan.

Käytännössä olen niin loppu ja itseinhoinen, etten pääse ulos asunnosta päivisin, jolloin liikkuu muita ihmisiä. Lääkäriin selvisin aikoina sitten viimeksi, eikä hän käskenyt kuin ryhdistäytyä ja hoitaa asioita. Unilääkkeitä määräsi pariksi viikoksi. Terapia loppui joitakin vuosia sitten parempaan vaiheeseen, minkä jälkeen erään akuutin tapahtuman jälkeen oli puoli vuotta psykologin supportiivista terapiaa. Nyt olisi mahdollista vain omarahoitteinen terapia etänä, mutta rahaa siihen ei ole eikä uskoakaan. Minä olen syyllinen kaikkien huonoon elämään eikä sitä mitkään juttelut miksikään muuta, eikä varsinkaan, kun joka päivä tulen joka tapauksessa haukutuksi kotona kaikesta mitä olen, mitä teen ja mitä edustan.

Onko sinulla mitään lääkitystä masennukseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että on rankkaa, mutta älä hylkää teinejä tässä vaiheessa. Ei ne nyt mitään hyviä suhteita enää kerkeä luomaan ns. uusiin aikuisiin sijoituksessa, vaan joutuvat vaikeassa tilanteessa luultavasti laitosympäristöön jossa tutustuvat helposti pahiksiiin tai joutuvat pahisten kiusaamaksi jos ovat nössömpiä...

Miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti lastaan sellaiseen ympäristöön? 

Olet sinnitellyt tähän asti, ja pystyt sinnittelemään vielä muutaman vuoden. Käy välillä jossain pitkällä reissulla yksiksesi? Jos lapset on noin isoja, niin mieluummin annat niiden kasvaa itsekseen vapaana siellä kotonanne kuin laittaisit heidät muualle. Eli alat mieluummin vaikka "huonoksi äidiksi" kuin lapset pois kotoa..

Teinit ovat jo pitemmän aikaa jaksaneet päivittäin huutaa siitä, että heillä on huono äiti ja jo silloin, kun vielä jaksoin jotakin. En jaksa kuunnella huutoa. Itken joka päivä vaikka kuinka monta kertaa tai yhden kerran aamusta iltaan.

Käytännössä olen niin loppu ja itseinhoinen, etten pääse ulos asunnosta päivisin, jolloin liikkuu muita ihmisiä. Lääkäriin selvisin aikoina sitten viimeksi, eikä hän käskenyt kuin ryhdistäytyä ja hoitaa asioita. Unilääkkeitä määräsi pariksi viikoksi. Terapia loppui joitakin vuosia sitten parempaan vaiheeseen, minkä jälkeen erään akuutin tapahtuman jälkeen oli puoli vuotta psykologin supportiivista terapiaa. Nyt olisi mahdollista vain omarahoitteinen terapia etänä, mutta rahaa siihen ei ole eikä uskoakaan. Minä olen syyllinen kaikkien huonoon elämään eikä sitä mitkään juttelut miksikään muuta, eikä varsinkaan, kun joka päivä tulen joka tapauksessa haukutuksi kotona kaikesta mitä olen, mitä teen ja mitä edustan.

Onko sinulla mitään lääkitystä masennukseen?

Ei ole, eikä sitä ole pidetty koskaan varsinaisesti vaihtoehtona sukurasitteen vuoksi. Molemmat vanhempani olivat muutaman vuosikymmenen riippuvaisia keskushermostoon vaikuttavista lääkkeistä, mikä myötävaikutti molempien ennenaikaiseen kuolemaan. Nukahtamislääkkeitä on määrätty 20 vuoden aikana 3-4 viikon-kahden pakettia pahimmissa tilanteissa.

Olen nähnyt kuinka masennuslääkkeet ensisijaisesti nostavat toleranssia ja saavat tarvitsemaan lisää. Varsinaisesti en ole pystynyt seuraamaan vierestä mitään positiivista. Itsestäni tiedän myös herkkyyden ainakin nukahtamislääkkeiden bentso- johdannaisille ja vaikkapa kofeiinille. Lääkityksestä tulisi loppuelämän kestävä varmasti.

Lisäksi pohjalla on syvä arvottomuuden ja epäonnistumisen tunne, joka minulla on ollut ihan aina. Se on nyt saanut täysin vallan, koska en saa voimia mistään, mutta kritiikkiä sitäkin enemmän tai vain sitä. Ei mikään mielentasaaja voi muuttaa tosiseikkoja toisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se lastensuojelu oikeasti toimi niin, että vaan ilmoitat haluavasi teinit sijoitukseen vaikka HEILLÄ ei ole mitään ongelmia.

Heillä on se ongelma, ettei heillä ole toimintakykyistä huoltajaa.

Mutta jos teinit on vaikka 16 ja 17 sossu saattaa auttaa pääsemään omaan kotiin, ei sijoitukseen. Tai seuraavat tilannetta vaan vaikka asuisivat kotona.

Olen kiitollinen jokaisesta viestistä, josta välittyy ymmärrystä. Ymmärrän myös yritykset kannustaa hakemaan apua vaikka syyllistämällä. En kuitenkaan usko enää hetkeäkään, että voisin voida paremmin. Tai vähemmän huonosti. Olen jo pitkään välttänyt kaikkia perheen ulkopuolisia kontakteja, koska epäonnistun jokaisessa vuorovaikutustilanteessa (josta teinit ovat tehneet myös numeron poikkeuksetta). Harvoin selviän edes kauppaan.

Toivoin toki omista vanhemmistani sitä, että he olisivat hakeneet apua. Suhde oli kuitenkin täysin toisenlainen. Vanhempani olivat riittävän itsekkäitä käyttääkseen päihteitä, eivätkä he koskaan antaneet minulle oikeutta vapautua huolenpidosta, siitä, että lapsi pitää huolta heistä. Toisin päin huolenpitoa ei ollutkaan.

Minä haluan toimia toisin ja antaa lapsilleni vapautuksen minusta. Heidän täytyy saada elämä ilman minua. Suhteissamme on myös jotakin vakavaa vikaa (=minussa), koska kuvittelen yrittäväni parhaani, mutta he raivoavat kaikesta. En yksinkertaisesti osaa olla äiti ja sen sisäistäminen on vakavin kaikista epäonnistumisistani.

Haluaisin neuvoja siihen, miten järjestää lasten elämä viimeisiksi hetkiksi ennen täysi-ikäistymistä. Itselleni ei mistään avusta voi olla hyötyä, koska avaimet parempaan vaativat oman motivaation ja sitä minulla ei ole. Tiedän tosiseikkana, ettei mikään puhe tai lääkitys voi muuttaa mustaa valkoiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että on rankkaa, mutta älä hylkää teinejä tässä vaiheessa. Ei ne nyt mitään hyviä suhteita enää kerkeä luomaan ns. uusiin aikuisiin sijoituksessa, vaan joutuvat vaikeassa tilanteessa luultavasti laitosympäristöön jossa tutustuvat helposti pahiksiiin tai joutuvat pahisten kiusaamaksi jos ovat nössömpiä...

Miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti lastaan sellaiseen ympäristöön? 

Olet sinnitellyt tähän asti, ja pystyt sinnittelemään vielä muutaman vuoden. Käy välillä jossain pitkällä reissulla yksiksesi? Jos lapset on noin isoja, niin mieluummin annat niiden kasvaa itsekseen vapaana siellä kotonanne kuin laittaisit heidät muualle. Eli alat mieluummin vaikka "huonoksi äidiksi" kuin lapset pois kotoa..

Teinit ovat jo pitemmän aikaa jaksaneet päivittäin huutaa siitä, että heillä on huono äiti ja jo silloin, kun vielä jaksoin jotakin. En jaksa kuunnella huutoa. Itken joka päivä vaikka kuinka monta kertaa tai yhden kerran aamusta iltaan.

Käytännössä olen niin loppu ja itseinhoinen, etten pääse ulos asunnosta päivisin, jolloin liikkuu muita ihmisiä. Lääkäriin selvisin aikoina sitten viimeksi, eikä hän käskenyt kuin ryhdistäytyä ja hoitaa asioita. Unilääkkeitä määräsi pariksi viikoksi. Terapia loppui joitakin vuosia sitten parempaan vaiheeseen, minkä jälkeen erään akuutin tapahtuman jälkeen oli puoli vuotta psykologin supportiivista terapiaa. Nyt olisi mahdollista vain omarahoitteinen terapia etänä, mutta rahaa siihen ei ole eikä uskoakaan. Minä olen syyllinen kaikkien huonoon elämään eikä sitä mitkään juttelut miksikään muuta, eikä varsinkaan, kun joka päivä tulen joka tapauksessa haukutuksi kotona kaikesta mitä olen, mitä teen ja mitä edustan.

Onko sinulla mitään lääkitystä masennukseen?

Ei ole, eikä sitä ole pidetty koskaan varsinaisesti vaihtoehtona sukurasitteen vuoksi. Molemmat vanhempani olivat muutaman vuosikymmenen riippuvaisia keskushermostoon vaikuttavista lääkkeistä, mikä myötävaikutti molempien ennenaikaiseen kuolemaan. Nukahtamislääkkeitä on määrätty 20 vuoden aikana 3-4 viikon-kahden pakettia pahimmissa tilanteissa.

Olen nähnyt kuinka masennuslääkkeet ensisijaisesti nostavat toleranssia ja saavat tarvitsemaan lisää. Varsinaisesti en ole pystynyt seuraamaan vierestä mitään positiivista. Itsestäni tiedän myös herkkyyden ainakin nukahtamislääkkeiden bentso- johdannaisille ja vaikkapa kofeiinille. Lääkityksestä tulisi loppuelämän kestävä varmasti.

Lisäksi pohjalla on syvä arvottomuuden ja epäonnistumisen tunne, joka minulla on ollut ihan aina. Se on nyt saanut täysin vallan, koska en saa voimia mistään, mutta kritiikkiä sitäkin enemmän tai vain sitä. Ei mikään mielentasaaja voi muuttaa tosiseikkoja toisiksi.

Minusta tuo sinun masennuksesi kuulostaa juuri siltä että lääkkeet voisivat auttaa. Normaali elämä tuntuu sinusta niin raskaalta ettet jaksa. Kyse voi olla ihan vaan vinksallaan olevasta aivokemiasta, jota pystytään lääkkeillä korjaamaan. Ja jos se on niin niin silloin lääkkeitä juu kyllä täytyy syödä loppu ikä. Jos oma kroppa ei tuota esim. serotoniinia, niin ei se tilanne siitä muutu vaikka aikaa kuluu.

Jos olet viimeksi kymmenen vuotta sitten jutellut lääkärin kanssa lääkkeistä niin käy nyt ihmeessä uudelleen keskustelemassa niistä. Eiköhän se kuoleminen ole huonompi vaihtoehto kuin se että syö lääkkeitä loppu ikänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että on rankkaa, mutta älä hylkää teinejä tässä vaiheessa. Ei ne nyt mitään hyviä suhteita enää kerkeä luomaan ns. uusiin aikuisiin sijoituksessa, vaan joutuvat vaikeassa tilanteessa luultavasti laitosympäristöön jossa tutustuvat helposti pahiksiiin tai joutuvat pahisten kiusaamaksi jos ovat nössömpiä...

Miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti lastaan sellaiseen ympäristöön? 

Olet sinnitellyt tähän asti, ja pystyt sinnittelemään vielä muutaman vuoden. Käy välillä jossain pitkällä reissulla yksiksesi? Jos lapset on noin isoja, niin mieluummin annat niiden kasvaa itsekseen vapaana siellä kotonanne kuin laittaisit heidät muualle. Eli alat mieluummin vaikka "huonoksi äidiksi" kuin lapset pois kotoa..

Teinit ovat jo pitemmän aikaa jaksaneet päivittäin huutaa siitä, että heillä on huono äiti ja jo silloin, kun vielä jaksoin jotakin. En jaksa kuunnella huutoa. Itken joka päivä vaikka kuinka monta kertaa tai yhden kerran aamusta iltaan.

Käytännössä olen niin loppu ja itseinhoinen, etten pääse ulos asunnosta päivisin, jolloin liikkuu muita ihmisiä. Lääkäriin selvisin aikoina sitten viimeksi, eikä hän käskenyt kuin ryhdistäytyä ja hoitaa asioita. Unilääkkeitä määräsi pariksi viikoksi. Terapia loppui joitakin vuosia sitten parempaan vaiheeseen, minkä jälkeen erään akuutin tapahtuman jälkeen oli puoli vuotta psykologin supportiivista terapiaa. Nyt olisi mahdollista vain omarahoitteinen terapia etänä, mutta rahaa siihen ei ole eikä uskoakaan. Minä olen syyllinen kaikkien huonoon elämään eikä sitä mitkään juttelut miksikään muuta, eikä varsinkaan, kun joka päivä tulen joka tapauksessa haukutuksi kotona kaikesta mitä olen, mitä teen ja mitä edustan.

Onko sinulla mitään lääkitystä masennukseen?

Ei ole, eikä sitä ole pidetty koskaan varsinaisesti vaihtoehtona sukurasitteen vuoksi. Molemmat vanhempani olivat muutaman vuosikymmenen riippuvaisia keskushermostoon vaikuttavista lääkkeistä, mikä myötävaikutti molempien ennenaikaiseen kuolemaan. Nukahtamislääkkeitä on määrätty 20 vuoden aikana 3-4 viikon-kahden pakettia pahimmissa tilanteissa.

Olen nähnyt kuinka masennuslääkkeet ensisijaisesti nostavat toleranssia ja saavat tarvitsemaan lisää. Varsinaisesti en ole pystynyt seuraamaan vierestä mitään positiivista. Itsestäni tiedän myös herkkyyden ainakin nukahtamislääkkeiden bentso- johdannaisille ja vaikkapa kofeiinille. Lääkityksestä tulisi loppuelämän kestävä varmasti.

Lisäksi pohjalla on syvä arvottomuuden ja epäonnistumisen tunne, joka minulla on ollut ihan aina. Se on nyt saanut täysin vallan, koska en saa voimia mistään, mutta kritiikkiä sitäkin enemmän tai vain sitä. Ei mikään mielentasaaja voi muuttaa tosiseikkoja toisiksi.

Minusta tuo sinun masennuksesi kuulostaa juuri siltä että lääkkeet voisivat auttaa. Normaali elämä tuntuu sinusta niin raskaalta ettet jaksa. Kyse voi olla ihan vaan vinksallaan olevasta aivokemiasta, jota pystytään lääkkeillä korjaamaan. Ja jos se on niin niin silloin lääkkeitä juu kyllä täytyy syödä loppu ikä. Jos oma kroppa ei tuota esim. serotoniinia, niin ei se tilanne siitä muutu vaikka aikaa kuluu.

Jos olet viimeksi kymmenen vuotta sitten jutellut lääkärin kanssa lääkkeistä niin käy nyt ihmeessä uudelleen keskustelemassa niistä. Eiköhän se kuoleminen ole huonompi vaihtoehto kuin se että syö lääkkeitä loppu ikänsä.

En oikeastaan koskaan ole ymmärtänyt oman käden kautta kuolemisen paheksuntaa. Toisinaan on niin, että tuntuu vain todella pahalta ja sellainen ihminen on taakka myös läheisille väistämättä. Kärsivän läheisen kuolema aiheuttaa surua, mutta ei todellisen ihmisen menetyksestä, vaan jostakin hypoteettisesta, jota ei koskaan ollutkaan. Kun ymmärtää kirjoittaa jäähyväisiin, ettei enää kukaan tai mikään voi sinua satuttaa, lepää rauhassa voi antaa helpotuksen tunteidenkin tulla. Enää ei tarvitse olla huolissaan eikä toivoa mitään sellaista, jota ei koskaan olisi voinutkaan tulla.

Eli minusta kuoleminen on toisinaan paras vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että on rankkaa, mutta älä hylkää teinejä tässä vaiheessa. Ei ne nyt mitään hyviä suhteita enää kerkeä luomaan ns. uusiin aikuisiin sijoituksessa, vaan joutuvat vaikeassa tilanteessa luultavasti laitosympäristöön jossa tutustuvat helposti pahiksiiin tai joutuvat pahisten kiusaamaksi jos ovat nössömpiä...

Miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti lastaan sellaiseen ympäristöön? 

Olet sinnitellyt tähän asti, ja pystyt sinnittelemään vielä muutaman vuoden. Käy välillä jossain pitkällä reissulla yksiksesi? Jos lapset on noin isoja, niin mieluummin annat niiden kasvaa itsekseen vapaana siellä kotonanne kuin laittaisit heidät muualle. Eli alat mieluummin vaikka "huonoksi äidiksi" kuin lapset pois kotoa..

Teinit ovat jo pitemmän aikaa jaksaneet päivittäin huutaa siitä, että heillä on huono äiti ja jo silloin, kun vielä jaksoin jotakin. En jaksa kuunnella huutoa. Itken joka päivä vaikka kuinka monta kertaa tai yhden kerran aamusta iltaan.

Käytännössä olen niin loppu ja itseinhoinen, etten pääse ulos asunnosta päivisin, jolloin liikkuu muita ihmisiä. Lääkäriin selvisin aikoina sitten viimeksi, eikä hän käskenyt kuin ryhdistäytyä ja hoitaa asioita. Unilääkkeitä määräsi pariksi viikoksi. Terapia loppui joitakin vuosia sitten parempaan vaiheeseen, minkä jälkeen erään akuutin tapahtuman jälkeen oli puoli vuotta psykologin supportiivista terapiaa. Nyt olisi mahdollista vain omarahoitteinen terapia etänä, mutta rahaa siihen ei ole eikä uskoakaan. Minä olen syyllinen kaikkien huonoon elämään eikä sitä mitkään juttelut miksikään muuta, eikä varsinkaan, kun joka päivä tulen joka tapauksessa haukutuksi kotona kaikesta mitä olen, mitä teen ja mitä edustan.

Onko sinulla mitään lääkitystä masennukseen?

Ei ole, eikä sitä ole pidetty koskaan varsinaisesti vaihtoehtona sukurasitteen vuoksi. Molemmat vanhempani olivat muutaman vuosikymmenen riippuvaisia keskushermostoon vaikuttavista lääkkeistä, mikä myötävaikutti molempien ennenaikaiseen kuolemaan. Nukahtamislääkkeitä on määrätty 20 vuoden aikana 3-4 viikon-kahden pakettia pahimmissa tilanteissa.

Olen nähnyt kuinka masennuslääkkeet ensisijaisesti nostavat toleranssia ja saavat tarvitsemaan lisää. Varsinaisesti en ole pystynyt seuraamaan vierestä mitään positiivista. Itsestäni tiedän myös herkkyyden ainakin nukahtamislääkkeiden bentso- johdannaisille ja vaikkapa kofeiinille. Lääkityksestä tulisi loppuelämän kestävä varmasti.

Lisäksi pohjalla on syvä arvottomuuden ja epäonnistumisen tunne, joka minulla on ollut ihan aina. Se on nyt saanut täysin vallan, koska en saa voimia mistään, mutta kritiikkiä sitäkin enemmän tai vain sitä. Ei mikään mielentasaaja voi muuttaa tosiseikkoja toisiksi.

Minusta tuo sinun masennuksesi kuulostaa juuri siltä että lääkkeet voisivat auttaa. Normaali elämä tuntuu sinusta niin raskaalta ettet jaksa. Kyse voi olla ihan vaan vinksallaan olevasta aivokemiasta, jota pystytään lääkkeillä korjaamaan. Ja jos se on niin niin silloin lääkkeitä juu kyllä täytyy syödä loppu ikä. Jos oma kroppa ei tuota esim. serotoniinia, niin ei se tilanne siitä muutu vaikka aikaa kuluu.

Jos olet viimeksi kymmenen vuotta sitten jutellut lääkärin kanssa lääkkeistä niin käy nyt ihmeessä uudelleen keskustelemassa niistä. Eiköhän se kuoleminen ole huonompi vaihtoehto kuin se että syö lääkkeitä loppu ikänsä.

En oikeastaan koskaan ole ymmärtänyt oman käden kautta kuolemisen paheksuntaa. Toisinaan on niin, että tuntuu vain todella pahalta ja sellainen ihminen on taakka myös läheisille väistämättä. Kärsivän läheisen kuolema aiheuttaa surua, mutta ei todellisen ihmisen menetyksestä, vaan jostakin hypoteettisesta, jota ei koskaan ollutkaan. Kun ymmärtää kirjoittaa jäähyväisiin, ettei enää kukaan tai mikään voi sinua satuttaa, lepää rauhassa voi antaa helpotuksen tunteidenkin tulla. Enää ei tarvitse olla huolissaan eikä toivoa mitään sellaista, jota ei koskaan olisi voinutkaan tulla.

Eli minusta kuoleminen on toisinaan paras vaihtoehto.

Mitä järkeä on mennä kuolemaan ennen kuin on edes yrittänyt lääkkeitä. Ja ap, jos annat lapsesi pois ennen kuin olet edes kokeillut lääkkeitä, niin et kyllä yrittänyt tarpeeksi. Lastesi hylkääminen aiheuttaa heille elinikäisen trauman. Ei voi olla noin vaikeaa kokeilla jos masennuslääkkeet toimisi.

Ap jos nyt vaan jatkaisit sen avun hakemista ja kestäisit vielä muutaman vuoden?

Sen sijaan että vellot pahassa olossasi ja jatkat pahan olon levittämistä seuraavaankin sukupolveen varaa itsellesi viikossa päivä ihan itsellesi ja tee silloin juttuja joista sulle tulee hyvä mieli. Jos ei onnaa niin varaa ainakin tunti iltaisin vaikka reippaalle kävelylle.

Sua ei paranna se että pilaat lastesikin elämän. Sä et pysty pakenemaan itseäsi eikä itsesääli tai uhriutuminen ole koskaan auttanut ketään eteenpäin.

Sun pitää käsitellä ne asiat. Hakeudu terapiaan, maksoi mitä maksoi. Ja muista että terapiassakin sä olet se joka sen työn tekee, ei sillä terpalla ole taikasauvaa jolla kaikki muuttuu hyväksi.

Todnäk myös mielialalääkitys ois tarpeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että on rankkaa, mutta älä hylkää teinejä tässä vaiheessa. Ei ne nyt mitään hyviä suhteita enää kerkeä luomaan ns. uusiin aikuisiin sijoituksessa, vaan joutuvat vaikeassa tilanteessa luultavasti laitosympäristöön jossa tutustuvat helposti pahiksiiin tai joutuvat pahisten kiusaamaksi jos ovat nössömpiä...

Miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti lastaan sellaiseen ympäristöön? 

Olet sinnitellyt tähän asti, ja pystyt sinnittelemään vielä muutaman vuoden. Käy välillä jossain pitkällä reissulla yksiksesi? Jos lapset on noin isoja, niin mieluummin annat niiden kasvaa itsekseen vapaana siellä kotonanne kuin laittaisit heidät muualle. Eli alat mieluummin vaikka "huonoksi äidiksi" kuin lapset pois kotoa..

Teinit ovat jo pitemmän aikaa jaksaneet päivittäin huutaa siitä, että heillä on huono äiti ja jo silloin, kun vielä jaksoin jotakin. En jaksa kuunnella huutoa. Itken joka päivä vaikka kuinka monta kertaa tai yhden kerran aamusta iltaan.

Käytännössä olen niin loppu ja itseinhoinen, etten pääse ulos asunnosta päivisin, jolloin liikkuu muita ihmisiä. Lääkäriin selvisin aikoina sitten viimeksi, eikä hän käskenyt kuin ryhdistäytyä ja hoitaa asioita. Unilääkkeitä määräsi pariksi viikoksi. Terapia loppui joitakin vuosia sitten parempaan vaiheeseen, minkä jälkeen erään akuutin tapahtuman jälkeen oli puoli vuotta psykologin supportiivista terapiaa. Nyt olisi mahdollista vain omarahoitteinen terapia etänä, mutta rahaa siihen ei ole eikä uskoakaan. Minä olen syyllinen kaikkien huonoon elämään eikä sitä mitkään juttelut miksikään muuta, eikä varsinkaan, kun joka päivä tulen joka tapauksessa haukutuksi kotona kaikesta mitä olen, mitä teen ja mitä edustan.

Onko sinulla mitään lääkitystä masennukseen?

Ei ole, eikä sitä ole pidetty koskaan varsinaisesti vaihtoehtona sukurasitteen vuoksi. Molemmat vanhempani olivat muutaman vuosikymmenen riippuvaisia keskushermostoon vaikuttavista lääkkeistä, mikä myötävaikutti molempien ennenaikaiseen kuolemaan. Nukahtamislääkkeitä on määrätty 20 vuoden aikana 3-4 viikon-kahden pakettia pahimmissa tilanteissa.

Olen nähnyt kuinka masennuslääkkeet ensisijaisesti nostavat toleranssia ja saavat tarvitsemaan lisää. Varsinaisesti en ole pystynyt seuraamaan vierestä mitään positiivista. Itsestäni tiedän myös herkkyyden ainakin nukahtamislääkkeiden bentso- johdannaisille ja vaikkapa kofeiinille. Lääkityksestä tulisi loppuelämän kestävä varmasti.

Lisäksi pohjalla on syvä arvottomuuden ja epäonnistumisen tunne, joka minulla on ollut ihan aina. Se on nyt saanut täysin vallan, koska en saa voimia mistään, mutta kritiikkiä sitäkin enemmän tai vain sitä. Ei mikään mielentasaaja voi muuttaa tosiseikkoja toisiksi.

Minusta tuo sinun masennuksesi kuulostaa juuri siltä että lääkkeet voisivat auttaa. Normaali elämä tuntuu sinusta niin raskaalta ettet jaksa. Kyse voi olla ihan vaan vinksallaan olevasta aivokemiasta, jota pystytään lääkkeillä korjaamaan. Ja jos se on niin niin silloin lääkkeitä juu kyllä täytyy syödä loppu ikä. Jos oma kroppa ei tuota esim. serotoniinia, niin ei se tilanne siitä muutu vaikka aikaa kuluu.

Jos olet viimeksi kymmenen vuotta sitten jutellut lääkärin kanssa lääkkeistä niin käy nyt ihmeessä uudelleen keskustelemassa niistä. Eiköhän se kuoleminen ole huonompi vaihtoehto kuin se että syö lääkkeitä loppu ikänsä.

En oikeastaan koskaan ole ymmärtänyt oman käden kautta kuolemisen paheksuntaa. Toisinaan on niin, että tuntuu vain todella pahalta ja sellainen ihminen on taakka myös läheisille väistämättä. Kärsivän läheisen kuolema aiheuttaa surua, mutta ei todellisen ihmisen menetyksestä, vaan jostakin hypoteettisesta, jota ei koskaan ollutkaan. Kun ymmärtää kirjoittaa jäähyväisiin, ettei enää kukaan tai mikään voi sinua satuttaa, lepää rauhassa voi antaa helpotuksen tunteidenkin tulla. Enää ei tarvitse olla huolissaan eikä toivoa mitään sellaista, jota ei koskaan olisi voinutkaan tulla.

Eli minusta kuoleminen on toisinaan paras vaihtoehto.

Mitä järkeä on mennä kuolemaan ennen kuin on edes yrittänyt lääkkeitä. Ja ap, jos annat lapsesi pois ennen kuin olet edes kokeillut lääkkeitä, niin et kyllä yrittänyt tarpeeksi. Lastesi hylkääminen aiheuttaa heille elinikäisen trauman. Ei voi olla noin vaikeaa kokeilla jos masennuslääkkeet toimisi.

Heidän mielestään olen joka tapauksessa huonoin vanhempi kaikista, eikä sitä tule muuttumaan mikään. He käyttäytyvät rajattomasti minua kohtaan ja parasta mitä he voisivat kuvitella olisi se, etten enää olisi osallinen heidän arkeensa. Pilaan muutenkin jo kaiken. Trauma on tullut jo siitä, että on syntynyt minun lapsekseni. En oikein osaa ajatella traumatisoivaksi sellaisia valintoja, jotka vanhempi tekee perustellusti lastensa parasta ajatellen.

Vanhempi suhtautuu päihteisiin erityisen tuomitsevasti. Hän ei koskaan tulisi hyväksymään lääkitystä, vaan paheksuisi minua siitä entistä enemmän. Hänellä on hyvät perusteet asenteelleen, eikä se varmasti tule muuttumaan miksikään.

Vierailija kirjoitti:

Ap jos nyt vaan jatkaisit sen avun hakemista ja kestäisit vielä muutaman vuoden?

Sen sijaan että vellot pahassa olossasi ja jatkat pahan olon levittämistä seuraavaankin sukupolveen varaa itsellesi viikossa päivä ihan itsellesi ja tee silloin juttuja joista sulle tulee hyvä mieli. Jos ei onnaa niin varaa ainakin tunti iltaisin vaikka reippaalle kävelylle.

Ei ole olemassa yhtään asiaa, josta minulle tulisi hyvä mieli. Ei yhtäkään. Vaikka minulla olisi kaikki maailman resurssit en keksisi mitään, mitä haluaisin tai voisin tehdä, josta tulisi edes vähän vähemmän paha olla.

Liikuntaa olen yrittänyt harrastaa väkisin, mutta ei sekään tuota iloa, vaan tuntuu pahalta.

Vierailija kirjoitti:

Olen kiitollinen jokaisesta viestistä, josta välittyy ymmärrystä. Ymmärrän myös yritykset kannustaa hakemaan apua vaikka syyllistämällä. En kuitenkaan usko enää hetkeäkään, että voisin voida paremmin. Tai vähemmän huonosti. Olen jo pitkään välttänyt kaikkia perheen ulkopuolisia kontakteja, koska epäonnistun jokaisessa vuorovaikutustilanteessa (josta teinit ovat tehneet myös numeron poikkeuksetta). Harvoin selviän edes kauppaan.

Toivoin toki omista vanhemmistani sitä, että he olisivat hakeneet apua. Suhde oli kuitenkin täysin toisenlainen. Vanhempani olivat riittävän itsekkäitä käyttääkseen päihteitä, eivätkä he koskaan antaneet minulle oikeutta vapautua huolenpidosta, siitä, että lapsi pitää huolta heistä. Toisin päin huolenpitoa ei ollutkaan.

Minä haluan toimia toisin ja antaa lapsilleni vapautuksen minusta. Heidän täytyy saada elämä ilman minua. Suhteissamme on myös jotakin vakavaa vikaa (=minussa), koska kuvittelen yrittäväni parhaani, mutta he raivoavat kaikesta. En yksinkertaisesti osaa olla äiti ja sen sisäistäminen on vakavin kaikista epäonnistumisistani.

Haluaisin neuvoja siihen, miten järjestää lasten elämä viimeisiksi hetkiksi ennen täysi-ikäistymistä. Itselleni ei mistään avusta voi olla hyötyä, koska avaimet parempaan vaativat oman motivaation ja sitä minulla ei ole. Tiedän tosiseikkana, ettei mikään puhe tai lääkitys voi muuttaa mustaa valkoiseksi.

Etäisyyttä olisi hyvä nyt saada. Lapsesi ovat jo sen ikäisiä, etteivät tarvitse sinua koko aikaa. Lisäksi jos vuorovaikutuksenne on yhtä kuin (teinien) raivoamista, tilanne ei ole kenenkään edun mukainen.

Kunpa jokainen itseriittoinen äidiksi haluava nainen ymmärtäisi, ettei lasten - varsinkaan teinien - kasvatus ole yhden ihmisen hommaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kiitollinen jokaisesta viestistä, josta välittyy ymmärrystä. Ymmärrän myös yritykset kannustaa hakemaan apua vaikka syyllistämällä. En kuitenkaan usko enää hetkeäkään, että voisin voida paremmin. Tai vähemmän huonosti. Olen jo pitkään välttänyt kaikkia perheen ulkopuolisia kontakteja, koska epäonnistun jokaisessa vuorovaikutustilanteessa (josta teinit ovat tehneet myös numeron poikkeuksetta). Harvoin selviän edes kauppaan.

Toivoin toki omista vanhemmistani sitä, että he olisivat hakeneet apua. Suhde oli kuitenkin täysin toisenlainen. Vanhempani olivat riittävän itsekkäitä käyttääkseen päihteitä, eivätkä he koskaan antaneet minulle oikeutta vapautua huolenpidosta, siitä, että lapsi pitää huolta heistä. Toisin päin huolenpitoa ei ollutkaan.

Minä haluan toimia toisin ja antaa lapsilleni vapautuksen minusta. Heidän täytyy saada elämä ilman minua. Suhteissamme on myös jotakin vakavaa vikaa (=minussa), koska kuvittelen yrittäväni parhaani, mutta he raivoavat kaikesta. En yksinkertaisesti osaa olla äiti ja sen sisäistäminen on vakavin kaikista epäonnistumisistani.

Haluaisin neuvoja siihen, miten järjestää lasten elämä viimeisiksi hetkiksi ennen täysi-ikäistymistä. Itselleni ei mistään avusta voi olla hyötyä, koska avaimet parempaan vaativat oman motivaation ja sitä minulla ei ole. Tiedän tosiseikkana, ettei mikään puhe tai lääkitys voi muuttaa mustaa valkoiseksi.

Etäisyyttä olisi hyvä nyt saada. Lapsesi ovat jo sen ikäisiä, etteivät tarvitse sinua koko aikaa. Lisäksi jos vuorovaikutuksenne on yhtä kuin (teinien) raivoamista, tilanne ei ole kenenkään edun mukainen.

Kunpa jokainen itseriittoinen äidiksi haluava nainen ymmärtäisi, ettei lasten - varsinkaan teinien - kasvatus ole yhden ihmisen hommaa.

Vauva-aikana on neuvolakäyntejä kovasti ja ne jatkuvat pitkään vuosittain. Teinien kanssa jää kuitenkin aivan yksin. Lisäksi yhteiskunnassa vallitsee hyvin vahva yh-äitien leimaaminen epäonnistuneiksi sosiaalipummeiksi, kun sitä vastoin yh-isät ovat arjen sankareita, joiden vastuunkantoa arvostaa jokainen.

Mikäli yh-äidin lapsi pärjää koulussa, ei siihen kiinnitetä sen enempää huomiota, mutta jos yh-äidin lapsella on ongelmia kotona tai koulussa johtuvat ne nimenomaan yksinhuoltajuudesta ja syyllinen on lähivanhempi, jos se on äiti. Kun ydinperheen lapsen kanssa on haasteita, kartoitetaan tilannetta useammasta näkökulmasta.

Puolisollani on paljon paksumpi nahka kuin minulla ja kuten alussa kuvasin puuttuu häneltä läheinen tunneside lapsiini. Olen rukoillut häntä kymmeniä ellen satoja kertoja juttelemaan nuorten kanssa käytöksen rajoista, mutta hän on yhtä monta kertaa jättänyt minut yksin. Tai ei toki ihan yksin vaan tarjoten neuvon: "Älä ota teinien sanomisia itseesi."

Vierailija kirjoitti:

Olen kiitollinen jokaisesta viestistä, josta välittyy ymmärrystä. Ymmärrän myös yritykset kannustaa hakemaan apua vaikka syyllistämällä. En kuitenkaan usko enää hetkeäkään, että voisin voida paremmin. Tai vähemmän huonosti. Olen jo pitkään välttänyt kaikkia perheen ulkopuolisia kontakteja, koska epäonnistun jokaisessa vuorovaikutustilanteessa (josta teinit ovat tehneet myös numeron poikkeuksetta). Harvoin selviän edes kauppaan.

Toivoin toki omista vanhemmistani sitä, että he olisivat hakeneet apua. Suhde oli kuitenkin täysin toisenlainen. Vanhempani olivat riittävän itsekkäitä käyttääkseen päihteitä, eivätkä he koskaan antaneet minulle oikeutta vapautua huolenpidosta, siitä, että lapsi pitää huolta heistä. Toisin päin huolenpitoa ei ollutkaan.
Minä haluan toimia toisin ja antaa lapsilleni vapautuksen minusta. Heidän täytyy saada elämä ilman minua. Suhteissamme on myös jotakin vakavaa vikaa (=minussa), koska kuvittelen yrittäväni parhaani, mutta he raivoavat kaikesta. En yksinkertaisesti osaa olla äiti ja sen sisäistäminen on vakavin kaikista epäonnistumisistani.

Haluaisin neuvoja siihen, miten järjestää lasten elämä viimeisiksi hetkiksi ennen täysi-ikäistymistä. Itselleni ei mistään avusta voi olla hyötyä, koska avaimet parempaan vaativat oman motivaation ja sitä minulla ei ole. Tiedän tosiseikkana, ettei mikään puhe tai lääkitys voi muuttaa mustaa valkoiseksi.

Minusta sinä olet kriisissä siksi, että olet ripustautunut ajatukseen, että olisit itse aikanaan selvinnyt jos olisit päässyt vanhemmistasi eroon viimeistään teininä - anteeksi jos ymmärsin väärin mutta luin aika nopeasti ketjua. Käytät perheesi raivoa todisteena siitä, miten vahingollinen olet. Oikeasti se todistaa, että he näkevät sinussa potentiaalia ja kestokykyä, joita sinulla täytyy tietenkin olla todella paljon, koska olet hengissä ja selvin päin. He näkevät, että olet romahtamassa, mutta he yrittävät potkia sinua ettet asetu makaamaan aisojen väliin. Muistelen Pentti Linkolan kuvausta tilanteesta, jossa kalastaessa hevonen putosi jäihin, ja päästyään sieltä jäi uupuneena makaamaan. Hän potki sen pystyyn, koska muuten se olisi kuollut siihen. Sinua yritetään pakottaa sisuuntumaan. Oletko kokeillut sitä reittiä? Kysyn tätä, vaikka arvelen, että olet tarvinnut paljonkin sisua selvitäksesi, mutta osaatko sisuuntua vastauksena aggressioon? Antaa takaisin? 

Nyt uskot, että voit pelastaa omat lapsesi samalta kohtalolta poistamalla itsesi kuviosta. Tässä on paljon ajatteluvirheitä, mutta nostan esiin yhden. Samaistut heihin, mutta he ovat eri ihmisiä. Heillä on asiat  paljon paremmin kuin sinulla oli. Raivoaminen osoittaa sen, heillä on turvallisempi lähtökohta kuin sinulla. Heillä on riittävästi omanarvontuntoa ja luottamusta uskaltaakseen vaatia. Samaistu heihin mieluummin tätä kautta, ota mallia heistä, ja usko, että sinun tarinasi ei toistu heissä. 

Sanon samaa kuin moni muukin täällä. Pystyt kirjoittamaan selkeästi ja oman ajattelusi rajoissa järkevästi, ja vaikka sinulla on epäilemättä paljon vikoja ja puutteita, olosuhteisiin nähden olet suoriutunut loistavasti. Teineillä on riittävän turvallinen perhe. Ainoa mitä tarvitaan on se, että perheesi saadaan ymmärtämään, jos et oikeasti ole piiskattavissa tuota parempaan suoritukseen. Ja nyt järki käteen koko laumalle.

Miehesi on kanssasi jostain syystä, hän siis ilmeisesti näkee sinussa jotain. Hän on jopa valmis sietämään raivoavia lapsiasi. Mitä jos oikeasti tosiaan nyt alkaisit ottaa sitä lomaa? Et ole kokeillut vielä yhtään mitään, jos tämä reitti on tutkimatta. Otat kunnon loman aina, kun olotilasi menee tiettyyn pisteeseen. 

Masennuksesta puhutaan nykyisin saman aktiivisuusharhan vallassa kuin syövästä usein. Pitää taistella ja sinnitellä, koska muuten syöveri nielee, mutta lenkkeily pelastaa, ja pelastumisen ehto on oma motivaatio. Ei pidä paikkaansa. Voimat palautuvat itsestään, kun ympäristö ja ihminen itse lakkaa syöttämästä vääriä ajatuksia koneeseen. Masennus ei tarkoita, että polttoaine on loppu, vaan että polttoaineen syötössä on tukos. Sitä luulee olevansa aivan loppu ja tunteetkin ehtyneet, mutta olen itse kokenut riittävän monta kertaa hämmästyksen tajutessani, että se ei ole totta vaikka tuntuu siltä. Äkkiä tulee hetki niinkuin aurinko puskee läpi löytäessään piilevän kolon marras-joulukuun pilvimassasta. Tajuat todellakin uskoneesi, ettei aurinkoa siellä takana enää olekaan. 

Teinisi tulevat taistelemaan omat taistelunsa ja sinun rankka taustasi aiheuttaa heille ongelmia joka tapauksessa. Mutta he voivat ja uskaltavat itse ottaa etäisyyttä sinuun tarpeensa mukaan, heillä on todistettavasti kyky siihen koska he kerran uskaltavat olla aggressiivisia. Joten se on heidän vastuullaan, eikä yhdelläkään vanhemmalla ole velvollisuutta olla itse ongelmaton, jotta jälkikasvulla olisi pölytön tie kuljettavanaan. Hylkäämällä heidät nyt joko lastensuojelun tai itsesi vahingoittamisen kautta aiheutat paljon isomman vahingon. Sen sijaan ottamalla omaa lomaa vain alat vastuuttaa heitä toimimaan yhdessä myös isäpuolen kanssa ja antamaan sinulle terveemmän roolin perheessä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kiitollinen jokaisesta viestistä, josta välittyy ymmärrystä. Ymmärrän myös yritykset kannustaa hakemaan apua vaikka syyllistämällä. En kuitenkaan usko enää hetkeäkään, että voisin voida paremmin. Tai vähemmän huonosti. Olen jo pitkään välttänyt kaikkia perheen ulkopuolisia kontakteja, koska epäonnistun jokaisessa vuorovaikutustilanteessa (josta teinit ovat tehneet myös numeron poikkeuksetta). Harvoin selviän edes kauppaan.

Toivoin toki omista vanhemmistani sitä, että he olisivat hakeneet apua. Suhde oli kuitenkin täysin toisenlainen. Vanhempani olivat riittävän itsekkäitä käyttääkseen päihteitä, eivätkä he koskaan antaneet minulle oikeutta vapautua huolenpidosta, siitä, että lapsi pitää huolta heistä. Toisin päin huolenpitoa ei ollutkaan.
Minä haluan toimia toisin ja antaa lapsilleni vapautuksen minusta. Heidän täytyy saada elämä ilman minua. Suhteissamme on myös jotakin vakavaa vikaa (=minussa), koska kuvittelen yrittäväni parhaani, mutta he raivoavat kaikesta. En yksinkertaisesti osaa olla äiti ja sen sisäistäminen on vakavin kaikista epäonnistumisistani.

Haluaisin neuvoja siihen, miten järjestää lasten elämä viimeisiksi hetkiksi ennen täysi-ikäistymistä. Itselleni ei mistään avusta voi olla hyötyä, koska avaimet parempaan vaativat oman motivaation ja sitä minulla ei ole. Tiedän tosiseikkana, ettei mikään puhe tai lääkitys voi muuttaa mustaa valkoiseksi.

Minusta sinä olet kriisissä siksi, että olet ripustautunut ajatukseen, että olisit itse aikanaan selvinnyt jos olisit päässyt vanhemmistasi eroon viimeistään teininä - anteeksi jos ymmärsin väärin mutta luin aika nopeasti ketjua. Käytät perheesi raivoa todisteena siitä, miten vahingollinen olet. Oikeasti se todistaa, että he näkevät sinussa potentiaalia ja kestokykyä, joita sinulla täytyy tietenkin olla todella paljon, koska olet hengissä ja selvin päin. He näkevät, että olet romahtamassa, mutta he yrittävät potkia sinua ettet asetu makaamaan aisojen väliin. Muistelen Pentti Linkolan kuvausta tilanteesta, jossa kalastaessa hevonen putosi jäihin, ja päästyään sieltä jäi uupuneena makaamaan. Hän potki sen pystyyn, koska muuten se olisi kuollut siihen. Sinua yritetään pakottaa sisuuntumaan. Oletko kokeillut sitä reittiä? Kysyn tätä, vaikka arvelen, että olet tarvinnut paljonkin sisua selvitäksesi, mutta osaatko sisuuntua vastauksena aggressioon? Antaa takaisin? 

Nyt uskot, että voit pelastaa omat lapsesi samalta kohtalolta poistamalla itsesi kuviosta. Tässä on paljon ajatteluvirheitä, mutta nostan esiin yhden. Samaistut heihin, mutta he ovat eri ihmisiä. Heillä on asiat  paljon paremmin kuin sinulla oli. Raivoaminen osoittaa sen, heillä on turvallisempi lähtökohta kuin sinulla. Heillä on riittävästi omanarvontuntoa ja luottamusta uskaltaakseen vaatia. Samaistu heihin mieluummin tätä kautta, ota mallia heistä, ja usko, että sinun tarinasi ei toistu heissä. 

Sanon samaa kuin moni muukin täällä. Pystyt kirjoittamaan selkeästi ja oman ajattelusi rajoissa järkevästi, ja vaikka sinulla on epäilemättä paljon vikoja ja puutteita, olosuhteisiin nähden olet suoriutunut loistavasti. Teineillä on riittävän turvallinen perhe. Ainoa mitä tarvitaan on se, että perheesi saadaan ymmärtämään, jos et oikeasti ole piiskattavissa tuota parempaan suoritukseen. Ja nyt järki käteen koko laumalle.

Miehesi on kanssasi jostain syystä, hän siis ilmeisesti näkee sinussa jotain. Hän on jopa valmis sietämään raivoavia lapsiasi. Mitä jos oikeasti tosiaan nyt alkaisit ottaa sitä lomaa? Et ole kokeillut vielä yhtään mitään, jos tämä reitti on tutkimatta. Otat kunnon loman aina, kun olotilasi menee tiettyyn pisteeseen. 

Masennuksesta puhutaan nykyisin saman aktiivisuusharhan vallassa kuin syövästä usein. Pitää taistella ja sinnitellä, koska muuten syöveri nielee, mutta lenkkeily pelastaa, ja pelastumisen ehto on oma motivaatio. Ei pidä paikkaansa. Voimat palautuvat itsestään, kun ympäristö ja ihminen itse lakkaa syöttämästä vääriä ajatuksia koneeseen. Masennus ei tarkoita, että polttoaine on loppu, vaan että polttoaineen syötössä on tukos. Sitä luulee olevansa aivan loppu ja tunteetkin ehtyneet, mutta olen itse kokenut riittävän monta kertaa hämmästyksen tajutessani, että se ei ole totta vaikka tuntuu siltä. Äkkiä tulee hetki niinkuin aurinko puskee läpi löytäessään piilevän kolon marras-joulukuun pilvimassasta. Tajuat todellakin uskoneesi, ettei aurinkoa siellä takana enää olekaan. 

Teinisi tulevat taistelemaan omat taistelunsa ja sinun rankka taustasi aiheuttaa heille ongelmia joka tapauksessa. Mutta he voivat ja uskaltavat itse ottaa etäisyyttä sinuun tarpeensa mukaan, heillä on todistettavasti kyky siihen koska he kerran uskaltavat olla aggressiivisia. Joten se on heidän vastuullaan, eikä yhdelläkään vanhemmalla ole velvollisuutta olla itse ongelmaton, jotta jälkikasvulla olisi pölytön tie kuljettavanaan. Hylkäämällä heidät nyt joko lastensuojelun tai itsesi vahingoittamisen kautta aiheutat paljon isomman vahingon. Sen sijaan ottamalla omaa lomaa vain alat vastuuttaa heitä toimimaan yhdessä myös isäpuolen kanssa ja antamaan sinulle terveemmän roolin perheessä. 

Kiitos. Tässä on paljon ajattelemisen aihetta eikä yksin se, että he eivät ole minä. He eivät ole myöskään samanlaisia keskenään, vaan heille paras mahdollinen vanhemmuus on erilaista vaikkapa niin, että kouluhommista kyseleminen osoittaa toivottua kiinnostusta toiselle, mutta kyseenalaistusta toiselle eli toinen haluaa sitä, kun taas toinen kokee sen epäluottamuksen osoituksena.

Lomaa en ole pitänyt, koska mikään ei innosta, enkä voi käyttää rahaa itseeni. Fyysistä etäisyyttä olen yrittänyt ottaa, mutta raivot välittyvät hyvin nykyviestimin. Mies puolestaan on yhteydessä vain kun on ikäviä uutisia. Olen jo vuosikymmeniä sitten tottunut siihen, että puhelimen soidessa maailma romahtaa. Nyt muutkin viestimet välittävät nimenomaan huonoja uutisia ja olen niille herkistynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kiitollinen jokaisesta viestistä, josta välittyy ymmärrystä. Ymmärrän myös yritykset kannustaa hakemaan apua vaikka syyllistämällä. En kuitenkaan usko enää hetkeäkään, että voisin voida paremmin. Tai vähemmän huonosti. Olen jo pitkään välttänyt kaikkia perheen ulkopuolisia kontakteja, koska epäonnistun jokaisessa vuorovaikutustilanteessa (josta teinit ovat tehneet myös numeron poikkeuksetta). Harvoin selviän edes kauppaan.

Toivoin toki omista vanhemmistani sitä, että he olisivat hakeneet apua. Suhde oli kuitenkin täysin toisenlainen. Vanhempani olivat riittävän itsekkäitä käyttääkseen päihteitä, eivätkä he koskaan antaneet minulle oikeutta vapautua huolenpidosta, siitä, että lapsi pitää huolta heistä. Toisin päin huolenpitoa ei ollutkaan.

Minä haluan toimia toisin ja antaa lapsilleni vapautuksen minusta. Heidän täytyy saada elämä ilman minua. Suhteissamme on myös jotakin vakavaa vikaa (=minussa), koska kuvittelen yrittäväni parhaani, mutta he raivoavat kaikesta. En yksinkertaisesti osaa olla äiti ja sen sisäistäminen on vakavin kaikista epäonnistumisistani.

Haluaisin neuvoja siihen, miten järjestää lasten elämä viimeisiksi hetkiksi ennen täysi-ikäistymistä. Itselleni ei mistään avusta voi olla hyötyä, koska avaimet parempaan vaativat oman motivaation ja sitä minulla ei ole. Tiedän tosiseikkana, ettei mikään puhe tai lääkitys voi muuttaa mustaa valkoiseksi.

Etäisyyttä olisi hyvä nyt saada. Lapsesi ovat jo sen ikäisiä, etteivät tarvitse sinua koko aikaa. Lisäksi jos vuorovaikutuksenne on yhtä kuin (teinien) raivoamista, tilanne ei ole kenenkään edun mukainen.

Kunpa jokainen itseriittoinen äidiksi haluava nainen ymmärtäisi, ettei lasten - varsinkaan teinien - kasvatus ole yhden ihmisen hommaa.

Vauva-aikana on neuvolakäyntejä kovasti ja ne jatkuvat pitkään vuosittain. Teinien kanssa jää kuitenkin aivan yksin. Lisäksi yhteiskunnassa vallitsee hyvin vahva yh-äitien leimaaminen epäonnistuneiksi sosiaalipummeiksi, kun sitä vastoin yh-isät ovat arjen sankareita, joiden vastuunkantoa arvostaa jokainen.

Mikäli yh-äidin lapsi pärjää koulussa, ei siihen kiinnitetä sen enempää huomiota, mutta jos yh-äidin lapsella on ongelmia kotona tai koulussa johtuvat ne nimenomaan yksinhuoltajuudesta ja syyllinen on lähivanhempi, jos se on äiti. Kun ydinperheen lapsen kanssa on haasteita, kartoitetaan tilannetta useammasta näkökulmasta.

Puolisollani on paljon paksumpi nahka kuin minulla ja kuten alussa kuvasin puuttuu häneltä läheinen tunneside lapsiini. Olen rukoillut häntä kymmeniä ellen satoja kertoja juttelemaan nuorten kanssa käytöksen rajoista, mutta hän on yhtä monta kertaa jättänyt minut yksin. Tai ei toki ihan yksin vaan tarjoten neuvon: "Älä ota teinien sanomisia itseesi."

Kokeile luottaa puolisoon. Itsellänikin on sen verran traumataustaa, että huomaan uskovani hartaasti, että selviämiseni on siitä kiinni, että pidän tiukasti pääni. 

Et tiedä, puuttuuko läheinen tunneside täysin, ei sitä tiedä kukaan, se voi muodostua salaa. Voi olla, että oma tunnesiteesi on liiankin läheinen, ja se olisi hyvinkin todennäköistä. Ja vaikka läheisyys jäisi vajaaksi, teineillesi puolisosi voi tulevaisuudessa olla hyvinkin tärkeä, ei sitä vielä tiedä. 

Miehesi intuitio on myös voinut olla oikea, ja hänen sekaantumisensa teinien käytökseen olisi voinut olla laastarin liimailua märkivään haavaan. Miehesikin on oma yksilönsä, aikuinen ihminen, ja hän on saattanut pärjäillä mukavasti elämässä omalla reseptillään, vaikka hän olisikin ollut kyvytön ilmaisemaan sinulle tukeaan ja omaa kantaansa riittävän rauhoittavasti.

Olen taipuvainen myöntymään osittain tuon kommentoijan kantaan, joka sanoi sinun vaikuttavan marttyyrilta. Tietysti olet paljon muutakin, todellinen marttyyri on ikävä hahmo jolla on hyvin vähän kosketuspintaa todellisuuteen. Mutta teitä yhdistää tietty hysteerisyys, ja vaikka ympäristön haluttomuus virittäytyä samalle energiatasolle loukkaa tunteisiinsa hukkuvaa, joskus on parasta miettiä asiaa hiukan kauempaa. He kokevat sen silloin niin, että hysteerinen energia ei ole tervettä vaan reagointia johonkin, joka ei ole tässä eikä nyt. Eli he päättelevät, ettei siihen mukaan lähteminen ole hyväksi, ja ärsyyntyvät, kun et rauhoitu vaan villiinnyt lisää. 

Ja sitten toisaalta, he ottavat omasta hermostuneesta energiastasi mallia räyhätessään sinulle. Joten voi olla, että kaikki ongelmanne alkaisivat lievetä ihan sillä, että tunnustat, että vaikka olet älyllisesti selviytynyt luottamalla omaan päähäsi, niin tunteisiisi sinun ei aina kannata luottaa. Eli nyt voisi olla hyvä aika alkaa opetella kesyyntymistä ja rauhoittumista. Siihen voi myös pyytää puolisolta apua, hänellä tuskin on mitään sitä vastaan. Tosin jos luovut hysteerisestä energiasta, se voi johtaa tunnetulvaan, ja jos vastaanottaja ei osaa käsitellä sitä, se on ehkä parempi kokea yksin. Siinä mielessä uskonnon suosittelija saattoi olla hajuilla. Itse ateistina en pidä sitä välttämättä terveellisenä ratkaisuna, mutta uskonnon hyödyt voi saada myös avoimesti mielikuvitushahmoon turvaamalla. 

Tärkeintä olisi saada kokemuksia, että elämä kantaa ilman, että pakotat sen kantamaan. Lapsesi pärjäävät, vaikka et ole teippaamassa heitä surffilautaan joka heti. Ota tilaa ja aikaa itsellesi, ja lopeta itsesi vainoaminen. Sinulla on paljon syytä pitää itsestäsi ja olla ylpeäkin, ja jos ei tunnu siltä, tunne on väärä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kiitollinen jokaisesta viestistä, josta välittyy ymmärrystä. Ymmärrän myös yritykset kannustaa hakemaan apua vaikka syyllistämällä. En kuitenkaan usko enää hetkeäkään, että voisin voida paremmin. Tai vähemmän huonosti. Olen jo pitkään välttänyt kaikkia perheen ulkopuolisia kontakteja, koska epäonnistun jokaisessa vuorovaikutustilanteessa (josta teinit ovat tehneet myös numeron poikkeuksetta). Harvoin selviän edes kauppaan.

Toivoin toki omista vanhemmistani sitä, että he olisivat hakeneet apua. Suhde oli kuitenkin täysin toisenlainen. Vanhempani olivat riittävän itsekkäitä käyttääkseen päihteitä, eivätkä he koskaan antaneet minulle oikeutta vapautua huolenpidosta, siitä, että lapsi pitää huolta heistä. Toisin päin huolenpitoa ei ollutkaan.
Minä haluan toimia toisin ja antaa lapsilleni vapautuksen minusta. Heidän täytyy saada elämä ilman minua. Suhteissamme on myös jotakin vakavaa vikaa (=minussa), koska kuvittelen yrittäväni parhaani, mutta he raivoavat kaikesta. En yksinkertaisesti osaa olla äiti ja sen sisäistäminen on vakavin kaikista epäonnistumisistani.

Haluaisin neuvoja siihen, miten järjestää lasten elämä viimeisiksi hetkiksi ennen täysi-ikäistymistä. Itselleni ei mistään avusta voi olla hyötyä, koska avaimet parempaan vaativat oman motivaation ja sitä minulla ei ole. Tiedän tosiseikkana, ettei mikään puhe tai lääkitys voi muuttaa mustaa valkoiseksi.

Minusta sinä olet kriisissä siksi, että olet ripustautunut ajatukseen, että olisit itse aikanaan selvinnyt jos olisit päässyt vanhemmistasi eroon viimeistään teininä - anteeksi jos ymmärsin väärin mutta luin aika nopeasti ketjua. Käytät perheesi raivoa todisteena siitä, miten vahingollinen olet. Oikeasti se todistaa, että he näkevät sinussa potentiaalia ja kestokykyä, joita sinulla täytyy tietenkin olla todella paljon, koska olet hengissä ja selvin päin. He näkevät, että olet romahtamassa, mutta he yrittävät potkia sinua ettet asetu makaamaan aisojen väliin. Muistelen Pentti Linkolan kuvausta tilanteesta, jossa kalastaessa hevonen putosi jäihin, ja päästyään sieltä jäi uupuneena makaamaan. Hän potki sen pystyyn, koska muuten se olisi kuollut siihen. Sinua yritetään pakottaa sisuuntumaan. Oletko kokeillut sitä reittiä? Kysyn tätä, vaikka arvelen, että olet tarvinnut paljonkin sisua selvitäksesi, mutta osaatko sisuuntua vastauksena aggressioon? Antaa takaisin? 

Nyt uskot, että voit pelastaa omat lapsesi samalta kohtalolta poistamalla itsesi kuviosta. Tässä on paljon ajatteluvirheitä, mutta nostan esiin yhden. Samaistut heihin, mutta he ovat eri ihmisiä. Heillä on asiat  paljon paremmin kuin sinulla oli. Raivoaminen osoittaa sen, heillä on turvallisempi lähtökohta kuin sinulla. Heillä on riittävästi omanarvontuntoa ja luottamusta uskaltaakseen vaatia. Samaistu heihin mieluummin tätä kautta, ota mallia heistä, ja usko, että sinun tarinasi ei toistu heissä. 

Sanon samaa kuin moni muukin täällä. Pystyt kirjoittamaan selkeästi ja oman ajattelusi rajoissa järkevästi, ja vaikka sinulla on epäilemättä paljon vikoja ja puutteita, olosuhteisiin nähden olet suoriutunut loistavasti. Teineillä on riittävän turvallinen perhe. Ainoa mitä tarvitaan on se, että perheesi saadaan ymmärtämään, jos et oikeasti ole piiskattavissa tuota parempaan suoritukseen. Ja nyt järki käteen koko laumalle.

Miehesi on kanssasi jostain syystä, hän siis ilmeisesti näkee sinussa jotain. Hän on jopa valmis sietämään raivoavia lapsiasi. Mitä jos oikeasti tosiaan nyt alkaisit ottaa sitä lomaa? Et ole kokeillut vielä yhtään mitään, jos tämä reitti on tutkimatta. Otat kunnon loman aina, kun olotilasi menee tiettyyn pisteeseen. 

Masennuksesta puhutaan nykyisin saman aktiivisuusharhan vallassa kuin syövästä usein. Pitää taistella ja sinnitellä, koska muuten syöveri nielee, mutta lenkkeily pelastaa, ja pelastumisen ehto on oma motivaatio. Ei pidä paikkaansa. Voimat palautuvat itsestään, kun ympäristö ja ihminen itse lakkaa syöttämästä vääriä ajatuksia koneeseen. Masennus ei tarkoita, että polttoaine on loppu, vaan että polttoaineen syötössä on tukos. Sitä luulee olevansa aivan loppu ja tunteetkin ehtyneet, mutta olen itse kokenut riittävän monta kertaa hämmästyksen tajutessani, että se ei ole totta vaikka tuntuu siltä. Äkkiä tulee hetki niinkuin aurinko puskee läpi löytäessään piilevän kolon marras-joulukuun pilvimassasta. Tajuat todellakin uskoneesi, ettei aurinkoa siellä takana enää olekaan. 

Teinisi tulevat taistelemaan omat taistelunsa ja sinun rankka taustasi aiheuttaa heille ongelmia joka tapauksessa. Mutta he voivat ja uskaltavat itse ottaa etäisyyttä sinuun tarpeensa mukaan, heillä on todistettavasti kyky siihen koska he kerran uskaltavat olla aggressiivisia. Joten se on heidän vastuullaan, eikä yhdelläkään vanhemmalla ole velvollisuutta olla itse ongelmaton, jotta jälkikasvulla olisi pölytön tie kuljettavanaan. Hylkäämällä heidät nyt joko lastensuojelun tai itsesi vahingoittamisen kautta aiheutat paljon isomman vahingon. Sen sijaan ottamalla omaa lomaa vain alat vastuuttaa heitä toimimaan yhdessä myös isäpuolen kanssa ja antamaan sinulle terveemmän roolin perheessä. 

Kiitos. Tässä on paljon ajattelemisen aihetta eikä yksin se, että he eivät ole minä. He eivät ole myöskään samanlaisia keskenään, vaan heille paras mahdollinen vanhemmuus on erilaista vaikkapa niin, että kouluhommista kyseleminen osoittaa toivottua kiinnostusta toiselle, mutta kyseenalaistusta toiselle eli toinen haluaa sitä, kun taas toinen kokee sen epäluottamuksen osoituksena.

Lomaa en ole pitänyt, koska mikään ei innosta, enkä voi käyttää rahaa itseeni. Fyysistä etäisyyttä olen yrittänyt ottaa, mutta raivot välittyvät hyvin nykyviestimin. Mies puolestaan on yhteydessä vain kun on ikäviä uutisia. Olen jo vuosikymmeniä sitten tottunut siihen, että puhelimen soidessa maailma romahtaa. Nyt muutkin viestimet välittävät nimenomaan huonoja uutisia ja olen niille herkistynyt.

Nykyviestimissä on edelleen se ihana nappula, josta ne saa suljettua. Ilmoita perheelle, että tarvitset ihan oikeaa hengähdystaukoa, joten laitat puhelimen pois päältä jos he eivät osaa sitoutua siihen, että yhteyttä otetaan vain hengentärkeissä asioissa ja muuten pärjätään keskenään. 

Älä soittele lastensuojeluun turhaan, tulee vain ongelmia lapsille siitä, isä jo pitää huolta. Onko lapsilla mummoa tai tätiä. Koska mieli voi joskus muuttua ja lapset ovat jo aika isoja. Ei tarvitse suorittaa elämää tai esittää. Lapsia ei saisi hylätä lopullisesti, tulee pahimmillaan järkyttävä trauma, ahdistus ja masennus heille, jos äiti vaan katoaa lopullisesti. Hylkääminen. On hyvä että haet oman kodin muualta, ehkä parisuhde oli liikaa tai ura? Teinien kanssa ei aina helppoa. Et ole muille taakka. Taakka tulee kun katoilet, eikä ole selityksiä, vaikka tuota olisi vaikea selittää. Onko joku sukulaisnainen joka huolehtisi teineistä ja antaisi lahjoja silloin kun et ole paikalla. Vai isä. Isä ei ole koskaan äiti.

Vierailija kirjoitti:

Älä soittele lastensuojeluun turhaan, tulee vain ongelmia lapsille siitä, isä jo pitää huolta. Onko lapsilla mummoa tai tätiä. Koska mieli voi joskus muuttua ja lapset ovat jo aika isoja. Ei tarvitse suorittaa elämää tai esittää. Lapsia ei saisi hylätä lopullisesti, tulee pahimmillaan järkyttävä trauma, ahdistus ja masennus heille, jos äiti vaan katoaa lopullisesti. Hylkääminen. On hyvä että haet oman kodin muualta, ehkä parisuhde oli liikaa tai ura? Teinien kanssa ei aina helppoa. Et ole muille taakka. Taakka tulee kun katoilet, eikä ole selityksiä, vaikka tuota olisi vaikea selittää. Onko joku sukulaisnainen joka huolehtisi teineistä ja antaisi lahjoja silloin kun et ole paikalla. Vai isä. Isä ei ole koskaan äiti.

Lähisukulaisia ei ole.

Isäpuoli huolehtii perusasioista, mutta ei osallistu mihinkään virallisempiin tai ota varsinaisesti vastuuta. Hän on myös hyvin tunnekylmä. Heidän suvussaan on perinteiset arvot, joissa ainoastaan ydinperhe on oikea ja arvokas ja he rakastavat lähtökohtaisesti biologian perusteella. Olen täysin varma, ettei minkäänlaista suhdetta lasten ja miehen välillä tule olemaan myöhemminkään siitäkin huolimatta, että lapseni ovat kovasti halunneet läheistä suhdetta isäpuoleen, eivätkä ole häntä juuri koskaan kohdelleet rumasti / loukkaavasti. Mies vain ei rakasta lapsiani, mutta kunnollisena ihmisenä kohtelee heitä kuten mitä tahansa kämppiksiä.