Nepsylapsi, hankalat aamut ja tukitoimet. Kuuntelen tässä kun nuori perhetyöntekijä selittää sängyn alle ryömineelle pojalle että nyt kuule ...

Minusta tätä nepsyä korostetaan liikaa ja joka tuutista tulee, kuinka vaikeita ihmisiä he ovat. Ovat kai kun tottuvat, ettei mikään kosketa heitä. Moni lapsi heiluttaa koulussakin nepsykorttia, "ei mun tarvitse tehdä, kun olen olen adhd". Ei näin, vaan sen adhd:n pitää tehdä enemmän kuin muut, että oppii saman.

Jos lapsi on adhd tai asperger, niin ihan samalla tavalla pitää käydä koulua ja osata käyttäytyä. Niska-perse-otteella ipana kouluun. Ei tarvitse liikaa ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Trolli, autistinen ja ADHD eivät osu yhteen lapseen, ovat täysin vastakkaisia diagnooseja. Jokin perustavanlaatuinen virhe tullut erikoislääkärillä, kun tämmöisen diagnoosin saaneet aikaiseksi. Toisekseen miksi perhetyöntekijä tulee kotiin houkuttelemaan lasta kouluun? Tuontyyppiset erityislapset käyvät Valterissa, eikä peruskoulussa ja asuvat myös ko. yksikössä arkipäivät, jos on pidempi kotimatka.

Kyllä se virhe nyt tapahtui ihan sinun päässäsi.

Adhd on jossain vaiheessa ajateltu olevan jopa osa autismin kirjoa, niin paljon niissä on samaa. Adhd on (elämänlaatua häiritsevä) keskittymisen vaikeus, ja sehän voi olla kellä tahansa; autistilla, kehitysvammaisella tai muutoin "tavallisella" ihmisellä.

Prosentteja yleisyydestä miten usein ovat samalla ihmisellä, voit lukea vaikka Käypähoito-sivuilta

https://www.kaypahoito.fi/nix00918'

Valteriinkaan niin vain päästä. Läheskään kaikki vammaiset lapset eivät pääse sinne, ei vaikka olisi täysin näkyvä selkeä fyysinen vamma. 

Adhd eri muotoineen ei ole vain keskittymisen vaikeus, vaikka niin yleisesti ajatellaan. Se vaikuttaa motivaation ja tarkkaavuuden säätelyn kautta toiminnanohjaukseen, tämä yhteistä autismin kanssa. Parhaiten mekaniikkaa kokonaisuutena kuvaisi vaikeus säädellä tarkkaavaisuutta tahdonalaisesti. Keskittyminenhän on tarkkaavaisuuden lopputulema, mihin suuntaat huomion ja minkä aikaa. Se ei toimi aina tarkoituksenmukaisesti, vaan seurailee moninaisia ärsykkeitä, usein käsillä olevan tehtävän kustannuksella. Ärsykkeet voivat tulla ulkoa tai olla sisäistä ajatuksenjuoksua tai tunteita.

Sitä ihmettelen, kun 50-60-luvulla oli 40 oppilaan ryhmiä, ja oppilaat osasivat käyttäytyä. Eiköhän noita erilaisia lapsia ollut silloinkin.

Vierailija kirjoitti:

asioin tässä viime viikolla erään virkahenkilön luona ja totesin aika lailla heti kohtaamisemme aikana, että tuo on asperger. Oli kyllä valinnut työnsä täsmälleen oikein: hän sai tehdä pikkutarkkaa työtä tarkasti rajatussa työjärjestyksessä ja hänestä tuli selville, että osaa koko oman alansa lakipykälät ulkoa etu- ja takaperin. Itselle tuli ihana rauhan tunne siinä hänen kanssaan asioidessa, adhd:na olen suomalaisten virkamiesten kanssa aina vähän "enjaksanäitä", mutta tuon kanssa kaikki oli helppoa.  Teki mieli kysyä vielä hältä, että oletkohan asperger, mutta ei toisen diagnooseja sovi kysellä. Toivottavasti pysyy työtehtävissään ikuisesti, yritän nimittäin jatkossakin aina päästä samalle virkailijalle.

Me voitaisiin saada ihan huippuyrityksiä, kun palkattaisiin innostuneita ja fiksuja nepsyjä heille sopiviin hommiin. Aspergerit hoitamaan rutiininomaista, pikkutarkkaa työtä ja adhd:t/add:t visioimaan ja viemään asioita eteenpäin. Jos annetaan mahdollisuus, nepsyt voivat olla paljon motivoituneempia ja sitoutuneempia työntekijöitä kuin normot. Suuri osa normityöntekijöistä vain suorittaa jotenkuten ja odottaa kotiin pääsyä. Työ on elannon hankkimista varten ja siinä se.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

asioin tässä viime viikolla erään virkahenkilön luona ja totesin aika lailla heti kohtaamisemme aikana, että tuo on asperger. Oli kyllä valinnut työnsä täsmälleen oikein: hän sai tehdä pikkutarkkaa työtä tarkasti rajatussa työjärjestyksessä ja hänestä tuli selville, että osaa koko oman alansa lakipykälät ulkoa etu- ja takaperin. Itselle tuli ihana rauhan tunne siinä hänen kanssaan asioidessa, adhd:na olen suomalaisten virkamiesten kanssa aina vähän "enjaksanäitä", mutta tuon kanssa kaikki oli helppoa.  Teki mieli kysyä vielä hältä, että oletkohan asperger, mutta ei toisen diagnooseja sovi kysellä. Toivottavasti pysyy työtehtävissään ikuisesti, yritän nimittäin jatkossakin aina päästä samalle virkailijalle.

Me voitaisiin saada ihan huippuyrityksiä, kun palkattaisiin innostuneita ja fiksuja nepsyjä heille sopiviin hommiin. Aspergerit hoitamaan rutiininomaista, pikkutarkkaa työtä ja adhd:t/add:t visioimaan ja viemään asioita eteenpäin. Jos annetaan mahdollisuus, nepsyt voivat olla paljon motivoituneempia ja sitoutuneempia työntekijöitä kuin normot. Suuri osa normityöntekijöistä vain suorittaa jotenkuten ja odottaa kotiin pääsyä. Työ on elannon hankkimista varten ja siinä se.

Nepsyt ovat ihan tavallisia ihmisiä. Voi jestas taas. Jos joku on laiska, eikä mene kouluun, niin turha minkään diagnoosin taakse on piilottautua.

Itse olen perhetyöntekijä. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi meitä tilataan auttamaan näitä kouluun pääsemättömiä lapsia ja nuoria. Emme yleensä koskaan voi tehdä asialle mitään. Emme saa koskea, ottaa puhelinta pois emmekä pakottaa. Eikä varmaan kukaan haluaisikaan lapselta turpaan.

Jos tilanne on mennyt tähän, on siihen yleensä vaadittu pidempi aika. Vanhemmuus on ollut hukassa jo päiväkotiajoista asti. Eri asia tietenkin sellaiset, joilla vaikka autismi tai muu häiriö tai todella vaikea teini-ikä. Mutta näiden ADHD -diagnoosien taakse myös piiloudutaan. On kiva jäädä kotiin pelaamaan ja nukkumaan, jos lapselta kysytään. Sitten vedotaan ahdistukseen ja milloin mihinkin. Ja vanhemmat komppaa.

Paras lääke näihin kuitenkin olisi selkeä päivärytmi ja ulkoilma sekä sosiaaliset kontaktit.

Se että lapsenne ei pääse kouluun, ei ole yhteiskunnan tai perhetyön vika.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tätä nepsyä korostetaan liikaa ja joka tuutista tulee, kuinka vaikeita ihmisiä he ovat. Ovat kai kun tottuvat, ettei mikään kosketa heitä. Moni lapsi heiluttaa koulussakin nepsykorttia, "ei mun tarvitse tehdä, kun olen olen adhd". Ei näin, vaan sen adhd:n pitää tehdä enemmän kuin muut, että oppii saman.

Jos lapsi on adhd tai asperger, niin ihan samalla tavalla pitää käydä koulua ja osata käyttäytyä. Niska-perse-otteella ipana kouluun. Ei tarvitse liikaa ymmärtää.

Höpö höpö. Ei sitä korostetaan liikaa, kun kyseessä on todellinen, muuttumaton asia näiden ihmisten elämässä. En tiedä, mitä tarkoittaa liika ymmärtäminen, asiat joko ymmärretään tai sitten ei. Yleensä ei. Sinunkin kommentti kertoo ymmärtämättömyydestä, kuten monen muun. Miten sitä on liikaa, kun sitä tuskin on lainkaan? Ihmiset vaan sotkevat asioita toisiinsa. Paapominen ja ymmärtäminen ovat eri asioita. Huono lopputulos tulee siitä, kun ei ymmärretä mitään ja sitten puuhastellaan jotain. Aito ymmärrys perustuu realiteetteihin ja silloin asian huomioimisen keinotkin ovat adekvaatteja, eivät liikaa, liian vähän tai aivan asian vierestä.

Saa käyttää aivoja, kun niiden kerta pitäisi toimia silleen oikein ja hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

8

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä te vanhemmat haluatte, jotka ette ymmärrä miksi teidän nepsyt pitäisi saada kouluun? Haluatteko te, että heistä tulee ikuisia laitosasukkeja? Ei edes yritystä selvitä omillaan aikuisena?

Minä kyllä ymmärrän, että lapsen tulee käydä koulua ja parhaani teen, että se onnistuisi. Lapsi on fiksu ja taitava ja hänestä voi tulla isona vaikka mitä haasteista huolimatta.

Suurimpana toiveena ja haasteena on se, että lapsi selviäisi peruskoulusta läpi ilman suurempia mielenterveysongelmia ja itsetuhoisuutta.

Aikuisena on enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa ympäristöönsä niin, että jaksaa paremmin eikä kuormitu liiikaa. Nykykoulussa on käytännössä mahdotonta saada riittävää tukea ja helpotuksia opillisesti taitavalle aistiyliherkälle autistille. Hänen olisi parempi olla pienryhmässä, mutta niihin ei pääse ilman ongelmia oppimiskyvyssä tai käytöksessä.

Yhteiskunnassamme on nykyään sellainen hauska malli, että syrjäytetään kognitiivisesti kyvykkäät nepsyt. He ovat niitä ihmisiä, jotka voisivat työelämässä tehdä paljon kaivattuja innovaatioita jos vaan olisivat työkykyisiä. Peruskoulu ja tukitoimien (tai edes rauhallisen oppimisympäristön) puute pitävät huolen heidän syrjäytymisestään.

Vielä muutama vuosikymmen sitten nämä lapset menestyivät koulussa rauhallisen oppimisympäristön ansiosta.

tämä on totta. Olen itse tuollainen kyvykäs nepsylapsi (tai entinen lapsi toki). suomessa kaikki ovet suljettiin lähinnä heti, kun kuultiin, että olen adhd. mikään koulu ei halunnut ottaa oppilaaksi. yliopistoon pääsin. sitten menin ulkomaille ja teki mieli itkeä, kun kehittyneemmissä maissa minua kehuttiin ja kerrotiin, että ihanaa, että saadaan taas yksi innovaatiokykyinen adhd joukkoon. Olin alussa ihan wtf!?, että suomessa olin oppinut olemaan neuropsykologisesti kehitysvammainen (Sellainen asenne edelleen jollain tutkijoilla suomessa on), nyt uudessa kotimaassani ajatellaan, että aivan mahtavaa

lapseni on myös adhd ja luokiteltiin jo joskus 10-vuotiaana erityislahjakkaaksi, siitä aukeni suurinpiirtein valmiiksi pedattu väylä yliopistoon.

 

Esim. Italiassa tehdään vähemmän adhd-diagnooseja kuin Suomessa (kulttuurierot vilkkauden sietämisessä?). Suomessa taas loppuvuonna syntyneet pojat saavat helpommin tämän diagnoosin (melkein vuoden ero kehittyneempiin).

Adhd ei ole vilkkauden häiriö, vaan keskittymiskyvyn häiriö. Jos vilkas lapsi kykenee toimimaan annetun ohjeen mukaan edes auttavasti, hänellä tuskin on adhd. 

Adhd sen sijaan ei kykene keskittymään edes siihen, että kuuntelisi ohjeen loppuun. Adhd-lapsi ei keskity, ei oikein mihinkään. Saatika että toimisi sen mukaan edes jotenkuten, kun ei edes kuunnellut ohjetta.

Ero on ihan selvä, ei sitä tietenkään parissa minuutissa vieraista lapsista näe, mutta jonkun aikaa jos seuraa vaikka eskariryhmää, niin huomaa kuka on vain vilkas, kenellä taas on häikkää keskittymisessä.  

Myös ylivilkkaus ja impulsiivisuus kuuluu piirteisiin. Add:ssä ei välttämättä ylivilkkautta.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tätä nepsyä korostetaan liikaa ja joka tuutista tulee, kuinka vaikeita ihmisiä he ovat. Ovat kai kun tottuvat, ettei mikään kosketa heitä. Moni lapsi heiluttaa koulussakin nepsykorttia, "ei mun tarvitse tehdä, kun olen olen adhd". Ei näin, vaan sen adhd:n pitää tehdä enemmän kuin muut, että oppii saman.

Jos lapsi on adhd tai asperger, niin ihan samalla tavalla pitää käydä koulua ja osata käyttäytyä. Niska-perse-otteella ipana kouluun. Ei tarvitse liikaa ymmärtää.

Adhd-oppilas ei ole yhtä kuin tyhmä. Itselläni on adhd ja olen aina ollut luokkani priimus. Koulu oli tylsää, koska se oli liian helppoa eikä tarjonnut mitään haastetta tai virikkeitä.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen perhetyöntekijä. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi meitä tilataan auttamaan näitä kouluun pääsemättömiä lapsia ja nuoria. Emme yleensä koskaan voi tehdä asialle mitään. Emme saa koskea, ottaa puhelinta pois emmekä pakottaa. Eikä varmaan kukaan haluaisikaan lapselta turpaan.

Jos tilanne on mennyt tähän, on siihen yleensä vaadittu pidempi aika. Vanhemmuus on ollut hukassa jo päiväkotiajoista asti. Eri asia tietenkin sellaiset, joilla vaikka autismi tai muu häiriö tai todella vaikea teini-ikä. Mutta näiden ADHD -diagnoosien taakse myös piiloudutaan. On kiva jäädä kotiin pelaamaan ja nukkumaan, jos lapselta kysytään. Sitten vedotaan ahdistukseen ja milloin mihinkin. Ja vanhemmat komppaa.

Paras lääke näihin kuitenkin olisi selkeä päivärytmi ja ulkoilma sekä sosiaaliset kontaktit.

Se että lapsenne ei pääse kouluun, ei ole yhteiskunnan tai perhetyön vika.

Toivottavasti et ole minun työkaveri, koska teet myös minun työstäni vaikeampaa vahvistamalla alaan kohdistuvia ennakkoluuloja. Lisäksi et ole motivoitunut työhösi. Mietipä rakenteellisesti mikä meidän tehtävä on. Et näe kokonaisuutta, kyse ei ole vain kouluun lähtemättömyydestä. Mitä sinä voit tehdä, jotta tämä nuori löytäisi paikkansa yhteiskunnassa? Miten sinä voit lisätä osallisuutta ja tukea ihmisten toimintakykyä yhteiskunnassa? Jos et tiedä, miksi sinut on kutsuttu paikalle ja mikä on työsi tavoite, tehtävät ja päämäärä, kysy esimieheltä. Jokin suunnitelmahan siellä palvelujen ja sinun työtehtävän taustalla on. Ei ole hyötyä pallotella syyllisiä jos halutaan ratkaisuja. Sinun työ on olla osa ratkaisua.

Sanon nyt täällä, kun en kehtaa kahvipöydässä yhtä suoraan sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen perhetyöntekijä. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi meitä tilataan auttamaan näitä kouluun pääsemättömiä lapsia ja nuoria. Emme yleensä koskaan voi tehdä asialle mitään. Emme saa koskea, ottaa puhelinta pois emmekä pakottaa. Eikä varmaan kukaan haluaisikaan lapselta turpaan.

Jos tilanne on mennyt tähän, on siihen yleensä vaadittu pidempi aika. Vanhemmuus on ollut hukassa jo päiväkotiajoista asti. Eri asia tietenkin sellaiset, joilla vaikka autismi tai muu häiriö tai todella vaikea teini-ikä. Mutta näiden ADHD -diagnoosien taakse myös piiloudutaan. On kiva jäädä kotiin pelaamaan ja nukkumaan, jos lapselta kysytään. Sitten vedotaan ahdistukseen ja milloin mihinkin. Ja vanhemmat komppaa.

Paras lääke näihin kuitenkin olisi selkeä päivärytmi ja ulkoilma sekä sosiaaliset kontaktit.

Se että lapsenne ei pääse kouluun, ei ole yhteiskunnan tai perhetyön vika.

Siis vaikka vanhempi antaisi luvan koskea lapseensa ja ottaa puhelimen pois, niin ette saa niin tehdä vaan joudutte menemään positiivisen kasvatuksen mukaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen perhetyöntekijä. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi meitä tilataan auttamaan näitä kouluun pääsemättömiä lapsia ja nuoria. Emme yleensä koskaan voi tehdä asialle mitään. Emme saa koskea, ottaa puhelinta pois emmekä pakottaa. Eikä varmaan kukaan haluaisikaan lapselta turpaan.

Jos tilanne on mennyt tähän, on siihen yleensä vaadittu pidempi aika. Vanhemmuus on ollut hukassa jo päiväkotiajoista asti. Eri asia tietenkin sellaiset, joilla vaikka autismi tai muu häiriö tai todella vaikea teini-ikä. Mutta näiden ADHD -diagnoosien taakse myös piiloudutaan. On kiva jäädä kotiin pelaamaan ja nukkumaan, jos lapselta kysytään. Sitten vedotaan ahdistukseen ja milloin mihinkin. Ja vanhemmat komppaa.

Paras lääke näihin kuitenkin olisi selkeä päivärytmi ja ulkoilma sekä sosiaaliset kontaktit.

Se että lapsenne ei pääse kouluun, ei ole yhteiskunnan tai perhetyön vika.

Siis vaikka vanhempi antaisi luvan koskea lapseensa ja ottaa puhelimen pois, niin ette saa niin tehdä vaan joudutte menemään positiivisen kasvatuksen mukaan?

Olen eri, mutta miksei se vanhempi ota itse puhelinta pois tai raahaa lasta kouluun? Ei kai se nyt muiden tehtävä ole, vaan hänen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen perhetyöntekijä. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi meitä tilataan auttamaan näitä kouluun pääsemättömiä lapsia ja nuoria. Emme yleensä koskaan voi tehdä asialle mitään. Emme saa koskea, ottaa puhelinta pois emmekä pakottaa. Eikä varmaan kukaan haluaisikaan lapselta turpaan.

Jos tilanne on mennyt tähän, on siihen yleensä vaadittu pidempi aika. Vanhemmuus on ollut hukassa jo päiväkotiajoista asti. Eri asia tietenkin sellaiset, joilla vaikka autismi tai muu häiriö tai todella vaikea teini-ikä. Mutta näiden ADHD -diagnoosien taakse myös piiloudutaan. On kiva jäädä kotiin pelaamaan ja nukkumaan, jos lapselta kysytään. Sitten vedotaan ahdistukseen ja milloin mihinkin. Ja vanhemmat komppaa.

Paras lääke näihin kuitenkin olisi selkeä päivärytmi ja ulkoilma sekä sosiaaliset kontaktit.

Se että lapsenne ei pääse kouluun, ei ole yhteiskunnan tai perhetyön vika.

Toivottavasti et ole minun työkaveri, koska teet myös minun työstäni vaikeampaa vahvistamalla alaan kohdistuvia ennakkoluuloja. Lisäksi et ole motivoitunut työhösi. Mietipä rakenteellisesti mikä meidän tehtävä on. Et näe kokonaisuutta, kyse ei ole vain kouluun lähtemättömyydestä. Mitä sinä voit tehdä, jotta tämä nuori löytäisi paikkansa yhteiskunnassa? Miten sinä voit lisätä osallisuutta ja tukea ihmisten toimintakykyä yhteiskunnassa? Jos et tiedä, miksi sinut on kutsuttu paikalle ja mikä on työsi tavoite, tehtävät ja päämäärä, kysy esimieheltä. Jokin suunnitelmahan siellä palvelujen ja sinun työtehtävän taustalla on. Ei ole hyötyä pallotella syyllisiä jos halutaan ratkaisuja. Sinun työ on olla osa ratkaisua.

Sanon nyt täällä, kun en kehtaa kahvipöydässä yhtä suoraan sanoa.

Tuohan on suurempi rakenteellinen ongelma, jos ei arvioida, mikä on tehtävien ydintavoite ja kuinka siihen päästään. Silloin on mahdotonta arvioida, vastaavatko työtavat ja tuotetut palvelut tähän tavoitteeseen? Kuinka niitä voi kehittää ja suunnata? Toki suunnittelu tapahtuu eri toimijoiden kesken, mutta kuka sitä tietoa työn arjesta ja reunaehdoista tuo suunnitteluun, elleivät he jotka ne käytännöt toteuttavat? Työ käy raskaaksi tekijälleen, jos työvälineet ovat tehottomia ja tavoitteet epäselviä. Vaikea saavuttaa työnimua ja onnistumisia. Tämä olisi tärkeää raskaassa työssä voimavarana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä te vanhemmat haluatte, jotka ette ymmärrä miksi teidän nepsyt pitäisi saada kouluun? Haluatteko te, että heistä tulee ikuisia laitosasukkeja? Ei edes yritystä selvitä omillaan aikuisena?

Minä kyllä ymmärrän, että lapsen tulee käydä koulua ja parhaani teen, että se onnistuisi. Lapsi on fiksu ja taitava ja hänestä voi tulla isona vaikka mitä haasteista huolimatta.

Suurimpana toiveena ja haasteena on se, että lapsi selviäisi peruskoulusta läpi ilman suurempia mielenterveysongelmia ja itsetuhoisuutta.

Aikuisena on enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa ympäristöönsä niin, että jaksaa paremmin eikä kuormitu liiikaa. Nykykoulussa on käytännössä mahdotonta saada riittävää tukea ja helpotuksia opillisesti taitavalle aistiyliherkälle autistille. Hänen olisi parempi olla pienryhmässä, mutta niihin ei pääse ilman ongelmia oppimiskyvyssä tai käytöksessä.

Yhteiskunnassamme on nykyään sellainen hauska malli, että syrjäytetään kognitiivisesti kyvykkäät nepsyt. He ovat niitä ihmisiä, jotka voisivat työelämässä tehdä paljon kaivattuja innovaatioita jos vaan olisivat työkykyisiä. Peruskoulu ja tukitoimien (tai edes rauhallisen oppimisympäristön) puute pitävät huolen heidän syrjäytymisestään.

Vielä muutama vuosikymmen sitten nämä lapset menestyivät koulussa rauhallisen oppimisympäristön ansiosta.

Kyvykkyytensä ansiosta saavat kuitenkin kokeista kohtuullisen numeron, jolloin koululla ei herää huolta eikä nouse tarvetta tukitoimille. Kuitenkin nämä oppilaat olisivat tuen tarpeessa, voivat tyypillisesti huonosti sosiaalisissa ryhmissä, ja selkeästi alisuorituvat kognitiiviseen kyvykkyyteen nähden ja perheet ovat kuormittuneita tukiessaan lasta. Voisivat olla huipputekijöitä aikuisena mutta lähes traumatisoituvat lapsena tässä yhtälössä.

Vierailija kirjoitti:

Sitä ihmettelen, kun 50-60-luvulla oli 40 oppilaan ryhmiä, ja oppilaat osasivat käyttäytyä. Eiköhän noita erilaisia lapsia ollut silloinkin.

Eivät osanneet. Kyllä oli opettajalla pieksämistä (muustahan ei tiedetty).

Osaatteko sanoa, että onko näitä tämän tyyppisiä koulusta kieltäytyviä oppilaita nykyään enemmän? Itse en muista omasta nuoruudestani ketään tällaista. Voi toki olla että muistan väärin, tai että he ovat lopettaneet koulussa käymisen jo niin aikaisessa vaiheessa että en ole heitä nähnytkään.  Siedetäänkö nykyään jotenkin paremmin sitä, että lapsi/nuori vaan jää kotiin, kuka mistäkin syystä?

Vierailija kirjoitti:

Itse olen perhetyöntekijä. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi meitä tilataan auttamaan näitä kouluun pääsemättömiä lapsia ja nuoria. Emme yleensä koskaan voi tehdä asialle mitään. Emme saa koskea, ottaa puhelinta pois emmekä pakottaa. Eikä varmaan kukaan haluaisikaan lapselta turpaan.

Jos tilanne on mennyt tähän, on siihen yleensä vaadittu pidempi aika. Vanhemmuus on ollut hukassa jo päiväkotiajoista asti. Eri asia tietenkin sellaiset, joilla vaikka autismi tai muu häiriö tai todella vaikea teini-ikä. Mutta näiden ADHD -diagnoosien taakse myös piiloudutaan. On kiva jäädä kotiin pelaamaan ja nukkumaan, jos lapselta kysytään. Sitten vedotaan ahdistukseen ja milloin mihinkin. Ja vanhemmat komppaa.

Paras lääke näihin kuitenkin olisi selkeä päivärytmi ja ulkoilma sekä sosiaaliset kontaktit.

Se että lapsenne ei pääse kouluun, ei ole yhteiskunnan tai perhetyön vika.

Toteat tässä että et tee mitään palkkasi eteen, et edes yritä. Olen julkisten palvelujen pelkkä menoerä. Julkisissa palveluilla oleellista on vaikuttavuus, loppujen lopuksi joka ikisen asian jota tehdään tulisi olla vaikuttava, johtuen resurssien rajallisuudesta ja siitä että yhteiskunnan ei tulisi maksaa tyhjästä. Joko teitä on liikaa ja tulisi siirtää muihin töihin, sosiaalityön budjettia pienentää, tai sitten sinä olet virherekry ellet löydä itsestä kykyä oppia riittävästi uutta.

Vierailija kirjoitti:

Osaatteko sanoa, että onko näitä tämän tyyppisiä koulusta kieltäytyviä oppilaita nykyään enemmän? Itse en muista omasta nuoruudestani ketään tällaista. Voi toki olla että muistan väärin, tai että he ovat lopettaneet koulussa käymisen jo niin aikaisessa vaiheessa että en ole heitä nähnytkään.  Siedetäänkö nykyään jotenkin paremmin sitä, että lapsi/nuori vaan jää kotiin, kuka mistäkin syystä?

Ennen ei uskallettu kieltäytyä koulusta, koska seuraus siitä olisi ollut remmin saanti.

Vierailija kirjoitti:

Osaatteko sanoa, että onko näitä tämän tyyppisiä koulusta kieltäytyviä oppilaita nykyään enemmän? Itse en muista omasta nuoruudestani ketään tällaista. Voi toki olla että muistan väärin, tai että he ovat lopettaneet koulussa käymisen jo niin aikaisessa vaiheessa että en ole heitä nähnytkään.  Siedetäänkö nykyään jotenkin paremmin sitä, että lapsi/nuori vaan jää kotiin, kuka mistäkin syystä?

Ennen ne nuoret, jotka kieltäytyivät/tipahtivat koulunkäynnistä menivät töihin tai sitten vain syrjäytyivät.

Mun isä, joka on hyvin todennäköisesti nepsy, on lopettanut koulun 14-vuotiaana.

Tämä on tapahtunut 60-luvulla.

Köyhistä oloista ja syrjäseuduilta kotoisin olleena ei mietitty miksi ei koulu suju, kun ei suju, niin töihin vaan sitten. Tuolloin on suorittavia töitä vielä ollut, vaikka koulutuksesta ei olisi ollut tietoakaan.

Mistään diagnooseista, tukitoimista tms. ei oltu kuultukaan. Pappani kasvatti katraansa kovalla kurilla, ei kasvatustakaan ollut olemassa.

Luulen, että sodassa hullun rohkea ja kaikkialle ehtiväinen pappakin olisi ehkä nykymaailmassa jonkin diagnoosin saanut.

Tai sitten olisivat suvun miehet syrjäytyneet kaikki tässä päivässä, ei ole suorittavia töitä, ei ole kovia tukkimetsiä, ei pientiloja raa'assa korvessa, jossa ei tekeminen lopu.

Koulutusta ei arvostettu, eikä tunteita tai monimutkaisempaa ajattelua ollut sitäkään.

Ajat muuttuvat.

Ja hyvä niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen perhetyöntekijä. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi meitä tilataan auttamaan näitä kouluun pääsemättömiä lapsia ja nuoria. Emme yleensä koskaan voi tehdä asialle mitään. Emme saa koskea, ottaa puhelinta pois emmekä pakottaa. Eikä varmaan kukaan haluaisikaan lapselta turpaan.

Jos tilanne on mennyt tähän, on siihen yleensä vaadittu pidempi aika. Vanhemmuus on ollut hukassa jo päiväkotiajoista asti. Eri asia tietenkin sellaiset, joilla vaikka autismi tai muu häiriö tai todella vaikea teini-ikä. Mutta näiden ADHD -diagnoosien taakse myös piiloudutaan. On kiva jäädä kotiin pelaamaan ja nukkumaan, jos lapselta kysytään. Sitten vedotaan ahdistukseen ja milloin mihinkin. Ja vanhemmat komppaa.

Paras lääke näihin kuitenkin olisi selkeä päivärytmi ja ulkoilma sekä sosiaaliset kontaktit.

Se että lapsenne ei pääse kouluun, ei ole yhteiskunnan tai perhetyön vika.

Toivottavasti et ole minun työkaveri, koska teet myös minun työstäni vaikeampaa vahvistamalla alaan kohdistuvia ennakkoluuloja. Lisäksi et ole motivoitunut työhösi. Mietipä rakenteellisesti mikä meidän tehtävä on. Et näe kokonaisuutta, kyse ei ole vain kouluun lähtemättömyydestä. Mitä sinä voit tehdä, jotta tämä nuori löytäisi paikkansa yhteiskunnassa? Miten sinä voit lisätä osallisuutta ja tukea ihmisten toimintakykyä yhteiskunnassa? Jos et tiedä, miksi sinut on kutsuttu paikalle ja mikä on työsi tavoite, tehtävät ja päämäärä, kysy esimieheltä. Jokin suunnitelmahan siellä palvelujen ja sinun työtehtävän taustalla on. Ei ole hyötyä pallotella syyllisiä jos halutaan ratkaisuja. Sinun työ on olla osa ratkaisua.

Sanon nyt täällä, kun en kehtaa kahvipöydässä yhtä suoraan sanoa.

Tuohan on suurempi rakenteellinen ongelma, jos ei arvioida, mikä on tehtävien ydintavoite ja kuinka siihen päästään. Silloin on mahdotonta arvioida, vastaavatko työtavat ja tuotetut palvelut tähän tavoitteeseen? Kuinka niitä voi kehittää ja suunnata? Toki suunnittelu tapahtuu eri toimijoiden kesken, mutta kuka sitä tietoa työn arjesta ja reunaehdoista tuo suunnitteluun, elleivät he jotka ne käytännöt toteuttavat? Työ käy raskaaksi tekijälleen, jos työvälineet ovat tehottomia ja tavoitteet epäselviä. Vaikea saavuttaa työnimua ja onnistumisia. Tämä olisi tärkeää raskaassa työssä voimavarana.

Tästä joka ei tiedä mitä on tekemässä: paistaa läpi että ei toimi perheiden kanssa yhteistyössä. Jos menet sinne perheeseen vihollisasenne näkyen tai piilotettuna hihaasi, et varmasti saakaan mitään aikaan. Ei kaikki adhd tai autistipiirteiset saa diagnoosia, joten mitenköhän olet itse päätellyt että kyse ei olisi näistä piirteistä?