Minkä takia ihminen masentuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku shrinkki sanoi että masentunut ihminen on realistinen. Me terveet haaveillaan. Haaveileminen on mahdollisuuksien näkemistä, realismi on todennäköisyyksien näkemistä.

Haaveiden ja mahdollisuuksien jahtaaminen pitää meidät käynnissä.

Aivan varmasti shrinkki oli oikeassa, koska masentunut ihminen toteuttaa omaa maailmankuvaansa ja tietenkin onnistuu siinä. Alisuoriutuja ei yritä, hylkäämistä pelkäävä ei kurota kohti muita ihmisiä, kun voimavarat ovat vähissä, ei jaksa oikein huolehtia fyysisestikään itsestään, joten kunto laskee ja paino nousee, elämä on entistä raskaampaa. 

Shrinkki olisi voinut myös sanoa, että ei-masentunut mahdollisuuksien näkijä uskoo itseensä ja pyrkii kohti tavoitteitaan, ei lannistu vastoinkäymisistä ja aivan varmasti myös saavuttaa jotain. 

Jos yrittää ikää kuin liikaa, vertauskuvallisesti haukkaa liian ison palan, niin se hävettää niin paljon, että sitä lamaantuu ja häpeää niin ettei enää kestä ja haluaa keskeyttää ja lopettaa. Eikä siinä auta, vaikka muut sanoisivat, että kyllä sä osaat ja pystyt.

Näin kävi minulle vielä yli 60-vuotiaanakin, vaikka luulin päässeeni yli tuollaisesta lamaantumisesta.

Kiusaaminen ja väkivalta minulla syinä. Erittäin epävakaat oltavat lapsuudessa, isä uhkaili hirvikiväärillä jne. Ei voinut nukkua öin eikä päivin. Olin jo lapsena masentunut. En ole saanut siihen koskaan mitään sen kummempaa apua, välillä kokeiltiin vuosikymmeniä sopimattomia lääkkeitä, niiden kanssa kamppaillessa menikin sitten vuosikymmenet ihan pieleen ja monta asiaa pilalle. Nykyään olen ylikriittinen kaikkia lääkkeitä kohtaan, enkä luota lääkäreihin, enkä hoitajiin. Enkä oikeastaan paljon kehenkään. Varsinkaan itseeni.

Jos katsoo tätä yhteiskuntaa niin moni asia on itselle sellainen, että koen olevani vääränlainen ja epäonnistunut. Pitäisi pärjätä ihmisten kanssa ja olla sosiaalinen. Pitäisi olla rohkea ja reipas yms. Sitten itse en vaan pysty siihen enää ainakaan. Kiusaaminen aiheutti paljon pahaa, mutta muutenkin minua rasittavat sosiaaliset tilanteet. En varmaan koskaan olisi ollut se rohkein. Ymmärrän myös sen, että moni ammatti vaatii kykyä toimia ihmisten kanssa. Silti itselle alkaa olemaan jo koulutus missä korostuu ryhmätyöt yms hyvin vaikea asia. Sitten se sama jatkuisi töissäkin. Jos kaikki menisi hyvin pystyisin ehkä pärjäämään jotenkin siihen asti kun kaikki romahtaisi. Näin on jo käynyt pari kertaa ja voimat ovat häventyneet. Tämä siitäkin huolimatta etten edes ole missään "oravanpyörässä". Jos omaisin "riittävästi" rahaa niin asuisin ehkä jossain metsämökissä ihan ok elämää viettäen. Yhteiskunta on vaan jotenkin liikaa minulle. Muistuu mieleen esim eräs opiskeluihin harjoittelu jossa jouduin taas kerran kiusatuksi. Sekin koulutus oli itselle sellainen mihin juuri ja juuri pystyin menemään. Ryhmä kiva, mutta harjoittelussa kukaan ei puhunut mitään ja jos puhui niin jotain ilkeää. Tämä nyt vaan on vain yksi vastaava kokemus.

Lapsuuden kaltoinkohtelu, laitokseen joutuminen, muut mt-sairaudet, läheisten menetykset, vapauden riisto ja tapon yritys johtaneet minulla masennukseen

Selkeää juttua siitä, miten tiedostamaton trauma vaikuttaa ihmisessä: 

How are Trauma Memories Stored in the Body? - Janina Fisher, PhD

Vierailija kirjoitti:

Jos mietin itseäni niin en vaan koe pärjääväni täällä. Lukion sain käytä, mutta kiusattiin sinne asti. Tämän jälkeen jännitän sosiaalisia tilanteita yhä enemmän. Yritän keksiä ammattia missä kestäisin. Sellaisia ei vaan paljon ole jos esim amista katsoo. Yliopistoon en taas meinaa päästä ja nyt olen alkanut miettiä, että kestäisikö siellä. Olen ole oikein töissä ollut koskaan. Ei ole mitään suhteita minnekään ja toisaalta olen niin jännittynyt yms joten en pärjää haastatteluissa. Minulla ei ole edes läheisiä. Olin yksinäinen koko nuoruuteni. Kyllä tämä kaikki hävettää paljon ja koen olevani epäonnistunut. Jo pelkkään amikseen pitää lähettää cv ja osallistua haastatteluihin yms. Tämä vaan saa miettimään kuinka jotenkin tyssään jo siihen. Cv kun on melko tyhjä. Tämä sitten töihin pääsyn kanssa vielä korostuu. Nyt minulla on puolet yhdestä amiksen linjasta käytynä. Lähes etänä sen kävin. Nyt vaan pitäisi vaihtaa ns toiselle saman alan linjalle. En vaan meinas enää pystyä siihen. Tämä kaikki yhdistettynä taloudellisiin seikkoihin ahdistaa paljon. Koen olevani epäonnistunut ja etten kestä enää tavallista elämää. Moni kirjoittaa, että pitää yrittää enemmän ja muuttaa elämäänsä. Ymmärrän sen, mutta itsellä usein olo pahenee jos yritän liikaa. Sitten ahdistus pahenee ja unettomuus palaa. Silti pitäisi eteenpäin päästä.

Yksinäisyyteen tottuminen jo nuorena on raskas ansa. Sitä oppii, että yksin pitäisi pärjätä läpi elämän, vaikka hyvin menestyvillä on aina muita apunaan. Opiskelukin on hankalaa jos koskaan ei ole ryhmää, jonka kanssa voi opiskella asioita yhdessä.

Ymmärrän cv-tuskasi, mutta reikäinen cv ei ole mikään maailmanloppu. Avoimuus muita kohtaan ja myötätuntoinen suhtauminen itseen ovat häpeän pahimmat viholliset. Kun haet jotain paikkaa, voit olla rehellinen tilanteestasi, mutta omien vikojen liioittelu on silti turhaa. Ei täällä kukaan ole täydellinen, jokainen konttaa tyylillään ja monet yrittävät pitää ongelmiaan piilossa, mutta se kuluttaa vaan voimia entistä enemmän. Toivottavasti saat apua ahdistukseen esim. koulun kautta. (terkkari? psykologi?)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku shrinkki sanoi että masentunut ihminen on realistinen. Me terveet haaveillaan. Haaveileminen on mahdollisuuksien näkemistä, realismi on todennäköisyyksien näkemistä.

Haaveiden ja mahdollisuuksien jahtaaminen pitää meidät käynnissä.

Aivan varmasti shrinkki oli oikeassa, koska masentunut ihminen toteuttaa omaa maailmankuvaansa ja tietenkin onnistuu siinä. Alisuoriutuja ei yritä, hylkäämistä pelkäävä ei kurota kohti muita ihmisiä, kun voimavarat ovat vähissä, ei jaksa oikein huolehtia fyysisestikään itsestään, joten kunto laskee ja paino nousee, elämä on entistä raskaampaa. 

Shrinkki olisi voinut myös sanoa, että ei-masentunut mahdollisuuksien näkijä uskoo itseensä ja pyrkii kohti tavoitteitaan, ei lannistu vastoinkäymisistä ja aivan varmasti myös saavuttaa jotain. 

Jos yrittää ikää kuin liikaa, vertauskuvallisesti haukkaa liian ison palan, niin se hävettää niin paljon, että sitä lamaantuu ja häpeää niin ettei enää kestä ja haluaa keskeyttää ja lopettaa. Eikä siinä auta, vaikka muut sanoisivat, että kyllä sä osaat ja pystyt.

Näin kävi minulle vielä yli 60-vuotiaanakin, vaikka luulin päässeeni yli tuollaisesta lamaantumisesta.

Minä taas mietin sitä, että jos yritän liikaa ja käytän "kaikki voimani" niin oloni pahenee niin paljon, että olen todella ahdistunut. Tästä seuraa sitten unettomuuskierre. Sen vuoksi monesti, vaikka kuinka haluaisin muuttaa asioita ja edetä niin en halua kokea sitä kauheaa oloa enää. Näin tyydyn siihen "tylsempään" elämään ja samalla jätän asioita tekemättä jotta oloni pysyisi siedettäväni ja että jaksaisin eteenpäin. Sivusta.

Vierailija kirjoitti:

Tämän maan verotus.

sitä kutsutaan vihreäksi aatteeksi

Vihervasemmisto!! 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen masentunut siksi, että olen pettynyt elämääni. En ole saanut elämältä mitään sellaista tärkeää mitä olisin halunnut. Se, että on työpaikka ja asunto ei riitä tuomaan iloa ja merkityksellisyyttä elämään, jos kaikki ihmissuhteet puuttuu tai on huonossa jamassa. Perhe ja lapset jäi saamatta ja kyllä se nyt 45 vuotiaana on jo hyväksyttävä, että se juna meni jo ja toivo on menetetty. En tiedä miten jatkaa tätä elämää ilman minkäänlaista rakkautta. 

Minulla on täysin sama tilanne, ehkä puolison voisi vielä joskus löytää, mutta oman perheen perustamisen voi jo varmaan unohtaa. En ole itsetuhoinen, enkä mitään sellaista suunnittele mutta monesti mietin miksi edes elää, päivät toistaa itseään, mikään ei tunnu miltään ja yksinäinen vanhuus ei houkuttele yhtään. Sitten nämä tämmöiset ihmiset joille uuden kumppanin löytäminen/ perheen perustaminen on ollut aina yhtä helppoa kuin hengittäminen tulevat viisastelemaan "koita nyt piristyä" tai "kyllä sullekkin vielä joku löytyy kun lähet liikkeelle" 

Vierailija kirjoitti:

Miten joku voi olla masentumatta täällä ? Onko sellasta ihmistä olemassa ? Oon itse masentunu ja tiedän ihmisiä jotka on sairastumisen jälkeen pysyny masentuneena. Kukaa ei oo parantunu. Siis puhutaa 30v masennusta,eikä vaa vointi muutu

Miten voi olla masentumatta täällä?

No sellaiset ihmiset eivät masennu, joilla on kyky olla epärehellinen ja huijata itseään. Sellaiset ketkä imevät muista ihmisistä energiaa ja purkavat oman pahanolonsa muihin. He porskuttavat elämässä eteen päin, koska omatunto ei kolkuta ja huolet ei paina. Miksi huolet painaisi kun voi vaan jättää ne toisille.

Töissä he ottaa rennosti, ja laittavat jonkun harjoittelijan tekemään omat hommansa. Kotona he lösöttävät sohvalla, kun toinen tekee kotityöt. Jos heillä on joku ongelma töissä ja he saavat kritiikkiä, niin eivät he sitä ota vastaan, vaan purkavat kaiken lapsiinsa tai vaikka potkivat koiraa.

Jos heillä on tylsää, niin he tulevat nettiin ja haukkuvat masentuneet heikoiksi ja tyhmiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huonot elämäntavat, kuten epäsäännöllinen vuorokausirytmi, huonot sosiaaliset suhteet, epäterve ruokavalio, liikunnan puute, valon saannin puute yms.

Tässä taas vieritetään syy masentuneelle. Moni syö mahdollisimman hyvin ja yrittää nukkua sekä pitää rutiineita yllä. Silti masentuu. Kyllä itsellä menneisyyden kokemukset kuten kiusaaminen on vaikuttanut eniten tähän kaikkeen.

Itsekin olen sitä mieltä, kuten tuolla aiemmin joku mainitsikin, että ihminen masentuu, kun hänen sietokykyään ylitetään liian pitkään.

Ne koettelemukset voi olla moninaisia, mutta ei siinä unet auta, jos kärsii unettomuudesta, eikä valo tai ravinto auta, jos jatkuva henkinen rasitus painaa mieltä. Noilla muilla asioilla voi toki edesauttaa parempaa vointia, mutta henkinen tasapaino on löydettävä.

Kuinka tyhmä voi olla ihminen joka antaa sietokykynsä ylitettävän. 

No minä esimerkiksi, ja psykologin tutkimuksissa selvisi se "tyhmyytenikin" taso. Olen tutkitusti keskimääräistä älykkäämpi. Aika moni masentunut on älykäs, enkä edes tiedä ketään tyhmää masentunutta.

tosta on muuten joku kansanviisauskin, jota en vaan muista. Mut siis just, ettei tyhmät masennu. Määrittele sit vielä tyhmä;)

En tiedä, mutta se sanonta on aina ärsyttänyt, kun käsketään vaan laskemaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Siis kun joku puhuu loukkaavasti ja inhottavasti, niin neuvotaan tekemään noin.

Minua ottaa aivoon se, koska minulla on aivot siinä välissä. Sellainen voi laskea toisesta korvasta ulos, kenellä on siinä välissä vaan tyhjää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

masennus johtuu siitä, että on täysin hyödytön sosiaalipummi, jonka elämän ainoa tarkoitus on tukien nostaminen.

tämä on fakta. saa laittaa "totuus satuttaa" alapeukkuja.

Selitä nyt samalla miksi menestyvä yritysjohtaja tai kokenut lääkäri masentuvat. Ovatko hekin mielestäsi hyödyttömiä sosiaalipummeja?

en ole kuullut yhdestäkään masentuneesta menestyneestä yritysjohtajasta tai lääkäristä. toki heitäkin voi olla olemassa, mutta useimmiten masentunut on vihervasemmistoa kannattava työnvälttelijä, joka elää muiden siivellä.

Oliskohan se kuitenkin niin päin, että ihminen helposti on "työnvälttelijä" ja "siivellä eläjä", jos on masentunut. Se nimittäin saattaa aiheuttaa tuollaista.

Miksi jotkut ihmiset eivät sitten masennu vaikka menee ihan päin helvettiä?

Tunnen kaksi ihmistä joita elämä on kohdellut varsin huonosti. On kuollutta puolisio, konkurssia joka vei kodin mennessään, sairastumista, työpaikan menettämistä... Silti nämä ihmiset ovat iloisia ja elämänmyönteisiä.

Kysyin toiselta heistä joka on kerran jo menettänyt kaiken että miten jaksat: Mies vastasi: vittujakos noita miettimään kun hengissä pysyy.  Onko yksi iso tekijä siis se "märehtiminen", joka vie yöunet ja stressaa henkisesti? Ihmiset ovat yksilöitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivokemiaa.

Joku syy aivokemiankin vinksahtamiselle on. Niin kuin myös muidenkin sairauksien puhkeamiselle. Tätä vaan ei ole vielä tiede osannut löytää.

Syy voisi löytyä vauvakeskustelupalstalta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen masentunut siksi, että olen pettynyt elämääni. En ole saanut elämältä mitään sellaista tärkeää mitä olisin halunnut. Se, että on työpaikka ja asunto ei riitä tuomaan iloa ja merkityksellisyyttä elämään, jos kaikki ihmissuhteet puuttuu tai on huonossa jamassa. Perhe ja lapset jäi saamatta ja kyllä se nyt 45 vuotiaana on jo hyväksyttävä, että se juna meni jo ja toivo on menetetty. En tiedä miten jatkaa tätä elämää ilman minkäänlaista rakkautta. 

Minulla on täysin sama tilanne, ehkä puolison voisi vielä joskus löytää, mutta oman perheen perustamisen voi jo varmaan unohtaa. En ole itsetuhoinen, enkä mitään sellaista suunnittele mutta monesti mietin miksi edes elää, päivät toistaa itseään, mikään ei tunnu miltään ja yksinäinen vanhuus ei houkuttele yhtään. Sitten nämä tämmöiset ihmiset joille uuden kumppanin löytäminen/ perheen perustaminen on ollut aina yhtä helppoa kuin hengittäminen tulevat viisastelemaan "koita nyt piristyä" tai "kyllä sullekkin vielä joku löytyy kun lähet liikkeelle" 

Jokainen ihminen on oman elämänsä seppä.

Mulla on oikeesti hankala ymmärtää tuollaista elämänasennetta. Olen itse köyhästä monilapsisesta perheestä ja päätin jo teininä että teen elämästäni sellaisen josta nautin eikä kukaan ole siinä esteenä.  Vaatii viitseliäisyyttä ja päättäväisyyttä. Kaikki me pystymme siihen kun tarpeeksi haluaa.  Ei kukaan tee sitä puolestasi.

Geenivirhe ja altistava tekijä. Synnynnäinen häiriötila synapsien ionikanavissa, joiden kautta hermoimpulssit välittyvät.

Altistava tekijä voi olla mikä vain: depressantti (esim. alkoholi), väsymys, trauma, pitkäkestoinen stressi, infektio.

Mitä tässä elämässä ylipäätään voi tavoitella ? Kumminki kuolee,eikä mitää saa mukaa. Läheiset kuolee vierelt,sairauksia,ongelmia. Veikkaan et tietyn iän/tietoisuuden jälkee ei voi olla masentumatta tässä maailmassa. Jotku syvemmi jotku ei nii pahast

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku shrinkki sanoi että masentunut ihminen on realistinen. Me terveet haaveillaan. Haaveileminen on mahdollisuuksien näkemistä, realismi on todennäköisyyksien näkemistä.

Haaveiden ja mahdollisuuksien jahtaaminen pitää meidät käynnissä.

Aivan varmasti shrinkki oli oikeassa, koska masentunut ihminen toteuttaa omaa maailmankuvaansa ja tietenkin onnistuu siinä. Alisuoriutuja ei yritä, hylkäämistä pelkäävä ei kurota kohti muita ihmisiä, kun voimavarat ovat vähissä, ei jaksa oikein huolehtia fyysisestikään itsestään, joten kunto laskee ja paino nousee, elämä on entistä raskaampaa. 

Shrinkki olisi voinut myös sanoa, että ei-masentunut mahdollisuuksien näkijä uskoo itseensä ja pyrkii kohti tavoitteitaan, ei lannistu vastoinkäymisistä ja aivan varmasti myös saavuttaa jotain. 

Jos yrittää ikää kuin liikaa, vertauskuvallisesti haukkaa liian ison palan, niin se hävettää niin paljon, että sitä lamaantuu ja häpeää niin ettei enää kestä ja haluaa keskeyttää ja lopettaa. Eikä siinä auta, vaikka muut sanoisivat, että kyllä sä osaat ja pystyt.

Näin kävi minulle vielä yli 60-vuotiaanakin, vaikka luulin päässeeni yli tuollaisesta lamaantumisesta.

Minä taas mietin sitä, että jos yritän liikaa ja käytän "kaikki voimani" niin oloni pahenee niin paljon, että olen todella ahdistunut. Tästä seuraa sitten unettomuuskierre. Sen vuoksi monesti, vaikka kuinka haluaisin muuttaa asioita ja edetä niin en halua kokea sitä kauheaa oloa enää. Näin tyydyn siihen "tylsempään" elämään ja samalla jätän asioita tekemättä jotta oloni pysyisi siedettäväni ja että jaksaisin eteenpäin. Sivusta.

Erittäin tuttua tämä! En myöskään halua enää joutua tilanteeseen, jossa stressiä ei pysty katkaisemaan eikä yöllä nukkumaan. 

Yritän nykyään vahvistaa itseäni niin, että mulla olisi palautumiskeinoja enemmän ja myös ennaltaehkäisisin loppuunpalamista. En enää ikinä ota hommia, joita pitäisi tehdä 12 tuntia päivässä. Pakotan itseni taukoihin koska jos ei pysähdy, ei edes näe, missä on menossa vikaan.

Myös täydellisyyteen tai edes lähes täydellisyyteen pyrkiminen on enää muisto vain, nykyään tärkeintä on se, että osallistun ja teen ja opin jotain. Oppiminen on minusta kuitenkin ihan mielenkiintoista ja kehnommastakin suorituksesta on tässä mielessä aina jotain iloa. Ainakin itselleni,  ja Minä Itte on kuitenkin elämässä se kaikkein tärkein tyyppi, jota kannattaa kuunnella ja kohdella arvostavasti.

Vaikka ottaisikin rennosti, niin aika ajoin kuitenkin tulee tilaisuuksia ylittää itsensä. Ei sitä koko ajan tarvitse tehdä. Sellainen ajatus, että "aina pitää yrittää parhaansa" ja "ole aina paras versio itsestäsi" ovat ihan hirveitä neuvoja. Tuolla tyylillä tehdään ihmisistä ajan kanssa onnettomia suorittajia ja sehän ei ole elämän tarkoitus. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä tässä elämässä ylipäätään voi tavoitella ? Kumminki kuolee,eikä mitää saa mukaa. Läheiset kuolee vierelt,sairauksia,ongelmia. Veikkaan et tietyn iän/tietoisuuden jälkee ei voi olla masentumatta tässä maailmassa. Jotku syvemmi jotku ei nii pahast

Se miten elämme, vaikuttaa myös ihmisiin, jotka tulevat meidän jälkeemme. Eli vaikka elät ja kuolet pois, ei jää jälkiä jättämättä. Se, missä sinä olet juuri nyt, on myös osittain tulosta siitä, mitä on ollut sinua ennen.