Nepsylapsi, hankalat aamut ja tukitoimet. Kuuntelen tässä kun nuori perhetyöntekijä selittää sängyn alle ryömineelle pojalle että nyt kuule ...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ovat nykyään nepsyjä. Täysin keksittyjä juttuja. Pentu vaan pihalle niskavilloista kantaen.

Ruumiillinen kuritus takaisin.

No, kun heihin ei oikein tehoa rangaistukset. Ei edes ruumillinen kuritus.

Eikö? Tunti turpaan, niin johan oppii pahinkin perseilijä tapoja.

0/5

Ootte te ihmiset pihalla.

t. aikuinen autisti

Vierailija kirjoitti:

Perhetyöntekijä vastaa: 

Meillä onneksi on paljon muitakin asiakkaita kuin kouluun kykenemättömiä nuoria / lapsia. Joten koko työnkuva ei ole epämotivoituneiden lasten kouluun sysäämistä. Arvostelijat voisivat kertoa, miten itse käytännössä toimisivat, jos työn tavoitteena on koulunkäynnin tukeminen ja käymme herättelemässä lasta, joka ei lähde kouluun eikä edes reagoi herätykseen tai avaa meille aamulla ovea (jos vanhemmat lähteneet töihin) ? Toki järjestämme koululla palavereja joissa varmistamme, että koulu joustaa ja tekee tarvittavat tukitoimet mahdollisiksi. Yritämme selvittää, onko kiusaamista, ja keskustelemme konkreettisesti siitä, miksi kouluun on vaikea lähteä. Myös vanhempien kanssa keskustellaan asiasta ja vanhemmuudesta ylipäätään. 

Valitettavan usein nämä lapset lopulta sijoitetaan. Ei meillä ole taikasauvaa, jolla lapsi saadaan kouluun. Emmekä tosiaan saa koskea, emme ottaa puhelinta pois emmekä kantaa. Emme, vaikka vanhemmille se olisikin ok. Kannattaa myös miettiä, että tuki ei ole ikuista. Jos käymme herättelemässä lasta parin viikon ajan, pitäisi kuitenkin koko lukuvuosi selviytyä ilman mitään herättämispalvelua. Ratkaisuna aamulla kotiin tunkeminen ei siis ole mikään pysyvä homma. Muutos tulisi tehdä itse. 

Usein on tehty kaikki, kokeiltu kaikki ja mikään ei vain auta. Koulunkäynti saattaa alkaa sujua vasta sijoituksessa, tai sitten nuori tajuaa itse myöhemmin oman parhaansa ja palaa opintojen pariin. 

Autisminkirjoin lapselle lastensuojelun apu tai sijoitus ei auta lasta - se on väärä tukitoimi! Ei se ole lapselle tukitoimi, että perhetyöntekijät käyvät herättelemässä lasta! Käsittääkseni ainakin ylemmällä tasolla tähän on jo herätty ja lastensuojelussa mietitään uusia tapoja. Autisminkirjon lapset ovat yliedustettuina niin sijoituksissa, huostaanotoissa kuin muutenkin lastenusuojelun "tukitoimissa". Tästä on tehty tutkimuksiakin. 

Ymmärrättekö, että hajotatte ja traumatisoitte perheitä ja lapsia turhaan. Viette ja rikotte sen viimeisenkin turvasataman jos sijoitus johtuu siitä, että lapsi ei kykene käymään koulua ja taustalla on nepsyongelmia. Lastensuojelu "tuki" ei ole se, mitä se lapsi kaipaa vaan tuen tarpeet täytyisi kartoittaa koulussakin - miten saada se kouluympäristö sellaiseksi, että se lapsi jaksaisi sitä koulua käydä vai jääkö koti/sairaalakoulu vaihtoehdoksi?

Tämä siis koskee lapsia, joilla on neuropsykiatrisia haasteita /autisminkirjoa. Autisminkirjostahan tässä puhutaan eli autisminkirjon lapsesta, joka ei käy koulua eikä vain lapsista, jotka eivät käy koulua

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

asioin tässä viime viikolla erään virkahenkilön luona ja totesin aika lailla heti kohtaamisemme aikana, että tuo on asperger. Oli kyllä valinnut työnsä täsmälleen oikein: hän sai tehdä pikkutarkkaa työtä tarkasti rajatussa työjärjestyksessä ja hänestä tuli selville, että osaa koko oman alansa lakipykälät ulkoa etu- ja takaperin. Itselle tuli ihana rauhan tunne siinä hänen kanssaan asioidessa, adhd:na olen suomalaisten virkamiesten kanssa aina vähän "enjaksanäitä", mutta tuon kanssa kaikki oli helppoa.  Teki mieli kysyä vielä hältä, että oletkohan asperger, mutta ei toisen diagnooseja sovi kysellä. Toivottavasti pysyy työtehtävissään ikuisesti, yritän nimittäin jatkossakin aina päästä samalle virkailijalle.

Me voitaisiin saada ihan huippuyrityksiä, kun palkattaisiin innostuneita ja fiksuja nepsyjä heille sopiviin hommiin. Aspergerit hoitamaan rutiininomaista, pikkutarkkaa työtä ja adhd:t/add:t visioimaan ja viemään asioita eteenpäin. Jos annetaan mahdollisuus, nepsyt voivat olla paljon motivoituneempia ja sitoutuneempia työntekijöitä kuin normot. Suuri osa normityöntekijöistä vain suorittaa jotenkuten ja odottaa kotiin pääsyä. Työ on elannon hankkimista varten ja siinä se.

No joo, pakkohan tuosta on olla pääosin samaa mieltä. Toisaalta mikä tällä hetkellä estää tekemästä noin? Ei kai työantajalle tarvitse kertoa omaa sairaushistoriaa. Ongelma on ehkä se, näin kärjistäen sanottuna, että se Asperger juuttuu tekemään asioita liiankin huippuun asti viilaten, eikä näe metsää puilta ja jonkun muun tehtävä on sitten hoitaa se, ja ADHD kyllä visioi, mutta tarvitaan joku muu sitten suunnittelemaan pitkäjänteinen toteutus. Nykyisin työelämä on sellaista, että pitää itse pystyä hoitamaan koko paketti, ei siellä kukaan katsele takki auki viilettävää taivaanrannanmaalaria, kun paikkaan löytyy visiointikykyinen "järki-ihminenkin". En tarkoita tätä millään pahalla, omalla lapsellanikin on Aspergerin syndrooma. Hänen erityismielenkiinnonkohteensa ovat autot ja laittaa omia autojaan täydellisellä antaumuksella ja voisi ajatella, että hänhän voisi työkseen korjata vanhoja autoja, tekisi sen tosi hyvin. Mutta kuka maksaa siitä, että tekee nimenomaan tosi hyvin, käyttää paljon aikaa hommaan? Ehkä jotain yritystoimintaa voisi harkita asiakasryhmänä samanlaiset autointoilijat, jotka eivät kuitenkaan voi tai osaa omia autojaan laittaa. Mutta sulaa hulluutta ajatella, että olisi töissä jossain perusautokorjaamossa, jossa asiat tehdään sinne päin, ei häntä sinne haluta. Siis varmasti on työpaikkoja, joissa nepsyt pääsisivät loistamaan ja juuri heitä kannattaisi palkata, mutta ei niitä nyt ihan pilvin pimein ole. Joskus ihmisillä myös on ihmeellisiä mielikuvia, että melkeinpä kaikki nepsyt ovat jotain erityislahjakkuuksia, eivät ole. Tästä juttelin lapseni neurologin kanssa aikanaan ja kyllä hän sanoi, että aika moni on ihan kehitysvammaisen tasolla. Varmaan kiva tällaisen lapsen vanhemman kuunnella vouhotusta kuinka nepsyt ovat jotain superihmisiä. Tarkoitukseni ei ollut loukata ketään ja toivon, että jokaiselle jokin paikka maailmassa löytyy, mutta on ihan taviksissakin huipputyyppejä, jotka rakastavat työtään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perhetyöntekijä vastaa: -- Arvostelijat voisivat kertoa, miten itse käytännössä toimisivat, jos työn tavoitteena on koulunkäynnin tukeminen ja käymme herättelemässä lasta, joka ei lähde kouluun eikä edes reagoi herätykseen tai avaa meille aamulla ovea (jos vanhemmat lähteneet töihin). --

Usein on tehty kaikki, kokeiltu kaikki ja mikään ei vain auta. Koulunkäynti saattaa alkaa sujua vasta sijoituksessa, tai sitten nuori tajuaa itse myöhemmin oman parhaansa ja palaa opintojen pariin. 

Mikä ihmeen väkipakko on pakottaa kaikki samaan muottiin että nepsyjen on pakko kulkea koulussa. Itse olisin säästynyt paljolta tuskalta 1980-2000 jos olisi vain sanottu: ok, sinä et kykene olla ihmisten mukana, etkä aina jaksa mitään muutakaan, se on ok. Mutta ei. Pakotettiin ja pakotettiin joka ikiseen paikkaan ja tilanteeseen, niin että nyt olen yliherkkä kaikelle pakottamiselle. Jättäkää nepsyt rauhaan, kasvavat sitten kun kasvavat. Se ei tätä suurta maailmaa haittaa että muutama on jäänyt hitaammalle kierrokselle kehittymisessä.

Osin samaa mieltä ja osin eri mieltä. Lapseni on nepsy, mutta tästä voisin omakohtaisestikin kirjoittaa siltä osin, että olin todella arka, ujo ja herkkä lapsi. Kyllä, pakottaminen mukaan siihen sun tähän aiheutti vain ahdistusta ja tunteen, että olen outo, enkä selviä ja pärjää. Toisaalta itselleni yksi syy ongelmien syvenemiseen oli sekin, että aistin ihan selvästi sellaisen "ilkeän säälivän" asenteen, että tuo Paula on kyllä tosi hassu tyttö, tosi outo, mitähän siitäkin tulee, voi voi, toivottavasti nyt jotenkin pärjää elämässään, eihän siitä mihinkään ole, annetaan sen olla rauhassa. Se, mitä olisin kaivannut eniten olisi ollut tukeminen ja ehkä voisi sanoa kuntoutus, jotta olisin voinut paremmin olla muiden kanssa. Joskus ujouteen suhtaudutaan nykyisin sillä tavalla lempeästi, että no sitten lapsi voi olla yksin, ei mitään hätää. Yleensä se ujo lapsi haluaisi jollain tapaa mukaan, edes vähän sivusta seuraajaksi, mutta toisten ryhmään, mutta ei osaa ja uskalla. Eli pakottaminen ei tietysti ole hyvä, mutta auttaa ja neuvoa pitää, eikä jättää väin sivuun, kun samalla luodaan jo lapselle ajatus, että ei minusta ikinä ole mihinkään. On ihan tuhoon tuomittu ajatus, että nepsyt lähtökohtaisesti pudotetaan pois pelistä jo lapsina, eikä edes oletettaisi että kykenisivät koulunkäyntiin muiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tätä nepsyä korostetaan liikaa ja joka tuutista tulee, kuinka vaikeita ihmisiä he ovat. Ovat kai kun tottuvat, ettei mikään kosketa heitä. Moni lapsi heiluttaa koulussakin nepsykorttia, "ei mun tarvitse tehdä, kun olen olen adhd". Ei näin, vaan sen adhd:n pitää tehdä enemmän kuin muut, että oppii saman.

Jos lapsi on adhd tai asperger, niin ihan samalla tavalla pitää käydä koulua ja osata käyttäytyä. Niska-perse-otteella ipana kouluun. Ei tarvitse liikaa ymmärtää.

Höpö höpö. Ei sitä korostetaan liikaa, kun kyseessä on todellinen, muuttumaton asia näiden ihmisten elämässä. En tiedä, mitä tarkoittaa liika ymmärtäminen, asiat joko ymmärretään tai sitten ei. Yleensä ei. Sinunkin kommentti kertoo ymmärtämättömyydestä, kuten monen muun. Miten sitä on liikaa, kun sitä tuskin on lainkaan? Ihmiset vaan sotkevat asioita toisiinsa. Paapominen ja ymmärtäminen ovat eri asioita. Huono lopputulos tulee siitä, kun ei ymmärretä mitään ja sitten puuhastellaan jotain. Aito ymmärrys perustuu realiteetteihin ja silloin asian huomioimisen keinotkin ovat adekvaatteja, eivät liikaa, liian vähän tai aivan asian vierestä.

Saa käyttää aivoja, kun niiden kerta pitäisi toimia silleen oikein ja hyvin.

Olen nepsylapsen äiti, ja minustakin sitä korostetaan välillä liikaa. Ja varsinkin sitä loputonta positiivisen kautta yrittämistä ja ennakoimista. Toki ne on tärkeitä, mutta joskus on tilanteita joissa se rääkyvä lapsi on vaan puettava väkisin ja otettava kantoon tai muiden kimppuun käyvää lasta pidettävä kiinni. Aina ei voi jäädä loputtomiin neuvottelemaan joka asiasta ja lopputuloksena se että lapsi hakkaa toista leikkijunalla tai lapsella ei ole talvella hanskoja kun ei se halunnut laittaa. Myös nepsyllä on oltava rajat ja säännöt. Oma lapsi toimii huonommin sellaisessa ympäristössä, jossa kaikesta joustetaan ja kaikki pyörii lapsen ympärillä. Ei sellaista vastuuta voi laittaa terveellekään lapselle, nepsystä puhumattakaan.

Ymmärtämisestä kyllä samaa mieltä. Itse olen sitä mieltä, että nepsyongelmia liikaa korostava ympäristö nimenomaan ei ymmärrä lasta, vaan kuvittelee että kaikki ratkeaa sillä että lapsi saa tehdä mitä huvittaa.

Olen ollut töissä asumisyksikössä, kun asukkaat tiesivät, että seuraavana vuorossa olisi hoitaja, joka ymmärtää ja antaa päätösvastuuta liikaa, he saattoivat stressata seuraavaa päivää jo illalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaisissa tilanteissa se vanhempi tarvitsisi ensin koulutusta nepsylapsen kanssa toimimiseen ennen kuin turvaudutaan täysin ulkopuoliseen kasvattajaan. Yhteiskuntakin säästäisi siinä, kun jatkossa vanhempi hoitaisi oman lapsensa heräämiset ja kouluun lähtemiset. Tarvitaan proaktiivisuutta, ei ihmeiden odottamista.

Perheneuvolassa on näitä Ihmeelliset vuodet -kursseja, sinne vaan. Toki tässäkin aletaan taas valittamaan, että kun ovat päiväaikaan ja pitäisi olla töissä. 

Onko niitä mahdollista järjestää sellaiseen aikaan, että niihin on mahdollista osallistua? Vai onko syyllistäminen ainoa 'ratkaisu'?

Kunnalliset palvelut tapahtuvat yleensä aina virka-aikaan. 

Miksei näiden kurssien sisältöä voi muuttaa videomuotoiseksi niin, että ne voisi katsoa oman työpäivän jälkeen? Jos kurssiin kuuluu tehtäviä, vanhempi voisi tehdä ne itselleen sopivana aikana ja kunnan työntekijä voi sitten kommentoida niitä virka-aikaan.

Tai siirtää kurssi Teamsiin tai Google Meetsiin, tuoko läsnäolo jotain lisää oppimiseen?

Tietosuoja ja luottamuksellisuuden toteutuminen on hankala varmistaa etäyhteyksillä toimittaessa. Edellinen ehdotus vapaasta työskentelystä poistaisi vertaistapaamisten tuoman tuen, johon työskentelymuodon tutkittu vaikuttavuus osaltaan pohjaa.

Niin mikä se sun ratkaisu sitten on?

Eipä sitä luottamuksellisuutta mitenkään pysty 'varmistamaan' muutenkaan. Jos siellä on joku, joka samantien menee kertomaan kaikkien asiat kaikille, niin sille ei voi yhtään mitään eikä sitä voi ehkäistä läsnäolopakolla. Sama koskee sitä, jos ryhmän ohjaaja on jotenkin vääntynyt.

Vierailija kirjoitti:

Miten minusta tuntuu, että monen lievästi kehitysvammaisenkin kanssa on helpompaa olla kuin nepsyn ellei kyse ole sellaisesta hiljaisesta, nörtähtävästä aspergerista.

Olet ihan oikeasssa. Ammattilaisetkin ovat samaa mieltä kanssasi. Vaikeimpia ovat adhd-potilaat.

Kehitysvammaiset, myös keskivaikeasti ja vaikeasti kehitysvammaiset, ovat yleensä helpompia kuin nepsyt.

Ja samalla kesken vaikeiden aamutoimien roikut vauvassa?

Aloitukseni vähän tämän tyyppisestä aiheesta poistettiin saman tien, joten yritän täällä:

Olen teini-ikäisen nepsyn äiti. Lapseni tunteiden säätely on aivan olematonta, muutokset myrkkyä jnejne... Sai diagnoosin vasta äskettäin, enkä ole itse uskaltanut avautua siitä kenellekään ydinperheemme ulkopuoliselle. Vaikka järjellä ajateltuna se voisi olla hyvä asia, sukulaiset oppisivat ymmärtämään lapsemme käytöstä. Häntä pidetään vain temperamenttisena, ja tyttö osaa kyllä hyvin paljon myös maskata varsinkin koulussa sekä serkkujen ja isovanhempien edessä. Romahtaa sitten kotona tai vaikkapa kauppa- tai lomareissulla. Päälimmäisin tunteeni lastani kohtaan on häpeä, ja tiedän, että minun pitäisi käsitellä sitä terapiassa. Mutta ei ole aikaa, jaksamista ja rahaa. 

Se Kirjolla-ohjelma on hyvä, kaikkien pitäisi katsoa se. Mutta hehkutuksen ohella pitäisi tuoda esille meidän nepsylasten vanhempien (ja miksei sisarustenkin) arkea ja vaikeita tunteita. Ja ennen kaikkea sitä, että erityislapsen vanhemmat unohdetaan aina. Jo tämä palstan sensuuri kielii siitä, että näistä asioista ei saisi puhua. Erityisille ihmisille annetaan erityiset lapset, p:n marjat...

Voimia ap:lle ja kaikille meille nepsyjen vanhemmille. Tuskin kukaan meistä on halunnut tällaiselle matkalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

asioin tässä viime viikolla erään virkahenkilön luona ja totesin aika lailla heti kohtaamisemme aikana, että tuo on asperger. Oli kyllä valinnut työnsä täsmälleen oikein: hän sai tehdä pikkutarkkaa työtä tarkasti rajatussa työjärjestyksessä ja hänestä tuli selville, että osaa koko oman alansa lakipykälät ulkoa etu- ja takaperin. Itselle tuli ihana rauhan tunne siinä hänen kanssaan asioidessa, adhd:na olen suomalaisten virkamiesten kanssa aina vähän "enjaksanäitä", mutta tuon kanssa kaikki oli helppoa.  Teki mieli kysyä vielä hältä, että oletkohan asperger, mutta ei toisen diagnooseja sovi kysellä. Toivottavasti pysyy työtehtävissään ikuisesti, yritän nimittäin jatkossakin aina päästä samalle virkailijalle.

Me voitaisiin saada ihan huippuyrityksiä, kun palkattaisiin innostuneita ja fiksuja nepsyjä heille sopiviin hommiin. Aspergerit hoitamaan rutiininomaista, pikkutarkkaa työtä ja adhd:t/add:t visioimaan ja viemään asioita eteenpäin. Jos annetaan mahdollisuus, nepsyt voivat olla paljon motivoituneempia ja sitoutuneempia työntekijöitä kuin normot. Suuri osa normityöntekijöistä vain suorittaa jotenkuten ja odottaa kotiin pääsyä. Työ on elannon hankkimista varten ja siinä se.

No joo, pakkohan tuosta on olla pääosin samaa mieltä. Toisaalta mikä tällä hetkellä estää tekemästä noin? Ei kai työantajalle tarvitse kertoa omaa sairaushistoriaa. Ongelma on ehkä se, näin kärjistäen sanottuna, että se Asperger juuttuu tekemään asioita liiankin huippuun asti viilaten, eikä näe metsää puilta ja jonkun muun tehtävä on sitten hoitaa se, ja ADHD kyllä visioi, mutta tarvitaan joku muu sitten suunnittelemaan pitkäjänteinen toteutus. Nykyisin työelämä on sellaista, että pitää itse pystyä hoitamaan koko paketti, ei siellä kukaan katsele takki auki viilettävää taivaanrannanmaalaria, kun paikkaan löytyy visiointikykyinen "järki-ihminenkin". En tarkoita tätä millään pahalla, omalla lapsellanikin on Aspergerin syndrooma. Hänen erityismielenkiinnonkohteensa ovat autot ja laittaa omia autojaan täydellisellä antaumuksella ja voisi ajatella, että hänhän voisi työkseen korjata vanhoja autoja, tekisi sen tosi hyvin. Mutta kuka maksaa siitä, että tekee nimenomaan tosi hyvin, käyttää paljon aikaa hommaan? Ehkä jotain yritystoimintaa voisi harkita asiakasryhmänä samanlaiset autointoilijat, jotka eivät kuitenkaan voi tai osaa omia autojaan laittaa. Mutta sulaa hulluutta ajatella, että olisi töissä jossain perusautokorjaamossa, jossa asiat tehdään sinne päin, ei häntä sinne haluta. Siis varmasti on työpaikkoja, joissa nepsyt pääsisivät loistamaan ja juuri heitä kannattaisi palkata, mutta ei niitä nyt ihan pilvin pimein ole. Joskus ihmisillä myös on ihmeellisiä mielikuvia, että melkeinpä kaikki nepsyt ovat jotain erityislahjakkuuksia, eivät ole. Tästä juttelin lapseni neurologin kanssa aikanaan ja kyllä hän sanoi, että aika moni on ihan kehitysvammaisen tasolla. Varmaan kiva tällaisen lapsen vanhemman kuunnella vouhotusta kuinka nepsyt ovat jotain superihmisiä. Tarkoitukseni ei ollut loukata ketään ja toivon, että jokaiselle jokin paikka maailmassa löytyy, mutta on ihan taviksissakin huipputyyppejä, jotka rakastavat työtään.

On se rankkaa juu tehdä sinne päin kun tahtoo tehdä hyvin, mutta tiedätkö mitä?

Löytyi pokkaa laittaa hanttiin kun mua vaadittiin tekemään täysin turhaa hommaa muiden kanssa ja mulla oli siihen myös hyvä syy.

Pomo tuli puhuttelemaan ja minä puhuttelin takaisin. Säästin häneltä (yritykseltä) siinä tuhansia euroja ja se kelpasi hänellekin.

Ei se minun vastuuta työstäni poista jos pomo on eri mieltä.

Kaveri sai potkut tehdessään samoin, mutta en minäkään halua tehdä sutta ja sekundaa jollekin vain siksi että pomo käskee ja siitä saa rahaa. Me nepsytkin kasvamme aikuisiksi. Älä sinä liikaa huolehdi. Pahempienkin oireiden kanssa voi saada mahdollisuyden elää ihan hyvää elämää.

Ei ole mitään nepsyjä eikä adhd-syndroomia, vaan pelkkiä kuritta kasvatettuja lapsia. Diagnoosit yleistyivät sitä mukaa kuin ihmiset eivät enää osanneet kasvattaa jälkikasvuaan. Meidän ajallemme on tyypillistä se, ettei haluta ottaa vastuuta.

Kumman kanssa sitten todellisuudessa on pahempaa elää? Monioireisen nepsyn vai down syndroomaisen lapsen kanssa? Jostain syystä kehitysvammaiseltakin pystyy vaatimaan jonkinlaista käytöstä, kun sitten nämä nepsyjen vanhemmat eivät diagnoosin jälkeen vaadi mitään. Toki on niitäkin vanhempia, jotka edes yrittävät.

Vierailija kirjoitti:

Ei varmaan kannattaisi alkaa ylimieliseksi? Missä muussa maailman maassa saisit ilmaista palvelua, missä avuttomien vanhempien lapsia tullaan herättämään monena aamuna viikossa jopa kahden työntekijän voimin?

Eivätkä ne saa sen enempää lähtemään kuin itsekään. Oma lapsi ei ole pariin vuoteen mennyt kouluun mut ei siinä sossut tai mikään auta. Jos ri mene niin ei mene.

Koeta karjaista KOVAA.

Paljonko näihin menee yhteiskunnan rahaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perhetyöntekijä vastaa: 

Meillä onneksi on paljon muitakin asiakkaita kuin kouluun kykenemättömiä nuoria / lapsia. Joten koko työnkuva ei ole epämotivoituneiden lasten kouluun sysäämistä. Arvostelijat voisivat kertoa, miten itse käytännössä toimisivat, jos työn tavoitteena on koulunkäynnin tukeminen ja käymme herättelemässä lasta, joka ei lähde kouluun eikä edes reagoi herätykseen tai avaa meille aamulla ovea (jos vanhemmat lähteneet töihin) ? Toki järjestämme koululla palavereja joissa varmistamme, että koulu joustaa ja tekee tarvittavat tukitoimet mahdollisiksi. Yritämme selvittää, onko kiusaamista, ja keskustelemme konkreettisesti siitä, miksi kouluun on vaikea lähteä. Myös vanhempien kanssa keskustellaan asiasta ja vanhemmuudesta ylipäätään. 

Valitettavan usein nämä lapset lopulta sijoitetaan. Ei meillä ole taikasauvaa, jolla lapsi saadaan kouluun. Emmekä tosiaan saa koskea, emme ottaa puhelinta pois emmekä kantaa. Emme, vaikka vanhemmille se olisikin ok. Kannattaa myös miettiä, että tuki ei ole ikuista. Jos käymme herättelemässä lasta parin viikon ajan, pitäisi kuitenkin koko lukuvuosi selviytyä ilman mitään herättämispalvelua. Ratkaisuna aamulla kotiin tunkeminen ei siis ole mikään pysyvä homma. Muutos tulisi tehdä itse. 

Usein on tehty kaikki, kokeiltu kaikki ja mikään ei vain auta. Koulunkäynti saattaa alkaa sujua vasta sijoituksessa, tai sitten nuori tajuaa itse myöhemmin oman parhaansa ja palaa opintojen pariin. 

Autisminkirjoin lapselle lastensuojelun apu tai sijoitus ei auta lasta - se on väärä tukitoimi! Ei se ole lapselle tukitoimi, että perhetyöntekijät käyvät herättelemässä lasta! Käsittääkseni ainakin ylemmällä tasolla tähän on jo herätty ja lastensuojelussa mietitään uusia tapoja. Autisminkirjon lapset ovat yliedustettuina niin sijoituksissa, huostaanotoissa kuin muutenkin lastenusuojelun "tukitoimissa". Tästä on tehty tutkimuksiakin. 

Ymmärrättekö, että hajotatte ja traumatisoitte perheitä ja lapsia turhaan. Viette ja rikotte sen viimeisenkin turvasataman jos sijoitus johtuu siitä, että lapsi ei kykene käymään koulua ja taustalla on nepsyongelmia. Lastensuojelu "tuki" ei ole se, mitä se lapsi kaipaa vaan tuen tarpeet täytyisi kartoittaa koulussakin - miten saada se kouluympäristö sellaiseksi, että se lapsi jaksaisi sitä koulua käydä vai jääkö koti/sairaalakoulu vaihtoehdoksi?

Tämä siis koskee lapsia, joilla on neuropsykiatrisia haasteita /autisminkirjoa. Autisminkirjostahan tässä puhutaan eli autisminkirjon lapsesta, joka ei käy koulua eikä vain lapsista, jotka eivät käy koulua

Sijoitukseen päädytään, kun lapsen asiat eivät muuten hoidu. Koulussa ei käydä eikä arki kotona toimi. Nepsyille ei ole olemassa lääketieteellistä parannuskeinoa eikä mitään taikatemppua, jolla asiat selvitettäisiin. Jos siellä koulussa ei käydä, kotona ei toteudu aikuisjohtoinen arki, jossa lapsi syö terveellisesti, nukkuu riittävästi öisin, ulkoilee ja hoitaa hygieniansa, ei ole väkivaltaa, niin sitten ei voi asua kotona. Useasti vaikeahoitoisten nepsyjen vanhemmat ovat itse niin uupuneita, että haluavat lapsensa sijoitukseen. Toisinaan vastentahtoisiin sijoituksiin joudutaan, kun vanhempi ei ymmärrä lapsensa tilannetta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei varmaan kannattaisi alkaa ylimieliseksi? Missä muussa maailman maassa saisit ilmaista palvelua, missä avuttomien vanhempien lapsia tullaan herättämään monena aamuna viikossa jopa kahden työntekijän voimin?

Eivätkä ne saa sen enempää lähtemään kuin itsekään. Oma lapsi ei ole pariin vuoteen mennyt kouluun mut ei siinä sossut tai mikään auta. Jos ri mene niin ei mene.

Annat oman lapsesi syrjäytyä totaalisesti. Luuletko olevasi hyväkin vanhempi?

Hoidin äsken tuossa 10-vuotiaan nepsylapseni kanssa aamutoimia. 

Jatkuvasti sellaisia pieniä juttuja, joita hän unohtaa/ei tajua. Esim. etsi tiettyä vaatekappaletta, annoin ohjeen sen löytämiseen ("alushousulaatikon takana"). Hän otti käteen oikean laatikon...ja alkoi penkomaan sitä. Keskeytin touhun, ja muistutin: "laatikon takana, rakas". Istui hetken lattialla, näin että päässä raksutti. Katse epäröi laatikon ja vaatekaapin välillä; lopulta näytin kädestä pitäen, mistä vaatekappale löytyy. 

Vastaavia "tietokatkoksia" on jatkuvasti, häntä pitää muistuttaa päivittäin rutiineista, jotka muut ikäisensä hoitavat jo itsenäisesti. Tänään meinasi unohtua vessassa käyminen ennen kouluunlähtöä, hän ei tunne hätää kunnes melkein jo pissaa housuunsa. Näin käykin säännöllisesti. Iso osa ikäistensä taidoista puuttuu, koska hänellä ei ole mitään sisäistä tarvetta oppia ja osata esim. hiusten laitto ponnarille tai luistinten sitominen. Ollaan harjoiteltu ja toistettu, voi kyllä, mutta eivät nämä jutut päässä pysy- sitten taas jokin itselle mieluinen asia opitaan käytännössä heti, ja se myös muistetaan puheissa myöhemminkin. 

Nepsyni ei ole vajaaälyinen (joskaan ei mikään nerokaan), hän on tavallisella luokalla ilman minkäänlaisia tukitoimia. 90% selviytyy läksyistään itse. Luokan hälinä väsyttää ja kuormittaa häntä, hän on lähes joka toinen viikko sairaana loppuviikosta (pikkuflunssa tms.). Minua taas väsyttää ja kuormittaa tämä jatkuva sairastelu, sen vuoksi poissaoloja kertyy sekä töistä että koulusta. Ja vaikka ymmärrän, ettei hän asialle voi mitään, en voi tunteilleni mitään. Nepsylapsen vanhemmuus on raskasta ihan omalla tavallaan.