Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Nepsylapsi, hankalat aamut ja tukitoimet. Kuuntelen tässä kun nuori perhetyöntekijä selittää sängyn alle ryömineelle pojalle että nyt kuule ...
04.04.2023 |
Tässäkö se apu nyt on?
Olen käytännössä yh (mies ajaa rekkaa) ja meillä on austistinen adhd lapsi jolle siirtymätilanteet ovat tosi vaikeita ja aamu pahimpia. Kun romahdin koululääkärillä, meistä tehtiin lasu.
Luvattiin että joku tulee aamuisin auttamaan ja kertomaan miten pitää toimia, no tuo tyttö ei sitä ainakaan tee!
Mä en jaksa .(
Kommentit (567)
Olin teini 90-luvulla ja muistan kyllä pari tapausta ylä-asteen ajoiltani, jotka lopettivat koulun kesken.
Silloin oli vielä tarkkailuluokat käytössä ja ilmeisesti siihen keinot loppuivat, jos joku ei kouluun tullut edes 'tarkkikselle'.
90-luvun alkupuoli oli lama-aikaa, jolloin säästettiin, leikattiin ja kurjistettiin surutta, ei ollut varaa kuraattoreihin, perhetyöhön, erityisopettajiin. Tietous nepsyistä oli tuolloin myös ihan lapsen kengissä.
En tuntenut näitä kahta koulupudokasta kuin nimeltä ja kasvoilta, vaikea sanoa oliko kyseessä vaikeat teinivuodet, vaikeat koti-olot, nepsy-oireilu vai yhdistelmät näitä kaikkia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitä ihmettelen, kun 50-60-luvulla oli 40 oppilaan ryhmiä, ja oppilaat osasivat käyttäytyä. Eiköhän noita erilaisia lapsia ollut silloinkin.
Silloin koulussa piti olla hiljaa. Se tarkoitti sitä, että myös nepsy pystyi keskittymään.
Myös muu arjen ympäristö oli erilainen. Ihmisiä asui paljon maaseudulla, missä on runsaasti nepsy-ystävällistä rauhallista ympäristöä ihan joka puolella.
Kaupungitkaan eivät olleet yhtä kiireisiä, äänekkäitä, hälyisiä ja valoisia kuin nykyään. Elämä oli erilaista, sellaista jossa nepsykin pystyy toimimaan normaalin ihmisen tavoin, eikä ole jatkuvasti taistele-tai-pakene-tilassa ja käyttäydy sen mukaan. Nykypäivän kaupungeissa ja kouluissa nepsyjen on hyvin vaikea välttää taiste-tai-pakene-tilaa.
Tutkimusten mukaan nepsylasten vanhemmilla on stressitasot samaa luokkaa kuin taisteluissa olleilla sotilailla. Lasten stressitasoja ei ole mitattu. Mutta se tiedetään, että autistien meltdownit ja shutdownit ovat taistele-tai-pakene-reaktioita.
Meltdown on silmitöntä raivoa, hengenhädässä taistelemista. Shutdown on oman pään sisälle pakenemista, sillä mihinkään muualle ei pääse pakenemaan. Jotkut tosin saattavat siinä tilanteessa karata koulusta.
Ne raivoavat saavat helpommin apua, sillä heidän käytöksensä häiritsee ympäristöä. Päänsä siälle pakenevat jäävät helpommin täysin ilman tukea. Eihän heidän ongelmiaan kukaan edes huomaa.
Kuinka itse pystyisit toimimaan, jos olisit koko ajan äärimilleen stressaantunut, ilman ainuttakaan lepotaukoa.
Lähtisitkö iloisesti aamulla kouluun tai töihin vaikka tietäisit päätyväsi taistele-tai-pakene-tilaan ja muiden pilkan kohteeksi ollessasi kaikkein haavoittuvimmillasi.
Auttaisiko kouluun tai töihin lähtemisestä se, että joku vieras ihminen tulisi kimittämään viereesi, että "nyt pitää kyllä lähteä", vai käskisitkö kimittäjää painumaan hel..iin siitä ärsyttämästä.
Osaisitko toimia sosiaalisella ja empaattisella tavalla kaiken sen stressin keskellä, silloinkin kun sietokykysi ylittyy.
Jaksaisitko kiinnostua suuresti sellaisista palkkioista tai rangaistuksista jotka eivät muuttaisi stressitasoasi mihinkään suuntaan. Vai voisiko käydä niin, että palkkiot ja rangaistukset menettäisivät merkityksensä.
Vierailija kirjoitti:
Ei varmaan kannattaisi alkaa ylimieliseksi? Missä muussa maailman maassa saisit ilmaista palvelua, missä avuttomien vanhempien lapsia tullaan herättämään monena aamuna viikossa jopa kahden työntekijän voimin?
Miksi tuota kommenttia yläpeukutetaan? Miksi? Mikä teitä palstalaisia vaivaa! Idioootit! Saaatana!
Sinä kommentoija mainitset lapsen VANHEMMAT. Eikä lastensuojelussa kuulu olla kyse vanhemmista, ei niin yhtään, ei koskaan, ei ollenkaan. Lastensuojelussa tulee olla kyse ainoastaan lapsesta, lapsen parhaasta, lapsen turvallisuudesta. Kuten esim "Eerikan tapauksessa":
https://fi.wikipedia.org/wiki/8-vuotiaan_Eerikan_surma
Niin. On olemassa lapsia jotka joutuvat holhoajiensa osalta väkivallan kohteeksi. Lastensuojelun työ tulisi olla pelastaa ne lapset pois turvaan. Noiden lasten kuuluu olla lastensuojelun asiakkaita eli lastensuojelutyöntekijöiden kuuluu viedä lapset pois johonkin turvalliseen paikkaan. Noiden holhoajien ei kuulu olla lastensuojelun asiakkaita, vaan noiden holhoajien kuuluu olla poliisien asiakkaita, eli poliisien kuuluu viedä nuo holhoajat vankilaan - mieluiten jo paljon ennen kuin lapsi on kidutettu kuoliaaksi.
Mutta Suomessa tämä on käännetty päälaelleen, täysin päinvastoin: yllättäen ne eivät olekaan ne lapset jotka tarvitsevat lastensuojelun apua, vaan ne ovat ne holhoajat, vanhemmat.
LASTENSUOJELUN KUULUU OLLA OLEMASSA LASTEN VUOKSI! LASTENSUOJELUN AINOITA ASIAKKAITA KUULUU OLLA LAPSET! KUN PUHUTAAN LASTENSUOJELUSTA NIIN MIKSI SINÄ MAINITSET "AVUTTOMAT VANHEMMAT", KUN VANHEMPIEN EI KUULU LIITTYÄ LASTENSUOJELUUN MILLÄÄN LAILLA? MIKÄ SINUA VAIVAA! OLETKO AIVAN SAIRAS!
Jos lapset ovat vaarassa, tarvitaan lastensuojelua. Jos vanhemmat ovat rikollisia tai avuttomia tai mietälie, niin sitten tarvitaan poliisia tai sosiaalityöntekijöitä tai mitälie, mutta se ei niihin lapsiin liity mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei varmaan kannattaisi alkaa ylimieliseksi? Missä muussa maailman maassa saisit ilmaista palvelua, missä avuttomien vanhempien lapsia tullaan herättämään monena aamuna viikossa jopa kahden työntekijän voimin?
Miksi tuota kommenttia yläpeukutetaan? Miksi? Mikä teitä palstalaisia vaivaa! Idioootit! Saaatana!
Sinä kommentoija mainitset lapsen VANHEMMAT. Eikä lastensuojelussa kuulu olla kyse vanhemmista, ei niin yhtään, ei koskaan, ei ollenkaan. Lastensuojelussa tulee olla kyse ainoastaan lapsesta, lapsen parhaasta, lapsen turvallisuudesta. Kuten esim "Eerikan tapauksessa":
https://fi.wikipedia.org/wiki/8-vuotiaan_Eerikan_surma
Niin. On olemassa lapsia jotka joutuvat holhoajiensa osalta väkivallan kohteeksi. Lastensuojelun työ tulisi olla pelastaa ne lapset pois turvaan. Noiden lasten kuuluu olla lastensuojelun asiakkaita eli lastensuojelutyöntekijöiden kuuluu viedä lapset pois johonkin turvalliseen paikkaan. Noiden holhoajien ei kuulu olla lastensuojelun asiakkaita, vaan noiden holhoajien kuuluu olla poliisien asiakkaita, eli poliisien kuuluu viedä nuo holhoajat vankilaan - mieluiten jo paljon ennen kuin lapsi on kidutettu kuoliaaksi.
Mutta Suomessa tämä on käännetty päälaelleen, täysin päinvastoin: yllättäen ne eivät olekaan ne lapset jotka tarvitsevat lastensuojelun apua, vaan ne ovat ne holhoajat, vanhemmat.
LASTENSUOJELUN KUULUU OLLA OLEMASSA LASTEN VUOKSI! LASTENSUOJELUN AINOITA ASIAKKAITA KUULUU OLLA LAPSET! KUN PUHUTAAN LASTENSUOJELUSTA NIIN MIKSI SINÄ MAINITSET "AVUTTOMAT VANHEMMAT", KUN VANHEMPIEN EI KUULU LIITTYÄ LASTENSUOJELUUN MILLÄÄN LAILLA? MIKÄ SINUA VAIVAA! OLETKO AIVAN SAIRAS!
Jos lapset ovat vaarassa, tarvitaan lastensuojelua. Jos vanhemmat ovat rikollisia tai avuttomia tai mietälie, niin sitten tarvitaan poliisia tai sosiaalityöntekijöitä tai mitälie, mutta se ei niihin lapsiin liity mitenkään.
PS. On ainoastaan yksi tapa miten joku ihminen kykenee kääntämään asiat täysin päinvastaisiksi. Siis tosiasiassa: lastensuojelussa kuuluu olla kyse lapsista. Mutta tuo kommentoimani henkilö onnistui kääntämään asian täysin päinvastaiseksi elikkä että lastensuojelussa mukamas olisi kyse lasten vanhemmista. Niin, eli asian täysin päinvastaiseksi kääntäminen. Ja mikä on se yksi ainoa tapa jolla ihminen voi kääntää asiat täysin päinvastaiseksi? Se että se ihminen on narsisti. Niin: tuo kommentoimani henkilö on narsisti. Ja ne monet sadat ihmiset jotka ovat tuota kommentoimaani henkilöä yläpeukuttaneet ovat myös narsisteja. Eli vakavasti häiriintyneitä, aivan täysin sairaita - ja myös aivan täysin sairaudentunnottomia.
Kannattiko hullun poikia lisää hulluja ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen perhetyöntekijä. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi meitä tilataan auttamaan näitä kouluun pääsemättömiä lapsia ja nuoria. Emme yleensä koskaan voi tehdä asialle mitään. Emme saa koskea, ottaa puhelinta pois emmekä pakottaa. Eikä varmaan kukaan haluaisikaan lapselta turpaan.
Jos tilanne on mennyt tähän, on siihen yleensä vaadittu pidempi aika. Vanhemmuus on ollut hukassa jo päiväkotiajoista asti. Eri asia tietenkin sellaiset, joilla vaikka autismi tai muu häiriö tai todella vaikea teini-ikä. Mutta näiden ADHD -diagnoosien taakse myös piiloudutaan. On kiva jäädä kotiin pelaamaan ja nukkumaan, jos lapselta kysytään. Sitten vedotaan ahdistukseen ja milloin mihinkin. Ja vanhemmat komppaa.
Paras lääke näihin kuitenkin olisi selkeä päivärytmi ja ulkoilma sekä sosiaaliset kontaktit.Se että lapsenne ei pääse kouluun, ei ole yhteiskunnan tai perhetyön vika.
Toivottavasti et ole minun työkaveri, koska teet myös minun työstäni vaikeampaa vahvistamalla alaan kohdistuvia ennakkoluuloja. Lisäksi et ole motivoitunut työhösi. Mietipä rakenteellisesti mikä meidän tehtävä on. Et näe kokonaisuutta, kyse ei ole vain kouluun lähtemättömyydestä. Mitä sinä voit tehdä, jotta tämä nuori löytäisi paikkansa yhteiskunnassa? Miten sinä voit lisätä osallisuutta ja tukea ihmisten toimintakykyä yhteiskunnassa? Jos et tiedä, miksi sinut on kutsuttu paikalle ja mikä on työsi tavoite, tehtävät ja päämäärä, kysy esimieheltä. Jokin suunnitelmahan siellä palvelujen ja sinun työtehtävän taustalla on. Ei ole hyötyä pallotella syyllisiä jos halutaan ratkaisuja. Sinun työ on olla osa ratkaisua.
Sanon nyt täällä, kun en kehtaa kahvipöydässä yhtä suoraan sanoa.
Tuohan on suurempi rakenteellinen ongelma, jos ei arvioida, mikä on tehtävien ydintavoite ja kuinka siihen päästään. Silloin on mahdotonta arvioida, vastaavatko työtavat ja tuotetut palvelut tähän tavoitteeseen? Kuinka niitä voi kehittää ja suunnata? Toki suunnittelu tapahtuu eri toimijoiden kesken, mutta kuka sitä tietoa työn arjesta ja reunaehdoista tuo suunnitteluun, elleivät he jotka ne käytännöt toteuttavat? Työ käy raskaaksi tekijälleen, jos työvälineet ovat tehottomia ja tavoitteet epäselviä. Vaikea saavuttaa työnimua ja onnistumisia. Tämä olisi tärkeää raskaassa työssä voimavarana.
Suomennos: sossut puuhaa, istuu tärkeinä palaverissa puhumassa toisten sossujen kanssa sossujen työstä, ja tärkeintä on, että sossuille tulee työnimua, onnistumisia ja voimavaroja. Mites se asiakas? Miten meni noin niinkuin omasta mielestä?
Perhetyöntekijä vastaa:
Meillä onneksi on paljon muitakin asiakkaita kuin kouluun kykenemättömiä nuoria / lapsia. Joten koko työnkuva ei ole epämotivoituneiden lasten kouluun sysäämistä. Arvostelijat voisivat kertoa, miten itse käytännössä toimisivat, jos työn tavoitteena on koulunkäynnin tukeminen ja käymme herättelemässä lasta, joka ei lähde kouluun eikä edes reagoi herätykseen tai avaa meille aamulla ovea (jos vanhemmat lähteneet töihin) ? Toki järjestämme koululla palavereja joissa varmistamme, että koulu joustaa ja tekee tarvittavat tukitoimet mahdollisiksi. Yritämme selvittää, onko kiusaamista, ja keskustelemme konkreettisesti siitä, miksi kouluun on vaikea lähteä. Myös vanhempien kanssa keskustellaan asiasta ja vanhemmuudesta ylipäätään.
Valitettavan usein nämä lapset lopulta sijoitetaan. Ei meillä ole taikasauvaa, jolla lapsi saadaan kouluun. Emmekä tosiaan saa koskea, emme ottaa puhelinta pois emmekä kantaa. Emme, vaikka vanhemmille se olisikin ok. Kannattaa myös miettiä, että tuki ei ole ikuista. Jos käymme herättelemässä lasta parin viikon ajan, pitäisi kuitenkin koko lukuvuosi selviytyä ilman mitään herättämispalvelua. Ratkaisuna aamulla kotiin tunkeminen ei siis ole mikään pysyvä homma. Muutos tulisi tehdä itse.
Usein on tehty kaikki, kokeiltu kaikki ja mikään ei vain auta. Koulunkäynti saattaa alkaa sujua vasta sijoituksessa, tai sitten nuori tajuaa itse myöhemmin oman parhaansa ja palaa opintojen pariin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaksamista ap ja kumppanit!
Omani ovat jo isoja, mutta muistan oikein hyvin, miten väsynyt olin ns. virallisen tahon kyttäämiseen: jos reagoit tunteella, siitä sanottiin. Jos muutuit robotiksi, siitäkin sanottiin! Kerran puin raivoavaa autistia eteisessä, jutellen samalla monotonisesti hänelle. Perhetyöntekijä koki tämän suorastaan hälyttävänä, ja osoituksena väsymyksestäni (ihanko totta). Kerroin tälle, että autistien kanssa on ihan turha vääntää tai ruveta keskustelemaan, koska vaatteet on nyt pakko pukea eikä hän tule rauhoittumaan ennen kuin tilanne on ohi, mutta eipä tuntunut tajuavan.
Psykiatrisella puolella oltiin kovasti sitä mieltä, että jos autisti valvoo puoli yötä, niin tulee minunkin. Kuulemma voin istua makuuhuoneen lattialla seurana hiljaa. Kysyin, että missä vaiheessa minä nukun, kun päivälläkin pitäisi jaksaa? Kuulemma mies voi auttaa. No sepä kiva; mies oli päivät työssä. Pitäisi kuulemma miettiä sitä uusiksi. :D Joo ei mietitty- miten ihmeessä parantaa perheen hyvinvointia tuollainen, että mies ottaa loparit, jotta äiti voi istua pimeässä makkarissa seurana valvovalle lapselleen?
Tämä oletus, että kukaan ei muutenkaan käy töissä, tuli vastaan muulloinkin. Kerran harkinnassa oli viikkotolkulla kestävä perhekuntoutusjakso, 8-16 suunnilleen arkisin sairaalan päiväosastolla viisi tai kuusi viikkoa. Kaatui siihen että mies kävi töissä ja että minä en kokenut realistiseksi kolmella eri bussilla reissaamista kahdesti päivässä muutenkaan. Uhkailtiin lasulla sitten.
SIis huhhuh. Tämä juuri hirvittää näissä sossuihmisissä. Moni on vieläpä lapsettomia ja kuvittelevat, ettei ihmisillä ole mitään muita velvoitteita kuten esim. niitä töitä. Kyllä stressi ja ongelmat muuttuu pari kertaluokkaa isommiksi jos jää ilman rahaa kotiin! Hirvittää, jos tuollaisten kanssa joudun tekemisiin. Ei riitä oma ymmärrys tuollaiselle foliohattupelleilylle.
Jos perheessä on lapsi, joka tarvitsee enemmän tukea, niin on vanhempien vastuulla järjestää asiat niin, että tarvittaessa esim. Toinen jää kotiin tai tekee lyhyempää päivää. Tai sitten ostaa palvelut omilla rahoillaan, jos on tärkeämpää olla siellä töissä kuin oman lapsen tukena.
Itselläni ei lapsilla ole mitään diagnooseja vielä ainakaan, mutta kuopuksen uhma on ollut melkoista. Hän on kuitenkin kevyt, joten kaikesta on selvitty.
Kuitenkin on ikävä kyllä perheitä, joissa isä ei ota vastuuta (ainakaan tarpeeksi) ja on raja sille paljonko äiti pystyy tekemään. Varmaan valtaosa vanhemmista tekee kuitenkin parhaansa. Itse en kuitenkaan voisi jäädä töistä pois pysyvästi, emme eläisi sitten enää millään. Ainakin itse olen kokenut syyllistämistä esim. lääkärien/neuvolan taholta, vähättelyä kun olin ensimmäisen lapsen äiti jne. Eli vikaa mitä ihmeellisimpiin asioihin etsitään öidistä, ei esim. osallistumattomasta isästä. Ja monesti nämä neuvojat eivät ole edes vanhempia, vaan jotakin parikymppisiä sosiaali-ihmisiä, jotka vielä elävät pinkit lasit silmillä eikä heidän ns. neuvoista ole mitään käytännön hyötyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ovat nykyään nepsyjä. Täysin keksittyjä juttuja. Pentu vaan pihalle niskavilloista kantaen.
Ruumiillinen kuritus takaisin.
No, kun heihin ei oikein tehoa rangaistukset. Ei edes ruumillinen kuritus.
Nepsylapset ovat siis vauvan tasolla, kun eivät osaa yhdistää saatua rangaistusta tehtyyn kiellettyyn tekoon?
Ei, vaan sillä ei ole heille merkitystä.
Vain hyvillä perusteilla on heille merkitystä. Säännöt pitää pystyä perustelemaan heille. Perusteeksi ei riitä "koska minä niin sanon".
Hyvä peruste voi olla lakiin tai tieteeseen vetoaminen. Mutta niiden perusteiden on oltava totta. Jos kerran valehtelet, ei lapsi usko sinua enää koskaan.
Juurikin näin. Asiat ei mene perille, jos ne tuodaan vain "koska minä sanon!" tai "koska se nyt vain on niin" -periaatteella. Moni meistä haluaa tietää "miksi", joku heppoinen auktroiteettiin vetoaminen ei vain toimi. Nepsyt antavat auktoriteetin, mutta vasta sen jälkeen, kun se on ansaittu ja todettu. Nepsyillä on hyvin vahva tietellispohjainen koneisto korviensa välistä - vaikkei sitä aina voisi uskoakaan... Esimerkiksi minä tikkasin itse kerran käteeni tulleen haavan parsinneulalla ja langalla, koska halusin kokeilla, että miten se tikkaaminen käytännössä menee. Äiti sitten kertoi illalla kotona, että lääketiede on sen verran kehittynyt nykyisin, että on erillisiä tikkauslankoja ja tikkausneuloja ja -tekniikoita. Katsottiin niitä sitten kirjasta (äiti oli alalla) ja sitten käytiin haavaa näyttämässä lääkärissä. Minua kiinnosti lääkärin kanssa keskustelu, koska lääkäri suhtautui minuun kuin kuin kokeilevaan tiedemieheen ja kyseli asiapohjalta: eikö se sattunut ja millä perusteella valtsin juuri sen ja sen neulan ja sen ja sen langan jne. Ja minä selitin. ja selitin senkin miten hallitsin kipua. Sovittiin sitten, että jatkossa kuitenkin annan lääkäreiden hoitaa tikkaamisen, tai jos haluan välttämättä itse tikata, niin tulen silti terveyskeskukseen ja pyydän lääkäriä avustajaksi. Papereihin lääkäri oli kirjoittanut haavanhoidollisten asioiden lisäksi, että ilmeisen älykäs, itsenäinen, oma-aloitteinen ja tiedonhaluinen lapsi.
Jos joku olisi alkanut minua komennella haavan saamisen jälkeen, että "koska minä sanon!" niin olisin karannut paikalta ja mennyt mököttämään jonnekin piiloon, kun minun ei annettu määrätä itse kehoni käytöstä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä ihmettelen, kun 50-60-luvulla oli 40 oppilaan ryhmiä, ja oppilaat osasivat käyttäytyä. Eiköhän noita erilaisia lapsia ollut silloinkin.
Silloin koulussa piti olla hiljaa. Se tarkoitti sitä, että myös nepsy pystyi keskittymään.
Myös muu arjen ympäristö oli erilainen. Ihmisiä asui paljon maaseudulla, missä on runsaasti nepsy-ystävällistä rauhallista ympäristöä ihan joka puolella.
Kaupungitkaan eivät olleet yhtä kiireisiä, äänekkäitä, hälyisiä ja valoisia kuin nykyään. Elämä oli erilaista, sellaista jossa nepsykin pystyy toimimaan normaalin ihmisen tavoin, eikä ole jatkuvasti taistele-tai-pakene-tilassa ja käyttäydy sen mukaan. Nykypäivän kaupungeissa ja kouluissa nepsyjen on hyvin vaikea välttää taiste-tai-pakene-tilaa.
Tutkimusten mukaan nepsylasten vanhemmilla on stressitasot samaa luokkaa kuin taisteluissa olleilla sotilailla. Lasten stressitasoja ei ole mitattu. Mutta se tiedetään, että autistien meltdownit ja shutdownit ovat taistele-tai-pakene-reaktioita.
Meltdown on silmitöntä raivoa, hengenhädässä taistelemista. Shutdown on oman pään sisälle pakenemista, sillä mihinkään muualle ei pääse pakenemaan. Jotkut tosin saattavat siinä tilanteessa karata koulusta.
Ne raivoavat saavat helpommin apua, sillä heidän käytöksensä häiritsee ympäristöä. Päänsä siälle pakenevat jäävät helpommin täysin ilman tukea. Eihän heidän ongelmiaan kukaan edes huomaa.
Kuinka itse pystyisit toimimaan, jos olisit koko ajan äärimilleen stressaantunut, ilman ainuttakaan lepotaukoa.
Lähtisitkö iloisesti aamulla kouluun tai töihin vaikka tietäisit päätyväsi taistele-tai-pakene-tilaan ja muiden pilkan kohteeksi ollessasi kaikkein haavoittuvimmillasi.
Auttaisiko kouluun tai töihin lähtemisestä se, että joku vieras ihminen tulisi kimittämään viereesi, että "nyt pitää kyllä lähteä", vai käskisitkö kimittäjää painumaan hel..iin siitä ärsyttämästä.
Osaisitko toimia sosiaalisella ja empaattisella tavalla kaiken sen stressin keskellä, silloinkin kun sietokykysi ylittyy.
Jaksaisitko kiinnostua suuresti sellaisista palkkioista tai rangaistuksista jotka eivät muuttaisi stressitasoasi mihinkään suuntaan. Vai voisiko käydä niin, että palkkiot ja rangaistukset menettäisivät merkityksensä.
Muuten hyvä, mutta esimerkiksi 90- ja 2000-luvun alussa koulussa opiskellut ilmiselvästi nepsy-kirjolla elävä veljeni ei saanut mitään tukea, koska kukaan ei koskaan tunnistanut häntä nepsyksi. Vanhemmat vaan vaikeni hiljaiseksi ja koulussa kiusattiin sekä lasten että aikuisten toimesta. Opettajat tuntuivat suhtautuvan asiaan niin, että kiusaaminen on oma vika kun kerran on niin outo. Vanhemmat kieltäytyivät näkemästä, että lapsessa olisi mitään erikoista, koska sisäistetty häpeä kaikkea avun tarvitsemista kohtaan. Vähän sama kun mielenterveysongelmat, niitä ei tuohon aikaan vielä tunnistettu ja jos niitä oli, niin parempi vaan leikkiä, että ei ole, ettei nyt vaan kukaan ajattele meistä mitään.
Usein olen miettinyt, että tänä päivänä meillä olisi juossut sossu jos toinenkin veljeni takia, mutta silloin ei vaan ollut mitään tukitoimia olemassa, eikä tietoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ovat nykyään nepsyjä. Täysin keksittyjä juttuja. Pentu vaan pihalle niskavilloista kantaen.
Ruumiillinen kuritus takaisin.
No, kun heihin ei oikein tehoa rangaistukset. Ei edes ruumillinen kuritus.
No sitten jätetään huoneeseen ilman ruokaa ja juomaa päiväksi niin eiköhän nöyrry ja opi.
Luulet vain.
Voit ottaa lapselta vaikka kaiken pois ja jättää istumaan ilman vaatteita ja ruokaa betonilattialle, eikä hän nöyrry. Oppii kyllä vihaamaan sinua.Rangaistukset ja palkkiot eivät vaikuta näihin lapsiin. Heitä täytyy oikeasti kasvattaa. Ei taitaisi sinulta onnistua kun heti olet vain rangaistuksia jakamassa. Se ei ole kasvattamista. Se on laiskuutta.
Luulisi vaikuttavan kun ovat niin älykkäitä. Älykäs eläinkin ymmärtää syy-seuraussuhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
8
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä te vanhemmat haluatte, jotka ette ymmärrä miksi teidän nepsyt pitäisi saada kouluun? Haluatteko te, että heistä tulee ikuisia laitosasukkeja? Ei edes yritystä selvitä omillaan aikuisena?
Minä kyllä ymmärrän, että lapsen tulee käydä koulua ja parhaani teen, että se onnistuisi. Lapsi on fiksu ja taitava ja hänestä voi tulla isona vaikka mitä haasteista huolimatta.
Suurimpana toiveena ja haasteena on se, että lapsi selviäisi peruskoulusta läpi ilman suurempia mielenterveysongelmia ja itsetuhoisuutta.
Aikuisena on enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa ympäristöönsä niin, että jaksaa paremmin eikä kuormitu liiikaa. Nykykoulussa on käytännössä mahdotonta saada riittävää tukea ja helpotuksia opillisesti taitavalle aistiyliherkälle autistille. Hänen olisi parempi olla pienryhmässä, mutta niihin ei pääse ilman ongelmia oppimiskyvyssä tai käytöksessä.Yhteiskunnassamme on nykyään sellainen hauska malli, että syrjäytetään kognitiivisesti kyvykkäät nepsyt. He ovat niitä ihmisiä, jotka voisivat työelämässä tehdä paljon kaivattuja innovaatioita jos vaan olisivat työkykyisiä. Peruskoulu ja tukitoimien (tai edes rauhallisen oppimisympäristön) puute pitävät huolen heidän syrjäytymisestään.
Vielä muutama vuosikymmen sitten nämä lapset menestyivät koulussa rauhallisen oppimisympäristön ansiosta.
tämä on totta. Olen itse tuollainen kyvykäs nepsylapsi (tai entinen lapsi toki). suomessa kaikki ovet suljettiin lähinnä heti, kun kuultiin, että olen adhd. mikään koulu ei halunnut ottaa oppilaaksi. yliopistoon pääsin. sitten menin ulkomaille ja teki mieli itkeä, kun kehittyneemmissä maissa minua kehuttiin ja kerrotiin, että ihanaa, että saadaan taas yksi innovaatiokykyinen adhd joukkoon. Olin alussa ihan wtf!?, että suomessa olin oppinut olemaan neuropsykologisesti kehitysvammainen (Sellainen asenne edelleen jollain tutkijoilla suomessa on), nyt uudessa kotimaassani ajatellaan, että aivan mahtavaa
lapseni on myös adhd ja luokiteltiin jo joskus 10-vuotiaana erityislahjakkaaksi, siitä aukeni suurinpiirtein valmiiksi pedattu väylä yliopistoon.
Esim. Italiassa tehdään vähemmän adhd-diagnooseja kuin Suomessa (kulttuurierot vilkkauden sietämisessä?). Suomessa taas loppuvuonna syntyneet pojat saavat helpommin tämän diagnoosin (melkein vuoden ero kehittyneempiin).
Adhd ei ole vilkkauden häiriö, vaan keskittymiskyvyn häiriö. Jos vilkas lapsi kykenee toimimaan annetun ohjeen mukaan edes auttavasti, hänellä tuskin on adhd.
Adhd sen sijaan ei kykene keskittymään edes siihen, että kuuntelisi ohjeen loppuun. Adhd-lapsi ei keskity, ei oikein mihinkään. Saatika että toimisi sen mukaan edes jotenkuten, kun ei edes kuunnellut ohjetta.
Ero on ihan selvä, ei sitä tietenkään parissa minuutissa vieraista lapsista näe, mutta jonkun aikaa jos seuraa vaikka eskariryhmää, niin huomaa kuka on vain vilkas, kenellä taas on häikkää keskittymisessä.
Check. Mulla on adhd, olen kyllä pärjännyt työelämässä osittain ihan hyvinkin mutta esimerkiksi viimeksi otettiin kokouksessa jako neljään. Vaikka tajusin ja tiesin, että kohta tulee oma vuoro niin kun se tuli, en enää ollut kärryillä missä numerossa oltiin menossa. Vaikka aloitin kuuntelemisen heti alussa, olisinko ollut n. kymmenes ihminen jonka piti numero sanoa. Sama oli aina koulussa, kun piti lukea oma lause, vastaus tai mikä ikinä, niin koskaan en tiennyt missä mentiin. Mä en vain pysty kuunnella, en edes vaikka olen yli 40v ja päätän että nyt keskityn sen vaaditun puoli minuttiia. Niin ei.
Mielenterveystyössä ja ihmissuhdetyössä aika iso osa tiedosta on syntynyt kokemusperäisesti. Ennen vanhaan mielisairaat vietiin papin puheille ja opettajien työ perustuu ihan tieteellisten tutkimusten mukaan lähinnä intuitiolle ja kokemukselle eikä kasvatustieteelle.
Lisäksi ihmissuhde- ja auttamisaloilla on tietty ylipapisto eli psykologit ja (erikois)lääkärit, jotka ilmestyvät lehtien lööppeihin kertomaan korkeinta puhevaltaa käyttäen, että miten asioita pitää hoitaa.
Käytännön tilanteissa vastuussa on sitten kuitenkin ihminen, jolla ei ole hienoa titteliä ja asemaa ja kun hän ei pysty hirveitä tekemään, tätä tulkitaan helposti niin, että se johtuu ylipapiston koulutuksen puutteesta.
Tämä on yksi täysin mahdollinen ja mahdollisesti oikeakin selitys, mutta toinen mahdollisuus on se, että ihmiskunta ei ole vielä keksinyt ratkaisuja näihin, mutta yhteiskunna ylimmällä portailla olevien kuuluu voida säilyttää kasvonsa eikä heidän tarvitse sanoa, että he eivät osaa tai tiedä sen paremmin, vaan se hikoiluhetki siunaantuu rivityöntekijöille, jotka eivät tee "tieteellistä" ja "akateemista" työtä.
Sen sijaan, että puhuttaisiin siitä, miten epävarmaa, kaoottista ja mysteeristä elämä on ihmiselle, puhutaan resurssien puutteesta ja miten ylipapille ei saa aikaa yliopistosairaalaan eli uskotellaan, että ylipappitohtori kyllä ratkaisisi asian, jos vain yhteiskunta voisi järjestää pääsyn hänelle, mutta terveydenhuollon jonoja ei saada lyhennettyä. Tällä tavalla ylipappi saa palkkansa ja myöskin säilytettyä aseman sillä verukkeella, että hän kyllä parantaisi kaiken, jos vain kerkeäisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tätä nepsyä korostetaan liikaa ja joka tuutista tulee, kuinka vaikeita ihmisiä he ovat. Ovat kai kun tottuvat, ettei mikään kosketa heitä. Moni lapsi heiluttaa koulussakin nepsykorttia, "ei mun tarvitse tehdä, kun olen olen adhd". Ei näin, vaan sen adhd:n pitää tehdä enemmän kuin muut, että oppii saman.
Jos lapsi on adhd tai asperger, niin ihan samalla tavalla pitää käydä koulua ja osata käyttäytyä. Niska-perse-otteella ipana kouluun. Ei tarvitse liikaa ymmärtää.
Höpö höpö. Ei sitä korostetaan liikaa, kun kyseessä on todellinen, muuttumaton asia näiden ihmisten elämässä. En tiedä, mitä tarkoittaa liika ymmärtäminen, asiat joko ymmärretään tai sitten ei. Yleensä ei. Sinunkin kommentti kertoo ymmärtämättömyydestä, kuten monen muun. Miten sitä on liikaa, kun sitä tuskin on lainkaan? Ihmiset vaan sotkevat asioita toisiinsa. Paapominen ja ymmärtäminen ovat eri asioita. Huono lopputulos tulee siitä, kun ei ymmärretä mitään ja sitten puuhastellaan jotain. Aito ymmärrys perustuu realiteetteihin ja silloin asian huomioimisen keinotkin ovat adekvaatteja, eivät liikaa, liian vähän tai aivan asian vierestä.
Saa käyttää aivoja, kun niiden kerta pitäisi toimia silleen oikein ja hyvin.
Olen nepsylapsen äiti, ja minustakin sitä korostetaan välillä liikaa. Ja varsinkin sitä loputonta positiivisen kautta yrittämistä ja ennakoimista. Toki ne on tärkeitä, mutta joskus on tilanteita joissa se rääkyvä lapsi on vaan puettava väkisin ja otettava kantoon tai muiden kimppuun käyvää lasta pidettävä kiinni. Aina ei voi jäädä loputtomiin neuvottelemaan joka asiasta ja lopputuloksena se että lapsi hakkaa toista leikkijunalla tai lapsella ei ole talvella hanskoja kun ei se halunnut laittaa. Myös nepsyllä on oltava rajat ja säännöt. Oma lapsi toimii huonommin sellaisessa ympäristössä, jossa kaikesta joustetaan ja kaikki pyörii lapsen ympärillä. Ei sellaista vastuuta voi laittaa terveellekään lapselle, nepsystä puhumattakaan.
Ymmärtämisestä kyllä samaa mieltä. Itse olen sitä mieltä, että nepsyongelmia liikaa korostava ympäristö nimenomaan ei ymmärrä lasta, vaan kuvittelee että kaikki ratkeaa sillä että lapsi saa tehdä mitä huvittaa.
Eikö ole kuvakortit käytössä? Maanittelut ei auta.
Vierailija kirjoitti:
Mielenterveystyössä ja ihmissuhdetyössä aika iso osa tiedosta on syntynyt kokemusperäisesti. Ennen vanhaan mielisairaat vietiin papin puheille ja opettajien työ perustuu ihan tieteellisten tutkimusten mukaan lähinnä intuitiolle ja kokemukselle eikä kasvatustieteelle.
Lisäksi ihmissuhde- ja auttamisaloilla on tietty ylipapisto eli psykologit ja (erikois)lääkärit, jotka ilmestyvät lehtien lööppeihin kertomaan korkeinta puhevaltaa käyttäen, että miten asioita pitää hoitaa.
Käytännön tilanteissa vastuussa on sitten kuitenkin ihminen, jolla ei ole hienoa titteliä ja asemaa ja kun hän ei pysty hirveitä tekemään, tätä tulkitaan helposti niin, että se johtuu ylipapiston koulutuksen puutteesta.
Tämä on yksi täysin mahdollinen ja mahdollisesti oikeakin selitys, mutta toinen mahdollisuus on se, että ihmiskunta ei ole vielä keksinyt ratkaisuja näihin, mutta yhteiskunna ylimmällä portailla olevien kuuluu voida säilyttää kasvonsa eikä heidän tarvitse sanoa, että he eivät osaa tai tiedä sen paremmin, vaan se hikoiluhetki siunaantuu rivityöntekijöille, jotka eivät tee "tieteellistä" ja "akateemista" työtä.
Sen sijaan, että puhuttaisiin siitä, miten epävarmaa, kaoottista ja mysteeristä elämä on ihmiselle, puhutaan resurssien puutteesta ja miten ylipapille ei saa aikaa yliopistosairaalaan eli uskotellaan, että ylipappitohtori kyllä ratkaisisi asian, jos vain yhteiskunta voisi järjestää pääsyn hänelle, mutta terveydenhuollon jonoja ei saada lyhennettyä. Tällä tavalla ylipappi saa palkkansa ja myöskin säilytettyä aseman sillä verukkeella, että hän kyllä parantaisi kaiken, jos vain kerkeäisi.
En väitä etteikö sanomassasi olisi osittain myös perää, mutta osa ADHD-lapsista saa merkittävän avun lääkityksestä ja aspergerkirjon häiriöihin taas on olemassa sopeutumiskursseja ja valmennuksia. Niitä ei sosiaalitädin määräämä tiskaus- ja viikkausapu kerran viikossa paljon korvaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen perhetyöntekijä. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi meitä tilataan auttamaan näitä kouluun pääsemättömiä lapsia ja nuoria. Emme yleensä koskaan voi tehdä asialle mitään. Emme saa koskea, ottaa puhelinta pois emmekä pakottaa. Eikä varmaan kukaan haluaisikaan lapselta turpaan.
Jos tilanne on mennyt tähän, on siihen yleensä vaadittu pidempi aika. Vanhemmuus on ollut hukassa jo päiväkotiajoista asti. Eri asia tietenkin sellaiset, joilla vaikka autismi tai muu häiriö tai todella vaikea teini-ikä. Mutta näiden ADHD -diagnoosien taakse myös piiloudutaan. On kiva jäädä kotiin pelaamaan ja nukkumaan, jos lapselta kysytään. Sitten vedotaan ahdistukseen ja milloin mihinkin. Ja vanhemmat komppaa.
Paras lääke näihin kuitenkin olisi selkeä päivärytmi ja ulkoilma sekä sosiaaliset kontaktit.Se että lapsenne ei pääse kouluun, ei ole yhteiskunnan tai perhetyön vika.
Toivottavasti et ole minun työkaveri, koska teet myös minun työstäni vaikeampaa vahvistamalla alaan kohdistuvia ennakkoluuloja. Lisäksi et ole motivoitunut työhösi. Mietipä rakenteellisesti mikä meidän tehtävä on. Et näe kokonaisuutta, kyse ei ole vain kouluun lähtemättömyydestä. Mitä sinä voit tehdä, jotta tämä nuori löytäisi paikkansa yhteiskunnassa? Miten sinä voit lisätä osallisuutta ja tukea ihmisten toimintakykyä yhteiskunnassa? Jos et tiedä, miksi sinut on kutsuttu paikalle ja mikä on työsi tavoite, tehtävät ja päämäärä, kysy esimieheltä. Jokin suunnitelmahan siellä palvelujen ja sinun työtehtävän taustalla on. Ei ole hyötyä pallotella syyllisiä jos halutaan ratkaisuja. Sinun työ on olla osa ratkaisua.
Sanon nyt täällä, kun en kehtaa kahvipöydässä yhtä suoraan sanoa.
Tuohan on suurempi rakenteellinen ongelma, jos ei arvioida, mikä on tehtävien ydintavoite ja kuinka siihen päästään. Silloin on mahdotonta arvioida, vastaavatko työtavat ja tuotetut palvelut tähän tavoitteeseen? Kuinka niitä voi kehittää ja suunnata? Toki suunnittelu tapahtuu eri toimijoiden kesken, mutta kuka sitä tietoa työn arjesta ja reunaehdoista tuo suunnitteluun, elleivät he jotka ne käytännöt toteuttavat? Työ käy raskaaksi tekijälleen, jos työvälineet ovat tehottomia ja tavoitteet epäselviä. Vaikea saavuttaa työnimua ja onnistumisia. Tämä olisi tärkeää raskaassa työssä voimavarana.
Suomennos: sossut puuhaa, istuu tärkeinä palaverissa puhumassa toisten sossujen kanssa sossujen työstä, ja tärkeintä on, että sossuille tulee työnimua, onnistumisia ja voimavaroja. Mites se asiakas? Miten meni noin niinkuin omasta mielestä?
Kyllä sitä on tärkeää pohtia, mitä tehdään, miten ja miksi. Todella tärkeää oikeastaan. Asiakkaiden takia. Kokonaisuus on mutkikas resursseineen, lakeineen, kohtaamisineen, etiikan puolesta. Työkäytännöt. Asiakkaiden ääni on huomioitava suunniteltaessa palveluita ja resursseja. Näitä tuotava esille rakenteellisesti. Näitä on tarkasteltava ja kehitettävä. Muuten menee mutupuuhasteluksi. Sosiaalityö tehtävänä kattaa myös tutkimuksen, tiedonvälityksen, suunnittelun ja sitten lopulta toteutuksen yhteiskunnan laatimin reunaehdoin. Eri osa-alueiden on keskusteltava ja jaettava tietoa keskenään.
Tiedän itse kokemuksesta, kuinka mahdollisuus tehdä työnsä mahdollisimman hyvin lisää motivaatiota ja jaksamista. Kun tekee työnsä hyvin yhteistyössä asiakkaan kanssa, näkee myös työnsä vaikutuksen. Ja kun se tavoite - tukea asiakkaiden omien voimavarojen vahvistamista tai poistaa sen esteitä - toteutuu, tulee työstä hyvin kiitollista. Sekä kohtaamisten, että tulosten kautta. Täytyy huomioida hyvin monia prosesseja, jotta tämä mahdollistuu. Koska asiakkaiden tilanteet ovat yksilöllisiä, sisältyy työhön paljon tilanteittaista arviointia ja eri palasten yhteensovittelua. Ei riitä, että ilmestyy paikalle menee jonkun kaavan mukaan. Tästä syntyy asiakkaiden ohittamista helposti. On tärkeää säilyttää myös omat voimavarat ja joustavuus, ne ovat yksi työväline.
Miten minusta tuntuu, että monen lievästi kehitysvammaisenkin kanssa on helpompaa olla kuin nepsyn ellei kyse ole sellaisesta hiljaisesta, nörtähtävästä aspergerista.
Vierailija kirjoitti:
Perhetyöntekijä vastaa: -- Arvostelijat voisivat kertoa, miten itse käytännössä toimisivat, jos työn tavoitteena on koulunkäynnin tukeminen ja käymme herättelemässä lasta, joka ei lähde kouluun eikä edes reagoi herätykseen tai avaa meille aamulla ovea (jos vanhemmat lähteneet töihin). --
Usein on tehty kaikki, kokeiltu kaikki ja mikään ei vain auta. Koulunkäynti saattaa alkaa sujua vasta sijoituksessa, tai sitten nuori tajuaa itse myöhemmin oman parhaansa ja palaa opintojen pariin.
Mikä ihmeen väkipakko on pakottaa kaikki samaan muottiin että nepsyjen on pakko kulkea koulussa. Itse olisin säästynyt paljolta tuskalta 1980-2000 jos olisi vain sanottu: ok, sinä et kykene olla ihmisten mukana, etkä aina jaksa mitään muutakaan, se on ok. Mutta ei. Pakotettiin ja pakotettiin joka ikiseen paikkaan ja tilanteeseen, niin että nyt olen yliherkkä kaikelle pakottamiselle. Jättäkää nepsyt rauhaan, kasvavat sitten kun kasvavat. Se ei tätä suurta maailmaa haittaa että muutama on jäänyt hitaammalle kierrokselle kehittymisessä.
Alue: Aihe vapaa
Varmaan tuolloin vuosikymmeniä sitten oli ihan normaalia jättäytyä vaan kotitilalle hommiin, koska pientiloilla ei työ loppunut. Samoin suuret ikäluokat saattoivat päästä helposti tehdastyöhön yms. Tarkoitan lähinnä vähän tuoreempia aikoja tällä. Ei joskus 90-luvun alussa lapset voineet minnekään töihin mennä, ellei sitten eletty tuolla tavalla 60-lukulaisittain maalla.