Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lasten liikkumattomuusepidemia - Mitä pitäisi tehdä?
Joulukuussa julkaistiin Move! -testin tulokset, joissa todettiin, että 40 % suomalaisista lapsista ja nuorista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa päivittäisestä elämästä selviytymistä. Olen jutellut asiasta parin tutun liikunnanopettajan kanssa ja heidän omat havaintonsa ovat tukeneet tutkimuksen tuloksia ja esimerkit, mitä tämä huono kunto käytännössä tarkoittaa ovat olleet aika pelottavia: ei pystytä juoksemaan liikkasalia päästä päähän, ei toivoakaan päästä kyykkyyn ja ylös jne. Ja näitä tapauksia on paljon.
Asiasta on keskusteltu paljon, julkisuudessa, kahvipöydissä ja tällä palstalla, mutta yhden ryhmän ääni tuntuu jäävän paitsioon: niiden 40 % vanhempien. Pystyisivätkö he avaamaan, miten heidän lapsensa saataisiin liikkumaan sen verran, että he pärjäisivät elämässään. Pystyisikö yhteiskunta, pienemmät yhteisöt, kaverit tai jotkut muut tukemaan jotenkin heidän liikkumistaan? Onko muuta ratkaisua, kuin koululiikunnan määrän moninkertaistaminen?
Usein syyksi tarjotaan sitä, että urheilu on liian kilpaurheilupainotteista ja kyllä heidän lapset liikkuisivat, jos vain saisivat höntsätä. Kuitenkin todellisuus on, että höntsäryhmiä järjestetään aivan valtavasti verovaroin, osa täysin ilmaisia, osa maksaa muutaman kympin vuodessa. Kuitenkin näihin on vaikea saada osallistujia ja pääasiassa osallistujat ovat niitä, jotka muutenkin urheilevat paljon seuroissa. Esimerkiksi meidän lasten koululla pidetään heti koulun jälkeen kaikille avointa sählykerhoa. Siellä ei kuulemma käy yhtään lasta, jotka eivät pelaa jotain lajia joukkueissa.
Pitkä alustus, mutta tiivistettynä kysymykseni on: Miten tämän hetken liikkumattomat lapset saataisiin liikkumaan edes vähän? Erityisesti toivoisin ajatuksia niiden liikkumattomien lasten vanhemmilta. Näitä pitäisi olla kuitenkin lähes puolet vanhemmista.
Kommentit (2282)
Kyllähän liikunta on monelle aikuisellekin pakkopullaa (ja leivokset, namut ja muut suklaat "vapaaehtoispullaa"). Koska suurin osa kansasta on ainakin hieman ellei paljonkin ylipainosia, niin lapsetkin pitävät ylipainoa normaalitilana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitäisi suurin osan vanhempia ymmärtää että iso osa liikkumattomuudesta tulee yksinkertaisesti liian koukuttavista digilaitteista.
Koulun välitunneillakaan liikutaan vain vähän koska puhelin vie huomion. Lisäksi kotona lisää ja pahimmillaan tuntikaupalla, varsinkin niillä lapsilla jolla ei käyttöaikaa ole millään tasolla rajattu tai käyttöaika on useita tunteja päivässä.
Jo pari vuotta sitten UKK insituutin tutkimuksessa todettiin että ei monille riitä enää edes ne liikuntaharrastukset, koska passiivista aikaa on yksinkertaisesti niin paljon, ja sille pitäisi jotain tehdä.
....mutta kukaan ei tee mitään, kaikki ovat niin digihurmoksessa itsekkin että eivät nää laitteiden haittapuolia. Tätä sitten maksetaan kansanterveydessä ja pitkään kunnes tulee järkeä tähän touhuun.
Toisena että pitää liikkua lasten kanssa pienestä pitäen, joskus myös hieman pakottaen. Jos kunto pääsee niin huonoksi että kävely metsässä / pieni hippaleikki tuntuu raskaalta, niin siitä on vaikea päästä ylös.
Eli: 1. Rajoittaa lasten digilaitteiden käyttöä . 2. Opettaa pienestä pitäen liikkumaan
Ihmistä ei ole tehty istumaan ja kyyhöttämään pää kumarassa, vaan liikkumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi varma tapa saada lapsi inhoamaan liikuntaa on tehdä siitä ikävää pakkopullaa. Liikunan pitäisi olla iloinen, yhteinen asia perheessä ja jos juuri silloin ei halua/jaksa, niin pakottamisella varmasti saadaan tapettua liikunnan ilo. Oma äitini vei minua pienenä miltei päivittäin luontoon kävelylle, jossa tutkimme luontoa ja sain juosta ja kiipeillä mielin määrin. Muistan niiden olleen monen päivän kohokohta vielä koululaisenakin. Rakastan edelleen aikuisena patikointia ja kävelyä luonnossa, sekä luonnon ilmiöiden tutkimista. Kolikon kääntöpuolena taas kamalat muistot koululiikunnasta, kun siellä nimenomaan pakotettiin tekemään ja sitten sai vielä huonoa palautetta. Joo, ei todellakaan tehnyt mieli tehdä yhtään mitään niillä tunneilla. Ainut hyöty niistä oli eri lajien kokeilu ja suunnistuksen alkeiden oppiminen.
Mutta mitä, jos lapsi ei ikinä halua liikkua ja kaikki liikunta on hänelle pakkopullaa? Mitä silloin pitäisi tehdä? Antaa vain olla sisällä?
Eli huomasit lapsen ollessa 6kk että hän ei yksinkertaisesti halua liikkua yhtään?
Lähinnä pointti on se, että ei todellakaan ole aina helppoa löytää niitä liikunnan muotoja, jotka eivät olisi lapsille pakkopullaa. Sinä kävit päivittäin kävelyillä luonnossa äitisi kanssa. Hienoa, että sinä nautit siitä, mutta voin kertoa, että minulle tai minun lapsilleni tuo olisi ollut nimenomaan sitä pakkopullaa ja me kaipaamme ihan eri tyyppistä liikuntaa. Minulla on tausta yksilölajeista ja lapseni ovat taas selkeästi joukkuepelaajia ja nauttivat nimenomaan siitä, että saavat kisata kavereidensa kanssa.
Kuten tästäkin keskustelusta on helppo huomata, todella monilla on ollut ongelmia löytää niitä lajeja, mistä lapsi saisi sitä liikunnan iloa, koska yhtä lasta voi käytännössä viedä kokeilemaan rajallista määrää lajeja ja usein niitä on syytä harrastaa hetken aikaa ennen kuin osaa sanoa, kiinnostaako se vai ei.
Ei vaan kyllä se pointti on siinä että sen lapsen kanssa pitää liikkua ihan vauvasta lähtien että se kasvaa liikunnallisuuteen. Se että vanhemmat eivät tykkää liikkua pitäisi olla hylkäävä virhe lastentekopuuhiin. Ei lapsi tarvitse mitään "lajia", hän tarvitsee monipuolista luonnollista liikkumista, jota vanhempien tulee hänelle tarjota riippumatta siitä tuleeko vanhemmalle ikävästi hiki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi varma tapa saada lapsi inhoamaan liikuntaa on tehdä siitä ikävää pakkopullaa. Liikunan pitäisi olla iloinen, yhteinen asia perheessä ja jos juuri silloin ei halua/jaksa, niin pakottamisella varmasti saadaan tapettua liikunnan ilo. Oma äitini vei minua pienenä miltei päivittäin luontoon kävelylle, jossa tutkimme luontoa ja sain juosta ja kiipeillä mielin määrin. Muistan niiden olleen monen päivän kohokohta vielä koululaisenakin. Rakastan edelleen aikuisena patikointia ja kävelyä luonnossa, sekä luonnon ilmiöiden tutkimista. Kolikon kääntöpuolena taas kamalat muistot koululiikunnasta, kun siellä nimenomaan pakotettiin tekemään ja sitten sai vielä huonoa palautetta. Joo, ei todellakaan tehnyt mieli tehdä yhtään mitään niillä tunneilla. Ainut hyöty niistä oli eri lajien kokeilu ja suunnistuksen alkeiden oppiminen.
Mutta mitä, jos lapsi ei ikinä halua liikkua ja kaikki liikunta on hänelle pakkopullaa? Mitä silloin pitäisi tehdä? Antaa vain olla sisällä?
Eli huomasit lapsen ollessa 6kk että hän ei yksinkertaisesti halua liikkua yhtään?
Lähinnä pointti on se, että ei todellakaan ole aina helppoa löytää niitä liikunnan muotoja, jotka eivät olisi lapsille pakkopullaa. Sinä kävit päivittäin kävelyillä luonnossa äitisi kanssa. Hienoa, että sinä nautit siitä, mutta voin kertoa, että minulle tai minun lapsilleni tuo olisi ollut nimenomaan sitä pakkopullaa ja me kaipaamme ihan eri tyyppistä liikuntaa. Minulla on tausta yksilölajeista ja lapseni ovat taas selkeästi joukkuepelaajia ja nauttivat nimenomaan siitä, että saavat kisata kavereidensa kanssa.
Kuten tästäkin keskustelusta on helppo huomata, todella monilla on ollut ongelmia löytää niitä lajeja, mistä lapsi saisi sitä liikunnan iloa, koska yhtä lasta voi käytännössä viedä kokeilemaan rajallista määrää lajeja ja usein niitä on syytä harrastaa hetken aikaa ennen kuin osaa sanoa, kiinnostaako se vai ei.
Ei vaan kyllä se pointti on siinä että sen lapsen kanssa pitää liikkua ihan vauvasta lähtien että se kasvaa liikunnallisuuteen. Se että vanhemmat eivät tykkää liikkua pitäisi olla hylkäävä virhe lastentekopuuhiin. Ei lapsi tarvitse mitään "lajia", hän tarvitsee monipuolista luonnollista liikkumista, jota vanhempien tulee hänelle tarjota riippumatta siitä tuleeko vanhemmalle ikävästi hiki.
Olen tuosta asiasta pääasiassa pääasiassa samaa mieltä paitsi, että mielestäni vähän vanhempi lapsi tarvitsee kyllä oman itsenäisen urheiluharrastuksen ilman vanhempiaan. N. 99,7 % esiteineistä ja sitä vanhemmista lapsista ei halua puuhata yhtään mitään vanhempiensa kanssa ja jos sitä harrastusta aletaan miettimään siinä vaiheessa tai oletetaan, että teini liikkuu itsenäisesti riittävästi, ollaan helposti ongelmissa.
Tämän keskustelun ongelma on, että tässä puhutaan ristiin niin monen ikäisistä lapsista ja erilaisista tilanteista ja sitten keskustelijoilla menee sekaisin, missä kontekstissa joku kommentti on sanottu. Yksi pohdiskelee, mitä pitäisi tehdä liikkumattoman teinin kanssa ja toinen vastaa, että pitää liikkua vauvasta saakka, niin kyllähän siinä on väärinkäsitykset valmiina. Ainakin olisi hyvä erottaa keskustelussa, että puhutaanko, miten kannattaisi toimia uuden vauvan kanssa, että kaikki sujuu optimaalisesti ja mitä pitäisi tehdä ongelmatilanteissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi varma tapa saada lapsi inhoamaan liikuntaa on tehdä siitä ikävää pakkopullaa. Liikunan pitäisi olla iloinen, yhteinen asia perheessä ja jos juuri silloin ei halua/jaksa, niin pakottamisella varmasti saadaan tapettua liikunnan ilo. Oma äitini vei minua pienenä miltei päivittäin luontoon kävelylle, jossa tutkimme luontoa ja sain juosta ja kiipeillä mielin määrin. Muistan niiden olleen monen päivän kohokohta vielä koululaisenakin. Rakastan edelleen aikuisena patikointia ja kävelyä luonnossa, sekä luonnon ilmiöiden tutkimista. Kolikon kääntöpuolena taas kamalat muistot koululiikunnasta, kun siellä nimenomaan pakotettiin tekemään ja sitten sai vielä huonoa palautetta. Joo, ei todellakaan tehnyt mieli tehdä yhtään mitään niillä tunneilla. Ainut hyöty niistä oli eri lajien kokeilu ja suunnistuksen alkeiden oppiminen.
Mutta mitä, jos lapsi ei ikinä halua liikkua ja kaikki liikunta on hänelle pakkopullaa? Mitä silloin pitäisi tehdä? Antaa vain olla sisällä?
Eli huomasit lapsen ollessa 6kk että hän ei yksinkertaisesti halua liikkua yhtään?
Lähinnä pointti on se, että ei todellakaan ole aina helppoa löytää niitä liikunnan muotoja, jotka eivät olisi lapsille pakkopullaa. Sinä kävit päivittäin kävelyillä luonnossa äitisi kanssa. Hienoa, että sinä nautit siitä, mutta voin kertoa, että minulle tai minun lapsilleni tuo olisi ollut nimenomaan sitä pakkopullaa ja me kaipaamme ihan eri tyyppistä liikuntaa. Minulla on tausta yksilölajeista ja lapseni ovat taas selkeästi joukkuepelaajia ja nauttivat nimenomaan siitä, että saavat kisata kavereidensa kanssa.
Kuten tästäkin keskustelusta on helppo huomata, todella monilla on ollut ongelmia löytää niitä lajeja, mistä lapsi saisi sitä liikunnan iloa, koska yhtä lasta voi käytännössä viedä kokeilemaan rajallista määrää lajeja ja usein niitä on syytä harrastaa hetken aikaa ennen kuin osaa sanoa, kiinnostaako se vai ei.
Ei vaan kyllä se pointti on siinä että sen lapsen kanssa pitää liikkua ihan vauvasta lähtien että se kasvaa liikunnallisuuteen. Se että vanhemmat eivät tykkää liikkua pitäisi olla hylkäävä virhe lastentekopuuhiin. Ei lapsi tarvitse mitään "lajia", hän tarvitsee monipuolista luonnollista liikkumista, jota vanhempien tulee hänelle tarjota riippumatta siitä tuleeko vanhemmalle ikävästi hiki.
Olen tuosta asiasta pääasiassa pääasiassa samaa mieltä paitsi, että mielestäni vähän vanhempi lapsi tarvitsee kyllä oman itsenäisen urheiluharrastuksen ilman vanhempiaan. N. 99,7 % esiteineistä ja sitä vanhemmista lapsista ei halua puuhata yhtään mitään vanhempiensa kanssa ja jos sitä harrastusta aletaan miettimään siinä vaiheessa tai oletetaan, että teini liikkuu itsenäisesti riittävästi, ollaan helposti ongelmissa.
Tämän keskustelun ongelma on, että tässä puhutaan ristiin niin monen ikäisistä lapsista ja erilaisista tilanteista ja sitten keskustelijoilla menee sekaisin, missä kontekstissa joku kommentti on sanottu. Yksi pohdiskelee, mitä pitäisi tehdä liikkumattoman teinin kanssa ja toinen vastaa, että pitää liikkua vauvasta saakka, niin kyllähän siinä on väärinkäsitykset valmiina. Ainakin olisi hyvä erottaa keskustelussa, että puhutaanko, miten kannattaisi toimia uuden vauvan kanssa, että kaikki sujuu optimaalisesti ja mitä pitäisi tehdä ongelmatilanteissa.
Tietenkin se on turha itkeä kun maito on jo maassa, mutta totuus nyt kuitenkin vain on se että ei se teini halua liikkua teininä jos ei ole vanhemmat jo vauvasta asti opastaneet liikunnallisuuteen sillä omalla esimerkillään. Eli vanhemman pitää ottaa se oma vastuu eikä syyttää lasta siitä, tai yhteiskuntaa tai naapuria kun teini ei liiku. Voi vaikka sanoa että teini on ihan kuin minä, hänen vanhempansa, että liikunta ei hänelle maistu, ja sitten voikin pohtia mistä se teinin liikkumattomuus siis johtuukaan, ja onko edes mielekästä kuvitella että teini nyt teininä löytää jonkun lajin kun lapsesta asti vanhemmat ovat viestittäneet että liikkuminen on vastenmielistä.
Jos vanhempi on tehnyt kaikkensa ja ollut esimerkkinä luonnolliseen liikunnallisuuteen, niin se on sitten eri asia, ja se että teini lopettaa yhtäkkiä kaiken liikkumisen vaikka teiniyteen asti on ollut aktiivinen niin se on ihan jopa jo lääkärin paikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi varma tapa saada lapsi inhoamaan liikuntaa on tehdä siitä ikävää pakkopullaa. Liikunan pitäisi olla iloinen, yhteinen asia perheessä ja jos juuri silloin ei halua/jaksa, niin pakottamisella varmasti saadaan tapettua liikunnan ilo. Oma äitini vei minua pienenä miltei päivittäin luontoon kävelylle, jossa tutkimme luontoa ja sain juosta ja kiipeillä mielin määrin. Muistan niiden olleen monen päivän kohokohta vielä koululaisenakin. Rakastan edelleen aikuisena patikointia ja kävelyä luonnossa, sekä luonnon ilmiöiden tutkimista. Kolikon kääntöpuolena taas kamalat muistot koululiikunnasta, kun siellä nimenomaan pakotettiin tekemään ja sitten sai vielä huonoa palautetta. Joo, ei todellakaan tehnyt mieli tehdä yhtään mitään niillä tunneilla. Ainut hyöty niistä oli eri lajien kokeilu ja suunnistuksen alkeiden oppiminen.
Mutta mitä, jos lapsi ei ikinä halua liikkua ja kaikki liikunta on hänelle pakkopullaa? Mitä silloin pitäisi tehdä? Antaa vain olla sisällä?
Eli huomasit lapsen ollessa 6kk että hän ei yksinkertaisesti halua liikkua yhtään?
Lähinnä pointti on se, että ei todellakaan ole aina helppoa löytää niitä liikunnan muotoja, jotka eivät olisi lapsille pakkopullaa. Sinä kävit päivittäin kävelyillä luonnossa äitisi kanssa. Hienoa, että sinä nautit siitä, mutta voin kertoa, että minulle tai minun lapsilleni tuo olisi ollut nimenomaan sitä pakkopullaa ja me kaipaamme ihan eri tyyppistä liikuntaa. Minulla on tausta yksilölajeista ja lapseni ovat taas selkeästi joukkuepelaajia ja nauttivat nimenomaan siitä, että saavat kisata kavereidensa kanssa.
Kuten tästäkin keskustelusta on helppo huomata, todella monilla on ollut ongelmia löytää niitä lajeja, mistä lapsi saisi sitä liikunnan iloa, koska yhtä lasta voi käytännössä viedä kokeilemaan rajallista määrää lajeja ja usein niitä on syytä harrastaa hetken aikaa ennen kuin osaa sanoa, kiinnostaako se vai ei.
Ei vaan kyllä se pointti on siinä että sen lapsen kanssa pitää liikkua ihan vauvasta lähtien että se kasvaa liikunnallisuuteen. Se että vanhemmat eivät tykkää liikkua pitäisi olla hylkäävä virhe lastentekopuuhiin. Ei lapsi tarvitse mitään "lajia", hän tarvitsee monipuolista luonnollista liikkumista, jota vanhempien tulee hänelle tarjota riippumatta siitä tuleeko vanhemmalle ikävästi hiki.
Olen tuosta asiasta pääasiassa pääasiassa samaa mieltä paitsi, että mielestäni vähän vanhempi lapsi tarvitsee kyllä oman itsenäisen urheiluharrastuksen ilman vanhempiaan. N. 99,7 % esiteineistä ja sitä vanhemmista lapsista ei halua puuhata yhtään mitään vanhempiensa kanssa ja jos sitä harrastusta aletaan miettimään siinä vaiheessa tai oletetaan, että teini liikkuu itsenäisesti riittävästi, ollaan helposti ongelmissa.
Tämän keskustelun ongelma on, että tässä puhutaan ristiin niin monen ikäisistä lapsista ja erilaisista tilanteista ja sitten keskustelijoilla menee sekaisin, missä kontekstissa joku kommentti on sanottu. Yksi pohdiskelee, mitä pitäisi tehdä liikkumattoman teinin kanssa ja toinen vastaa, että pitää liikkua vauvasta saakka, niin kyllähän siinä on väärinkäsitykset valmiina. Ainakin olisi hyvä erottaa keskustelussa, että puhutaanko, miten kannattaisi toimia uuden vauvan kanssa, että kaikki sujuu optimaalisesti ja mitä pitäisi tehdä ongelmatilanteissa.
Tietenkin se on turha itkeä kun maito on jo maassa, mutta totuus nyt kuitenkin vain on se että ei se teini halua liikkua teininä jos ei ole vanhemmat jo vauvasta asti opastaneet liikunnallisuuteen sillä omalla esimerkillään. Eli vanhemman pitää ottaa se oma vastuu eikä syyttää lasta siitä, tai yhteiskuntaa tai naapuria kun teini ei liiku. Voi vaikka sanoa että teini on ihan kuin minä, hänen vanhempansa, että liikunta ei hänelle maistu, ja sitten voikin pohtia mistä se teinin liikkumattomuus siis johtuukaan, ja onko edes mielekästä kuvitella että teini nyt teininä löytää jonkun lajin kun lapsesta asti vanhemmat ovat viestittäneet että liikkuminen on vastenmielistä.
Jos vanhempi on tehnyt kaikkensa ja ollut esimerkkinä luonnolliseen liikunnallisuuteen, niin se on sitten eri asia, ja se että teini lopettaa yhtäkkiä kaiken liikkumisen vaikka teiniyteen asti on ollut aktiivinen niin se on ihan jopa jo lääkärin paikka.
Mieheni poika on hyvä esimerkki. Hän on asunut pääasiassa äitinsä luona, toki säännöllisesti isällään myös. Äitin luona ei ole liikuttu yhtään eikä olisi saanut olla liikuntaharrastusta kun äiti ei viitsi eikä tykkää semmoisesta. Äiti ja poika onkin ylipainoisia ja huonokuntoisia. Aika paljon on mieheni tehnyt asian parantamiseksi, mutta ei hänellä ole ollut voimavaroja noin suurta liikuntavastaisuutta vastaan pyrsistellä. Äiti ja poika tykkäävät molemmat maata tv:n ääressä ja syödä, eikä siihen ole auttanut se että mieheni on liikunnallinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi varma tapa saada lapsi inhoamaan liikuntaa on tehdä siitä ikävää pakkopullaa. Liikunan pitäisi olla iloinen, yhteinen asia perheessä ja jos juuri silloin ei halua/jaksa, niin pakottamisella varmasti saadaan tapettua liikunnan ilo. Oma äitini vei minua pienenä miltei päivittäin luontoon kävelylle, jossa tutkimme luontoa ja sain juosta ja kiipeillä mielin määrin. Muistan niiden olleen monen päivän kohokohta vielä koululaisenakin. Rakastan edelleen aikuisena patikointia ja kävelyä luonnossa, sekä luonnon ilmiöiden tutkimista. Kolikon kääntöpuolena taas kamalat muistot koululiikunnasta, kun siellä nimenomaan pakotettiin tekemään ja sitten sai vielä huonoa palautetta. Joo, ei todellakaan tehnyt mieli tehdä yhtään mitään niillä tunneilla. Ainut hyöty niistä oli eri lajien kokeilu ja suunnistuksen alkeiden oppiminen.
Mutta mitä, jos lapsi ei ikinä halua liikkua ja kaikki liikunta on hänelle pakkopullaa? Mitä silloin pitäisi tehdä? Antaa vain olla sisällä?
Eli huomasit lapsen ollessa 6kk että hän ei yksinkertaisesti halua liikkua yhtään?
Lähinnä pointti on se, että ei todellakaan ole aina helppoa löytää niitä liikunnan muotoja, jotka eivät olisi lapsille pakkopullaa. Sinä kävit päivittäin kävelyillä luonnossa äitisi kanssa. Hienoa, että sinä nautit siitä, mutta voin kertoa, että minulle tai minun lapsilleni tuo olisi ollut nimenomaan sitä pakkopullaa ja me kaipaamme ihan eri tyyppistä liikuntaa. Minulla on tausta yksilölajeista ja lapseni ovat taas selkeästi joukkuepelaajia ja nauttivat nimenomaan siitä, että saavat kisata kavereidensa kanssa.
Kuten tästäkin keskustelusta on helppo huomata, todella monilla on ollut ongelmia löytää niitä lajeja, mistä lapsi saisi sitä liikunnan iloa, koska yhtä lasta voi käytännössä viedä kokeilemaan rajallista määrää lajeja ja usein niitä on syytä harrastaa hetken aikaa ennen kuin osaa sanoa, kiinnostaako se vai ei.
Ei vaan kyllä se pointti on siinä että sen lapsen kanssa pitää liikkua ihan vauvasta lähtien että se kasvaa liikunnallisuuteen. Se että vanhemmat eivät tykkää liikkua pitäisi olla hylkäävä virhe lastentekopuuhiin. Ei lapsi tarvitse mitään "lajia", hän tarvitsee monipuolista luonnollista liikkumista, jota vanhempien tulee hänelle tarjota riippumatta siitä tuleeko vanhemmalle ikävästi hiki.
Olen tuosta asiasta pääasiassa pääasiassa samaa mieltä paitsi, että mielestäni vähän vanhempi lapsi tarvitsee kyllä oman itsenäisen urheiluharrastuksen ilman vanhempiaan. N. 99,7 % esiteineistä ja sitä vanhemmista lapsista ei halua puuhata yhtään mitään vanhempiensa kanssa ja jos sitä harrastusta aletaan miettimään siinä vaiheessa tai oletetaan, että teini liikkuu itsenäisesti riittävästi, ollaan helposti ongelmissa.
Tämän keskustelun ongelma on, että tässä puhutaan ristiin niin monen ikäisistä lapsista ja erilaisista tilanteista ja sitten keskustelijoilla menee sekaisin, missä kontekstissa joku kommentti on sanottu. Yksi pohdiskelee, mitä pitäisi tehdä liikkumattoman teinin kanssa ja toinen vastaa, että pitää liikkua vauvasta saakka, niin kyllähän siinä on väärinkäsitykset valmiina. Ainakin olisi hyvä erottaa keskustelussa, että puhutaanko, miten kannattaisi toimia uuden vauvan kanssa, että kaikki sujuu optimaalisesti ja mitä pitäisi tehdä ongelmatilanteissa.
Tietenkin se on turha itkeä kun maito on jo maassa, mutta totuus nyt kuitenkin vain on se että ei se teini halua liikkua teininä jos ei ole vanhemmat jo vauvasta asti opastaneet liikunnallisuuteen sillä omalla esimerkillään. Eli vanhemman pitää ottaa se oma vastuu eikä syyttää lasta siitä, tai yhteiskuntaa tai naapuria kun teini ei liiku. Voi vaikka sanoa että teini on ihan kuin minä, hänen vanhempansa, että liikunta ei hänelle maistu, ja sitten voikin pohtia mistä se teinin liikkumattomuus siis johtuukaan, ja onko edes mielekästä kuvitella että teini nyt teininä löytää jonkun lajin kun lapsesta asti vanhemmat ovat viestittäneet että liikkuminen on vastenmielistä.
Jos vanhempi on tehnyt kaikkensa ja ollut esimerkkinä luonnolliseen liikunnallisuuteen, niin se on sitten eri asia, ja se että teini lopettaa yhtäkkiä kaiken liikkumisen vaikka teiniyteen asti on ollut aktiivinen niin se on ihan jopa jo lääkärin paikka.
No tuosta emme sitten ole enää samaa mieltä. Toki vanhemman on hyvä tiedostaa vastuunsa teinin liikkumattomuudesta, mutta en sanoisi, että kannattaa heittää pyyhe kehään sen teinin suhteen ja mennä kymppiuutisten jälkeen tekemään uutta yritystä.
Kyllä sitä teiniäkin voi yrittää saada liikkumaan ja parantamaan ruokavaliotaan ja mielestäni on vanhempien velvollisuus yrittää paikata virheitään heti, kun he tiedostavat ne. Todella monet vanhemmat elävät niin epäterveellistä elämää, että heillä ei ole edes havaintoa, mikä olisi järkevää elämää lapselle. Esimerkiksi vanhempien oman terveyden pettäminen saattaa toimia heille herätyksenä, että näin ei voi jatkaa ja myös nuoren pitää korjata elämäntapojaan tai hän on samalla tiellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi varma tapa saada lapsi inhoamaan liikuntaa on tehdä siitä ikävää pakkopullaa. Liikunan pitäisi olla iloinen, yhteinen asia perheessä ja jos juuri silloin ei halua/jaksa, niin pakottamisella varmasti saadaan tapettua liikunnan ilo. Oma äitini vei minua pienenä miltei päivittäin luontoon kävelylle, jossa tutkimme luontoa ja sain juosta ja kiipeillä mielin määrin. Muistan niiden olleen monen päivän kohokohta vielä koululaisenakin. Rakastan edelleen aikuisena patikointia ja kävelyä luonnossa, sekä luonnon ilmiöiden tutkimista. Kolikon kääntöpuolena taas kamalat muistot koululiikunnasta, kun siellä nimenomaan pakotettiin tekemään ja sitten sai vielä huonoa palautetta. Joo, ei todellakaan tehnyt mieli tehdä yhtään mitään niillä tunneilla. Ainut hyöty niistä oli eri lajien kokeilu ja suunnistuksen alkeiden oppiminen.
Mutta mitä, jos lapsi ei ikinä halua liikkua ja kaikki liikunta on hänelle pakkopullaa? Mitä silloin pitäisi tehdä? Antaa vain olla sisällä?
Eli huomasit lapsen ollessa 6kk että hän ei yksinkertaisesti halua liikkua yhtään?
Lähinnä pointti on se, että ei todellakaan ole aina helppoa löytää niitä liikunnan muotoja, jotka eivät olisi lapsille pakkopullaa. Sinä kävit päivittäin kävelyillä luonnossa äitisi kanssa. Hienoa, että sinä nautit siitä, mutta voin kertoa, että minulle tai minun lapsilleni tuo olisi ollut nimenomaan sitä pakkopullaa ja me kaipaamme ihan eri tyyppistä liikuntaa. Minulla on tausta yksilölajeista ja lapseni ovat taas selkeästi joukkuepelaajia ja nauttivat nimenomaan siitä, että saavat kisata kavereidensa kanssa.
Kuten tästäkin keskustelusta on helppo huomata, todella monilla on ollut ongelmia löytää niitä lajeja, mistä lapsi saisi sitä liikunnan iloa, koska yhtä lasta voi käytännössä viedä kokeilemaan rajallista määrää lajeja ja usein niitä on syytä harrastaa hetken aikaa ennen kuin osaa sanoa, kiinnostaako se vai ei.
Ei vaan kyllä se pointti on siinä että sen lapsen kanssa pitää liikkua ihan vauvasta lähtien että se kasvaa liikunnallisuuteen. Se että vanhemmat eivät tykkää liikkua pitäisi olla hylkäävä virhe lastentekopuuhiin. Ei lapsi tarvitse mitään "lajia", hän tarvitsee monipuolista luonnollista liikkumista, jota vanhempien tulee hänelle tarjota riippumatta siitä tuleeko vanhemmalle ikävästi hiki.
Olen tuosta asiasta pääasiassa pääasiassa samaa mieltä paitsi, että mielestäni vähän vanhempi lapsi tarvitsee kyllä oman itsenäisen urheiluharrastuksen ilman vanhempiaan. N. 99,7 % esiteineistä ja sitä vanhemmista lapsista ei halua puuhata yhtään mitään vanhempiensa kanssa ja jos sitä harrastusta aletaan miettimään siinä vaiheessa tai oletetaan, että teini liikkuu itsenäisesti riittävästi, ollaan helposti ongelmissa.
Tämän keskustelun ongelma on, että tässä puhutaan ristiin niin monen ikäisistä lapsista ja erilaisista tilanteista ja sitten keskustelijoilla menee sekaisin, missä kontekstissa joku kommentti on sanottu. Yksi pohdiskelee, mitä pitäisi tehdä liikkumattoman teinin kanssa ja toinen vastaa, että pitää liikkua vauvasta saakka, niin kyllähän siinä on väärinkäsitykset valmiina. Ainakin olisi hyvä erottaa keskustelussa, että puhutaanko, miten kannattaisi toimia uuden vauvan kanssa, että kaikki sujuu optimaalisesti ja mitä pitäisi tehdä ongelmatilanteissa.
Tietenkin se on turha itkeä kun maito on jo maassa, mutta totuus nyt kuitenkin vain on se että ei se teini halua liikkua teininä jos ei ole vanhemmat jo vauvasta asti opastaneet liikunnallisuuteen sillä omalla esimerkillään. Eli vanhemman pitää ottaa se oma vastuu eikä syyttää lasta siitä, tai yhteiskuntaa tai naapuria kun teini ei liiku. Voi vaikka sanoa että teini on ihan kuin minä, hänen vanhempansa, että liikunta ei hänelle maistu, ja sitten voikin pohtia mistä se teinin liikkumattomuus siis johtuukaan, ja onko edes mielekästä kuvitella että teini nyt teininä löytää jonkun lajin kun lapsesta asti vanhemmat ovat viestittäneet että liikkuminen on vastenmielistä.
Jos vanhempi on tehnyt kaikkensa ja ollut esimerkkinä luonnolliseen liikunnallisuuteen, niin se on sitten eri asia, ja se että teini lopettaa yhtäkkiä kaiken liikkumisen vaikka teiniyteen asti on ollut aktiivinen niin se on ihan jopa jo lääkärin paikka.
Tässäpä esimerkki helikopterivanhemmuudesta: teini lääkäriin, jos tämä lopettaa liikkumisen...
Ymmärtäkää nyt hyvät ihmiset, että teinit kapinoivat. Vaikka vanhemmat olisivat kuinka opastaneet esimerkillään - ja ehkä juuri silloin - teini voi lopettaa kaiken liikkumisen. Ja silloin täytyy antaa ajan kulua ja toivoa, että lapsuuden hyvät kokemukset kantavat. Pakottamalla tuhotaan liikunnan ilo pitkälle aikuisikään. Ja 18-vuotiashan päättää lopun ikäänsä asiasta itse...
Itse tiedän lähipiiristä äidin, joka juoksi hervottomia, jopa 20 kilometrin lenkkejä tuplarattaiden kanssa, esikoinen polkien pyörällä rinnalla. Tunsin lievää alemmuutta, kun omien lasteni kanssa turhautumisesta kihisten käytin tunnin tai puolitoista kahden kilsan matkaan kaupasta kotiin, joka ojaa tutkien. Arvatkaa, miten kävi, kun lapsista tuli kyllin isoja päättääkseen, kulkevatko mukana.
sähl kirjoitti:
Jos liikunnantunnit ois ollut muutakin kuin jalkapallo, sählyä, jääkiekkoa, sählyä, jääpalloa, sählyä, jotain jääpallon variaatiota, sählyä..
Pelkkä hippakin ois mielenkiintoisempaa - apinaradat, toistuvat veryttelyt, eri lajien kokeiluja (tennis, keila, sulkis, polttopallo, joku MUU pallopeli?) ja ylä-asteella salitreenit (loppui koulukiusaaminenkin osittain kun kiusaajat yllättyi ja huomasi jäävänsä kakkoseksi joka lajissa ja oma motivaatio ja kiinnostus kasvoi)
Jonkin verran lapsia liikuttaneena, voin sanoa, että hippa on aivan vihonviimeinen laji, jota kannattaa peluuttaa lapsilla, jos ryhmässä on eri tasoisia lapsia ja tavoitteena on, että kaikilla on kivaa. Siinä homma menee niin, että ensimmäisen viiden sekunnin aikana se porukan hitain lapsi on otettu hipaksi ja sen jälkeen muut juoksevat rinkiä hänen ympärillään. Toki hipassa on monia variaatioita, mutta kyllä ne tuppaavat olemaan "mies miestä vastaan" hommia aina ja niistä ei tule kyllä hyvä mieli huonommille liikkujille. Joukkuepeleissä ne huonommatkin pelurit voivat sentään iloita joukkueensa menestyksestä.
Lajikokeilut ovat tietenkin kivoja, mutta käytännössä on rajallinen määrä lajeja, joita luokallinen lapsia pystyy järkevästi pelaamaan liikuntasalissa. Esim. tenniksessä ei paljoa yli neljää lasta saa fiksusti yhteen saliin pelaamaan. Jotain pallon pompottelua voi tietenkin olla, mutta ei sekään montaa minuuttia jaksa kiinnostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse löysin liikunnan ilon vasta aikuisena. Näyttää, että lapseni menee samaa linjaa. Lajeja on kokeiltu sekä ohjattuina että meidän vanhempien kanssa, mutta kun sitä mieluisaa ei löydy, niin vaikeaa on.
Ollaan perheenä oltu liikunnallisia (ja me vanhemmat ollaan edelleen). Jumppasin kotona lapsen kanssa, kun hän oli pieni. Hän osallistui pienen lapsen innolla. Lähes päivittäiset pyörälenkit tuli kuvioon ensin taaperoajan potkupyöräilynä ja myöhemmin polkien. Tätä aktiivista aikaa jatkui koulun aloitukseen asti.
Onneksi on pitkät koulumatkat, heh. Ja puolen tunnin välitunnit. Kerran viikossa käydään uimahallissa, viikonloppuna tehdään joku luontoretki ja monesti lapsi tietenkin pyörii kavereidensa kanssa. Mutta oma laji puuttuu ja ne, mihin olisi varaa, on kokeiltu. Ehkäpä kokeillaan ne vaan uudestaan, en tiedä.
Lasten kanssa voi liikkua monella tavalla, on metsäretkeä, pyöräilyä, pallon potkimista, sählyä (nämä kaksi siis vaikka kaksistaan lapsen kanssa), hiihtoa, luistelua, ihan vaikka kävelyä, ja varsinkin sitä ihan kävelyä. Ei totuteta siihen että joka paikkaan mennään 5v asti vaunuilla. Tai että autolla mennään kaikki 500m pidemmät matkat.
Paljon nimittäin lasten kunnosta tulee ihan päivittäisestä liikkumisestakin ja askelista. Jos lapsi ei koskaan kävele pidempää matkaa kuin pari sataa metriä, kyllä se 1km varmasti tuntuu tuskalliselta.
Valitettavasti moni vanhempi ei itsekkään viitsi persusta sohvalta nostaa ja kävellä edes sitä vaikka kilometria. Parempi syyttää systeemiä ja lappaa sipsiä suuhun sohvalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
sähl kirjoitti:
Jos liikunnantunnit ois ollut muutakin kuin jalkapallo, sählyä, jääkiekkoa, sählyä, jääpalloa, sählyä, jotain jääpallon variaatiota, sählyä..
Pelkkä hippakin ois mielenkiintoisempaa - apinaradat, toistuvat veryttelyt, eri lajien kokeiluja (tennis, keila, sulkis, polttopallo, joku MUU pallopeli?) ja ylä-asteella salitreenit (loppui koulukiusaaminenkin osittain kun kiusaajat yllättyi ja huomasi jäävänsä kakkoseksi joka lajissa ja oma motivaatio ja kiinnostus kasvoi)
Jonkin verran lapsia liikuttaneena, voin sanoa, että hippa on aivan vihonviimeinen laji, jota kannattaa peluuttaa lapsilla, jos ryhmässä on eri tasoisia lapsia ja tavoitteena on, että kaikilla on kivaa. Siinä homma menee niin, että ensimmäisen viiden sekunnin aikana se porukan hitain lapsi on otettu hipaksi ja sen jälkeen muut juoksevat rinkiä hänen ympärillään. Toki hipassa on monia variaatioita, mutta kyllä ne tuppaavat olemaan "mies miestä vastaan" hommia aina ja niistä ei tule kyllä hyvä mieli huonommille liikkujille. Joukkuepeleissä ne huonommatkin pelurit voivat sentään iloita joukkueensa menestyksestä.
Lajikokeilut ovat tietenkin kivoja, mutta käytännössä on rajallinen määrä lajeja, joita luokallinen lapsia pystyy järkevästi pelaamaan liikuntasalissa. Esim. tenniksessä ei paljoa yli neljää lasta saa fiksusti yhteen saliin pelaamaan. Jotain pallon pompottelua voi tietenkin olla, mutta ei sekään montaa minuuttia jaksa kiinnostaa.
Tämä viesti kuvaa hyvin nykymeininkiä, jollekkin tulee hieman epämukava olo, niin kielletään koko homma. Vähän niinkuin että kouluhiihdoista ei pitänyt osa vanhemmistakaan (siinä tuli hiki?), niin parempi kieltää se, jotta päästään siitäkin eroon. Sitten ei saisi varmaan jumppaakaan, voimistelua jne. koska siinä pärjää sitten ne joilla hyvä lihaskunto, vaikka joukkuelajeissa olisivat käsiä.
Vierailija 667 kirjoitti:
Lasten kanssa voi liikkua monella tavalla, on metsäretkeä, pyöräilyä, pallon potkimista, sählyä (nämä kaksi siis vaikka kaksistaan lapsen kanssa), hiihtoa, luistelua, ihan vaikka kävelyä, ja varsinkin sitä ihan kävelyä. Ei totuteta siihen että joka paikkaan mennään 5v asti vaunuilla. Tai että autolla mennään kaikki 500m pidemmät matkat.
Paljon nimittäin lasten kunnosta tulee ihan päivittäisestä liikkumisestakin ja askelista. Jos lapsi ei koskaan kävele pidempää matkaa kuin pari sataa metriä, kyllä se 1km varmasti tuntuu tuskalliselta.
Valitettavasti moni vanhempi ei itsekkään viitsi persusta sohvalta nostaa ja kävellä edes sitä vaikka kilometria. Parempi syyttää systeemiä ja lappaa sipsiä suuhun sohvalla.
Tuossa viestissäni 993 kirjoitin siitä, kuinka ollaan tehty ja liikuttu lapsen kanssa paljon. Enää se ei kovin hyvin onnistu, kun lasta ei kiinnosta samalla tavalla kuin pienempänä. Eikä ole vaihtoehtona ruutuaika. Jää mieluummin vaikka lukemaan kuin lähtee hiihtämään, heittämään frisbeetä tai pyöräilemään. Ja koko ajan lähenee teini-ikä, jolloin meidän vanhempien seura ja "nyt reippaillaan iloisesti"-meininki ei vaan kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija 667 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sähl kirjoitti:
Jos liikunnantunnit ois ollut muutakin kuin jalkapallo, sählyä, jääkiekkoa, sählyä, jääpalloa, sählyä, jotain jääpallon variaatiota, sählyä..
Pelkkä hippakin ois mielenkiintoisempaa - apinaradat, toistuvat veryttelyt, eri lajien kokeiluja (tennis, keila, sulkis, polttopallo, joku MUU pallopeli?) ja ylä-asteella salitreenit (loppui koulukiusaaminenkin osittain kun kiusaajat yllättyi ja huomasi jäävänsä kakkoseksi joka lajissa ja oma motivaatio ja kiinnostus kasvoi)
Jonkin verran lapsia liikuttaneena, voin sanoa, että hippa on aivan vihonviimeinen laji, jota kannattaa peluuttaa lapsilla, jos ryhmässä on eri tasoisia lapsia ja tavoitteena on, että kaikilla on kivaa. Siinä homma menee niin, että ensimmäisen viiden sekunnin aikana se porukan hitain lapsi on otettu hipaksi ja sen jälkeen muut juoksevat rinkiä hänen ympärillään. Toki hipassa on monia variaatioita, mutta kyllä ne tuppaavat olemaan "mies miestä vastaan" hommia aina ja niistä ei tule kyllä hyvä mieli huonommille liikkujille. Joukkuepeleissä ne huonommatkin pelurit voivat sentään iloita joukkueensa menestyksestä.
Lajikokeilut ovat tietenkin kivoja, mutta käytännössä on rajallinen määrä lajeja, joita luokallinen lapsia pystyy järkevästi pelaamaan liikuntasalissa. Esim. tenniksessä ei paljoa yli neljää lasta saa fiksusti yhteen saliin pelaamaan. Jotain pallon pompottelua voi tietenkin olla, mutta ei sekään montaa minuuttia jaksa kiinnostaa.
Tämä viesti kuvaa hyvin nykymeininkiä, jollekkin tulee hieman epämukava olo, niin kielletään koko homma. Vähän niinkuin että kouluhiihdoista ei pitänyt osa vanhemmistakaan (siinä tuli hiki?), niin parempi kieltää se, jotta päästään siitäkin eroon. Sitten ei saisi varmaan jumppaakaan, voimistelua jne. koska siinä pärjää sitten ne joilla hyvä lihaskunto, vaikka joukkuelajeissa olisivat käsiä.
Luetunymmärtämisen taso on kyllä tänä päivänä todella huolestuttava...
Tuo oli ainoastaan kommentti siihen, että jos koululiikunnassa etsitään kaikille mukavia lajeja, niin hippa ei ole sellainen, koska siinä kilpaillaan yksinään muita vastaan ja sillä luokan hitaimmalla ei ole mitään mahdollisuutta saada ketään kiinni hipaksi jäätyään.
Jumpassa ja voimistelussa jokainen voi suorittaa omalla tasollaan olematta suorassa kilpailussa toisten kanssa ja joukkuepeleissä joukkue voittaa ja häviää joukkueena. Toki tässä opettajalla on iso rooli siinä, että lapsille opetetaan perusasiat joukkuedynamiikasta, eli esim. se, että yhtä pelaajaa ei syytetä joukkueen häviöstä ja kaikkia joukkuekavereita kannustetaan omaan parhaaseen suoritukseensa. En ole liikunnanopettaja, mutta olen joskus ollut vapaaehtoisvalmentajana pikkujunnuille joukkuepelissä ja tuon jälkimmäisen kanssa saatiin kyllä tehdä paljon töitä, mutta kyllä se joukkuekavereiden arvostelu saatiin käännettyä kannustukseksi, kun siitä jaksettiin vaan puhua tarpeeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija 667 kirjoitti:
Lasten kanssa voi liikkua monella tavalla, on metsäretkeä, pyöräilyä, pallon potkimista, sählyä (nämä kaksi siis vaikka kaksistaan lapsen kanssa), hiihtoa, luistelua, ihan vaikka kävelyä, ja varsinkin sitä ihan kävelyä. Ei totuteta siihen että joka paikkaan mennään 5v asti vaunuilla. Tai että autolla mennään kaikki 500m pidemmät matkat.
Paljon nimittäin lasten kunnosta tulee ihan päivittäisestä liikkumisestakin ja askelista. Jos lapsi ei koskaan kävele pidempää matkaa kuin pari sataa metriä, kyllä se 1km varmasti tuntuu tuskalliselta.
Valitettavasti moni vanhempi ei itsekkään viitsi persusta sohvalta nostaa ja kävellä edes sitä vaikka kilometria. Parempi syyttää systeemiä ja lappaa sipsiä suuhun sohvalla.
Tuossa viestissäni 993 kirjoitin siitä, kuinka ollaan tehty ja liikuttu lapsen kanssa paljon. Enää se ei kovin hyvin onnistu, kun lasta ei kiinnosta samalla tavalla kuin pienempänä. Eikä ole vaihtoehtona ruutuaika. Jää mieluummin vaikka lukemaan kuin lähtee hiihtämään, heittämään frisbeetä tai pyöräilemään. Ja koko ajan lähenee teini-ikä, jolloin meidän vanhempien seura ja "nyt reippaillaan iloisesti"-meininki ei vaan kiinnosta.
Ei vanhempien seura kiinnosta yhtäkään teiniä ikinä. Jos vanhemman luottokortti on mukana, niin sitä kiinnostusta saatetaan pystyä esittämään hetkellisesti.
Siksi lapsella pitäisi olla oma harrastus, johon vanhempi ei änge liikaa mukaan, ettei lapsi sitten lopeta sitä teinikapinoissaan vain vanhempien kiusaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija 667 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sähl kirjoitti:
Jos liikunnantunnit ois ollut muutakin kuin jalkapallo, sählyä, jääkiekkoa, sählyä, jääpalloa, sählyä, jotain jääpallon variaatiota, sählyä..
Pelkkä hippakin ois mielenkiintoisempaa - apinaradat, toistuvat veryttelyt, eri lajien kokeiluja (tennis, keila, sulkis, polttopallo, joku MUU pallopeli?) ja ylä-asteella salitreenit (loppui koulukiusaaminenkin osittain kun kiusaajat yllättyi ja huomasi jäävänsä kakkoseksi joka lajissa ja oma motivaatio ja kiinnostus kasvoi)
Jonkin verran lapsia liikuttaneena, voin sanoa, että hippa on aivan vihonviimeinen laji, jota kannattaa peluuttaa lapsilla, jos ryhmässä on eri tasoisia lapsia ja tavoitteena on, että kaikilla on kivaa. Siinä homma menee niin, että ensimmäisen viiden sekunnin aikana se porukan hitain lapsi on otettu hipaksi ja sen jälkeen muut juoksevat rinkiä hänen ympärillään. Toki hipassa on monia variaatioita, mutta kyllä ne tuppaavat olemaan "mies miestä vastaan" hommia aina ja niistä ei tule kyllä hyvä mieli huonommille liikkujille. Joukkuepeleissä ne huonommatkin pelurit voivat sentään iloita joukkueensa menestyksestä.
Lajikokeilut ovat tietenkin kivoja, mutta käytännössä on rajallinen määrä lajeja, joita luokallinen lapsia pystyy järkevästi pelaamaan liikuntasalissa. Esim. tenniksessä ei paljoa yli neljää lasta saa fiksusti yhteen saliin pelaamaan. Jotain pallon pompottelua voi tietenkin olla, mutta ei sekään montaa minuuttia jaksa kiinnostaa.
Tämä viesti kuvaa hyvin nykymeininkiä, jollekkin tulee hieman epämukava olo, niin kielletään koko homma. Vähän niinkuin että kouluhiihdoista ei pitänyt osa vanhemmistakaan (siinä tuli hiki?), niin parempi kieltää se, jotta päästään siitäkin eroon. Sitten ei saisi varmaan jumppaakaan, voimistelua jne. koska siinä pärjää sitten ne joilla hyvä lihaskunto, vaikka joukkuelajeissa olisivat käsiä.
Luetunymmärtämisen taso on kyllä tänä päivänä todella huolestuttava...
Tuo oli ainoastaan kommentti siihen, että jos koululiikunnassa etsitään kaikille mukavia lajeja, niin hippa ei ole sellainen, koska siinä kilpaillaan yksinään muita vastaan ja sillä luokan hitaimmalla ei ole mitään mahdollisuutta saada ketään kiinni hipaksi jäätyään.
Jumpassa ja voimistelussa jokainen voi suorittaa omalla tasollaan olematta suorassa kilpailussa toisten kanssa ja joukkuepeleissä joukkue voittaa ja häviää joukkueena. Toki tässä opettajalla on iso rooli siinä, että lapsille opetetaan perusasiat joukkuedynamiikasta, eli esim. se, että yhtä pelaajaa ei syytetä joukkueen häviöstä ja kaikkia joukkuekavereita kannustetaan omaan parhaaseen suoritukseensa. En ole liikunnanopettaja, mutta olen joskus ollut vapaaehtoisvalmentajana pikkujunnuille joukkuepelissä ja tuon jälkimmäisen kanssa saatiin kyllä tehdä paljon töitä, mutta kyllä se joukkuekavereiden arvostelu saatiin käännettyä kannustukseksi, kun siitä jaksettiin vaan puhua tarpeeksi.
Ei kai nykypäivänä enää edes avuttomin vapaaehtoisvalmentaja pistä lapsia pelaamaan sitä perinteistä hippaa, jossa hitain ottaa yksin kiinni nopeampia ja toiset lällättävät piirissä.
On olemassa lukuisia hauskoja hippavariaatioita, jotka painottavat eri lajeissa tarvittavia taitoja, usein juuri yhteistyötaitoja. Esimerkiksi klassisen kuka pelkää... -hipan lopussa nopein usein päätyy hitaimman syliin.
Vierailija 667 kirjoitti:
Lasten kanssa voi liikkua monella tavalla, on metsäretkeä, pyöräilyä, pallon potkimista, sählyä (nämä kaksi siis vaikka kaksistaan lapsen kanssa), hiihtoa, luistelua, ihan vaikka kävelyä, ja varsinkin sitä ihan kävelyä. Ei totuteta siihen että joka paikkaan mennään 5v asti vaunuilla. Tai että autolla mennään kaikki 500m pidemmät matkat.
Paljon nimittäin lasten kunnosta tulee ihan päivittäisestä liikkumisestakin ja askelista. Jos lapsi ei koskaan kävele pidempää matkaa kuin pari sataa metriä, kyllä se 1km varmasti tuntuu tuskalliselta.
Valitettavasti moni vanhempi ei itsekkään viitsi persusta sohvalta nostaa ja kävellä edes sitä vaikka kilometria. Parempi syyttää systeemiä ja lappaa sipsiä suuhun sohvalla.
Todellakin. Meillä on niin, että asumme kasvukeskuksessa taajama-alueella, jossa on meiltä n. 1,5 km siihen "keskukseen", jossa koulu, kauppa, kirjasto ym. Pienestä saakka lapset ovat tottuneet, että tuo matka pääsääntöisesti kävellään tai pyöräillään, samoin kun olen vanhempainvapaalla ollessani vienyt isompia lapsia kerhoon, niin vauva mukana vaunuissa ja kävelemme matkan. Isommat lapset kulkevat pyörällä tai kävellen kouluun (yht. Viisi lasta). Toistuvasti joku aina kyselee vaikka tuolla kerhossa, että tulitteko kävellen, kuinka pitkä matka ja ohhoh. Vaikka se on täysin helposti kuljettava matka kevyen liikenteen väyliä pitkin. Käsittämätöntä.
Vierailija 667 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sähl kirjoitti:
Jos liikunnantunnit ois ollut muutakin kuin jalkapallo, sählyä, jääkiekkoa, sählyä, jääpalloa, sählyä, jotain jääpallon variaatiota, sählyä..
Pelkkä hippakin ois mielenkiintoisempaa - apinaradat, toistuvat veryttelyt, eri lajien kokeiluja (tennis, keila, sulkis, polttopallo, joku MUU pallopeli?) ja ylä-asteella salitreenit (loppui koulukiusaaminenkin osittain kun kiusaajat yllättyi ja huomasi jäävänsä kakkoseksi joka lajissa ja oma motivaatio ja kiinnostus kasvoi)
Jonkin verran lapsia liikuttaneena, voin sanoa, että hippa on aivan vihonviimeinen laji, jota kannattaa peluuttaa lapsilla, jos ryhmässä on eri tasoisia lapsia ja tavoitteena on, että kaikilla on kivaa. Siinä homma menee niin, että ensimmäisen viiden sekunnin aikana se porukan hitain lapsi on otettu hipaksi ja sen jälkeen muut juoksevat rinkiä hänen ympärillään. Toki hipassa on monia variaatioita, mutta kyllä ne tuppaavat olemaan "mies miestä vastaan" hommia aina ja niistä ei tule kyllä hyvä mieli huonommille liikkujille. Joukkuepeleissä ne huonommatkin pelurit voivat sentään iloita joukkueensa menestyksestä.
Lajikokeilut ovat tietenkin kivoja, mutta käytännössä on rajallinen määrä lajeja, joita luokallinen lapsia pystyy järkevästi pelaamaan liikuntasalissa. Esim. tenniksessä ei paljoa yli neljää lasta saa fiksusti yhteen saliin pelaamaan. Jotain pallon pompottelua voi tietenkin olla, mutta ei sekään montaa minuuttia jaksa kiinnostaa.
Tämä viesti kuvaa hyvin nykymeininkiä, jollekkin tulee hieman epämukava olo, niin kielletään koko homma. Vähän niinkuin että kouluhiihdoista ei pitänyt osa vanhemmistakaan (siinä tuli hiki?), niin parempi kieltää se, jotta päästään siitäkin eroon. Sitten ei saisi varmaan jumppaakaan, voimistelua jne. koska siinä pärjää sitten ne joilla hyvä lihaskunto, vaikka joukkuelajeissa olisivat käsiä.
Ei tietenkään koko hommaa tarvitse kieltää, mutta vähän täytyy nähdä vaivaa siinä hippaleikissäkin, että kaikki pääsevät liikkumaan ja kaikilla on kivaa. Eli valitaan sellainen hippa, jonka säännöt tekevät pelistä reilun, ja sitten vahditaan että sääntöjä toteutetaan. Ei ole vaikeaa.
-eri
Vierailija kirjoitti:
Mua ei ole koskaan kiinnostanut pimppi, en ole kuulunut urheiluseuraan, en pidä joukkuelajeista ja vihaan kuntosaleja. Lisäksi olen nainen, kuten suurin osa sekä koululaisista että aikuisista.
Otetaanko naisia ja tyttöjä tässä ketjussa ollenkaan huomioon muuten kuin silloin kun tarvitsee syyllistää äitejä?
Otetaan vaan mukaan. Meillä makaa kotona kaksi naista, isompi antanut pienemmälle esimerkin liikkumattomuudesta ja sohvaperunoinnista. Siinä ei ole oma esimerkki ja aktiivisuus auttanut pätkääkään. Ja nyt teiniä kiinnostaa muna ja bdsm-jutut netistä. Että ihan hyvin on mennyt.
Alue: Aihe vapaa
Lähinnä pointti on se, että ei todellakaan ole aina helppoa löytää niitä liikunnan muotoja, jotka eivät olisi lapsille pakkopullaa. Sinä kävit päivittäin kävelyillä luonnossa äitisi kanssa. Hienoa, että sinä nautit siitä, mutta voin kertoa, että minulle tai minun lapsilleni tuo olisi ollut nimenomaan sitä pakkopullaa ja me kaipaamme ihan eri tyyppistä liikuntaa. Minulla on tausta yksilölajeista ja lapseni ovat taas selkeästi joukkuepelaajia ja nauttivat nimenomaan siitä, että saavat kisata kavereidensa kanssa.
Kuten tästäkin keskustelusta on helppo huomata, todella monilla on ollut ongelmia löytää niitä lajeja, mistä lapsi saisi sitä liikunnan iloa, koska yhtä lasta voi käytännössä viedä kokeilemaan rajallista määrää lajeja ja usein niitä on syytä harrastaa hetken aikaa ennen kuin osaa sanoa, kiinnostaako se vai ei.