Minkä takia ihminen masentuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen masentunut siksi, että olen pettynyt elämääni. En ole saanut elämältä mitään sellaista tärkeää mitä olisin halunnut. Se, että on työpaikka ja asunto ei riitä tuomaan iloa ja merkityksellisyyttä elämään, jos kaikki ihmissuhteet puuttuu tai on huonossa jamassa. Perhe ja lapset jäi saamatta ja kyllä se nyt 45 vuotiaana on jo hyväksyttävä, että se juna meni jo ja toivo on menetetty. En tiedä miten jatkaa tätä elämää ilman minkäänlaista rakkautta. 

Minulla on täysin sama tilanne, ehkä puolison voisi vielä joskus löytää, mutta oman perheen perustamisen voi jo varmaan unohtaa. En ole itsetuhoinen, enkä mitään sellaista suunnittele mutta monesti mietin miksi edes elää, päivät toistaa itseään, mikään ei tunnu miltään ja yksinäinen vanhuus ei houkuttele yhtään. Sitten nämä tämmöiset ihmiset joille uuden kumppanin löytäminen/ perheen perustaminen on ollut aina yhtä helppoa kuin hengittäminen tulevat viisastelemaan "koita nyt piristyä" tai "kyllä sullekkin vielä joku löytyy kun lähet liikkeelle" 

Jokainen ihminen on oman elämänsä seppä.

Mulla on oikeesti hankala ymmärtää tuollaista elämänasennetta. Olen itse köyhästä monilapsisesta perheestä ja päätin jo teininä että teen elämästäni sellaisen josta nautin eikä kukaan ole siinä esteenä.  Vaatii viitseliäisyyttä ja päättäväisyyttä. Kaikki me pystymme siihen kun tarpeeksi haluaa.  Ei kukaan tee sitä puolestasi.

Otetaanpa esimerkki siitä, että päättäväisyydella ei saa kaikkea, mitä haluaa: 

Maailmaan mahtuu aikamoinen joukko ihmisiä, jotka eivät ole löytäneet puolisoa, jonka kanssa olisi sellainen yhteys jota parisuhteelta toivoo.  Riman laskeminen auttaa kyllä saamaan puolison, esimerkiksi jos ei ole niin väliä, puhutaanko samaa kieltä, ehdokkaita alkaa olla jo pilvin pimein. Mutta onko silloin enää kyse tavoitteen saavuttamisesta? Ei minusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Öööh, jos tapahtuu tarpeeksi negatiivinen muutos elämässä, masentuu.

Sitten se pitäisi oppia hyväksymään, jos ei pysty, alkaa vi tut taa.

Sitten pitäisi tehdä sille asialle jotain. Aika montaa asiaa pystyy muuttamaan elämässään eikä tarvitse jäädä pas kaan tilanteeseen. Näin on varmasti 80% masentuneiden kohdalla.

Mutta jollain on järkyttäviä ja vaikeita asioita, ja niitä ei pysty muuttamaan, niiden kanssa on opittava elämään. Ja sitten joku filosofi voisi kertoa, että miten? Kun oloa ei paranna se, että jollain toisella epäonnisella on asiat vielä huonommin.

Ja sitten, kun koitan käsitellä ne asiat, kaikki läheisesi ja jopa psykiatrian ammattilaiset sanovat, se on ollutta ja mennyttä, on keskityttävä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, tai he kiusaantuvat.

Mutta miten voit keskittyä nykyhetkeen tai tulevaan jos mielesi on jumissa siellä menneisyydessä ja hakee vastauksia.

Käsitteleminen on juuri sitä, että mieli saadaan pois sieltä menneisyyden jumista ja rikki mennyt hermostollinen tila vakautettua.

Olen seurannut masentuneen läheisen elämää ja olen huomioinut, että hän kieltäytyy hyväksymästä sitä, että maailma on kaoottinen paikka emmekä voi ihmisinä mitenkään määrätä sitä, miten maailmassa asiat menevät tai mitä toiset ihmiset elämältään haluavat. Me voimme määrätä vain itseämme, emme muita tai koko maailmaa tai esimerkiksi sitä, sairastuuko joku tai kuolee. Suoraan sanottuna näyttää sille, että masennuksen syynä on se, ettei maailma ole juuri sellainen paikka kuin ko. henkilö haluaa.

Masennus siis näyttää aika lailla itsekkyydelle ja itsekeskeisyydelle: halutaan, että maailma sopeutuu minun haluihini ja toiveisiini, eikä itse haluta yrittää sopeutua siihen, millainen maailma on. 

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Kaikkea pahentaa se kuinka aiemmin ajattelin, että haluan opiskella. Vanhemmat eivät myöskään ymmärrä ongelmiani ja odottavat, että pärjään. Oikeastaan se on hassuakin, etteivät vieläkään ymmärrä tätä kaikkea. Pitäisi nähdä se kuinka vaikeaa minulla on selvitä eteenpäin. Jokin toiselle helppo asia on itselle jo hyvin vaikeaa. Kuitenkaan en oikein ole antanut itselleni anteeksi sitä kuinka en ole päässyt eteenpäin. Samalla pelkään sitä, ettei minusta ole opiskelemaan. Etten enää kestäisi stressiä ja koskaan valmistuisi. Samalla kaikki ihmisten kanssa toimiminen vaikeaa. Niin paljon porukasta kiinni, mutta olen jotenkin niin menettänyt itsetuntoni että koen olevani arvoton. Tämä ei ole oikein hyvä asetelma ihmisten kanssa olossakaan.

Näin sitten vaan sinnittelen eteenpäin. Moni opiskelee ja on töissä ja minä vaan ajelehdin. Tämä kaikki hävettää myös paljon. Koen paljon sellaista arvottomuuden tunnetta siitä kuinka en saa mitään aikaan ja kestä enää oikein mitään. En halua puhua itsestäni tai paljastaa mitään asioita. Koen niiden olevan liian ikäviä. Samalla kaipaan kuitenkin sitä, että joku arvostaisi minua tai näkisi minussa jotain hyvää. Tai, että voisin puhua asioista jonkun ymmärtäessä mitä tarkoitan. En ole oikein koskaan kokenut olevani yhtään mitään.

Moni on varmaan sitä mieltä, että elämässä riittää se, kun vaan elää. Toisaalta täällä pitäisi myös pärjätä jotenkin. Jos et pysty opiskelemaan tai pärjää oikein missään työssä tai jaksa "tavallista" arkea niin ei se hyvä juttu ole. Moni haluaisi kuitenkin mennä eteenpäin. Itsekin koen, että jopa nämä ajelehtimisen vuodet ovat tuoneet hyviäkin juttuja, mutta eivät ole kuitenkaan elämääni parantaneet. Oikeastaan siinä vaan putoaa enemmän vaan kärryiltä pois toisten mennessä eteenpäin.

Joku kirjoitti hyvin, että moni asia vaikuttaa kuten yksinäisyys, ihmissuhteet, taloudelliset jutut, elämässä pärjääminen, menneisyyden kokemukset jne. Itselläkin se on monen tekijän summa. Varmaan alkanut yksinäisyydestä ja kiusaamisesta ja jatkunut sitten tavallaan siinä kuinka olen jämähtänyt paikoilleni muiden jatkaessa eteenpäin.

Joskus mietin toisaalta sitä, että olisin ehkä tyhmä jos olisin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. En vaadi paljon, mutta joskus se rima vaan alittuu. Samalla jokainen aina sanoo, että muuta elämääsi. Tuntuu vaan, että siinä kun toinen etenee kevyemmin niin itse vetää mukanaan kivirekeä ja ei pääse mihinkään. Sitten on se tunne, että on joitakin haaveita vielä, mutta esim taloudellinen tilanne tai voimien puute yms vie loputkin. Sori viestin pituus.

Todella hyvin kirjoitettu! Sua vois todellakin auttaa se, että voisit osallistua ryhmämuotoiseen terapiaa tai johonkin matalan kynnyksen touhuun, jossa on muita ihmisiä.

Olen itse yrittänyt paikata yksinäisyyden tunnetta osallistumalla milloin mihinkin vapaaehtoistoimintaan luullen, että löydän niistä jotain täytettä elämääni, mutta usein tympäännyin muihin osallistujiin tai koko ajatus auttamisesta alkoi tuntua jollain tavalla epätyydyttävältä. Tämä ei tietysti ole mikään ihme, kun alitajuisesti kuvittelin, että tällainen tekeminen auttaisi minua, kun en edes ymmärtänyt, mitä kaipasin. Todellisuudessa kaipasin syvempää yhteyttä, mutta yksinäisyys ei näissä kekkereissä koskaan lievittynyt, ehkä osittain siksi, että on täytynyt pitää yllä suojamuuria ja esittää olevansa oman elämänsä ohjaksissa  kuten kaikki muutkin. 

Minulle olisi saattanut tuolloin sopia paremmin yhteisö, jossa osallistujat samalla tavalla hukassa kuin itsekin olin. Tosin en silloin edes myöntänyt ongelmaa, luulin, että ihan kohta, kun vaan teen tuon ja tämän, ongelmat ratkeavat. No, sen ratkaisun löytyminen on vieläkin vaiheessa, mutta nyt olen kuitenkin jo oikeaan suuntaan menossa. 

Löytyykö kotipaikkakunnaltasi mitään mt-yhdistystä, joka järjestäisi toimintaa? Vaikka ajatus ei ensialkuun innosta, kannattaa kokeilla ja katsoa, mikä missäkin tekemisessä miellyttää ja mikä ei, niin pääsee samalla paremmin jyvälle itsestään ja voi jakaa edes jonkun kanssa samantapaisia kokemuksia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku shrinkki sanoi että masentunut ihminen on realistinen. Me terveet haaveillaan. Haaveileminen on mahdollisuuksien näkemistä, realismi on todennäköisyyksien näkemistä.

Haaveiden ja mahdollisuuksien jahtaaminen pitää meidät käynnissä.

Aivan varmasti shrinkki oli oikeassa, koska masentunut ihminen toteuttaa omaa maailmankuvaansa ja tietenkin onnistuu siinä. Alisuoriutuja ei yritä, hylkäämistä pelkäävä ei kurota kohti muita ihmisiä, kun voimavarat ovat vähissä, ei jaksa oikein huolehtia fyysisestikään itsestään, joten kunto laskee ja paino nousee, elämä on entistä raskaampaa. 

Shrinkki olisi voinut myös sanoa, että ei-masentunut mahdollisuuksien näkijä uskoo itseensä ja pyrkii kohti tavoitteitaan, ei lannistu vastoinkäymisistä ja aivan varmasti myös saavuttaa jotain. 

Jos yrittää ikää kuin liikaa, vertauskuvallisesti haukkaa liian ison palan, niin se hävettää niin paljon, että sitä lamaantuu ja häpeää niin ettei enää kestä ja haluaa keskeyttää ja lopettaa. Eikä siinä auta, vaikka muut sanoisivat, että kyllä sä osaat ja pystyt.

Näin kävi minulle vielä yli 60-vuotiaanakin, vaikka luulin päässeeni yli tuollaisesta lamaantumisesta.

No minä taas en häpeä enkä lamaannu tuosta syystä, vaan siksi, että en pystynyt saavuttamaan tavoitettani, joka minulle henk koht oli liikaa, vaikka objektiivisesti ja yleisesti arvioiden olisi ollut ihan kohtuullinen asia.

Eli minun on ollut pakko hyväksyä, etten kertakaikkiaan pysty vastaamaan edes omaan huutooni, saati muiden.

Olen aina ollut hyvin itseohjautuva, päätän itse asioistani, enkä seuraa muita.

Tokihan silloin olen epäonnistunut elämässäni, kun en ole saavuttanut mitään, mitä itse arvostaisin.

Toisekseen, minulla ei ole ketään läheisiä, jotka noteeraisivat tekemisiäni puoleen tai toiseen. Eivät ainakaan minulle itselleni, ehkä takanapäin sitten (?).

Kuolemaa odotellessa...

N65

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivokemiaa.

Joku syy aivokemiankin vinksahtamiselle on. Niin kuin myös muidenkin sairauksien puhkeamiselle. Tätä vaan ei ole vielä tiede osannut löytää.

Se "joku syy" on liian suuri hermostollinen kuormitus, johon keho reagoi mitä erilaisin tavoin. Maailmankuulu psykiatri Gabor Maté on sitä mieltä, että esimerkiksi kaikkien autoimmunisairauksien syy on mentaalinen. Tunteet kun ovat fyysisiä kokemuksia, ja kun läikkyy yli eli ihminen fyysisenä olentona ei pysty palautumaan vaikeasta kokemuksestaan  sitä edeltäneeseen tasapainon tilaan, siitä seuraa fyysisiä oireita.

Eri ihmiset kokevat samat kokemukset eri tavoin, koska he ovat fyysisinä olentoina erilaisia. Yksi toipuu kuolemanvaaran lähellä käymisestä nopeasti, toiselle jää siitä elinikäinen pelkotila, joka aktivoituu yllättävissä tilanteissa tai on päällä koko ajan ilman että sitä edes huomaa. Lapsethan harjoittelevat hermostollista säätelyä ihan joka päivä, mutta jos tätä ei tueta tai ikävien tunteiden ilmaisu jopa kielletään niin on selvää, ettei niillä eväillä pärjätä aikuisena yhtä hyvin kuin kannustavassa ja hyväksyvässä ilmapiirissä kasvanut pärjäisi. 

Masennus on tai oli muotia, se on syy.

Nykyisin pitää jokaisella olla ADHD.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivokemiaa.

Joku syy aivokemiankin vinksahtamiselle on. Niin kuin myös muidenkin sairauksien puhkeamiselle. Tätä vaan ei ole vielä tiede osannut löytää.

Se "joku syy" on liian suuri hermostollinen kuormitus, johon keho reagoi mitä erilaisin tavoin. Maailmankuulu psykiatri Gabor Maté on sitä mieltä, että esimerkiksi kaikkien autoimmunisairauksien syy on mentaalinen. Tunteet kun ovat fyysisiä kokemuksia, ja kun läikkyy yli eli ihminen fyysisenä olentona ei pysty palautumaan vaikeasta kokemuksestaan  sitä edeltäneeseen tasapainon tilaan, siitä seuraa fyysisiä oireita.

Eri ihmiset kokevat samat kokemukset eri tavoin, koska he ovat fyysisinä olentoina erilaisia. Yksi toipuu kuolemanvaaran lähellä käymisestä nopeasti, toiselle jää siitä elinikäinen pelkotila, joka aktivoituu yllättävissä tilanteissa tai on päällä koko ajan ilman että sitä edes huomaa. Lapsethan harjoittelevat hermostollista säätelyä ihan joka päivä, mutta jos tätä ei tueta tai ikävien tunteiden ilmaisu jopa kielletään niin on selvää, ettei niillä eväillä pärjätä aikuisena yhtä hyvin kuin kannustavassa ja hyväksyvässä ilmapiirissä kasvanut pärjäisi. 

Tarkennus vielä siihen, että jo valmiiksi traumatisoituneella ihmisellä ei edes ole tasapainotilaa, johon palata, vaan kuorma vain lisääntyy ja vähitellen yhä pienemmät asiat saavat aikaan reaktion. Muistan itse ns. seonneeni kunnolla ensimmäisen kerran 7-vuotiaana, koska siihen mennessä traumakuormaa oli kertynyt jo aika paljon. Parikymppisenä sitä vaan ihmetteli, miksi kaikki on niin vaikeaa, kuin hiekalla luistelisi, vaikka elin kuulemma elämäni parasta aikaa. 

Minä uskallan ajatella, että etenkin Suomessa ihmisten (kausi)masennus on saattanut palvella jopa meidän eloonjäämistämme täällä. Vanhan maatalouden aikaan raskaat maanviljelystyöt painottuivat sulan maan ajalle. Talven tultua päivittäinen työmäärä saattoi vähentyä, ja ihmiset vetäytyivät savupirtteihinsä elämään säästöliekillä sydäntalven yli. Vasta maaliskuun valo herätteli, ja keväthankien kantaessa tehtiin kaupunkimatkat, hakattiin metsästä polttopuita, hirsiä ja aidanseipäitä, kolottiin tervaspuita ja tehtiin muitakin ajankohtaan sopivia töitä. 

Ehkä taipumus talvimasennukseen käpersi ihmiset savupirtteihin, puuhastelemaan pieniä asioita ja ennen kaikkea mötköttämään seinänvieruspenkillä pimeimmän ja kylmimmän ajan ylitse. Ehkä masentuneiden elimistö sopeutui elämään säästöliekillä, mahdollisimman vähällä ravinnolla? Ja vasta kevään valo ja koivuista valutettu mahla sai ihmisetkin valmistautumaan jälleen työkauteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Kaikkea pahentaa se kuinka aiemmin ajattelin, että haluan opiskella. Vanhemmat eivät myöskään ymmärrä ongelmiani ja odottavat, että pärjään. Oikeastaan se on hassuakin, etteivät vieläkään ymmärrä tätä kaikkea. Pitäisi nähdä se kuinka vaikeaa minulla on selvitä eteenpäin. Jokin toiselle helppo asia on itselle jo hyvin vaikeaa. Kuitenkaan en oikein ole antanut itselleni anteeksi sitä kuinka en ole päässyt eteenpäin. Samalla pelkään sitä, ettei minusta ole opiskelemaan. Etten enää kestäisi stressiä ja koskaan valmistuisi. Samalla kaikki ihmisten kanssa toimiminen vaikeaa. Niin paljon porukasta kiinni, mutta olen jotenkin niin menettänyt itsetuntoni että koen olevani arvoton. Tämä ei ole oikein hyvä asetelma ihmisten kanssa olossakaan.

Näin sitten vaan sinnittelen eteenpäin. Moni opiskelee ja on töissä ja minä vaan ajelehdin. Tämä kaikki hävettää myös paljon. Koen paljon sellaista arvottomuuden tunnetta siitä kuinka en saa mitään aikaan ja kestä enää oikein mitään. En halua puhua itsestäni tai paljastaa mitään asioita. Koen niiden olevan liian ikäviä. Samalla kaipaan kuitenkin sitä, että joku arvostaisi minua tai näkisi minussa jotain hyvää. Tai, että voisin puhua asioista jonkun ymmärtäessä mitä tarkoitan. En ole oikein koskaan kokenut olevani yhtään mitään.

Moni on varmaan sitä mieltä, että elämässä riittää se, kun vaan elää. Toisaalta täällä pitäisi myös pärjätä jotenkin. Jos et pysty opiskelemaan tai pärjää oikein missään työssä tai jaksa "tavallista" arkea niin ei se hyvä juttu ole. Moni haluaisi kuitenkin mennä eteenpäin. Itsekin koen, että jopa nämä ajelehtimisen vuodet ovat tuoneet hyviäkin juttuja, mutta eivät ole kuitenkaan elämääni parantaneet. Oikeastaan siinä vaan putoaa enemmän vaan kärryiltä pois toisten mennessä eteenpäin.

Joku kirjoitti hyvin, että moni asia vaikuttaa kuten yksinäisyys, ihmissuhteet, taloudelliset jutut, elämässä pärjääminen, menneisyyden kokemukset jne. Itselläkin se on monen tekijän summa. Varmaan alkanut yksinäisyydestä ja kiusaamisesta ja jatkunut sitten tavallaan siinä kuinka olen jämähtänyt paikoilleni muiden jatkaessa eteenpäin.

Joskus mietin toisaalta sitä, että olisin ehkä tyhmä jos olisin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. En vaadi paljon, mutta joskus se rima vaan alittuu. Samalla jokainen aina sanoo, että muuta elämääsi. Tuntuu vaan, että siinä kun toinen etenee kevyemmin niin itse vetää mukanaan kivirekeä ja ei pääse mihinkään. Sitten on se tunne, että on joitakin haaveita vielä, mutta esim taloudellinen tilanne tai voimien puute yms vie loputkin. Sori viestin pituus.

Todella hyvin kirjoitettu! Sua vois todellakin auttaa se, että voisit osallistua ryhmämuotoiseen terapiaa tai johonkin matalan kynnyksen touhuun, jossa on muita ihmisiä.

Olen itse yrittänyt paikata yksinäisyyden tunnetta osallistumalla milloin mihinkin vapaaehtoistoimintaan luullen, että löydän niistä jotain täytettä elämääni, mutta usein tympäännyin muihin osallistujiin tai koko ajatus auttamisesta alkoi tuntua jollain tavalla epätyydyttävältä. Tämä ei tietysti ole mikään ihme, kun alitajuisesti kuvittelin, että tällainen tekeminen auttaisi minua, kun en edes ymmärtänyt, mitä kaipasin. Todellisuudessa kaipasin syvempää yhteyttä, mutta yksinäisyys ei näissä kekkereissä koskaan lievittynyt, ehkä osittain siksi, että on täytynyt pitää yllä suojamuuria ja esittää olevansa oman elämänsä ohjaksissa  kuten kaikki muutkin. 

Minulle olisi saattanut tuolloin sopia paremmin yhteisö, jossa osallistujat samalla tavalla hukassa kuin itsekin olin. Tosin en silloin edes myöntänyt ongelmaa, luulin, että ihan kohta, kun vaan teen tuon ja tämän, ongelmat ratkeavat. No, sen ratkaisun löytyminen on vieläkin vaiheessa, mutta nyt olen kuitenkin jo oikeaan suuntaan menossa. 

Löytyykö kotipaikkakunnaltasi mitään mt-yhdistystä, joka järjestäisi toimintaa? Vaikka ajatus ei ensialkuun innosta, kannattaa kokeilla ja katsoa, mikä missäkin tekemisessä miellyttää ja mikä ei, niin pääsee samalla paremmin jyvälle itsestään ja voi jakaa edes jonkun kanssa samantapaisia kokemuksia. 

Tämäkin osui minuun! Kerrot kuin minusta!

Tiedostan, että olen koko ikäni toivonut inhimillistä toisen ihmisen aitoa kohtaamista, henkistä läheisyyttä ja rakkautta. Kun tämä perustarve on jäänyt tyydyttämättä, mikän muu asia ei voi paikata repaleista ja haavoittunutta sydäntäni.

Jäin ilman turvallista, rakastavaa lapsuutta enkä ole pystynyt pääsemään normaalien ihmisten kirjoihin kovasta yrityksestä huolimatta.

Opiskelin vaativaan ammattiin, mutta en jaksanut työelämää (lue: ihmisiä), joten jouduin jäämään eläkkeelle jo nuorena.

Ihmiset elämässäni ovat olleet joko täysin välinpitämättömiä tai ilkeitä ja tylyjä, jotkut vain uskomattoman ymmärtämättömiä ja siksi typeriä. Olen siis äärettömän yksinäinen, kuin vieraalta tähdeltä pudonnut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku shrinkki sanoi että masentunut ihminen on realistinen. Me terveet haaveillaan. Haaveileminen on mahdollisuuksien näkemistä, realismi on todennäköisyyksien näkemistä.

Haaveiden ja mahdollisuuksien jahtaaminen pitää meidät käynnissä.

Aivan varmasti shrinkki oli oikeassa, koska masentunut ihminen toteuttaa omaa maailmankuvaansa ja tietenkin onnistuu siinä. Alisuoriutuja ei yritä, hylkäämistä pelkäävä ei kurota kohti muita ihmisiä, kun voimavarat ovat vähissä, ei jaksa oikein huolehtia fyysisestikään itsestään, joten kunto laskee ja paino nousee, elämä on entistä raskaampaa. 

Shrinkki olisi voinut myös sanoa, että ei-masentunut mahdollisuuksien näkijä uskoo itseensä ja pyrkii kohti tavoitteitaan, ei lannistu vastoinkäymisistä ja aivan varmasti myös saavuttaa jotain. 

Jos yrittää ikää kuin liikaa, vertauskuvallisesti haukkaa liian ison palan, niin se hävettää niin paljon, että sitä lamaantuu ja häpeää niin ettei enää kestä ja haluaa keskeyttää ja lopettaa. Eikä siinä auta, vaikka muut sanoisivat, että kyllä sä osaat ja pystyt.

Näin kävi minulle vielä yli 60-vuotiaanakin, vaikka luulin päässeeni yli tuollaisesta lamaantumisesta.

No minä taas en häpeä enkä lamaannu tuosta syystä, vaan siksi, että en pystynyt saavuttamaan tavoitettani, joka minulle henk koht oli liikaa, vaikka objektiivisesti ja yleisesti arvioiden olisi ollut ihan kohtuullinen asia.

Eli minun on ollut pakko hyväksyä, etten kertakaikkiaan pysty vastaamaan edes omaan huutooni, saati muiden.

Olen aina ollut hyvin itseohjautuva, päätän itse asioistani, enkä seuraa muita.

Tokihan silloin olen epäonnistunut elämässäni, kun en ole saavuttanut mitään, mitä itse arvostaisin.

Toisekseen, minulla ei ole ketään läheisiä, jotka noteeraisivat tekemisiäni puoleen tai toiseen. Eivät ainakaan minulle itselleni, ehkä takanapäin sitten (?).

Kuolemaa odotellessa...

N65

Mulla sama. Oli pakko ruveta katsomaan kriittisesti asioita, joita arvostin ja vaihdettava suuntaa. Myönsin itselleni, etten olekaan niin näppärä tapaus kuin kuvittelin ja sekin on ihan okei. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Öööh, jos tapahtuu tarpeeksi negatiivinen muutos elämässä, masentuu.

Sitten se pitäisi oppia hyväksymään, jos ei pysty, alkaa vi tut taa.

Sitten pitäisi tehdä sille asialle jotain. Aika montaa asiaa pystyy muuttamaan elämässään eikä tarvitse jäädä pas kaan tilanteeseen. Näin on varmasti 80% masentuneiden kohdalla.

Mutta jollain on järkyttäviä ja vaikeita asioita, ja niitä ei pysty muuttamaan, niiden kanssa on opittava elämään. Ja sitten joku filosofi voisi kertoa, että miten? Kun oloa ei paranna se, että jollain toisella epäonnisella on asiat vielä huonommin.

Ja sitten, kun koitan käsitellä ne asiat, kaikki läheisesi ja jopa psykiatrian ammattilaiset sanovat, se on ollutta ja mennyttä, on keskityttävä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, tai he kiusaantuvat.

Mutta miten voit keskittyä nykyhetkeen tai tulevaan jos mielesi on jumissa siellä menneisyydessä ja hakee vastauksia.

Käsitteleminen on juuri sitä, että mieli saadaan pois sieltä menneisyyden jumista ja rikki mennyt hermostollinen tila vakautettua.

Olen seurannut masentuneen läheisen elämää ja olen huomioinut, että hän kieltäytyy hyväksymästä sitä, että maailma on kaoottinen paikka emmekä voi ihmisinä mitenkään määrätä sitä, miten maailmassa asiat menevät tai mitä toiset ihmiset elämältään haluavat. Me voimme määrätä vain itseämme, emme muita tai koko maailmaa tai esimerkiksi sitä, sairastuuko joku tai kuolee. Suoraan sanottuna näyttää sille, että masennuksen syynä on se, ettei maailma ole juuri sellainen paikka kuin ko. henkilö haluaa.

Masennus siis näyttää aika lailla itsekkyydelle ja itsekeskeisyydelle: halutaan, että maailma sopeutuu minun haluihini ja toiveisiini, eikä itse haluta yrittää sopeutua siihen, millainen maailma on. 

Mustavalkoinen ajattelu ei johda masennukseen, vaan se on OSA masennusta. Ei keuhkokuumekaan aiheudu siitä, että keuhkoissa jyllää bakteeri vaan se ON itse keuhkokuume. 

Olen tämän oppinut viisaammilta, jos etsit rakkautta ihmisiltä, etsit sitä väärästä paikasta. Ja tulet varmasti pettymään. (Koska kukaan ihminen ei ole täydellinen.) Etsi rakkautta itsestäsi, se on Jumalan rakkautta, joka on täysin ehdotonta ja varmaa. Jumalan valtakunta on ihmisen sisällä, itsessäsi. Älä etsi sitä ulkopuoleltasi. Sieltä sitä et voi löytää.

Tämä myös täyttää ihmisen tyhjyyden, masennuksen. Rakkaus sydämessä. Siihen ei tarvita ketään toista. Ihmisen sydämeen kuuluu rakkaus, jos se puuttuu sieltä, ei ole mitään annettavaa kenellekään, ei edes itselleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Kaikkea pahentaa se kuinka aiemmin ajattelin, että haluan opiskella. Vanhemmat eivät myöskään ymmärrä ongelmiani ja odottavat, että pärjään. Oikeastaan se on hassuakin, etteivät vieläkään ymmärrä tätä kaikkea. Pitäisi nähdä se kuinka vaikeaa minulla on selvitä eteenpäin. Jokin toiselle helppo asia on itselle jo hyvin vaikeaa. Kuitenkaan en oikein ole antanut itselleni anteeksi sitä kuinka en ole päässyt eteenpäin. Samalla pelkään sitä, ettei minusta ole opiskelemaan. Etten enää kestäisi stressiä ja koskaan valmistuisi. Samalla kaikki ihmisten kanssa toimiminen vaikeaa. Niin paljon porukasta kiinni, mutta olen jotenkin niin menettänyt itsetuntoni että koen olevani arvoton. Tämä ei ole oikein hyvä asetelma ihmisten kanssa olossakaan.

Näin sitten vaan sinnittelen eteenpäin. Moni opiskelee ja on töissä ja minä vaan ajelehdin. Tämä kaikki hävettää myös paljon. Koen paljon sellaista arvottomuuden tunnetta siitä kuinka en saa mitään aikaan ja kestä enää oikein mitään. En halua puhua itsestäni tai paljastaa mitään asioita. Koen niiden olevan liian ikäviä. Samalla kaipaan kuitenkin sitä, että joku arvostaisi minua tai näkisi minussa jotain hyvää. Tai, että voisin puhua asioista jonkun ymmärtäessä mitä tarkoitan. En ole oikein koskaan kokenut olevani yhtään mitään.

Moni on varmaan sitä mieltä, että elämässä riittää se, kun vaan elää. Toisaalta täällä pitäisi myös pärjätä jotenkin. Jos et pysty opiskelemaan tai pärjää oikein missään työssä tai jaksa "tavallista" arkea niin ei se hyvä juttu ole. Moni haluaisi kuitenkin mennä eteenpäin. Itsekin koen, että jopa nämä ajelehtimisen vuodet ovat tuoneet hyviäkin juttuja, mutta eivät ole kuitenkaan elämääni parantaneet. Oikeastaan siinä vaan putoaa enemmän vaan kärryiltä pois toisten mennessä eteenpäin.

Joku kirjoitti hyvin, että moni asia vaikuttaa kuten yksinäisyys, ihmissuhteet, taloudelliset jutut, elämässä pärjääminen, menneisyyden kokemukset jne. Itselläkin se on monen tekijän summa. Varmaan alkanut yksinäisyydestä ja kiusaamisesta ja jatkunut sitten tavallaan siinä kuinka olen jämähtänyt paikoilleni muiden jatkaessa eteenpäin.

Joskus mietin toisaalta sitä, että olisin ehkä tyhmä jos olisin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. En vaadi paljon, mutta joskus se rima vaan alittuu. Samalla jokainen aina sanoo, että muuta elämääsi. Tuntuu vaan, että siinä kun toinen etenee kevyemmin niin itse vetää mukanaan kivirekeä ja ei pääse mihinkään. Sitten on se tunne, että on joitakin haaveita vielä, mutta esim taloudellinen tilanne tai voimien puute yms vie loputkin. Sori viestin pituus.

Todella hyvin kirjoitettu! Sua vois todellakin auttaa se, että voisit osallistua ryhmämuotoiseen terapiaa tai johonkin matalan kynnyksen touhuun, jossa on muita ihmisiä.

Olen itse yrittänyt paikata yksinäisyyden tunnetta osallistumalla milloin mihinkin vapaaehtoistoimintaan luullen, että löydän niistä jotain täytettä elämääni, mutta usein tympäännyin muihin osallistujiin tai koko ajatus auttamisesta alkoi tuntua jollain tavalla epätyydyttävältä. Tämä ei tietysti ole mikään ihme, kun alitajuisesti kuvittelin, että tällainen tekeminen auttaisi minua, kun en edes ymmärtänyt, mitä kaipasin. Todellisuudessa kaipasin syvempää yhteyttä, mutta yksinäisyys ei näissä kekkereissä koskaan lievittynyt, ehkä osittain siksi, että on täytynyt pitää yllä suojamuuria ja esittää olevansa oman elämänsä ohjaksissa  kuten kaikki muutkin. 

Minulle olisi saattanut tuolloin sopia paremmin yhteisö, jossa osallistujat samalla tavalla hukassa kuin itsekin olin. Tosin en silloin edes myöntänyt ongelmaa, luulin, että ihan kohta, kun vaan teen tuon ja tämän, ongelmat ratkeavat. No, sen ratkaisun löytyminen on vieläkin vaiheessa, mutta nyt olen kuitenkin jo oikeaan suuntaan menossa. 

Löytyykö kotipaikkakunnaltasi mitään mt-yhdistystä, joka järjestäisi toimintaa? Vaikka ajatus ei ensialkuun innosta, kannattaa kokeilla ja katsoa, mikä missäkin tekemisessä miellyttää ja mikä ei, niin pääsee samalla paremmin jyvälle itsestään ja voi jakaa edes jonkun kanssa samantapaisia kokemuksia. 

Tämäkin osui minuun! Kerrot kuin minusta!

Tiedostan, että olen koko ikäni toivonut inhimillistä toisen ihmisen aitoa kohtaamista, henkistä läheisyyttä ja rakkautta. Kun tämä perustarve on jäänyt tyydyttämättä, mikän muu asia ei voi paikata repaleista ja haavoittunutta sydäntäni.

Jäin ilman turvallista, rakastavaa lapsuutta enkä ole pystynyt pääsemään normaalien ihmisten kirjoihin kovasta yrityksestä huolimatta.

Opiskelin vaativaan ammattiin, mutta en jaksanut työelämää (lue: ihmisiä), joten jouduin jäämään eläkkeelle jo nuorena.

Ihmiset elämässäni ovat olleet joko täysin välinpitämättömiä tai ilkeitä ja tylyjä, jotkut vain uskomattoman ymmärtämättömiä ja siksi typeriä. Olen siis äärettömän yksinäinen, kuin vieraalta tähdeltä pudonnut.

Niin hullua kuin se onkin, juuri tällaiset kohtaamiset muiden repaleisten ihmisten kanssa tuovat lähemmäksi. Rakkaus on vahva sana, mutta siitähän tässä on kysymys. Nyt vähän itkettääkin <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Öööh, jos tapahtuu tarpeeksi negatiivinen muutos elämässä, masentuu.

Sitten se pitäisi oppia hyväksymään, jos ei pysty, alkaa vi tut taa.

Sitten pitäisi tehdä sille asialle jotain. Aika montaa asiaa pystyy muuttamaan elämässään eikä tarvitse jäädä pas kaan tilanteeseen. Näin on varmasti 80% masentuneiden kohdalla.

Mutta jollain on järkyttäviä ja vaikeita asioita, ja niitä ei pysty muuttamaan, niiden kanssa on opittava elämään. Ja sitten joku filosofi voisi kertoa, että miten? Kun oloa ei paranna se, että jollain toisella epäonnisella on asiat vielä huonommin.

Ja sitten, kun koitan käsitellä ne asiat, kaikki läheisesi ja jopa psykiatrian ammattilaiset sanovat, se on ollutta ja mennyttä, on keskityttävä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, tai he kiusaantuvat.

Mutta miten voit keskittyä nykyhetkeen tai tulevaan jos mielesi on jumissa siellä menneisyydessä ja hakee vastauksia.

Käsitteleminen on juuri sitä, että mieli saadaan pois sieltä menneisyyden jumista ja rikki mennyt hermostollinen tila vakautettua.

Olen seurannut masentuneen läheisen elämää ja olen huomioinut, että hän kieltäytyy hyväksymästä sitä, että maailma on kaoottinen paikka emmekä voi ihmisinä mitenkään määrätä sitä, miten maailmassa asiat menevät tai mitä toiset ihmiset elämältään haluavat. Me voimme määrätä vain itseämme, emme muita tai koko maailmaa tai esimerkiksi sitä, sairastuuko joku tai kuolee. Suoraan sanottuna näyttää sille, että masennuksen syynä on se, ettei maailma ole juuri sellainen paikka kuin ko. henkilö haluaa.

Masennus siis näyttää aika lailla itsekkyydelle ja itsekeskeisyydelle: halutaan, että maailma sopeutuu minun haluihini ja toiveisiini, eikä itse haluta yrittää sopeutua siihen, millainen maailma on. 

Ehkä masentunut läheisesi hyötyisi toisenlaisesta tuesta. Nimenomaan hänet hyväksyvästä ja häntä ymmärtävästä tuesta, ei ylimielisestä "vahvat pärjää, heikot sortuu" -asenteesta.

On myös tyhmää määritellä kaikki masentuneet yhdenmukaiseksi ryhmäksi, joka ei vain ymmärrä elämän realiteetteja. Usein ei ole lainkaan kyse sellaisesta. Masentuneelle on vain kertynyt enemmän vastoinkäymisiä, mitä hän omilla resursseillaan ei pysty käsittelemään.

Vierailija kirjoitti:

Minä uskallan ajatella, että etenkin Suomessa ihmisten (kausi)masennus on saattanut palvella jopa meidän eloonjäämistämme täällä. Vanhan maatalouden aikaan raskaat maanviljelystyöt painottuivat sulan maan ajalle. Talven tultua päivittäinen työmäärä saattoi vähentyä, ja ihmiset vetäytyivät savupirtteihinsä elämään säästöliekillä sydäntalven yli. Vasta maaliskuun valo herätteli, ja keväthankien kantaessa tehtiin kaupunkimatkat, hakattiin metsästä polttopuita, hirsiä ja aidanseipäitä, kolottiin tervaspuita ja tehtiin muitakin ajankohtaan sopivia töitä. 

Ehkä taipumus talvimasennukseen käpersi ihmiset savupirtteihin, puuhastelemaan pieniä asioita ja ennen kaikkea mötköttämään seinänvieruspenkillä pimeimmän ja kylmimmän ajan ylitse. Ehkä masentuneiden elimistö sopeutui elämään säästöliekillä, mahdollisimman vähällä ravinnolla? Ja vasta kevään valo ja koivuista valutettu mahla sai ihmisetkin valmistautumaan jälleen työkauteen.

Tai ehkä talvella ei silloin masennuttu siinä mielessä kuin nykyään, tehtiin vain se mitä oli tehtävä. Yhteisöt olivat kuitenkin tiiviitä, pirtissä ei katsottu yksin netflixiä vaan oltiin jatkuvasti kanssakäymisessä ja tehtiin työtä eli jokaista kuitenkin tarvittiin ja kaikilla oli paikkansa yhteisössä. En ainakaan itse voisi kuvitella pärjääväni masentuneena niistä töistä, joita maalaispirtissä oli myös talvisaikaan. Tarinaniskijöiden juttujen kuuntelu sujuisi, mutta naisilta vaadittava käsitöiden tekemisen määrä ylittäisi sietokykyni nykyään ihan terveenäkin ... puhumattakaan siitä stressistä, että naisen PITI osata tehdä naistentöitä vaikka olisi synnynnäisesti peukalo keskellä kämmentä. Mutta tämä on sitten toisen ketjun paikka ... 

Vierailija kirjoitti:

Olen tämän oppinut viisaammilta, jos etsit rakkautta ihmisiltä, etsit sitä väärästä paikasta. Ja tulet varmasti pettymään. (Koska kukaan ihminen ei ole täydellinen.) Etsi rakkautta itsestäsi, se on Jumalan rakkautta, joka on täysin ehdotonta ja varmaa. Jumalan valtakunta on ihmisen sisällä, itsessäsi. Älä etsi sitä ulkopuoleltasi. Sieltä sitä et voi löytää.

Tämä myös täyttää ihmisen tyhjyyden, masennuksen. Rakkaus sydämessä. Siihen ei tarvita ketään toista. Ihmisen sydämeen kuuluu rakkaus, jos se puuttuu sieltä, ei ole mitään annettavaa kenellekään, ei edes itselleen.

Juhlapuhetta.

Useimmat ihmiset kaipaavat Myös inhimillistä rakkautta ja kumppanuutta jonkun toisen ihmisen kanssa. Tämä on meihin sisänrakennettu. Jos tulee aina hylätyksi ja sivuunsysätyksi, tai jää kokonaan huomiotta, ei pysty kehittymään kokonaiseksi ihmiseksi. Esim. emon lämpöä ja läheisyyttä vaille jääneet apinanpoikasetkin masentuivat ja usein kuolivat, vaikka ravintoa oli tarjolla koeolosuhteissa.

Vierailija kirjoitti:

Olen tämän oppinut viisaammilta, jos etsit rakkautta ihmisiltä, etsit sitä väärästä paikasta. Ja tulet varmasti pettymään. (Koska kukaan ihminen ei ole täydellinen.) Etsi rakkautta itsestäsi, se on Jumalan rakkautta, joka on täysin ehdotonta ja varmaa. Jumalan valtakunta on ihmisen sisällä, itsessäsi. Älä etsi sitä ulkopuoleltasi. Sieltä sitä et voi löytää.

Tämä myös täyttää ihmisen tyhjyyden, masennuksen. Rakkaus sydämessä. Siihen ei tarvita ketään toista. Ihmisen sydämeen kuuluu rakkaus, jos se puuttuu sieltä, ei ole mitään annettavaa kenellekään, ei edes itselleen.

Olen kuullut että Pyhän Hengen laskeutuminen on sellainen kokemus, joka murtaa kaikki padot ja täyttää rakkaudella. Mutta saako sen aina kun pyytää? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku shrinkki sanoi että masentunut ihminen on realistinen. Me terveet haaveillaan. Haaveileminen on mahdollisuuksien näkemistä, realismi on todennäköisyyksien näkemistä.

Haaveiden ja mahdollisuuksien jahtaaminen pitää meidät käynnissä.

Aivan varmasti shrinkki oli oikeassa, koska masentunut ihminen toteuttaa omaa maailmankuvaansa ja tietenkin onnistuu siinä. Alisuoriutuja ei yritä, hylkäämistä pelkäävä ei kurota kohti muita ihmisiä, kun voimavarat ovat vähissä, ei jaksa oikein huolehtia fyysisestikään itsestään, joten kunto laskee ja paino nousee, elämä on entistä raskaampaa. 

Shrinkki olisi voinut myös sanoa, että ei-masentunut mahdollisuuksien näkijä uskoo itseensä ja pyrkii kohti tavoitteitaan, ei lannistu vastoinkäymisistä ja aivan varmasti myös saavuttaa jotain. 

Jos yrittää ikää kuin liikaa, vertauskuvallisesti haukkaa liian ison palan, niin se hävettää niin paljon, että sitä lamaantuu ja häpeää niin ettei enää kestä ja haluaa keskeyttää ja lopettaa. Eikä siinä auta, vaikka muut sanoisivat, että kyllä sä osaat ja pystyt.

Näin kävi minulle vielä yli 60-vuotiaanakin, vaikka luulin päässeeni yli tuollaisesta lamaantumisesta.

No minä taas en häpeä enkä lamaannu tuosta syystä, vaan siksi, että en pystynyt saavuttamaan tavoitettani, joka minulle henk koht oli liikaa, vaikka objektiivisesti ja yleisesti arvioiden olisi ollut ihan kohtuullinen asia.

Eli minun on ollut pakko hyväksyä, etten kertakaikkiaan pysty vastaamaan edes omaan huutooni, saati muiden.

Olen aina ollut hyvin itseohjautuva, päätän itse asioistani, enkä seuraa muita.

Tokihan silloin olen epäonnistunut elämässäni, kun en ole saavuttanut mitään, mitä itse arvostaisin.

Toisekseen, minulla ei ole ketään läheisiä, jotka noteeraisivat tekemisiäni puoleen tai toiseen. Eivät ainakaan minulle itselleni, ehkä takanapäin sitten (?).

Kuolemaa odotellessa...

N65

Elämässä onnistuminen voidaan määritellä niinkin, että jos olet onnellinen, olet onnistunut. Olisiko mahdollista, että voisit olla onnellinen, vaikka juuri tämä yksi asia eli tietyt saavutukset eivät ole toteutuneet? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tämän oppinut viisaammilta, jos etsit rakkautta ihmisiltä, etsit sitä väärästä paikasta. Ja tulet varmasti pettymään. (Koska kukaan ihminen ei ole täydellinen.) Etsi rakkautta itsestäsi, se on Jumalan rakkautta, joka on täysin ehdotonta ja varmaa. Jumalan valtakunta on ihmisen sisällä, itsessäsi. Älä etsi sitä ulkopuoleltasi. Sieltä sitä et voi löytää.

Tämä myös täyttää ihmisen tyhjyyden, masennuksen. Rakkaus sydämessä. Siihen ei tarvita ketään toista. Ihmisen sydämeen kuuluu rakkaus, jos se puuttuu sieltä, ei ole mitään annettavaa kenellekään, ei edes itselleen.

Juhlapuhetta.

Useimmat ihmiset kaipaavat Myös inhimillistä rakkautta ja kumppanuutta jonkun toisen ihmisen kanssa. Tämä on meihin sisänrakennettu. Jos tulee aina hylätyksi ja sivuunsysätyksi, tai jää kokonaan huomiotta, ei pysty kehittymään kokonaiseksi ihmiseksi. Esim. emon lämpöä ja läheisyyttä vaille jääneet apinanpoikasetkin masentuivat ja usein kuolivat, vaikka ravintoa oli tarjolla koeolosuhteissa.

Kristinuskon ydinsanoma onkin se, että toimitaan rakkauden hyväksi yhteisönä, tuetaan toisia, etsitään malka ensisijaisesti omasta silmästä, annetaan ja pyydetään anteeksi. Jumalan palveleminen on muiden ihmisten palvelemista, ei hylkäämistä. 

happiness = events minus expectations