Lue keskustelun säännöt.
Kirjolla
27.03.2023 |
Hyvä sarja Aspergereista
Kommentit (1223)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli yhteenvetona: asperger- tai adhd-ihminen ei koskaan ole laiska, vaan heillä on jonkinlainen neurologinen estymä, jota pitäisi ymmärtää, ja jonka vuoksi nämä ihmiset eivät voi esim. siivota, laittaa ruokaa, viedä roskia, hoitaa puutarhaa jne.
Yhteenvetona: asperger- ja adhd-ihmiset tarvitsevat usein erilaisia systeemejä pystyäkseen tekemään asioita. Neuronormaali voi päättää, teen/en tee, mutta asse/adhd harvemmin, vaan joko on jumissa tai pakko tehdä (esim. asiat tietyssä järjestyksessä tai kun on aloittanut, joku ketju on "pakko" tehdä loppuun).
Normaalejakin asioita on vaikea oppia ja vaikea aloittaa, koska asioita pitää olla erikseen tietoisesti mielestä ohjattu tavalla, joka neuronormaaleilla sujuu automaattsiesti.
Autismin kirjolla arviolta 1%:lla väestöstä, jotta noin joka sadas, eikä sen vuoksi voida valjastaa siihen koko yhteiskuntaa.
Minusta tuntuu, että heitä on huomattavasti enemmän. Ja että nämä neurologiset poikkeamat ovat lisääntyneet, tai diagnosointikynnys on madaltunut. Minunkin tuttavapiirissäni on todella paljon näitä autismin kirjon ihmisiä, tai sitten se johtuu siitä, että vakka kantensa valitsee, eli kun itsekin olen. Ja kouluajoilta muistan, että luokallamme oli yli puolet oppilaista sellaisia, jotka eivät yltäneet edes niin hyvään koulumenestykseen kuin minä.
Sukupolvien ketju tekee sen, että nepsyjä on yhä enemmän. Mehän monistumme kuin ketjukirje, joten kun katsotte ympärillenne niin huomaatte, että se ja se sieltä ja sieltä on mitä ilmeisin nepsy vaikka noita diagnooseja ei ole tehty kuin pari vuosikymmentä suunnilleen...
Tämä on hyvä huomio. Kun ihmiset sanovat ettei ennenkään ollut, niin samalla he unohtavat monta asiaa. Sen lisäksi, että oppivelvollisuuspakko tuli vasta 80-luvun puolivälissä, eli osa lapsista vapautettiin jos oli haasteita tai kehitysvammaa, niin monta muutakin seikkaa on. Ihmsiä oli ennen vähemmän ja kouluja enemmän. Maalla ei päiväkoteja juuri ollutkaan ja hyvin yleistä oli sanoa jos joku ei puhunut nelivuotiaana "kyllä ne muutkin on oppineet". T
Tietynlainen tottelemattomuus varsinkin poikien osalta oli "silloin ennen" yleisesti hyväksyttyä. Jos poika ei kuunnellut, se oli vain tottelemattomuutta, kukaan ei ajatellut että se johtuisi autismin aiheuttamasta reagoimattomuudesta. Pienissä kyläkouluissa vähän erilaiset menivät siinä seassa. Sekä aika kultaa muistoja. Mun luokalle tuli pienestä kyläkoulusta 7. luokalle mm. poika, joka ei pärjännyt missään, ei osannut kunnolla edes lukea. Mutta jotenkin vitosilla opettajat päästivät läpi ja yksi syy oli varmasti se, että kyseisen pojan isä oli kunnallispoliitikassa, niin kukaan ei uskaltanut puuttua. Maalla oli tällainen meininki ihan yleistä. Samoin jos oli menestyvän yrittäjän tai papin jälkeläinen, sai vain olla rauhassa erilainen. Nimismiehen poika oli niin vaikea tapaus, että oli vapautettu koulusta kokonaan. Tämä 70-luvulla.
Kirjoitin vähän huonosti, siis lapsiahan oli enemmän, mutta koulua kohti vähemmän ja päiväkoteja ei juurikaan ollut kuin kaupungeissa, niin alle kouluikäisten ongelmia ei juurikaan huomattu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen asperger-diagnosoitu ja korkeasti koulutettu. Olen kuitenkin nähnyt paljon vaivannäköä ja aikaa opintojeni edistymisen suhteen. Opiskelua itsessään en ole kokenut ylitsepääsemättömän vaikeaksi, enemmänkin sosiaalinen kanssakäyminen on tuottanut lisäongelmia. Toisinaan olen kokenut jopa katkeruutta siitä, että minulla ei ole yhtä tehokasta lukupäätä kuin ei-nepsyillä.
Miksi hakeuduit akateemiselle uralle, jos tunsit opiskelun haastavaksi? Joku käytännön työ olisi ehkä ollut sinulle toimivampi vaihtoehto.
Olisiko? Mikä? Lähtökohtaisesti kaikki on haastavaa, jos täytyy toimia itselle epäsopivassa ympäristössä, mitä suurin osa ympäristöistä neurotyypillisten muokkaamina on. Eipä sitä aina tiedä mikä sopii, tai mikä muodostuu haastavaksi. Ja kyllähän muutkin varmaan yhtä paljon yrittää, ehkä on kaikille vaikeaa ja he pääsevät sen yli. Miksi ei siis itsekin? Mistä sitä voi tietää? Koska kyllä moni haluaa yrittää ja eihän haasteet sinänsä haittaa matkan varrella, jos kuitenkin pääsee haluamaansa lopputulokseen. Vaikka sitten hitaammin tai vaivalloisemmin. Sehän se vasta suoritus onkin ja merkki periksiantamattomuudesta.
-eri
Tuossa on sellainen yhteiskunnan gaslighting -efekti, että usein niin henkilö itse kuin muutkin ajattelee, että kyse on yrittämisestä ja luonteesta. Että asiat ovat kaikille oikeasti samanlaisia kokemuksina ja jotkut vaan ovat [tähän kaikkia positiivisia luonteenpiirteitä mm. sisu] vähän enemmän kuin ne toiset, ne jotka eivät onnistu. Sitten kun joku onnistuu, mutta toteaa matkan olleen vaikea niin sitä ei olisikaan pitänyt tehdä, koska vaikeaa. Mihin silloin unohtui sen sisun arvo? Eikö se todista siitä? Eikö sitä aina peräänkuuluteta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen asperger-diagnosoitu ja korkeasti koulutettu. Olen kuitenkin nähnyt paljon vaivannäköä ja aikaa opintojeni edistymisen suhteen. Opiskelua itsessään en ole kokenut ylitsepääsemättömän vaikeaksi, enemmänkin sosiaalinen kanssakäyminen on tuottanut lisäongelmia. Toisinaan olen kokenut jopa katkeruutta siitä, että minulla ei ole yhtä tehokasta lukupäätä kuin ei-nepsyillä.
Miksi hakeuduit akateemiselle uralle, jos tunsit opiskelun haastavaksi? Joku käytännön työ olisi ehkä ollut sinulle toimivampi vaihtoehto.
Olisiko? Mikä? Lähtökohtaisesti kaikki on haastavaa, jos täytyy toimia itselle epäsopivassa ympäristössä, mitä suurin osa ympäristöistä neurotyypillisten muokkaamina on. Eipä sitä aina tiedä mikä sopii, tai mikä muodostuu haastavaksi. Ja kyllähän muutkin varmaan yhtä paljon yrittää, ehkä on kaikille vaikeaa ja he pääsevät sen yli. Miksi ei siis itsekin? Mistä sitä voi tietää? Koska kyllä moni haluaa yrittää ja eihän haasteet sinänsä haittaa matkan varrella, jos kuitenkin pääsee haluamaansa lopputulokseen. Vaikka sitten hitaammin tai vaivalloisemmin. Sehän se vasta suoritus onkin ja merkki periksiantamattomuudesta.
-eri
Tuossa on sellainen yhteiskunnan gaslighting -efekti, että usein niin henkilö itse kuin muutkin ajattelee, että kyse on yrittämisestä ja luonteesta. Että asiat ovat kaikille oikeasti samanlaisia kokemuksina ja jotkut vaan ovat [tähän kaikkia positiivisia luonteenpiirteitä mm. sisu] vähän enemmän kuin ne toiset, ne jotka eivät onnistu. Sitten kun joku onnistuu, mutta toteaa matkan olleen vaikea niin sitä ei olisikaan pitänyt tehdä, koska vaikeaa. Mihin silloin unohtui sen sisun arvo? Eikö se todista siitä? Eikö sitä aina peräänkuuluteta?
Onpa outo asenne. Ei siis kannata edes yrittää vaan uhriutua ja tyytyä vähään. Kaikilla on omanlaiset haasteensa turha nostaa toisten haasteita muiden yli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen asperger-diagnosoitu ja korkeasti koulutettu. Olen kuitenkin nähnyt paljon vaivannäköä ja aikaa opintojeni edistymisen suhteen. Opiskelua itsessään en ole kokenut ylitsepääsemättömän vaikeaksi, enemmänkin sosiaalinen kanssakäyminen on tuottanut lisäongelmia. Toisinaan olen kokenut jopa katkeruutta siitä, että minulla ei ole yhtä tehokasta lukupäätä kuin ei-nepsyillä.
Miksi hakeuduit akateemiselle uralle, jos tunsit opiskelun haastavaksi? Joku käytännön työ olisi ehkä ollut sinulle toimivampi vaihtoehto.
Olisiko? Mikä? Lähtökohtaisesti kaikki on haastavaa, jos täytyy toimia itselle epäsopivassa ympäristössä, mitä suurin osa ympäristöistä neurotyypillisten muokkaamina on. Eipä sitä aina tiedä mikä sopii, tai mikä muodostuu haastavaksi. Ja kyllähän muutkin varmaan yhtä paljon yrittää, ehkä on kaikille vaikeaa ja he pääsevät sen yli. Miksi ei siis itsekin? Mistä sitä voi tietää? Koska kyllä moni haluaa yrittää ja eihän haasteet sinänsä haittaa matkan varrella, jos kuitenkin pääsee haluamaansa lopputulokseen. Vaikka sitten hitaammin tai vaivalloisemmin. Sehän se vasta suoritus onkin ja merkki periksiantamattomuudesta.
-eri
Tuossa on sellainen yhteiskunnan gaslighting -efekti, että usein niin henkilö itse kuin muutkin ajattelee, että kyse on yrittämisestä ja luonteesta. Että asiat ovat kaikille oikeasti samanlaisia kokemuksina ja jotkut vaan ovat [tähän kaikkia positiivisia luonteenpiirteitä mm. sisu] vähän enemmän kuin ne toiset, ne jotka eivät onnistu. Sitten kun joku onnistuu, mutta toteaa matkan olleen vaikea niin sitä ei olisikaan pitänyt tehdä, koska vaikeaa. Mihin silloin unohtui sen sisun arvo? Eikö se todista siitä? Eikö sitä aina peräänkuuluteta?
Onpa outo asenne. Ei siis kannata edes yrittää vaan uhriutua ja tyytyä vähään. Kaikilla on omanlaiset haasteensa turha nostaa toisten haasteita muiden yli.
Ei se ole ihan noinkaan. Ne, jotka käyttävät pyörätuolia, eivät pääse portaita ja jos ei ole hissiä, eivät ehkä pääse ollenkaan, paitsi jos joku nostaa. Tämä on aika ääriesimerkki, mutta antaa vähän perspektiiviä. Aivotoiminnassa on samaa. Mulle on sanottu, että kaikki voivat oppia laulamaan harjoittelemalla. Mutta eipä vaan voi. Mulla on todettu ihan lääkärissä äänijänteissä vika. En voi tuottaa korkeita ääniä, sillä äänijänteet ei sulkeudu. Samasta syystä en voi koskaan oppia puhetyöläiseksi, sillä mulla lähtee ääni kokonaan jonkun ajan kuluttua. Joku leikkaus tähän voisi auttaa, mutta ei siitä ole mitään hyötyä. Parempi vain etten laula ollenkaan tai hakeudu puhumaan mihinkään, kun ei ole vaan pakko. Mulla on todella koulun esitelmien jälkeen ollut ääni täysin pois seuraavana päivänä ja tämä vähän vahingossa löytynyt - angiinan tutkimuksen yhteydessä - selitti paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen asperger-diagnosoitu ja korkeasti koulutettu. Olen kuitenkin nähnyt paljon vaivannäköä ja aikaa opintojeni edistymisen suhteen. Opiskelua itsessään en ole kokenut ylitsepääsemättömän vaikeaksi, enemmänkin sosiaalinen kanssakäyminen on tuottanut lisäongelmia. Toisinaan olen kokenut jopa katkeruutta siitä, että minulla ei ole yhtä tehokasta lukupäätä kuin ei-nepsyillä.
Miksi hakeuduit akateemiselle uralle, jos tunsit opiskelun haastavaksi? Joku käytännön työ olisi ehkä ollut sinulle toimivampi vaihtoehto.
Olisiko? Mikä? Lähtökohtaisesti kaikki on haastavaa, jos täytyy toimia itselle epäsopivassa ympäristössä, mitä suurin osa ympäristöistä neurotyypillisten muokkaamina on. Eipä sitä aina tiedä mikä sopii, tai mikä muodostuu haastavaksi. Ja kyllähän muutkin varmaan yhtä paljon yrittää, ehkä on kaikille vaikeaa ja he pääsevät sen yli. Miksi ei siis itsekin? Mistä sitä voi tietää? Koska kyllä moni haluaa yrittää ja eihän haasteet sinänsä haittaa matkan varrella, jos kuitenkin pääsee haluamaansa lopputulokseen. Vaikka sitten hitaammin tai vaivalloisemmin. Sehän se vasta suoritus onkin ja merkki periksiantamattomuudesta.
-eri
Tuossa on sellainen yhteiskunnan gaslighting -efekti, että usein niin henkilö itse kuin muutkin ajattelee, että kyse on yrittämisestä ja luonteesta. Että asiat ovat kaikille oikeasti samanlaisia kokemuksina ja jotkut vaan ovat [tähän kaikkia positiivisia luonteenpiirteitä mm. sisu] vähän enemmän kuin ne toiset, ne jotka eivät onnistu. Sitten kun joku onnistuu, mutta toteaa matkan olleen vaikea niin sitä ei olisikaan pitänyt tehdä, koska vaikeaa. Mihin silloin unohtui sen sisun arvo? Eikö se todista siitä? Eikö sitä aina peräänkuuluteta?
Onpa outo asenne. Ei siis kannata edes yrittää vaan uhriutua ja tyytyä vähään. Kaikilla on omanlaiset haasteensa turha nostaa toisten haasteita muiden yli.
Ei se ole ihan noinkaan. Ne, jotka käyttävät pyörätuolia, eivät pääse portaita ja jos ei ole hissiä, eivät ehkä pääse ollenkaan, paitsi jos joku nostaa. Tämä on aika ääriesimerkki, mutta antaa vähän perspektiiviä. Aivotoiminnassa on samaa. Mulle on sanottu, että kaikki voivat oppia laulamaan harjoittelemalla. Mutta eipä vaan voi. Mulla on todettu ihan lääkärissä äänijänteissä vika. En voi tuottaa korkeita ääniä, sillä äänijänteet ei sulkeudu. Samasta syystä en voi koskaan oppia puhetyöläiseksi, sillä mulla lähtee ääni kokonaan jonkun ajan kuluttua. Joku leikkaus tähän voisi auttaa, mutta ei siitä ole mitään hyötyä. Parempi vain etten laula ollenkaan tai hakeudu puhumaan mihinkään, kun ei ole vaan pakko. Mulla on todella koulun esitelmien jälkeen ollut ääni täysin pois seuraavana päivänä ja tämä vähän vahingossa löytynyt - angiinan tutkimuksen yhteydessä - selitti paljon.
Tarkoitatko, että äänihuulet ei sulkeudu? Äänijänteet? Minulla nimittäin on sellainen ominaisuus, että äänilhuulet eivät sulkeudu, mikä tarkoittaa sitä, että en juurikaan voi puhua. Saan äänen aikaiseksi vain tietyllä korkeudella ja voimakkaan fyysisen ponnistuksen avulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katoin heti kaikki jaksot, ihania ihmisiä 🙂 olispa tommosia kavereita
Vierailija kirjoitti:
Älykkäänä assina olen oppinut näyttelemään 'normaalia', jopa ylimukavaa ja hauskaa ihmistä. Tavallaan se on kivaakin, saahan sillä ihmiset tykkäämään itsestään, no, ainakin vanhoille tämä menee läpi aidosti.
Mutta kun. En aina jaksa esittää. Silloin vetäydyn keskenäni, välttelen näitä 'hyväntuulen tuttujani', en vastaa puhelimeen, poistan viestit lukematta.
Vanhemmiten välitän yhä vähemmän teeskennellä yhtään mitään. Luulen, että sama on neurotyypillisillä.Jos nämä ihmiset tietäisivät, miten asia oikeasti on... mitähän siitä seuraisi?
Tahtoisin niin kovasti, että minulla olisi kavereita, joille ei tarvi esittää jotain superversiota itsestään.
Älykkyydestä se maskaus (normaalin näytteleminen) ei varsinaisesti ole kiinni vaan nimenomaan siitä minkä tasoista se oma autismikirjo on. Sinulla se on lievää. Minä olen myös asperger ja lievästi autismikirjolla, en ole erityisen älykäs. Olen suurin piirtein normaaliälyinen ja tuota maskausta harrastanut koko elämäni. Oma lapseni puolestaan on keskivaikeasti autismikirjolla ja kognitiivisilta taidoilta yli ikätason (mitään älykkyysosamääriä ei Suomessa lapsille lasketa, mutta tulokset annetaan suhteessa ikätasoon). Hän ei maskaa yhtään mitään. Autismi näkyy kilometrin päähän. Kenellekään ei jää kyllä epäselväksi mikä hänen diagnoosi on.
Tiedän myös yhden autismikirjon häiriöisen ja lievästi kehitysvammaisen ihmisen ja hänen autismia (ei kyllä rehellisesti sanottuna kehitysvammaakaan ellei tunne paremmin) ei huomaa ulospäin. Hän on selvästi lievästi autismikirjolla.
Tuo on yksi iso myytti, että autismikirjon piirteiden määrä ja kyky esittää normaalia liittyy älykkyyteen. Se liittyy nimenomaan autismikirjon tasoon. Syvästi autistiset ovat usein myös kehitysvammaisia, mutta tämä johtuu lähinnä siitä, että jos esimerkiksi kuusi ensimmäistä elinvuottasi keskityt vain pallon pomputteluun stimmailumielessä niin et harjoittele kuuden vuoden aikana niitä taitoja, mitä kaikki muut harjoittelevat. Sen sijaan esim. keskivaikeasti autismikirjolla oleva harjoittelee paljon niitä mitä haluaa harjoitella (mielenkiinnon kohteet) ja jonkin verran niitä mitä on ns. pakko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voitteko pliis lopettaa nää tosi ihania persoonia ja tosi älykkäitä kommentit? Näin autistina tulee mikroagressio vibat, ikäänkuin oletuksena olisi se että älykkyys on autisteilla poikkeavaa, maininnan arvoinen seikka, vaikka autismi ei tarkoita sitä että älykkyydessä olisi puutteita, ja tuo Topikin puhuu tuolla tavalla vain siksi että hänellä on autismille tyypillisesti vaikeuksia tuottaa puhetta ja kommunikoida neurotyypillisille tavanomaisella tavalla. Hän kyllä ymmärtää ja ajattelee siinä missä muutkin, joutuu vain hakemaan sanoja ja päätyy ilmeisesti elokuvista oppimiinsa kielikuviin.
Olen itsekin kuullut tuota älykkääksi kehumista koko elämäni. Enimmäkseen minua on kuitenkin pidetty täys idioottina, esim. kiusaajat puhuneet pahaa ihan vieressä (Kaikki tuntee apinan, mut apina se ei tunne ketään) koska luulevat etten ymmärrä, vain siksi etten puhu heille mitään koska en pidä ilkeistä ja juoruavista ihmisistä.Minusta ihailtavaa oli esimerkiksi Topin periksiantamaton asenne työelämän ja maailman julmuuden edessä. Onneksi on ollut esim. sisaruksia puolustamassa kiusaamiselta silloin kun tämä ei itse ehkä ole vielä siihen pystynyt. Siskon itkusta sain vaikutelman että hänelläkin on ollut rankkaa kun on joutunut lapsesta asti ottamaan sellaista vastuuta ja huolta joka ei lapselle kuulu, vaan autistien eikä muidenkaan yksinkertaisesti pitäisi joutua kiusatuksi.
Miksi autistista ei saisi kehua? Kyllähän neurotyypillisestäkin voi sanoa, että on fiksu ja hauska yms.
Kyllä kyseenalaistan sellaisten ennakkoluuloja, joiden mielestä autisminkirjolla olevaa ei saisi kehua esim. fiksuksi tai mukavaksi persoonaksi. Itseasiassa nepsy-henkilöt tarvitsevat kymmenen kertaa enemmän positiivista palautetta ja heidän hyvien piirteiden ääneen kertomista itsetunnon tukemiseksi. Tämä tieto on ihan lastenneuropsykiatrilta saatu.
On tärkeää sanoa autistille, että olet mahtava tyyppi! Ei siinä ole mitään alentavaa.T. Autistin vanhempi
Onhan se alentavaa jos ei olla missään määräysvaltasuhteessa kuten nyt vaikka vanhempi-lapsi, että millä perusteella käy arvioimaan jonkun puolitutun tai jopa täysin tuntemattoman henkisiä kykyjä.
Eikö sinua esim. saisi sanoa mukavaksi ja hauskaksi persoonaksi? Tai saako sinulle sanoa, että olet fiksun oloinen tyyppi?
Itse ainakin pidän siitä, jos minulle sanottaisiin niin. Mutta toki kaikki ei tykkää. Kuitenkin pidän paremmaksi sanoa niitä positiivisia sanoja toisille kuin jätyää sanomatta. Silläkin riskillä, että toinen ottaa sen väärällä tavalla.Täytyy osata arvioida se että miten toinen suhtautuu tai onko edes voimavaroja ottaa vastaan jos ei jostakin syystä olisikaan samaa mieltä, sehän on autisteilla ongelma että vuorovaikutustaidot heikkoja sosiaalisissa tilanteissa, jolloin tavallaan pakkosyötät ja sanoitat tunteetkin että hyvää on.
Nyt kyllä sanoisin, että tämä sinun ajatustapasi ja luulosi autisteista on hieman alentava ja ennakkoluuloinen.
Täällä joku jo sanoikin, että Kiri nähdään henkilöistä "vähiten autistisena" ja pidetään häntä vain laiskana, vaikka todellisuudessa hänen vaikeutensa toiminnanohjauksessa ja sen myötä arjen hallinnassa ja esim. opiskelussa ovat isompia kuin ohjelman muilla osallistujilla. Kirillähän on myös hahmotushäiriö ja itsekin hahmotushäiriöisenä tiedän, kuinka paljon se vaikeuttaa muiden itsestäänselvyyksinä pitämien asioiden oppimista ja tekemistä. Mutta kun Kirillä on hyvät sosiaaliset taidot ja hänen puheensa ja olemuksensa ei vastaa stereotyyppistä kuvaa autistista, niin hänen ongelmiaan ei uskota todellisiksi. Mukana on toki myös sitä, että naisia kritisoidaan miehiä enemmän samoista asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Palstalla ja toki muuallakin on esitetty toiveita siitä, että esimerkiksi työelämässä pitäisi huomioida neuroepätyypilliset paremmin. Ainakin oma kokemukseni työelämästä on, että se on raskasta ihan neurotyypillisillekin. Vaatimukset ja resurssit eivät kohtaa. Tyypillistä taitaa olla, että henkilöstöä on liian vähän työn määrään nähden. Jos työpaikalle palkataan uusi työntekijä, on minusta kohtuullista toivoa, että tämä työntekijä helpottaisi muiden työtaakkaa eikä suinkaan lisäisi sitä. Tässä on tosin varmasti ispja eroja autistien ja työtehtävien välillä.
Ohjelman henkilöistä Topi vaikutti pärjäävän hienosti hyllyttäjänä, mutta Markushan irtisanottiin työstään, koska työtahti ei riittänyt, tai näin ainakin ymmärsin. Kirin minun on vaikea kuvitella tuovan oikein mitään lisäarvoa millekään työpaikalle. Tämä on ehkä ikävästi sanottu, mutta minusta pitäisi normalisoida myös sitä, ettei kaikista ole työelämään. Suomessa työnteolle osana ihmisarvoa ja identiteettiä annetaan liikaakin merkitystä. Juuri Kirin tapauksessa minusta vaikutti siltä, että ei hänellä oikein ole opintoihin tai työhön liittyviä haaveita itsellään vaan kouluun hakemisessa oli kyse muiden miellyttämisestä ja odotusten täyttämisestä.
Vierailija kirjoitti:
Palstalla ja toki muuallakin on esitetty toiveita siitä, että esimerkiksi työelämässä pitäisi huomioida neuroepätyypilliset paremmin. Ainakin oma kokemukseni työelämästä on, että se on raskasta ihan neurotyypillisillekin. Vaatimukset ja resurssit eivät kohtaa. Tyypillistä taitaa olla, että henkilöstöä on liian vähän työn määrään nähden. Jos työpaikalle palkataan uusi työntekijä, on minusta kohtuullista toivoa, että tämä työntekijä helpottaisi muiden työtaakkaa eikä suinkaan lisäisi sitä. Tässä on tosin varmasti ispja eroja autistien ja työtehtävien välillä.
Ohjelman henkilöistä Topi vaikutti pärjäävän hienosti hyllyttäjänä, mutta Markushan irtisanottiin työstään, koska työtahti ei riittänyt, tai näin ainakin ymmärsin. Kirin minun on vaikea kuvitella tuovan oikein mitään lisäarvoa millekään työpaikalle. Tämä on ehkä ikävästi sanottu, mutta minusta pitäisi normalisoida myös sitä, ettei kaikista ole työelämään. Suomessa työnteolle osana ihmisarvoa ja identiteettiä annetaan liikaakin merkitystä. Juuri Kirin tapauksessa minusta vaikutti siltä, että ei hänellä oikein ole opintoihin tai työhön liittyviä haaveita itsellään vaan kouluun hakemisessa oli kyse muiden miellyttämisestä ja odotusten täyttämisestä.
Meinasin kommentoida samaa jo aiemmin, kun puhuttiin että enemmän pitäisi työnantajien antaa mahdollisuuksia ja tukea jne. Kuitenkin yleisesti ottaen yleensä ymmärretään, että rekrytoija valitsee työhön mielestään parhaan. Ei hän palkaa sitä, joka tarvitsee kyseistä työtä kipeimmin, vaan haluaa rahoilleen myös vastinetta. Ainakaan omalla alalla ei ole enää itsestään selvää tulla palkatuksi edes työharjoittelun kautta, vaan oma osaaminen pitää todella saada näkyväksi. Esimerkiksi jatkuvasti saikutteleva ei valitettavasti ole suurinta huutoa työmarkkinoilla, vaikka hän itse ei voisikaan tilanteelle yhtään mitään.
Samalla työn tekeminen tekee hyvää, eikä kenenkään myöskään pidä joutua tekemään sitä ilmaiseksi, joten yhtälö on hankala. Mutta niitäkin paikkoja on, joissa piirteet voivat olla hyödyksi, kuten Juliuksen äitikin totesi. Kai se ihmiselle itselleenkin on parasta tehdä työtä, jossa oikeasti tuntee loistavansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Palstalla ja toki muuallakin on esitetty toiveita siitä, että esimerkiksi työelämässä pitäisi huomioida neuroepätyypilliset paremmin. Ainakin oma kokemukseni työelämästä on, että se on raskasta ihan neurotyypillisillekin. Vaatimukset ja resurssit eivät kohtaa. Tyypillistä taitaa olla, että henkilöstöä on liian vähän työn määrään nähden. Jos työpaikalle palkataan uusi työntekijä, on minusta kohtuullista toivoa, että tämä työntekijä helpottaisi muiden työtaakkaa eikä suinkaan lisäisi sitä. Tässä on tosin varmasti ispja eroja autistien ja työtehtävien välillä.
Ohjelman henkilöistä Topi vaikutti pärjäävän hienosti hyllyttäjänä, mutta Markushan irtisanottiin työstään, koska työtahti ei riittänyt, tai näin ainakin ymmärsin. Kirin minun on vaikea kuvitella tuovan oikein mitään lisäarvoa millekään työpaikalle. Tämä on ehkä ikävästi sanottu, mutta minusta pitäisi normalisoida myös sitä, ettei kaikista ole työelämään. Suomessa työnteolle osana ihmisarvoa ja identiteettiä annetaan liikaakin merkitystä. Juuri Kirin tapauksessa minusta vaikutti siltä, että ei hänellä oikein ole opintoihin tai työhön liittyviä haaveita itsellään vaan kouluun hakemisessa oli kyse muiden miellyttämisestä ja odotusten täyttämisestä.
Meinasin kommentoida samaa jo aiemmin, kun puhuttiin että enemmän pitäisi työnantajien antaa mahdollisuuksia ja tukea jne. Kuitenkin yleisesti ottaen yleensä ymmärretään, että rekrytoija valitsee työhön mielestään parhaan. Ei hän palkaa sitä, joka tarvitsee kyseistä työtä kipeimmin, vaan haluaa rahoilleen myös vastinetta. Ainakaan omalla alalla ei ole enää itsestään selvää tulla palkatuksi edes työharjoittelun kautta, vaan oma osaaminen pitää todella saada näkyväksi. Esimerkiksi jatkuvasti saikutteleva ei valitettavasti ole suurinta huutoa työmarkkinoilla, vaikka hän itse ei voisikaan tilanteelle yhtään mitään.
Samalla työn tekeminen tekee hyvää, eikä kenenkään myöskään pidä joutua tekemään sitä ilmaiseksi, joten yhtälö on hankala. Mutta niitäkin paikkoja on, joissa piirteet voivat olla hyödyksi, kuten Juliuksen äitikin totesi. Kai se ihmiselle itselleenkin on parasta tehdä työtä, jossa oikeasti tuntee loistavansa.
Jollekin älyllisesti kehitysvammaiselle voidaan myös kuntoutusmielessä järjestää jotain leikkityötä, esimerkkinä vaikka eläinten ruokkiminen ja silittäminen kotieläinpihalla, mutta koska esimerkiksi Kiri on älyltään normaali ja hän ymmärtää hyvin sosiaalisia tilanteita, hän kyllä tajuaisi heti, onko kyse oikeasta työstä vai ohjatusta leikkityöstä.
En tiedä miten on nykyään, mutta ennen ainakin erityisihmisistä sai parempaa työllistämistukea ja pitempään kuin muista. Onko tämä poistettu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Palstalla ja toki muuallakin on esitetty toiveita siitä, että esimerkiksi työelämässä pitäisi huomioida neuroepätyypilliset paremmin. Ainakin oma kokemukseni työelämästä on, että se on raskasta ihan neurotyypillisillekin. Vaatimukset ja resurssit eivät kohtaa. Tyypillistä taitaa olla, että henkilöstöä on liian vähän työn määrään nähden. Jos työpaikalle palkataan uusi työntekijä, on minusta kohtuullista toivoa, että tämä työntekijä helpottaisi muiden työtaakkaa eikä suinkaan lisäisi sitä. Tässä on tosin varmasti ispja eroja autistien ja työtehtävien välillä.
Ohjelman henkilöistä Topi vaikutti pärjäävän hienosti hyllyttäjänä, mutta Markushan irtisanottiin työstään, koska työtahti ei riittänyt, tai näin ainakin ymmärsin. Kirin minun on vaikea kuvitella tuovan oikein mitään lisäarvoa millekään työpaikalle. Tämä on ehkä ikävästi sanottu, mutta minusta pitäisi normalisoida myös sitä, ettei kaikista ole työelämään. Suomessa työnteolle osana ihmisarvoa ja identiteettiä annetaan liikaakin merkitystä. Juuri Kirin tapauksessa minusta vaikutti siltä, että ei hänellä oikein ole opintoihin tai työhön liittyviä haaveita itsellään vaan kouluun hakemisessa oli kyse muiden miellyttämisestä ja odotusten täyttämisestä.
Eiköhän tuo Markus irtisanottu todellisuudessa olemuksensa takia. Anteeksi, mutta niin meille asseille yleensä käy. Pomojen ei tarvi perustella esim. koeaikapotkujen syitä lainkaan.
Sain itsekin koeaikapotkut siksi, koska pomo piti mua liian hiljaisena ja autistiset ominaisuuteni olivat liian päälletunkevia (näin hän mulle sanoi!). Hän oikein kehtasi painottaa, etten ollut epäonnistunut työssäni. Päin vastoin, olin ollut rivakka ja tarkka sekä asiakkaiden keskuudessa pidetty. Mutta kun en muuten mukamas sopinut työyhteisöön, esim. minun oli pakko olla kahvi- ja lounastauot yksin, koska asiakkaista johtuva kuormitus kävi koville. Joskus myös kollegoita kävi juoruamassa ja häiriköimässä työtäni. Pomoni tiesi aspergeristani jo rekrytointivaiheessa ja hänellä oli myös koulutus- ja työtaustaa vammaisten parista.
Miksi stna palkkaat autistin, jos et kuitenkaan pärjää sellaisen kanssa?!
En jaksanut alkaa liiton kanssa taistelemaan oikeuksistani, vaan pääsin ilman karenssia ansiopäivärahalle. Nyt odotan päätöstä eläkkeestä. En päässyt enää tuon työpaikan jälkeen työhön ja yhteiskuntaan kiinni (tästä on kohta vuosi).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Palstalla ja toki muuallakin on esitetty toiveita siitä, että esimerkiksi työelämässä pitäisi huomioida neuroepätyypilliset paremmin. Ainakin oma kokemukseni työelämästä on, että se on raskasta ihan neurotyypillisillekin. Vaatimukset ja resurssit eivät kohtaa. Tyypillistä taitaa olla, että henkilöstöä on liian vähän työn määrään nähden. Jos työpaikalle palkataan uusi työntekijä, on minusta kohtuullista toivoa, että tämä työntekijä helpottaisi muiden työtaakkaa eikä suinkaan lisäisi sitä. Tässä on tosin varmasti ispja eroja autistien ja työtehtävien välillä.
Ohjelman henkilöistä Topi vaikutti pärjäävän hienosti hyllyttäjänä, mutta Markushan irtisanottiin työstään, koska työtahti ei riittänyt, tai näin ainakin ymmärsin. Kirin minun on vaikea kuvitella tuovan oikein mitään lisäarvoa millekään työpaikalle. Tämä on ehkä ikävästi sanottu, mutta minusta pitäisi normalisoida myös sitä, ettei kaikista ole työelämään. Suomessa työnteolle osana ihmisarvoa ja identiteettiä annetaan liikaakin merkitystä. Juuri Kirin tapauksessa minusta vaikutti siltä, että ei hänellä oikein ole opintoihin tai työhön liittyviä haaveita itsellään vaan kouluun hakemisessa oli kyse muiden miellyttämisestä ja odotusten täyttämisestä.
Meinasin kommentoida samaa jo aiemmin, kun puhuttiin että enemmän pitäisi työnantajien antaa mahdollisuuksia ja tukea jne. Kuitenkin yleisesti ottaen yleensä ymmärretään, että rekrytoija valitsee työhön mielestään parhaan. Ei hän palkaa sitä, joka tarvitsee kyseistä työtä kipeimmin, vaan haluaa rahoilleen myös vastinetta. Ainakaan omalla alalla ei ole enää itsestään selvää tulla palkatuksi edes työharjoittelun kautta, vaan oma osaaminen pitää todella saada näkyväksi. Esimerkiksi jatkuvasti saikutteleva ei valitettavasti ole suurinta huutoa työmarkkinoilla, vaikka hän itse ei voisikaan tilanteelle yhtään mitään.
Samalla työn tekeminen tekee hyvää, eikä kenenkään myöskään pidä joutua tekemään sitä ilmaiseksi, joten yhtälö on hankala. Mutta niitäkin paikkoja on, joissa piirteet voivat olla hyödyksi, kuten Juliuksen äitikin totesi. Kai se ihmiselle itselleenkin on parasta tehdä työtä, jossa oikeasti tuntee loistavansa.
Jollekin älyllisesti kehitysvammaiselle voidaan myös kuntoutusmielessä järjestää jotain leikkityötä, esimerkkinä vaikka eläinten ruokkiminen ja silittäminen kotieläinpihalla, mutta koska esimerkiksi Kiri on älyltään normaali ja hän ymmärtää hyvin sosiaalisia tilanteita, hän kyllä tajuaisi heti, onko kyse oikeasta työstä vai ohjatusta leikkityöstä.
Anteeksi mutta meitä kehitysvammaistenkin läheisiä on täällä paljon, joten itse haluan oikaista tällaisia. Lievästi kehitysvammainen voi tehdä normaaleja töitä, mutta usein suorittavan tason työtä ja osa-aikaista, sillä kuormittuvat esimerkiksi hahmotukseen liittyvistä asioista paljon. Et välttämättä edes lievästi kehitysvammaista mitenkään erityisemmin tunnista. Ja monet diagnosoimattomat ovatkin erilaisissa suorittavan työn työpaikoissa, siivoojina yms. Ja se on arvokasta ja tärkeää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Palstalla ja toki muuallakin on esitetty toiveita siitä, että esimerkiksi työelämässä pitäisi huomioida neuroepätyypilliset paremmin. Ainakin oma kokemukseni työelämästä on, että se on raskasta ihan neurotyypillisillekin. Vaatimukset ja resurssit eivät kohtaa. Tyypillistä taitaa olla, että henkilöstöä on liian vähän työn määrään nähden. Jos työpaikalle palkataan uusi työntekijä, on minusta kohtuullista toivoa, että tämä työntekijä helpottaisi muiden työtaakkaa eikä suinkaan lisäisi sitä. Tässä on tosin varmasti ispja eroja autistien ja työtehtävien välillä.
Ohjelman henkilöistä Topi vaikutti pärjäävän hienosti hyllyttäjänä, mutta Markushan irtisanottiin työstään, koska työtahti ei riittänyt, tai näin ainakin ymmärsin. Kirin minun on vaikea kuvitella tuovan oikein mitään lisäarvoa millekään työpaikalle. Tämä on ehkä ikävästi sanottu, mutta minusta pitäisi normalisoida myös sitä, ettei kaikista ole työelämään. Suomessa työnteolle osana ihmisarvoa ja identiteettiä annetaan liikaakin merkitystä. Juuri Kirin tapauksessa minusta vaikutti siltä, että ei hänellä oikein ole opintoihin tai työhön liittyviä haaveita itsellään vaan kouluun hakemisessa oli kyse muiden miellyttämisestä ja odotusten täyttämisestä.
Eiköhän tuo Markus irtisanottu todellisuudessa olemuksensa takia. Anteeksi, mutta niin meille asseille yleensä käy. Pomojen ei tarvi perustella esim. koeaikapotkujen syitä lainkaan.
Sain itsekin koeaikapotkut siksi, koska pomo piti mua liian hiljaisena ja autistiset ominaisuuteni olivat liian päälletunkevia (näin hän mulle sanoi!). Hän oikein kehtasi painottaa, etten ollut epäonnistunut työssäni. Päin vastoin, olin ollut rivakka ja tarkka sekä asiakkaiden keskuudessa pidetty. Mutta kun en muuten mukamas sopinut työyhteisöön, esim. minun oli pakko olla kahvi- ja lounastauot yksin, koska asiakkaista johtuva kuormitus kävi koville. Joskus myös kollegoita kävi juoruamassa ja häiriköimässä työtäni. Pomoni tiesi aspergeristani jo rekrytointivaiheessa ja hänellä oli myös koulutus- ja työtaustaa vammaisten parista.
Miksi stna palkkaat autistin, jos et kuitenkaan pärjää sellaisen kanssa?!
En jaksanut alkaa liiton kanssa taistelemaan oikeuksistani, vaan pääsin ilman karenssia ansiopäivärahalle. Nyt odotan päätöstä eläkkeestä. En päässyt enää tuon työpaikan jälkeen työhön ja yhteiskuntaan kiinni (tästä on kohta vuosi).
Käsitin ohjelmasta, että hän työskenteli täysin kotoa käsin? Ja joku täällä oli LinkedInistä urkkinut, että työsopimus olisi itse asiassa jatkunut noiden ohjelmassa mainittujen potkujen jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Palstalla ja toki muuallakin on esitetty toiveita siitä, että esimerkiksi työelämässä pitäisi huomioida neuroepätyypilliset paremmin. Ainakin oma kokemukseni työelämästä on, että se on raskasta ihan neurotyypillisillekin. Vaatimukset ja resurssit eivät kohtaa. Tyypillistä taitaa olla, että henkilöstöä on liian vähän työn määrään nähden. Jos työpaikalle palkataan uusi työntekijä, on minusta kohtuullista toivoa, että tämä työntekijä helpottaisi muiden työtaakkaa eikä suinkaan lisäisi sitä. Tässä on tosin varmasti ispja eroja autistien ja työtehtävien välillä.
Ohjelman henkilöistä Topi vaikutti pärjäävän hienosti hyllyttäjänä, mutta Markushan irtisanottiin työstään, koska työtahti ei riittänyt, tai näin ainakin ymmärsin. Kirin minun on vaikea kuvitella tuovan oikein mitään lisäarvoa millekään työpaikalle. Tämä on ehkä ikävästi sanottu, mutta minusta pitäisi normalisoida myös sitä, ettei kaikista ole työelämään. Suomessa työnteolle osana ihmisarvoa ja identiteettiä annetaan liikaakin merkitystä. Juuri Kirin tapauksessa minusta vaikutti siltä, että ei hänellä oikein ole opintoihin tai työhön liittyviä haaveita itsellään vaan kouluun hakemisessa oli kyse muiden miellyttämisestä ja odotusten täyttämisestä.
Eiköhän tuo Markus irtisanottu todellisuudessa olemuksensa takia. Anteeksi, mutta niin meille asseille yleensä käy. Pomojen ei tarvi perustella esim. koeaikapotkujen syitä lainkaan.
Sain itsekin koeaikapotkut siksi, koska pomo piti mua liian hiljaisena ja autistiset ominaisuuteni olivat liian päälletunkevia (näin hän mulle sanoi!). Hän oikein kehtasi painottaa, etten ollut epäonnistunut työssäni. Päin vastoin, olin ollut rivakka ja tarkka sekä asiakkaiden keskuudessa pidetty. Mutta kun en muuten mukamas sopinut työyhteisöön, esim. minun oli pakko olla kahvi- ja lounastauot yksin, koska asiakkaista johtuva kuormitus kävi koville. Joskus myös kollegoita kävi juoruamassa ja häiriköimässä työtäni. Pomoni tiesi aspergeristani jo rekrytointivaiheessa ja hänellä oli myös koulutus- ja työtaustaa vammaisten parista.
Miksi stna palkkaat autistin, jos et kuitenkaan pärjää sellaisen kanssa?!
En jaksanut alkaa liiton kanssa taistelemaan oikeuksistani, vaan pääsin ilman karenssia ansiopäivärahalle. Nyt odotan päätöstä eläkkeestä. En päässyt enää tuon työpaikan jälkeen työhön ja yhteiskuntaan kiinni (tästä on kohta vuosi).
Markus teki työtään kokonaan etänä kotoa käsin ja hän itse ilmoitti syyksi työrytmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voitteko pliis lopettaa nää tosi ihania persoonia ja tosi älykkäitä kommentit? Näin autistina tulee mikroagressio vibat, ikäänkuin oletuksena olisi se että älykkyys on autisteilla poikkeavaa, maininnan arvoinen seikka, vaikka autismi ei tarkoita sitä että älykkyydessä olisi puutteita, ja tuo Topikin puhuu tuolla tavalla vain siksi että hänellä on autismille tyypillisesti vaikeuksia tuottaa puhetta ja kommunikoida neurotyypillisille tavanomaisella tavalla. Hän kyllä ymmärtää ja ajattelee siinä missä muutkin, joutuu vain hakemaan sanoja ja päätyy ilmeisesti elokuvista oppimiinsa kielikuviin.
Olen itsekin kuullut tuota älykkääksi kehumista koko elämäni. Enimmäkseen minua on kuitenkin pidetty täys idioottina, esim. kiusaajat puhuneet pahaa ihan vieressä (Kaikki tuntee apinan, mut apina se ei tunne ketään) koska luulevat etten ymmärrä, vain siksi etten puhu heille mitään koska en pidä ilkeistä ja juoruavista ihmisistä.Minusta ihailtavaa oli esimerkiksi Topin periksiantamaton asenne työelämän ja maailman julmuuden edessä. Onneksi on ollut esim. sisaruksia puolustamassa kiusaamiselta silloin kun tämä ei itse ehkä ole vielä siihen pystynyt. Siskon itkusta sain vaikutelman että hänelläkin on ollut rankkaa kun on joutunut lapsesta asti ottamaan sellaista vastuuta ja huolta joka ei lapselle kuulu, vaan autistien eikä muidenkaan yksinkertaisesti pitäisi joutua kiusatuksi.
Miksi autistista ei saisi kehua? Kyllähän neurotyypillisestäkin voi sanoa, että on fiksu ja hauska yms.
Kyllä kyseenalaistan sellaisten ennakkoluuloja, joiden mielestä autisminkirjolla olevaa ei saisi kehua esim. fiksuksi tai mukavaksi persoonaksi. Itseasiassa nepsy-henkilöt tarvitsevat kymmenen kertaa enemmän positiivista palautetta ja heidän hyvien piirteiden ääneen kertomista itsetunnon tukemiseksi. Tämä tieto on ihan lastenneuropsykiatrilta saatu.
On tärkeää sanoa autistille, että olet mahtava tyyppi! Ei siinä ole mitään alentavaa.T. Autistin vanhempi
Onhan se alentavaa jos ei olla missään määräysvaltasuhteessa kuten nyt vaikka vanhempi-lapsi, että millä perusteella käy arvioimaan jonkun puolitutun tai jopa täysin tuntemattoman henkisiä kykyjä.
Eikö sinua esim. saisi sanoa mukavaksi ja hauskaksi persoonaksi? Tai saako sinulle sanoa, että olet fiksun oloinen tyyppi?
Itse ainakin pidän siitä, jos minulle sanottaisiin niin. Mutta toki kaikki ei tykkää. Kuitenkin pidän paremmaksi sanoa niitä positiivisia sanoja toisille kuin jätyää sanomatta. Silläkin riskillä, että toinen ottaa sen väärällä tavalla.Täytyy osata arvioida se että miten toinen suhtautuu tai onko edes voimavaroja ottaa vastaan jos ei jostakin syystä olisikaan samaa mieltä, sehän on autisteilla ongelma että vuorovaikutustaidot heikkoja sosiaalisissa tilanteissa, jolloin tavallaan pakkosyötät ja sanoitat tunteetkin että hyvää on.
Näin juuri. Minua alkaa ahdistaa, jos joku arvottaa esim. mukava, hauska, fiksu.
Ikään kuin minun sitten jatkossa pitäisi ylläpitää näitä toisen tekemiä olettamuksia. Oma minuuteni on..
no, eihän sitä oikeastaan ole. Toiselta tuleva määrittely on kuin vaatimus (olla sellainen). Nykyään olen enimmäkseen yksin ja vältän puhumasta ylimääräisiä jos eksyn porukkaan esim. harrastuksen tiimoilta.
Minuus jää kehittymättä kunnolla, jos tulee huonosti nähdyksi sellaisena kuin on ja tottuu siihen, että pitää esittää sellaista kuin toiset haluavat olevan. Mulla on ollut samaa, että helpoin selvitä kun tajuaa mitä toiset haluavat itsestä (oon sosiaalisesti sen verran kykenevä, että tuon tajuan) ja sitten esittää sitä. Vaikeampi on omia tarpeita sanoittaa. Vieläkin välillä mokailen tyhmissä jutuissa, niin että asioista itselleni haittaa, kun on sosiaalisissa tilanteissa tuo mukavan ihmisen rooli päällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Palstalla ja toki muuallakin on esitetty toiveita siitä, että esimerkiksi työelämässä pitäisi huomioida neuroepätyypilliset paremmin. Ainakin oma kokemukseni työelämästä on, että se on raskasta ihan neurotyypillisillekin. Vaatimukset ja resurssit eivät kohtaa. Tyypillistä taitaa olla, että henkilöstöä on liian vähän työn määrään nähden. Jos työpaikalle palkataan uusi työntekijä, on minusta kohtuullista toivoa, että tämä työntekijä helpottaisi muiden työtaakkaa eikä suinkaan lisäisi sitä. Tässä on tosin varmasti ispja eroja autistien ja työtehtävien välillä.
Ohjelman henkilöistä Topi vaikutti pärjäävän hienosti hyllyttäjänä, mutta Markushan irtisanottiin työstään, koska työtahti ei riittänyt, tai näin ainakin ymmärsin. Kirin minun on vaikea kuvitella tuovan oikein mitään lisäarvoa millekään työpaikalle. Tämä on ehkä ikävästi sanottu, mutta minusta pitäisi normalisoida myös sitä, ettei kaikista ole työelämään. Suomessa työnteolle osana ihmisarvoa ja identiteettiä annetaan liikaakin merkitystä. Juuri Kirin tapauksessa minusta vaikutti siltä, että ei hänellä oikein ole opintoihin tai työhön liittyviä haaveita itsellään vaan kouluun hakemisessa oli kyse muiden miellyttämisestä ja odotusten täyttämisestä.
Meinasin kommentoida samaa jo aiemmin, kun puhuttiin että enemmän pitäisi työnantajien antaa mahdollisuuksia ja tukea jne. Kuitenkin yleisesti ottaen yleensä ymmärretään, että rekrytoija valitsee työhön mielestään parhaan. Ei hän palkaa sitä, joka tarvitsee kyseistä työtä kipeimmin, vaan haluaa rahoilleen myös vastinetta. Ainakaan omalla alalla ei ole enää itsestään selvää tulla palkatuksi edes työharjoittelun kautta, vaan oma osaaminen pitää todella saada näkyväksi. Esimerkiksi jatkuvasti saikutteleva ei valitettavasti ole suurinta huutoa työmarkkinoilla, vaikka hän itse ei voisikaan tilanteelle yhtään mitään.
Samalla työn tekeminen tekee hyvää, eikä kenenkään myöskään pidä joutua tekemään sitä ilmaiseksi, joten yhtälö on hankala. Mutta niitäkin paikkoja on, joissa piirteet voivat olla hyödyksi, kuten Juliuksen äitikin totesi. Kai se ihmiselle itselleenkin on parasta tehdä työtä, jossa oikeasti tuntee loistavansa.
Jollekin älyllisesti kehitysvammaiselle voidaan myös kuntoutusmielessä järjestää jotain leikkityötä, esimerkkinä vaikka eläinten ruokkiminen ja silittäminen kotieläinpihalla, mutta koska esimerkiksi Kiri on älyltään normaali ja hän ymmärtää hyvin sosiaalisia tilanteita, hän kyllä tajuaisi heti, onko kyse oikeasta työstä vai ohjatusta leikkityöstä.
Anteeksi mutta meitä kehitysvammaistenkin läheisiä on täällä paljon, joten itse haluan oikaista tällaisia. Lievästi kehitysvammainen voi tehdä normaaleja töitä, mutta usein suorittavan tason työtä ja osa-aikaista, sillä kuormittuvat esimerkiksi hahmotukseen liittyvistä asioista paljon. Et välttämättä edes lievästi kehitysvammaista mitenkään erityisemmin tunnista. Ja monet diagnosoimattomat ovatkin erilaisissa suorittavan työn työpaikoissa, siivoojina yms. Ja se on arvokasta ja tärkeää.
Tiedän, että monet kehitysvammaiset voivat tehdä työtä ja olen kehitysvammaisia työntekijöitä esimerkiksi hampurilaisravintolassa nähnytkin. En myöskään kyseenalaistanut kehitysvammaisten työntekijöiden työn arvoa. Olen itsekin kehitysvammaisen läheinen, sisarus tarkalleen ottaen. Minua vain kyllästyttää aiheeseen liittyvä hymistelykulttuuri ja se, että työntekoa pidetään jonain ihmisarvon mittarina Suomessa. Tämä luo paineita ja kelpaamattomuuden tunteita niille, joista ei työelämään ole.
Tämä on hyvä huomio. Kun ihmiset sanovat ettei ennenkään ollut, niin samalla he unohtavat monta asiaa. Sen lisäksi, että oppivelvollisuuspakko tuli vasta 80-luvun puolivälissä, eli osa lapsista vapautettiin jos oli haasteita tai kehitysvammaa, niin monta muutakin seikkaa on. Ihmsiä oli ennen vähemmän ja kouluja enemmän. Maalla ei päiväkoteja juuri ollutkaan ja hyvin yleistä oli sanoa jos joku ei puhunut nelivuotiaana "kyllä ne muutkin on oppineet". T
Tietynlainen tottelemattomuus varsinkin poikien osalta oli "silloin ennen" yleisesti hyväksyttyä. Jos poika ei kuunnellut, se oli vain tottelemattomuutta, kukaan ei ajatellut että se johtuisi autismin aiheuttamasta reagoimattomuudesta. Pienissä kyläkouluissa vähän erilaiset menivät siinä seassa. Sekä aika kultaa muistoja. Mun luokalle tuli pienestä kyläkoulusta 7. luokalle mm. poika, joka ei pärjännyt missään, ei osannut kunnolla edes lukea. Mutta jotenkin vitosilla opettajat päästivät läpi ja yksi syy oli varmasti se, että kyseisen pojan isä oli kunnallispoliitikassa, niin kukaan ei uskaltanut puuttua. Maalla oli tällainen meininki ihan yleistä. Samoin jos oli menestyvän yrittäjän tai papin jälkeläinen, sai vain olla rauhassa erilainen. Nimismiehen poika oli niin vaikea tapaus, että oli vapautettu koulusta kokonaan. Tämä 70-luvulla.