Lue keskustelun säännöt.
Lasten liikkumattomuusepidemia - Mitä pitäisi tehdä?
Joulukuussa julkaistiin Move! -testin tulokset, joissa todettiin, että 40 % suomalaisista lapsista ja nuorista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa päivittäisestä elämästä selviytymistä. Olen jutellut asiasta parin tutun liikunnanopettajan kanssa ja heidän omat havaintonsa ovat tukeneet tutkimuksen tuloksia ja esimerkit, mitä tämä huono kunto käytännössä tarkoittaa ovat olleet aika pelottavia: ei pystytä juoksemaan liikkasalia päästä päähän, ei toivoakaan päästä kyykkyyn ja ylös jne. Ja näitä tapauksia on paljon.
Asiasta on keskusteltu paljon, julkisuudessa, kahvipöydissä ja tällä palstalla, mutta yhden ryhmän ääni tuntuu jäävän paitsioon: niiden 40 % vanhempien. Pystyisivätkö he avaamaan, miten heidän lapsensa saataisiin liikkumaan sen verran, että he pärjäisivät elämässään. Pystyisikö yhteiskunta, pienemmät yhteisöt, kaverit tai jotkut muut tukemaan jotenkin heidän liikkumistaan? Onko muuta ratkaisua, kuin koululiikunnan määrän moninkertaistaminen?
Usein syyksi tarjotaan sitä, että urheilu on liian kilpaurheilupainotteista ja kyllä heidän lapset liikkuisivat, jos vain saisivat höntsätä. Kuitenkin todellisuus on, että höntsäryhmiä järjestetään aivan valtavasti verovaroin, osa täysin ilmaisia, osa maksaa muutaman kympin vuodessa. Kuitenkin näihin on vaikea saada osallistujia ja pääasiassa osallistujat ovat niitä, jotka muutenkin urheilevat paljon seuroissa. Esimerkiksi meidän lasten koululla pidetään heti koulun jälkeen kaikille avointa sählykerhoa. Siellä ei kuulemma käy yhtään lasta, jotka eivät pelaa jotain lajia joukkueissa.
Pitkä alustus, mutta tiivistettynä kysymykseni on: Miten tämän hetken liikkumattomat lapset saataisiin liikkumaan edes vähän? Erityisesti toivoisin ajatuksia niiden liikkumattomien lasten vanhemmilta. Näitä pitäisi olla kuitenkin lähes puolet vanhemmista.
Kommentit (2282)
Vierailija kirjoitti:
Näyttää, että monelle tässä ketjussa matalan kynnyksen toiminta on jonkinlainen punainen vaate, ja matalan kynnyksen toiminnasta kiinnostuneet lapset ovat automaattisesti pyyleviä sipsinsyöjiä.
Yritän nyt havainnollistaa, millainen matalan kynnyksen toiminta meidän perhettämme palvelisi.
Oma lapseni on aina ollut kiinnostunut kehonhallinnnasta. Pienestä saakka kiipeily, roikkuminen, kuperkeikat ovat kiinnostaneet, mutta suorituksen loppuun hiominen ja kilpaileminen eivät ole kiinnostaneet.
Kun hän oli kuusivuotias, kävimme paikallisen telinevoimisteluseuran treeneissä. Lapsi teki vaikutuksen voimillaan ja taidoillaan, mutta seuran linja oli, että treenata pitää kolme kertaa viikossa, ja kilpailu kuuluu pakettiin. Ei meille, kiitos.
Lapsi meni kouluun. Lähikoululla oli jalkapalloseuran harjoitukset. Puoli luokkaa aloitti - ja lopetti vuoden jälkeen. Omaa lastani ärsytti eniten tietty tosikkomaisuus ja kentän laidalla toljottavat jalkapallovanhemmat.
Suomen malli, eläköön. Lapsilta kysyttiin, mitä kerhoja haluaisitte koululle. Puolet luokan lapsista vastasi: parkouria. Parkouria ei tullut. Tuli jalkapalloa ja sählyä, koska kuulemma oli osaamista niiden vetämiseen. Aloimme kuskata lasta kalliiseen kaupalliseen parkouriin lähes kymmenen kilsan päähän.
Nykyään lapsi harjoittelee temppuja itsenäisesti. Kaikkein eniten toivoisin, että lähikoulun saliin pääsisi edes joskus testaamaan voimisteluvälineitä. Nyt lähin tällainen paikka - tietenkin täysin omalla vastuulla - on kuuden tai seitsemän kilometrin päässä, ja sinne pääsee kerran viikossa.
Asumme melko lähellä kaupungin keskustaa, mutta välillä tuntuu, että helpompaa olisi muuttaa korpeen, missä voisi laittaa trampoliinin pihalle ja sisustaa yhden huoneen voikkasaliksi.
Ihan vinkkinä, että sieltä parkourista voi kysyä olisko mahdollista saada ryhmää sinne teidän kaupunkiin, jos kiinnostusta on. Meidän pikkukaupungissa on sulaan aikaan keväällä ja syksyllä ulkona lähikaupungin parkourkoulusta ryhmä. Sisällähän tuota ei oikein voi harrastaa ilman kunnollista salia. Sen ymmärrän kyllä hyvin, ettei koululla ole resursseja tuohon. Parkour on todella tekninen laji, eikä sitä pysty opettamaan ellei ole itse harrastaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näyttää, että monelle tässä ketjussa matalan kynnyksen toiminta on jonkinlainen punainen vaate, ja matalan kynnyksen toiminnasta kiinnostuneet lapset ovat automaattisesti pyyleviä sipsinsyöjiä.
Yritän nyt havainnollistaa, millainen matalan kynnyksen toiminta meidän perhettämme palvelisi.
Oma lapseni on aina ollut kiinnostunut kehonhallinnnasta. Pienestä saakka kiipeily, roikkuminen, kuperkeikat ovat kiinnostaneet, mutta suorituksen loppuun hiominen ja kilpaileminen eivät ole kiinnostaneet.
Kun hän oli kuusivuotias, kävimme paikallisen telinevoimisteluseuran treeneissä. Lapsi teki vaikutuksen voimillaan ja taidoillaan, mutta seuran linja oli, että treenata pitää kolme kertaa viikossa, ja kilpailu kuuluu pakettiin. Ei meille, kiitos.
Lapsi meni kouluun. Lähikoululla oli jalkapalloseuran harjoitukset. Puoli luokkaa aloitti - ja lopetti vuoden jälkeen. Omaa lastani ärsytti eniten tietty tosikkomaisuus ja kentän laidalla toljottavat jalkapallovanhemmat.
Suomen malli, eläköön. Lapsilta kysyttiin, mitä kerhoja haluaisitte koululle. Puolet luokan lapsista vastasi: parkouria. Parkouria ei tullut. Tuli jalkapalloa ja sählyä, koska kuulemma oli osaamista niiden vetämiseen. Aloimme kuskata lasta kalliiseen kaupalliseen parkouriin lähes kymmenen kilsan päähän.
Nykyään lapsi harjoittelee temppuja itsenäisesti. Kaikkein eniten toivoisin, että lähikoulun saliin pääsisi edes joskus testaamaan voimisteluvälineitä. Nyt lähin tällainen paikka - tietenkin täysin omalla vastuulla - on kuuden tai seitsemän kilometrin päässä, ja sinne pääsee kerran viikossa.
Asumme melko lähellä kaupungin keskustaa, mutta välillä tuntuu, että helpompaa olisi muuttaa korpeen, missä voisi laittaa trampoliinin pihalle ja sisustaa yhden huoneen voikkasaliksi.
Ihan vinkkinä, että sieltä parkourista voi kysyä olisko mahdollista saada ryhmää sinne teidän kaupunkiin, jos kiinnostusta on. Meidän pikkukaupungissa on sulaan aikaan keväällä ja syksyllä ulkona lähikaupungin parkourkoulusta ryhmä. Sisällähän tuota ei oikein voi harrastaa ilman kunnollista salia. Sen ymmärrän kyllä hyvin, ettei koululla ole resursseja tuohon. Parkour on todella tekninen laji, eikä sitä pysty opettamaan ellei ole itse harrastaja.
Ihan vinkkinä: tuossa yllä lukee melko selvästi, että samassa kaupungissa on parkour-ryhmiä ja ohjaajia, ja kyseinen lapsi on myös harrastanut parkouria tässä samaisessa kaupungissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näyttää, että monelle tässä ketjussa matalan kynnyksen toiminta on jonkinlainen punainen vaate, ja matalan kynnyksen toiminnasta kiinnostuneet lapset ovat automaattisesti pyyleviä sipsinsyöjiä.
Yritän nyt havainnollistaa, millainen matalan kynnyksen toiminta meidän perhettämme palvelisi.
Oma lapseni on aina ollut kiinnostunut kehonhallinnnasta. Pienestä saakka kiipeily, roikkuminen, kuperkeikat ovat kiinnostaneet, mutta suorituksen loppuun hiominen ja kilpaileminen eivät ole kiinnostaneet.
Kun hän oli kuusivuotias, kävimme paikallisen telinevoimisteluseuran treeneissä. Lapsi teki vaikutuksen voimillaan ja taidoillaan, mutta seuran linja oli, että treenata pitää kolme kertaa viikossa, ja kilpailu kuuluu pakettiin. Ei meille, kiitos.
Lapsi meni kouluun. Lähikoululla oli jalkapalloseuran harjoitukset. Puoli luokkaa aloitti - ja lopetti vuoden jälkeen. Omaa lastani ärsytti eniten tietty tosikkomaisuus ja kentän laidalla toljottavat jalkapallovanhemmat.
Suomen malli, eläköön. Lapsilta kysyttiin, mitä kerhoja haluaisitte koululle. Puolet luokan lapsista vastasi: parkouria. Parkouria ei tullut. Tuli jalkapalloa ja sählyä, koska kuulemma oli osaamista niiden vetämiseen. Aloimme kuskata lasta kalliiseen kaupalliseen parkouriin lähes kymmenen kilsan päähän.
Nykyään lapsi harjoittelee temppuja itsenäisesti. Kaikkein eniten toivoisin, että lähikoulun saliin pääsisi edes joskus testaamaan voimisteluvälineitä. Nyt lähin tällainen paikka - tietenkin täysin omalla vastuulla - on kuuden tai seitsemän kilometrin päässä, ja sinne pääsee kerran viikossa.
Asumme melko lähellä kaupungin keskustaa, mutta välillä tuntuu, että helpompaa olisi muuttaa korpeen, missä voisi laittaa trampoliinin pihalle ja sisustaa yhden huoneen voikkasaliksi.
Olis kyllä mukava nähdä nää ylipainoiset nykylapset yrittämässä Parkouria, kun jo kyykkyyn meneminen tuottaa vaikeuksia :D. Voisi olla aika korkea kynnys aloittaa.
Parkour on ylivoimaisesti suosituin laji Suomen mallin kyselyissä, ja se sopii hyvin monenlaiselle lähtötasolle. Sehän liikunnassa on ideana, että opitaan ja kehitytään. Ohjaajista vain on pula.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näyttää, että monelle tässä ketjussa matalan kynnyksen toiminta on jonkinlainen punainen vaate, ja matalan kynnyksen toiminnasta kiinnostuneet lapset ovat automaattisesti pyyleviä sipsinsyöjiä.
Yritän nyt havainnollistaa, millainen matalan kynnyksen toiminta meidän perhettämme palvelisi.
Oma lapseni on aina ollut kiinnostunut kehonhallinnnasta. Pienestä saakka kiipeily, roikkuminen, kuperkeikat ovat kiinnostaneet, mutta suorituksen loppuun hiominen ja kilpaileminen eivät ole kiinnostaneet.
Kun hän oli kuusivuotias, kävimme paikallisen telinevoimisteluseuran treeneissä. Lapsi teki vaikutuksen voimillaan ja taidoillaan, mutta seuran linja oli, että treenata pitää kolme kertaa viikossa, ja kilpailu kuuluu pakettiin. Ei meille, kiitos.
Lapsi meni kouluun. Lähikoululla oli jalkapalloseuran harjoitukset. Puoli luokkaa aloitti - ja lopetti vuoden jälkeen. Omaa lastani ärsytti eniten tietty tosikkomaisuus ja kentän laidalla toljottavat jalkapallovanhemmat.
Suomen malli, eläköön. Lapsilta kysyttiin, mitä kerhoja haluaisitte koululle. Puolet luokan lapsista vastasi: parkouria. Parkouria ei tullut. Tuli jalkapalloa ja sählyä, koska kuulemma oli osaamista niiden vetämiseen. Aloimme kuskata lasta kalliiseen kaupalliseen parkouriin lähes kymmenen kilsan päähän.
Nykyään lapsi harjoittelee temppuja itsenäisesti. Kaikkein eniten toivoisin, että lähikoulun saliin pääsisi edes joskus testaamaan voimisteluvälineitä. Nyt lähin tällainen paikka - tietenkin täysin omalla vastuulla - on kuuden tai seitsemän kilometrin päässä, ja sinne pääsee kerran viikossa.
Asumme melko lähellä kaupungin keskustaa, mutta välillä tuntuu, että helpompaa olisi muuttaa korpeen, missä voisi laittaa trampoliinin pihalle ja sisustaa yhden huoneen voikkasaliksi.
Olis kyllä mukava nähdä nää ylipainoiset nykylapset yrittämässä Parkouria, kun jo kyykkyyn meneminen tuottaa vaikeuksia :D. Voisi olla aika korkea kynnys aloittaa.
Parkouria voi kyllä tehdä niin monella lailla, ettei ylipaino ja huonokuntoisuus estä aloittamasta.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on nyt selitetty täällä ainakin viiteen kertaan eri ihmisten toimesta, mutta yritetään vielä kerran, jos hitaimmatkin ymmärtäisivät.
Terveysliikunnassa sellaiset 70-90 % pitäisi olla kevyttä liikuntaa, eli sellaista, joka kehittää peruskestävyyttä ja vahvistaa kehoa kestämään kunnon treeniä (pk-treeni) ja 10-30 % sitten monipuolista reipasta liikuntaa, joka kehittää kaikkia muita ominaisuuksia.
Jos puhutaan lasten terveysliikunnasta, ei ole mitään tarvetta tehdä erillistä pk-treeniä, vaan se tulee (pitäisi tulla) erilaisesta arkiliikunnasta, kuten koulumatkat ja välitunneilla tapahtuva liikkuminen.
Siihen päälle tarvitaan lisäksi erilaista kehittävää liikuntaa, joka huolehtii siitä, että lapsen mm. liikkuvuus, lihaskunto ja hapenottokyky kehittyvät. Kävely ei auta näihin ominaisuuksiin käytännössä ollenkaan. Tällaista liikuntaa pitäisi olla suurinpiirtein se 10-30 % liikuntamäärästä ja jos lasketaan liikuntasuositusten mukaisesta kokonaismäärästä, se tarkoittaa pyöristettynä 2-7 tuntia viikossa.
Hyvin monilla lapsilla liikuntatunnit ovat ainut tai ainakin merkittävä osa reippaasta liikunnasta, joten on hyvin tärkeää, että näillä tunneilla liikutaan monipuolisesti.
Monet ovat täällä olleet täällä täysin vakuuttuneita, että lasten liikkumattomuus johtuu siitä, että liikuntatunneilla on tehty vääriä asioita ja se on vienyt lapsilta liikkumisen ilon. Kun heiltä on kysytty, mitä liikuntatunneilla pitäisi sitten tehdä, vastauksia on tullut erittäin vähän lukuun ottamatta noita vaatimuksia, että liikuntatunneilta pitäisi poistaa kokonaan urheilu ja niiden pitäisi olla lähinnä erilaisia kävelyn muotoja, joissa ei tule hiki, ettei lapsille tule paha mieli.
Nyt tässä on väitelty siitä, tekisikö tuollainen muutos hyvää vai huonoa lasten kunnolle. Uskallan väittää, että huonoa. Tämä ei tietenkään tarkoita, että liikunnasta pitäisi poistaa taitolajit, kuten suunnistus. Se on erittäin hyvä ja tärkeä osa liikunnanopetusta, mutta liikuntatunneilla pitää olla myös sykettä nostavaa liikuntaa, jos niiden halutaan tukevan lasten hyvinvointia.
En tiedä, olitko lukenut koko tuota keskustelua, mutta veikkaisin, ettet ole, koska et selkeästi ymmärtänyt, mistä siinä puhutaan.
Taas lähestyy se aika vuodesta, kun yläasteen ja lukion liikuntatunnit vietettiin pesäpallokentällä. Aurinko paistoi, taivas oli sininen. Sitä oli mukava katsella takakentällä. Jotain lensi ohi, oho pallo, no mutta aurinko lämmittää mukavasti. Vuoronvaihto, jonoon seisomaan. Lyö palloa, juokse muutama askel, palo. Takaisin seisomaan. Hieman tylsää, täysin hyödytöntä se URHEILU, mutta ulkona oli tietty kivempi seistä kauniina kevätpäivänä kuin istua vaikka matikantunnilla.
Onneksi kenttä oli kaukana koulusta, sinne poljettiin hiki päässä, kannettiin pyörät rappusia ylös. Sitten tunnin loputtua polkemaan ensin kaverille, sieltä kotiin, kuten joka päivä. Oli hauska polkea jyrkät mäet kilpaa ylös. Viikonloppuna sitten metsään. Sitä oikeaa urheilua tämä ei tietysti ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näyttää, että monelle tässä ketjussa matalan kynnyksen toiminta on jonkinlainen punainen vaate, ja matalan kynnyksen toiminnasta kiinnostuneet lapset ovat automaattisesti pyyleviä sipsinsyöjiä.
Yritän nyt havainnollistaa, millainen matalan kynnyksen toiminta meidän perhettämme palvelisi.
Oma lapseni on aina ollut kiinnostunut kehonhallinnnasta. Pienestä saakka kiipeily, roikkuminen, kuperkeikat ovat kiinnostaneet, mutta suorituksen loppuun hiominen ja kilpaileminen eivät ole kiinnostaneet.
Kun hän oli kuusivuotias, kävimme paikallisen telinevoimisteluseuran treeneissä. Lapsi teki vaikutuksen voimillaan ja taidoillaan, mutta seuran linja oli, että treenata pitää kolme kertaa viikossa, ja kilpailu kuuluu pakettiin. Ei meille, kiitos.
Lapsi meni kouluun. Lähikoululla oli jalkapalloseuran harjoitukset. Puoli luokkaa aloitti - ja lopetti vuoden jälkeen. Omaa lastani ärsytti eniten tietty tosikkomaisuus ja kentän laidalla toljottavat jalkapallovanhemmat.
Suomen malli, eläköön. Lapsilta kysyttiin, mitä kerhoja haluaisitte koululle. Puolet luokan lapsista vastasi: parkouria. Parkouria ei tullut. Tuli jalkapalloa ja sählyä, koska kuulemma oli osaamista niiden vetämiseen. Aloimme kuskata lasta kalliiseen kaupalliseen parkouriin lähes kymmenen kilsan päähän.
Nykyään lapsi harjoittelee temppuja itsenäisesti. Kaikkein eniten toivoisin, että lähikoulun saliin pääsisi edes joskus testaamaan voimisteluvälineitä. Nyt lähin tällainen paikka - tietenkin täysin omalla vastuulla - on kuuden tai seitsemän kilometrin päässä, ja sinne pääsee kerran viikossa.
Asumme melko lähellä kaupungin keskustaa, mutta välillä tuntuu, että helpompaa olisi muuttaa korpeen, missä voisi laittaa trampoliinin pihalle ja sisustaa yhden huoneen voikkasaliksi.
Ihan vinkkinä, että sieltä parkourista voi kysyä olisko mahdollista saada ryhmää sinne teidän kaupunkiin, jos kiinnostusta on. Meidän pikkukaupungissa on sulaan aikaan keväällä ja syksyllä ulkona lähikaupungin parkourkoulusta ryhmä. Sisällähän tuota ei oikein voi harrastaa ilman kunnollista salia. Sen ymmärrän kyllä hyvin, ettei koululla ole resursseja tuohon. Parkour on todella tekninen laji, eikä sitä pysty opettamaan ellei ole itse harrastaja.
Ihan vinkkinä: tuossa yllä lukee melko selvästi, että samassa kaupungissa on parkour-ryhmiä ja ohjaajia, ja kyseinen lapsi on myös harrastanut parkouria tässä samaisessa kaupungissa.
Siinä kyllä sanotaan, että lasta kuskataan 10 km päähän treeneihin, mikä ilmeisesti on heidän mielestään pitkä matka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näyttää, että monelle tässä ketjussa matalan kynnyksen toiminta on jonkinlainen punainen vaate, ja matalan kynnyksen toiminnasta kiinnostuneet lapset ovat automaattisesti pyyleviä sipsinsyöjiä.
Yritän nyt havainnollistaa, millainen matalan kynnyksen toiminta meidän perhettämme palvelisi.
Oma lapseni on aina ollut kiinnostunut kehonhallinnnasta. Pienestä saakka kiipeily, roikkuminen, kuperkeikat ovat kiinnostaneet, mutta suorituksen loppuun hiominen ja kilpaileminen eivät ole kiinnostaneet.
Kun hän oli kuusivuotias, kävimme paikallisen telinevoimisteluseuran treeneissä. Lapsi teki vaikutuksen voimillaan ja taidoillaan, mutta seuran linja oli, että treenata pitää kolme kertaa viikossa, ja kilpailu kuuluu pakettiin. Ei meille, kiitos.
Lapsi meni kouluun. Lähikoululla oli jalkapalloseuran harjoitukset. Puoli luokkaa aloitti - ja lopetti vuoden jälkeen. Omaa lastani ärsytti eniten tietty tosikkomaisuus ja kentän laidalla toljottavat jalkapallovanhemmat.
Suomen malli, eläköön. Lapsilta kysyttiin, mitä kerhoja haluaisitte koululle. Puolet luokan lapsista vastasi: parkouria. Parkouria ei tullut. Tuli jalkapalloa ja sählyä, koska kuulemma oli osaamista niiden vetämiseen. Aloimme kuskata lasta kalliiseen kaupalliseen parkouriin lähes kymmenen kilsan päähän.
Nykyään lapsi harjoittelee temppuja itsenäisesti. Kaikkein eniten toivoisin, että lähikoulun saliin pääsisi edes joskus testaamaan voimisteluvälineitä. Nyt lähin tällainen paikka - tietenkin täysin omalla vastuulla - on kuuden tai seitsemän kilometrin päässä, ja sinne pääsee kerran viikossa.
Asumme melko lähellä kaupungin keskustaa, mutta välillä tuntuu, että helpompaa olisi muuttaa korpeen, missä voisi laittaa trampoliinin pihalle ja sisustaa yhden huoneen voikkasaliksi.
Ihan vinkkinä, että sieltä parkourista voi kysyä olisko mahdollista saada ryhmää sinne teidän kaupunkiin, jos kiinnostusta on. Meidän pikkukaupungissa on sulaan aikaan keväällä ja syksyllä ulkona lähikaupungin parkourkoulusta ryhmä. Sisällähän tuota ei oikein voi harrastaa ilman kunnollista salia. Sen ymmärrän kyllä hyvin, ettei koululla ole resursseja tuohon. Parkour on todella tekninen laji, eikä sitä pysty opettamaan ellei ole itse harrastaja.
Ihan vinkkinä: tuossa yllä lukee melko selvästi, että samassa kaupungissa on parkour-ryhmiä ja ohjaajia, ja kyseinen lapsi on myös harrastanut parkouria tässä samaisessa kaupungissa.
Siinä kyllä sanotaan, että lasta kuskataan 10 km päähän treeneihin, mikä ilmeisesti on heidän mielestään pitkä matka.
Eihän se Suomen mallin mukaista aivan täysin ole, että puoli luokkaa ilmoittaa haluavansa parkouria, ja koulu järjestää jotain muuta. Ja älkää nyt vetäkö tähän mitään alppihiihtoa tai ratsastusta; parkour on loppujen lopuksi varsin yksinkertainen laji, jota voi harrastaa ilman kummempia välineitä ja järjestää vaikka koulun pihalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea siihen koululiikuntaan on keksiä mitään taikakeinoa. Jos ne liikkumattomat halutaan saada liikkumaan, kaikki joukkuepelit on käytännössä pois laskuista. Jo 10-vuotiailla tasoerot on niin suuret ettei esim. joku jalkapallo ole sitä harrastamattomalle mielekästä.
Minun 10-vuotiaani ei suostu vapaaehtoisesti pelaamaan mitään pallopelejä, koska on omasta mielestään niin paljon huonompi kuin muut. Ei ole huonokuntoinen ja jaksaa kyllä juosta mutta jos luokan muut pojat ovat pelanneet jalkapalloa joukkueessa 4 vuotta niin onhan se nyt selvää ettei lajia harrastamaton heille pärjää.
Liikuntatunneilla hän on pitänyt esim suunnistuksesta ja hiihtämisestä. Eli yksilölajeja joissa ei tarvitse kilpailla.
Ja mitä tulee näihin "kaikki harrastaa" -kerhoihin, ei liikuntaa inhoavia oikein niihin saa menemään. Ja jos tarkoituksena on tarjota lapselle mukava harrastus niin ei ole järkevää pakottaakaan. Meilläkin koululla on kyllä ilmainen jalkapallokerho mutta ei jalkapalloa inhoava lapsi sellaiseen mene. Ehkä johonkin parkouriin saattaisi mennäkin mutta kun tarjolla oli myös koodauskerho, ei tarvinnut kahta kertaa miettiä mikä kerho valitaan.Tuo on tosiaan äärimmäisen vaikea kysymys. Ongelmahan on siinä, että aivan ylivoimainen enemmistö lapsista tykkää pallopeleistä ja hiihtäminen ja lenkkeily on heidän mielestään aika hanurista. Jos mietin omia koululiikunta-aikojani, nuo hiihtämiset olivat ihan OK, koska olin hyvässä kunnossa, mutta en minä siitä erityisesti nauttinut. Se hiihtämisestä nauttiminen on tullut ainakin minulle vasta keski-ikäistymisen myötä.
Vain omiin muistikuviini perustuva mielikuvani on, että näistä hiihdoista ja lenkeistä tykkäsivät varsinaisesti lähinnä ne lapset, jotka eivät sitten liikkuneet näillä tunneilla mihinkään. Hiihdettiin ehkä ensimmäisen mutkan taakse piiloon ja jäätiin siihen juoruilemaan. He siis tykkäsivät näistä tunneista, koska niillä ei tarvinnut liikkua, joten näiden lajien lisääminen ei varsinaisesti auta liikkumattomuuteen.
Tietenkään kaikki lapset eivät ole tällaisia, mutta olen hyvin skeptinen sen suhteen, että liikkumattomat lapset liikkuisivat sellaisissa lajeissa, joissa ei olla opettajan valvovan silmän alla, kuten hiihto, lenkkeily ja suunnistus.
Selvyyden vuoksi sanottakoot, että ei minullakaan ole mitään kovin rakentavia ideoita asian parantamiseen. Varmaan ainut olisi, että vanhemmat ottaisivat positiivisemman asenteen koululiikuntaa kohtaan eivätkä purkaisi omia traumojaan ja ennakkoasenteitaan lapselleen ja opettaisivat, että tärkeintä on yrittäminen. Olen aivan varma, että tämän päivän liikunnanopettajat ovat pedagogisesti paljon pätevämpiä kuin ne 80-luvun eläkettä odottavat opettajat, jotka ovat saaneet koulutuksensa 40- ja 50-luvuilla.
Kaikilla ei ole ns. "pallosilmää". Jos ei ole tutustunut joukkuepeleihin ennen kuin koulun liikuntatunnilla, niin niiden opettelu voi olla aika työlästä ja ahdistavaakin. Monta mokaa tulee tehtyä pesiksessä ja koripallossa oman joukkueen piikkiin ennen kuin osaa pelata säännöillä. Jos oppii sittenkään.
Toki "pallosilmä", eli käsi-silmä-koordinaatio ei ole mikään synnynnäinen ominaisuus, vaan erittäin kehitettävissä oleva ominaisuus. Se kehittyy lapsilla kaikissa erilaisissa leikeissä tai tekemisissä, joissa pitää olla tekemisissä liikkuvien esineiden kanssa lähtien vaikka Laiva on lastatusta. Kyky ottaa koppi on erittäin hyödyllinen taito elämässä ja toki kyky käsitellä palloa edes perustasolla tekee niistä liikuntatunneista paljon miellyttävämpiä, joten suosittelen ihan kaikille vanhemmille, että leikkikää niitä palloleikkejä pienten kanssa älkääkä vain tuijottako kännykkää, kun lapsi syö hiekkaa hiekkalaatikolla.
On eri asia heitellä palloa perheen kesken kuin pelata pallopelejä luokkalaisten kanssa. Luokassa on useampia pelaajia ja tempo on paljon vauhdikkaampi. Se vaatii parempia refleksejä.
Toki perheenkin kanssa on hyvä harjoitella. Mutta ei se ainakaan itseäni kovin paljon auttanut. Kun koripallo alkoi koulussa, inhosin sitä tönimistä, kun iso pörssi ihmisiä säntää sen yhden pallon perässä samaan aikaan ja silmänräpäyksessä pitää päättää, miten kannattaa toimia. Opettajan peliohjeista en ensin ymmärtänyt mitään...pikku hiljaa niistä alkoi jotain tajuta.
Pallon kuljetusta eli pompottelua samalla kun itse käveli vieressä sitten opettelin yksin kotona, kun sitä oli ensin kokeiltu koulussa. Eipä ollut sitäkään kukaan keksinyt aiemmin kotona opettaa.
Olet ilmeisesti vanhempi? Mitä olet tehnyt sen eteen, että omien lastesi koululiikuntakokemukset eivät olisi yhtä ikäviä kuin sinulla? Oletteko pallotelleet keskenänne? Oletteko käyneet pelaamassa 1 v. 1 -korista koulun pihalla? Lasten kanssa voi pelata ihan vauhdikkaastikin ja saada itsekin hyvää liikuntaa siinä samalla. Oletko tehnyt jotain sen eteen, että sinun lapsillasi olisi paremmat edellytykset pärjätä liikunnassa kuin sinulla oli aikanaan? Vai oletko vain hiljaa mielessäsi päättänyt, että lapsesikin on "lahjaton" ja häntä ei kannata liikuttaa ollenkaan.
PS. sellaisella asialla kuin "lahjakkuus" ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että pysyykö mukana koulun liikuntatunneilla. Ainut millä on väliä, on se onko liikkunut nuorempana riittävästi ja monipuolisesti.
Mä voin kyllä samaistua siihen, mille tuntuu joutua osaamattomana pelaamaan porukkaan jotka on paljon taitavampia. Vaihdoin koulua alakouluiässä, ja uudessa koulussa opettaja oli lentopallofanaatikko. Vanhassa sitä ei pelattu ikinä, mutta yhtäkkiä olis pitänyt osata pelata sitä muitten joukossa. Pelkäsin palloa, lyöminen sattui käsiin, olin ihan surkea. Sen jälkeen ei ole paljon kiinnostanut kyseistä lajia harrastaa. En ollut hyvä missään muussakaan joukkuelajissa, ainoastaan sählyssä pärjäsin jollain lailla. Aina niitten viimeisten joukossa kun valittiin joukkueita. Mutta ei se minun liikuntaintoani pilannut, kun olin kotoa oppinut liikunnallisen elämäntavan ja vanhemmat kuskasi hiihtämään, suunnistamaan, jumppaan jne. Eikä siitä koululiikunnastakaan mitään traumoja jäänyt, jossain vaiheessa sai valita lähteä kävelylle pelaamisen sijaan ja käveltiinkin sitten kaverin kanssa kympin lenkki reipasta tahtia jutellen samalla ummet ja lammet.
En kyllä ikinä ole ymmärtänyt näitä, jotka kertovat, liikuntatuntien olleen pelkkää lentopalloa (tai siis en ymmärrä heidän liikunnanopettajiaan). Lentopallo on ihan hauska kuriositeettilaji kokeilla sillointällöin isompien lasten kanssa lähinnä ehkä yläasteella ja lukiossa, mutta teknisesti niin vaikea, että eihän siitä tahdo mitään tulla. Toki kaikkea oppii ja kait jos sitä lentistä jauhetaan vuodesta toiseen, niin se alkaa sujumaan jossain vaiheessa.
Sähly ei ole ihan sattumalta varmaan suosituin joukkuepeli koululiikunnassa. Siinä se taitoelementti on kaikkein vähäisin ja lasten tasoerot sen takia pienimmät (sori säbäjäbät) ja mukana hönkäämisellä pääsee aika pitkälle. Kun ei ole sivurajoja, niin peli ei katkeile koko ajan. Futsalissa aika sama homma.
Meillä lähti hiihtolatu koulun nurkalta, ja moni kävi hiihtämässä sitä välitunnillakin. Ehkä he sitten olivat niutä liikuntavastaisia? :D Itse inhosin koulun hiihtoa, mutta välitunnit leikittiin kyllä usein jotain hyvinkin liikunnallista leikkiä. Enkä muista yhtään lasta, joka ei olisi halunnut niihin osallistua. En oikein usko, että on olemassa ala-asteikäisiä lapsia, jotka eivät pitäisi juoksemisesta ja hyppimisestä. Taas haukkumisesta ja määräilystä moni ei pidä. Jos liikkuminen ei ole hauskaa, niin eivät ne lapset liiku sillä, että niille näytetään tieteellisiä tutkimustuloksia.
Tietysti koulussa pitää tehdä niitäkin asioita jotka eivät ole hauskoja. Se on kasvattavaa. Ei minusta liikuntatunneilla ollut sen ikävämpää kuin monilla muillakaan tunneilla. Ei siellä koulussa huvittelemassa oltu, paitsi välitunnit. Mutta harvapa niitä epämieluisia koulujuttuja sitten enää vapaalla harrastaa. Vai teitkö sinä lapsena viikonloppuisin lauseenjäsennystä huvin vuoksi?
Vierailija kirjoitti:
Meidän aluella pikkulapset ajavat "mönkkäreillä" ja isommat polttavat kumia mopoilla ja kevareilla. Aikuiset sitten polttavat kumia moottoripyörillä. Eipä mikään ihme, että lapset eivät liiku tarpeeksi omilla jaloillaan kun kulttuuri on tällainen.
Tuo on ihan selvä muutos verrattuna siihen kun olin itse lapsi. Harvalla oli mopo eikä ollut mitään mönkijöitä olemassakaan. Kaikista kuvottavin on tämä nykyinen mönkijävillitys - oli se sitten iso tai pieni. Valittiin kuitenkin jo vuoden 2007 turhakkeeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kävely on vaihdettu sähköskuuttiin ja vanhemmat ostaa lapsilleen sähköpyöriä.
Jali-Petteri kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän aluella pikkulapset ajavat "mönkkäreillä" ja isommat polttavat kumia mopoilla ja kevareilla. Aikuiset sitten polttavat kumia moottoripyörillä. Eipä mikään ihme, että lapset eivät liiku tarpeeksi omilla jaloillaan kun kulttuuri on tällainen.
Tuo on ihan selvä muutos verrattuna siihen kun olin itse lapsi. Harvalla oli mopo eikä ollut mitään mönkijöitä olemassakaan. Kaikista kuvottavin on tämä nykyinen mönkijävillitys - oli se sitten iso tai pieni. Valittiin kuitenkin jo vuoden 2007 turhakkeeksi.
Oma nuoruuteni oli 90-luvulla ja kaikilla pojilla oli mopot. Joillakin tytöilläkin, mutta se oli harvinaisempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on nyt selitetty täällä ainakin viiteen kertaan eri ihmisten toimesta, mutta yritetään vielä kerran, jos hitaimmatkin ymmärtäisivät.
Terveysliikunnassa sellaiset 70-90 % pitäisi olla kevyttä liikuntaa, eli sellaista, joka kehittää peruskestävyyttä ja vahvistaa kehoa kestämään kunnon treeniä (pk-treeni) ja 10-30 % sitten monipuolista reipasta liikuntaa, joka kehittää kaikkia muita ominaisuuksia.
Jos puhutaan lasten terveysliikunnasta, ei ole mitään tarvetta tehdä erillistä pk-treeniä, vaan se tulee (pitäisi tulla) erilaisesta arkiliikunnasta, kuten koulumatkat ja välitunneilla tapahtuva liikkuminen.
Siihen päälle tarvitaan lisäksi erilaista kehittävää liikuntaa, joka huolehtii siitä, että lapsen mm. liikkuvuus, lihaskunto ja hapenottokyky kehittyvät. Kävely ei auta näihin ominaisuuksiin käytännössä ollenkaan. Tällaista liikuntaa pitäisi olla suurinpiirtein se 10-30 % liikuntamäärästä ja jos lasketaan liikuntasuositusten mukaisesta kokonaismäärästä, se tarkoittaa pyöristettynä 2-7 tuntia viikossa.
Hyvin monilla lapsilla liikuntatunnit ovat ainut tai ainakin merkittävä osa reippaasta liikunnasta, joten on hyvin tärkeää, että näillä tunneilla liikutaan monipuolisesti.
Monet ovat täällä olleet täällä täysin vakuuttuneita, että lasten liikkumattomuus johtuu siitä, että liikuntatunneilla on tehty vääriä asioita ja se on vienyt lapsilta liikkumisen ilon. Kun heiltä on kysytty, mitä liikuntatunneilla pitäisi sitten tehdä, vastauksia on tullut erittäin vähän lukuun ottamatta noita vaatimuksia, että liikuntatunneilta pitäisi poistaa kokonaan urheilu ja niiden pitäisi olla lähinnä erilaisia kävelyn muotoja, joissa ei tule hiki, ettei lapsille tule paha mieli.
Nyt tässä on väitelty siitä, tekisikö tuollainen muutos hyvää vai huonoa lasten kunnolle. Uskallan väittää, että huonoa. Tämä ei tietenkään tarkoita, että liikunnasta pitäisi poistaa taitolajit, kuten suunnistus. Se on erittäin hyvä ja tärkeä osa liikunnanopetusta, mutta liikuntatunneilla pitää olla myös sykettä nostavaa liikuntaa, jos niiden halutaan tukevan lasten hyvinvointia.
En tiedä, olitko lukenut koko tuota keskustelua, mutta veikkaisin, ettet ole, koska et selkeästi ymmärtänyt, mistä siinä puhutaan.
Taas lähestyy se aika vuodesta, kun yläasteen ja lukion liikuntatunnit vietettiin pesäpallokentällä. Aurinko paistoi, taivas oli sininen. Sitä oli mukava katsella takakentällä. Jotain lensi ohi, oho pallo, no mutta aurinko lämmittää mukavasti. Vuoronvaihto, jonoon seisomaan. Lyö palloa, juokse muutama askel, palo. Takaisin seisomaan. Hieman tylsää, täysin hyödytöntä se URHEILU, mutta ulkona oli tietty kivempi seistä kauniina kevätpäivänä kuin istua vaikka matikantunnilla.
Onneksi kenttä oli kaukana koulusta, sinne poljettiin hiki päässä, kannettiin pyörät rappusia ylös. Sitten tunnin loputtua polkemaan ensin kaverille, sieltä kotiin, kuten joka päivä. Oli hauska polkea jyrkät mäet kilpaa ylös. Viikonloppuna sitten metsään. Sitä oikeaa urheilua tämä ei tietysti ole.
Itse kyllä tykkäsin periaatteessa pelata pesäpalloa, mutta onhan se ihan järjetön laji koululiikunnassa. Taitolaji, jossa merkittävä osa porukasta ei osu ikinä palloon ja suurin osa ajasta seisoskellaan paikoillaan. Lisäksi ainakin meillä siinä tuli aivan ylivoimaisesti eniten loukkaantumisia liikuntatunneilla, kun vartin tihkusateessa seisoskelun jälkeen lähdetään aivan kylmiltään spurttaamaan täysillä ykköselle. Kyllähän niitä takareisiä pamahteli useampia ihan meidänkin liikkaryhmästä vuosien aikana. Äkkiseltään en muista mitään muita loukkaantumisia tunneilta, mutta voin tietenkin olla väärässä.
-se, jolle vastasit
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
7
Vierailija kirjoitti:
Tämä on nyt selitetty täällä ainakin viiteen kertaan eri ihmisten toimesta, mutta yritetään vielä kerran, jos hitaimmatkin ymmärtäisivät.
Terveysliikunnassa sellaiset 70-90 % pitäisi olla kevyttä liikuntaa, eli sellaista, joka kehittää peruskestävyyttä ja vahvistaa kehoa kestämään kunnon treeniä (pk-treeni) ja 10-30 % sitten monipuolista reipasta liikuntaa, joka kehittää kaikkia muita ominaisuuksia.
Jos puhutaan lasten terveysliikunnasta, ei ole mitään tarvetta tehdä erillistä pk-treeniä, vaan se tulee (pitäisi tulla) erilaisesta arkiliikunnasta, kuten koulumatkat ja välitunneilla tapahtuva liikkuminen.
Siihen päälle tarvitaan lisäksi erilaista kehittävää liikuntaa, joka huolehtii siitä, että lapsen mm. liikkuvuus, lihaskunto ja hapenottokyky kehittyvät. Kävely ei auta näihin ominaisuuksiin käytännössä ollenkaan. Tällaista liikuntaa pitäisi olla suurinpiirtein se 10-30 % liikuntamäärästä ja jos lasketaan liikuntasuositusten mukaisesta kokonaismäärästä, se tarkoittaa pyöristettynä 2-7 tuntia viikossa.
Hyvin monilla lapsilla liikuntatunnit ovat ainut tai ainakin merkittävä osa reippaasta liikunnasta, joten on hyvin tärkeää, että näillä tunneilla liikutaan monipuolisesti.
Monet ovat täällä olleet täällä täysin vakuuttuneita, että lasten liikkumattomuus johtuu siitä, että liikuntatunneilla on tehty vääriä asioita ja se on vienyt lapsilta liikkumisen ilon. Kun heiltä on kysytty, mitä liikuntatunneilla pitäisi sitten tehdä, vastauksia on tullut erittäin vähän lukuun ottamatta noita vaatimuksia, että liikuntatunneilta pitäisi poistaa kokonaan urheilu ja niiden pitäisi olla lähinnä erilaisia kävelyn muotoja, joissa ei tule hiki, ettei lapsille tule paha mieli.
Nyt tässä on väitelty siitä, tekisikö tuollainen muutos hyvää vai huonoa lasten kunnolle. Uskallan väittää, että huonoa. Tämä ei tietenkään tarkoita, että liikunnasta pitäisi poistaa taitolajit, kuten suunnistus. Se on erittäin hyvä ja tärkeä osa liikunnanopetusta, mutta liikuntatunneilla pitää olla myös sykettä nostavaa liikuntaa, jos niiden halutaan tukevan lasten hyvinvointia.
En tiedä, olitko lukenut koko tuota keskustelua, mutta veikkaisin, ettet ole, koska et selkeästi ymmärtänyt, mistä siinä puhutaan.
Taas lähestyy se aika vuodesta, kun yläasteen ja lukion liikuntatunnit vietettiin pesäpallokentällä. Aurinko paistoi, taivas oli sininen. Sitä oli mukava katsella takakentällä. Jotain lensi ohi, oho pallo, no mutta aurinko lämmittää mukavasti. Vuoronvaihto, jonoon seisomaan. Lyö palloa, juokse muutama askel, palo. Takaisin seisomaan. Hieman tylsää, täysin hyödytöntä se URHEILU, mutta ulkona oli tietty kivempi seistä kauniina kevätpäivänä kuin istua vaikka matikantunnilla.
Onneksi kenttä oli kaukana koulusta, sinne poljettiin hiki päässä, kannettiin pyörät rappusia ylös. Sitten tunnin loputtua polkemaan ensin kaverille, sieltä kotiin, kuten joka päivä. Oli hauska polkea jyrkät mäet kilpaa ylös. Viikonloppuna sitten metsään. Sitä oikeaa urheilua tämä ei tietysti ole.
Itse kyllä tykkäsin periaatteessa pelata pesäpalloa, mutta onhan se ihan järjetön laji koululiikunnassa. Taitolaji, jossa merkittävä osa porukasta ei osu ikinä palloon ja suurin osa ajasta seisoskellaan paikoillaan. Lisäksi ainakin meillä siinä tuli aivan ylivoimaisesti eniten loukkaantumisia liikuntatunneilla, kun vartin tihkusateessa seisoskelun jälkeen lähdetään aivan kylmiltään spurttaamaan täysillä ykköselle. Kyllähän niitä takareisiä pamahteli useampia ihan meidänkin liikkaryhmästä vuosien aikana. Äkkiseltään en muista mitään muita loukkaantumisia tunneilta, mutta voin tietenkin olla väärässä.
-se, jolle vastasit
Näinhän se on. Pointtini oli se, että urheilu ei ole sama kuin liikunta. Urheilua on tikanheitto ja formulakin. Urheilussa on odottelua ja repivää suorittamista. Erittäin moni liikunnan muoto, joka ei ole urheilua on parempaa liikuntaa kuin Oikea Urheilu. Pihaleikit ja myös puolukoitten poimiminen. Urheilijat kuitenkin dominoivat keskustelua omalla näkökulmallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jali-Petteri kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän aluella pikkulapset ajavat "mönkkäreillä" ja isommat polttavat kumia mopoilla ja kevareilla. Aikuiset sitten polttavat kumia moottoripyörillä. Eipä mikään ihme, että lapset eivät liiku tarpeeksi omilla jaloillaan kun kulttuuri on tällainen.
Tuo on ihan selvä muutos verrattuna siihen kun olin itse lapsi. Harvalla oli mopo eikä ollut mitään mönkijöitä olemassakaan. Kaikista kuvottavin on tämä nykyinen mönkijävillitys - oli se sitten iso tai pieni. Valittiin kuitenkin jo vuoden 2007 turhakkeeksi.
Oma nuoruuteni oli 90-luvulla ja kaikilla pojilla oli mopot. Joillakin tytöilläkin, mutta se oli harvinaisempaa.
Sama 00-luvulla. Jotkut pojat ajoi myös traktorilla kouluun. Mönkijöitä en ole kyllä ikinä lapsilla nähnyt, paitsi näitä mopoauton tapaisia 16-17-vuotiailla.
Lapset peilaavat maailmaa omien vanhempiensa kautta, sieltä ne esimerkit toimintatapoihin haetaan.
Jos vanhemmat ei liiku, tuskin lapsikaan liikkuu tai oppii urheilullisia elintapoja.
Toki ystävät ja muu lähipiiri voi kannustaa ja sitä kauttakin tie voi viedä urheilun pariin, mutta silloin sieltä kotoa ei saa niitä hyviä vinkkejä ja tukea harrastukseen, varsinkaan jos haluaisi panostaa tosissaan johonkin lajiin.
Vanhemmat voisi siis jättää sen puhelimen hinkkaamisen vähemmälle ja alkaa harrasataa lapsiensa kanssa, siitä on iloa kaikille, ennenkaikkea lapselle.
Vierailija kirjoitti:
Kävely on vaihdettu sähköskuuttiin ja vanhemmat ostaa lapsilleen sähköpyöriä.
Sähköpyöriä ostaa lapsille ne, jotka harrastaa lasten kanssa esim maastopyöräilyä tai tarvitsee sitä kulkuvälineeksi korvaamaan autolla kuskausta. Ei ne ole mitään laiskotteluvälineitä, kyllä siinä ihan hiki tulee kun polkee mäkiä ylös alas metsässä, vaikka sähkö auttaakin.
Sähköskuutit on kyllä yksi ihan syöpä, sillä ajaminen kun ei tarvitse minkäänlaisen lihasvoiman käyttöä ja niillä mennään sit ihan pieniäkin matkoja.
Vierailija kirjoitti:
Lapset peilaavat maailmaa omien vanhempiensa kautta, sieltä ne esimerkit toimintatapoihin haetaan.
Jos vanhemmat ei liiku, tuskin lapsikaan liikkuu tai oppii urheilullisia elintapoja.
Toki ystävät ja muu lähipiiri voi kannustaa ja sitä kauttakin tie voi viedä urheilun pariin, mutta silloin sieltä kotoa ei saa niitä hyviä vinkkejä ja tukea harrastukseen, varsinkaan jos haluaisi panostaa tosissaan johonkin lajiin.
Vanhemmat voisi siis jättää sen puhelimen hinkkaamisen vähemmälle ja alkaa harrasataa lapsiensa kanssa, siitä on iloa kaikille, ennenkaikkea lapselle.
No tuo ei kyllä pidä vähääkään paikkaansa. Hyvin monilla urheilun harrastajilla on epäurheilulliset vanhemmat. Ihan omassa suvussa ja omassa ikäluokassa. En itsekään harrasta samaa mitä vanhempani (jotka harrastivat molemmat täysin eri asioita).
Tietysti nykyään lapset eivät saa yhtä vapaasti itse päättää, vaan vanhemmat kuskaavat heidät harrastamaan, joten voi olla eri. Mutta ei kannettu vesi kaivossa pysy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävely on vaihdettu sähköskuuttiin ja vanhemmat ostaa lapsilleen sähköpyöriä.
Sähköpyöriä ostaa lapsille ne, jotka harrastaa lasten kanssa esim maastopyöräilyä tai tarvitsee sitä kulkuvälineeksi korvaamaan autolla kuskausta. Ei ne ole mitään laiskotteluvälineitä, kyllä siinä ihan hiki tulee kun polkee mäkiä ylös alas metsässä, vaikka sähkö auttaakin.
Sähköskuutit on kyllä yksi ihan syöpä, sillä ajaminen kun ei tarvitse minkäänlaisen lihasvoiman käyttöä ja niillä mennään sit ihan pieniäkin matkoja.
Lapsi ei tarvitse sähköpyörää. Aikuisella ymmärrän sähköpyörän, jos on esimerkiksi jo ikää ja / tai pyörää käytetään pidempiin matkoihin korvaamaan autoa, kuten työmatkoihin.
Erityisesti maastopyöräilyssä sähköavusteiset pyörät ovat vihoviimeisiä: ne rikkovat maastoa paljon pahemmin kuin tavalliset pyörät jne. Jos ei jaksa ilman sähkömoottorin apua pyöräillä, voi pyöräillä lyhyemmän matkan ja taluttaa tarvittaessa, kyllä siinä kunto alkaa kasvaa ja pian jaksaa jo paremmin.
Ajelin lapsena ihan tavallisella polkupyörällä pitkiä matkoja, joskus jopa hevostallille 20 km päähän. Hyvin jaksoin, vaikka maalla pyöräiltiin paljon sorateitä pitkin. Mentiin sellaista vauhtia kuin jaksettiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävely on vaihdettu sähköskuuttiin ja vanhemmat ostaa lapsilleen sähköpyöriä.
Sähköpyöriä ostaa lapsille ne, jotka harrastaa lasten kanssa esim maastopyöräilyä tai tarvitsee sitä kulkuvälineeksi korvaamaan autolla kuskausta. Ei ne ole mitään laiskotteluvälineitä, kyllä siinä ihan hiki tulee kun polkee mäkiä ylös alas metsässä, vaikka sähkö auttaakin.
Sähköskuutit on kyllä yksi ihan syöpä, sillä ajaminen kun ei tarvitse minkäänlaisen lihasvoiman käyttöä ja niillä mennään sit ihan pieniäkin matkoja.
Lapsi ei tarvitse sähköpyörää. Aikuisella ymmärrän sähköpyörän, jos on esimerkiksi jo ikää ja / tai pyörää käytetään pidempiin matkoihin korvaamaan autoa, kuten työmatkoihin.
Erityisesti maastopyöräilyssä sähköavusteiset pyörät ovat vihoviimeisiä: ne rikkovat maastoa paljon pahemmin kuin tavalliset pyörät jne. Jos ei jaksa ilman sähkömoottorin apua pyöräillä, voi pyöräillä lyhyemmän matkan ja taluttaa tarvittaessa, kyllä siinä kunto alkaa kasvaa ja pian jaksaa jo paremmin.
Ajelin lapsena ihan tavallisella polkupyörällä pitkiä matkoja, joskus jopa hevostallille 20 km päähän. Hyvin jaksoin, vaikka maalla pyöräiltiin paljon sorateitä pitkin. Mentiin sellaista vauhtia kuin jaksettiin.
Niin ei ihminen tarvitse montaa muutakaan asiaa. Mut jos se sähköpyörä innostaa lapsen pyöräilemään 10km päähän sen sijaan että menisi autokyydillä niin ei kai se huono asia ole, ihan sama kuin aikuisillakin. Kyllä aikuinenkin vois ihan lihasvoimalla polkea sinne työpaikalleen. Maastopyöräilystä olen samaa mieltä sikäli, että ois hyvä pysyä merkatuilla reiteillä eikä pilata metsää joka paikasta.
Olis kyllä mukava nähdä nää ylipainoiset nykylapset yrittämässä Parkouria, kun jo kyykkyyn meneminen tuottaa vaikeuksia :D. Voisi olla aika korkea kynnys aloittaa.