Lue keskustelun säännöt.
Teinit sijoitukseen, kun voin liian huonosti
05.04.2023 |
Olen kokenut elämässäni todella paljon rankkoja asioita. Apuakin olen hakenut viimeisiin vuosiin saakka. Enää en jaksa.
Puolisoni ei ole lasteni isä, joka on väkivaltainen alkoholisti. Hän ei ole lasten huoltaja, eivätkä lapset halua olla hänen kanssaan tekemisissä. Puolisoni ei ole koskaan luonut lapsiini vahvaa tunnesidettä, vaan on hyväksynyt heidät osana kokonaisuutta.
Lähdin pääsiäiseksi pois kotoa, enkä halua mennä enää koskaan takaisin. En yksinkertaisesti jaksa enää. Elämässä ei ole mitään elämisen arvoista, enkä jaksa enää tsempata väkisin. Olenhan tehnyt sitä jo vuosikausia.
Miten lastensuojelussa asiat etenee, jos soitan sinne pyhien jälkeen ja ilmoitan, että pian täysi-ikäinen lapseni ja hänen muutamaa vuotta nuorempi sisaruksensa ovat puolisoni kanssa ja periaatteessa turvassa ja hyvässä hoidossa, mutta minä en jaksa enää huoltajan velvollisuuksia tai ylipäätään mitään.
Haluan omille lapsilleni minusta vapaan tulevaisuuden. Olen kaikille vain taakka, enkä varmasti tule enää kuntoon.
Vastaukset, joissa minut haukutaan luuseriksi voitte säästää. Kokenut psykiatri ja psykoterapeutti pitivät poikkeuksellisena jo vuosia sitten sitä, että olen selvinnyt kaikesta sortumatta päihteisiin. Lopulta en vaurioitta selvinnyt kuitenkaan, vaan syvä masennus jäi.
Kommentit (138)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä soittele lastensuojeluun turhaan, tulee vain ongelmia lapsille siitä, isä jo pitää huolta. Onko lapsilla mummoa tai tätiä. Koska mieli voi joskus muuttua ja lapset ovat jo aika isoja. Ei tarvitse suorittaa elämää tai esittää. Lapsia ei saisi hylätä lopullisesti, tulee pahimmillaan järkyttävä trauma, ahdistus ja masennus heille, jos äiti vaan katoaa lopullisesti. Hylkääminen. On hyvä että haet oman kodin muualta, ehkä parisuhde oli liikaa tai ura? Teinien kanssa ei aina helppoa. Et ole muille taakka. Taakka tulee kun katoilet, eikä ole selityksiä, vaikka tuota olisi vaikea selittää. Onko joku sukulaisnainen joka huolehtisi teineistä ja antaisi lahjoja silloin kun et ole paikalla. Vai isä. Isä ei ole koskaan äiti.
Lähisukulaisia ei ole.
Isäpuoli huolehtii perusasioista, mutta ei osallistu mihinkään virallisempiin tai ota varsinaisesti vastuuta. Hän on myös hyvin tunnekylmä. Heidän suvussaan on perinteiset arvot, joissa ainoastaan ydinperhe on oikea ja arvokas ja he rakastavat lähtökohtaisesti biologian perusteella. Olen täysin varma, ettei minkäänlaista suhdetta lasten ja miehen välillä tule olemaan myöhemminkään siitäkin huolimatta, että lapseni ovat kovasti halunneet läheistä suhdetta isäpuoleen, eivätkä ole häntä juuri koskaan kohdelleet rumasti / loukkaavasti. Mies vain ei rakasta lapsiani, mutta kunnollisena ihmisenä kohtelee heitä kuten mitä tahansa kämppiksiä.
Miksi hän sitten on kanssasi? Tunnekylmyyttä on ainakin kahta lajia. Onko miehesi tasaisen jähmeä temperamentiltaan, vai peittääkö hän jotain tunteettomuudella?
On minullakin mies, johon tuo kuvaus varmaan pätee enemmän kuin haluan uskoa, mutta silti häneen on vaikuttanut minun ja teinipoikani seura paljon, ja hän on pehmentynyt huomattavasti vaikka oli alun perin jopa aika narsistinen käytösmalleiltaan. Me olemme hänen laumansa. Jossain vaiheessa hän totesi, että kiintyminen poikaan olisi hölmöä, koska ei hän näe että poika kävisi aikuisena häntä katsomassa. Mutta silti hän pehmeni, ja taitaapa olla niin, ettei poika häntä koskaan hylkää täysin, vaikka etäämmäs jäisikin.
Olisiko etäisempään sukuun luotavissa jonkinlainen suhde? Keskustelin itse pikkuserkkuni kanssa äitini serkun eli hänen setänsä tilanteesta. Ennen keskustelua en tiennyt hänen nimeäänkään, kunnes kysyin hänen sedältään, kuka heidän asioitaan hoitaa jos heille lapsettomina käy jotain. Oli kiva keskustelu ja olin iloinen siitä, miten järkevä jätkä hän oli, olemme luultavasti tekemisissä jatkossakin. Saattaisit löytää ihmisiä, jotka kykenisivät kertomaan sinulle vanhemmistasi ja suvusta laajemminkin asioita, joita et tiennyt, ja sinua voisi joku ymmärtää yllättävänkin tarkkaan. Samalla keskustelukumppanisi voisi itse saada jotain lisätietoa, jota arvostaisi yrittäessään ymmärtää omaa lähisukuaan. Nuo keskustelut voivat mennä toki syteen ja saveen, mutta niitä kannattaa ehkä silti käydä. Ja jos puhelimessa ei onnistu, niin kirjeenä, etenkin kun kirjoitat niin hyvin.
Olen yrittänyt saada selville syytä siihen, miksi mieheni on kanssani. Omalta osaltani muistan hyvin, että aikanaan arvostin sitä, ettei hän huuda minulle, ei ole näkyvästi humalassa eikä väkivaltainen. Hän oli minun elämässäni ihme. Myöhemmin olen oppinut, ettei hän huuda, koska hän ei edes puhu eikä hän ole henkisesti läsnä ja fyysisestikin kiireisen työn vuoksi aika vähän. Olen tässä parisuhteeseessa ihan yksin.
Ehkä hän on kanssani, koska mahdollistin hänelle jotakin hänen unelmistaan, kuten asuntosäästämisen. Yksin hän ei olisi saanut riittävästi lainaa. Mahdollistin myös sellaisen työn vastaanottamisen, jota hän ei yksin olisi uskaltanut kokeilla. Hän on kertonut kokeneensa minut vahvasti läsnäolevaksi ja välittäväksi. Tuin häntä myös hänen käsittellessään erojaan. Hän sanoi oppineensa minulta puhumista. Tiedä häntä.
Meillä ei kuitenkaan ole todellisuudessa mitään yhteistä emmekä jaa lyhyen tai pitkän aikavälin haaveita. Tai eihän minulla niitä edes ole. Joka tapauksessa olemme käytösmalleiltamme täysin vastakohdat minä puhumistarpeineni ja hän hiljainen omaan työhönsä ja harrastuksiinsa keskittyvä, minä todella vähällä toimeentuleva ja hän luksuksesta nauttivat, minä maalaisihminen ja hän kaupungissa viihtyvä jne.
Kaukaiset sukulaiset on hyvä ajatus! Toisesta Pohjoismaassa minulla onkin eräs, johon hautajaisissa tutustuin. Aika ajoin olemme yhteydessä ja se on rikastuttanut kyllä eikä siinä ole läheisen sukulaissuhteen paineita. Muita en kuitenkaan tiedä olemassaolevan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä soittele lastensuojeluun turhaan, tulee vain ongelmia lapsille siitä, isä jo pitää huolta. Onko lapsilla mummoa tai tätiä. Koska mieli voi joskus muuttua ja lapset ovat jo aika isoja. Ei tarvitse suorittaa elämää tai esittää. Lapsia ei saisi hylätä lopullisesti, tulee pahimmillaan järkyttävä trauma, ahdistus ja masennus heille, jos äiti vaan katoaa lopullisesti. Hylkääminen. On hyvä että haet oman kodin muualta, ehkä parisuhde oli liikaa tai ura? Teinien kanssa ei aina helppoa. Et ole muille taakka. Taakka tulee kun katoilet, eikä ole selityksiä, vaikka tuota olisi vaikea selittää. Onko joku sukulaisnainen joka huolehtisi teineistä ja antaisi lahjoja silloin kun et ole paikalla. Vai isä. Isä ei ole koskaan äiti.
Lähisukulaisia ei ole.
Isäpuoli huolehtii perusasioista, mutta ei osallistu mihinkään virallisempiin tai ota varsinaisesti vastuuta. Hän on myös hyvin tunnekylmä. Heidän suvussaan on perinteiset arvot, joissa ainoastaan ydinperhe on oikea ja arvokas ja he rakastavat lähtökohtaisesti biologian perusteella. Olen täysin varma, ettei minkäänlaista suhdetta lasten ja miehen välillä tule olemaan myöhemminkään siitäkin huolimatta, että lapseni ovat kovasti halunneet läheistä suhdetta isäpuoleen, eivätkä ole häntä juuri koskaan kohdelleet rumasti / loukkaavasti. Mies vain ei rakasta lapsiani, mutta kunnollisena ihmisenä kohtelee heitä kuten mitä tahansa kämppiksiä.
Miksi hän sitten on kanssasi? Tunnekylmyyttä on ainakin kahta lajia. Onko miehesi tasaisen jähmeä temperamentiltaan, vai peittääkö hän jotain tunteettomuudella?
On minullakin mies, johon tuo kuvaus varmaan pätee enemmän kuin haluan uskoa, mutta silti häneen on vaikuttanut minun ja teinipoikani seura paljon, ja hän on pehmentynyt huomattavasti vaikka oli alun perin jopa aika narsistinen käytösmalleiltaan. Me olemme hänen laumansa. Jossain vaiheessa hän totesi, että kiintyminen poikaan olisi hölmöä, koska ei hän näe että poika kävisi aikuisena häntä katsomassa. Mutta silti hän pehmeni, ja taitaapa olla niin, ettei poika häntä koskaan hylkää täysin, vaikka etäämmäs jäisikin.
Olisiko etäisempään sukuun luotavissa jonkinlainen suhde? Keskustelin itse pikkuserkkuni kanssa äitini serkun eli hänen setänsä tilanteesta. Ennen keskustelua en tiennyt hänen nimeäänkään, kunnes kysyin hänen sedältään, kuka heidän asioitaan hoitaa jos heille lapsettomina käy jotain. Oli kiva keskustelu ja olin iloinen siitä, miten järkevä jätkä hän oli, olemme luultavasti tekemisissä jatkossakin. Saattaisit löytää ihmisiä, jotka kykenisivät kertomaan sinulle vanhemmistasi ja suvusta laajemminkin asioita, joita et tiennyt, ja sinua voisi joku ymmärtää yllättävänkin tarkkaan. Samalla keskustelukumppanisi voisi itse saada jotain lisätietoa, jota arvostaisi yrittäessään ymmärtää omaa lähisukuaan. Nuo keskustelut voivat mennä toki syteen ja saveen, mutta niitä kannattaa ehkä silti käydä. Ja jos puhelimessa ei onnistu, niin kirjeenä, etenkin kun kirjoitat niin hyvin.
Minun lapseni kävisivät mieheni luona aikuisenakin, varsinkin vanhempi, mutta mieheni itse pitää sellaista etäisyyttä, ettei yhteydenpitoa tule olemaan. Hän on sen verran hiljainen ja omiin asioihinsa keskittyvä, että biologisiinkin sukulaisiin on vähän vaikeaa pitää kontaktia yllä. Surullista kaikille osapuolille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri näin. Puolisoni on eri henkilö. Hän ei ymmärrä tilannettani. Olen jäänyt kaiken kanssa hyvin yksin. Hän ei ole suostunut keskustelemaan lasteni huollosta, koska ei usko minun olevan niin huonossa kunnossa kuin olenkaan. Olen yrittänyt selittää, mutta hän reagoi kuin aina kaikki muutakin: "Kyllä xxx selviää, on aina selvinnyt."
Mutta en selviä enää. Ei minulla ole mitään syytä edes elää. Lapsillekin olen vain taakka, kun en ole normaali jaksava, ihana äiti.
Kuulosta siltä, että olet nyt itse syvästi masentunut ja ammattiavun tarpeessa. Et koe saavasi tukea puolisolta, mutta ei masentuneen ihmisen auttaminen kaikilta ok puolisoiltakaan onnistu. Se voi vaatia erilaisia taitoja.
Kun puolisosi ja teinit nyt asuvat yhdessä ja ilmeisesti perhe-elämä jotenkin sujuu ainakin ontuen, en ensimmäisenä ratkaisuna olisi hakemassa teineille lastensuojelun sijoitusta, vaan sinulle itsellesi apua masennukseen.
Vanhemmat teinit, jos eivät ole itse kovin traumaantuneita tai ongelmalapsia nyt pärjännevät jonkin aikaa jos puolisosi hoitaa edes jonkin verran kotia, ruokkii lapset, antaa taskurahaa ja katsoo vähän perään.
Jos katsotaan ihan käytännön asioita, tulevatko puolisosi ja lapset asiallisesti toimeen vai onko heidän välillä akuutteja merkittäviä ongelmia, kuten vaikka jatkuvia pahoja riitoja tai täydellistä välinpitämättömyyttä? Jos puolisosi nykyinen perhe-elämä lastesi kanssa ei ole kurjaa on aika todennäköistä, että hän voi hoitaa lapsia jonkin aikaa.
Nyt näet kuulostaa, että sinä itse tarvitset ammatti-apua masennukseesi. Kun saat oman masennuksesi paremmin hallintaan voi hyvin olla, että puolisosi ja lapsesikin voivat paremmin.
Kiitos.
He tulevat ihan hyvin toimeen. Lähinnä kohdistavat syytökset huonosti sujuvista asioista ja epätyydyttävästä perhe-elämästä yhdessä minuun. Se on vahvasti yhdistävä tekijä, joka ei kuitenkaan johda mihinkään parempaan. Toki lapset ovat sanoittaneet, että puoliso ei välitä heistä aidosti ja se tuntuu pahalta, mutta he ovat hyväksyneet sen.
Minun on mahdotonta ajatella, että voisin saada apua. Minä olen tehnyt virheet alunperin, eikä niitä voi koskaan korjata. Minä toivoin laosuudenperheen jäljiltä edes omaa perhettä, mutta en ollut saanut oppia siihen, minkälainen kohtelu on sallittua suhteessa. Elin mustasukkaisen ja pelottavan ihmisen määräysvallassa. Hän raivosi, etten koskaan saa saada perhettä muiden kuin hänen kanssaan. Erin jälkeenkin hän jatkoi vainoamalla, emmekä koskaan ole päässeet täydellisesti turvaan.
Minun olisi pitänyt osata, ymmärtää, valita paremmin. En osannut ja niin joutuvat lapsenikin kärsimään. Ei sellaisia terapeutin sanoja olekaan, jotka voisivat muuttaa tosiseikat toisiksi.
Tuo kuulostaa siltä, että teidän perhedynamiikka toimii sinun ympärilläsi niin, että pahoinvointisi yhdistää muut. Kun olet läsnä, se saa muodon, jossa sinuun kohdistetaan porukalla painetta. Jos otat lomaa, he joutuvat etsimään positiivisen tavan liittoutua keskenään, ja puolisosi saattaisi havahtua. Heidän rooliinsa tulisi myös rakentavia ulottuvuuksia. Tosiaan osastolle jos pääsisi, niin ehkä se auttaisi näitä muita ymmärtämään, että oikeasti olet liian kovilla. Sinulla saattaa myös olla liian tiukalla ohjakset eli täytät liikaa perheessä ilmatilaa, jos koet että et voi vastuuttaa teinejä asioista, jotka heidän iässään oikeasti kuuluvat heidän itse hoidettavikseen, jos olet itse joutunut kantamaan liikaa vastuuta heidän iässään. Eli olet ajanut heidät ojasta allikkoon. Samalla ajat itsesi uuvuksiin aidon marttyyrin tavoin.
Jos miehesi on todennut, että tarvitset kaksi viikkoa lomaa, niin kysy häneltä, miten se järjestetään niin että se tosiaan toimii.
Voit velloa loputtomiin itsesyytöksissä aiempien virheiden takia, mutta se on täysin hukattua energiaa. Teet sitä, jotta ajatuksesi ja tunteesi vastaisivat paremmin toisiaan. Lopeta se silti. Mene peilin eteen, ja itke vaikka silmäsi irti mutta myönnä peilikuvallesi, että sinä teit ne ratkaisut silloin ja siltä pohjalta mitä sinulla oli, ja nyt on nyt. Elämä tapahtuu eteenpäin, ei taakse. Pakota itsesi katsomaan itseäsi hyväksyvästi. Se vaatii nöyrtymistä ja rauhoittumista, mutta tee se joka päivä ihan konkreettisesti. Kun nousee itseinhoa, anna sen mennä, ja palaa harjoitukseen. Sinun ei tarvitse rakastaa itseäsi, mutta anna itsellesi silti ihmisarvo. Jos et itse ruoskisi toista ihmistä joka olisi käynyt sinun elämäsi läpi, niin jätä itsesi myös rauhaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä soittele lastensuojeluun turhaan, tulee vain ongelmia lapsille siitä, isä jo pitää huolta. Onko lapsilla mummoa tai tätiä. Koska mieli voi joskus muuttua ja lapset ovat jo aika isoja. Ei tarvitse suorittaa elämää tai esittää. Lapsia ei saisi hylätä lopullisesti, tulee pahimmillaan järkyttävä trauma, ahdistus ja masennus heille, jos äiti vaan katoaa lopullisesti. Hylkääminen. On hyvä että haet oman kodin muualta, ehkä parisuhde oli liikaa tai ura? Teinien kanssa ei aina helppoa. Et ole muille taakka. Taakka tulee kun katoilet, eikä ole selityksiä, vaikka tuota olisi vaikea selittää. Onko joku sukulaisnainen joka huolehtisi teineistä ja antaisi lahjoja silloin kun et ole paikalla. Vai isä. Isä ei ole koskaan äiti.
Lähisukulaisia ei ole.
Isäpuoli huolehtii perusasioista, mutta ei osallistu mihinkään virallisempiin tai ota varsinaisesti vastuuta. Hän on myös hyvin tunnekylmä. Heidän suvussaan on perinteiset arvot, joissa ainoastaan ydinperhe on oikea ja arvokas ja he rakastavat lähtökohtaisesti biologian perusteella. Olen täysin varma, ettei minkäänlaista suhdetta lasten ja miehen välillä tule olemaan myöhemminkään siitäkin huolimatta, että lapseni ovat kovasti halunneet läheistä suhdetta isäpuoleen, eivätkä ole häntä juuri koskaan kohdelleet rumasti / loukkaavasti. Mies vain ei rakasta lapsiani, mutta kunnollisena ihmisenä kohtelee heitä kuten mitä tahansa kämppiksiä.
Miksi hän sitten on kanssasi? Tunnekylmyyttä on ainakin kahta lajia. Onko miehesi tasaisen jähmeä temperamentiltaan, vai peittääkö hän jotain tunteettomuudella?
On minullakin mies, johon tuo kuvaus varmaan pätee enemmän kuin haluan uskoa, mutta silti häneen on vaikuttanut minun ja teinipoikani seura paljon, ja hän on pehmentynyt huomattavasti vaikka oli alun perin jopa aika narsistinen käytösmalleiltaan. Me olemme hänen laumansa. Jossain vaiheessa hän totesi, että kiintyminen poikaan olisi hölmöä, koska ei hän näe että poika kävisi aikuisena häntä katsomassa. Mutta silti hän pehmeni, ja taitaapa olla niin, ettei poika häntä koskaan hylkää täysin, vaikka etäämmäs jäisikin.
Olisiko etäisempään sukuun luotavissa jonkinlainen suhde? Keskustelin itse pikkuserkkuni kanssa äitini serkun eli hänen setänsä tilanteesta. Ennen keskustelua en tiennyt hänen nimeäänkään, kunnes kysyin hänen sedältään, kuka heidän asioitaan hoitaa jos heille lapsettomina käy jotain. Oli kiva keskustelu ja olin iloinen siitä, miten järkevä jätkä hän oli, olemme luultavasti tekemisissä jatkossakin. Saattaisit löytää ihmisiä, jotka kykenisivät kertomaan sinulle vanhemmistasi ja suvusta laajemminkin asioita, joita et tiennyt, ja sinua voisi joku ymmärtää yllättävänkin tarkkaan. Samalla keskustelukumppanisi voisi itse saada jotain lisätietoa, jota arvostaisi yrittäessään ymmärtää omaa lähisukuaan. Nuo keskustelut voivat mennä toki syteen ja saveen, mutta niitä kannattaa ehkä silti käydä. Ja jos puhelimessa ei onnistu, niin kirjeenä, etenkin kun kirjoitat niin hyvin.
Minun lapseni kävisivät mieheni luona aikuisenakin, varsinkin vanhempi, mutta mieheni itse pitää sellaista etäisyyttä, ettei yhteydenpitoa tule olemaan. Hän on sen verran hiljainen ja omiin asioihinsa keskittyvä, että biologisiinkin sukulaisiin on vähän vaikeaa pitää kontaktia yllä. Surullista kaikille osapuolille.
Lapsistasi tulee aikuisia ihmisiä, jotka pystyvät pitämään yhteyttä häneen, vaikka hän ei pitäisikään. Jos hänestä ei ole sitäkään vastaanottamaan, niin hänellä taitaa olla omiakin ongelmia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri näin. Puolisoni on eri henkilö. Hän ei ymmärrä tilannettani. Olen jäänyt kaiken kanssa hyvin yksin. Hän ei ole suostunut keskustelemaan lasteni huollosta, koska ei usko minun olevan niin huonossa kunnossa kuin olenkaan. Olen yrittänyt selittää, mutta hän reagoi kuin aina kaikki muutakin: "Kyllä xxx selviää, on aina selvinnyt."
Mutta en selviä enää. Ei minulla ole mitään syytä edes elää. Lapsillekin olen vain taakka, kun en ole normaali jaksava, ihana äiti.
Kuulosta siltä, että olet nyt itse syvästi masentunut ja ammattiavun tarpeessa. Et koe saavasi tukea puolisolta, mutta ei masentuneen ihmisen auttaminen kaikilta ok puolisoiltakaan onnistu. Se voi vaatia erilaisia taitoja.
Kun puolisosi ja teinit nyt asuvat yhdessä ja ilmeisesti perhe-elämä jotenkin sujuu ainakin ontuen, en ensimmäisenä ratkaisuna olisi hakemassa teineille lastensuojelun sijoitusta, vaan sinulle itsellesi apua masennukseen.
Vanhemmat teinit, jos eivät ole itse kovin traumaantuneita tai ongelmalapsia nyt pärjännevät jonkin aikaa jos puolisosi hoitaa edes jonkin verran kotia, ruokkii lapset, antaa taskurahaa ja katsoo vähän perään.
Jos katsotaan ihan käytännön asioita, tulevatko puolisosi ja lapset asiallisesti toimeen vai onko heidän välillä akuutteja merkittäviä ongelmia, kuten vaikka jatkuvia pahoja riitoja tai täydellistä välinpitämättömyyttä? Jos puolisosi nykyinen perhe-elämä lastesi kanssa ei ole kurjaa on aika todennäköistä, että hän voi hoitaa lapsia jonkin aikaa.
Nyt näet kuulostaa, että sinä itse tarvitset ammatti-apua masennukseesi. Kun saat oman masennuksesi paremmin hallintaan voi hyvin olla, että puolisosi ja lapsesikin voivat paremmin.
Kiitos.
He tulevat ihan hyvin toimeen. Lähinnä kohdistavat syytökset huonosti sujuvista asioista ja epätyydyttävästä perhe-elämästä yhdessä minuun. Se on vahvasti yhdistävä tekijä, joka ei kuitenkaan johda mihinkään parempaan. Toki lapset ovat sanoittaneet, että puoliso ei välitä heistä aidosti ja se tuntuu pahalta, mutta he ovat hyväksyneet sen.
Minun on mahdotonta ajatella, että voisin saada apua. Minä olen tehnyt virheet alunperin, eikä niitä voi koskaan korjata. Minä toivoin laosuudenperheen jäljiltä edes omaa perhettä, mutta en ollut saanut oppia siihen, minkälainen kohtelu on sallittua suhteessa. Elin mustasukkaisen ja pelottavan ihmisen määräysvallassa. Hän raivosi, etten koskaan saa saada perhettä muiden kuin hänen kanssaan. Erin jälkeenkin hän jatkoi vainoamalla, emmekä koskaan ole päässeet täydellisesti turvaan.
Minun olisi pitänyt osata, ymmärtää, valita paremmin. En osannut ja niin joutuvat lapsenikin kärsimään. Ei sellaisia terapeutin sanoja olekaan, jotka voisivat muuttaa tosiseikat toisiksi.
Tuo kuulostaa siltä, että teidän perhedynamiikka toimii sinun ympärilläsi niin, että pahoinvointisi yhdistää muut. Kun olet läsnä, se saa muodon, jossa sinuun kohdistetaan porukalla painetta. Jos otat lomaa, he joutuvat etsimään positiivisen tavan liittoutua keskenään, ja puolisosi saattaisi havahtua. Heidän rooliinsa tulisi myös rakentavia ulottuvuuksia. Tosiaan osastolle jos pääsisi, niin ehkä se auttaisi näitä muita ymmärtämään, että oikeasti olet liian kovilla. Sinulla saattaa myös olla liian tiukalla ohjakset eli täytät liikaa perheessä ilmatilaa, jos koet että et voi vastuuttaa teinejä asioista, jotka heidän iässään oikeasti kuuluvat heidän itse hoidettavikseen, jos olet itse joutunut kantamaan liikaa vastuuta heidän iässään. Eli olet ajanut heidät ojasta allikkoon. Samalla ajat itsesi uuvuksiin aidon marttyyrin tavoin.
Jos miehesi on todennut, että tarvitset kaksi viikkoa lomaa, niin kysy häneltä, miten se järjestetään niin että se tosiaan toimii.
Voit velloa loputtomiin itsesyytöksissä aiempien virheiden takia, mutta se on täysin hukattua energiaa. Teet sitä, jotta ajatuksesi ja tunteesi vastaisivat paremmin toisiaan. Lopeta se silti. Mene peilin eteen, ja itke vaikka silmäsi irti mutta myönnä peilikuvallesi, että sinä teit ne ratkaisut silloin ja siltä pohjalta mitä sinulla oli, ja nyt on nyt. Elämä tapahtuu eteenpäin, ei taakse. Pakota itsesi katsomaan itseäsi hyväksyvästi. Se vaatii nöyrtymistä ja rauhoittumista, mutta tee se joka päivä ihan konkreettisesti. Kun nousee itseinhoa, anna sen mennä, ja palaa harjoitukseen. Sinun ei tarvitse rakastaa itseäsi, mutta anna itsellesi silti ihmisarvo. Jos et itse ruoskisi toista ihmistä joka olisi käynyt sinun elämäsi läpi, niin jätä itsesi myös rauhaan.
"Tosiaan osastolle jos pääsisi, niin ehkä se auttaisi näitä muita ymmärtämään, että oikeasti olet liian kovilla."
Tuntuu nimenomaan siltä, miltä ihan aina aikaisemminkin, että muut ajattelevat:"Kyllä XX selviää. Ainahan hän on selvinnyt." Vähäiset läheiset eivät tajua, että nyt en jaksa kerta kaikkiaan enää mitään ja että olen jo yli vuoden sinnitellyt ylijaksamisessa, mikä on johtanut siihen, että kaikki tuntuu pahalta.
"Sinulla saattaa myös olla liian tiukalla ohjakset eli täytät liikaa perheessä ilmatilaa, jos koet että et voi vastuuttaa teinejä asioista, jotka heidän iässään oikeasti kuuluvat heidän itse hoidettavikseen, jos olet itse joutunut kantamaan liikaa vastuuta heidän iässään. Eli olet ajanut heidät ojasta allikkoon. Samalla ajat itsesi uuvuksiin aidon marttyyrin tavoin. "
Tästä olisin eri mieltä. Tiedän, että asioita on opittava hoitamaan itse. Ne on turvallisinta hoitaa jonkun kannustamana (ja tukena taustalla), mutta niin, että tekee ne kuitenkin ihan itse. Lapset uhittelevat todella kovasti tällaisia asioita vastaan. Vanhempi on osannut myöhemmin sanoittaakin, etteivät kaikki aikuistumiseen liittyvät velvollisuudet kiinnostaisi yhtään ja onkin helpointa raivota niistä minulle ja odottaa, että minä hoitaisin. Kyseessä ovat siis esimerkiksi miten maksetaan laskuja, miten budjetoidaan menoja ja tuloja, miten pidetään kirjaa työvuoroista ja verrataan palkkakuittiin, miten tarkistetaan veroilmoitus jne. Reaktio on aina raivari ja kun sitten yrittän selittää, että itse jouduin opettelemaan kaiken yksin itse huudetaan takaisin, että olen julma kostaja, vaikka nimenomaan tarkoitus olisi opettaa hoitamaan omia virallisia asioita, joita en esikoisen puolesta pian edes pysty hoitamaan.
Liekö sitten marttyyriutta, kun en näitäkään raivareita kestä. Niissä on väistämättä myös aina mukana riitelyissä todella myrkyllinen ja vahingoittava elementti eli kaiken mahdollisen vanhan ottaminen mukaan sekä liioittelu: "Aina olet ihan pask* vanhempi. Et sä koskaan mitään ole hoitanutkaan."
Menen pois, itken ja mietin mitä olisin voinut tehdä toisin. Enkä ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri näin. Puolisoni on eri henkilö. Hän ei ymmärrä tilannettani. Olen jäänyt kaiken kanssa hyvin yksin. Hän ei ole suostunut keskustelemaan lasteni huollosta, koska ei usko minun olevan niin huonossa kunnossa kuin olenkaan. Olen yrittänyt selittää, mutta hän reagoi kuin aina kaikki muutakin: "Kyllä xxx selviää, on aina selvinnyt."
Mutta en selviä enää. Ei minulla ole mitään syytä edes elää. Lapsillekin olen vain taakka, kun en ole normaali jaksava, ihana äiti.
Kuulosta siltä, että olet nyt itse syvästi masentunut ja ammattiavun tarpeessa. Et koe saavasi tukea puolisolta, mutta ei masentuneen ihmisen auttaminen kaikilta ok puolisoiltakaan onnistu. Se voi vaatia erilaisia taitoja.
Kun puolisosi ja teinit nyt asuvat yhdessä ja ilmeisesti perhe-elämä jotenkin sujuu ainakin ontuen, en ensimmäisenä ratkaisuna olisi hakemassa teineille lastensuojelun sijoitusta, vaan sinulle itsellesi apua masennukseen.
Vanhemmat teinit, jos eivät ole itse kovin traumaantuneita tai ongelmalapsia nyt pärjännevät jonkin aikaa jos puolisosi hoitaa edes jonkin verran kotia, ruokkii lapset, antaa taskurahaa ja katsoo vähän perään.
Jos katsotaan ihan käytännön asioita, tulevatko puolisosi ja lapset asiallisesti toimeen vai onko heidän välillä akuutteja merkittäviä ongelmia, kuten vaikka jatkuvia pahoja riitoja tai täydellistä välinpitämättömyyttä? Jos puolisosi nykyinen perhe-elämä lastesi kanssa ei ole kurjaa on aika todennäköistä, että hän voi hoitaa lapsia jonkin aikaa.
Nyt näet kuulostaa, että sinä itse tarvitset ammatti-apua masennukseesi. Kun saat oman masennuksesi paremmin hallintaan voi hyvin olla, että puolisosi ja lapsesikin voivat paremmin.
Kiitos.
He tulevat ihan hyvin toimeen. Lähinnä kohdistavat syytökset huonosti sujuvista asioista ja epätyydyttävästä perhe-elämästä yhdessä minuun. Se on vahvasti yhdistävä tekijä, joka ei kuitenkaan johda mihinkään parempaan. Toki lapset ovat sanoittaneet, että puoliso ei välitä heistä aidosti ja se tuntuu pahalta, mutta he ovat hyväksyneet sen.
Minun on mahdotonta ajatella, että voisin saada apua. Minä olen tehnyt virheet alunperin, eikä niitä voi koskaan korjata. Minä toivoin laosuudenperheen jäljiltä edes omaa perhettä, mutta en ollut saanut oppia siihen, minkälainen kohtelu on sallittua suhteessa. Elin mustasukkaisen ja pelottavan ihmisen määräysvallassa. Hän raivosi, etten koskaan saa saada perhettä muiden kuin hänen kanssaan. Erin jälkeenkin hän jatkoi vainoamalla, emmekä koskaan ole päässeet täydellisesti turvaan.
Minun olisi pitänyt osata, ymmärtää, valita paremmin. En osannut ja niin joutuvat lapsenikin kärsimään. Ei sellaisia terapeutin sanoja olekaan, jotka voisivat muuttaa tosiseikat toisiksi.
Tuo kuulostaa siltä, että teidän perhedynamiikka toimii sinun ympärilläsi niin, että pahoinvointisi yhdistää muut. Kun olet läsnä, se saa muodon, jossa sinuun kohdistetaan porukalla painetta. Jos otat lomaa, he joutuvat etsimään positiivisen tavan liittoutua keskenään, ja puolisosi saattaisi havahtua. Heidän rooliinsa tulisi myös rakentavia ulottuvuuksia. Tosiaan osastolle jos pääsisi, niin ehkä se auttaisi näitä muita ymmärtämään, että oikeasti olet liian kovilla. Sinulla saattaa myös olla liian tiukalla ohjakset eli täytät liikaa perheessä ilmatilaa, jos koet että et voi vastuuttaa teinejä asioista, jotka heidän iässään oikeasti kuuluvat heidän itse hoidettavikseen, jos olet itse joutunut kantamaan liikaa vastuuta heidän iässään. Eli olet ajanut heidät ojasta allikkoon. Samalla ajat itsesi uuvuksiin aidon marttyyrin tavoin.
Jos miehesi on todennut, että tarvitset kaksi viikkoa lomaa, niin kysy häneltä, miten se järjestetään niin että se tosiaan toimii.
Voit velloa loputtomiin itsesyytöksissä aiempien virheiden takia, mutta se on täysin hukattua energiaa. Teet sitä, jotta ajatuksesi ja tunteesi vastaisivat paremmin toisiaan. Lopeta se silti. Mene peilin eteen, ja itke vaikka silmäsi irti mutta myönnä peilikuvallesi, että sinä teit ne ratkaisut silloin ja siltä pohjalta mitä sinulla oli, ja nyt on nyt. Elämä tapahtuu eteenpäin, ei taakse. Pakota itsesi katsomaan itseäsi hyväksyvästi. Se vaatii nöyrtymistä ja rauhoittumista, mutta tee se joka päivä ihan konkreettisesti. Kun nousee itseinhoa, anna sen mennä, ja palaa harjoitukseen. Sinun ei tarvitse rakastaa itseäsi, mutta anna itsellesi silti ihmisarvo. Jos et itse ruoskisi toista ihmistä joka olisi käynyt sinun elämäsi läpi, niin jätä itsesi myös rauhaan.
"Tosiaan osastolle jos pääsisi, niin ehkä se auttaisi näitä muita ymmärtämään, että oikeasti olet liian kovilla."
Tuntuu nimenomaan siltä, miltä ihan aina aikaisemminkin, että muut ajattelevat:"Kyllä XX selviää. Ainahan hän on selvinnyt." Vähäiset läheiset eivät tajua, että nyt en jaksa kerta kaikkiaan enää mitään ja että olen jo yli vuoden sinnitellyt ylijaksamisessa, mikä on johtanut siihen, että kaikki tuntuu pahalta.
"Sinulla saattaa myös olla liian tiukalla ohjakset eli täytät liikaa perheessä ilmatilaa, jos koet että et voi vastuuttaa teinejä asioista, jotka heidän iässään oikeasti kuuluvat heidän itse hoidettavikseen, jos olet itse joutunut kantamaan liikaa vastuuta heidän iässään. Eli olet ajanut heidät ojasta allikkoon. Samalla ajat itsesi uuvuksiin aidon marttyyrin tavoin. "
Tästä olisin eri mieltä. Tiedän, että asioita on opittava hoitamaan itse. Ne on turvallisinta hoitaa jonkun kannustamana (ja tukena taustalla), mutta niin, että tekee ne kuitenkin ihan itse. Lapset uhittelevat todella kovasti tällaisia asioita vastaan. Vanhempi on osannut myöhemmin sanoittaakin, etteivät kaikki aikuistumiseen liittyvät velvollisuudet kiinnostaisi yhtään ja onkin helpointa raivota niistä minulle ja odottaa, että minä hoitaisin. Kyseessä ovat siis esimerkiksi miten maksetaan laskuja, miten budjetoidaan menoja ja tuloja, miten pidetään kirjaa työvuoroista ja verrataan palkkakuittiin, miten tarkistetaan veroilmoitus jne. Reaktio on aina raivari ja kun sitten yrittän selittää, että itse jouduin opettelemaan kaiken yksin itse huudetaan takaisin, että olen julma kostaja, vaikka nimenomaan tarkoitus olisi opettaa hoitamaan omia virallisia asioita, joita en esikoisen puolesta pian edes pysty hoitamaan.
Liekö sitten marttyyriutta, kun en näitäkään raivareita kestä. Niissä on väistämättä myös aina mukana riitelyissä todella myrkyllinen ja vahingoittava elementti eli kaiken mahdollisen vanhan ottaminen mukaan sekä liioittelu: "Aina olet ihan pask* vanhempi. Et sä koskaan mitään ole hoitanutkaan."
Menen pois, itken ja mietin mitä olisin voinut tehdä toisin. Enkä ymmärrä.
Kiva että olet kommentoinut ja kerrot, mistä olet eri mieltä. Se lisää luottamustani, että uskallan kertoa vaikutelmistani, enkä kaada sinua. Sovella sitä, mikä tuntuu hyvältä, ja jätä loput.Tuntuu, että viestisi jälkeen ymmärrän ehkä paremmin, miksi perheesi ripustautuu uskoonsa, että sinä aina pärjäät. Se tuntuu heistä hyvin helpolta vaihtoehdolta, ja jos he ovat huolissaan sinusta, tuo laiska luottavaisuus houkuttelee.
Lapsillasi on varmaankin aika paljon pelkoja aikuistumista kohtaan. Heillä ei ole mallia, miten ollaan onnellisia aikuisena. En tarkoita, että se olisi poikkeuksellisen kauhea tilanne. Lopultakin aika harvalla meillä on ehdottoman positiivisia roolimalleja yllin kyllin käytössä. Positiiviset asiat on itse raavittava kasaan.
Joten kun luultavasti epärentona yrität syöttää heille näitä neuvoja aikuisuutta varten, he pullikoivat moninkertaisesti. Energiasi on ahdistavaa, aikuisuus on pelottavaa, ja nämä asiat joita opetat, tulevat luultavasti hiukan ennen aikojaan, ellei tilanne ole päällä. Ne kertovat myös aika korkeasta vaatimustasosta itsellesi vanhempana. Ehkä sitä voisi hiukan laskea?
Eli sinun pitäisi pystyä odottamaan, että he pyytävät apua noihin, ja kertoa, että apua saa kun kysyy. Välittää heille ennemminkin uskoasi, että he tulevat pärjäämään. Jos sitä uskoa ei synny eikä löydy piiruakaan, älä kuitenkaan valehtele. Siinä tapauksessa sinun on syytä istuttaa heidät pöydän ääreen ja sanoa suoraan, että olet kauhean huolissasi heidän pärjäämisestään ja kerrot heille tunteestasi, että oma taustasi vaikuttaa heihin niin negatiivisesti, ettet pysty olemaan luottavainen koska et luota mihinkään muuhunkaan. Viesti tunnetasolla, koska se on se taso, jota he lukevat. Eivät he sanoja usko.
Jos energiasi on vähänkään ahdistunutta tai muuten negatiivista ja tyrkytät noissa tilanteissa, he saavat viestin, että et usko heihin. Ja varmaankin näin on, jos salaa valmennat heitä pärjäämään ilman sinua ja he ehkä vaistoavatkin asian. Jos he olettavat että olet kireä koska haluat rankaista heitä pahoista sanoistaan, vaikutelma kostosta herää, vaikkei siinä olisi mitään perää. Ja luultavastihan he aistivat aitoa aggressiota, koska eihän kukaan kestä olla perheensä sylkykuppina ilman vihantunteita.
Muistathan, että se todella myrkyllinen elementti on viime kädessä pelkoa, koska he tulkitsevat sinun ongelmiasi tahalliseksi ilkeydeksi. Luultavasti taustalla on pienenä koettua pelkoa ja ainakin alitajuinen syytös, että olet altistanut heidät tahallasi. Se on raskasta kestää etenkin, jos uskot itsekin tehneesi törkeitä virheitä. Toivottavasti pystyt tunnustamaan tämän heille ja pahoittelemaan heidän kokemaansa, rehellisyys vapauttaa heidät oikeasti sen sijaan, että häivyt ja hylkäät - silloinhan heille ei ole jäänyt ketään. Teinit suhtautuvat negatiivisemmin toisten viesteihin kuin ne on tarkoitettu, eivätkä itse tajua omien kielteisten viestiensä voimaa. Sinun pitäisi pystyä istumaan heidän kanssaan ja käydä joskus läpi noita vanhoja asioita. Tilanteessa on kuitenkin paljon positiivista, koska he viestivät sinulle. Et ole tehnyt kaikkea huonosti, ei sinne päinkään. Mutta jos tuntuu ettet jaksa, ota tosiaan aikaa ja etsiydy keskustelemaan jonkun kanssa siitä, mitä kannattaa ottaa puheeksi ja miten. Vaikka täällä, ainahan täällä fiksujakin kommentteja saa.
Niin ja äskeisestä viestistä jäi pois se, että jos päätät olla rehellinen lapsille, että sinun on vaikea luottaa heidän pärjäävän, niin pyydä asiaa anteeksi. Luota heihin. Edes vähän. Ei tarvitse kertoa välttämättä sitäkään, miksi et luota ja missään nimessä älä paljasta, miten lähellä karkaamista olet. Tao asia itsellesi ensin kirkkaaksi, että ongelma on omassa yleisessä luottamattomuudessasi, ei lapsissa. Vaikka he ovatkin nyt kauheita sinulle. Jos se on helppo ymmärtää ja muistaa, olet riittävän eriytynyt heistä, ja kriisi voi mennä ohi lopulta aika pienin vahingoin. Jos epäuskosi on kovin suurta, tarvitset enemmän apua. Onneksi vanhempi lapsi on jo niin lähellä aikuisuutta, että joka tapauksessa olet jo selvinnyt tosi pitkälle.
Usein pakolla pärjäävä ihminen on niin vaikuttava suorituksessaan, että hänen on tosi vaikea pyytää ja saada toisilta tukea ja apua. Hän kun ei pysty olemaan pehmeä ja autettava. Samalla itse ei näe itseään toisten silmin, eikä ymmärrä, miksei kukaan auta.
Sekin on hyvä ymmärtää, että tilanteesi ei ole mitenkään harvinainen. Kyllä tuostakin asetelmasta kasvetaan kykeneviksi aikuisiksi, vaikka sitten vihaisia oltaisiinkin. Jossain vaiheessa aletaan kuitenkin kokea myötätuntoakin. Tiedän tämän kuunneltuani vuosikymmeniä omaa kaveriani, joka pitkään halveksi äitiään, miksi tämä ei ajoissa jättänyt väkivaltaista juoppoa. Kyllä hänkin alkoi löytää lämpöä sitten. Sinä voit helpottaa lastesi prosessia vuosikymmenillä, jos saat heidät ymmärtämään, että ymmärrät heidän kärsineen.
Kun lapsesi syyttävät sinua, ettet koskaan ole hoitanut mitään, he ilmeisesti viittaavat juuri siihen lapsuutensa hylkäämiskokemukseen, kun et vienyt heitä turvaan aiemmin, vaikka moittisivatkin sillä hetkellä jostain unohtuneista luistimista. Sinä kuitenkin teit sen lopulta, moni ei tee koskaan. Se on arvostettavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap jos nyt vaan jatkaisit sen avun hakemista ja kestäisit vielä muutaman vuoden?
Sen sijaan että vellot pahassa olossasi ja jatkat pahan olon levittämistä seuraavaankin sukupolveen varaa itsellesi viikossa päivä ihan itsellesi ja tee silloin juttuja joista sulle tulee hyvä mieli. Jos ei onnaa niin varaa ainakin tunti iltaisin vaikka reippaalle kävelylle.Ei ole olemassa yhtään asiaa, josta minulle tulisi hyvä mieli. Ei yhtäkään. Vaikka minulla olisi kaikki maailman resurssit en keksisi mitään, mitä haluaisin tai voisin tehdä, josta tulisi edes vähän vähemmän paha olla.
Liikuntaa olen yrittänyt harrastaa väkisin, mutta ei sekään tuota iloa, vaan tuntuu pahalta.
Ymmärrätköhän että jos kroppasi ei ylipäätään tuota mielihyvähormoneja, niin ei sinulle voi tulla mistään hyvä mieli. Sinulla ei ole työkalupakissa sitä työkalua joka mahdollistaa hyvän mielen. Et voi tietää mistä asioista nauttisit jos lääkitys masennukseen olisi kohdallaan.
Missä ovat lasten isovanhemmat? Onko lasten isä jostain muusta maasta, yleensä isovanhemmat tulee avuksi murkkuikäisten kanssa. Ja pientenkin. Kummitädit ja sedät?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin ja äskeisestä viestistä jäi pois se, että jos päätät olla rehellinen lapsille, että sinun on vaikea luottaa heidän pärjäävän, niin pyydä asiaa anteeksi. Luota heihin. Edes vähän. Ei tarvitse kertoa välttämättä sitäkään, miksi et luota ja missään nimessä älä paljasta, miten lähellä karkaamista olet. Tao asia itsellesi ensin kirkkaaksi, että ongelma on omassa yleisessä luottamattomuudessasi, ei lapsissa. Vaikka he ovatkin nyt kauheita sinulle. Jos se on helppo ymmärtää ja muistaa, olet riittävän eriytynyt heistä, ja kriisi voi mennä ohi lopulta aika pienin vahingoin. Jos epäuskosi on kovin suurta, tarvitset enemmän apua. Onneksi vanhempi lapsi on jo niin lähellä aikuisuutta, että joka tapauksessa olet jo selvinnyt tosi pitkälle.
Usein pakolla pärjäävä ihminen on niin vaikuttava suorituksessaan, että hänen on tosi vaikea pyytää ja saada toisilta tukea ja apua. Hän kun ei pysty olemaan pehmeä ja autettava. Samalla itse ei näe itseään toisten silmin, eikä ymmärrä, miksei kukaan auta.
Sekin on hyvä ymmärtää, että tilanteesi ei ole mitenkään harvinainen. Kyllä tuostakin asetelmasta kasvetaan kykeneviksi aikuisiksi, vaikka sitten vihaisia oltaisiinkin. Jossain vaiheessa aletaan kuitenkin kokea myötätuntoakin. Tiedän tämän kuunneltuani vuosikymmeniä omaa kaveriani, joka pitkään halveksi äitiään, miksi tämä ei ajoissa jättänyt väkivaltaista juoppoa. Kyllä hänkin alkoi löytää lämpöä sitten. Sinä voit helpottaa lastesi prosessia vuosikymmenillä, jos saat heidät ymmärtämään, että ymmärrät heidän kärsineen.
Kun lapsesi syyttävät sinua, ettet koskaan ole hoitanut mitään, he ilmeisesti viittaavat juuri siihen lapsuutensa hylkäämiskokemukseen, kun et vienyt heitä turvaan aiemmin, vaikka moittisivatkin sillä hetkellä jostain unohtuneista luistimista. Sinä kuitenkin teit sen lopulta, moni ei tee koskaan. Se on arvostettavaa.
Suuret kiitokset viesteistä. Rehellisesti täytyy sanoa, että uskoin ainoan mahdollisen helpotuksen tulevan kirjoittamisesta itsestään, mutta sinun ja muutaman muun viesteistä sain ja saan ajattelemisen aihetta. En olisi tältä palstalta uskonut saavani näin oivaltavaa ja välittävää palautetta.
Kiitos!
Lähdin 11km kävelylenkille, minkä vuoksi en vastannut heti. Nyt on aikomus vielä lämmittää puusauna, joten en ehdi vastata eritellysti. Toivottavasti kuitenkin olet merkinnyt ketjun ja saat palautteeni: "You made/make a difference."
(On typerää käyttää englantia, mutta tuo kääntyy huonosti suomeksi.)
Nuoresi ovat jo niin isoja, että pärjäävät hyvin itsekseen. Auta heitä etsimään itselleen kämpät ja muuttamaan omilleen. Itsekin olen asunut yksin 15-vuotiaasta. Voi olla paras ratkaisu kaikille osapuolille.
Miehenkin kanssa voi muuttaa erilleen ja silti jatkaa yhdessä olemista. Monesti suhde tällaisesta vain paranee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Missä ovat lasten isovanhemmat? Onko lasten isä jostain muusta maasta, yleensä isovanhemmat tulee avuksi murkkuikäisten kanssa. Ja pientenkin. Kummitädit ja sedät?
Jos lapset ovat jo lukioikäisiä, vanhemmat ovat usein jo viisikymppisiä, isovanhemmat ovat ehkä kuolleet tai hoivakodissa, Perheen sisäisiä asioita ei haluta kertoa tuttaville ja ystäville ja niihin luen kummit. Perheet ja uusperheet varsinkin ovat Suomessa hyvin yksin. Ympäristo syyllistää erosta ja alkuperäisen perheen hajottamisesta oli syy mikä tahansa. Ap:n kannattaa hakea nuorille omia asuntoja, laitos tai perhesijoitus loppuu joka tapauksessa kuin leikaten siihen päivään kun nuori täyttää 18 vuotta ja huonoa seuraa nuori sieltä löytää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä ovat lasten isovanhemmat? Onko lasten isä jostain muusta maasta, yleensä isovanhemmat tulee avuksi murkkuikäisten kanssa. Ja pientenkin. Kummitädit ja sedät?
Jos lapset ovat jo lukioikäisiä, vanhemmat ovat usein jo viisikymppisiä, isovanhemmat ovat ehkä kuolleet tai hoivakodissa, Perheen sisäisiä asioita ei haluta kertoa tuttaville ja ystäville ja niihin luen kummit. Perheet ja uusperheet varsinkin ovat Suomessa hyvin yksin. Ympäristo syyllistää erosta ja alkuperäisen perheen hajottamisesta oli syy mikä tahansa. Ap:n kannattaa hakea nuorille omia asuntoja, laitos tai perhesijoitus loppuu joka tapauksessa kuin leikaten siihen päivään kun nuori täyttää 18 vuotta ja huonoa seuraa nuori sieltä löytää.
Harvinaisen tiedostava viesti. Rehellistä ajankuvaa. Nimenomaan ja valitettavasti näin. Syyllistäjät ja parhaat neuvojat ovat suvun / ystäväpiirin osalta yleensä juuri niitä, joilla ei ole lapsia itsellä tai kokemusta haasteista. Kanssakäyminen heidän kanssaan ei helpota ja teinien kyseessäollessa "kaveriaikuiset" usein lisäävät rajatonta käytöstä ja uhittelua entisestään, kun he liittoutuvat nuorten kanssa auktoriteetteja vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin ja äskeisestä viestistä jäi pois se, että jos päätät olla rehellinen lapsille, että sinun on vaikea luottaa heidän pärjäävän, niin pyydä asiaa anteeksi. Luota heihin. Edes vähän. Ei tarvitse kertoa välttämättä sitäkään, miksi et luota ja missään nimessä älä paljasta, miten lähellä karkaamista olet. Tao asia itsellesi ensin kirkkaaksi, että ongelma on omassa yleisessä luottamattomuudessasi, ei lapsissa. Vaikka he ovatkin nyt kauheita sinulle. Jos se on helppo ymmärtää ja muistaa, olet riittävän eriytynyt heistä, ja kriisi voi mennä ohi lopulta aika pienin vahingoin. Jos epäuskosi on kovin suurta, tarvitset enemmän apua. Onneksi vanhempi lapsi on jo niin lähellä aikuisuutta, että joka tapauksessa olet jo selvinnyt tosi pitkälle.
Usein pakolla pärjäävä ihminen on niin vaikuttava suorituksessaan, että hänen on tosi vaikea pyytää ja saada toisilta tukea ja apua. Hän kun ei pysty olemaan pehmeä ja autettava. Samalla itse ei näe itseään toisten silmin, eikä ymmärrä, miksei kukaan auta.
Sekin on hyvä ymmärtää, että tilanteesi ei ole mitenkään harvinainen. Kyllä tuostakin asetelmasta kasvetaan kykeneviksi aikuisiksi, vaikka sitten vihaisia oltaisiinkin. Jossain vaiheessa aletaan kuitenkin kokea myötätuntoakin. Tiedän tämän kuunneltuani vuosikymmeniä omaa kaveriani, joka pitkään halveksi äitiään, miksi tämä ei ajoissa jättänyt väkivaltaista juoppoa. Kyllä hänkin alkoi löytää lämpöä sitten. Sinä voit helpottaa lastesi prosessia vuosikymmenillä, jos saat heidät ymmärtämään, että ymmärrät heidän kärsineen.
Kun lapsesi syyttävät sinua, ettet koskaan ole hoitanut mitään, he ilmeisesti viittaavat juuri siihen lapsuutensa hylkäämiskokemukseen, kun et vienyt heitä turvaan aiemmin, vaikka moittisivatkin sillä hetkellä jostain unohtuneista luistimista. Sinä kuitenkin teit sen lopulta, moni ei tee koskaan. Se on arvostettavaa.
Suuret kiitokset viesteistä. Rehellisesti täytyy sanoa, että uskoin ainoan mahdollisen helpotuksen tulevan kirjoittamisesta itsestään, mutta sinun ja muutaman muun viesteistä sain ja saan ajattelemisen aihetta. En olisi tältä palstalta uskonut saavani näin oivaltavaa ja välittävää palautetta.
Kiitos!Lähdin 11km kävelylenkille, minkä vuoksi en vastannut heti. Nyt on aikomus vielä lämmittää puusauna, joten en ehdi vastata eritellysti. Toivottavasti kuitenkin olet merkinnyt ketjun ja saat palautteeni: "You made/make a difference."
(On typerää käyttää englantia, mutta tuo kääntyy huonosti suomeksi.)
Kiitos itsellesi! (Ei ole typerää, tuo ei minustakaan käänny kunnolla.)
Minulla on samantyyppistä taustaa joskin lievempänä, ja tiedän miltä tuntuu olla perheen masentunut ylireagoija, ja miten vaikeaa on siinä asetelmassa päästä teinin kanssa kunnolliseen kontaktiin, vaikka mitään suurempaa ei ole tapahtunut. Mutta jos pystyin auttamaan sinua eteenpäin, se auttaa itseänikin. Vaikka hahmottaisi tilanteensa, tunteisiin ajoittain hukkuu etenkin, kun on muuta stressiä
. Viimeksi eilen onnistuin selvittämään isohkon väärinkäsityksen pojan kanssa, kun istuttiin autossa toista tuntia. Kotioloissa ei toivoakaan, tilaa väistämiseen tai riidanhaastamiseen on liikaa. Hänen on hyvin vaikea ymmärtää, että toinen haluaa hänelle hyvää kun kiistaa tulee. Vaikka on älykäs kuin mikä. Ehkä hänelläkin on itsesääli herkässä. Itselläni ainakin on, ja juju on siinä, että tekee sen oikein, niin että se on rakentavaa. Sinun kanssasi on harvinaisen miellyttävää ja selkeää kommunikoida, älä ikinä unohda että joku ajatteli sinusta niin, vaikka livenä joutuisit mihin tilanteisiin. Olet niin paljon enemmän kuin mitä itse uskot. Hyvää yötä!
Ap ei selvästi tiiä mitä on tekemässä, jos lapsensa huostakoneistoon antaa. Vietin lapsuuden 3 eri laitoksessa. Yhteensä 17 lasta/nuorta, joista 3 on pystynyt opiskelee ammatin, 2 on työkyvyttömyyseläkkeellä kroonisten kipujen takia, yksi haudassa, loput kuntouttavassa työtoiminnassa ym. Tätäkö ne haluu lapsilleen jotka lasun hoiviin lapsensa antaa? H*lvetin karua touhua kun sivusta seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Olet jaksanut paljon ja tehnyt parhaasi. On oikein etsiä nyt sellainen järjestely, että myös sinä voit nauttia elämästäsi ja voimavarasi palaavat. Avioliitto alkoholistin kanssa on vaikuttanut elämääsi paljon ja vaikuttaa edelleenkin, vaikka olette eronneet.
Minua on auttanut bertaistukiryhmä Al-Anon. Siellä olen saanut kertoa oman lapsuuteni alkoholisteista syntyneet vahingot ja olen alkanut toipua niistä.
Enemmän oikein olisi odottaa muutama vuosi eikä laittaa paskaa kiertämään lasten ollessa herkässä iässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän että on rankkaa, mutta älä hylkää teinejä tässä vaiheessa. Ei ne nyt mitään hyviä suhteita enää kerkeä luomaan ns. uusiin aikuisiin sijoituksessa, vaan joutuvat vaikeassa tilanteessa luultavasti laitosympäristöön jossa tutustuvat helposti pahiksiiin tai joutuvat pahisten kiusaamaksi jos ovat nössömpiä...
Miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti lastaan sellaiseen ympäristöön?
Olet sinnitellyt tähän asti, ja pystyt sinnittelemään vielä muutaman vuoden. Käy välillä jossain pitkällä reissulla yksiksesi? Jos lapset on noin isoja, niin mieluummin annat niiden kasvaa itsekseen vapaana siellä kotonanne kuin laittaisit heidät muualle. Eli alat mieluummin vaikka "huonoksi äidiksi" kuin lapset pois kotoa..
Teinit ovat jo pitemmän aikaa jaksaneet päivittäin huutaa siitä, että heillä on huono äiti ja jo silloin, kun vielä jaksoin jotakin. En jaksa kuunnella huutoa. Itken joka päivä vaikka kuinka monta kertaa tai yhden kerran aamusta iltaan.
Käytännössä olen niin loppu ja itseinhoinen, etten pääse ulos asunnosta päivisin, jolloin liikkuu muita ihmisiä. Lääkäriin selvisin aikoina sitten viimeksi, eikä hän käskenyt kuin ryhdistäytyä ja hoitaa asioita. Unilääkkeitä määräsi pariksi viikoksi. Terapia loppui joitakin vuosia sitten parempaan vaiheeseen, minkä jälkeen erään akuutin tapahtuman jälkeen oli puoli vuotta psykologin supportiivista terapiaa. Nyt olisi mahdollista vain omarahoitteinen terapia etänä, mutta rahaa siihen ei ole eikä uskoakaan. Minä olen syyllinen kaikkien huonoon elämään eikä sitä mitkään juttelut miksikään muuta, eikä varsinkaan, kun joka päivä tulen joka tapauksessa haukutuksi kotona kaikesta mitä olen, mitä teen ja mitä edustan.
Onko sinulla mitään lääkitystä masennukseen?
Ei ole, eikä sitä ole pidetty koskaan varsinaisesti vaihtoehtona sukurasitteen vuoksi. Molemmat vanhempani olivat muutaman vuosikymmenen riippuvaisia keskushermostoon vaikuttavista lääkkeistä, mikä myötävaikutti molempien ennenaikaiseen kuolemaan. Nukahtamislääkkeitä on määrätty 20 vuoden aikana 3-4 viikon-kahden pakettia pahimmissa tilanteissa.
Olen nähnyt kuinka masennuslääkkeet ensisijaisesti nostavat toleranssia ja saavat tarvitsemaan lisää. Varsinaisesti en ole pystynyt seuraamaan vierestä mitään positiivista. Itsestäni tiedän myös herkkyyden ainakin nukahtamislääkkeiden bentso- johdannaisille ja vaikkapa kofeiinille. Lääkityksestä tulisi loppuelämän kestävä varmasti.
Lisäksi pohjalla on syvä arvottomuuden ja epäonnistumisen tunne, joka minulla on ollut ihan aina. Se on nyt saanut täysin vallan, koska en saa voimia mistään, mutta kritiikkiä sitäkin enemmän tai vain sitä. Ei mikään mielentasaaja voi muuttaa tosiseikkoja toisiksi.
Minusta tuo sinun masennuksesi kuulostaa juuri siltä että lääkkeet voisivat auttaa. Normaali elämä tuntuu sinusta niin raskaalta ettet jaksa. Kyse voi olla ihan vaan vinksallaan olevasta aivokemiasta, jota pystytään lääkkeillä korjaamaan. Ja jos se on niin niin silloin lääkkeitä juu kyllä täytyy syödä loppu ikä. Jos oma kroppa ei tuota esim. serotoniinia, niin ei se tilanne siitä muutu vaikka aikaa kuluu.
Jos olet viimeksi kymmenen vuotta sitten jutellut lääkärin kanssa lääkkeistä niin käy nyt ihmeessä uudelleen keskustelemassa niistä. Eiköhän se kuoleminen ole huonompi vaihtoehto kuin se että syö lääkkeitä loppu ikänsä.
En oikeastaan koskaan ole ymmärtänyt oman käden kautta kuolemisen paheksuntaa. Toisinaan on niin, että tuntuu vain todella pahalta ja sellainen ihminen on taakka myös läheisille väistämättä. Kärsivän läheisen kuolema aiheuttaa surua, mutta ei todellisen ihmisen menetyksestä, vaan jostakin hypoteettisesta, jota ei koskaan ollutkaan. Kun ymmärtää kirjoittaa jäähyväisiin, ettei enää kukaan tai mikään voi sinua satuttaa, lepää rauhassa voi antaa helpotuksen tunteidenkin tulla. Enää ei tarvitse olla huolissaan eikä toivoa mitään sellaista, jota ei koskaan olisi voinutkaan tulla.
Eli minusta kuoleminen on toisinaan paras vaihtoehto.
Mitä järkeä on mennä kuolemaan ennen kuin on edes yrittänyt lääkkeitä. Ja ap, jos annat lapsesi pois ennen kuin olet edes kokeillut lääkkeitä, niin et kyllä yrittänyt tarpeeksi. Lastesi hylkääminen aiheuttaa heille elinikäisen trauman. Ei voi olla noin vaikeaa kokeilla jos masennuslääkkeet toimisi.
Heidän mielestään olen joka tapauksessa huonoin vanhempi kaikista, eikä sitä tule muuttumaan mikään. He käyttäytyvät rajattomasti minua kohtaan ja parasta mitä he voisivat kuvitella olisi se, etten enää olisi osallinen heidän arkeensa. Pilaan muutenkin jo kaiken. Trauma on tullut jo siitä, että on syntynyt minun lapsekseni. En oikein osaa ajatella traumatisoivaksi sellaisia valintoja, jotka vanhempi tekee perustellusti lastensa parasta ajatellen.
Vanhempi suhtautuu päihteisiin erityisen tuomitsevasti. Hän ei koskaan tulisi hyväksymään lääkitystä, vaan paheksuisi minua siitä entistä enemmän. Hänellä on hyvät perusteet asenteelleen, eikä se varmasti tule muuttumaan miksikään.
Vaikka olet masentunut, niin älä asetu lasten tasolle. Lapsia he vielä ovat, vaikka lähestyvät täysi-ikää. Teini-ikään kuuluu monilla se, että puhutaan mitä sylki suuhun tuo eikä osata purkaa omaa pahaa oloa rakentavasti ja muita kunnioittaen, mutta aikuinen tuo turvaa kestämällä lapsen tunnemyrskyt. Se on parasta, mitä voit heille tarjota: kestät heidän kipuilunsa ja yrität löytää heille keinoja käsitellä sitä. Teinit testaavat vanhempiaan, pakeneminen olisi todella vahingollinen ratkaisu teille kaikille. Vanhemman ja teinin ihmissuhde ei ole samalla tavalla vastavuoroinen ja tasavertainen kuin vaikkapa parisuhteen osapuolten. Haistattelut ja "mä vihaan sua" eivät voi saada samanlaista mittakaavaa vanhemman päässä kuin toisen aikuisen suusta kuultuna.
Miksi hän sitten on kanssasi? Tunnekylmyyttä on ainakin kahta lajia. Onko miehesi tasaisen jähmeä temperamentiltaan, vai peittääkö hän jotain tunteettomuudella?
On minullakin mies, johon tuo kuvaus varmaan pätee enemmän kuin haluan uskoa, mutta silti häneen on vaikuttanut minun ja teinipoikani seura paljon, ja hän on pehmentynyt huomattavasti vaikka oli alun perin jopa aika narsistinen käytösmalleiltaan. Me olemme hänen laumansa. Jossain vaiheessa hän totesi, että kiintyminen poikaan olisi hölmöä, koska ei hän näe että poika kävisi aikuisena häntä katsomassa. Mutta silti hän pehmeni, ja taitaapa olla niin, ettei poika häntä koskaan hylkää täysin, vaikka etäämmäs jäisikin.
Olisiko etäisempään sukuun luotavissa jonkinlainen suhde? Keskustelin itse pikkuserkkuni kanssa äitini serkun eli hänen setänsä tilanteesta. Ennen keskustelua en tiennyt hänen nimeäänkään, kunnes kysyin hänen sedältään, kuka heidän asioitaan hoitaa jos heille lapsettomina käy jotain. Oli kiva keskustelu ja olin iloinen siitä, miten järkevä jätkä hän oli, olemme luultavasti tekemisissä jatkossakin. Saattaisit löytää ihmisiä, jotka kykenisivät kertomaan sinulle vanhemmistasi ja suvusta laajemminkin asioita, joita et tiennyt, ja sinua voisi joku ymmärtää yllättävänkin tarkkaan. Samalla keskustelukumppanisi voisi itse saada jotain lisätietoa, jota arvostaisi yrittäessään ymmärtää omaa lähisukuaan. Nuo keskustelut voivat mennä toki syteen ja saveen, mutta niitä kannattaa ehkä silti käydä. Ja jos puhelimessa ei onnistu, niin kirjeenä, etenkin kun kirjoitat niin hyvin.