Lue keskustelun säännöt.
Lasten liikkumattomuusepidemia - Mitä pitäisi tehdä?
Joulukuussa julkaistiin Move! -testin tulokset, joissa todettiin, että 40 % suomalaisista lapsista ja nuorista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa päivittäisestä elämästä selviytymistä. Olen jutellut asiasta parin tutun liikunnanopettajan kanssa ja heidän omat havaintonsa ovat tukeneet tutkimuksen tuloksia ja esimerkit, mitä tämä huono kunto käytännössä tarkoittaa ovat olleet aika pelottavia: ei pystytä juoksemaan liikkasalia päästä päähän, ei toivoakaan päästä kyykkyyn ja ylös jne. Ja näitä tapauksia on paljon.
Asiasta on keskusteltu paljon, julkisuudessa, kahvipöydissä ja tällä palstalla, mutta yhden ryhmän ääni tuntuu jäävän paitsioon: niiden 40 % vanhempien. Pystyisivätkö he avaamaan, miten heidän lapsensa saataisiin liikkumaan sen verran, että he pärjäisivät elämässään. Pystyisikö yhteiskunta, pienemmät yhteisöt, kaverit tai jotkut muut tukemaan jotenkin heidän liikkumistaan? Onko muuta ratkaisua, kuin koululiikunnan määrän moninkertaistaminen?
Usein syyksi tarjotaan sitä, että urheilu on liian kilpaurheilupainotteista ja kyllä heidän lapset liikkuisivat, jos vain saisivat höntsätä. Kuitenkin todellisuus on, että höntsäryhmiä järjestetään aivan valtavasti verovaroin, osa täysin ilmaisia, osa maksaa muutaman kympin vuodessa. Kuitenkin näihin on vaikea saada osallistujia ja pääasiassa osallistujat ovat niitä, jotka muutenkin urheilevat paljon seuroissa. Esimerkiksi meidän lasten koululla pidetään heti koulun jälkeen kaikille avointa sählykerhoa. Siellä ei kuulemma käy yhtään lasta, jotka eivät pelaa jotain lajia joukkueissa.
Pitkä alustus, mutta tiivistettynä kysymykseni on: Miten tämän hetken liikkumattomat lapset saataisiin liikkumaan edes vähän? Erityisesti toivoisin ajatuksia niiden liikkumattomien lasten vanhemmilta. Näitä pitäisi olla kuitenkin lähes puolet vanhemmista.
Kommentit (2282)
Kouluihin kännykkäkielto ja välituntisin pihalle niin kuin ennenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kouluihin kännykkäkielto ja välituntisin pihalle niin kuin ennenkin.
Ainakin meidän lasten koulussa kännykät on kielletty sekä tunneilla että välitunneilla, ellei ole jokin tiedonhakutehtävä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kouluihin kännykkäkielto ja välituntisin pihalle niin kuin ennenkin.
Ainakin meidän lasten koulussa kännykät on kielletty sekä tunneilla että välitunneilla, ellei ole jokin tiedonhakutehtävä.
Meillä kyllä yläasteella olevat istuvat käytävillä kännykkää tuijottaen. Yläasteellahan liikunta usein vähenee muutenkin.
Vierailija kirjoitti:
Näyttää, että monelle tässä ketjussa matalan kynnyksen toiminta on jonkinlainen punainen vaate, ja matalan kynnyksen toiminnasta kiinnostuneet lapset ovat automaattisesti pyyleviä sipsinsyöjiä.
Yritän nyt havainnollistaa, millainen matalan kynnyksen toiminta meidän perhettämme palvelisi.
Oma lapseni on aina ollut kiinnostunut kehonhallinnnasta. Pienestä saakka kiipeily, roikkuminen, kuperkeikat ovat kiinnostaneet, mutta suorituksen loppuun hiominen ja kilpaileminen eivät ole kiinnostaneet.
Kun hän oli kuusivuotias, kävimme paikallisen telinevoimisteluseuran treeneissä. Lapsi teki vaikutuksen voimillaan ja taidoillaan, mutta seuran linja oli, että treenata pitää kolme kertaa viikossa, ja kilpailu kuuluu pakettiin. Ei meille, kiitos.
Lapsi meni kouluun. Lähikoululla oli jalkapalloseuran harjoitukset. Puoli luokkaa aloitti - ja lopetti vuoden jälkeen. Omaa lastani ärsytti eniten tietty tosikkomaisuus ja kentän laidalla toljottavat jalkapallovanhemmat.
Suomen malli, eläköön. Lapsilta kysyttiin, mitä kerhoja haluaisitte koululle. Puolet luokan lapsista vastasi: parkouria. Parkouria ei tullut. Tuli jalkapalloa ja sählyä, koska kuulemma oli osaamista niiden vetämiseen. Aloimme kuskata lasta kalliiseen kaupalliseen parkouriin lähes kymmenen kilsan päähän.
Nykyään lapsi harjoittelee temppuja itsenäisesti. Kaikkein eniten toivoisin, että lähikoulun saliin pääsisi edes joskus testaamaan voimisteluvälineitä. Nyt lähin tällainen paikka - tietenkin täysin omalla vastuulla - on kuuden tai seitsemän kilometrin päässä, ja sinne pääsee kerran viikossa.
Asumme melko lähellä kaupungin keskustaa, mutta välillä tuntuu, että helpompaa olisi muuttaa korpeen, missä voisi laittaa trampoliinin pihalle ja sisustaa yhden huoneen voikkasaliksi.
Miksi sinä et alkanut vetämään sitä lasten toivomaa parkourkerhoa, jos osaamisen puute ei ollut hyvä peruste olla perustamatta kerhoa?
Vierailija kirjoitti:
Meidän aluella pikkulapset ajavat "mönkkäreillä" ja isommat polttavat kumia mopoilla ja kevareilla. Aikuiset sitten polttavat kumia moottoripyörillä. Eipä mikään ihme, että lapset eivät liiku tarpeeksi omilla jaloillaan kun kulttuuri on tällainen.
Missä tällaista on? Kuulostaa ihan Trailer Park Boysin Suomi-versiolta 😂.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näyttää, että monelle tässä ketjussa matalan kynnyksen toiminta on jonkinlainen punainen vaate, ja matalan kynnyksen toiminnasta kiinnostuneet lapset ovat automaattisesti pyyleviä sipsinsyöjiä.
Yritän nyt havainnollistaa, millainen matalan kynnyksen toiminta meidän perhettämme palvelisi.
Oma lapseni on aina ollut kiinnostunut kehonhallinnnasta. Pienestä saakka kiipeily, roikkuminen, kuperkeikat ovat kiinnostaneet, mutta suorituksen loppuun hiominen ja kilpaileminen eivät ole kiinnostaneet.
Kun hän oli kuusivuotias, kävimme paikallisen telinevoimisteluseuran treeneissä. Lapsi teki vaikutuksen voimillaan ja taidoillaan, mutta seuran linja oli, että treenata pitää kolme kertaa viikossa, ja kilpailu kuuluu pakettiin. Ei meille, kiitos.
Lapsi meni kouluun. Lähikoululla oli jalkapalloseuran harjoitukset. Puoli luokkaa aloitti - ja lopetti vuoden jälkeen. Omaa lastani ärsytti eniten tietty tosikkomaisuus ja kentän laidalla toljottavat jalkapallovanhemmat.
Suomen malli, eläköön. Lapsilta kysyttiin, mitä kerhoja haluaisitte koululle. Puolet luokan lapsista vastasi: parkouria. Parkouria ei tullut. Tuli jalkapalloa ja sählyä, koska kuulemma oli osaamista niiden vetämiseen. Aloimme kuskata lasta kalliiseen kaupalliseen parkouriin lähes kymmenen kilsan päähän.
Nykyään lapsi harjoittelee temppuja itsenäisesti. Kaikkein eniten toivoisin, että lähikoulun saliin pääsisi edes joskus testaamaan voimisteluvälineitä. Nyt lähin tällainen paikka - tietenkin täysin omalla vastuulla - on kuuden tai seitsemän kilometrin päässä, ja sinne pääsee kerran viikossa.
Asumme melko lähellä kaupungin keskustaa, mutta välillä tuntuu, että helpompaa olisi muuttaa korpeen, missä voisi laittaa trampoliinin pihalle ja sisustaa yhden huoneen voikkasaliksi.
Miksi sinä et alkanut vetämään sitä lasten toivomaa parkourkerhoa, jos osaamisen puute ei ollut hyvä peruste olla perustamatta kerhoa?
Väännetään rautalangasta. Lähikoululla oli jalkapalloseuran harjoitukset. Lapset aloittivat suurin joukoin, eivät pitäneet seuran tunnelmasta ja lopettivat. Lapsilta kysyttiin: mitä te haluaisitte. Lapset vastasivat: parkouria. Sen sijaan, että olisivat palkanneet parkour-ohjaajan, Suomen mallin tyypit palkkasivat ennestään tutun henkilön koululle vetämään matalan kynnyksen jalkapalloa. Sitten ihmeteltiin, kun kiittämättömille lapsille ei kelpaa ilmainen jalkapallo.
Ja sinun mielestäni minä olen syypää, kun en kouluttaudu parkour-ohjaajaksi.
Vierailija kirjoitti:
Näyttää, että monelle tässä ketjussa matalan kynnyksen toiminta on jonkinlainen punainen vaate, ja matalan kynnyksen toiminnasta kiinnostuneet lapset ovat automaattisesti pyyleviä sipsinsyöjiä.
Yritän nyt havainnollistaa, millainen matalan kynnyksen toiminta meidän perhettämme palvelisi.
Oma lapseni on aina ollut kiinnostunut kehonhallinnnasta. Pienestä saakka kiipeily, roikkuminen, kuperkeikat ovat kiinnostaneet, mutta suorituksen loppuun hiominen ja kilpaileminen eivät ole kiinnostaneet.
Kun hän oli kuusivuotias, kävimme paikallisen telinevoimisteluseuran treeneissä. Lapsi teki vaikutuksen voimillaan ja taidoillaan, mutta seuran linja oli, että treenata pitää kolme kertaa viikossa, ja kilpailu kuuluu pakettiin. Ei meille, kiitos.
Lapsi meni kouluun. Lähikoululla oli jalkapalloseuran harjoitukset. Puoli luokkaa aloitti - ja lopetti vuoden jälkeen. Omaa lastani ärsytti eniten tietty tosikkomaisuus ja kentän laidalla toljottavat jalkapallovanhemmat.
Suomen malli, eläköön. Lapsilta kysyttiin, mitä kerhoja haluaisitte koululle. Puolet luokan lapsista vastasi: parkouria. Parkouria ei tullut. Tuli jalkapalloa ja sählyä, koska kuulemma oli osaamista niiden vetämiseen. Aloimme kuskata lasta kalliiseen kaupalliseen parkouriin lähes kymmenen kilsan päähän.
Nykyään lapsi harjoittelee temppuja itsenäisesti. Kaikkein eniten toivoisin, että lähikoulun saliin pääsisi edes joskus testaamaan voimisteluvälineitä. Nyt lähin tällainen paikka - tietenkin täysin omalla vastuulla - on kuuden tai seitsemän kilometrin päässä, ja sinne pääsee kerran viikossa.
Asumme melko lähellä kaupungin keskustaa, mutta välillä tuntuu, että helpompaa olisi muuttaa korpeen, missä voisi laittaa trampoliinin pihalle ja sisustaa yhden huoneen voikkasaliksi.
Taisit kirjoittaa väärään ketjuun, koska tässä ketjussa yhtään kenellekään matalan kynnyksen liikuntamahdollisuudet ei ole ollut punainen vaate. Ainoat, joita on arvosteltu, ovat olleet ne, joille matalan kynnyksen liikunta on tarkoittanut ainoastaan sellaista liikuntaa, jossa ei missään nimessä voi tulla hiki tai hengästyä riippumatta kuinak huonossa kunnossa on ja niitä, jotka ovat halunneet rajoittaa osallistumisoikeutta esim. koulun kerhoihin sellaisilta lapsilta, jotka liikkuvat jossain muuallakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harrastaminen on kiva lisä, mutta ei korvaa liikuntaa. Sitä paitsi iso osa lopettaa kilpaharrastukset yläkouluikäisenä, viimeistään. Oma lapsi 16 v. ainoita, jotka jatkavat edelleen omaa lajia (vaikka ei ole mikään huippu lajissaan) ja kilpailua omaksi ilokseen. Iso iso joukko kavereita lopetti jo lajin 12-15 ikäisenä. Tämä hyvin yleistä eli ei mitenkään riitä, jollei seurojen toiminta muutu täysin vain kuntourheilua tukevaksi. Tuskin, niin kauan kuin raha tulee kisamenestyksestä. Vain todella harvaa kiinnostaa ja on edellytyksiä huipulle, mut valmennus perustuu siihen😌
Vierailija kirjoitti:
Kouluihin kännykkäkielto ja välituntisin pihalle niin kuin ennenkin.
Noo ennen me reippaat yläkoululaiset marssittiin koulun pihan ulkopuolelle röökille välkällä. Liikuttiin 100 m suuntaansa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näyttää, että monelle tässä ketjussa matalan kynnyksen toiminta on jonkinlainen punainen vaate, ja matalan kynnyksen toiminnasta kiinnostuneet lapset ovat automaattisesti pyyleviä sipsinsyöjiä.
Yritän nyt havainnollistaa, millainen matalan kynnyksen toiminta meidän perhettämme palvelisi.
Oma lapseni on aina ollut kiinnostunut kehonhallinnnasta. Pienestä saakka kiipeily, roikkuminen, kuperkeikat ovat kiinnostaneet, mutta suorituksen loppuun hiominen ja kilpaileminen eivät ole kiinnostaneet.
Kun hän oli kuusivuotias, kävimme paikallisen telinevoimisteluseuran treeneissä. Lapsi teki vaikutuksen voimillaan ja taidoillaan, mutta seuran linja oli, että treenata pitää kolme kertaa viikossa, ja kilpailu kuuluu pakettiin. Ei meille, kiitos.
Lapsi meni kouluun. Lähikoululla oli jalkapalloseuran harjoitukset. Puoli luokkaa aloitti - ja lopetti vuoden jälkeen. Omaa lastani ärsytti eniten tietty tosikkomaisuus ja kentän laidalla toljottavat jalkapallovanhemmat.
Suomen malli, eläköön. Lapsilta kysyttiin, mitä kerhoja haluaisitte koululle. Puolet luokan lapsista vastasi: parkouria. Parkouria ei tullut. Tuli jalkapalloa ja sählyä, koska kuulemma oli osaamista niiden vetämiseen. Aloimme kuskata lasta kalliiseen kaupalliseen parkouriin lähes kymmenen kilsan päähän.
Nykyään lapsi harjoittelee temppuja itsenäisesti. Kaikkein eniten toivoisin, että lähikoulun saliin pääsisi edes joskus testaamaan voimisteluvälineitä. Nyt lähin tällainen paikka - tietenkin täysin omalla vastuulla - on kuuden tai seitsemän kilometrin päässä, ja sinne pääsee kerran viikossa.
Asumme melko lähellä kaupungin keskustaa, mutta välillä tuntuu, että helpompaa olisi muuttaa korpeen, missä voisi laittaa trampoliinin pihalle ja sisustaa yhden huoneen voikkasaliksi.
Miksi sinä et alkanut vetämään sitä lasten toivomaa parkourkerhoa, jos osaamisen puute ei ollut hyvä peruste olla perustamatta kerhoa?
Väännetään rautalangasta. Lähikoululla oli jalkapalloseuran harjoitukset. Lapset aloittivat suurin joukoin, eivät pitäneet seuran tunnelmasta ja lopettivat. Lapsilta kysyttiin: mitä te haluaisitte. Lapset vastasivat: parkouria. Sen sijaan, että olisivat palkanneet parkour-ohjaajan, Suomen mallin tyypit palkkasivat ennestään tutun henkilön koululle vetämään matalan kynnyksen jalkapalloa. Sitten ihmeteltiin, kun kiittämättömille lapsille ei kelpaa ilmainen jalkapallo.
Ja sinun mielestäni minä olen syypää, kun en kouluttaudu parkour-ohjaajaksi.
Kenen muun sitten olisi pitänyt kouluttautua parkour-ohjaajaksi? Itsehän kerroit, että niitä ei ole teidän kylällänne ole. Parkour-ohjaajia ei varmaan ole Suomessa kovin montaa, joten on ihan ymmärrettävää, että sellaista ei saatu järkevään hintaan paikalle ja kunta järjesti sellaista toimintaa, mitä pystyi tekemään budjetin rajoissa käytettävissä olevilla resursseilla.
Lisäksi parkour sisätiloissa vaatii kaikenlaisia erikoisvarusteita ja ehkä kunnalla ei ollut mielenkiintoa investoida niihin. Ymmärrät varmaan itsekin, miksi kunta ei halua alkaa vetämään lasten parkouria ulkona betoniesteillä liikenteen seassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Harrastaminen on kiva lisä, mutta ei korvaa liikuntaa. Sitä paitsi iso osa lopettaa kilpaharrastukset yläkouluikäisenä, viimeistään. Oma lapsi 16 v. ainoita, jotka jatkavat edelleen omaa lajia (vaikka ei ole mikään huippu lajissaan) ja kilpailua omaksi ilokseen. Iso iso joukko kavereita lopetti jo lajin 12-15 ikäisenä. Tämä hyvin yleistä eli ei mitenkään riitä, jollei seurojen toiminta muutu täysin vain kuntourheilua tukevaksi. Tuskin, niin kauan kuin raha tulee kisamenestyksestä. Vain todella harvaa kiinnostaa ja on edellytyksiä huipulle, mut valmennus perustuu siihen😌
Enpä ole ainakaan Suomessa kuullut urheiluseurasta, jonka raha tulee kisamenestyksestä. SM-liigan lätkäjoukkeet toki, mutta ne ovat osakeyhtiöitä. Kyllä seurojen rahat tulevat mahdollisimman suuresta jäsenmäärästä ja jos löytyy halukkaita höntsääjiä ja vapaaehtoisia vetämään niitä ryhmiä, seurat järjestävät kyllä sitä toimintaa. Fakta vain on, että äärimmäisen harva lapsi haluaa liikkua höntsäillen ja siksi nämä ryhmät kuolevat poikkeuksetta väkikatoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näyttää, että monelle tässä ketjussa matalan kynnyksen toiminta on jonkinlainen punainen vaate, ja matalan kynnyksen toiminnasta kiinnostuneet lapset ovat automaattisesti pyyleviä sipsinsyöjiä.
Yritän nyt havainnollistaa, millainen matalan kynnyksen toiminta meidän perhettämme palvelisi.
Oma lapseni on aina ollut kiinnostunut kehonhallinnnasta. Pienestä saakka kiipeily, roikkuminen, kuperkeikat ovat kiinnostaneet, mutta suorituksen loppuun hiominen ja kilpaileminen eivät ole kiinnostaneet.
Kun hän oli kuusivuotias, kävimme paikallisen telinevoimisteluseuran treeneissä. Lapsi teki vaikutuksen voimillaan ja taidoillaan, mutta seuran linja oli, että treenata pitää kolme kertaa viikossa, ja kilpailu kuuluu pakettiin. Ei meille, kiitos.
Lapsi meni kouluun. Lähikoululla oli jalkapalloseuran harjoitukset. Puoli luokkaa aloitti - ja lopetti vuoden jälkeen. Omaa lastani ärsytti eniten tietty tosikkomaisuus ja kentän laidalla toljottavat jalkapallovanhemmat.
Suomen malli, eläköön. Lapsilta kysyttiin, mitä kerhoja haluaisitte koululle. Puolet luokan lapsista vastasi: parkouria. Parkouria ei tullut. Tuli jalkapalloa ja sählyä, koska kuulemma oli osaamista niiden vetämiseen. Aloimme kuskata lasta kalliiseen kaupalliseen parkouriin lähes kymmenen kilsan päähän.
Nykyään lapsi harjoittelee temppuja itsenäisesti. Kaikkein eniten toivoisin, että lähikoulun saliin pääsisi edes joskus testaamaan voimisteluvälineitä. Nyt lähin tällainen paikka - tietenkin täysin omalla vastuulla - on kuuden tai seitsemän kilometrin päässä, ja sinne pääsee kerran viikossa.
Asumme melko lähellä kaupungin keskustaa, mutta välillä tuntuu, että helpompaa olisi muuttaa korpeen, missä voisi laittaa trampoliinin pihalle ja sisustaa yhden huoneen voikkasaliksi.
Miksi sinä et alkanut vetämään sitä lasten toivomaa parkourkerhoa, jos osaamisen puute ei ollut hyvä peruste olla perustamatta kerhoa?
Väännetään rautalangasta. Lähikoululla oli jalkapalloseuran harjoitukset. Lapset aloittivat suurin joukoin, eivät pitäneet seuran tunnelmasta ja lopettivat. Lapsilta kysyttiin: mitä te haluaisitte. Lapset vastasivat: parkouria. Sen sijaan, että olisivat palkanneet parkour-ohjaajan, Suomen mallin tyypit palkkasivat ennestään tutun henkilön koululle vetämään matalan kynnyksen jalkapalloa. Sitten ihmeteltiin, kun kiittämättömille lapsille ei kelpaa ilmainen jalkapallo.
Ja sinun mielestäni minä olen syypää, kun en kouluttaudu parkour-ohjaajaksi.
Eihän sinun mielestäsi pätevien ohjaajien puute ollut hyvä syy olla perustamatta kerhoa, niin mikset sitten vain mennyt sinne epäpäteväksi parkourohjaajaksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyisen hallituksen aikana lasten ja nuorten fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi on romahtanut.
"Kaikkein eniten toivoisin, että lähikoulun saliin pääsisi edes joskus testaamaan voimisteluvälineitä"
Amen. Meillä 2,5v. lapsi ja kiire elämä. Meidän ja lapsen liikuntaa talvisin aittaisi valtavasti, jos tuossa lähi-lähiökoululla olisi talven yli joku avoin vuoro pikkulapsiperheille, jonne voisi mennä käyttämään liikkasalin tilaa ja välineitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näyttää, että monelle tässä ketjussa matalan kynnyksen toiminta on jonkinlainen punainen vaate, ja matalan kynnyksen toiminnasta kiinnostuneet lapset ovat automaattisesti pyyleviä sipsinsyöjiä.
Yritän nyt havainnollistaa, millainen matalan kynnyksen toiminta meidän perhettämme palvelisi.
Oma lapseni on aina ollut kiinnostunut kehonhallinnnasta. Pienestä saakka kiipeily, roikkuminen, kuperkeikat ovat kiinnostaneet, mutta suorituksen loppuun hiominen ja kilpaileminen eivät ole kiinnostaneet.
Kun hän oli kuusivuotias, kävimme paikallisen telinevoimisteluseuran treeneissä. Lapsi teki vaikutuksen voimillaan ja taidoillaan, mutta seuran linja oli, että treenata pitää kolme kertaa viikossa, ja kilpailu kuuluu pakettiin. Ei meille, kiitos.
Lapsi meni kouluun. Lähikoululla oli jalkapalloseuran harjoitukset. Puoli luokkaa aloitti - ja lopetti vuoden jälkeen. Omaa lastani ärsytti eniten tietty tosikkomaisuus ja kentän laidalla toljottavat jalkapallovanhemmat.
Suomen malli, eläköön. Lapsilta kysyttiin, mitä kerhoja haluaisitte koululle. Puolet luokan lapsista vastasi: parkouria. Parkouria ei tullut. Tuli jalkapalloa ja sählyä, koska kuulemma oli osaamista niiden vetämiseen. Aloimme kuskata lasta kalliiseen kaupalliseen parkouriin lähes kymmenen kilsan päähän.
Nykyään lapsi harjoittelee temppuja itsenäisesti. Kaikkein eniten toivoisin, että lähikoulun saliin pääsisi edes joskus testaamaan voimisteluvälineitä. Nyt lähin tällainen paikka - tietenkin täysin omalla vastuulla - on kuuden tai seitsemän kilometrin päässä, ja sinne pääsee kerran viikossa.
Asumme melko lähellä kaupungin keskustaa, mutta välillä tuntuu, että helpompaa olisi muuttaa korpeen, missä voisi laittaa trampoliinin pihalle ja sisustaa yhden huoneen voikkasaliksi.
Miksi sinä et alkanut vetämään sitä lasten toivomaa parkourkerhoa, jos osaamisen puute ei ollut hyvä peruste olla perustamatta kerhoa?
Väännetään rautalangasta. Lähikoululla oli jalkapalloseuran harjoitukset. Lapset aloittivat suurin joukoin, eivät pitäneet seuran tunnelmasta ja lopettivat. Lapsilta kysyttiin: mitä te haluaisitte. Lapset vastasivat: parkouria. Sen sijaan, että olisivat palkanneet parkour-ohjaajan, Suomen mallin tyypit palkkasivat ennestään tutun henkilön koululle vetämään matalan kynnyksen jalkapalloa. Sitten ihmeteltiin, kun kiittämättömille lapsille ei kelpaa ilmainen jalkapallo.
Ja sinun mielestäni minä olen syypää, kun en kouluttaudu parkour-ohjaajaksi.
Kenen muun sitten olisi pitänyt kouluttautua parkour-ohjaajaksi? Itsehän kerroit, että niitä ei ole teidän kylällänne ole. Parkour-ohjaajia ei varmaan ole Suomessa kovin montaa, joten on ihan ymmärrettävää, että sellaista ei saatu järkevään hintaan paikalle ja kunta järjesti sellaista toimintaa, mitä pystyi tekemään budjetin rajoissa käytettävissä olevilla resursseilla.
Lisäksi parkour sisätiloissa vaatii kaikenlaisia erikoisvarusteita ja ehkä kunnalla ei ollut mielenkiintoa investoida niihin. Ymmärrät varmaan itsekin, miksi kunta ei halua alkaa vetämään lasten parkouria ulkona betoniesteillä liikenteen seassa.
Kyllä parkour-ohjaajia meidänkin kaupungissamme on, koko ajan heitä koulutetaan lisää, ja sulan maan aikana koulun piha riittäisi hyvin harjoitteluun. Eivät ne kummempia ole ne oikeidenkaan parkourseurojen ulkoharjoittelupaikat.
Mutta jostain syystä Suomen mallin liikuntatyöhön haluttiin palkata jalkapallovalmentaja, siitä samasta seurasta, jossa valtaosa lapsista oli aiemmin ollut ja lopettanut. Arveltiin ilmeisesti, että tuttu valmentaja ei saa jäädä olla ilman työtä. Ja kiittämättömät lapset eivät halunneet harrastaa sitä kerran lopettamaansa jalkapalloa edes ilmaiseksi.
Mitä tulee itseeni ja lapseeni, kirjoitin tuossa yllä, että meille riittäisi ihan pääsy liikuntasaliin voimistelemaan itsenäisesti ja omalla vastuulla. Mutta ainoa tällainen mahdollisuus on toisella puolella kaupunkia, jonne taas pitää mennä autolla.
Systeemi on tehty urheiluseurojen ehdoilla, ei lasten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näyttää, että monelle tässä ketjussa matalan kynnyksen toiminta on jonkinlainen punainen vaate, ja matalan kynnyksen toiminnasta kiinnostuneet lapset ovat automaattisesti pyyleviä sipsinsyöjiä.
Yritän nyt havainnollistaa, millainen matalan kynnyksen toiminta meidän perhettämme palvelisi.
Oma lapseni on aina ollut kiinnostunut kehonhallinnnasta. Pienestä saakka kiipeily, roikkuminen, kuperkeikat ovat kiinnostaneet, mutta suorituksen loppuun hiominen ja kilpaileminen eivät ole kiinnostaneet.
Kun hän oli kuusivuotias, kävimme paikallisen telinevoimisteluseuran treeneissä. Lapsi teki vaikutuksen voimillaan ja taidoillaan, mutta seuran linja oli, että treenata pitää kolme kertaa viikossa, ja kilpailu kuuluu pakettiin. Ei meille, kiitos.
Lapsi meni kouluun. Lähikoululla oli jalkapalloseuran harjoitukset. Puoli luokkaa aloitti - ja lopetti vuoden jälkeen. Omaa lastani ärsytti eniten tietty tosikkomaisuus ja kentän laidalla toljottavat jalkapallovanhemmat.
Suomen malli, eläköön. Lapsilta kysyttiin, mitä kerhoja haluaisitte koululle. Puolet luokan lapsista vastasi: parkouria. Parkouria ei tullut. Tuli jalkapalloa ja sählyä, koska kuulemma oli osaamista niiden vetämiseen. Aloimme kuskata lasta kalliiseen kaupalliseen parkouriin lähes kymmenen kilsan päähän.
Nykyään lapsi harjoittelee temppuja itsenäisesti. Kaikkein eniten toivoisin, että lähikoulun saliin pääsisi edes joskus testaamaan voimisteluvälineitä. Nyt lähin tällainen paikka - tietenkin täysin omalla vastuulla - on kuuden tai seitsemän kilometrin päässä, ja sinne pääsee kerran viikossa.
Asumme melko lähellä kaupungin keskustaa, mutta välillä tuntuu, että helpompaa olisi muuttaa korpeen, missä voisi laittaa trampoliinin pihalle ja sisustaa yhden huoneen voikkasaliksi.
Miksi sinä et alkanut vetämään sitä lasten toivomaa parkourkerhoa, jos osaamisen puute ei ollut hyvä peruste olla perustamatta kerhoa?
Väännetään rautalangasta. Lähikoululla oli jalkapalloseuran harjoitukset. Lapset aloittivat suurin joukoin, eivät pitäneet seuran tunnelmasta ja lopettivat. Lapsilta kysyttiin: mitä te haluaisitte. Lapset vastasivat: parkouria. Sen sijaan, että olisivat palkanneet parkour-ohjaajan, Suomen mallin tyypit palkkasivat ennestään tutun henkilön koululle vetämään matalan kynnyksen jalkapalloa. Sitten ihmeteltiin, kun kiittämättömille lapsille ei kelpaa ilmainen jalkapallo.
Ja sinun mielestäni minä olen syypää, kun en kouluttaudu parkour-ohjaajaksi.
Eihän sinun mielestäsi pätevien ohjaajien puute ollut hyvä syy olla perustamatta kerhoa, niin mikset sitten vain mennyt sinne epäpäteväksi parkourohjaajaksi?
Ei minua varmastikaan olisi palkattu hommaan, eikä olisi palkattu myöskään pätevää parkour-ohjaajaa. Hommaan oli jo valmiiksi valittu ns. hyvä tyyppi, joka osasi vain jalkapalloa.
Mitä arvelet, miksei hän ole opiskellut parkour-ohjaajaksi?
Itse lapsena menimme kaveriporukalla "urheilemaan" ja leikkimään ulos, ei vanhempien tarvinnut käskytellä, maksaa maltaita ja kuljettaa urheiluseuran treeneihin tai jonkun tahon järjestellä ohjattua liikuntaa. Keksittiin joko omia pallo/ulkoleikkejä tai tultiin lähikoulun pihalle pelaamaan jalkapalloa tai luistelemaan. Larpattiin myös lähimetsässä. Tyttöjä ei kiinnostanut tai eivät osanneet (lue: edes yrittäneet) niin näitä tein usein veljeni ja hänen kavereiden kanssa.
Aloitin koulun -98, että tässä ei ole kenenkään 60-vuotiaan muistoja käpyhevosista ja maitolavoista
Vierailija kirjoitti:
Tietokone, televisio ja kännykkä aikoihin rajoitukset ja yöllä nukutaan eikä roikuta koneilla.
Ei meillä aikuisillakaan tulisi työssä käymisestä yhtään mitään jos roikuttaisiin yö kaudet koneella.
Minä en ymmärrä kuinka jotkut vanhemmat antavat nuoren valvoa yöllä pelikoneiden parissa ja päivät se nukkuu. Se johtaa siihen ettei kiinnosta opiskeleminen eikä mikään työn tekeminen. Ja kotona on täysihoitokin vielä kun tulee safkat nokan eteen ja puhtaat vaatteet.
Ystäväni aloitti sillä että passasi lapsena ihan täydellisesti jatkuen sitten sen ensi huushollin siiivoomiseenkin raivaten sieltä pizza laatikoita kasan ja muutakin roskaa jotta saa jalansijaa ensimmäisenä jääkaapissa ollen vain valot. Mitään ruokaa se ei osannut eikä halunnut tehdä. Sitten jätettiin pöydille lojumaan ja pilaantumaan ruokaa. Minä en ole tuollaista koskaan nähnyt ennemmin kuin näin päästessäni ystäväni myötä sitä katsomaan.
Tälläistä täyshoitoa on tapahtunut jo aiemminkin.
Muistan kerran 11 tai 12-vuotiaana kun tulin hakemaan kaveriani aamulla kouluun ja kaveri valitti kovaan ääneen että on myöhässä, koska a) äiti ei varmistanut että hän oli kunnolla herännyt, b) ei laittanut pyydettyjä vaatteita valmiiksi sängylle sillä aikaa kun hän kävi aamusuihkulla, ja c) kaverini joutui itse ottamaan lautasen, murot, maidon ja lusikan eikä vain istua pöydälle passattavaksi.
Kaverini valitteli tätä "hänestä johtumatonta myöhästymistä" kovaan ääneen äitinsä ollessa ihan vieressä, joka sitten kysyi minulta, että tuleeko oma äitini herättelemään minua 3-5 kertaa aamulla? (ei, herään itse herätyskellolla) Laittaako äitini murot ja aamiaiset nenän alle? (ei, valmistan itse aamiaiseni. Joskus äiti keittänyt puurot tai kananmunat jos ehtinyt) Pakkaako äitini reppuni tai ainakin varmistaa että kaikki on mukana ja kattoo lukujärjestyksestä mitä kirjoja tarvitaan mukaan? (Ei, lol) Antaako äitini takin, hanskat, kengät, pipon tms käteen tai ihan päällekin? (ei, vanhempani ovat lähteneet töihin viimeistään klo7.30 ellei jo 7.00 ja olemme hoitaneet kouluun lähdön yksin heti tokasta koulupäivästä asti).
Oli itselläkin vaikea pitää naama näkkärillä kun kaverini äiti piikitteli tyttärelleen meidän omatoimisuuden eroja
Meidän aluella pikkulapset ajavat "mönkkäreillä" ja isommat polttavat kumia mopoilla ja kevareilla. Aikuiset sitten polttavat kumia moottoripyörillä. Eipä mikään ihme, että lapset eivät liiku tarpeeksi omilla jaloillaan kun kulttuuri on tällainen.